Part 3

Siinä pidettiin häitä, eikä heille annettu yösijaa. Sanottiin: menkää saunaan!

Mutta siinä talossa makuutettiin koiratkin kamarissa ja annettiin heille herkkuja.

Köyhä mies ajatteli surulla köyhäin kulkevaisten kohtaloa ja päätti koettaa konstiensa tehokkuutta. Hän kääntyi saunan nurkkaan päin, sopotteli siellä hieman ja sanoi pojalleen:

-- Menepäs katsomaan, mitä hääväki tuvassa tekee.

Poika meni ja toi viestin:

-- Se siellä seinille hyppii.

-- Hyvä; vielä ovat siis konstini tehokkaat.

Sitten kääntyi hän toisen kerran nurkkaan päin ja sopotteli taas sekä sanoi:

-- Menepäs nyt katsomaan, mitä se nyt tekee.

-- Se karjuen ja möristen toistensa päälle hyppii, sanoi poika pirtissä käytyään.

-- Aivan oikein! kerta vain vielä ja kaikki on tehty. Ja sitten kääntyi hän kolmannen kerran sopottelemaan nurkassa ja sanoi pojalleen:

-- Menepäs nyt katsomaani

-- Nyt se nelinkontin ja karjuen metsään menee.

-- Juuri niin! Ja nyt voimme lähteä muita kaksijalkaisia karhuja nelijalkaisiksi tekemään, sanoi ukko pojalleen ja lähti pois rikkaasta talosta.

Pyhä Pietari ja leivänpaistajaeukko.

Kerran käveli Pyhä Pietari yksin kylillä ja tuli taloon, jossa emäntä paistoi leipiä. Pietarilla oli kova nälkä ja hän kysyi:

-- Eikö hyvä emäntä antaisi minulle yhtä leipää?

Emäntä mietti hetken ja sanoi:

-- No, olkoon menneeksi!

Ja hän rupesi ojentamaan Pietarille juuri uunista ottamaansa leipää. Mutta hänen tätä tehdessään rupesi leipä ylen suuresti laajenemaan ja laajeni aina pöydän kokoiseksi. Emäntää rupesi tämän nähdessä lupauksensa kaduttamaan ja hän sanoi:

-- Elähän, minä otankin toisen leivän sinulle uunista!

-- No, sama se, lausui Pietari.

Emäntä laski laajentuneen leivän pöydälle ja rupesi ottamaan toista uunista. Mutta tällävälin olivat siellä olleet leivät palaneet pahanpäiväisiksi ja pöydälle asetettu laajentunut leipä supistui monta vertaa entistään pienemmäksi.

Vapahtaja ja Pyhä Pietari pajassa.

Erään kerran ajoivat Vapahtaja ja Pyhä Pietari hevosella ja rattailla. Yhtäkkiä hevosen jaloista pääsivät kengät ja heidän piti päästä johonkin pajaan niitä takaisin kiinnittämään.

He näkivätkin erään pajan siinä lähettyvillä ja ajoivat sen luo.

-- Hyvää päivää, hyvä seppä, saisimmeko me vähän käyttää sinun pajaasi, kun meidän hevosemme jaloista pääsivät kengät, lausui Vapahtaja pajan ovella sepälle, joka par'aikaa kiinnitti vanteita tynnyriin.

Mutta seppä ei virkkanut mitään.

Vapahtaja korotti ääntänsä ja sanoi toistamiseen:

-- Hyvää päivää, hyvä seppä, emmekö me saisi käyttää vähän sinun pajaasi.

Seppä käänsi vain vähän päätään ja mulkaisi silmillään, ei virkannut mitään.

Silloin Vapahtaja ja Pyhä Pietari lähtivät edelleen ajamaan, eivät tahtoneet enempää seppää vaivata.

Tulipa siitä eräs köyhä, vaivainen vaimoihminen heitä vastaan ja he kysyivät häneltä:

-- Ruuleppas, vaimokulta, mikä tuota seppää vaivaa, kun se ei vastaa kysymyksiin mitään?

-- No, mitenkäs te kysyitte?

-- Näin ja näin. Saisimmeko me, hyvä seppä j.n.e.

-- Voi, veikkoset, kun te ette osanneet kysyä. Olisittepa te sanoneet: Hyvää päivää, hyvä ja korkea seppämestari, sinä kuuluisin alasimen kalkuttaja tällä seutukunnalla j.n.e., niin olisittepa nähneet, kuinka hän olisi vastannut ja puhunut. Menkääpäs ja tehkää niin!

-- Kiitoksia, vaimohyvä, teemme niin.

Ja Vapahtaja ja Pyhä Pietari ajoivat takaisin sepän luo.

Tultuaan pajan ovelle sanoi edellinen heistä:

-- Hyvää päivää, hyvä ja korkea seppämestari, sinä kuuluisin alasimen kalkuttaja tällä paikkakunnalla, etkö antaisi meidän vähän käyttää pajaasi, kun meidän hevosemme jaloista pääsivät kengät.

-- Ka, mikäs tässä, ken kunnian antaa, se kunnian saa. Käykää sisään, käykää sisään vaan, te matkalaiset!

Näin sanoi mulkosilmäinen seppä ja keskeytti oman työnsä tehdäkseen tilaa vieraitten toimille.

Vapahtaja ja Pyhä Pietari riisuivat nyt hevosensa ja rupesivat kengityspuuhiin. Ja ne puuhat olivat yhtä omituisia kuin Vapahtajan ja Pyhän Pietarin puuhat aina. He kulettivat hevosensa pajaan, kohottivat sen ahjoon ja rupesivat painamaan palkeita ja kohentelemaan hiiliä. Kun hevonen oli jonkun aikaa seissyt kohisevassa ahjossa otettiin se pois ja kas, se oli ehjissä, uusissa kengissä. Tuli ei ollut polttanut siitä mitään, vaikka se oli aina sen kupeille asti leimunnut. Seppä ja muut pajassaolevat katsoivat tapausta suuresti ihmetellen.

Hetken perästä valjastivat vieraat hevosensa rattaiden eteen ja rupesivat tekemään lähtöä. Mutta silloin muistivat he sen köyhän, vaivaisen vaimon, joka oli heille antanut ne äskeiset ohjeet. He laskeutuivat rattailta ja kutsuivat pihaan tulleen vaimon luokseen ja kysyivät häneltä:

-- Sinä hyvät neuvot antanut vaimovanhus, tahtoisitko tulla terveeksi ja nuoreksi?

-- Kuinka en tahtoisi, eihän kukaan tahtoisi olla vanha ja vaivainen!

-- No, tule tänne pajaan, sanoi Vapahtaja ja vei vaimon ahjon suulle ja rupesi painamaan palkeita. Painoi niin että kipunat peittivät vaimon ja sitten pesi vaimon kasvot karkaisuvedessä. Samassa tämä tuli terveeksi ja nuoreksi.

-- Nämäpä vieraat, arvelivat seppä ja muut läsnäolevat.

Ja vieraiden poistuttua arveli seppä, että minäpä teen samalla tavalla. Minäkin saatan samoin tavoin kengättömän hevoseni uusiin kenkiin ja samalla tavalla teen myös vanhan, vaivaisen eukkoni terveeksi ja nuoreksi.

Mutta kun hän saattoi kengättömän hevosensa ahjoon seisomaan ja painoi kotvasen palkeita, paloi siinä hevonen pahanpäiväisesti ja hänen vanha ja vaivainen vaimonsa sai tuossa parannuspaikassa sellaiset haavat ja tuskat, että niihin hetken perästä kuoli.

Vapahtaja ja työtoveri.

Kerran Vapahtaja teki erään miehen kera rakennusta saloon ja kun rakennus oli saatu valmiiksi, lähtivät he saloa myöten kotiinpäin kulkemaan. Puolivälissä taivalta oli yksinäinen mökkinen ja kun heitä väsytti ja nukutti ja Vapahtajalla oli vielä työpalkkakin miehelle maksamatta, menivät he mökkiin. Palkkaa maksaessaan sanoi Vapahtaja miehelle:

-- Tässä sinulle palkka työstäsi; puolet rahoistani annan sinulle, toiset jätän itselleni.

Sitten kävivät he lepäämään.

Vapahtaja nukahti heti, mutta kumppani jäi valveille. Häntä ei nukuttanut. Hän päätti, seuralaisensa vaivuttua sikeään uneen, yhtäkkiä kuristaa hänet kuoliaaksi, ottaa häneltä kaikki rahat ja sitten vierittää ruumiin hautaan, jota rupesi kiireisesti kaivamaan mökin ulkopuolelle.

Mutta saatuaan haudan valmiiksi ei hän päässytkään siitä pois. Koetti ja koetti, mutta ei päässyt. Kuin tervassa istui siellä.

Siihen heräsi jo Vapahtajakin. Näki miehen haudassa, kysyi:

-- Mitä sinä siellä teet?

-- Voi, veikkonen, elä kysy, vastasi matkakumppani häpeissään ja valittaen, -- rupesin sinulle kaivamaan hautaa, mutta nyt en pääse itse siitä pois.

Vapahtaja hymähti ja meni nostamaan miestä pois kuopasta. Matkaa jatkettaessa sanoi hän tälle:

-- Se on niin, hyvä ystäväni, että kun rupeaa toiselle kuoppaa kaivamaan, pitää se kaivaa sellaiseksi, että pääsee itse siitä pois.

Pahamies, rikas veli ja köyhä veli.

Kerran oli pahamies taas liikkeellä maailmassa ja tuli erääseen rikkaaseen taloon pyytämään hevosta kyytiin. Mutta sitä ei sieltä annettu, vaan neuvoi talon isäntä häntä menemään naapuritaloon, veljensä luo, sanoen, että siellä on hevosia ja siellä annetaan.

Mutta siinä talossa ei ollut hevosia eikä mitään -- sen talon oli rikas veli aivan typötyhjäksi riistänyt ovelilla ja tunnottomilla keinoillaan.

Tämän tiesi paholainen, mutta meni kuitenkin köyhän veljen luo ja kysyi hevosta.

-- Ei ole, veikkonen, en voi antaa.

-- No, kuka sinut on niin tyhjäksi tehnyt? kysyi paholainen.

Ei tahtonut köyhä veli sitä ilmaista.

-- No, lähtisitkö kyytiin, jos saisit hevosen, sanoi paholainen reippaasti.

-- No, sitten lähden.

-- Tuoss' on sinulle hevonen, sanoi paholainen ja toi pihaan rikkaan veljen, jonka oli muuttanut hevoseksi. -- Ja siinä on sinulle hevosta koko vuodeksi.

Köyhä veli lähti paholaista kyytiin.

Matkalta palattuaan kuuli hän, että hänen veljensä oli kadonnut, kadonnut hyvin omituisella tavalla, vaipunut kuin maan alle väkensä keskeltä. Ja se oli tapahtunut juuri kuin hän, köyhä veli, oli lähtenyt vierastaan kyytiin. Sanoma koski kovasti köyhään veljeen.

Mutta eihän hän, enempää kuin muutkaan, voinut asiaa selittää.

Kun tapahtumasta oli kulunut vuosi, ilmestyi rikas veli takaisin omaistensa keskuuteen. Samalla katosi köyhältä veljeltä hevonen.

Silloin valkeni asia sekä hänelle, köyhälle veljelle, että muille. Ja samalla päättivät he, veljekset, tehdä ikuiset sovinnot keskenään, -- rikas veli sitä oikein vesissä silmin toivoi. Mutta samassa hetkessä he, ennenkuin kerkisivät tehdä mitään sovintoa, molemmat kuolivat.

Pahamies hyväntekijänä.

Kerran eräs kova kartanonvuoti ahdisteli kovasti erästä vanhaa torppariaan.

Kerrankin vei hän hänet heinäniitylle ja käski hänen niittämään yhtä kovasti kuin hän itse tekee. Asetti hänet niitylle vierelleen ja käski pysyä samassa rinnassa hänen kanssaan. Mitäs, eihän vanha ja kivuloinen mies mitenkään pysynyt rotevan ja terveen voudin rinnalla, vaan jäi jälelle. Vouti torui ja löi häntä siitä sekä sanoi lopuksi:

-- Jos et huomenna pysy kanssani samassa rinnassa niittysaralla, niin ajan sinut pois torpastasi.

Torppari pyysi ja valitti, mutta ei auttanut.

Hän lähti murtuneena kotiinsa päin astumaan.

Tulipa pahamies häntä vastaan. Näki hänet murtuneena ja kysyi:

-- Mikäs sinua, vanhus, vaivaa?

-- Vaivaapahan se, että kun vouti määräsi, että jos en huomenna jaksa niittää hänen kanssaan yhdessä rinnassa, niin ajaa hän minut pois torpastani.

-- No, elä hätäile, vanha mies, kyllä siitä selvitään. Tiedän sinut rehelliseksi mieheksi ja tahdon auttaa sinua. Tulen aamulla luoksesi ja pukeudun sinun vaatteisiisi ja lähden sijastasi voudin kera kilpailemaan niitossa.

Vanha torppari kiitti ja lupasi odottaa aamulla häntä.

Aamulla tuli pahamies torpparin luo, puki torpparin vaatteet päälleen ja meni sitten voudin luo heinänummelle.

-- No, jokos olet valmis?, kysyi vouti kopeasti.

-- Jo, vastasi pahamies ykskantaan.

-- No, käydään sitten.

-- Käydään vain.

Ja niin käytiin niittämään kilpaa, vouti ja torpparin sijassa oleva pahamies. Vouti niitti parhaansa mukaan toivoen voivansa jo ensi saroilla kumppaninsa väsyttää. Mutta tämäpä ei väsynytkään, pysyi aivan yhdessä rinnassa hänen kerallaan, pyrkipä edellekin menemään. Tämähän kummaa, ajatteli vouti ja paransi vauhtia. Mutta kumppani pysyi yhä edelleen hänen rinnallaan. Vouti kummasteli ja paransi vauhtia. Mutta kumppani ei vain jäänyt jälelle. Silloin vouti vähensi vaatteitaan ja lähti rientämään kuin tuulispää heinäsaralla. Mutta kumppani pysyi yhäkin vierellä. -- No, sinähän mies, sanoi jo vouti kumppanilleen ja kohosi huoahtamaan. -- Ka, täytyyhän tässä, kun on torppa kysymyksessä, vastasi mies ja nojasi viikatteesensa. -- Mutta sen minä sanon, ettet sinä pysy nyt minun rinnallani, sanoi vouti ja sylkäistyään kouriinsa rupesi kuin hullu huitomaan. Mutta kumppani pysyi yhä edelleen hänen rinnallaan. Silloin vouti aivan kirosi ja pani viimeisensä liikkeelle. Mutta se oli niin kova koetus, että hän saran päähän päästyä kaatui kuolleena maahan.

Niin pääsi torppari pahasta voudistaan ja pahamies tuli kerran tehneeksi hyvääkin.

Muurahainen, paimen, hämähäkki ja Jumala.

Kerran muurahainen puri paimenta ja paimen tästä pahastuneena pisti kepin muurahaisen pesään. Tästä suuttuneena päätti muurahainen kannella paimenesta Jumalalle. Mutta minkä hän ottaisi kantelun aiheeksi, sillä jos hän kertoisi asian niinkuin se oli, ei paimen joutuisi syyhyn. Hän tarkasteli paimenen syöntiä ja kun hän näki, että tämä syödessään pudotteli muruja maahan, päätti hän tehdä siitä aiheen.

Hän meni Jumalan luo ja selitti hänelle, että paimen syödessään pudotteli muruja maahan.

Jumala kuunteli ilmotusta, mutta sanoi sitten:

-- Kyllähän sinä, muurahainen, asian niin kerrot, mutta onko sinulla tähän todistajia.

Muurahaisella ei ollut sillä kertaa todistajia ja hän lähti niitä hakemaan.

Hän tuli hämähäkin luo ja sanoi:

-- Sinähän tiedät paimenten syödessään pudottelevan muruja maahan, tule todistamaan Jumalalle siitä.

-- Tiedän kyllä, voin tullakin.

Muurahainen ja hämähäkki menivät Jumalan luo.

Jumala kysyi hämähäkiltä, että onko totta, että paimen pudottelee muruja maahan syödessään.

-- On kyllä, sanoi hämähäkki.

-- Mutta sano minulle, minkätähden hän niin tekee? kysyi Jumala.

Hämähäkki mietti asiaa ja sanoi:

-- Sentähden että paimenella ei ole pöytää eikä lavitsaa, ei edes pirtin lattiaakaan, siksi hänen murunsa maahan putoavat.

-- Sinäpä toden sanoit, sanoi Jumala ja tuomitsi muurahaisen kantelun halpamieliseksi sekä iski rangaistukseksi häntä kalikalla selkään, niin että hänen ruumiinsa jakautui kahteen osaan. Mutta hämähäkin asetti Jumala kauniissa, kultaisessa rihmassa kellumaan kirkkaan taivaan ja viheriän maan välille, ja siinäpä hän, toden puhuja, kelluu vieläkin taivaan kirkkaana helottaessa ja maan kesäisenä vihertäessä.

III. Suomen kansan kertomussatuja.

Kuninkaantytär ja paimenpoika.

Olipa kerran kuninkaantytär, joka ymmärsi kaikkia kieliä, tajusi kaikkien puhetta. Hän oli hyvin kaunis ja moni kävi häntä kosimassa, mutta hän tahtoi mennä vain sellaiselle, joka puhuisi kieltä, jota hän ei ymmärtäisi. Sentähden ei kukaan saanut häntä ja uskottiin, ettei kukaan häntä saisikaan, sillä ei tiedetty olevan sitä kieltä, jota hän ei ymmärtäisi.

Kuulipa tuosta kummasta prinsessasta eräs köyhä paimenpoika ja hän päätti lähteä häntä kosimaan. Kaikki kieltelivät häntä tästä tuumasta ja suorastaan sille nauroivatkin, mutta paimenpoika vain lähti. Hän otti suuren kontin selkäänsä ja kokosi siihen matkalla kaikenlaisia eläimiä, kuten varpusen, oravan, variksen, korpin, tilhin ja tarhapöllön, ja lähti niiden kera kuninkaan linnaa kohti kulkemaan.

Tultuaan perille ilmaisi hän aikeensa. Kaikki rupesivat nauramaan kuultuaan hänen asiansa.

-- Sinäkö kuninkaan tytärtä kosimaan!

-- Sinäkö, joka et osaa mitään oudompaa kieltä!

-- Sinäkö, tuollainen konttiniekka!

-- Voi, veikkonen, mille asialle tulit!

Mutta paimenpoika vain tahtoi päästä kuninkaantyttären puheille. -- Sittenpähän nähdään, kun koetetaan, sanoi hän. Olen kuullut, että prinsessa menee vain sellaiselle miehelle, joka puhuu sellaista kieltä, jota hän ei ymmärrä. Tiedän nämä ehdot. Jos minä voin osottaa, ettei hän ymmärrä kaikkia kieliä, olen kai minä oikeutettu hänet saamaan, vaikka olenkin vain tällainen paimenpoika. Eikö asia ole selvä?

-- On, on, myönteli kuninkaan väki naurussa suin ja poika päästettiin kuninkaan tyttären puheille.

Kaunis ja viisas kuninkaantytär otti yksinkertaisesti puetun, mutta näppärännäköisen paimenpojan suosiollisesti vastaan.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi hän lempeästi.

-- Tulin sinua, armollinen prinsessa kosimaan, vastasi poika avoimesti.

-- Kosimaan, vai kosimaan, virkkoi kuninkaantytär ja jatkoi:

-- Mutta tiedätkö, että minua ei ole kukaan saanut. Minun saamiseeni ovat näet sellaiset vaikeat ehdot.

-- Tiedän ne. Armollinen kuninkaantytär puhuu ja ymmärtää kaikkia kieliä, mutta arvelee, että on olemassa sellaisiakin kieliä, joita hän ei ymmärrä. Ja joka niitä osottaa olevan, se saa hänet omakseen.

-- Niin.

-- No, koetetaan nyt, mitä kieliä armollinen prinsessa ymmärtää ja mitä ei.

-- Koetetaan vain.

Paimenpoika käänsi silloin konttinsa eteensä, pisti kätensä sinne ja puristi varpusta pyrstöstä. Varpunen äännähti:

-- Tshiu, tshiu!

-- Mitä kieltä se oli? kysyi poika.

Kuninkaantytär hämmästyi, sillä hän ei sitä kieltä ymmärtänyt. -- Hänen täytyi myöntää:

-- En ymmärrä sitä.

-- Kas niin, etpäs ymmärräkään kaikkia kieliä.

Sitten poika pisti kätensä uudestaan konttiin ja puristi oravaa hännästä. Tämä alkoi hätäisesti rakuttaa:

-- Rakrakrakrak, kakakakakakaka!

-- Ymmärrätkö sitä kieltä?

-- E-en sitäkään.

-- Kas niin, etpäs ymmärrä sitäkään kieltä.

Sitten puristi hän varista pyrstöstä. Se alkoi vaakkua:

-- Vaak, vaak, vaak!

-- Mitä kieltä se on?

-- En, en sitäkään ymmärrä, virkkoi kuninkaantytär painaen päänsä.

-- Entäs mitä kieltä tämä on? kysyi paimenpoika pannen korpin ääntelemään: kronk, kronk, kronk!

-- En, en sitäkään ymmärrä..

-- Siinäpä se. Ja vielä vähemmin kai ymmärtänet näitä kieliä, lausui poika antaen tilhin äännellä "thiuu, thiuu" ja tarhapöllön huudella "puuh, puuh, puuh".

-- En, en niitäkään ymmärrä.

-- Kas niin. Niitä on siis sittenkin paljon kieliä, joita et ymmärrä, vaikka olet viisas. Siksi ei olisi pitänyt asettaa sellaista ehtoa. Mitäs nyt? Nyt on käynyt niin, että minä, paimenpoika, olen osottanut, että on olemassa kieliä, joita armollinen kuninkaantytär ei ymmärrä, ja näin ollen -- --

-- Näin ollen olet sinä saapa kuninkaantyttären, lausui siihen kuningas, joka oli saapunut asiaa seuraamaan. -- Sinä olet osottanut, että on kieliä, joita ei kuninkaantytär ymmärrä ja sen mukaan sinä saat tyttäreni. Ota hänet!

-- Niin, ota hänet, vahvisti kauvempana seisova hoviväki. Sinä olet täyttänyt ehdot.

Ja näin sai köyhä paimenpoika kauniin ja viisaan kuninkaantyttären puolisokseen ja lisäksi puolen valtakuntaa ja -- heidän häitänsä vietetään vieläkin.

Kuningas ja mökin poika.

Kerran oli kuningas metsästysretkellä. Tiepuolessa hän näki erään mökin ja hänessä heräsi yhtäkkiä ajatus, että hänpä menee hevosineen päivineen tuohon mökkiin. Mutta mökin ovi oli matala, eikä hän päässyt pitemmälle kuin että hänen eturuumiinsa ja hevosen pää tulivat mökin sisäpuolelle, mutta muu jäi ulkopuolelle. Tässä asennossa ollen teki hän kysymyksen mökkiin:

-- Onko täällä ketään?

-- On puolitoista miestä ja hevosen pää, vastasi uunin päällä loikova poikanen, joka oli yksin mökissä.

-- Niinkö! Missäs sinun isäsi on? kysyi kuningas, ihmetellen ja hämmästellen viisasta vastausta.

-- On vähästä paljoa saamassa, vastasi poika alkamaansa tapaan.

-- Vai niin. No missäs on äitisi?

-- Hän on menneen vuotisia leipiä leipomassa.

-- No, oletpa sinä aika poika! Mutta sanoppa, missä on sisaresi?

-- Hän on menneen vuotisia naurujaan itkemässä.

Kuningas joutui nyt aivan ymmälle, mutta sitä hän ei tahtonut suinkaan osottaa ja sentähden lähti hän pois mökin ovelta ilman muuta. Mutta kotiinsa tultuaan hän ei saanut rauhaa noilta pojan vastauksilta ja sentähden hän kutsutti seuraavana päivänä pojan luokseen tekemään selvää niiden tarkotuksista. Koottuaan hovinsa viisaimmat miehet ympärilleen kysyi hän pojalta:

-- Sanoppas, mitä tarkotit, kun sanoit, että isäsi on vähästä paljoa saamassa.

-- En mitään muuta kuin sitä, että hän on nauriita kylvämässä. Nauriinsiemenistähän, jotka mahtuvat kouraan, saadaan kuopallisia nauriita.

-- Aivan oikein. Mutta mitäs tarkoitit sillä, kun sanoit, että äitisi on menneen vuotisia leipiä leipomassa?

-- Sitä, että me otimme viime vuonna naapurista leipiä velaksi ja nyt oli äitini leipomassa leipiä, joilla tuo velka maksettaisiin.

-- Hyvä on. Vaan entäs mitä tarkotit sillä, kun sanoit siskosi olevan menneen vuotisia naurujaan itkemässä?

-- Sillä tarkoitin sitä, että siskoni meni viime vuonna naimisiin, mutta nyt äskettäin kuoli hänen miehensä ja hän oli sitä surua itkemässä.

-- Sinä olet ihmeellinen ja kekseliäs poika sinä, lausui kuningas selitykset kuultuaan, -- mutta joka tapauksessa on sinun vastauksissasi jonkun verran vallatonta ja julkeata. Senpätähden asetan sinulle vielä yhden kysymyksen, ja jos et siihen osaa antaa oikeata vastausta, niin pistetään sinut tyrmään, pimeään vankikoppiin. Sanoppas siis minulle, kumpi on valkeampi, maitoko vai päivä?

Poika mietti hetken asiaa ja sanoi sitten rohkeasti:

-- Päivä.

-- Ahaa, jopa vastasitkin väärin, lausui kuningas, -- maitopa onkin valkeampi kuin päivä. Kaadappas maitoa lattialle sen paikan viereen, mihin päivä paistaa, niin huomaat, kumpi on valkeampi. Se on maito. Ja sentähden saat astua vankikoppiin!

Poika ei voinut siinä hetkessä todistaa väitettään oikeaksi ja sai sentähden käydä vankikoppiin. Mutta sinne jouduttuaan rupesi hän miettimään, miten hän pulmasta selviäisi. Ja pian keksikin hän keinon siihen. Hän asetti hänelle evääksi annetun maitoastian vankikopin oven eteen, kynnyksen alle, ja jäi sitten odottelemaan kuninkaan tuloa sinne. Kuningas tulikin sinne aamulla, ja vaikka koppi olikin jo valoisa, astui hän ensiksi oven eteen asetettuun maitoastiaan, josta roiskahti maitoa ei ainoastaan lattialle vaan kuninkaan vaatteillekin.

-- Mikäs siinä, kysyi kuningas hämmästyen.

-- Siinä sattui olemaan maitoastia. Kuningas väitti, että maito on päivää valkeampi, mutta nyt huomaakin hän ennemmin päivänvalon kuin maidon. Kumpi siis on kiistan voittanut?

-- Sinä, vastasi kuningas, myöntäen itsensä olleen väärässä, -- ja niinpä olet tästä rangaistuksesta vapaa. Mutta jotta sinä pääsisit täysin vapaaksi ja saavuttaisit kaiken suosioni, niin teepäs minulle seuraava teko: Tule linnaani sellaisella ajalla, joka ei ole yö eikä päivä, tule tietä, joka ei ole tietä eikä tien viertä, tule niin, ettet tule hevosella etkä jalan, ja kun perille pääset, niin ole linnassani niin, ettet ole sisällä etkä ulkona.

-- No, täytyy koettaa, sanoi poika ja lähti pois kopista.

Kun sitten tuli seuraava aamu lähti hän liikkeelle aamuhämyssä, kun vielä oli yö, mutta jo samalla aamukin, ja kulki kuninkaan linnaan nelinkontin tienvieristä ojaa myöten. Perille tultuaan asettui hän seisomaan linnan ovelle sillä tavoin, että toinen jalka oli sisäpuolella ja toinen ulkopuolella.

Kun kuningas tuli tutkimaan hänen saapumistapaansa, niin selittivät linnanvahdit, että poika oli saapunut linnaan aamuhämyssä, jolloin ei ole yö eikä aamu, nelinkontin, siis ei hevosin eikä jalkasin, ojanpohjaa myöten, siis ei teitse eikä tienviertä, ja perillä oli hän asettunut seisomaan linnan ovelle, niin että toinen jalka oli sisäpuolella ja toinen ulkopuolella.

Silloin kuningas ei enää epäillyt pojan viisautta ja hän päästi hänet täydellisesti vapaaksi ja antoi hänelle palkkioksi kauniin kartanon, tyttärensä ja puolen valtakuntaa.

Piispa, pappi ja talonpoika.

Olipa kerran eräs piispa ja eräs pappi. Piispa oli ankara mies ja pani toimeen myötäänsä tarkastuksia. Pappi taas oli vähän yksinkertainen. Pahemmaksi muuttui asia, kun seurakuntalaiset rupesivat kantelemaan tästä piispalle. Kerrankin kantelivat he oikein joukolla hänen tyhmyydestään ja silloin piispa tuli oikein ankaralle tutkimusretkelle pitäjään.

Hän kutsui papin luokseen ja asetti hänelle neljä kysymystä. Ne olivat:

ensimäinen: kuinka syvä on meri? toinen: kuinka paljon on matkaa taivaaseen? kolmas: kuinka paljon tulee tervahaudasta savua? ja neljäs: mitä minä, piispa, ajattelen, kun näitä sinulta, papilta, kysyn?

Pappi ei voinut aavistaakaan vastauksia näihin ja sentähden hän pyysi saada antaa ne hänelle huomenna. Mutta mitenkäpä hän huomennakaan osaisi ne antaa -- mistä saisi selvityksen? Ja jos ei osaisi, niin menisi virka armotta, -- niin oli piispa sanonut. Sentähden lähti hän ylen murheellisella mielellä kotiinsa päin astumaan.

Tulipa hänelle talonpoika vastaan. Tämä näki hänen alakuloisuutensa ja kysyi:

-- Mikäs herra kirkkoherraa vaivaa?

-- Se, kun piispa on tullut tarkastusmatkalle pitäjään ja asettanut vastattavakseni neljä kysymystä, joihin minun on aivan mahdotonta vastata. Mutta jos en huomenna osaa vastata, on virkani mennyt.

-- No mitkä kysymykset ne ovat?

Pappi selitti talonpojalle ne kysymykset.

-- Voi, veikkonen, kun olette vähään hätäytynyt. Hetihän nuo kysymykset ovat vastatut. Annatteko tämänvuotiset rästini anteeksi, niin menen huomenna puolestanne nuo vastaukset antamaan. Mutta tietysti teidän pitää antaa minulle myös virkapukunne.

-- Hyvin mielelläni suostun ehtoihisi, mene vain puolestani piispalle vastailemaan.

Asia sovittiin ja huomenna oli talonpoika papin puvussa piispan edessä tämän kysymyksiin vastailemassa.

Piispa otti hyvin juhlallisen asennon ja teki ensimäisen kysymyksensä:

-- Niin, vastaapas tähän ensimäiseen kysymykseen. Kuinka pitkälti on matkaa meren pohjaan?

Talonpoika-pappi mietti hetken asiaa, yskäsi ja lausui vakaisesti: