Part 3

Oli aikaa vähäsen, niin läksi Mikko mierolle taas kisaan ja toisten poikien, tytärten keralla rupesi koppiselle. Mitäs ollakaan; kun lykkäsi kopin menemään, se puuttui neitiselle jalkaan, ja jalka samassa katkeni. Tuli rahvas sitä taas isälle valittamaan ja sanoi: "Hävitä poikasi ääreen, kaiken rahvaan ruhtoo äijällä voimallansa." Isä kyllä paheksi poikansa tekoja, vaan kun ei siihen muuta voinut, arveli hänelle taas jotakin tekemistä ja sanoi: "Menepä, Mikko, tuolta lammista kalaa pyydä, että saisin kerran vielä kalakeittoa maistaa." -- "No, annahan, taattoseni, hevoskulu tallista, millä minä kalat kotiin tuon, niin kyllä kalan syönnille kohta pääsemme", vastasi Mikko. Isä silloin hevosen toimitti pojallensa, ja Mikko läksi kalastamaan, onkisiimasensa vain keralla. Tulipa lammin rantaan, niin hongan katkaisi vavaksi ja sai rannalta onkimaan. Onki siinä, onki, niin kiepsahti vetehinen onkeen, ja Mikko vetäisi hänet maalle, jossa rupesi onkivavalla hengettä lyömään. Vaan vetehinen alkoi rukoilla häntä ja sanoi surkeasti: "Elä, mies kulta, tapa, minä sinulle hyvää laadin!" -- "No, kun kuormallisen kalaa lammista tuonet, että kalakeiton saan taatolleni, niin heitän eloon", sanoi Mikko vetehiselle ja samassa päästikin hänet, onki suussa, lampiin takaisin. Vetehinen toi sieltä hänelle takallisen kaloja ja kantoi rannalle; vaan Mikko nosteli takkaa ja sanoi: "Tuo vielä toinen takka, täss' ei ole miehen kuormaa!" Vetehinen silloin uudestansa upposi lampiin ja väänsi kohta toisen kalatakan rannalle. "No, nyt on kyllä!" virkkoi Mikko vetehiselle, "lähdes nyt kalakuormaa kotiini kantamaan!" Vetehisen täytyi nyt lähteä niitä kalatakkoja kantamaan, ja tulivat yhtenä Mikon kotiin. Tultuansa taattonsa kuulumille huusi jo Mikko hänelle vastaan: "Täss' on nyt, taattoseni, kalaa, tässä emännyt emännöimään!" Isä, joka näki poikansa saaliin, sanoi siihen: "Maltoit, poikaseni, saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä emännyttä!"

Eletäänhän aikaa taas vähäsen, niin Mikko kolmannen kerran lähtee mierolle kisaan ja muiden nuorten keralla rupeaa koppiselle. Vaan mitenkäs kävikään; kun iski neitiä kopilla, koppi puuttui neitiselle kylkeen, ja kylki väärään meni. Siitä rahvas taas käypi valittamaan isälle ja sanoo: "Hävitä jo poikasi ääreen, kaiken rahvaan pilkkoo äijällä voimallansa." Siitäkös taas isälle huolta oli pojastansa, miten muka estäisi häntä pahaa laatimasta. Viimein kauan arveltuansa päätti lähettää hänet pitkälle matkalle pois kotoansa ja sanoi: "Varjakaiselta kuninkaalta kaksi tynnyriä rahaa velkaa on otettavaa kolmannen vuoden ajasta, lähdepä, poikaseni, niitä rahoja perimään." Mikko oli siihen valmis ja suorisi matkaamaan. Metsän eläjän pisti aisoihin, itse istui korjaan ja vetehisen pani ohjilliseksi. Sillä tavoin matkasi sitten nuo ajat, nämä päivät, kunne tuli Varjakanmaahan ja lähestyi jo kuninkaan kotia, niin ajoi jyrähytti sitä vaahkua pihaan, että rupesivat palatit liikkumaan. Säikähtipä Varjakainen kuningas sitä peläten palattiensa kaatuvan ja sanoi orjillensa: "Käykää tiedustamassa, matkaaja mitä pakisee, ja antakaa, mitä pyytää, että lähtee edellensä." Orjat kävivätkin heti Mikon puheille ja nähtyänsä, mittyinen hänellä oli sekä hevonen että ohjillinen, säikähtivät vielä pahemmin ja kysyivät peloissansa: "Mitä vieraalle pitää?" -- "Olisipahan kaksi tynnyriä hopeita kuninkaaltanne perittävää", vastasi Mikko rohkeasti. Muistaen isäntänsä käskyn kantoivat orjat rahatynnyrit epäilemättä esiin, ja Mikko Mieheläinen nosti ne rekeensä ja läksi ajaa karettelemaan kotiinsa. Omaan pihaan päästyänsä riisui sitten metsän eläjän valjaista ja ajoi pois metsään, mutta vetehisen päästi lampiin takaisin ja itse kävi taattonsa puheelle ja sanoi: "Täss' on nyt, taattoseni, rahat, joita panit Varjakanmaalta hakemaan, -- ota!" Mitäs olikaan isällä siihen virkkamista? Olisi kyllä suonut poikansa sille matkalle jääneenkin; vaan hyvät olivat mielestänsä rahatkin, ja täytyi kiittää Mikkoa jaloksi, kun niin sukkelaan asiansa toimeen sai.

Kauaksi ei isälle pojastansa vastusta ollutkaan. Muutaman ajan päästä kävi Mikosta kodissa eläminen ikäväksi, eikä tehnyt enää mielensä kisaankaan sen kovemmin lähteä, kun siellä niin pahasti aina kävi, niin tuli isänsä puheelle ja sanoi: "Ompele, taattoseni, minulle salkku, mieleni laatii maailmaa katselemaan." Sepä oli isänkin mieleen, joka kohta ompeli nahkaisen salkun ja antoi pojallensa. Salkku selässä läksi sitten Mikko Mieheläinen matkaamaan ja kulki maita kauan, kunne kohtasi korkean vaaran, jonka harjulla oli poika, joka kahta kalliota yhteen jylkytti. Se kallionjylkyttäjä kun keksi Mikon vaaraa lähestyvän, tervehtii häntä heti ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Ota minua toveriksesi!" -- "Tule vain, koska niin vahvalta mieheltä näytät, parempi on kahden kulkeaksemme", sanoi Mikko Mieheläinen, ja kallionjylkyttäjä laskeusi vaaralta ja läksi hänen kerallansa matkaamaan. Kulkivat siitä vähän matkaa yhtenä, niin näkivät pojan, joka kahta jokea kämmenillänsä yhteen talusi, ja menivät luokse. Jokientaluttaja taukoaa heti työstänsä ja sanoo Mikolle: "Terve, Mikko Mieheläinen! Etkö ottaisi minua toveriksesi?" -- "Lähde vain keralla, kun mielesi tehnee, hyvä on toveri matkalla", vastasi Mikko Mieheläinen, ja läksivät kolmen miehen siitä astumaan. Kotvasen matkaa kuljettuansa tulivat synkkään metsään, josta etäältä näkyi heidän silmiinsä niinkuin huone ikään olisi ollut, ja kun pääsivät likemmäksi, siellä olikin asunto moinen, linnaksi pieni, pirtiksi suuri. Pihaan tultua näkivät tanhuen olevan mahoja täynnä, niin luulivat talonkin asutuksi ja menivät pirttiin; vaan siellä ei ollutkaan ketään, ihan oli autiona pirtti. Pojille kun oli kävellessä tullut väsymys ja nälkä, heittäysivät pirttiin levähtämään pitäen keskenänsä tuumaa, mistä rupeaisivat ruokaa saamaan. Puhui silloin Mikko Mieheläinen toisille: "Pirtti kun on autiona, vaan tanhut mahoja täynnä, ei tule ruoasta puutetta, josko pidot vielä laatisimme, -- tappakaamme muudan maho tanhuelta!" Sepä neuvo oli toistenkin mieleen, ja menivät heti tanhuelle, josta valittiin parhain maho ja iskettiin kuoliaaksi. Vuorenjylkyttäjä jätettiin sitten mahoa ruoaksi laittamaan, vaan toiset kaksi menivät metsään halkoja leikkaamaan. Sepä olikin Syöjättären asunto, joka oli siellä metsässä, niin tulee Syöjätär kotiinsa ja löytää pirtissä pojan mahoa keittämässä. Siitä ärjäisee keittäjälle: "Vai tulit sinä, raatoniekka, tähän minun pirttiini polttamaan, kärventämään!" Tarttuu poikaan käsin, nostaa toisella kädellänsä salpamen ja toisella panee häneltä pään sen alle loukkuun. Sitten menee hän keittoa katsomaan, kahmuaa lihat kaikki vatsaansa ja lähtee ääreen.

Poika siinä salpamen alla kimpuilee yhä, kunne pääsee loukustansa viimeinkin, niin kerää Syöjättären jättämät luupalat pataan kaikki ja keittää ne uudestansa rokaksi. Käypi siitä sitten tanhuelle ja kirjuu tovereitansa syömään. Toiset tulivatkin kohta metsästä, kun olivat nälissänsä hyvin, ja ruvettiin ruoalle; vaan eipä ollutkaan toisista rokka hyvä, niin kysyivät keittäjältä: "Minkätähden tämä rokka niin laiha on? Parhaimman mahonhan me olimme tappavinamme!" -- "Tämä pirtti vanha on", sanoi kallionjylkyttäjä, "niin liikahteli keittäessäni, että rokka maahan meni, ja minä kun uudestansa keitin, ei syntynytkään rokka hyvä." No, toisten täytyi tyytyä rokkaansa, jommoinen oli, ja tulivat sen päivää sillä syömällä toimeen. Tuli sitten aamu, niin iskettiin maho taaskin tanhuelta ja jokientaluttaja jätettiin keittämään, vaan toiset kaksi menivät puita leikkaamaan niinkuin eilenkin. Mitäs ollakaan; pojan siellä keittäessä tuli taaskin Syöjätär pirttiin sanoen hänelle: "Jokos taas olet, raatoniekka, pirtissäni, vaikka eilen kielsin tulemasta!" Tarttui poikaan kiinni ja pisti häneltä pään salpamen alle, vaan keiton söi vatsaansa ja meni tiehensä.

Pääsi poika viimeinkin salpamen alta, niin keräsi ainoat keiton jätteet, mitä oli luupalasia Syöjätär vähän jättänyt, ja keitti niistä uudellensa rokkaa. Huusi sitten metsästä toisetkin toverinsa syömään, ja ruvettiin ruoalle. Syödessä nurkuivat toiset taas rokkaa kehnoksi ja sanoivat: "Mikä kumma, kun tämä rokka niin laiha on, hyvän mahonhan me iskimme!" Mutta jokientaluttaja vastasi toverinsa eilisillä sanoilla: "Pirtti liikahteli keittäessäni, niin rokka maahan meni, ja uudestansa kun keitin, ei syntynyt enää ruoka hyvä." Mitäs siihen, elettiin se päivä taas ja maattiin yön seutu, kunne päivä valkesi, niin nälkä tuli miehille, kun niin vähällä syönnillä oli täytynyt menneenä kahtena päivänä aikaan tulla, ja iskivät taas toisen mahon tanhuelta. Jäipä Mikko Mieheläinen itse keittämään ja toiset työnsi halkoja leikkaamaan. Keittäessänsä kävi hänestä sitten aika ikäväksi, niin laati rokan kiehuessa itsellensä kanteloisen, ja kun ei ollut pirtissä lavitsaa, millä olisi istunut, kantoi pihalta suuren tammisen altaan pirttiin, jonka asetti kumollensa lattialle, ja rupesi siihen selällensä kanteleella soittamaan. Samassa tuli Syöjätärkin taas kotiinsa ja ärjäisi heti hänelle: "Vai tulit sinä, Mikko Mieheläinen, minun pirttiini remuamaan!" -- "No, hiljempää, hiljempää, akkaseni", sanoi Mikko Mieheläinen, "minä heitän soiton tähän lapsillesi; onko lapsia kussa?" Syöjätär suuttui siitä aina pahemmaksi ja huusi vihoissansa: "Minä vähät soitostasi, tule, raatoniekka, tappeluun!" Vaan Mikko Mieheläinen kun pääsi akkaan käsin, ruhtoi hänet samassa ja pani sen tammisen altaan alle, joka oli lattialla kumossa. Sitten keitti hän rauhassa rokan valmiiksi ja kirjui toisia syömään. Ne tulivatkin metsästä kohta, ja ruvettiin yhtenä syömään, niin kysyi Mikko Mieheläinen tovereiltansa: "Hyväkö on rokka nykyinen?" -- "Ka, hyvä on!" sanoivat toiset ja kehuivat Mikon keittämää makeaksi. Hän silloin nousi syömästä, kohensi allasta ja sanoi: "Täss' on nyt pirtinliikuttaja! Miksi ette varoittaneet minua? Vakautuu nyt pirtti liikkumasta, vaan lähtekäämme jo poikkeen, ei tässä enää ole meillä tekemistä." Toiset olivat häpeissänsä eivätkä juljenneet virkkaa mitään, vaan läksivät Mikon keralla matkaamaan. Menivät, menivät edellensä, niin löysivät metsästä haudan niin suuren, niin suuren, ettei pohjaa näkynytkään. "Pitäisipä käydä tietelemässä, mitä haudassa on", sanoi Mikko Mieheläinen, "vaan millä me sen pohjaan pääsemme?" Asiata vähän arveltuansa keksivät jo toverit neuvon ja sanoivat: "Onhan meillä ne kolme mahon nahkaa keralla, jotka Syöjättären kodista saimme, laatikaamme niistä vipu moinen, jossa laskeudumme alas!" Se keino oli Mikostakin hyvä, ja laadittiin nahoista kätkyt, johon liitettiin nahkaiset hihnat, niin pitkät kuin vain nahoista saatiin, niillä muka laskeaksensa kätkyttä hautaan. Kun oli se heidän laitoksensa valmis, kysyi Mikko toisilta: "Kuka siihen nyt istuu meistä kätkyehen?" -- "Istu sinä, Mikko Mieheläinen", sanoivat toverit, "me väettömät miehet, mitä pannet kätkyehen, sitä hihnoista nostamme." -- "No, sitähän tuo on", sanoi Mikko Mieheläinen ja istui kätkyehen käskien toisia laskemaan häntä hihnoista alas. Toverit saavat silloin häntä laskemaan, ja Mikko Mieheläinen alenee hihnojen sujuessa aina syvemmälle, kunne tulee jo viimein maan alle, jossa avautuvat äkkiä oudot maat ja toiset ennen näkemättömät seudut. Ilmaupi muka toinen maailma siellä, moinen kuin ylhäälläkin, jossa on meri ja sen rannalla pirtti. Nouseepa Mikko Mieheläinen silloin kätkyestä ja menee siihen pirttiin, niin siellä on ylen kaunis neitonen valkoisissa vaatteissa, joka

kultakangasta kutoopi, hopeaista helkyttääpi; kädet kultaiset kalvosista, jalat hopeiset polvista, päivyt paistaa päälaelta, kuutamaiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta, seitsentähtinen selältä.

Neiti kun keksii Mikon, säikähtää heti ja sanoo: "Oi vieraan maan mies, miten sinä poloinen tänne jouduit? Maammoni kun kotiin tulee, se tappaa sinut." -- "En ole miestä vertaistani ennen nähnyt, saatikka sitten pelätä tiennyt, joko ruvennevat nyt akat minua tuhoamaan", sanoi Mikko Mieheläinen ja kertoili neitiselle, miten hän ylämaailmasta kätkyessä sinne oli laskeutunut. Neitisen silloin kävi sääliksi poikaa, kun se hänestä hyvä oli, ja vei Mikko Mieheläisen aittaansa, jonne peitti vaatteihinsa, ettei maammo sieltä löytäisi, ja salpasi oven. Mutta kohta tuli akkakin kotiin ja kiljaisi heti kynnykseltä tyttärelle: "Kunne sinä pojan peitit? Poika on nykyänsä käynyt tässä; tuo häntä piilostansa kerallani tappeluun!" Neitisen silloin ei auttanut enää kieltäminen, vaan täytyi tuoda poika näkyviin, jossa nousi maammon keralla hirmuinen tora; mutta viimein tuli Mikko voitolle kuitenkin ja tappoi akan. Siitä meni sitten se neitinen miehelle, läksi Mikko Mieheläiselle naiseksi, ja suorisivat ylämaailmoille lähtemään. Mitä oli neitisen kodissa tavarata, eloa ja muuta hyvyyttä, hopeata, kultaa, sen ottivat myötänsä kaikki ja kantoivat siihen haudan suulle, jossa se nahkainen kätkyt riippui. Niitä tavaroitansa panivat sitten kätkyehen, jonka Mikon toverit hihnoista nostivat ylös ja tyhjennettyänsä aina solauttivat takaisin, kunne aikansa sitä tekoa tehtyänsä tavarat alhaalta loppuivat. Solui kätkyt taas tyhjänä alas, eikä ollut enää muuta siihen panemista, niin sanoi Mikko Mieheläinen naisellensa: "Istu sinä nyt, neitiseni, kätkyehen, että pääset täältä ylös, niin tulen sitten minä taas vuorollani." Istui neitinen silloin kätkyehen ja nostettiin ylös, vaan kätkyt solautettiin takaisin, ja Mikko Mieheläinen itse rupesi viimeiseksi kätkyehen. Saivat toverit taas hihnoista vetämään, että kohosi jo kätkyt vähän matkaa, niin puhui nostaessa toinen toisellensa: "Mikko Mieheläinen jos pääsee haudasta ylös, se ei annakaan meille osaa eloksistansa, vaan työntää meitä vuoromme sinne, niinpä heittäkäämme hänet hautaan ja pitäkäämme tavarat kaikki!" Toinen mieltyi heti toverinsa tuumaan; samassa katkaistiin hihnat, joissa kätkyt oli riipuksissa, ja Mikko Mieheläinen puolitiestä hautaa kirposi alas.

Mitäs siihen; Mikko lähtee meren rantaa siellä maan alla suruissansa astumaan, niin näkee linnun lentelevän taivaalla ja huutaa sitä luoksensa: "Tules tänne, lintuseni!" Lintu lentää leuhahtaa siihen heti ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Mitäs tuumailet?" -- "Sitä tuumailen, miten kotiini pääsisin", vastasi Mikko, "saata, lintuseni, minut omalle maalleni!" Linnun kun oli sääli häntä, ottikin heti selkäänsä Mikon ja läksi lentämään. Lensi, lensi matkojansa, kunne toi Mikon viimein siihen paikkaan, kussa tovereinensa mahoja keittääksensä oli halkoja leikellyt, niin heitti jo selästänsä ja kysyi: "Joko tunnet maata, kussa olet?" Mikko siitä katsastamaan ympärillensä, niin tuntee jo paikan ja sanoo: "Jo nyt tiedän, lintuseni, kussa olen, kiitoksia tuomastasi!" Sitten erosivat siinä toisistansa; lintu läksi lentoon uudellensa, vaan Mikko Mieheläinen kävi haudalle sinne, kuhun oli molemmat toverinsa jättänyt. Paikkaa lähestyessä kuuli jo melun haudalta, ja kun likemmäksi meni vielä ja syrjästä katsoi, näki kallionjylkyttäjän ja jokientaluttajan siinä keskenänsä kiistelevän. "Ota elot! Anna neiti!" sanoi toinen toisellensa, eivätkä sopineet osiltansa niitä kätkyessä nostamia jakaessansa. Mikko Mieheläinen silloin lähestyi heitä ja sanoi: "Terve, toverini! Tässä te olette, tässä minäkin!" Tapasi rinnasta yhden yhdellä, toisen toisella kädellänsä ja lykkäsi hautaan kummankin sanoen: "Menkää, veikkoseni, kukali minä, sikäli tekin kävelkää!" He samassa tuiskahtivat maan alle päällensä, eikä heitä sen kovemmin nähty ei kuultu; vaan Mikko Mieheläinen otti tavaransa haudan reunalta ja meni morsiamensa keralla siihen Syöjättären entiseen pirttiin, jota kaunistelivat kaikenmoisella rikkaudella, ja rupesivat yhtenä elämään. Jossa kului heidän elinaikansa hupaisesti, kunne viimeinkin kuolema saavutti. -- Sen pituinen se.

HIIDEN LAIVA