Part 2

Matti antoi houkutella, mutta ei tahtonut mitenkään suostua. Mitäs hän, peikon rengiksi! Mutta sitten pisti hänen päähänsä: mitäs jos sittenkin olisi ruveta -- eräällä ehdolla... Ja hän päätti ruveta peikon rengiksi eräällä ehdolla. Meni tämän luo ja sanoi: Peikko, jos et isäntänä ollessasi koskaan suutu, niin rupean rengiksesi!

Peikko ihastui tästä ikihyväksi ja lausui:

-- No, johan minä arvasin, että sinä suostut. Sinä olet semmoinen mies. Ja juuri sellaisilla ehdoilla kuin itsekin ajattelin! Suuttuisinko, minäkö suuttuisin? Ei, en koskaan, ennen rengit suuttuvat, minä en koskaan. Ja kun sinäkään et suutu, on kaikki hyvin!

-- No mitä tässä sitten saisi ensitöiksi tehdä, kysyi Matti rengiksi ryhdyttyään.

-- No jospa menisit, ja toisit kuorman rankoja pihaan, lausui isäntä hetken mietittyään. Mutta, Matti, meillä on se paha epäkohta, että meidän puunhakijamme täytyy tuoda kuormansa samasta veräjänaukosta pihaan, mistä meidän metsäkoiramme tulee pihaan, jatkoi hän opastukseksi. Sen portin eteen hevonenkin johtaa.

-- No, ei mitään, kyllä selvitään. Olihan puhe, ettei suututa.

Ja Matti lähti puunrankoja hakemaan. Tultuaan takaisin Peikkolan pihoille huomasikin hän, että edessä oli portti, jossa oli vain pieni aukko keskellä. Mukana seurannut metsäkoira meni siitä läpi, mutta hevonen ja kuorma eivät voineet siitä mitenkään mahtua. Mitäs nyt? Matti otti ja pilstoi hevosen ja reen puineen pieniksi palasiksi ja viskoi ne sellaisina aukosta pihapuolelle.

Isäntä kun tuli katsomaan ja näki hevosensa ja rekensä pikkupalasina kauhistui hän ja kiljasi Matille:

-- No, Matti, mitenkä sinä olet minun hevoseni ja rekeni tuollaisiksi pilstonut?

-- Ka, niinhän oli puhe, että kaikki on saatava pihapuolelle tuosta pienestä aukosta. Muuten eivät mahtuneet. Ja toisekseenhan päätettiin, ettei koskaan suututa, eikö isäntä muista sitä?

Muistihan isäntä hyvin sen eikä siis auttanut muu kuin jättää asia siihen, tyytyä kohtaloonsa.

Kun asiasta oli täten selvitty, kysyi renki uutta työtä. Nyt sai hän mennä pilkkomaan pihassa olevia puita pieniksi. -- Mutta, jatkoi isäntä, meillä on tapana, että puut pilkotaan ummessa silmin.

-- Saman tekevä, kyllä selvitään. Onhan puhuttu, ettei suututa.

Ja hän kävi pilkkomaan pihassa olevia puita ummessa silmin.

Sattuipa siinä puuröykkiöllä olemaan Peikkolan vanha kissa, ja Matti pilkkoi puiden ohella senkin, ummessa silmin kun oli, pieniksi palasiksi palotteli.

Kun isäntä tuli työtä katsomaan ja näki vanhan kissansa pieninä palasina kauhistui hän taas ja karjaisi:

-- No, Matti, mitä sinä olet taas tehnyt, vanhan nimikkokissani pieniksi palasiksi palotellut?

-- Ka, enhän minä mistä nähnyt, kun työ piti tehdä ummessa silmin. Oisi siinä saattanut mennä paloiksi vaikka isäntä itse. Ja toisekseen, meillähän oli puhe, ettei suututa koskaan.

Ei siinä auttanut isännän muu kuin taas leppyä ja jättää asia silleen.

-- Entä mitäs työtä minä nyt saan?

-- No nyt minä lähden tästä perheineni kylille, niin että jos sinä sillä aikaa siivoisit, puhdistaisit ja kuivaisit tuon koirani ja punaisit sitten kaikki ulkorakennukseni. Mutta tee, niinkuin käskin.

-- Kyllä, kaikki täytän.

Peikko lähti perheineen kylille ja Matti kävi töihinsä.

Hän otti ja tappoi koiran, siivosi ja puhdisti sen ja pani aitan seinälle kuivamaan. Sitten pisti hän tulen kaikkien ulkorakennusten alle ja antoi niiden palaa ja punertua.

Peikko tuli kotiin tulipalon vielä vallitessa. Nähtyään asianlaidan hyökkäsi hän raivoisana Matin luo ja kysyä jyristi:

-- Mitä sinä teet, mitä tuo merkitsee? Miksi poltat ulkohuoneitani?

-- Isäntähän käski minun ne punata. Ja eikö isäntä näe, että ne paraillaan tulevat punaisiksi.

-- Kyllä minä sinulle... yritti peikko, mutta samassa huomasi hän koiranraadon aitan seinällä ja kysyi:

-- Entä tuo? Mikä siinä?

-- Siinä on isännän koira siivottuna ja puhdistettuna ja kohta kuivuneenakin.

-- Sinä ylenannettu, yritti peikon kärsivällisyys kokonaan loppua, mutta silloin Matti tarttui hänen käteensä ja huomautti:

-- Kuule, isäntä, meillä oli semmoinen puhe, että... ei suututa koskaan.

-- Niin, niin, myrisi peikko ja koetti niellä raivosanojaan. -- Niin, niin, kyllä muistan, mutta kyllä sinäkin muistat näitä tekojasi.

Siitä alkain peikosta ja Matista tuli vihamiehet; peikko rupesi kaikin tavoin etsimään tilaisuutta saada tappaa Matti. Mutta se ei voinut käydä päinsä julki ja salayrityksiä vastaan oli Matti varulla. Kerrankin kun peikko päätti lopettaa hänet kirveellä eräänä yönä, hänen nukkuessaan, muutti Matti illalla varalta pois siitä makuupaikasta, jättäen sijaansa voikirnun. Peikko tuli yöllä kirveineen makuupaikalle, mutta kirves sattuikin kirnuun, ei Mattiin. Matti oli huomenna yhtä elävä kuin ennenkin. Lopulta täytyi peikon päästää Matti pois palveluksestaan -- hänestä kun ei ollut hänelle muuksi kuin harmiksi ja vahingoksi. Kun oli tehty niin kiero sopimus.

Siitä lähtien loppuivat Matin ja peikon seikkailut. Peikko joutuu muiden ihmisten kera tekemisiin -- millä tapaa, siitä kertovat seuraavat sadut.

Peikko häissä.

Kerran oli peikko häissä. Hän söi ja joi siellä niinkuin peikko konsanaan, monen miehen edestä. Häätalon väki jo rupesi katsomaan kierosti häneen, pelkäämään, että hän syö kaikki talon varukset. Muukin hääväki jo tahtoi päästä hänestä.

Mutta mitenkä hänestä päästäisiin, siinä kysymys. Peikko on peikko, siitä ei vähällä pääse. Pahalla ei ollenkaan, hyvällä tuskin myöskään.

Onneksi sattui hän pöytäpuheina kertomaan, että hän ei pelkää mitään, mutta kyllä käärmeitä. Niitä ja niiden sohinaa hän ei mitenkään siedä. Ne ovat viimeisiä eläviä. Näin juhlainnossa hän ei ehkä niitäkään pelkäisi, mutta kyllä muulloin. Näin hän puheli.

Silloin kannettiin äkkiä pihalta kimppu märkiä pajunvesoja tuvan uuniin ja pistettiin niihin tuli. Ne syttyivät hyvin hitaasti, mutta kun ne pääsivät paloon, paloivat ne kovasti ja kiihkeästi. Ja palaessaan ne pitävät pahaa sohinaa ja rätinää.

Peikko oli parhaassa juonnin innossa, kohotteli haarikkaansa, keikutti ruumistaan ja remusi pöydän päässä kuin pahamies konsanaan. Yhtäkkiä kuuli hän tuon pajunvesojen synnyttämän sohinan ja rätinän tuvan ovipuolelta. -- Mikä se, höristi hän korviaan, mikä sohina ja rätinä se?

-- Ei suinkaan se mikään ole, arveli hääväki. Ei suinkaan se liene käärmeiden sohina, eihän käärmeitä olisi mistä tupaan tullut.

-- Ei suinkaan, mistäs niitä tänne pirttiin, myönsi peikko, mutta yhtäkaikki hänestä tuntui pahalta. Ei maistanut enää oikein rieska ja viina. Hän oli levoton ja katseli pelonalaisena ympärilleen.

Yhtäkkiä sohina uunissa yltyi kovaksi paukkeeksi. Silloin peikko ei kestänyt enää paikoillaan, vaan nousi pystyyn pöydän päässä ja rupesi levottomasti silmäilemään ympärilleen. Ja kun joku paju uunissa yhtäkkiä päästi pitkän pihisevän vihellyksen, silloin hän ei enää siekaillut tuvassa, vaan lähti kiireen kautta pötkimään pois sieltä. Ja hääväki pääsi rauhaan.

Peikko yöllisellä tarkastusretkellä.

[Tämänsisältöinen satu on jo painettuna tämän satusarjan ensi osassa ("Vanhan miehen kertomus"), mutta kun satu paremmin kuuluu tähän yhteyteen, sovitetaan se tähän osaan, ja uuden painoksen mahdollisesti ilmestyessä poistetaan se ensi osasta.]

Kerran teki peikon mieli lähteä tutkimaan ihmisasuntoa yöaikaan. Hän arveli, että silloin, kun tuvissa kaikki nukkuvat, on niissä paljoa rauhallisempaa ja vapaampaa liikuskella ja tehdä havaintoja, eikä niissä silloin ole myöskään mitään vaaraa tarjolla.

Hän meni erääseen taloon kylän laidassa, laskeutui sen savupiipusta keskelle lattiaa ja näki, että kaikki nukkuivat. Siis ei mitään vaaraa eikä häiriötä, päätteli hän itsekseen ja rupesi liikuskelemaan tuvassa.

Mutta tuvassa sattui, paitsi ihmisiä, olemaan pässi, sika, kissa, kukko ja pukki, viimemainittu kuitenkin eteisessä. Kun peikko saapui sisään oli pässi pöydällä, sika lattialla penkin alla, kissa uuninliedellä ja kukko avonaisessa häkissään oven vieressä. Ne olivat horrostilassa, mutta yksikään ei nukkunut.

Kun peikko lähti liikuskelemaan, tuli hän ensiksi pöydän luo. Hämärässä hän ei nähnyt pässiä ja rupesi kädellään sivelemään pöytää. Mutta kun pässi kuuli käden liikettä pöydällä, heräsi hän horrostilastaan ja päkkäsi yhtäkkiä sarvillaan peikkoa kovasti otsaan. Peikko säikähti tästä ja pidellen otsaansa istuutui penkille pöydän viereen. Mutta sen alla oli sika ja havaiten oudon jalan tulleen eteensä, purasi äkäsesti sitä. Tästä peikko kimmastui yhä enemmän ja hyökkäsi jalkaansa pidellen lieden luo. Mutta siellä kissa sähähti ja kävi raappimaan hänen kasvojaan. Peikko ei enää tiennyt minne mennä, vaan töytäsi kohden ovea. Siellä horroksestaan herännyt kukko kävi nokkimaan hänen kuvettaan, pistelemään kuin suurella naskalilla. Peikko ei voinut jäädä ovellekaan, vaan syöksi eteiseen. Mutta täällä antoi pukki hänelle sellaisen päkkäyksen, että hän lensi monen sylen päähän pihamaalle.

Olipa se kovanonnen käynti peikko paralle, ja kun hän meni kotiinsa kertoi hän kauhistuneena omaisilleen:

-- Olipa siellä nukkujia siellä tuvassa ja lempoko heidät lienee kaikki herättänytkin! Kun menin pöydän ääreen, niin siellä räätäli saksillaan töykkää otsaani, kun menin istumaan penkille, niin sieltä penkin alta nikkari höylällään sipasee jalkaani ja kun menin lieden ääreen, niin siellä emäntä raapasee kalavartaalla kasvojani, ja vihdoin kun rupean lähtemään pois, niin ensin tuvan ovella mikä suutari pistänee kupeeseni ja ulko-ovella isäntäkö vai mikä antanee sellaisen potkun, että lennän monen sylen päähän pihamaalle. Kyllä se oli talo, kyllä se oli väkeä. Enpä toista kertaa sinne nokkaani pistä!

Peikko tahtoi polttaa tupakkaa.

Osuipa peikko kerran miehen luo, joka poltti tupakkaa. Tapaus se oli hänelle outo ja hauska. Hän tahtoi heti seurata esimerkkiä, panna miehen tavoin piippuun ja ruveta polttamaan.

No, mies tahtoi olla hänellä apuna, hänen ottaessaan ensiaskeleitaan. Hän lainasi hänelle piippunsa, täytti sen tupakalla, antoi suuhun ja vetäsi tulen, jolla käski sytyttää. Mutta hän oli Matin kaimoja, suuri kujeniekka ja keppostentekijä. Hän oli pannut piipun pohjaan, tupakkain alle, ruutia, pannut aika panoksen.

Kun peikko sytytti piippunsa, räjähti ruuti piipussa ja lennätti sen sekä tupakat kauvas ilmaan, mutta sai niistä myöskin peikon naama osansa. Naama mustui pahanpäiväisesti ja peikko oli säikähdyksestä aivan kuolla.

Eipä peikkoa haluttanut toista kertaa polttaa tupakkaa.

Peikko tahtoi oppia soittamaan,

Peikko kulki kerran erään riihen ohi, josta kuuli soittoa. Hän meni riihen ovelle, näki siellä miehen soittavan kannelta, sanoi:

-- Ah, kuinka kauniisti soitat! Etkö minuakin opettaisi soittamaan?

-- Eipä sinusta tule soittajaa, kun sinulla on niin väärät sormet.

-- Ka, eikö niitä saisi suoriksi? Etkö sinä voisi niitä ojentaa? Ojenna, veikkonen!

-- No, jos oisi ojentaa. Tulehan tänne!

Peikko tuli riiheen ja mies halkaisi kirveellä erään pölkynpään, pisti kiilan halkeamaan ja sanoi peikolle:

-- Pistähän nyt sormesi tuonne kiilan alapuolelle, niin nähdään, oikenevatko.

Peikko pisti. Silloin vetäsi mies kiilan pois halkeamasta. Halkeama vetäytyi kiinni ja sormet jäivät väliin.

-- Voi, voi, huusi peikko.

-- Elä, veikkonen, voivota, opit paremmin soittamaan, lohdutti mies.

-- Kyllä minä näytän sinulle soittamisen, äkäytyi peikko ja hyökkäsi miestä kohden. Mutta mies loikkasi pois tieltä lähitaloon. Peikko arveli mennä sinnekin, mutta katsoi sitten parhaaksi kääntyä kotipihoille päin, jossa pölkky hänen sormistaan irrotettiin.

Peikko käy kummituslinnassa.

Kerran peikko tapasi miehen, joka kysyi, onko peikko käynyt koskaan kummituslinnassa.

-- En, vastasi peikko.

-- No, eikö lähdetä katsomaan. Olisi se hauska nähdä. Etenkin eräs salainen kuilunsuu sen pohjalla.

-- No, mennään vain katsomaan.

Mentiin sitä hauskaa kummituslinnaa katsomaan. Tultiin maanalaiseen luolaan ja ruvettiin siellä, pimeässä ja louhuisessa sokkelossa, liikuskelemaan. Mies opasti kompastelevaa peikkoa.

Tultiin vihdoin sille salaiselle kuilunsuulle. Mies sanoi: tässä se on, Pitää olla varovainen siihen kurkistaessa. Jos kurkistaa siihen, näkee sen pohjalta valoa ja kultaa ja muuta hyvää.

Peikko tahtoi sinne kurkistaa. Mies auttoi häntä toisella kädellään.

Mutta toisella toimi hän omissa tarkotuksissaan. Siellä luolan suulla, juuri sillä kohdalla, mihin parta kurkistaessa asettui, oli halaistu kanto, siinä valmiiksi lyöty kiila. Mies kopeloi toisella kädellään sitä kantoa ja samalla peikon partaa. Saatuaan parran halkeaman sisään vetäsi hän kiilan pois kannosta. Ja sanoi: nyt se näkyy se valo sieltä kuilun pohjalta ja ne kullat. Katsele vain rauhassa niitä, minun täytyy lähteä pois.

Ja mies lähti, peikko jäi. Mutta kun peikko rupesi lähtemään -- turhaan etsittyään silmillään valonhohdetta kuilun pohjalta -- ei hän päässytkään nousemaan, parta oli kiinni. Hän äkkäsi juonen ja rupesi kovasti huutamaan. Mutta mitäs se auttoi? Parta ei päässyt, kukaan ei tullut auttamaan.

Vihdoin hänen täytyi ruveta teräväin kivien avulla partajouhiaan katkomaan. Saikin hän ne lopulta katkotuksi ja silloin vasta, monen katkeran hetken perästä, pääsi peikko parka pintehistään.

Peikko antaa kullata partansa.

Peikon parta joutui toisenkin kerran pahaan pinteeseen.

Hän näki kerran eräällä miehellä ylen kauniin, punakellervän parran, ja hän kysyi:

-- Mitenkä sinä olet saanut noin kauniin parran?

-- Minä kultasin sen.

-- Etkö, veikkonen, kultaisi minunkin partaani?, kysyi hän ihastuen.

-- No, jos olisi tehdä tuo.

Ja mies otti suuren padan tervaa ja pikeä ja pani ne kiehumaan. Kun ne olivat kiehuneet sanoi hän peikolle:

-- Pistä nyt partasi tuohon, elä kuitenkaan ihan juureen asti. Pidä siinä sitten sinnes, kunnes keitos jäähtyy -- silloin vetäse ja partasi on kullanvärinen niinkuin minunkin.

-- Hyvä on, lausui peikko, pisti partansa pataan ja rupesi sitä siinä pitämään. Piti, piti siinä, kunnes keitos jäähtyi, oikein kovaksi kävi. -- Mies meni sillä välin pois.

Nyt vetäsi peikko parran pois padasta. Mutta eipä se lähtenytkään, oli tarttunut kovettuneesen pikeen. Nyki, nyki sitä, mutta turhaan.

Silloin huomasi peikko joutuneensa taas kerran petoksen esineeksi, mutta eipä hänen auttanut nytkään muu kuin ryhtyä entisin kiduttavin keinoin päästämään partaa pois kattilasta.

Peikko pyrkii sepän pajaan.

Erään kerran tahtoi peikko päästä sepän pajaan. Mutta hän oli jolloinkin tehnyt kiusaa sepälle ja tämä tahtoi kostaa: ei päästänyt häntä pajaan. Tai ei suorastaan kieltänyt, vaan teki hänelle seuraavan ehdotuksen:

-- Katso; siinä keskellä ovea on pieni reikä. Jos olet oikea peikko, niin tule siitä sisään. Miks'et tulisi, tule!

Peikko yrittikin sitä konstia. Mutta oven taakse, sen pienen reiän kohdalle, seppä asetti pyssyn, jonka latasi puuluodeilla. Kun peikko yritti tulla siitä pienestä reijästä sisään, laukasi seppä pyssynsä ja peikko lensi puolenkymmenen sylen päähän selälleen sen panoksen voimasta.

Noustuaan sieltä kysyi hän ihmetellen ja hieroskellen silmiään

-- Mitä, -- mitä ihmeitä sinä oikein teet?

-- En minä mitään ihmeitä tee, mutta sinähän niitä yritit tehdä koettaessasi tunkeutua sormenpään kokoisesta reiästä sisään. Mutta niitä ihmeitä ei tehdä sepänpajan edustalla.

Siitä lähtien pelkää peikko seppää.

Peikko kosii kaunista tyttöä.

Kerran peikko näki kauniin tyttösen ja hän rupesi häntä kosiskelemaan.

Tyttö sanoi:

-- Jos ojennat tämän käyristyneen hiuskiharan, niin tulen sinulle.

Peikko rupesi käyristynyttä hiuskiharaa oikasemaan.

Mutta minkä hän sitä näppien välissä vetää, sen käyremmäksi tulee kihara.

Lopulta hän sanoo tytölle:

-- Mikä kihara tämä on, kun tämä tulee vain yhä kiharammaksi?

-- No, kun et voi tuollaista työtä suorittaa, niin elä ajattelekaan, että tulisin sinulle.

-- Voi, voi, elä toki anna niin pian kieltävää vastausta. Anna joku muu työ!

-- No mene tuonne jäälle ja mätä toisesta avannosta vettä toiseen, jotta edellinen tulisi tyhjäksi. Sitten tulen.

-- Voi toki, teen toki sen.

Ja peikko meni jäälle toista avantoa toiseen tyhjentämään.

Mutta eihän siitä mitä tullut. Yhtä täytenä pysyi kumpikin avanto.

Taas sanoi peikko tytölle:

-- Mutta eihän tämä avanto tyhjenekään.

-- No, kun ei tyhjene, niin mene matkoihisi! Minäkö mokomalle sarvipäälle tulisin!

Eikä peikko tyttöä saanut.

Peikko varkaana.

Lopulta peikko vimmautui varastelemaan. Kuukki kylissä ja otti sieltä mitä sai.

Kerran varasti hän mylläriä. Kun hän oli kantanut kaiken muun tältä niin lähti hän eräänä yönä viemään myllynkiveä sen talolta omille pihoilleen. Pisti sen sopivasti nuoraan ja lähti sitä selässään kantamaan.

Mutta kivi oli raskas ja tultuaan erään joen partaalle tahtoi peikko siinä levähtää. Hän asetti kiven pystyyn vierelleen, kääri nuoran käteensä ja kävi loikomaan.

Mutta kuinka hän siinä lie sattunut hiukan sysäämään kiveä jalallaan ja kivi lähti vierimään jokeen päin. Peikolla oli nuora kovasti käteen käärittynä ja hän lähti kierimään perästä. Ja aina jokeen asti hän kiven perästä kieri. Ja ihan joen pohjaankin olisi peikko parka joutunut, ellei viime hetkessä olisi onnistunut päästämään nuoraa kädestään.

Sen pituinen se.

Peikko toisen kerran varkaissa.

Toisen kerran yltyi peikko varastamaan maamiestä. Hän kolusi tämän aitoissa, eteisissä ja tuvissa. Lopulta, kun ei ruvennut enää näihin pääsemään, kävi hän tyhjentelemään maamiehen riihtä. Vei sieltä ahoksen ja jyväkasan toisensa jälkeen.

Maamies mietti, mitenkä hän saisi tuon epämieluisen vieraan käynnit loppumaan. Viimein teki hän suurensuuret virsut ja asetti ne pystyyn riihen oven vierelle.

Kun peikko tuli taas seuraavana yönä maamiehen riihtä tarkastelemaan, huomasi hän nuo suuret jalkineet oven vieressä.

-- Mitä, mitkä ne nuo ovat? kysyi hän hämmästyneenä itseltään. -- Mutta nehän ovat virust, miehen jalkineet. Mutta kylläpä siellä on suuri mies sisällä, -- ei, tästä on lähdettävä kiireellä käpälämäkeen. Sellaisen miehen kera ei ole hyvä joutua tekemisiin.

Ja peikko lakkasi käymästä maamiehen talossa.

Peikon viimeiset vaiheet.

Vihdoin olisi puhuttava peikon viimeisistä vaiheista. Ne olivat kovaosaisia. Ensin kohtasi tätä hupaista veijaria kova onnettomuus, sitten veivät vastoinkäymiset koko miehen.

Hän tapasi nimittäin miesjoukon, joka valoi tinaa. Oli uudenvuodenyö ja miehet tekivät tavallista uudenvuodentaikaansa.

-- Mitä teette, miehet? kysyi peikko lähestyessään heitä.

-- Valamme tinaa silmään.

-- Mitä, tinaako silmään? Mitä varten?

-- Sitä varten, että se, joka saa tinaa silmään, näkee näkemättömätkin, tulee tietämään kaikki.

-- No valakaa, veikkoset, tinaa minunkin silmääni!

-- Hyvin mielellämme.

Ja miehet valamaan tinaa peikon silmään. Työnsä tehtyään pötkivät he pois.

Mutta peikon silmä tuli tinasta sokeaksi ja sitäpaitsi tunsi hän hirveitä kipuja. Hän rupesi kovasti huutamaan ja kutsumaan miehiä. Mutta ne eivät tulleet. Peikon ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa ja jäädä toissilmäksi.

Toisen kerran sattui hän, palatessaan eräältä elonkokoomisretkeltä, joutumaan yhteen matkaan erään miehen kera. Peikko kun oli lopulla ikäänsä tullut ylen ahneeksi, kiinnitti hän huomiota kaikkeen ja tahtoi saada ne omakseen.

Niinpä nytkin kulkiessa kun hän mitä näki, kysyi että mikä se tuo on ja pyysi saada ottaa sen. Mies tietysti antoi ottaa.

Tultiin erään heinähaasian luo ja peikko kysyi:

-- Mikä se tuo on?

-- Se on minun äitini pirta.

-- Enkö minä saisi sitä ottaa?

-- Ota, veikkonen.

No peikko heitti sen selkäänsä ja lähdettiin edelleen.

Tultiin siitä vanhan veneen luo ja peikko kysyi:

-- Mikä se tuo on?

-- Se on minun äitini kenkä.

-- Saanko minä sen ottaa?

-- Ota, veikkonen.

Peikko otti senkin ja lähdettiin edelleen.

Siitä tultiin vanhan, suuren myllynkiven luo. Vaikka peikko oli jo kerran ennen ollut tekemisissä myllynkiven kera, kysyi hän mieheltä:

-- Mikä se tuo on?

-- Ka -- äitini vanha rukinpyörä.

-- Enkö saisi sitäkin ottaa?

-- Ota, veikkonen.

-- Mutta minnekä tämän panisin, -- paha selässä kantaa.

-- Pane kaulaasi.

Peikko empi ensin hetken, mutta pisti sitten kiven kaulaansa, johon se hyvin sopikin.

Astuttiin siitä matkaa vähäsen, tuli järvi vastaan.

-- Mitenkäs tästä yli päästään?

-- Onhan sinulla vene matkassasi.

-- Ka, tosiaan! Käydään veneesen.

-- Ei, minä lähden tästä toisaanne, minä en tule veneesen.

-- Ka, hyvästi sitten.

-- Hyvästi, hyvästi.

Peikko istui veneesen ja lähti soutamaan järvelle. Mutta vene oli vanha ja pieni, ja kivi oli suuri ja raskas. Järven selälle tultua painoi kivi veneen järven pohjaan. Ja tietysti meni sinne peikkokin. Haasia kyllä piti vähän aikaa veden pinnalla, mutta ei kauvan. Meni kuin meni peikko. Oli huutanut ja pitänyt melua, mutta ei sekään auttanut.

Siihen päättyvät sadut tuhmasta peikosta.

II. Suomen kansan legendoja.

(Uskonnollisaiheisia satuja.)

Vapahtaja ja Pyhä Pietari yösijaa hakemassa.

Kulkivatpa kerran Vapahtaja ja Pyhä Pietari kyliä ja tulivat eräänä iltana erääseen rikkaaseen taloon pyytämään yösijaa. Rikkaan talon emäntä kun näki kaksi huonoihin vaatteihin puettua matkalaista, ärjäsi heille jo ennen kun he kerkisivät kunnolla lausua lausuttavaansa:

-- Vai minä teille yösijaa -- senkin ryysyläiset! Menkää matkoihinne!

No, eihän auttanut matkalaisten muu kuin mennä matkoihinsa, tulla toisiin taloihin yösijaa pyytämään. Tulivat he köyhän talon kynnykselle ja kysyivät:

-- Eikö hyvästä talosta annettaisi yösijaa?

-- Ka, eihän meillä tässä suuria tiloja ole, mutta kun tullette niissä toimeen, niin olkaa -- mielellämme annamme teille moisen yösijan. -- Piika, laitappas vieraille ensin syötävää ja juotavaa ja laadi sitten vuode tuonne kamaripuoleen!

Näin vastasi köyhän talon emäntä vieraiden kysymykseen ja kestitsi heitä parhaansa mukaan sekä antoi sitten heille paraan paikan yösijaksi.

Aamulla kun vieraat rupesivat lähtemään, lausui Vapahtaja, että "me olemme köyhiä ja varattomia miehiä, emmekä voi rahalla palkita vaivojanne, vaan sen minkä voimme, sen teemme ja sanomme sinulle, hyvä emäntä: kun meitä köyhyydestäsi huolimatta näin hyvin kohtelit ja kestitsit, niin seuratkoon siunaus sinun sitä työtäsi, mihin tänä päivänä ensiksi ryhdyt." Ja sitten he lähtivät pois.

No, kun vieraat lähtivät pois, rupesi emäntä jatkamaan eilisiltana kesken jäänyttä työtään, palttinan mittaamista. Mutta kun hän kävi sitä tekemään, ei mitattavasta ruvennutkaan tulemaan loppua, vaan sai hän mitata sitä kokonaista kolme päivää peräkkäin. Ja palttinaa ja vaatetta tuli koko ilmaiseksi ikää sille talolle ja talo rupesi rikastumaan.

Mutta kun rikkaan talon emäntä kuuli tämän, rupesi hän katumaan tekoansa ja päätti ensi kerralla menetellä toisin köyhien matkalaisten suhteen.

No, vuosien kuluttua tulivatkin Vapahtaja ja Pyhä Pietari samassa asussa samaan kylään ja menivät ensiksi rikkaaseen taloon. Talon emäntä otti heidät mitä parhaiten vastaan, tarjosi heille parasta, mitä talossa oli ja pani heidät parhaimmille paikoille nukkumaan.

Kun vieraat aamulla rupesivat lähtemään, sanoi heistä toinen, Vapahtaja:

-- Me olemme köyhiä ja varattomia miehiä, emmekä voi sentähden vaivojanne rahalla palkita, mutta palkitsemme sillä, millä voimme: Seuratkoon, emäntä, siunaus sitä työtäsi, johon tänä aamuna ensiksi ryhdyt!

-- Voi, voi, on sitä siinäkin palkkaa, enemmän kuin ansaitsen, lausui emäntä kiitellen ja teeskennellen vaatimattomuutta.

Ja kun vieraat olivat lähteneet veti hän esille rahakukkaronsa ja aikoi ruveta lukemaan siinä olevia rahoja. Mutta samassa huomasi hän pihamaahan tulleen kaksi naapurin sikaa ja hän lähti ensin ajamaan niitä pois pihasta. Mutta kun hän rupesi niitä ajamaan, tuli niitä yhä uusia ja uusia pihamaalle ja sai hän ajaa niitä aina kolme päivää, eikä ne sittenkään tahtoneet loppua. Ja kun hän sitten tuli lukemaan rahojaan eivät ne enää karttuneetkaan, vaan oli siunaus seurannut tuota sikain ajoa.

Niin kävi rikkaan talon emännälle köyhien matkalaisten kohtelemisen johdosta.

Rikas talo ja köyhä ukko.

Kerran kulki eräs köyhä mies maantietä pienen poikansa kera. Tuli ilta ja heidän piti saada yösija. He tulivat erääseen rikkaaseen taloon.