Part 3

Hän istui joen rannalla ja pesi tuohia.

Tuli siihen karhu ja kysyi, että mitä sinä teet?

-- Pesen karhun suolia, vastasi mies.

-- Mitenkä sinä vanha mies olet karhun saanut?, kysyi karhu hämmästyen.

-- En minä olekkaan, vaan minun apulaiseni Saarnamies, se sen sai, minä vain tässä pesen suolia.

-- Mikä se semmoinen Saarnamies on ja missä se on? kysyi karhu enemmän hämmästyen.

-- Apulaiseni, niinkuin jo sanoin, ja on tuolla pirtissä, sanoi mies ja jatkoi rauhallisesti tuohien pesentää.

Tästä täytyy mennä sanomaan toisille, arveli karhu ja jätti miehen.

Tuli siitä susikin miehen luo ja kysyi:

-- Mitä sinä teet?

-- Suden suolia pesen.

-- Mitenkä sinä vanha mies olet suden saanut?

-- En itse, vaan apulaiseni Saarnamies, se sen sai, minä vain tässä pesen suolia.

-- Mikä se semmoinen Saarnamies on ja missä se on?

-- Apulaiseni, niinkuin jo sanoin, ja on tuolla pirtissä.

Tästä täytyy mennä toisille sanomaan, arveli susi ja meni metsään.

Sitten tuli vihdoin kettukin miehen luo ja joutui samanlaiseen keskusteluun hänen kanssaan.

Kohtasivat he sitten toisensa metsässä ja kertoivat toisilleen, mitä mies oli sanonut. Tulos tästä tapaamisesta oli, että he tahtoivat kaikin mokomin nähdä Saarnamiehen.

Menivät he miehen luo ja ilmottivat halunsa -- kysyivät häneltä, mitenkä se olisi mahdollista.

-- Siten, että laitatte suuren juhlapöydän pirttiin ja sitten menette ken minnekin piilopaikkaansa sitä vuottamaan. Minä pidän Saarnamiestä sen aikaa poissa pirtistä ja sitten päästän sisään. Mutta tietäkääkin, että teidän täytyy olla piilopaikoissanne tuiki hiljaa, muuten käy huonosti.

Karhu, susi ja kettu suostuivat tähän.

Ja he laittoivat suuren juhlapöydän miehen pirttiin ja asettuivat: karhu uunille, susi lattian alle ja kettu päreortten päälle Saarnamiestä vuottamaan.

Mies aukasi tuvan oven ja Saarnamies -- pitkäviiksi ja pitkähäntä kissa -- hyppäsi sisään ja samalla pöydällekin. Siellä se rupesi kovin maristen syömään pöydän herkkuja.

Karhu ja kettu näkivät tämän mahtavan miehen, mutta susi oli asettunut selin pöytään eikä nähnytkään lattianraostaan häntä. Sentähden hän käännähti piilopaikassaan ja samalla sattui hänen korvansa vilkahtamaan lattianraossa. Sen huomasi kissa ja syöksähti pahoin sähisten kiinni siihen. Sitä ei odottanut susi ja säikähti pahanpäiväisesti siitä sekä hyppäsi pois lattian alta. Kissa kun näki, että täällä oli tämmöinen elävä, säikähti hänkin ja syöksähti uunille. Mutta täällä ei karhun luonto kestänyt tätä asiainkäännettä ja ryöpsähti nurinniskoin lattialle. Kissa nähdessään, että täällä oli vielä suurempi elävä, kauhistui siinä määrin ja potkasihe kohti ketun olinpaikkaa, päreortta. Siellä oli kettu tähän asti ollut rauhallisena, mutta nyt ei hänenkään luontonsa enää kestänyt, vaan lennähti hän sieltä suden ja karhun selkään ovensuussa. Siitä nämä syöksähtivät ulos ovesta ja samaa tietä meni kettukin, ja niin jäi suuri juhlapöytä miehen ja kissan kahden nautittavaksi.

Sota ja sodan seuraukset.

Olivat susi ja koira ystävyksiä, mutta sitten kerran riitaantuivat. Sanoi susi koiralle:

-- Ja koska nyt on tullut riita välillemme, niin kokoa sinä kaikki piha-eläimet puolellesi, minä taas kokoan kaikki metsäeläimet puolelleni ja pannaan käymään julma sota keskellämme.

-- Tehdään niin, sanoi koira tyynesti.

Ja koira kokosi lehmän, sian, lampaan ja kissan omalle puolelleen ja susi karhun, ketun, ilveksen, jäniksen ja oravan omalle puolelleen, ja pantiin toimeen suuri sota suden ja koiran keskelle.

Kun sotajoukot lähenivät toisiaan, niin kuiskasi koira kissalle, viiksisuulle, että:

-- Lyykistäydyppäs nyt oikein matalaksi ja hiivi nopeaan ja kenenkään huomaamatta karhun alle ja tartu yhtäkkiä hänen kurkkuunsa, ja pysy siinä niinkauan kuin jaksat.

-- Hyvä, sanoi kissa ja hiipi matalana, kenenkään huomaamatta suden sotajoukon puolelle, ja tarttui yht'äkkiä karhun kurkkuun ja jäi siihen riippumaan. Karhu, joka ei aavistanut tällaista, säikähti tästä pahanpäiväisesti ja karjasten: "kuka se minun kurkkuuni tarttuu!" kellahti selälleen.

Silloin suden sotajoukon valtasi suuri kauhu ja hämminki, kaikki lähtivät vilistämään pakoon, ken minnekin, ja sota oli voitettu. Orava huomattuaan tämän kiipesi puuhun ja löi kahta kämmentänsä yhteen ja huutaa huikahutti:

-- No nythän on tapahtunut kuulumaton kumma, kun koiran sotajoukon pienin elävä kaatoi meidän sotajoukkomme suurimman elävän, -- nyt en minä enää maassa liiku.

Ja siitä päivin onkin hän pysytellyt puussa.

Kissan ainoa taito ja ketun konstipussi.

Kerran matkustivat kissa ja kettu yhdessä. Kissa oli kovin peloissaan ja sanoi:

-- Minä pahoin pelkään, että joudumme tästä vielä kovaan paikkaan!

Kettu sanoi:

-- Elä pelkää mitään, minulla on suuri konstipussi mukanani, ja sen kun vain avaan, niin ei mikään vaara kohtaa.

-- Minulla taas ei ole muuta kuin yksi ainoa taito, sanoi kissa.

Tulipa siitä suuri koirajoukko vastaan ja hyökkäsi matkustavaisten kimppuun. Kissa pääsi kiipeämään puuhun, mutta kettu jäi koirain kynsiin. Ketun voivotellessa ja huutaessa apua huusi kissa puusta:

-- Minut pelasti se ainoa taitoni, mutta missä se on se sinun suuri konstipussisi?

-- Voi, voi, se jäi kotiin, vaikeroitsi kettu ja töintuskin pääsi koirain hampaista.

Karhun halu saada lihaa.

Tapasi karhu kerran ketun lihaa syömässä. Hänelle valahti vesi suuhun ja hän kysyi:

-- Mistä sinä velikulta, lihaa sait?

-- Hmh, saat sitä sinäkin, kun vain menet tuonne aholle. Siellä seisoo eräs vanha hevonen, ja sen alahuuli on putoamaisillaan. Kun vain hetkisen odotat, putoaa se ja siitä saat lihaa aivan kylliksesi.

No, karhu lähti osotetulle paikalle odottelemaan vanhan hevosen huulen putoamista. Odotti, odotti, mutta eihän se pudonnutkaan. Ei, vaikka kuinka kauvan odotti. Nolona tuli hän ketun luo ja sanoi:

-- Eihän se pudonnutkaan!

-- Sekö alahuuli?

-- Se.

-- No mene uudestaan ja jos ei se nytkään rupea putoamaan, niin mene hevosen takapuolelle ja nykäse sitä vähän hännästä. Silloin se putoaa -- sen kun hevonen herää ja ravistaa päätänsä.

-- Hyvä, teen niin!

Karhu meni uudestaan hevosen luo ja kun se huuli ei ruvennut nytkään putoamaan, meni hän hevosen takapuolelle ja nykäsi sitä vähäsen hännästä. Silloin hevonen heräsi, ja antoi nykäisijälle sellaisen potkun, että se lensi monen sylen päähän hevosesta, eikä tullut toista kertaa sen huulen putoamista odottamaan.

Karhun mahtava kyyti.

Sattuipa kerran karhu olemaan makaamassa heinäladossa, ja sinne tuli rovastilan renki hakemaan heiniä heinähäkillä. Kallistettuaan häkin sopivasti ladon oven eteen, meni renki heinälatoon ja rupesi mättämään heiniä hangolla häkkiin. Mutta hanko sattui jotenkin pistämään karhua ja tämäkös siitä ryöpsähti kohti ladon ovea. Mutta kun sen edessä oli heinähäkki, joutui hän siihen ja tämä taas hänen tähtensä kallistui oikeaan asentoonsa ja tästä kaikesta taas säikähti hevonen ja lähti hirveätä vauhtia kylään päin juoksemaan. Karhu tapautui häkin laitoihin ja lähti siinä mahtavana pystyasennossa ajamaan kylään päin.

Kun hän näin ikään ajoi kylän läpi, niin kaikki vastaan tulevaiset, pastori, lukkari ja vallesmanni, jäivät suuresti ihmettelemään, että mistä se rovasti ajoi niin hirmuista vauhtia ja niin äkäisen näköisenä. Ei edes tervehdystäkään kellekään tehnyt!

Mutta kun karhu saapui rovastilan pihaan, niin rovasti kammarissaan säikähti pahanpäiväisesti, että mitenkä se piispa nyt näin sopimattomalla ajalla saapui pappilaan, ja hän hyökkäsi kiireellä korkeata vierasta vastaanottamaan. Mutta suuripa oli rovastiukon hämmästys, kun näki pihaan ajaneen karhun, itsensä ilmeisen karhun. Mutta tämä hämmästys ei kestänyt kauvan, vaan muuttui kohta iloiseksi riemuksi, sillä karhu otettiin kiinni ja pidettiin sen saannin johdosta suuret, mainiot peijaiset.

Kumpi näkee ennemmin päivännousun eli Sian viisaus.

Kettu se tahtoi olla kaikkia viisaampi kaikessa ja löi kerran vetoa sian kanssa, kumpi ensiksi näkisi päivän nousun aamulla. Sika ei virkkanut mitään, löi vaan vetoa ja liippasi silmäänsä.

Ruvettiin siitä yhdessä maata erään vuoren juurelle, laaksoon, jonka toiselta puolelta nousi toinen vuori. Kettu rupesi maata tuohon toiseen vuoreen päin, jonka takaa oli päivä nouseva, uskoen siten näkevänsä ennemmin päivän nousun, mutta sika asettui maata siihen vuoreen päin, jonka takaa päivä ei ollut nouseva, -- jolle asettumiselle kettu makeasti nauroi.

No, aamulla kun päivä nousi, näki sika ensiksi sen, sillä sen säteet sattuivat ensiksi sen vuoren harjaan, johonka hän katseli, eikä sen, jonne päin kettu katseli. Nousi siis ylös ja röhkäsi:

-- Röh, röh, johan se päivä nousee!

-- Mitä, joko se nousee? Eikö mitä, lausui kettu.

Mutta kun hän käännähti katsomaan samaan suuntaan kuin sika, huomasi hän päivän todella nousevan ja myönsi häpeällä sian hänet voittaneen.

Susi etsimässä ateriaansa.

Kerran käveli susi nälkäisenä metsässä ja tapasi sian porsaineen aholla. Ahaa, tuostahan minä saankin aterian, sanoi itsekseen ja tuli sikaperheen luo. Sanoi emäsialle:

-- Kuulehan, minä syön poikasi!

-- Elä veikkonen vielä syö, anna minun ne ensin kastaa. Ne ovat vielä kastamattomia.

-- No kasta heidät sitten!

Sika kokosi porsaat ja vei ne joen rannalle, josta äkkiä syöksähti veteen ja ui joen toiselle rannalle, ja pelasti siten poikansa sekä itsensä.

Susi nolostui suuresti tuosta ja lähti alakuloisena uutta parempaa tilaisuutta etsimään.

Tuli hän kahden pässin luo, jotka riitelivät kovasti keskenään. No nuo riitapukarit minä syön, ajatteli susi ja sanoi pässeille:

-- Kuulkaapas, minä syön teidät.

-- Elä veikkonen vielä syö, anna meidän ensin sopia, sillä muutenhan me vielä sinun vatsassasikin riitelisimme ja pilaisimme nautintosi. Anna meidän ensin sopia.

-- No sopikaa sitten!

Silloin pässit lähtivät voimainsa takaa pinkasemaan taloon päin ja pääsivät siten suojaan sudelta.

Susi tuli entistä alakuloisemmaksi ja lähti aivan epätoivoisena jatkamaan matkaansa.

Eräällä kedolla kohtasi hän kuitenkin kaksi pukkia, ja hän lausui, sydämessään iloiten, heille:

-- Syön teidät.

-- Elä veikkonen heti syö, vaan odota, kunnes laulamme tässä pienen iltaveisuun.

-- No laulakaa sitten!

Vuohet nostivat silloin kovan huudon ja herättivät lähitalon huomion, josta tuli väkeä ajamaan suden kauvas pukkien luota.

Jopa susi tuli surulliselle mielelle tästä kaikesta, ja hän sanoi itselleen ylen onnettomana:

-- No olinpa minä aika hullu, kun annoin kaikkien pettää itseäni! Olinko minä pappi, että minun piti ruveta vuottamaan porsaitten kastamista, ja olinko minä mikään tuomari, että minun piti odotella, kunnes pässit sopisivat? Ja olinko minä vihdoin mikä lukkari, että minun piti ruveta vuottelemaan vuohien iltaveisuuta! Ei, ei, ei minusta tule enää mitään ja parasta taitaa olla kuin päätän päiväni.

Suden vierailu sian, pässin, jäniksen ja kukon luona.

Pitivätpä sika, pässi, jänis ja kukko kerran asuntoa yhdessä, omassa rakentamassaan pirtissä metsässä. Kerran he näkivät suden tulevan heille vieraiksi. He tiesivät hänet pahaksi vieraaksi ja sentähden varustautuivat häntä sen mukaa vastaanottamaan. Sika sanoo:

-- Oh, kyllä minä sille näytän, minä torahampaillani sitä noin ikään reidestä sipasen!

Pässi päkättää:

-- Minä sitä noin ikään vasten otsaa pusken.

Jänis sanoo:

-- Minä sille näin ikään vasten naamaa irvistän.

Kukko kiekuu:

-- Minä sille näin ikään siipeä lyön ja huudan kohti kitaa "lähde lietsuun, lähde lietsuun!"

Näin urmakasti he päättivät ottaa vastaan lähestyvän vieraansa.

No, tulee susi tupaan.

Samassa silmänräpäyksessä töytää sika minkä kerkiää pöydän alle, käyden siellä hätäisesti hampaita louskuttamaan, pässi kavahtaa penkille pöydän taa ja käy siellä kauhistuneena päkättämään, jänis keikahtaa uunille ja alkaa siellä surkeasti lelettää ja kukko lentää ryöpsähtää orrelle, jossa alkaa hirmuisen hätä-kiekunnan ja siivenlyömisen. Niin urmakasti he ottivat vieraansa vastaan.

Mutta kummiinsapa joutui itse susikin tästä. Hän katseli hetken kaikkea tätä, katsoi sikaa, katsoi pässiä, katsoi jänistä ja kukkoa, ja sitten pudisti päätään ja lähti kiireisesti pois tuvasta. Ja tultuaan pesälleen kertoi hän siellä pojilleen:

-- Olipa se vastaanotto ja talonväki! Kun minä menin tupaan, niin mikä lie vanha akka töydännyt pöydän alle ja alkanut siellä hampaitaan louskuttaa, räätäli päkkäotsa taas oli pöydän takaa minut saksillaan pistää ja poika pihkakoipi kiipesi uunille ja alkoi siellä tehdä taikoja ja vihdoin kukkokiekuu punasilmä lensi orrelle ja alkoi sieltä koko maailmaa apuun huutaa! Ei siellä voinut mitenkään pitempään viipyä!

Vanhan miehen kertomus.

Vanha mies kertoo:

Satuinpa minä kerran pyytämään yösijaa talosta, jossa kävi pahamies. Minulle vastattiin:

-- Kyllä muuten mielellämme antaisimme, mutta tässä meillä käy öisin vitsaahousu ja mitenkä sinä miekkonen voinet tässä saada rauhaa.

-- Kyllä minä saan, sanoin minä, olkaa huoleti minun puolestani! Minulla on näettekö semmoista kansaa mukana, joka kyllä selviää yksistä vitsahousuista!

-- No, ole häntä sitten!

Ja minä kävin viettämään yötäni talossa, jossa kävi öisin pahamies. Asetin joukkoni omille paikoilleen tuvassa: kukon pöydälle, sian penkin alle, kissan uuninedustalle, pässin oven suuhun ja pukin eteiseen sekä kävin muiden kera nukkumaan.

No kun yö tuli, niin tuli vitsahousu tupaan ja alkoi kuukkia siellä. Mutta kun se tuli pöydän luo, niin kukko sitä nokkasi keskelle kuonoa, kun se meni penkin luo, niin sika sitä haukkasi reiteen ja kun se meni uunin edustalle, niin kissa siltä repi siinä toisen silmän, ja kun se meni oven luo, niin pässi sitä puski kylkeen ja kun se lähti tuvasta ja tuli ulko-ovelle, niin pukki antoi sille sellaisen takapotkun, että se lensi monen sylen päähän pihalle.

Niin lähti vitsahousu pois tuvasta, ja kun se piestynä ja revityin silmin tuli kotiin, niin olipa sillä kertomista käynnistään:

-- Se oli vasta kerta! sanoi hän. Kun menin pöydän ääreen, niin eikös siinä istu räätäli ja nappase saksillaan kappaletta nenästäni ja kun menin penkin luo, niin siellä seisoo nikkari työssään ja sipasee höylällään minulta palan reidestäni ja kun menin lieden luo, niin siellä kaivaa emäntä kalavartaalla toisen silmän päästäni, ja kun rupean lähtemään ovesta, niin siellä lyö suutari minua lestillään kylkeeni ja kun yritin ulko-ovesta ulos, niin siellä antaa isäntä minulle sellaisen potkun, että lensin monen sylen päähän pihalle. Se oli kerta, se oli kerta! päätti pahamies kertomuksensa.

Semmoinen oli vanhan miehen kertomus yön vietosta talossa, jossa kävi pahamies.

Kettu tuomarina.

Rupesipa karhu käymään miehen kaurahuuhdassa. Käy, käy, joka päivä käy tallaamassa ja repimässä kaunista, valmistuvaa viljaa. Silloin mies vihdoin päättää panna loukun karhua varten lähelle huuhtaa. Paneekin sen, ja toisena päivänä tarttuu karhu siihen.

Karhu siinä rimpuilemaan ja kauheasti mörisemään. Rimpuiltuaan ja möristyään puolisen päivää, saa hän vihdoin jalkansa irti loukusta ja lähtee etsimään miestä, voidakseen hänet syödä. Löytääkin hänet ja ilmottaa hänelle aikeensa. Mies sanoo siihen:

-- Elä veikkonen tutkimatta syö, lähdetään ensin etsimään tuomari ja annetaan hänen asia ratkaista.

-- No mennään!

Ja lähdetään etsimään tuomaria. Tulee kettu vastaan. Kysytään häneltä, eikö hän rupeisi heille tuomariksi. No mikä on asia? kysyy kettu. Sellainen ja sellainen -- hänelle asia juurta jaksain selvitetään. Kettu kuultuaan tämän suostuu toimeen. Mutta sanoo:

-- Ensin on käytävä paikan päällä asiaa aprikoimassa, sitten vasta käydään lopullista harkintaa pitämään!

No, mennään paikan päälle, kaurahuuhdan laitaan, jossa loukku on, siihen seisahdutaan. Kettu kysyy, osottaen kaurahuuhtaa, karhulta:

-- No tässäkö sinä olet käynyt viljaa tallaamassa?

-- Siinä.

Sitten osottaa kettu loukkua ja kysyy mieheltä:

-- Entä, tässäkö on se laitos, johon karhu tarttui?

-- Siinä.

-- No laitapa sitten, virkkaa hän edelleen miehelle, loukkusi siihen kuntoon missä se oli ennen laukeamista!

Mies laittaa.

-- No käyppäs sinä karhu tuohon loukkuun ja näytä tarkoin, mitenkä sinä siihen tartuit, sanoo sitte kettu karhulle.

Karhu näyttää. Mutta silloin loukku laukeaa ja karhu jää eturuumiistaan kiinni siihen. Miehen hämmästellessä ketun toimia sanoo kettu hänelle:

-- Lyö päälle, lyö päälle, siinä oikeus, siinä tuomio!

Miesten syöjä ja karhujen sitoja.

Kerran mies kynti kaskihalmetta ja kun hevonen potki ja vinkui, niin sanoi hän sitä karhun syötäväksi.

-- No, kun kerran lienee minun syötäväni, niin anna tänne! ilmestyi karhu halmeen laitaan ja lausahti miehelle.

Mies säikähti suuresti tästä, eikä tietysti tahtonut mitenkään antaa hevostaan karhulle, vaikka se olikin potkija ja vinkuja. Lausui hän karhulle rukoilevasti:

-- Elä veikkonen vielä heti vaadi, vaan tule ottamaan vasta huomenna!

-- No, olkoon menneeksi! Mutta silloin sinun on oltava varmasti tässä hevosinesi, tässä samassa paikassa!

-- Olen, olen.

Karhu meni metsään, mies lähti alakuloisena hevosineen kotiin.

Tuli häntä vastaan kettu ja kysyi, että miksi mies oli niin alakuloisella mielellä, Niin ja niin, kertoi mies hänelle asiansa.

-- Voi veikkonen, kuinka vähään sinä hätäydyt, lausui kettu asian kuultuaan ja tarjoutui miehelle apulaiseksi huomenna, jolloin karhu tulisi hevosta hakemaan.

-- Hyvin mielelläni otan sinut apuun, lausui mies ja kiitti kiittämistään kettua.

He määräsivät ajan ja yhdyntäpaikan ja lähtivät omille teilleen.

Huomenna he kohtasivat toisensa määräaikana määräpaikassa. Siinä opetti kettu miestä:

-- Kun nyt menet määräpaikkaasi, niin elä hätäile eläkä hämmästele, vaan ole niinkuin ei olisi tapahtunut mitään! Kun sitten karhu rupeaa pyytämään hevosta, elä anna heti vastausta, vaan kuuntele kunnes minä alan rämistellä ja kolistella kovasti metsän laidasta. Silloin karhu kysyy sinulta: "mikä se on?" Sinä vastaat: "Se on miesten sitoja ja karhujen tappaja ja taitaa se sinutkin tappaa." "Voi, voi, sanoo silloin karhu, minne minä nyt? sehän syö minut tuohon paikkaan!" Silloin sinä sanot: "käy tuohon kantturaksi reen viereen!" Tämän kun se on tehnyt, menee loppu itsestään, ei muuta kuin teet vaan, miten sieltä metsän laidasta käsken. Muistatko nyt?

-- Muistan, muistan, vakuutti mies sanomattoman iloisena.

No, meni mies hevosineen karhunkohtaamismääräpaikkaan ja kettu meni metsään.

Tuli sitten karhu määräpaikalle ja pyysi heti hevosta. Mies ei antanut heti vastausta, vaan kuulosteli, kunnes rupesi metsän laidasta kuulumaan pahaa räminää ja kolinaa. Karhu säikähti tuota ja kysyi:

-- Mikä se?

-- Se on miesten sitoja ja karhujen tappaja ja taitaa se sinutkin tappaa.

-- Voi veikkonen, mihinkäs minä? Sehän syö minut tuohon paikkaan.

-- Käy tuohon kantturaksi reen vierelle!

Karhu ihastui tästä mainiosta ehdotuksesta ja kävi heti kantturamaiseen asentoon reen vierelle.

Nyt tuli kettu lähemmä halmetta ja kysyi kolealla äänellä mieheltä:

-- Mikäs siinä sinulla reen vieressä on?

-- Ka kanttura, niinkuin näet, vastasi mies.

-- Vai kanttura! Mutta miksi et kantturaa kumoon kaada? Ennen mies aina moisen hyvän kantturan kumoon kaatoi. Kaada pois!

-- Elä veikkonen pahasti kaada; kuiskasi silloin karhu pyytävästi miehelle.

-- Ka, voipihan tuon kaataa, tuumi mies ketulle ja kaatoi karhun kyljelleen.

-- No, etkö kaadettua kantturaa rekeen nosta? jatkoi repo halmeen laidasta. Ennen mies aina kaadetun kantturan rekeen nosti. Nosta pois!

-- Elä veikkonen rutosti nosta, kuiskasi karhu miehelle pyytävästi.

-- Ka, voipihan tuon nostaa, sanoi mies ketulle ja nosti karhun kankien avulla rekeen.

-- No, nyt kai sen nuorinnetkin, sanoi repo metsän laidasta. Ennen mies aina suuren kantturan rekeensä nuoritsi. Nuoritse pois, nuoritse pois!

-- Elä veikkonen lujasti nuoritse, kuiskasi karhu miehelle nöyrästi, -- nuoritse varovasti!

-- Voipihan tuon nuoritakin, lausui mies ketulle ja nuoritsi karhun rekeen.

-- No, nyt kai kantoinesi kotiinkin ajanet, virkkoi kettu metsän laidasta ja mies, huomaten juonen, lähti kiireellä ajamaan kotiaan kohden ja piti siellä vielä samana iltana suuret karhun peijaiset.

Pojan konstit eli Eläimet lattian alla.

Oli kerran pieni poika, oli mäkeä laskemassa. Laski, laski, tuli siihen jänis ja sanoi:

-- Ota minuakin liukumaan?

-- Otan, otan, tule, sanoi poika ja asetti jänön kelkkaansa. Sitten vei sen kotiinsa ja pani lattian alle.

Toisena päivänä laski hän taas mäkeä ja tuli kettu pyytämään päästä hänen kanssaan mäkeä laskemaan.

-- Tule, tule, otan, sanoi poika ja kun kettu oli tullut hänen kelkkaansa, vei hän sen samoin kuin jäniksen kotiinsa lattian alle.

Kolmantena päivänä tuli susi ja neljäntenä päivänä karhu, ja kaikki joutuivat hänen vangikseen lattian alle.

Rupesi sitten poika veistä hiomaan -- jätti mäenlaskemisen.

Kysyi sieltä lattian alta silloin karhu:

-- Mitä sinä siitä veitsestäsi hiot?

-- Ka, hion sinun pääsi varalta, sen poikki leikatakseni.

-- Elä veikkonen, poikakulta, minun päätäni poikki leikkaa, minä sinulle, kun minun pääni säästät ja minut täältä pois päästät, tuon suuren lauman hevosia talliin.

-- Ka tuonet, niin en leikkaa ja poiskin päästän!

Karhu toimitti pojalle suuren lauman hevosia ja poika päästi hänet pois vankeudestaan.

Mutta toisena päivänä hioi poika taas veistään.

-- Mitä sinä nyt siitä veitsestäsi hiot? kysyi susi lattian alta.

-- Ka, sinun pääsi varalta.

-- Elä veikkonen minun päätäni leikkaa, minä toimitan sinulle, kun minut vielä täältä poiskin päästät, suuren karjan lehmiä.

-- Ka toimittanet, niin en tapa, päästänpä poiskin!

Susi toimitti pojalle suuren karjan lehmiä ja poika säästi hänet sekä päästi.

Kolmantena päivänä hioi poika uudestaan veistä,

-- Miksi sinä nyt hiot sitä veistäsi? kysyi kettu lattian alta.

-- Ka sinun pääsi varalta.

-- Elä veikkonen minunkaan päätäni leikkaa, ja kun päästät minut vielä täältä poiskin, niin toimitan sinulle suuren katraan lampaita.

-- No toimittanet, niin säästän sekä päästän.

Toimitti kettu pojalle suuren katraan lampaita ja poika säästi sekä päästi ketun.

Hioi poika sitten taas neljäntenäkin päivänä veistä tuvassa.

-- No kelles sinä nyt hiot sitä veistäsi? kysyi lattian alta jänöjussi.

-- Ka sinulle, sinun pääsi varalta, lausui poika.

-- Elä veiklonen, poikakulta, minuakaan tapa.

-- No mitäs sinä toimittaisit minulle, mitä, kun minulta ei enää mitään puutu? lausui poika.

-- Minä toimitan sinulle nuoren, kauniin emännän, lausui jänis lattianalainen helkähtävällä äänellä.

Silloin poika päästi jäniksen tulisella kiireellä lattian alta ja -- sai palkaksi nuoren, kauniin emännän.

TOINEN OSA

Karhu tiaisen pesällä.

Kävipä kerran karhu tiaisen pesällä, sillä aikaa kun tiainen ei ollut kotona. Tuli tiainen illalla kotiin ja pojat kertoivat hänelle:

-- Kävipä täällä, isä, päivällä otus, joka oli niin suuri, että sinä siihen verrattuna et ole muuta kuin muurahaisen kokoinen!

-- No vaikka olenkin näin pieni, niin jospa olisin ollut kotona, niin kyllä olisin sille näyttänyt, kenenkä luona hän kävi, lausui tämän johdosta mahtavasti tiainen. Antaahan, kun toisen kerran tulee!

No, karhu tulikin toisen kerran tiaisen pesälle, silloin kun tiainen oli kotona. Isä, isä, nyt se tulee taas se suuri vieras, huusivat lapset ikkunasta isälleen. Antaa tulla vaan! virkkoi mahtavasti tiainen ja varustautui tulijaa rohkeasti vastaanottamaan. Sanoi:

-- Minä kun sille noinikään korvaan lentää tuiskahdan, niin lähtee se siinä hengenvedossa pois tuvasta, eikä tule toiste.

No, tuli karhu tupaan. Mutta tiainen, nähtyään hänet, ei kyennyt mihinkään, vaan lentää tuiskahti suinpäin tuvan lakeisaukkoon, jossa pysyi koko sen ajan, minkä karhu vieraili hänen tuvassaan.

Havukka ja kuovi.

Kerran havukka, joka istui aina puussa, näki suokuovin ja huomaten hänen pitkän nokkansa sanoi:

-- No onpa sinulla nokkaa!

Kuovi häpesi tuosta kovin, eikä osannut sanoa muuta kuin:

-- Onhan tuota, vaan mitäs siitä, kun se on niin heikkoa!

Silloin havukka arveli, että mitäpäs, kun sillä on niin heikko nokka, niin töytäänpä sen päälle ja syön sen suuhuni.

Ja hän tekikin niin -- töytäsi päälle.