Part 11

Lähtee siitä nainen lapsinensa taas matkaamaan ja tulee siihen kotitaloonsa viimein, jossa eli hänen veljensä vielä vaimonsa kera niinkuin muinoinkin. Häntä ei siinä tunnettu, niin kysyi talon väeltä yösijaa. Emäntä siihen hönkäisee: "On tuolla oven suussa tilaa." -- "Hyvä minulle, missä saan olla", vastasi nainen ja jäi siihen lapsensa kera yöksi. Ollaan siinä, iltaa vietetään, niin jo tulee kuningas sotajoukkoinensa sodasta, siihen poikkeaa yöksi hänkin. Kuningas kun kävellä pastieroitsee pirtissä, nainen laskee lapsensa ryömimään lattialle. Se kun ryömii, ryömii kuninkaan luo, kuningas ottaa lapsen syliinsä, katselee sitä ja kysyy äidiltä: "Mistä sinä, nainen, olet, kun niin on kaunis lapsi ja kaunis olet itsekin?" Nainen siitä haastaa kuninkaalle, sanoo: "Niin, niin, eihän minua enää tunneta, tässä olin ennen minäkin talossa, yhdessä leivässä olimme, vaan rupesi tämä nato minua vihaamaan." -- "Suu kiinni, ruoja!" huutaa veljen nainen, estäisi häntä haastamasta, mutta toinen puheli yhä: "Rupesi nato minua vihaamaan, kieli miehellensä, ja minua siitä pieksettiin, paalikoitiin ja vähissä hengin kotoa ajettiin. Kuljin silloin, matkasin kuninkaan linnalle, sain siellä kuninkaan pojan naiseksi ja tulin kohtuiseksi. Läksi kuninkaan poika sotaan miehinensä, niin sinne kirjan työnsin, jotta: poika on täällä saatuna; mutta hän oli minuun vihastunut, niin sieltä kirjan vastaan työnsi, jossa käski minun matkoihini mennä lapseni kera. Täytyi silloin mierolle lähteä, hyvä koti heittää." -- "Suu kiinni!" ärjäisi taasen veljen akka. Mutta kuningas sanoi: "Haasta vain pois, minä tässä olen kaikkien herra"; ja nainen jatkoi puheensa, haasteli siinä koko seikan kohdallensa. Veljen akka kun vielä kerran huutaa: "Suu kiinni, ruoja, elä valheita puhu!" kuningas tempasi häntä tukista, vei pihalle ja pani akan räystäästä riippumaan. Siitä otti entisen naisensa ja poikansa, vei ne kotiinsa, ja siellä hyvänä elettiin. Jos elettäneen vieläkin, ka, en tiedä sanoa. -- Sen pituinen se.

VELJIENSÄ-ETSIJÄTYTTÖ

Talossa oli ukko ja akka. Heille oli jo syntynyt yhdeksän poikaa, vaan ei yhtään tytärtä. Siitä pojat suuttuivat vanhempiinsa, kun ei heille sisarta saatu, ja äiti kun taas kävi mahakkaaksi, erosivat kodistansa peläten, että saapi pojan nytkin, ja pakenivat kauas salolle, johon kyhäsivät itsellensä huoneet. Heidänpä siellä oli paha elää emännättä, ja kun äitinsä heidän kodista lähtiessänsä oli kuormilliseksi jäänyt, läksi jonkin ajan kuluttua yksi veli sieltä talolta vanhaan kotitaloonsa kuulustamaan, mitä siellä tehdään, tyttäriäkö vai poikiako vain. Siellä ei ollut äiti lapsia vielä tehnytkään, niin poika samassa palasi salolle takaisin, vaan sanoi lähtiessä äidillensä: "Kun nyt lapsen teet, pane merkki portin korvaan; tyttölapsen kun tehnet, kehräspuu pitää pannaksesi, vaan kun poikalapsen, niin kirvesvarsi. Jos siinä katsomaan tullessani kirvesvarsi merkkinä on, minä en pirtissä käykään, portilta käännyn takaisin, vaan jos kehräspuu on, sitten tulen huoneissa käymään ja otan kerallani isäni, äitini, sisareni ja kaikki."

Eukkopa sinä yönä saikin tyttären ja kehräspuun panetti portin korvaan merkiksi niinkuin puhe oli, vaan yöllä tuli Syöjätär ja muutti kirvesvarren kehräspuun sijaan. Veljet sillä aikaa pitivät tuumaa keskenänsä mennä puhuttua merkkiä vanhasta kodistansa katsomaan ja laittoivat yhden joukostansa sitä tiedustamaan. Se kun perille pääsi ja näki kirvesvarren portin korvaan asetetun, tuli siitä pahoillensa, ei vanhempiensa puheella käynytkään, vaan palasi veljesten luo ja puhui niille asian. Siitä saati ei sen kovemmin kuultu pojista mitään, elivät siellä salolla erillänsä, vaan vanhemmat tyttärinensä asuivat vanhassa kodissansa niinkuin ennenkin. Kasvoipa tytärkin täysiaikaiseksi, niin ilmoitti äiti hänelle, miten yhdeksän hänen veljestänsä Syöjättären petollisuudesta oli eronnut kotoa, ja puhui koko asian kohdallensa. Siitäkös sisaren mieli kävi pahaksi, täytyi tyttöraukka velilöitänsä itkemään ja itki illat, itki aamut suruansa yhä, ettei vähäksikään helpottanut. Äiti koki lohdutella häntä jos jollakin saadaksensa häntä itkemästä, vaan suru ei haihtunut tyttären mielestä, se vain itki yhä ja oli huolellinen. Viimein, kun ei muusta apua nähnyt, tiputti äiti tyttärensä kyyneleet astiaan, teki niistä jauhojen kera kakkaran ja sanoi tytölle: "Eläs, tyttöseni, viikommin itke; kun saisit uskollisen toverin, voisit lähteä velilöitäsi etsimään." Olipa tytöllä Pilkka-niminen koira, joka oli emännällensä ylen uskollinen ja yhä seurasi häntä, niin rukoili tytär äitiänsä: "Päästä vain, äitiseni, minua etsintään, onhan minulle koirassani Pilkassa kylliksi toveria." No, äiti kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, siunasi tytärtänsä matkalle, sen kyyneleistä leivotun kakkaran pani evääksi ja käski sitä vierettämään edellänsä, niin se hänelle tien näyttäisi.

Tyttö silloin läksi matkaamaan koiransa keralla, pani äitinsä antaman kakkaran vieremään ja virkkoi sitä liikkeelle lykätessä:

"Viere, viere kakkarani, yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"

Sen perässä sai sitten kävelemään, vaan eipä kauas vielä kerennytkään, kun yhdytti Syöjätär hänet tiellä ja rupesi yhteen seuraan. Vähän matkaa kuljettuansa yhtenä, alkoi jo tulla helle heille kävellessä, kun oli ikään paras kesälämmin, ja alkoi vaikeaksi käydä heistä kulkeminen. Oli lampi siinä lähellä, niin virkkoi Syöjätär tytölle: "Lähtekäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee vari!" Tyttö olisi jo lähtenyt, vaan Pilkka esti menemästä, sanoi: "Elä lähde, tyttöseni, Syöjätär maanittelee sinut." Kuultuansa koiransa varoituksen ei huolinut tyttö lähteäkään, ja koko uiminen jäi sillensä. Siitä suuttui Syöjätär koiraan, jotta potkaisi häntä, ja Pilkka-rukalta jalka katkesi. Tytön oli sääli vanhaa koiraansa, vaan pelkäsi Syöjätärtä eikä rohjennut virkkaa mitään, työnsihän kakkaransa vieremään ja sanoi:

"Viere, viere kakkarani yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"

Se kun pääsi liikkeelle, vieri vieremistänsä edellä, ja tyttö ja Syöjätär kulkivat jäljessä, mutta Pilkkakaan ei luopunut heistä, vaan tuli kolmella jalalla perästä. Vähän matkaa kuljettuansa tulivat taasen lammin rannalle, niin Syöjätär alkoi houkutella tyttöä ja sanoi: "Lähtekäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, paremmin käy sitten kulku." Tämä arveli lähteäksensä, vaan Pilkka taas varoitti emäntäänsä, sanoi: "Eläs lähde, tyttöseni, uimaan, Syöjätär maanittelee sinut." Tyttö silloin totteli koiransa sanaa eikä lähtenytkään uimaan, ja niin jäi lähtemättä Syöjättäreltäkin, joka suuttui siitä kahta pahemmaksi, ja kun muuta ei voinut, potkaista kamahutti koiraa, jotta siltä toinen jalka katkesi. Sekös tytön kaiveli sydäntä, vaan eihän se Syöjättärelle mitä tainnut, panihan kakkaransa vieremään ja sanoi:

"Viere, viere kakkarani yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"

Lähdettiin sen jälkiä kulkemaan, kunne se edellä vieri. Syöjätär luuli jo päässeensä Pilkasta, mutta se seurasi vielä kahdella jaloin emäntäänsä ja pakisi hänelle kulkiessa: "Jos minusta aika jättää ja kuolen, niin elä, tyttöseni, lähde Syöjättären kera uimaan, muuten maanittelee sinut." Ei aikaakaan, kun tuli lampi taas eteen, niin Syöjätär kohta rupesi houkuttelemaan tyttöä, sanoi: "Käykäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee jo helle." Vaan tyttö kun muisti koiransa varoituksen, ei sanonut lähtevänsä, eikä tullut toiseltakaan uiduksi. Siitä suuttui taas Syöjätär Pilkkaan ja potkaisi siltä kolmannen jalan poikki, jott'ei vasta enää vastuksena olisi, mutta koira tulla kemppuroi yhtä hyvin emäntänsä perässä, kunne tultiin neljännelle lammille, niin esti siinäkin tytön uimisen niinkuin ennenkin. Siitäkös nyt Syöjätär silmittömästi suuttui, sieppasi kalikan käteensä ja löi sillä koiraa päähän, jotta siihen kuoli. Tyttö ei voinut koiraraukkaansa auttaa, pelkäsi itsekin Syöjätärtä, vaan työnsi kyynelkakkaransa vieremään, ja kuljettiin sen jäljessä edelle. Vähän matkaa mentyänsä sattuivat taasen pienoisen lammin rannalle, ja Syöjätär alkoi viekotella tyttöä uimaan sanoen itsellänsä varin olevan. Tytöstä samatse alkoi jo helle käydä vaivaksi, ja Pilkka kun ei enää ollut varoittamassa, ei muistanutkaan tyttö olla varoillansa, vaan riisui vaatteensa rannalle ja seurasi Syöjätärtä lampiin. Siinä kun uivat sitten vastatusten, sanoi Syöjätär tytölle: "Syydä, tyttöseni, vettä silmilleni, minä syydän sinun silmillesi." Tytöstä ei ollut semmoinen teko mieleen, vaan toinen houkutteli häntä ja kiusasi yhä, kunnes sai viimeinkin syytämään. Syöjätär silloin syyti vuoronsa tyttären silmille ja sanoi: "Sinun näkysi minulle, minun näkyni sinulle", sillä tyttö oli kaunis ja sorea, vaan Syöjätär rietas ja ruma kuten aina. Siitäpäs muuttuikin tyttö samalla rumaksi, tuli sen Syöjättären näköiseksi, vaan Syöjätär sai tyttären näyn, muuttui ihanaksi ja kauniiksi. Vieläpä otti tytöltä mielen ja kielenkin pois, ettei tulisi petoksensa ilmiin, ja läksi uimasta päästyä tyttären kera edelle. Pani sen kyyneleistä leivotun kakkaran vieremään ja sanoi kuten oli kuullut tytönkin sanovan:

"Viere, viere kakkarani yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"

Kakkara vierikin vieremistänsä aina veljesten kotiin saati, jossa seisahtui pihalle. Syöjätär sieppasi sen siitä talteensa ja meni tyttären kera pirttiin. Olla olettelivat siinä kotvasen, niin kysyivät veljet: "Mistäs kaukaa nämä vieraat ovat?" Tyttö silloin olisi ilmoittanut, vaan ei kyennyt raukka, kun oli kieletön ja mieletön, täytyi olla ääneti vain; mutta Syöjätär, jolla oli tyttären kaunis näky, vastasi veljesten puhetta ja sanoi: "Terve, veikkoseni, minähän olen teidän sisarenne, äitinne kymmenes lapsi, jota ette tunnekaan." Veljekset oudostuivat sitä, ihmettelivät: "No, miksikäs se oli kirvesvarsi portin korvaan pantuna, kun se tyttären äiti saikin?" -- "Se oli vaihdettu", selvitti Syöjätär, "kuka lienee vihasniekka vaihtanut; äiti kyllä panetti kehräspuun merkiksi, vaan yöllä muutettiin kirvesvarsi sijaan. Siitä kun kasvoin minä täysiaikaiseksi ja kuulin äidiltäni, miten olitte petoksesta iäksi kotoa jääneet, himotti minua teitä velilöitäni nähdä, ja rukoilin äitiäni, kunne laski minut etsimään. Teitä ikävöidessäni itkemäni kyyneleet keräsi äitini astiaan, teki siitä jauhojen kera eväskakkaran minulle ja neuvoi sitä vierettämään edellä, niin se minulle tien näyttäisi. Minä teinkin niinkuin neuvo oli, ja sillä tavoin olen nyt viimeinkin tässä, ja tässä on tämä äitini leipoma kakkara teille tuomisiksi -- hekää, veljeni!"

Sen valehteli siitä Syöjätär, ja veljet uskoivat häntä, jotta tämähän tämä onkin meidän sisaremme, ja alkoivat kohdella häntä niinkuin sisartansa ainakin. Kysyiväthän kuitenkin: "Miksikäs tämän näin pahannäköisen tyttären tänne toit?" -- "Meneehän tuo suuressa talossa paimenena", virkkoi Syöjätär toimessansa, eikä tullut koko tytöstä sen kovemmin puheeksi. Sekös nyt tyttöraukasta pahaa oli, kun ei saanut edes veikkojansa tervehtiä; vaan minkäpähän teki, kun ei kieli eikä mieli antanut voimaa, täytyi kuunnella vain, kuinka Syöjätär valehdella sukelsi. Tämä alkoikin kohta veljesten talossa emännöidä ja olla niinkuin kodissansa ainakin, mutta oikean sisaren täytyi päivät pitkään käydä eläimiä paimenessa metsällä ja kaikenmoista vaivaa nähdä. Aamulla varhain kaimasi häntä jo Syöjätär kujan suuhun ja antoi siinä kielen ja mielen hänelle, että osasi karjaa paimentaa, mutta illan suussa tuli siihen vastaan taas ja otti mielen sekä kielen jällensä pois. Sillä kurin eli tyttö monta aikaa siinä veljesten talossa, ja Syöjätär koki häntä kaikella tavoin vaivata. Yksin paimenkakkarankin kun teki, niin kiven aina keskeen asetti, siihen vähän tahdasta ympärille vain, ja sen antoi metsään lähtiessä tytölle. Sitä parempi oli Syöjättären itsensä elää. Oli näet se tyttären entinen ihana näky hänellä, niin veljet pitivät häntä kuin silmäteräänsä eivätkä kieltäneet, jos se niin mitä olisi tahtonut ja se heidän vallassansa oli. Vaan paimentyttö kun oli niin riettaan näköinen, häntä tuskin olisi koko taloon suvaittu, ellei Syöjätär olisi kiusataksensa pitänyt häntä siinä. Yön seutuina talossa ollessansa oli tyttö aina mieletön ja kieletön, ettei mihinkään kyennyt, vaan paimeneen päästyänsä oli täysimielinen taas niinkuin ennenkin. Siellä valitti aina onnettomuuttansa ja lauleli suruissansa:

"Kule, päivä, kuusikolle, viere veistokoivukolle, karkoa katajikolle, päästä paimenta kotihin! Syöjätär emäntänäni, paha vaimo valtanani; kivet leipoi leipihini, paadet paimenkakkaroihin: viilin veitseni kivehen, karahutin kalliohon, yhdeksissä veijosissa, yksissä emon aloissa!"

Veljet monestikin ulkotöillä ollessansa kuulivat laitumelta tämän laulun ja oudostuivat sitä, kun paimentyttö metsiä kävellessänsä aina lauleli, ja se kotona ollessansa ei konsanaan virkkanut mitään; vaan eihän kuitenkaan tullut heiltä sitä tarkemmin tiedustelluksi, kun oli tyttö heistä niin ilkeännäköinen, että tuskin sietivät nähdäksensä. Vaan muutamana iltana, kun ilma oli tyyni ja selkeä, kuului laulu niin kauniilta ja viehättävältä nuorimmalle veljelle, joka ikään kaatoi kaskea metsässä, jotta teki mielensä nähdä tyttöä, sekö se niin kauniilla äänellä siellä lauleli. Heitti samalla kasken hakkuun sillensä ja läksi ääntä kohti kävelemään. Kohta löysikin tytön aholla laulamassa ja kyseli häneltä: "Miten, tyttöseni, metsässä täällä aina laulelet itseksesi ja kotona et virka mitään?" -- "Minähän olisinkin oikea sisarenne", vastaili tyttö, "ja se on Syöjätär, jota pidätte sisarenanne, vaikka petoksella vei minulta oikean näkyni ja antoi omansa sijaan ottaen vielä mielen ja kielenkin pois, etten voisi ilmoittauda teille. Metsään laittaessansa antaa kuitenkin aina mieleni ja kieleni takaisin, että käypi minun lehmiä paimentaminen, vaan iltasella tulee taas kujan suuhun vastaani ja vie kielen sekä mielen minulta pois." Kuultuansa tyttären puheen veli jo tunsi hänet sisareksensa ja älysi Syöjättären viekkauden. Siinä syleili, suuteli nyt tyttöä niinkuin sisartansa ainakin, vaikka kohta oli ilkeännäköinen ja ruma, ja juoksi sitten toisia veljiänsä hakemaan. Pian olivatkin kaikki siinä koolla, ja tyttö kertoi uudellensa heille koko kohtalonsa, miten häntä Syöjätär oli pettänyt ja siitä lähtien kaikella tavalla kiusannut. Veljet silloin ilomielin tervehtivät siskoansa surkutellen häntä, kun niin suurta onnettomuutta ja vaivaa heidän tauttansa oli kärsinyt, ja lupasivat kostaa sitä Syöjättärelle. Mutta ensinnäkin tuumittiin, miten sisarelle saataisiin hänen entinen näkynsä ja estettäisiin, ettei häneltä kotiin tullessa Syöjätär taas mieltä ja kieltä veisi. Asiata jonnekin päin aprikoitua pidettiin jo semmoinen tuuma, että lähteä sisaren kesken päivää paimenesta kotiin, pitää silmänsä peitossa hyvin ja voivotella niitä kipeiksi, niin tultaisiin samassa hänelle siihen avuksi, että joutuisi Syöjätär petoksensa perille.

Tyttö tekikin kuten puhe oli ja meni sinä päivänä aikaisemmin kotiin, niin ei Syöjätär arvannutkaan tulla kujan suuhun häntä vastaan, ja sillä tavoin pääsi tyttö mielellisnä ja kielellisnä aina pirttiin saati. Siellä kysyy Syöjätär vihaisesti: "Miksikä kesken päivää paimenesta tulit?" -- "En kärsi metsää kävellä, silmäni ovat kipeät", vastasi tyttö ja voivotteli surkeasti. Samassa tulivat veljetkin pirttiin, olivat säälivinänsä tyttöä ja sanoivat: "Sylje toki, siskokulta, tuon paimenraukan silmille, että paraneisivat, ja hän työhön kykeneisi." Siinä kun ei käynyt Syöjättären toisten nähden vihaansa näyttäminen, täytyi tehdä kuten toiset pyysivät, ja sylkäisi tytön silmille. Mutta tyttö oli varoillansa ja sanoi samassa: "Oma näkysi itsellesi, minulle minun näkyni", niin saikin entisen näkynsä, muuttui ihanaksi ja kauniiksi, vaan Syöjätär tuli rumaksi ja riettaaksi, joten oikeastansa olikin.

Siitä ruvettiin nyt Syöjättärelle kostintoja tuumimaan. Kyly pantiin lämpiämään, sillan alle kaivettiin hauta, joka täytettiin palavilla tervaksilla ja katettiin laudoilla siksi että kestivät siinä vain, kun tuli paloi alla, ja saunatielle sekä saunan sillalle levitettiin musta haljakka, ettei petosta arvattaisi. Näin tehtyänsä, meni kaksi vanhinta veljestä hakemaan Syöjätärtä saunaan kuten sisartansa muinoinkin, mutta tämä empi, ettei muka lähteäksensä, sanoen mielensä ei laativankaan nyt kylpeä. Toiset kuitenkin mitenhän houkuttelivat, tämä läksi viimein kuin läksikin, ja veljet saivat häntä käsivarsista verkaa myöten taluttamaan. Päästiinpä saunan ovelle, niin ei olisi Syöjätär astunutkaan veralle, sanoi: "Tästä hyppään nyt pankolle ja siitä lavoille", vaan toiset estivät sen, sanoivat: "Astu, ainoa sisar, tiputellen taputellen sileätä siltaa, mustaa verkaa myöten", ja saivat viimeinkin hillityksi. No, se kun rupesi taluttajoiden keskellä hiljalleen astumaan, laudat eivät kestäneetkään, ja Syöjätär pudota romahti tuliseen hautaan. Veljet samalla salpasivat oven kiinni, ja sauna syttyi tuleen; mutta palaessansa huusi vielä Syöjätär haudasta: "Tulkoon minun sijaani: sirkkasia silmistäni, korppiloita korvistani, harakoita hapsistani, variksia varpaistani, ihmisiä noukkimaan, ihmisten eloja syömään!" -- Sen pituinen se.

PAKENIJAT

VETEHISELLE LUVATUT LAPSET

Linnassa asuu kuningas, ja hänellä on nainen; vaan eivät ilmoisessa elämässänsä lasta saa, ei polvenakaan, siitä heillä suru on. Lähtee kuningas laivoilla merelle, menee, laskee merta myöten, niin puuttui laiva häneltä keskimerelle. Ei päästä siitä, laiva ei hievahda paikaltansa. Arvellaan, tuumitaan jos jotakin, vaan ei nähdä apua, alkaa jo hätä tulla viimeinkin. Vetehinen silloin pakajaa vedestä, sanoo kuninkaalle: "Mikä lienee kodissasi syntynyt, jos sen annat, minä sinut lasken laivoinesi, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana." Mietti kuningas mielessänsä: "Kun ollee hevonen varsan saanut, sen minä annan; jos lienee lehmä vasan saanut, sen minä annan; lienee lammas vuonan tehnyt, sen minä annan." Lupasi antavansa, mikä lieneekin kotona hänelle syntynyt, niin pääsi laivoinensa taasen liikkeelle ja tuli kotiinsa. Siellä nainen tulee vastaan häntä, käsivarrella poika, toisella tytär, ja tervehtii ilomielin miestänsä. Siitäkös nyt kuningas oli hyvillänsä, kun naisensa lapsia oli saanut; vaan ei kovinkaan ala hyvä olla mielestä, kun muisti Vetehiselle antamansa luvan: kävi suremaan sitä, kun nyt ainoat lapsensa sille piti antaa. Eihän naisellensa kuitenkaan virkkanut mitään, meni itseksensä metsään ja rupesi kaivamaan hautaa, moisiin maihin peittääksensä lapset. Hauta kun oli valmis, laati siihen pienoisen pirtin, johon kantoi kaikenmoista ruokaa, ja pani sinne maan sydämeen lapset, jott'ei Vetehinen saisi.

Eipä kaukaa ollutkaan, niin tuli Vetehinen kysymään kuninkaalta: "Jokos annat, minkä toivotit?" Siitä kuningas ehdottelee hevosen varsan, sen antaisi, vaan ei huoli Vetehinen; ehdottelee lehmän vasan, vaan ei ota sitä; tarjoaa lampaan vuonan, vaan ei tyydy Vetehinen siihenkään; pyytää vain niitä naisen saaneita. Kuningas silloin ostaa kylästä pojan ja tyttären, ne työntää Vetehiselle, omiansa ei anna. Ottaa Vetehinen ja lähtee kotiinsa viemään. Kuljettaessa kysyy sitten: "Kun olette kuninkaan lapset, sanokaa, mikä makeista makein on." -- "Se on makeista makein, mesi", sanoivat lapset. "Mikä pehmeistä pehmein?" kysyi Vetehinen. "Se on pehmeistä pehmein, höyhenpielus", vastasivat taasen lapset. "Mikäpä on kovista kovin?" -- "Kivi." -- "Mikäs karkeista karkein?" -- "Terva." -- "Ette olekaan kuninkaan lapsia", sanoi Vetehinen, vei linnoille takaisin ja rupesi kuninkaan oikeita lapsia etsittelemään, missä olisivat. Jo oli kaiken linnan etsitellyt lapsia mistään löytämättä, niin meni viimein pajastakin katselemaan. Sielläkään ei ollut mitään, vaan palja rupeaa pakisemaan, sanoo Vetehiselle: "Pyhät, arjet on kuningas minua takonut, en huoli, jos sanonkin. Kun ottanet olkapäillesi, niin mihin kohti kirvonnen, siinä etsittäväsi ovat." Ottaa siitä Vetehinen paljan olkapäillensä, lähtee sitä kanneksimaan, niin jo palja kirpoaa olalta, siihen putoaa, kussa lapset olivat peitossa. Rupeaa Vetehinen siitä kohti maata kaivamaan, niin löytää sieltä huoneen ja sen sydämestä pojan ja tyttären, joita siellä pidettiin piilossa. Ottaa ne syliinsä ja lähtee viemään kotiinsa. Matkalla puhuu kuninkaan poika viejällensä: "Kun taattomme, maammomme kodista meitä olet kuljetellaksesi ottanut, niin tapa rutompaan eli anna ruokaa." -- "No, mikä on makeista makein?" kysyi Vetehinen. "Se on makeista makein: maammon maito." -- "Mikä on pehmeistä pehmein?" -- "Maammon syli." -- "Mikäs kovista kovin on?" -- "Taaton sydän." Vetehinen kun sai lapsilta semmoiset vastimet, viepi heidät aina kotiinsa ja panee siellä palvelijoiksensa. Eletään sitten kotvasen, nuo ajat, nämä päivät, ja lapset kasvavat suuremmiksi ja ovat huolelliset, millä sieltä kotiin päästä; mutta aikoja myöten harjautuu jo tyttö Vetehiseen, ja aletaan elää kuin mies ja nainen ainakin. Siitäkös nyt pojan mieli pahaksi käy, ei saa ollenkaan enää Vetehisen luona aikaan, vaan suree suremistansa yhä. Kerran sitten yön sydämellä huolissansa menee takaveräjälle ja käypi siinä pahaa oloansa itkemään. Itkee siinä poikarukka, itkee, ettei voi suun sanoa, mielen miettiä, niin oli hänen paha mielensä. Tuleepa silloin hukka, juosta jölköttää siihen ja virkkaa pojalle: "Mitäs itket, poikaseni? Kun tehnee mielesi lähteä täältä, niin nouse selkääni." -- "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi minulla sisarkin." -- "No, hae se, käy tänne", pakisi hukka, "niin pelastan teidät kummankin." Poika siitä kun menee sisartansa hakemaan, se oli Vetehisen kera makaamassa, vaan veli ei siitä huolinut, kisalsi sisarensa reunalta ja kantoi sylissänsä veräjälle, jossa hukka oli vuottamassa. Sille nousivat selkään heti, ja hukka sai juosta karistamaan, minkä ennätti. Lähtiessänsä varoitti kuitenkin poikaa: "Kun nähnet Vetehisen tulevan, niin virka minulle." Kuljettiin sitten vähän matkaa hukan selässä, niin huusi äkkiä poika: "Jo tulee!" -- "Vai jo tulee", sanoi hukka, "ottakaa häntäni alta pii, luokaa se jäljelle, sanokaa: 'Tulkoon piivara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä päällitse'." Poika samalla teki sen ja loi piin jäljellensä, niin siitä kohosikin piivaaara taivaalle, joka tukki Vetehiseltä tien. Se kun ei päässyt siitä ylitse, jäi vuoren juurelle seisomaan ja sanoi suutuksissansa: "Olisiko kotinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin." Palasi aseitansa kodista käymään ja tuli sieltä kuokkinensa talttoinensa taasen vuoren luokse, johon teki niillä aseillansa loukon päästäksensä pakenijoita jäljestä. Kuitenkaan ei uskaltanut jättää aseitansa tielle, vaan rupesi niitä maahan peittämään. Hänenpä niille kuoppaa kaivaessaan rupeaa tiainen puusta laulamaan:

"Tii, tii tiaistani, vati, kuti varpuistani: ukko peitti peittosen, minä sen siitä näin."