Part 2

Ajatteli Lippo: "Jahka teen kuten käskee, eihän tuo turhaan käyne laulamassa!" Jättikin hyvän vekaran suksen alle olkaaseen, sen päähän atutti pälkään, ja vei sukset Tapiolle. "Ka, nämähän ovat minun sukseni!" sanoi Tapio, kun koetteli, "nyt pääset pois kotiisi." Läksi saattamaan Lippoa ja sanoi: "Kun nyt edellä hiihdän seuraa sinä minun jälkiäni ja jää siihen yöksi, jossa aina somman sijan näet; mutta tee maja tarkka, jott'eivät taivaan tähdet lävitse paista." Siitä kun läksi Tapio edellä hiihtämään, oksat hänen suksissansa pistivät jäljen, ja niitä jälkiä myöten hiihti Lippo naisensa ja lapsensa keralla perästä. Vasta iltasella näkyi ensimmäinen somman sija, ja siinä oli hirvi paistettuna iltaseksi. Tekivät majan siihen havuista hyvän, katon ylen tarkan laativat päälle ja vetivät ahkion, jossa lapsi oli, sisään. Siinä lepäsivät yön, niin läksivät aamulla taaskin hiihtämään ja hirven lihaa ottivat evääksi kerallensa. Vasta iltasella taas somman sijan toisen löysivät, jossa oli petra tapettu ja paistettu. Taas havumajan laativat ylen tarkan ja ahkion lapsen keralla sisään vetivät. Yötä siinä levättyänsä läksivät aamulla taas edellensä ja iltasella vasta kolmannen somman sijan löysivät, niin siinä metso oli iltaruoaksi paistettu hyvin. "Nyt, katso, koti loittona ei ole, kun metso vain on paistettu", sanoi Lippo. Majan vain harvan laativat ja ahkion lapsen keralla sisään panivat. Ruvettiin makaamaan sitten, niin taivas kajostui yöllä, ja tähdet taivaalta rupesivat paistamaan heidän päällensä, kun se maja niin harva oli. Nousi aamulla Lippo makaamasta, niin naista ei niin kussa ole; meni ulos katsomaan, vaan suksen jälkiä ei niin kunne ollut. Ei tiedä nyt Lippo, kunne mennä, kun suksen latua ei näy; istuu siinä lapsensa keralla majan edessä, katselee, niin hirvi juoksee sivuitse, myhöttelee. Muuta ei näkynyt, ilta jo tuli, ja Lipon täytyi siihen yöksi jäämän. Aamulla taas metso paistettu oli, ja hirvi taas juoksee myhöttelee sivuitse. Siinä Lippo monta vuotta lapsensa keralla eleli havumajassansa; metso joka aamuna aina oli heille paistettuna, ja hirvi joka päivänä sivuitse siitä juoksenteli. Kasvoipa lapsikin suuremmaksi, siitä tuli poika ylen tolkukas, niin käski isänsä pillin semmoisen laatia, niin he pillistä siitä katsoisivat, onko koti loittona. Lippo joutessansa tekikin pillin moisen pojallensa, ja se kun katsoi pillistä vain, sanoi heti: "Emme olekaan kodista loittona, aivan olemme pellon aitavieressä." Ja he siitä kun läksivät vain, niin pääsivät samassa kotiinsa. Siitä se on Lapin alku lähtenyt siitä pojasta. -- Sen pituinen se tarina.

METSÄN POIKA

MIKKO METSOLAINEN

Oli ennen muinoin mies. Se tuli rikoksen alaiseksi ja pakeni metsään rikostansa piiloon. Siellä olisi miehelle ehkä tuho tullut, kun oli paras sydäntalven aika, vaan metsän impi keksi hänet siellä piilemässä ja vei omaan kotiinsa, mikä oli hänellä kaukana metsässä. Miehen siellä oli hyvä olla; he asuivat sovinnossa keskenänsä ja rupesivat yhtenä elämään kuten mies ja nainen ainakin. Siitä kävi metsän impi kohtuiseksi, ja kesän tultua syntyi heille poika, jolle Mikko Metsolainen pantiin nimeksi. Mies silloin palasi metsästä kotiinsa ja vei pojan kerallansa; eihän muuta, rupesi lastansa syöttämään, sitä mieheksi kasvattamaan. Se kun pääsikin täysi-ikäiseksi, siitä tuli mies uljas ja oivallinen, ettei paremmasta apua. Alkoi silloin isä työtä tuumata pojallensa ja pani hänet huuhdan aidan panoon. Tämä kun työllensä meni, se nyhti suuret petäjät juurinensa ja teki niistä aidan moisen, että isä huuhdalle tullessansa säikähti poikansa voimaa, ja hänellä siinä kuudeksi viikoksi työtä oli veräjätä huuhtaan saadessa. Mietti tuosta isä mielessänsä: "Surmattavahan tämä tämmöinen sikiö on." Päätti lähettää hänet pois kotoansa, ettei hänestä sen kovemmin vastusta olisi, ja sanoi: "Menepä, poikani, käy kuninkaalta velkani, seula kultaa, seula hopeata!" Poika totteli isänsä sanaa, sai heti matkaamaan, tuli kuninkaaseen ja sanoi: "Maksapa taattoni velka!" -- "Eihän minulla ole mitään velkaa", sanoi kuningas vihaisesti, "mikä sinä olet velkoja?" Mutta Mikko kiisti yhä ja sanoi: "Maksa pois, mikä maksettava on!" Siitä kuningas suuttui silmittömäksi moiseen tyhjän velkojaan ja pani kolme sataa sotaväkeä häntä tappamaan. Ne kun pääsivät toratantereelle, Mikko Metsolainen rautasauvallansa kerran sivallutti vain, niin kaikki olivat maassa. Siitä kysyi taas kuninkaalta: "Etkös maksa taattoni velkaa?" Kuningas suuttui Mikon puheesta järin pahemmaksi ja työnsi kuusi sataa sotaväkeä toratantereelle, vaan eihän niistäkään lisää lähtenyt. Viimein työnsi jo yhdeksän sataa sotaväkeä Mikkoa tylyydestänsä kurittamaan, vaan hän nekin kohta löi. No, sitten täytyi jo kuninkaan antaa rahaa, seula kultaa, toinen hopeata, ja Mikko Metsolainen rahat toi taatollensa. Siitäpäs isälle taas huolta tuli, kun poika kotiin palasi, ja käkesi taas työhön laittamaan. Hänellä ali kaurahuuhta, jota vaakalintu kävi syömässä, niin sitä lintua käski poikansa ampumaan. Mikko silloin sieppasi rautajousensa, jolla läksi ampumaan. Kun menee sinne, yhtyypä lammin rannalla toinenkin väkevä, jolla maho lehmä on sättänä ja kokkohonka vapana onkiessa. "Oletpa sinä väkevä mies", sanoi Mikko. "En minä väkevä ole, Mikko Metsolainen väkevä on", vastasi ongittaja. "Tässäpä se onkin!" virkkoi siihen Mikko. "No, kun olet tässä", sanoi toinen ja herkesi onkimasta, "niin emmekö lähde yhteen seuraan?" -- "Ka, lähkäämme vain!" sanoi Mikkokin, ja saatiin yhtenä matkaamaan. Kulkivathan vähän matkaa edelle, niin yhtyi heihin kolmas mies, joka kahta vuorta yhteen loukutti. "Oletpa sinä väkevä", sanoi Mikko, "kun kahta kalliota yhteen loukutat." -- "En minä väkevä ole", sanoi vuorenloukuttaja, "Mikko Metsolainen väkevä on." Mikko silloin ilmaisihe hänelle, ja vuorenloukuttaja läksi keralla. Kolmen kesken kuljettiin siitä nyt kaurahuuhdalle ja ammuttiin siellä vaakalintua, kukin aina vuorostansa, vaan ei osattu. Ruvettiin siihen sitten vartioimaan, kunne näkyisi vaakalintua takaisin tulevaksi, vaan tulipa nälkä odottaessa. Oli lehmikarja siinä huuhtaa likellä, niin tapettiin sieltä maho lehmä joukosta, että ruoalle päästäisiin. Se ongittaja rupesi sitä keittämään ja toiset sillä aikaa vartioivat huuhtaa. Keittää siinä se mies kalliolla rokkaa; vaan kun sai rokka valmiiksi, nousi sieltä kalliosta vanha akka, rautahammas, kävi keittäjän luokse ja sanoi: "Anna, poikarukka, tämä rokka minulle ryypätäkseni, nälkä on!" -- "On tälle parempiakin syöjiä", sanoi toinen käskien akkaa poikkeen, vaan tämä rupesi väkisellä häneltä rokkaa syömään, ja siinä nousi heidän välillänsä tora. Viimein pääsi jo akka voitolle ja särpi rokan vatsaansa. Miehelle hätä käteen, ala vettä käydä ja luista rokkaa keittää. Tulivatpa toiset toverit syömään, niin kummeksivat ruokaa sanoen: "Makea ennen tuli mahosta lehmästä rokka, ei näin kolakka." Mitäs siihen; kyllähän se keittäjä vian tiesi, vaan ei tohtinut virkkaa mitään.

Tapettiinpa toiseksi päiväksi toinen lehmä ja pantiin toinen mies, vuorenloukuttaja, keittämään. Sille kävi samoin ikään kuin ongittajallekin, ja lopuskoista luista ala rokkaa uudellensa keittämään. Tullaan taas syömään, niin maistellaan keittoa ja kummeksitaan: "Rokka rojakka, tulihan ennen mahosta lehmästä makeampi rokka." Vuorenloukuttaja silloin selvitti asian ja tunnusti akan syöneen. No, tapetaanpa taaskin maho lehmä, ja Mikko Metsolainen itse jääpi kolmanneksi päiväksi keittämään. Keitti siinä, keitti, kunne sai jo rokka kypsymäisillensä, niin nousi taaskin se samainen akka vuoren loukosta, lähestyi häntä ja sanoi: "Annapa, poikarukka, tämä rokka minun ryypätäkseni!" Mikko Metsolainen ei ruvennut sitä akalle antamaan, vaan sanoi karsaasti: "On tälle parempiakin syöjiä." Siitä suuttui jo akka ja rupesi toraamaan; vaan eipä pitänytkään Mikolle, se paiskasi sen tuhaksi kallioon ja työnsi luut vuoren loukkoon. Tulivat sitten toisetkin syömään, niin rokka rasvainen oli ja hyvä niinkuin mahosta lehmästä ainakin. Syömästä päästyä mennään sitä akan raatoa katsomaan, vaan se on jo kadonnut. "Elä huoli, se virkosi vielä ja meni kallion koloon", sanoi Mikko, "vaan et sinä sinnekään säily, vielä minä sinut sieltäkin saavutan!" Lehmännahat, ne kolme mahon nahkaa, viillettiin heti remeliksi, Mikko paneutui pohjukkaan, ja toverit saivat laskemaan. "Laskekaa vain", sanoi Mikko toisille, "konsa minä nykinen, silloin nostakaa ylös!" No, lasketaan, lasketaan alemmaksi yhä, niin kohtaa siellä toinen maailma, kaunis ja ihana kuten ylhäälläkin. Saapi Mikko Metsolainen outoja seutuja siellä katsastamaan, niin täällä talo on, ja siihen kun menee, siellä kaunis tyttö kangasta kutoopi; muuta ei näy perhettä mitään. Sille laatii Mikko Metsolainen terveiset ja rupeaa nöyrästi puhuttelemaan, vaan tyttö säikähti häntä ja sanoi: "Oi vieraan maan mies, kun sinä tänne tulit -- annahan maammoni tulee, se tappaa sinut." -- "Ei hän jaksa tappaa", sanoi Mikko Metsolainen vakaisesti. Vaan tyttö, joka oli ihmisen sukua, ylämaailmasta ennen varastettu, neuvoi häntä ja sanoi: "Et sinä, poikaseni, maammolleni torassa pidä, se on väkevä; vaan kun alkanee sinua voittaa, niin tuossa on hänellä altaassa väkivettä, valau sinä sillä ja kaada muuta vettä sijaan, äsken sinä hänet voitat." Eipä aikaakaan, niin tuli akka kotiin, se oli se samainen, joka kalliolla rokan oli särpänyt, ja kun näki Mikon, kävi heti häneen käsin ja sanoi: "Joko tänne tulit, heittiö, vaan katsohan, kyllä täältä lähdet!" Mikko Metsolainen lusahteli jo polvillensa, niin pyrki kuulta päivältä viimeisen kerran hyvästiä ottamaan, meni altaan luokse ja valautui siinä, kaasi muuta vettä sijaan ja tuli taas koettelemaan. Ruvetaan uudestansa toraamaan, niin jopa Ropa lusahteli polvillensa. Pyrki hänkin vuorostansa kuulta päivältä hyvästiä ottamaan ja valautui altaassa, vaan siinä vielä enemmän huononi. Siitä kun tuli toraan taas, eipä pidä enää yhtään; Mikko Metsolainen Rovan ruhtoo siihen paikkaan sanoen: "Ethän nyt enää vironne!"

Siitä he tytön keralla yhteen tuumaan. Pantiin hyvyys kaikki remelin pohjaan. Itse rupesi Mikko Metsolainen alimmaiseen pohjukkaan, pani sen tytön vähän ylemmäksi ja nyhtäisi remeliä. Toiset silloin heitä vetämään, nostivat, nostivat ylemmäksi yhä; vaan kun nähtiin se tyttö ja hyvyys, leikattiin remeli poikki ja nostettiin tyttö maalle. Se Mikko Metsolainen meni sinne, hurahti läpi maan piirin toiseen maailmaan. Siellä kun käveli, yhtyi leskiakkaan, jolla ei ollut lapsia, ja rupesi sille ottopojaksi. Siinä valtakunnassa annettiin joka talosta aina lapsi ja lammas lohikäärmeelle. Tulipa jo kuninkaan tyttären vuoro. Mikko Metsolainen sattui ulkona kävelemään, tuli kotiinsa ja kysyi: "Mikä se on, maammoni, kun puoli valtakuntaa nauraa, toinen puoli itkee?" -- "Kuninkaan tytär on lohikäärmelle annettava", sanoi leskiakka, "sitä puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa." Läksi Mikko silloin miekkoinensa sinne, kusta itkun kuuli, tytärtä lohikäärmeestä pelastamaan. Tyttö täällä istuu lammas sylissä ja itkee, ottajatansa vuottelee. Siitä menee Mikko tytön luokse, rupeaa puhuttelemaan ja sanoo: "Kaiveles, tyttö, päätäni; jos nukkunen syliisi, sano minulle, konsa nousee käärme merestä ottamaan!" Tyttö ottikin pojan pään syliinsä ja rupesi sitä kaivelemaan, vaan kun näki veden meressä lensuavan, herätti jo syliinsä nukkunutta ja huusi: "Jo tulee kolmipäinen käärme ottamaan, kolmella sylellä myrkky suusta suihkuaa!" Mikko Metsolainen silloin nousi tyttären polvilta, kävi käärmelle vastaan ja sanoi: "Katsos, käärmerukka, kun kotisi palaa!" Käärme kohta kääntyi sitä katsomaan, ja hän miekalla sivalsi siltä kaikki päät poikki. Tyttö sillä tavoin pääsi käärmeestä, kiitti pelastajaansa ja läksi linnoille takaisin, jossa nousivat ilot suuret, kun nyt ainoa tytär elävänä kotiin saatiin; vaan Mikko Metsolainen palasi maammonsa luokse kotiinsa. Tulipa toinen päivä. Mikko Metsolainen taas meni pihalle ja kuuli itkun sieltä kuten eilenkin. Otti miekkansa vyölle, läksi ääntä kohti kulkemaan ja tuli meren rantaan. Siellä tyttö istuu lammas sylissä ja itkee taas. "Kaiveles, tyttö, päätäni", sanoi Mikko, ja lähestyi rannalla istujata, "konsa nousee käärme ottamaan, sano minulle!" Tytölle hyvä mieli: "Tämähän tämä on eilinen mies!" Istui häneltä päätä kaivelemaan, ja Mikko uinahti tytön polville. Kohta näki tyttö kuitenkin veden lensahtelevan ja huusi äkkiä: "Jo tulee!" Mikko Metsolainen kavahti siitä seisaallensa, kävi käärmeelle vastaan ja sanoi: "Katsopa, kun pääsi aurinkona merellä vieree!" Käärme, jolla oli kuusi eri päätä yksillä hartioilla, kääntyi merelle katsomaan, ja Mikko siitä silpoi häneltä kaikki kuusi päätä poikki. Siitä pääsi tyttö taas vanhempiensa luokse linnoille, jossa tuli heille hyvä mieleen; vaan Mikko Metsolainen kiirehti kotiinsa.

Tuli kolmas päivä. Mikko Metsolainen meni pihalle silmiänsä pesemään, niin kuuli taaskin oudot äänet ulkona ja kävi maammollensa sanomaan: "Mikä se on, kun puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa?" -- "Se tulee vielä isompi, yhdeksipäinen lohikäärme kuninkaan tytärtä ottamaan", sanoi maammo, "kahdesti on jo tyttöraukkaa meren rannalle kuljetettu, vaan minkä lienee voiman kautta säilynyt; nyt taitaa tuho tulla viimeinkin." Tuskin kuulikaan Mikko Metsolainen maammonsa sanat, niin meni taas miekkoinensa tytön luokse rannalle ja pyysi häntä päätänsä kaivelemaan. Tytölle taas hyvä mieleen, kun tunsi entisen pelastajansa, suostui heti pojan pyyntöön ja rupesi häneltä päätä etsimään Mikko Metsolainen nukkui taasen siihen tyttären syliin; vaan ei kaukaakaan, kun näkyi jo käärme tulevaksi, niin nostatti tyttö poikaa ja huusi: "Jo tulee!" Tämä silloin kavahti unestansa, kävi käärmeelle eteen ja kiljaisi: "Katso, järin suurempi peto jäljestäsi tulee, syöpi sinut!" No, käärme kun kääntyi jäljellensä katsomaan, Mikko Metsolainen samassa karsi häneltä kaikki yhdeksän päätä maahan ja tappoi siihen paikkaan. Tästäkös nyt kuninkaan tytär ihastui taas, hyvillänsä painoi sormuksella merkin pojalle otsaan, jotta tuntisi, ja kiirehti linnoille; vaan Mikko Metsolainen meni maammonsa luo takaisin. Kuningas sitä miestä tiedustelemaan, kuka käärmeet tappoi, jotta hän puolen valtakuntaa ja tyttärensä sille antaisi, joka sen pelasti. Teki linnoillansa pidot, joihin tulee hyvää, huonoa; vaan ei tunne tyttö. Antoi viimein sitten kuningas kuulutuksen, että kaiken rahvaan piti kulkea yhden portin läpi hänen nähdäksensä. Tulee rahvasta taas koolle, kukin portista kulkee vuoronsa, vaan ei ala miestä näkyä. Kuningas siitä jo suuttui tyttöönsä, kun ei enää ollut muuta kuin rippeitä jäljellä, että: "Mittyinen se onkaan sinun pelastajasi!" Mikko Metsolainen näet heittihe vihoviimeiseksi. Tulihan viimein sitten hänkin portille, niin kuninkaan tyttö kiepsahti hänelle kaulaan, suuta, nenää antoi ja sanoi: "Tässäpä tämä onkin minun pelastajani!" -- "No, sinulle en saata muuta palkintoa antaa kuin tämän tyttäreni", sanoi kuningas iloissansa ja tervehti Mikko Metsolaista. Hän kuitenkaan ei huolinut, sanoi sillä maalla ei toimeen tulevansa, pyysi kotiinsa laittamaan. "No, sinua ei sinne saada muuten", sanoi kuningas, "kun ei pantane vaakalinnun selkään." Mikko Metsolainen, jonka teki mieli kotiinsa, suostui heti tuumaan, ja kuningas käski vaakalinnun saattamaan häntä kotimaillensa. Se oli sama vaakalintu, joka söi sen isän kaurahuuhtaa ja jota Mikko oli lähtenyt ampumaan. Sille kun nousi Mikko Metsolainen selkään, se läksi lentoon heti ja nousi, nousi taivaalle yhä, jossa kysyi häneltä: "Joko meri suurelta näyttää silmästäsi?" -- "Ei näytä enää kuin jauhinkiven kokoiselta", sanoi Mikko. Heittipä vaakalintu silloin hänet kirpoamaan mereen, laski aina meren pintaan, vaan siitä tempasi takaisin ja kysyi: "Säikähditkö?" -- "Kyllä säikähdin", vastasi Mikko, "jos olisi poikki leikattu, ei olisi verta saatu." -- "Säikähdinpä minäkin ennen, kun ammuit kaurahuuhdassa, ja vasama meni tuosta kupeitseni", virkkoi vaakalintu, otti selkäänsä, nosti toisen kerran järin ylemmäksi, ja kysyi: "Joko nyt isolta meri näyttää silmästäsi?" -- "Ei näytä enää kuin kiven silmän kokoiselta", sanoi Mikko. Laski sieltä vaakalintu hänet selästänsä lähelle veden pintaa mereen putoamaan, että ennätti vähän jo kastua, tempasi siitä takaisin pankkansa alle ja sanoi: "Säikähditkös nyt hyvin?" -- "Säikähdin!" sanoi Mikko, "jos olisi kahdesta kohdin poikki lyöty, ei sittenkään olisi verta saatu." -- "Säikähdinpä minäkin, kun minua toisen kerran ammuttiin", sanoi vaakalintu, nosti Mikon selkäänsä ja kohosi kolmannen kerran taivaalle kysyen: "Näyttääkös nyt isolta meri?" -- "Ei näytä kuin värttinän kehrän kokoiselta vain", sanoi Mikko Metsolainen ja vapisi. Lintu silloin laski hänet sieltä putoamaan, jotta puoli kylkeä jo veteen tuli; vaan pisti siitä siipipankkansa alle taas, nosti ylös ja vei meren rannalle, kussa oli kaikkea ruokaa hyvästi, sanoen: "Syö, lepää, ole; vaan elä juo, jos sinua kuin juottuoon!" Hän kun oli nälkäinen ja näki edessänsä herkkuja kaikenlaisia, kävi kohta ruokaan käsin ja alkoi syödä. Söi, söi, niin rupeaapa tämä juottamaan. Siinä oli lähde tuo semmoinen kaunis, ihana, häntä likellä, niin ei muistanutkaan vaakalinnun varoitusta, vaan laskeusi viimein lähteen reunalta juomaan. Siitäpä rautakissa tarttui hänelle partaan ja repi, repi siitä, kunne repi koko parran. Mikko Metsolainen silloin pääsi pakoon, vaan rautakissa tuli perästä. Ajoi, ajoi jäljestä yhä, niin Mikko Metsolainen pääsi sepän pajaan piiloon, ja seppä löi oven lukkoon. Rautakissa vuottaa oven takana. Seppä kohta työntää rautaharkkoja tuleen, saa ne varistetuksi ja sanoo ulkona olijalle: "Pane suusi auki, silmäsi kiinni, niin minä paiskaan miehen kulkkuusi!" Tämä kun aukaisi suunsa, toinen heti työnsikin tulisen rautaharkon hänelle kulkkuun, niin ei vuotellut enää, loppui siihen. Sillä tavalla pääsi viimeinkin Mikko Metsolainen hädästänsä ja meni siitä kotiinsa. No, ne toiset miehet, se vuorenloukuttaja ja ongittaja, elävät siellä pohattoina; vaan tyttö ei ruvennut heille ennenkuin vetivät sen jousen, joka Mikko Metsolaiselta jäi sinne tavaroiden sekaan. Mikko Metsolainen kun tuli siihen, toiset pohatat eivät tunteneet häntä, vaan tyttö tunsi ja ojensi hänelle jousen vedettäväksi. Tämä vetikin heti jousen vireeseen, ampui ja sanoi sille ongittajalle: "Mene, käy se vasama!" Veti siitä toisen kerran, ampui taas ja sanoi sille vuorenloukuttajalle: "Mene, käy se vasama!" He menivät, ja siellä ovat tänäkin päivänä. Vaan Mikko Metsolainen sai siitä tytön, ja päästiin yhtenä elämään. -- Sen pituinen se.

MIKKO MIEHELÄINEN

Mies päivän oli metsää käynyt ja läksi synkkiä saloja kotiinsa kulkemaan. Siellä tuli Tapiotar äkkiä häntä vastaan ja sanoi: "Lähtenet minun kerallani, en tapa sinua, vaan et hyvällä lähtene, tapan paikalla." Säikähtäen Tapiottaren puhetta, kun niin kovan ehdon pani eteen, ei tohtinut mies vastustella, vaan täytyi lähteä Tapiottaren keralla kulkemaan. Käytiin sitten hyvän aikaa synkkää metsää yhtenä, kunne päästiin jo Tapiolaan, niin vei Tapiotar miehen kotiinsa ja sanoi: "Tässä saat nyt isännöidä kuten ikään mielesi laatinee, kun vain minulle uskollinen olet; vaan jos petolliseksi ruvennet, että koetat luotani paeta, niin paikalla sinut hengeltä panen."

Mies kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, suostui Tapiottaren tuumaan ja otti hänet naiseksensa. Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo kohtuutui Tapiotar ja teki pojan, jolle pantiin Mikko Mieheläinen nimeksi. Se kun kasvaa suuremmaksi, tulee hänestä mies vahva ja väkevä, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Ovatpa leivät heillä sitten lopella kerran, niin menee Tapiotar syömistä saamaan ja sanoo lähtiessänsä: "Liikkua ei pidä poikessa ollessani pirtistä kunnekaan, muistakaa se!" Toiset lupasivat kotona pysyäksensä; vaan tuskin ennättikään Tapiotar talon tienoolta, niin tuli jo Mikko isänsä puheelle ja sanoi: "Himottaa, taattoseni, omaa maata nähdä, lähtekäämme tästä sinun kotimaitasi katselemaan!" -- "Oi poikaseni!" sanoi isä, "himottaa minuakin entistä kotiani nähdä; vaan muista äitisi mitä sanoi, kun kielsi meitä pirtistä minnekään menemästä." Mikko ei huolinut siitä, vaan houkutteli yhä isäänsä, kunne mieltyi hänkin viimein poikansa tuumaan, ja läksivät yhtenä pakenemaan. Vaan eipä kaukaa, kun palasi jo Tapiotar syömisen hausta kotiinsa, ja kun ei pirtissä keksinyt ketään, niin arvasi heti asian ja läksi pakenijoita tavoittamaan. Vähän matkan päästä yhdyttikin jo miehensä ja poikansa tietä astumassa, niin hyppäsi, kavahti eteen ja kysyi vihaisesti: "Minkätähden pakoon läksitte, enkö minä teitä kieltänyt?" Siitä isä hätäytyi niin pahanpäiväiseksi, ettei tainnut virkkaa mitään, vaan Mikko astui rohkeasti Tapiottarelle vastaan ja kiljaisi hänelle: "Tie auki!" Suuttuipa siitä Tapiotar, että tarttui poikaansa käsin; vaan Mikko ei suvainnut sitä, vaan iski häntä aitaa vasten, että tuosta luu, tuosta nahka emolta pakosi, ja läksi taattonsa keralla edelle kulkemaan.

Pääsivät siitä jo omaan maahansa, ja isä poikinensa rupeaa kodissansa elämään niinkuin muinoinkin. Mikko miehistyy yhä ja tulee aikoja myöten aina väkevämmäksi, että oli jo viimein voimaa liiaksikin. Kerran muka lähtee mierolla käymään ja menee siellä muiden poikien, tyttöjen keralla kisaan. Ruvetaan siinä nyt koppiselle, niin Mikkokin pääsee vuorollansa koppia heittämään, ja kun iskee sillä neitiä, neitiseltä samassa käsi katkenee, ja rahvas käypi valittamaan isälle: "Hävitä poikasi ääreen, tappaa lapsemme kaikki!" Taatto siitä nuhtelee poikaansa ja sanoo: "Miksi, poikaseni, semmoisia laadit? Varoita itseäsi!" -- "Asun mukaan minä koppia olin heittävinäni", vastasi Mikko, "vaan taisi vahingossa kovanlaisesti käydä." Isä silloin mietti mielessänsä: "Pitää laittaakseni poika työhön, jott'ei jouda vasta pahaa laatimaan", ja sanoi samassa hänelle: "Menepä, poikaseni, tuo muudan kuorma puita metsästä, millä kylyä lämmitämme!" -- "Väleen tuo on tehty", sanoi Mikko, "vaan onko rekeä ja länkiä kussa, taattoseni?" -- "On", sanoi isä, ja reen sekä länget antoi pojallensa. Hän silloin niine kaluinensa läksi puuhun ja meni parhaaseen hongikkoon. Sielläpä metsän eläjät tunsivat hänet ja rupesivat päälle tulemaan; vaan Mikkokaan ei ollut peloissansa, mutta rupesi riehkimään, tappamaan heitä. Siitä tuli metsän eläjille hätä, ja alkoivat rukoilla häntä: "Elä, poikaseni, meitä tapa, me sinulle hyvää laadimme!" -- "No, jääkäähän sitten eloon, kunhan moniahta puukuormani kotiin vetää", sanoi Mikko Mieheläinen, valitsi metsän eläjistä parhaimman ja valjasti rekeensä. Kaasi sitten suuren hongan metsästä, jonka väänsi rekeen oksinensa, ja ajoi metsän eläjällä kotiinsa, jossa kavahti heti reeltä ja huusi isällensä: "Tässä, taattoseni, puuta, tässä hevonen sinulle!" -- "Maltoit, poikaseni, saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä hevosta", vastasi isä.