Part 2

-- Ukko, ukko, ulvahtavat toiset, ja kohta ollaan käsin kelkassa köllöttävässä ukossa. Mutta ukkopa ei ollutkaan kuollut, ainoastaan kontistunut. Kun tätä ruvetaan kopeloimaan, herää hän ja huomatessaan, mitä hänelle aiotaan tehdä, kavahtaa äkkiä pystyyn kelkassaan, tempaa kirveensä vyön takaa ja alkaa voimainsa takaa huimia kopeloitsijoitaan. Ken saa korville, ken lantioille, ken mihinkin. Silloin jäähtyy metsän kuomaksilta syönti-into, ja he lähtevät, hännät suorina, pökäsemään suorinta tietä pakoon.

Susi ja kettu kuopassa.

1.

Sattuipa se sellainenkin seikka, että susi ja kettu kerran viiletellessään Metsolan takamaita putosivat suurensuureen kuoppaan, samaan suurensuureen ja syvään maahautaan.

No, ollaan siellä yökausi, toinen, niin jopa heille käy olo siellä tukalaksi, jo pitäisi päästä pois. Mutta mitenkä? -- se on aivan mahdotonta. Ei löydy keinoa pariin, kolmeen päivään.

Vihdoin kolmannen päivän aamulla löytää kettu keinon itselleen ja sanoo sudelle:

-- Kuulehan kuomaseni, päivä taitaa nousta ja sinä kun olet pitempi, niin nousepas tuohon seinää vasten ja katsahda, joko se todella nousee. Nousehan!

No susi nousee.

Mutta silloin kettu yht'äkkiä kapsahtaa suden selkään ja kiipeää sitä myöten ylös kuopan reunalle ja sanoo sudelle pilkaten: tule sinäkin! Mutta mitenkä se susi pääsee, hänen täytyy vain kuunnella pilkkaa.

Mutta juohtuupa siitä hänellekin sukkela temppu mieleen ja hän päättää panna sen toimeen. Laskeutuu hän siitä kuopan pohjaan ja lausuu sieltä nöyrästi ketulle:

-- Kuulehan, kuomaseni, kun sinä nyt siellä kuopan reunalla näet hyvin päivän nousun niin istuudupas siihen kuopan reunalle ja ilmota minulle, joko se todella nousee. Olisi niin hyvä saada se tieto tänne yksinäisen olon iloksi.

Kettu, joka ei hoksaa mitään pahaa tästä pyynnöstä, täyttää sen. Käännähtää kuopan reunalla, istuutuu siihen ja rupeaa päivään päin katsomaan. Mutta silloin hänen häntänsä putoaa kuopan seinää vasten riippumaan ja susi, joka on vuottanut tätä, kohoaa uudestaan kuopan seinää vasten, tempaa hännän käpäliinsä ja vetäisee ketun tästä alas kuoppaan. Siellä hän tälle sangen nolostuneelle kumppanilleen lausuu ylen yksivakaisesta:

-- Ikävä täällä, veikkoseni, on yksin olla!

2.

Vaan ikävä siellä kuopassa on kaksinkin olla. Siitä taas hyviksi ystäviksi ja neuvottelemaan, miten sieltä päästäisiin pois.

Sanoo vihdoin kettu:

-- Nyt, veikkoseni, teemme näin. Nyt olemme täällä kärsivällisesti sinnes, kunnes tulee mies tätä hautaa katsomaan, -- tulee, sillä tämä on, veliseni, hukanhauta. Silloin, kun kuulemme hänen askeleensa kuopan ulkopuolelta, heittäydymme molemmat kuoliaiksi tänne kuopan pohjalle, ja mies tulee kuopan reunalle. Tulee, kumartuu näkee: Täällä hukka ja repo sorkat suorina, kuolleina. Sanoo: no tämä hyvä, siellä hukka ja repo sorkat suorina. Pitää mennä pakanat nostamaan ylös. Sanoo, ja tulee tänne kuopan pohjalle. Täällä puhelee vielä jotakin itsekseen ja sitten viskaa minut kuopan reunalle. Nyt olen minä pelastunut ja minä viiletän metsään. Mutta kun hän sitten kumartuu sinua nostamaan, asettuu kyrmyyn näinikään, niin silloin sinä äkkiä kavahda ylös ja kapsahda hänen selkäänsä ja potkastaudu siitä ylös kuopan reunalle. Niin me molemmat täältä pelastumme!

No niin tehdäänkin. Mies tulee kuopan reunalle, huomaa kuopassa kuoliaat, laskee kuoppaan, puhelee jotakin itsekseen ja viskaa ketun pois ja sitten kumartuu nostamaan sutta. Mutta silloin susi kavahtaa äkkiä miehen selkään ja pökäsee sitä myöten pois kuopasta. Niin pelastuivat susi ja kettu pahasta hukanhaudasta, ja siitä on susi ikikiitollinen ketulle, vaikka tämä tekeekin hänelle alituiseen pahoja kolttosia.

Ketun ja jäniksen kiista juoksusta eli jäniksen ajo.

Kerran sattuivat kettu ja jänis yhteen ja heille syntyi kiista siitä, kumpi heistä olisi etevämpi juoksussa. Jänis väitti kivenkovaan, että hän on etevämpi, mutta kettu väitti toisin.

-- Lyödään vetoa, ehdotti jänis.

-- No lyödään!

Veto lyötiin ja lähdettiin kilpapaikalle. Mutta juuri juoksuun ryhdyttäessä sanookin kettu:

-- En minä viitsikään, sillä minä tiedän erään eläimen, joka on meitä kumpaakin vikkelämpi. Mitäpä silloin tämä toimi hyödyttää?

-- No minkälainenhan tuo eläin on, ja missä se on? kysyy jänis ylenkatseellisesti.

-- Täällä se on, täällä aholla, sanoo kettu. Mutta sen minä sanon, että sen eläimen perässä ei todellakaan meikäveli pysy, eikä pysy moni muukaan!

-- No annahan olla, kunhan nähdään. Kunhan nähdään, niin eiköhän sentään sen perässä pysyttäne!

-- Ei.

No tultiin siitä aholle, ja kettu osotti hevosta, nuorta kaunista hevosta, joka makasi aholla.

-- Tuoko se on, tuoko? räjähti jänis pilkallisesti nauramaan.

-- Se.

-- Mutta jopa sinä toit laitoksen luo. Tuon kanssa nyt kilpailee kuka tahansa. Sano minulle, tokko se pääsee edes nousemaan jaloilleen.

-- No -- voisithan koettaa. Hyppää sen selkään!

Jänis teki niin. Hyppäsi makaavan hevosen selkään ja lisäksi purasi sitä lautasille.

Mutta silloin nuori hevonen kavahti yhtäkkiä ylös ja lähti hurjaan laukkaan. Lähti niin hurjaan ja niin äkkiä, ettei jänis ehtinyt lautasilta mihinkään, vaan jäi sinne selkään. Siinä kauhistuneena riippuessaan kysäsi hän ketulta, että mihinkähän tämä mahtaa mennä, mutta kettu lausui siihen vain, että kyllä se johonkin menee, ja nauroi niin, että oli pakahtua.

Ketun kyyti.

Mutta kerran kävi ketulle samalla tapaa. Hän astuskeli uneliaana ja laiskana ahon laitaa ja huomaamatta, että hevonen makasi suuren kiven takana, laskeutui levolle hevosen hännän päälle, ja nukkui siihen.

Eikä herännyt ennen kun hevonen, joka tunsi omituista painoa häntänsä päällä, yhtäkkiä hyppäsi pystyyn ja lähti hurjaan laukkaan. Silloin kettu heräsi, mutta hätäytyneenä näki parhaaksi tarrautua hevosen häntään ja siitä koettaa pyrkiä tämän lautasille.

Tämän kyydin sattui näkemään jänis, sama, jonka samallaisen kyydin kettu oli joku aika sitten nähnyt. No, hänellekös kelpaa nauru, nauru sydämen pohjainen, eikä hän malta mitenkään olla kysymättä kohtalokumppaniltaan sieltä tiepuolesta:

-- No, minnekäs sitä repoveikkoa viedään?

Kettu huutaa huiman kyydin kynsissä:

-- Jumala tiesi, jussikulta, yliukko, ystäväni, minne miestä vietänee, missä yötä lietänee, taian mennä taivahasen, tahi tuonelle pudota!

Susi kantelijana.

Mahtoipa susi kerran kannella ketusta jalopeuralle, eläinten kuninkaalle. Menee hän jalopeuran luo ja sanoo:

-- Vou, vou, armollinen eläinten kuningas, se kettu on sellainen, että sillä on aina petos mielessä, kuje sydämessä. Se aina yhteisestä työstä pakenee, aina yksin raatamaan jättää. Tänäpäivänäkin se jätti minut yksin yhteistä muurahaiskekoa ylitöiseen aittaamme kantamaan. Anon tästä hänelle mitä suurinta rangaistusta.

Jalopeura, joka sattui sinä päivänä olemaan vähän sairaana, suuttui kovin tämän kuultuaan. Vai sellainen se on! sanoi hän ja antoi heti kutsua ketun luoksensa. Kettu tuli ja asettui nöyränä eläinten kuninkaan eteen. Jalopeura katsahti häneen vihaisesti ja sanoi:

-- Vai sellainen sinä olet, vai sellainen! Vai on sinulla aina petos sydämessä, aina kuje mielessä -- vai jätit sinä taas tänäpäivänäkin tämän susikuomasi yksin yhteistä muurahaiskekoa kantamaan! Sanoppas, onko se totta?

Kettu ensin säikähti tästä, mutta sitten notkisti toisen etujalkansa herra eläinten kuninkaan edessä ja lausui nöyrästi:

-- Kyllä, herra eläinten kuningas, kyllä se niin on, että jätin hänet tänään yksin yhteistä muurahaiskekoa kantamaan. Mutta tämän tein siksi, kun kuulin herra eläinten kuninkaan niin kovasti sairastuneen -- lähdin hänen tautiinsa parannuskeinoa etsimään.

-- Mitä, niinkö? No löysitkö sen? Sano!

-- Olin juuri löytämäisilläni -- saamaisillani neuvon Ahonrannan hämähäkiltä, mutta silloin tultiin minua kutsumaan tänne, tälle suden asialle.

-- Mene, veikkonen, aivan heti takaisin ja viivy matkallasi miten kauvan tahansa, miten kauvan vain asia vaatii, elä kuule kenenkään kutsua. Mene, mene, ja ota tarkka selko siltä Ahorannan hämähäkiltä, miten paranisin.

Kettu kiitti ja kumarsi, ja meni.

Ketun tultua takaisin kysyi jalopeura:

-- Mitä se sanoi?

-- Se sanoi, se Ahorannan hämähäkki, että jos tämä susi tapettaisiin ja nahka nyljettäisiin ja pantaisiin se nahka sairaan paikan päälle, niin silloin herra eläinten kuningas heti paranisi.

Sen kuultuaan ei susi, joka tähän asti oli kovin uskollisesti pysytellyt jalopeuran vieressä, kauvoja tässä pysynyt, vaan lähti viilettämään metsään minkä vain käpälistä sai. -- Eikä sen jälkeen kannellut ketun päälle.

Kettu suksipuuta katsomassa.

Tuleepa kettu kerran puun juurelle, jossa on harakalla pesä ja poikaset. Tulee ja käy kovin katselemaan puun puoleen, sinne, missä on harakalla pesä ja missä tämä kovin mahtavana istuu alas katsellen. Kyllästyy vihdoin harakka ketun katseluun ja kysyy:

-- Mitä sinä liuhuparta siellä katselet?

-- Katselenpahan, kun tässä olisi niin hyvä puu sukseksi. En ole muualla missään näin hyvää suksipuuta tavannut. Arvelen tämän kaataa.

-- Elä veikkonen, elä mitenkään sitä tee, hätäytyy harakka, -- elä mitenkään kaada tätä puuta, sillä minulla on tässä pesä ja poikaset.

-- Vai niin! No, jos annat yhden pojan syötäväkseni, niin en kaada, -- kun sinulla kerran on tässä pesä.

-- Olkoon menneeksi, ota se, elä vaan kaada!

Kettu saa poikasen, syö, ja lähtee pois.

Mutta toisena päivänä tulee hän uudestaan ja rupeaa samalla tapaa katselemaan puuhun.

Harakka taas kysyy:

-- Mitä sinä häilyhäntä siellä taas katselet?

-- Katsonpahan vain, kun en todellakaan mistään löydä näin hyvää puuta suksipuuksi. Kyllä se minun täytyy sittenkin kaataa, täytyy!

-- Elä veikkonen, elä mitenkään, sillä minullahan on tässä puussa pesä ja poikaset.

-- No, jos annat yhden poikasen syötäväkseni, niin en kaada.

-- No olkoon menneeksi!

Kettu saa poikasen, syö ja menee pois.

Mutta kolmantenakin päivänä hän tulee uudestaan ja saa taas poikasen.

Tuleepa sitten sen kolmannen päivän iltana varis harakan luo vieraaksi ja kun harakka kertoo hänelle seikkansa, niin sanoo varis hänelle:

-- No oletpas sinä aika pöhkö, kun annat poikasiasi mokomalle ja mokomasta syystä. Olet tosiaankin, sanon, sillä millä se kettu tämän tai muunkaan puun kaataisi, sillä kun ei ole kirvestä, ei kassaraa. Jos se tulee vielä, niin sano vain niin, että milläs sinä pitkähäntä tämän puun kaadat? Sano niin!

Harakka lupasi ja varis lähti.

Tuli sitten kettu neljäntenä päivänä taas puun juurelle ja sanoi:

-- Pakana, kun en mistään löydä näin sopivaa puuta suksipuukseni. Kyllä se minun täytyy kaataa.

-- Mutta milläs sinä pitkähäntä sen kaadat? kysyi silloin harakka ja kävi makeasti nauramaan.

-- Vai niin, vai olet jo viisastunut, vai on varis käynyt sinua neuvomassa! No, eipä mitään, pannaan mieleen, ja näytetään, että vielä se neuvojakin kaipaa neuvoa!

Ja hän lähti pois ja heittäytyi eräälle kauniille ahonrinteelle kuolleen tavoin loikomaan kuten kerran kalaukkoa peijatessaan ja pisti kielensä loitos ulos. Vähän ajan päästö lensi siihen se varis, joka oli harakkaa neuvonut, ja rupesi kiihkeästi kiertämään kettua, jonka hän katsoi kuolleeksi. Kierreltyään kotvasen kävi hän aivan lähelle tätä ja nokata jyrskäytti tämän pitkällä olevaa, houkuttelevaa kieltä, jota hän himoitsi. Mutta silloin kettu yhtäkkiä kaapsahti ylös ja koppasi suuhunsa kieltähimoitsevan variksen ja vei pesälleen maukkaaksi päivälliseksi.

Korpin laulu.

Olipa kettu kulkenut taas monta päivää saamatta mitään einettä ja hän oli kovin nälkäinen ja alakuloinen. Sattuupa hän silloin tulemaan erään ahon laitaan, jonka eräässä puussa istua kekottaa suuri korppi, iso juustopala suussa. Ketulle valahtaa vesi kielelle ja hän rupeaa tuumimaan, miten hän saisi tuon juustopalan.

Heittäytyy hän silloin polvilleen puunjuurelle aholle, ottaa kasvoilleen mitä makeimman ilmeen ja käy mitä herkimmillä hännän häilyttelyillä sanojaan säestäen puhumaan korpille:

-- Voi korppi-serkkuseni, kuinka sinä olet kaunis ja ihana, eipä sinun puvullesi ja vaatteillesi, eikä koko olennollesi vedä vertoja mikään, ei mikään. Mutta minkälainen sinun äänesi lienee, minkälainen sinun laulusi, siitä ei minulla ole aavistusta, miten suloinen, miten ihana se lienee. Sentähden, serkkukultaiseni, laulappas tässä lyhyt laulu, anna armas heimolaiseni, armaan äänesi kaikua!

Korppi ei voi kyllin ihmetellä tätä puhetta. Mitä tuo pitkähäntä tarkottaa, ajattelee hän. Narraako vai todella ylistelee? Mutta mitäpä hän narraisikaan, mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt? Ei, ei se narraa, vaan todella ylistelee, todella kiittelee minua -- tuo mainio, vilpitön ystävä.

Ja hän täyttää ketun jalon toiveen ja makean pyynnön: avaa suuren suunsa ja rupeaa laulaa ronkkumaan. Mutta silloin tuo suuri juustopala putoaa suusta, ja samassa on harras ihailija poistunut puun juurelta -- nyt hänen suussaan suuri juustopala.

Vuoroin vieraissa.

Antoipa kurki kerran ketulle kutsun tulla hänen vieraakseen. Antoi kutsun, ja keitti velliä.

Kun kettu tuli hänen vieraakseen, kaatoi hän vellinsä korkeaan, ahdassuiseen kirnuun ja tarjosi sen siten vieraalleen. Mutta eihän kettu siitä semmoisesta astiasta saanut mitään suuhunsa -- eihän hänen päänsä mitenkään mahtunut sen suusta sisään. Hänen täytyi tyytyä vain kielen maiskutteluun. Sensijaan kurki pitkällä kaulallaan koukki minkä kerkisi velliä kirnusta suuhunsa ja oli tyytyväinen.

Kun ei kettu mitään syönyt, kysyi kurki:

-- Miks'ei vieras velliä syö, eikö se ole hyvää?

-- Hyvää on, hyvää on, mutta minä syön sitten huomenna, kun tulet meille vastavierailulle. -- Tulethan vastavierailulle huomenna, serkkuseni?

-- Tulen, tulen mielelläni.

No tuli huomenna kurki vastavierailulle, ja kettu kaatoi vellinsä suurelle, lavealle lautaselle.

-- Käydään syömään, käydään syömään!

Käytiin syömään sitä ketun velliä, mutta nytpä ei vuorostaan kurki saanut mitään suuhunsa, sensijaan kuin kettu latki sitä kuin kauhalla ikään.

Kun kettu näki, ettei kurki syö mitään, kysyi hän tältä -- veitikka sydämessä:

-- Miks'ei vieras velliä syö, vai eikö se ole hyvää?

-- Hyvää on, hyvää, mutta minä söin eilen tämän päivänkin tarpeeksi, sanoi kurki, vaikka hänen mielensä teki niin syödä ketun keittoa ja nälkä soitteli suolissaan.

Yleinen rauha eläinten kesken.

Kukko ja kana istuivat kettua paossa korkealla orrella, eivätkä aavistaneetkaan, kun kettu yht'äkkiä ilmestyi heidän eteensä ja julisti heille:

-- Hyvät ystävät, nyt on tullut yleinen rauha eläinten kesken ja minä sanon teille: tulkaatte alas, teille ei tehdä mitään pahaa!

Sattuipa silloin tulemaan siihen eräs vanha ukonrahjus kylältä ja sanoi, iskien silmää kukolle ja kanalle:

-- Kah, mitäs ne nuo kaksi suurta koiraa juosta viuhottavat tänne tuolta kylältäpäin!

Silloin kettu rupeaa katselemaan, mistä päin oisi paras pakoon mennä, ja sanoo:

-- Vai niin, vai viuhottavat. Pitäisi tästä jo edelleenkin lähteä.

-- No, no, mikäs kiire, mitäs pelkoa nyt, kun on yleinen rauha eläinten kesken, lausuu ukko salamyhkäinen hymy huulilla.

-- Niin, niin, vaan minä luulen, etteivät koirat tiedä tästä rauhasta vielä mitään, lausuu kettu ja pinkasee pakoon minkä ennättää.

Jäniksen mahti.

Kerran kettu tapasi taas jäniksen ja sanoi hänelle:

-- On siinäkin mies, jota ei kukaan pelkää.

-- Kukas sinua sitten pelkää? pöyhisteli jänis.

-- Voi veikkonen, kaikki, vastasi mahtavasti kettu. Minä kun vain tätä häntääni näytän, niin kaikki lentävät ken minne kerkiää. Mutta sinua -- milläs sinä pelotat?

-- No lyödään vetoa, kummalla meistä on suurempi mahti, virkkoi jänis.

-- Lyödään vain.

Lyötiin vetoa ja lähdettiin astelemaan tietä pitkin. Tulipa siitä lammaskatras eteen ja jänis, hoksaten, että tuossahan hänellä on hyvä tilaisuus osottaa mahtiaan, yhtäkkiä hypätä kopsahti lammaskatraan keskeen ja päästi pahan äänen. Arka lammaskarja siitä kovasti säikähti ja lensi yksi sinne, toinen tänne.

Silloin jänis oli voittanut vedon ja tästä riemusta hän rähähti sellaiseen nauruun, että suu halkeili ristiin, rastiin.

Jäniksen itsemurha-aie.

Mutta valtasipa sentään jänöpojan kerran kova alakuloisuus ja hän sanoi itselleen:

-- Ei minua sentään kukaan pelkää! Kyllä minun mahtini on mitätöntä. Ja sentähden: mitä maksaa elellä täällä, menenpä ja hukutan itseni tuonne jokeen.

Mutta mentyään joen rannalle kuuli hän jonkun hyppäävän edestään veteen.

-- Mikä se? Ken se siitä edestäni niin rutosti jokeen hyppäsi? Ka, koppakuoriainen. -- No, enpä vielä hukuttaudukaan, kun tuo koppakuoriainenkin minua niin pelkää, että hyppää edestäni sellaisella kiireellä jokeen, en mitenkään! -- sanoi jänis itselleen.

Ja hän kääntyi pois joen rannalta ja elellä puputtelee vielä nytkin.

Jäniksen viisaus.

Kerran jänis osotti aito kettumaista viisautta ja vieläpä ollessa ketun kera asiassa.

Tavatessaan toisensa asettivat he itselleen erään määräpaikan ja löivät vetoa, kumpi heistä ennemmin hyppäisi sen toiselle puolelle. Se joka ennemmin hyppää, se saa osuuden toisen valtakuntaan.

Kettu sanoi:

-- Jokos sitä koetellaan?

Jänis virkkoi:

-- Elähän vielä, annahan kun tässä ensin vähän ajattelen.

-- No ajattele, ajattele sitten, eläkä lorvaile!

-- No, no, ajattelenhan tässä parast'aikaa!

Sitä ajattelua odotellessaan kääntyi kettu jotakin katsomaan.

Silloin jänis virkahti että "jo ajattelin!" ja hypätä kopsautti määräviivan toiselle puolelle ja sai osuuden ketun valtakuntaan.

Hiirten apu.

Sattuipa kerran karhu tarttumaan metsämiehen ansaan. Hoikka oli lanka, mutta vahvoissa puissa kiinni, niin että karhu jäi kuin jäikin ansaan kiini. No hän, kun ei päässyt, nukahti siihen.

Tuli siihen hiiriä kopare ja ne alkoivat pitää kisaa karhun tienoilla. Karhu tuosta heräsi ja koppasi puolenkymmentä kisaavaa pikkuelävää kouraansa ja aikoi pistää ne kaikki kerralla suuhunsa.

-- Elä, veikkonen, elä meitä syö, me teemme sinulle vielä joskus hyvän työn, valittivat ja rukoilivat hiiret.

-- Huih, teistäkö hyväntyön tekijöiksi, hymähti pilkallisesti karhu. Vaan kun tosiaankin olette niin vähäpätöisen mitättömiä, niin enpä teitä syö, vaan saatte mennä minne haluatte.

Ja samassa hän viskasi heidät loitos luotaan. Ja nukahti taas.

Mutta kun hän keräsi, huomasi hän olevansa vapaana. Lanka oli keritetty.

-- No, kukas tämän teki! kysäsi hän tyhmän-ällistyneesti.

-- Me, vastasivat äsken vapautetut hiiret siitä lähitienoolta. Me nakertelimme solmun auki, teimme sen lupaamamme hyvän työn.

-- Vai te, vai teitte te sen lupaamanne hyvän työn, lausui karhu hämmästyneen-nolostuneella äänellä ja lähti lönkkimään pois.

Sen pituinen se.

Buden laulu.

Kerran susi tapasi koiran ja sanoi tälle:

-- Nyt veikkonen toimita kuinka tahansa minulle jotain syötävää, minulla on semmoinen nälkä!

Koira sanoi:

-- Ka, talossa olisi häät ja helposti voisin viedä sinut väkijoukon lomitse pitopöydän alle, jossa on kaikkea yllinkyllin, mutta sinun pitäisi olla siellä niin hiljaa, niin hiljaa, jotta ei kuuluisi hiiskaustakaan, muuten käy hullusti.

-- Ole, veikkonen, minäkö en olisi hiljaa! Kuinka sitä kysytkään!

-- No, tule sitten!

Koira lähti viemään sutta pitopöydän alle ja saikin sen sinne. Ja siellä oli, niinkuin koira oli sanonut, kaikenlaista yllinkyllin, ja susi alkoi ahmimalla syödä niitä. Mutta siellä oli myös eräässä kipossa jotain väkevää juotavaa ja susi ryyppäsi siitä palan paineeksi. Ryyppäsipä muutenkin. Mutta siitä tuli hän kovaan humalaan.

Ja hän tahtoi kaikinmokomin laulaa -- häiden kunniaksi. Mitäs, kun muutkin laulavat!

Koira varotteli:

-- Elä, veikkonen, elä, veikkonen, siitä voi turmiot tulla! Elä hiiskahdakaan!

-- Vielä mitä, -- mitkä turmiot siitä! Laulan kuin laulaakin!

-- Elä laula, minä sanon vakavasti!

Mutta mitäs se susi välitti sellaisessa hääinnossa, hän lauloi niin, että tupa raikui.

Mutta voi sitä suden kohtaloa sen laulun johdosta. Hääväki, keskeyttäen juhlimisensa, koppasi yht'äkkiä korennot käsiinsä ja rupesi antamaan sutta selkään niin että luut ruski. Ja niin kovan selkäsaunan sai susiparka laulustaan, että sen selkä on siitä tönkkönä vielä tänäkin päivänä.

Suuret syömäjuhlat.

Tahtoivatpa karhu ja susi pitää kerran oikein suuret syömäjuhlat ja vain kahden, ilman kettua, ilman ketään. Tappoivat he sitä varten pari kolme lehmää ja määräsivät juhlapäivän.

Kettu kun sai kuulla tuosta, päätti tehdä kuomaksille pienen kepposen, eikä aivan pientäkään: pilata kokonaan kuomaksien pito-ilot ja päästä itse niiden pääosakkaaksi.

Hän otti sitä varten palvelukseensa kissan, kissan ylen marisevaisen ja julmannäköisen, ja kun oli tehnyt sen, meni pitojen valmistajain luo ja sanoi:

-- Minä tulisin myös pitoihin, mutta minulla on sellainen vieras, etten sen kera uskalla tulla!

-- Mikä vieras se on, minkänäköinen se on? kysäsivät pitojen valmistajat kohottaen korviaan.

-- No ompahan semmoinen mokoma, ei kovin suuri, eikä kovin pienikään, sellainen pitkäviiksi, pitkähäntä marrittaja. En minä hänestä muuten välittäisi, vaan sillä kun on se ääni sellainen, -- jotta kerrassaan luonnon ottaa!

-- No tuohan hänet tänne juhlaamme, niin emmeköhän tuosta selvinne! On sitä tässä sentään monenlaista pitkähäntää nähty, niin että eiköhän häntä tuotakin kestettäne, mahtailivat juhlan valmistajat, ja kutsuivat ketun vieraineen juhliinsa.

Tuli sitten pitojen alkamishetki ja karhu ja susi saapuivat juhla-asuissa pitopaikalle. Arvelivat ensin käydä heti ateriaan käsiksi, mutta sitten muistivat sopimuksensa ketun kanssa ja kävivät vuottamaan vieraitaan. Asettuivat ylen mahtaviin asentoihin pitopöydän taa ja kävivät silmäilemään kankaalle, mistä päin piti vieraiden tulla.

Eikä aikaakaan kun jo alkoi kankaalta kuulua risujen rapse ja jalan kapse. Sieltä ne tulevat, sanoivat odottelijat toisilleen ja korjasivat asentoa. Onpa lysti nähdä, mikä pöpö sieltä tulee, tuumivat he hetken päästä pilkallisesti toisilleen.

Kettu ja kissa lähenivät. Kissaa ei vielä näkynyt, mutta ketun kolmikulmainen pää ja pystyt korvat jo vilkkivät puiden lomista. No eipä se ainakaan ole suuren suuri, kun ei vielä näy, vaikka kettu jo näkyy, tuumivat toisilleen odottelijat ja taas naurahtivat pilkallisesti.

Mutta samassa alkoi kuulua kankaalta omituinen, pitkäveteinen, pahaääninen marina, hiukan sammakon kurinaa muistuttava, pitkäveteinen ja omituisesti hiljenevä ja koveneva. Se jo hiukkasen hipasi karhun ja suden sydäntä, jo hipasi ja säpsähytti, ja he jo tuumasivat toisilleen, että mikähän otus se oikein lieneekään! No, eihän he sentään vielä malttiaan menettäneet.

Mutta samassa kissa ilmestyy heidän näkyviinsä, -- tuo pitkäviiksinen, pitkähäntäinen, pahasti mariseva olento. Lähestyy selkänsä korkeaan köyryyn nostaen ja maristen mitä surkeimmalla äänellä ja samalla mitä ilkeimmästi irvistäen ja väliin sylkeä sähistäen.

Silloin hipasee jo karhun ja suden sydäntä aivan arveluttavasti ja jopa katoaa myös heidän juhlallinen asentonsa, ja he jo rupeavat kovin omituisesti katselemaan toisiinsa. Lempo, tämä taitaa ollakin eri otus, arvelevat he.

Ja kun kissa alkaa sitten, heihin tiukasti tuijotellen, yhä lähestyä heitä, astua vakain askelin juhlapöytää kohti, ja kun kettu vielä jättäytyy hiukan jälelle, niin jopa eivät juhlanpitäjät kestä paikoillaan, vaan hyökkäävät kumpikin pakoon, toinen pitkään puuhun, toinen suuren risukasaan, unohtaen juhlansa, pöytänsä. Eivätkä uskalla piilopaikoissaan hiiskahtaa.

Kettua tämä naurattaa makeasti, mutta hän tahtoo saada nautintonsa vielä täydellisemmäksi.

Sentähden hän osottaa kissalle hukan vilkkavaa korvaa risukasasta, ja kissa kun näkee sen, töytää heti sitä kohti. Mutta sitä ei suden luonto kestä, vaan hän nähdessään kissan lähestyvän, syöksähtää äkkiä pois piilopaikastaan ja ryntää samaan puuhun, mihin karhu oli mennyt. Vaan tämä taas säikähdyttää karhun niin, että hän ryntää sieltä puustaan alas ja iskee sutta vastaan niin kovasti, että he putoavat molemmat sieltä alas. Ja siitä pudottua molemmat hirmuisella voimalla pakoon metsään, josta eivät suinkaan palaa takaisin.

Niin jäi ketulle ja kissalle koko suuri syömäpöytä ja ketun toivo päästä näiden suurten juhlain pääosakkaaksi toteutui.

Semmoinen satu se!

"Saarnamies".

Toisen kerran tuli kissan avulla petetyksi paitsi karhua ja sutta itse kettukin. Sen teki mies.