Part 28

Mies pani neuvon mieleensä hyvästi, sanoi kiitokset parantajalleen, joka katosi nyt metsään eroten hänestä, ja odotti iltaan asti kivellä. Illan tullen vasta läksi hiihtämään siitä ja tuli neuvotulle paikalle sen suuren hongan luokse, jonka meni latvaan yöksi ja otti suksetkin kanssansa, ettei niitä kuka varastaisi häneltä. Olla oletteli jonkin aikaa piilossaan siellä, niin tulipas yöllä pirun kansa sen hongan juurelle kokoon, ja alkoivat kaikenlaista jutella keskenänsä. "Tiedättekö uutta mitään?" kysyi muudan toisilta. "Tiedän, minkä tiedän", sanoi yksi. Toinen sanoi: "Tiedänpä, minkä sinä tiedät, vaan et tiedä, minkä minä tiedän." -- "Tiedän minä, minkä te tiedätte", sanoi kolmas, "vaan ettepä kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän." -- "No, puhupas, minkä sinä tiedät!" sanoivat toiset. "Minä tiedän semmoiset", sanoi piru, "että kuninkaan tytär, joka jo kymmenen vuotta on sairastanut, sillä paranisi, kun päivännousun aikana vietäisiin isänsä puutarhaan ja aamukasteella hiveltäisiin hänen kasvojansa sekä rintaansa." -- "Minä taas sen tiedän", sanoi toinen, "millä kuninkaan linnassa vettä saataisiin, jossa tähän asti turhaan on koetettu kaivoa saada. Linnan pihalla kasvaa kaunis, tuuhea koivu, niin se kun hakattaisiin siitä ja juuret väännettäisiin maasta, sieltä juoksisi lähde, josta vettä saataisiin kaikelle linnan väelle kyllälteen." -- "Tiedänpä minäkin, mitä eivät muut tiedä", sanoi kolmas piru. "Kuninkaalla on linnan luona puisto, jossa ennen asui kauniita hirviä joukottain, vaan nyt ei ole yhtä ainoata moneen vuoteen enää nähty; ne hirvet tulisivat siihen puistoon takaisin, kun vain ottaisi ne hirvensarvet veräjän suusta pois, joita nyt koristuksena pidetään siinä, hirvet näet pelkäävät niitä."

Siitä kun kukin oli haastellut juttunsa, läksivät pirut matkaansa hongan luota äkkäämättä latvassa istujata, joka oli kuunnellut heidän puheensa kaikki. Tämä laskeutui päivän tultua suksineen sieltä maahan ja hiihti kotimaallensa kuninkaan linnaan, jossa pyysi itselleen työtä. "No, tarvittaisiin täällä vedenkantajata", sanottiin linnassa, "vaan se on vaikeanlainen toimitus, linnan seudussa ei ole kaivoa eikä lähdettä missään, vesi on kaikki matkojen päästä kannettava tänne." -- "Hyvä minulle, mitä työtä annetaankin", vastasi toinen ja rupesi kuninkaalle vedenkantajaksi. Jonkin aikaa sitä työtä tehtyänsä sattui hän vedeltä tullessansa istuutumaan tiepuoleen levätäkseen vähäsen. Siitäpä kulki kuningas tietä myöten ja keksi vesiastioineen hänet, niin tuli katsomaan vettä, sanoi: "No, ihme, kumma! Matkojen päästä tätä täytyy hakea eikä kuitenkaan saada kelvollista, likaistahan tuo on nytkin." -- "Niinhän tämä on", vastasi vedentuoja, "vaan jos linnanne pihalta hakkuuttaisitte sen suuren koivun, mikä siinä kasvaa, ja juuret väännettäisiin maasta, siihen tulisi kirkas lähde, josta vettä olisi koko linnalle kyllin." -- "Vastaatkos sanasi, niin minä sen koivun siitä hakkuutan?" sanoi kuningas, "vaan jos puheesi nähdään perättömäksi, niin sinulle tulee päällinen rangaistus eteen." -- "Vastaan sanani", takasi toinen. "No, tule sitten minun kanssani", virkkoi kuningas, "kohta se nähdään, onko sinun puheellasi perää!"

Siitä käytiin koivun luokse kohta, ja kuningas palvelijoillansa kohta hakkuutti sen pihansa koristuksen siitä pois, ja juuretkin väännettiin miehissä maasta. No, ei kummempata! Tuskin saatiin tämä tehdyksi, niin koivun paikalta kohosi kirkas lähdevesi näkyviin, jota maistoi siinä itse kuningas ja kiitteli hyväksi. "No, sinä olet nerokas ja toimellinen mies", sanoi hän vedenkantajalle siitä, "tästä päivin ei tarvitse sinun muuta työtä tehdäksesi kuin vain juomaveden toimitat minulle, vaan se pitää varalla pitääksesi aina." Mies kun tähän virkaan pääsi, se kuninkaalle pitikin juomaveden kirkkaan ja makuisan, josta kuningas niin rakastui häneen, että piti häntä kuin parasta ystävätään ikään, ja kaikenlaista aina jutteli hänen kanssansa. Kerrankin läksi kesän sydämellä lystimetsässään kävelemään, ja vedenpitäjä silloinkin vesileileinensä seurasi häntä. Jonkin aikaa lystiä käveltyänsä istuutui kuningas puiden siimekseen lepäämään ja pyysi vettä juodaksensa, kun oli kesälämpimästä hänelle jano tullut. Vedenpitäjä kaatoi hänelle vettä leilistänsä, ja kuningas juotuansa alkoi haastella siinä, sanoi: "Tässä lystimetsässäni kävin ennen useammastikin ja ammuin hirviä huvikseni, vaan nyt en ole moneen vuoteen nähnyt yhtäkään elävää, mikä heidät lienee tästä hävittänyt." -- "Kyllä tähän taas hirviä saatte, kun tahtonette", virkkoi vedenpitäjä. "Milläpäs niitä saisin?" kysyi kuningas. "Te kun tämän aituuksen veräjän suuhun panetitte hirvensarvet koristukseksi, niin hirvet peloissaan pakenivat sitä", vastasi vedenkantaja, "vaan kun otettaisiin ne sarvet siitä poikkeen, niin hirvet tulisivat tässä lystimetsässänne asumaan niinkuin ennenkin." -- "No, saahan nähdä, jos sanasi toteen käyvät!" sanoi kuningas, "kyllä kaikitse se hyvä asia olisi!" ja kun siitä kotiin mentiin, niin hirvensarvet otettiin veräjän suusta poikkeen koetteeksi, tokko tuosta apua olisi jotakin.

Kului jonkin aikaa tuosta, niin kuningas muutamana päivänä lähtee lystimetsäänsä taaskin ja sen vedenpitäjän ottaa kanssansa, sanoo: "Käykäämme nyt katsomassa, onko tuolla hirviä enemmän kuin ennenkään minun puistossani!" No, päästään veräjästä aituuksen sisälle ja aletaan kävellä metsää yhtenä, niin jopas nähdään kaksi hirveä juoksevan tien poikki komeasti, ja kuta etemmäksi mennään, sitä useampia keksitään yhä. Kuningas ihastuu tätä ja alkaa lystiksensä ammuskella niitä. Jo oli kolme hirveä sillä tavoin kaatanut, kun heitti jo ammunnan ja sanoi toverillensa: "No, kävipähän sinun sanasi toteen, sinä olet viisas mies näenmä; tästä lähin olekin minun ystäväni, et tarvitse palvelusta tehdä, vaan asu ja elä minun linnassani, miten suinkin mielesi tekee."

Tästäkös tuli miehelle nyt hyvä elanto, hän kuninkaan kanssa piti ystävyyttä ja toimeen tuli hyvästi. Kului jonkin aikaa siitä, ja kuningas ja se mies kestiä kävivät keskenänsä linnassa, vastakkain molemmat, niin sattui kerrankin kuningas olemaan miehen luona vieraana ja oli suruissaan hyvin. Kysyy siitä se mies: "Ka, mitäpä te, hyvä kuningas, nyt pahoillanne olette?" -- "On syytä paljonkin", vastasi kuningas, "ainoa tyttäreni jo kymmenen vuotta on sairastanut eikä parane mistään, vaan käypi vuosittain huonommaksi yhä." -- "Elkää, kuninkaiseni, hätäilkö; kun sallitte, minä hänet parannan", vastasi toinen. "Hyvä ystäväni", virkkoi kuningas, "moni mies on jo koettanut häntä terveeksi saada, vaan ei ole kellekään onnistunut, vaikka tyttäreni ja puolen valtakuntaani olen luvannut parantajalle. Siitä, kun kaikki häntä tyhjään parantelivat eikä apua lähtenyt, kuulutin ympäri koko valtakuntani viimeinkin, että ken vasta vielä parantajaksi tarjoakse eikä onnistu työssään, sille tulee päällinen rangaistus. Saat neroasi koettaa nyt sinäkin, vaan täytyy sitten suostuaksesi siihen kauppaan, minkä olen ehdotellut, jonka tautta lienee parasta, kun et rupea koko koetuksiin."

Mies ei pelästynyt kuninkaan puhetta, vaan tyytyi siihen, mikä ehdoteltu oli, ja otti kuninkaan tyttären parantaaksensa. Varhain aamusella, kun päivä oli nousemassa, rupesi hän parantamisen tuumiin. Kuninkaan tytär kannettiin lavalla puutarhaan, missä kaunein heinikko oli kasvamassa, että siinä häntä parannettaisiin; ja kuningas sotaväkeä pani vahtimaan ympärille, ettei mies karkuun pääsisi, jos ei parantaminen onnistuisi häneltä. Mitäs siitä; mies ei muuta kuin liinasen vain aamukasteessa kostutti, jolla alkoi kuninkaan tyttären kasvoja ja rintoja hivellä hiljalleen. Sairas kun näkyi tästä jo virkistyvän heti, mies riisui hänet kokonansa ja asetti kasteesta kosteaan heinikkoon pitkällensä. Pidettyänsä häntä vähän aikaa siinä puki hän hänet vaatteihin taas ja nosti lavalle takaisin siinä toivossa, että paranee se nyt, kun parataksensa lienee. Siihen tuli nyt kuningaskin katsomaan itse ja kysyi tyttäreltänsä: "Tunnetko vaivaa mitään vai oletko terve?" -- "Terve olen, vaan voimaton", vastasi tytär. No, tästähän nyt kuninkaan mieli kävi hyväksi, hän iloissaan kätteli tyttärensä parantajata ylistäen hänen viisauttansa ja lupasi hänelle puolen valtakuntaa ja oman tyttärensä vaimoksi, kun se entiseen voimaansa tulisi. Siksi aikaa annettiin miehelle toimitukseksi ottaa satamaan tulevia laivoja vastaan, joissa kuninkaalle ulkomailta tavaraa oli tuotava. Miehen tätä virkaa pitäessä tuli hänen veljensäkin kahdella laivalla siihen kuninkaan satamaan tuoden kaikenlaisia tavaroita kuninkaalle. Se kun oli vääryyttä seuraava niinkuin ennenkin, ja laivasta tavarata puuttui paljon, niin tuli päällysmiehen puheelle ja tarjosi rahaa hänelle, sanoi: "Saatte tässä rahamäärän itsellenne, kun sanotte kaikki laivoissani olleen, mitä ollakin piti." Toinen, joka tunsi veljensä hyvästi, ei huolinut hänen rahoistansa, sanoi: "Ei, miesrukka, vääryys ja valhe auta ketään, enkä minä virkaani toimittaessa mitään lahjaa ota, etkös tunne minua entuudesta?" -- "En", vastasi toinen, "mistäpä, vapaasukuinen herra, teidät minä tuntisin!" -- "No, minä olen sinun veljesi", sanoi se kuninkaan virkamies siitä, "etkös muista, miten minulta silmäni puhkaisit venheeseen laskiessasi, kun ensin vedossa laivani voitit? Nyt on minua Jumala kuitenkin auttanut, että voisin sinua petollisuudestasi rangaista jos tahtoisin, koska olet kuningasta koetellut pettää, vaan kun luovut entisestä käytöksestäsi ja tästälähin takaat totuutta seuraavasi, niin annan rikoksesi anteeksi." Toinen, joka pelkäsi kuninkaan rangaistusta, ihastui veljensä puhetta, sanoi: "No, kun et petostani kuninkaalle ilmoita, minä en tästä päivin valhetta enkä vääryyttä harjoita, vaan elän kaiken aikani rehellisesti, sen takaan nyt kovasti."

Saatuaan veljeltään tämän lupauksen, että se nyt vääryyden tieltä luopuu, sovitteli se kuninkaan virkamies veljensä asiat ja vei hänet kotiinsa linnaan. Siellä alkoivat keskenään sitten kaikenlaista jutella, niin sanoo laivankuljettaja veljellensä: "Kerropa minulle nyt kohtasi, miten ensinnäkin silmistäsi terveeksi tulit ja sitten näin kuninkaan ystäväksi pääsit?" Toinen puhui siitä asiansa kaikki ja ilmoitti veljellensä, että ne metsässä saamansa sukset ne ne häntä ovat parhaastansa auttaneet. "No, etköhän antaisi niitä suksiasi minulle?" sanoi kohta se vanhempi veli, "koska ne niin ihmeelliset ovat, niin voisinhan minäkin niillä hyvän onneni käsittää niinkuin sinäkin." -- "Hyvin ne voit saada, en minä heitä enää tarvitse", sanoi nuorempi veli ja antoi sukset veljellensä. Tämä kun sai ne häneltä, ei malttanut kauempaa veljensä luona olla, vaan läksi linnasta matkaansa ja päätti koettaa suksiansa paikalla. Läksi muka hiihtämään heti ja sanoi itseksensä: "Juoskaa, sukset, sinne, missä veljenikin hongan latvassa piruja kuunteli!" No, suksilla oli entinen tapansa, ne juoksivat, kunne käskettiin, ja veivät miehensä sen hongan luokse metsään, jossa pirut aina öillä kokousta pitivät. Ei muuta, nousi mies hongan latvaan niinkuin velikin oli tehnyt, ja rupesi sinne yöksi, vaan ei muistanut suksia ottaa kanssansa. Sydänyöllä tulivatkin pirut tavalliseen kokouspaikkaansa, vaan kun nähtiin sukset siinä hongan juurella, niin oudoksuttiin sitä ja alettiin hakea suksien omistajata. "Tuolla se on hongan latvassa", sanoi muudan piru keksien miehen piilostansa, "siellä kuuntelee meitä niinkuin taannoinkin ja meiltä tietomme varastaapi!" -- "Vai siellä sin' olet?" ärjäisivät yht'aikaa toisetkin ja rupesivat puistamaan honkaa yhdessä. Sieltä putoaa se mies niinkuin orava puusta, ja pirut miehissä pieksivät hänet kuoliaaksi, josta alkavat taas haastella maailman asioita, sanovat: "Tiedänpä, minkä tiedän", ja toinen virkkaa heti: "Tiedän minä, minkä sinä tiedät, vaan et tiedä sinä, minkä minä tiedän."

Semmoisen lopun sai se valhetta seuraava veli ja siihen pirujen käsiin kuoli, vaan toinen sai kuninkaan kauniin tyttären vaimoksensa ja puolen valtakuntaa kuninkaalta, jonka kanssa piti ystävyyttä ikänsä.

RIUTA JA RAUTA

Tuli matkasta ulkomailta kaksi miestä, ja yöpaikassa saivat yhteen. Siinä kysyivät toisiltansa nimet; ja yhden nimi oli Riuta, ja toisen oli Rauta. He kun tulivat ystäviksi toisilleen kohta, niin päättivät yhdessä rientää kotiinsa ja läksivät kahden miehen yöpaikasta matkalle. No, ei kaukaa yhdessä kuljettu, kun oli kaitaista polkua myöten suon poikki mentävä, ja Rauta sattui astumaan edellä, niin Riuta takaa päin löi toveriansa päähän, että se polulta suohon lankesi. Siinä ryösti Riuta siltä Raudalta rahat kaikki lakkarista ja silmät kaivoi päästä ja meni matkaansa; semmoinen ystävä hän oli.

Rauta kun toverinsa petollisuudesta jäi sokeaksi siihen suolle, se ei silmitönnä osannut mihinkään, raukka. Hapuroihan iltaan asti tuskissaan korvessa kuitenkin, niin yhtyi suureen kuuseen viimeinkin ja nousi siihen yöksi. Siinäpä kuusen juurella kävi kolme kehnoa aina joka yö tuumaamassa tiedustellen toisiltansa, mitä mikin maailman tapauksista tietäisi. No, ne tulivat sinäkin yönä kuusen juureen niinkuin ennenkin ja alkoivat pakinoida keskenänsä. Toiset kaksi kysyivät siltä, kuka heistä ensiksi yhtymäpaikalle sattui: "Mitä sinä tiedät maailmassa hyvää?" Se ensimmäinen sanoo: "Minä tiedän sen hyvän, että vaikka upposokea olkoon, niin kun päivän noustessa aamusella vain kasteella pesee silmiänsä, sillä saapi näkönsä takaisin." -- "No, mitäs sinä tiedät maailmassa hyvää?" kysyivät toiset taas toiselta. Se sanoi: "Kuninkaan tytär vaikka jo on niin monta vuotta potenut, minä tiedän, millä se paranisi; kirkon sillan alta pitää saada punainen sammakko ja siitä voiteet tehdä, niin sillä se paranee." -- "Mitäs sinä tiedät maailmassa hyvää?" kysyttiin kolmannelta. Se vastasi: "Minä tiedän aarteen semmoisen, jossa on sadalle miehelle kannalmus; sen uhria ei tiedä kukaan muu: kun menee sata miestä yht'aikaa sille aarteelle, niin ne sen saavatkin, se sillä onkin uhrina."

Rauta kuusen latvassa kuunteli heidän puhettansa ja pysyi hiiskumatta siellä, vaan kun aamuyöllä äänestä kuuli kehnojen menevän kuusen luota matkaansa ja siitä arvasi, että jo tämä nyt alkaa olla päivännousun aika, niin laskihe kuusesta alas ja alkoi kastetta haparoida maasta. Sitä oli heinä täynnä, ja hän sillä voiti silmiänsä niinkuin kehnon neuvo oli, niin tulikin näkeväksi kohta, ja silmänsä paranivat jällensä. No, Rauta kun näkönsä sai takaisin, hän iloissaan läksi kulkemaan siitä ja meni kirkkoon heti ja otti sen punaisen sammakon sillan alta, mikä siellä oli. Siitä teki voidetta sitten kuten kehnojen puheesta tiesi, ja kulki sen kera kuninkaan linnaan ja anoi tytärtä parantaaksensa. Kuningas oli jo aikoja sitten julkisessa kuulutuksessa luvannut sen tyttärensä ja puolen valtakuntaa sille, ken sen hänen tyttärensä terveeksi saisi, ja kun mies nyt parantajaksi tarjosihe, niin sai luvan koetella mahtiansa hänkin. Mikäs miehen sairasta parantaessa, kun oli rohdot varalla; hän sitä sammakon voidetta antoi vain tyttärelle, niin se parani jo samassa. No, mieheltä kun onnistui se sairaan parannus hyvästi, se saikin kuninkaan tyttären ja puolen valtakuntaa palkoistansa niinkuin oli luvattu, ja pääsi kuninkaan ystäväksi samalla. Siitä lähtee sitten kolmannenkin kehnon neuvoa tiedustamaan, ottaa sata miestä kerallaan ja kulkee sitten kehnon ilmoittamalle aarteelle, jota sadan miehen piti käydä ottamassa. Aarre löytyikin heti, ja siitä tuli rahaa niin äijän, että oli joka miehelle tavallinen kannalmus.

Päästyään tällä keinoin rikkaaksi ylen eli Rauta monta aikaa appensa kanssa sovinnossa ja oli puolen valtakunnan päällikkönä, mutta muutamien vuosien perästä alkoi mieli tehdä omalla maallansa käymään. Hän lähtee siitä matkalle ja ajaa kuudella hevosella komeasti, niin sattuupa hänen entinen toverinsa, se Riuta, tulemaan vastaan hänelle. He tuntevat toisensa heti, ja Riuta kysyy Raudalta siinä: "No, miten sinä nyt olet näin pohataksi päässyt ja silmäsikin entiselleen saanut, vaikka ne minä kerran jo sinulta puhoin?" Rauta haastoi Riudalle totuuden jälkeen kaikki asiansa niinkuin ne olivat tapahtuneet, ja Riuta kuultuansa tämän erosi Raudasta heti, arveli: "Koska se niin on Raudalle tapahtunut, niin annakas, lähden minäkin siihen samaan kuuseen, enkö minäkin jotakin kuulisi!" Menikin samalla, kulki kuusen luo ja rupesi latvaan yöksi. Ei aikaakaan siinä ollut, kun tulivat ne kolme kehnoa taas kuusen juureen koolle. He jo tietävät sen, että jo ovat taiat tunnetut maailmassa, ja alkavat väitellä asialta. Toinen syyttää toistansa, sanoo: "Eihän se meidän puheemme miten ole tietoon tullut, sinä sen olet sanonut!" Vaan toinen riitelee vastaan syyttäen taas toveriansa, sanoo: "Se on valhe, on ainakin, sinähän sen olet meidän pakinamme ilmoittanut!" Riidellään, riidellään asialta, niin sopivat toiset kaksi keskenänsä ja päättävät siitä syyn kuin päättävätkin jo kolmannen toverinsa päähän. Sen he tuomitsevat halkaistavaksi kahtia ja tarttuvat toveriinsa käsin, vaan tämä rukoilee heitä, sanoo: "Antakaa kerran vielä ylhäälle ilmaan päin katson ennenkuin halkaisette!" Toiset sallivat sen, ja se tuomittu katsahti ylhäälle siitä, niin näki Riudan sieltä kuusesta ja huusi: "Tuolla kuusen latvassa on mies, sehän se on meidän pakinamme kuullut, vaan minä olen viaton, olen ainakin!" Mitäs; näkivät toisetkin miehen istuvan kuusessa, niin arvasivat jo asian kohdastansa ja ottivat kuuntelijan kuusesta alas ja halkaisivat Riudan sen tuomitun toverinsa sijaan. -- Sen pituinen se.

JYKEÄ LIPAS

Oli talo ennen, talon alla järvi ja järven rannalla peltoa vähäsen. Siinä oli pellollaan talon isäntä kyntämässä ja auran perässä käydä asteli uutterasti, vaan tulipas rupeaman pitkään helle tuosta ja jano, niin jätti mies kyntönsä kesken ja läksi rannasta vettä saamaan janoonsa. No, olihan tässä juotavata järven täysi, ja hyvää, kirkasta vettä olikin; vaan ei ollut saapuvilla astiata, millä olisi juonut, eikä malttanut mies janoissaan muutakaan neuvoa pitää, vaan laskihe rannan äyräälle suullensa vain ja koetteli kohdastaan järvestä juoda. Mitäs, juonta kävi laatuun sitenkin, vaan tarttuipa Vetehinen tuossa miehelle partaan, ja tämä kun kylläkseen oli juonut, eipäs saakaan suutansa veden pinnasta nostaneeksi, siellä pidättää, mikä pidättääkin, parrasta häntä. Tuskastuen tätä sydäntyy mies noitumaan ja kiroilee kovasti, vaan ei ole apua tuostakaan, niin saapi jo rukoilemaan viimeiseltä ja pakajaa veteen: "Ken lienetkin sinä minun parrastani pitäjä, laske, Jumalan luoma, irti eläkä veteen hukuta!" -- "Enkä laske", vastasi Vetehinen, "tähän kuoletan sinut, kun et vain vanhinta tytärtäsi minulle antane." -- "Ka, täytyneehän se antaa, kun ilman en päässe", pakisi tuskissaan ukko ja lupasi tyttärensä siihen rannalle tuoda Vetehisen otettavaksi. No, siitä pääsikin nyt parrastaan irti, kävi hevosensa riisumaan aurasta ja kulki kotiinsa, vaan oli paha mielensä siitä, kun tyttärensä oli Vetehiselle luvannut.

Mitäs! Se olisi nyt koko asia ollut ilmoitettava kotona; vaan ei ollut ukolla rohkeutta siksi. Päästäkseen asiataan kohdalleen sanomasta alkoi hän niitä näitä vaan perheensä kera pakinoida, ja siitä sitten virkkoi vanhimmallekin tyttärellensä muun puheensa lomaan: "Oi lapseni, käypä länget hakemassa rantapellon pientareelta, ne sinne minä hevosta riisuessani unohdin." Tyttö meni, eihän se mitä varoa osannut, läksi isänsä asialle niinkuin ainakin, vaan tuskin saikaan pellon pientaretta astumaan, kun nousi Vetehinen järvestä, sieppasi hänet syliinsä ja vei kerallansa järveen siitä.

No, kun sai tyttären kotiinsa Vetehinen, siellä näyttelee hänelle linnaansa sitten niinkuin morsiamelleen ainakin, sanoo: "Tässä voit sinä emäntänä olla ja kaiken hallita taloni, eläkä huoli köyhää kotiasi konsana ikävöidä, onhan elo sinulla nyt pulskempi täällä; asu ja ole kuten mielesi laatii ja rikkaissa tapa on; ka, onhan varaa, on eloista minulla." Kuluipas jonkin aikaa tuosta, niin jo lähtee Vetehinen kotoansa, minnehän lähteneekin, ja kaikki talonsa avaimet antaa tytölle, sanoo: "Kaikissa huoneissa voit sinä poikessa ollessani käydä, tuolla äärimmäisessä aitassa et, varo vain se." Sillä varoituksella jätti tyttären kotiin ja kulki itse, kunne lienee kulkenut, kylälle. Mitäpä tuosta; tyttö sill'aikaa kävi linnan huoneita katsomassa kuten lupa oli, ja ihaili, ihmetteli sitä, mikä rikkaus niissä oli jokaisessa, niin alkaapas mieli tehdä äärimmäistäkin aittaa nähdä. "Eihän tuota kuka tietäne, jos tuolla kävisinkin", mietti hän mielessänsä, "menen kuin menenkin pikimmältäni katsomaan häntä, jos lie vielä somempi siellä kuin muualla, kosk'ei siellä suvaittaisi käytävän." Tätä arvellessansa aukaisee tyttö kielletyn oven ja menee äärimmäisessäkin aitassa käymään. No, mitäpä täällä? Huone on moinen kuin muutkin jo ennenkin näkemänsä, vaan on keskellä lattiata suuri, suuri puinen verta täpösen täynnä. Tyttö käypi katselemaan sitä, niin kultasormuksen keksii päälläpäin veren pinnassa siinä, joka kauniisti kiiltää ylen. "No, tämäpäs kumma, kun noin on korea sormus nyt tuossa!" arvelee mielessään tyttö eikä voi olla koskematta sitä, vaan pistää sakarinsa sormukseen koettaaksensa muka, sopisiko tuo hänelle. No, se sopikin ja hyvästi, vaan tuli sakari vereen siitä, niin tyttö heitti sormuksen puiseen takaisin ja koki pyyhkiä, puhdistaa sormeansa, vaan ei saa sitä verta hän millään siitä, jos kuinka monesti pesisi.

Mitäs ollakaan siitä. Tuli moniaan päivän päästä Vetehinen kotiinsa ja oli matkastaan väsyksissä, niin heittihe pitkälleen heti ja sanoi tytölle: "Etsipä vähäsen päätäni, kunneka nukkuisin tässä!" No, eihän muuta; tytön täytyi käskyä kuulla ja olla isännälleen mieliksi, vaan sattui päätä etsiessään siinä vahingossa koskemaan Vetehisen korvaa, niin tämä istuilleen nousi heti ja ärjäisi tytölle: "Millä sinä, heittiö, minun korvani poltat, näytäpä kättäsi minulle!" Tytön täytyi näyttää hänelle kätensä, ja Vetehinen kun sen verisen sakarin näki, niin siitä arvasi jo asian heti eikä armoa antanut, vaan surmasi tyttären samassa ja työnsi ruumiin veriaittaan sinne.

Tyttären vanhassa kodissa isä sillä välin elää entistään myöten eikä ylen äijän tiedä kaivatakaan tytärtänsä, hänellä kun kaksi tytärtä kuitenkin on jäljellä, vaan kokeehan työllään siinä elätellä heitä ja itseänsä. Sattuipa kerrankin sitten olemaan kalassa, ja oli hyvä saalis puuttunut hänelle, niin läksi kalojaan viemään kotiinsa, etteivät venheessä pehmenisi, ilma kun oli kesäinen ja kuuma ylen. No, ei muuta, kulkee, kulkee kotiin päin siitä, järven selkää soutelee edellensä, vaan seisahtuu venhe häneltä äkisti niinkuin karille olisi tarttunut ikänä, eikä lähde väen ei väkisen siitä. Ukko saapi tiedustamaan sitä ja koettelee, harailee venheessä ympärystä melalla, tuntuisiko pohjaa tuossa, vai mikä siinä on pidättämässä, vaan ei tuntunut mitään. No, mitäpäs muuta, koettelee soutaa ukko taaskin, siinä riehkii, riehuu kotvasen, vaan ei saa venhettään liikkeelle, se ei hievahda paikaltansa. Alkaa jo hätä tulla tuosta, vaan ei aikaakaan toki, kun kohottaa Vetehinen päätänsä vedestä sanoen: "Antanet keskimmäisen tyttäresi minulle, niin pääset venheinesi liikkeelle, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana." Ukko ei raahtisi enää nyt toista tytärtään antaa, vanhin kun jo hukkautui häneltä, vaan Vetehinen pidättää venhettä yhä eikä laske häntä siitä edelle ei takaisin, kysyyhän uudelleen vain: "Annatko, ukko, tyttäresi, vai ennenkö veteen kuolet?" -- "Ka, täytyneehän se antaa, kun en ilman päässe", vastasi viimeinkin hädässään ukko ja lupasi keskimmäisen tyttärensä Vetehiselle. Siitä pääsi nyt venheinensä liikkeelle heti ja souti suorastaan kotiinsa, jossa tervehdykset laadittuansa sanoo keskimmäiselle tyttärellensä: "Oi lapseni, käypä kirves hakemassa venheestä, se minulta unohtui sinne."