Part 20

Sekä oikeus että koko käräjäkansa siinä nyt ihmettelivät rantasipiä, joka nolona seisoi heidän keskellänsä, ja kurki kysyi: »Mikä merkillinen lintu sinä olet, joka sillä tavalla toisen pesää pyrit anastamaan?» Silloinpa rantasipi nostikin nokkaansa ja vastasi: »Älä ylpeile, herra tuomari, sillä samoista paikoistapa me olemme molemmat lähtöisin.» Kurki ällistyi, että kuinka, mitä se nyt tämä syytetty tarkoittaa? »Minun suvussani kerrotaan», vastasi rantasipi, »että kun faaraon sotajoukko läksi Israelin kansaa takaa ajamaan Punaisen meren halki ja hukkui siihen, niin siitä suurimmasta sotaherrasta tuli kurki. Kun faaraon kokki turhaan odotteli keittoinensa rannalla miehiä takaisin palaaviksi eikä heitä alkanut kuulua, tuskastui hän lopulta ja alkoi huutaa: 'Mi viivytti, mi viivytti, mi viivytti?' Luoja siitä tympeytyi hänen vaikutukseensa ja muutti hänet rantasiviksi, joten sitä myöten tässä ollaan yhteistä lähtöä, herra tuomari.» — »Ahaa!» mukautui siihen nyt kurki, mutta ei ehtinyt sanoa muuta, ennen kuin syrjästä kuului korpin matala ääni haastavan: »Mitä se nyt tuo sipi taas siellä pajuköyttä syöttää ja vielä itselleen herra tuomarille! Sillähän se toisten pesille pyrkii, kun itse aina pesänsä rakennuspuuhissa myöhästyy eikä ehdi sitä ajoissa tehdä. Ja sen myöhästymisen laita on taas seuraava. Siihen aikaan kun ylätuvan isäntä loi avaruuden ja kappaleet avaruutta täyttämään, niin siiloinhan se myös loi meidät linnutkin. Sillä kertaa oli hänellä kuitenkin niin paljon työtä, ettei ehtinyt meille ääniä antaa, vaan käski meidän tulla myöhemmin äänen otolle. No, mehän menimme ja kaikki olivat jo saaneet äänensä, kun ruvettiin tätä rantasipiä kaipaamaan, että mihin se nyt hävisi. Ruvettiin hakemaan sitä, niin eikös löydettykin se rantakiveltä peilailemasta itseään tyynessä veden kalvossa; se oli hänestä niin ihanaa työtä, ettei joutunut kielikopalle aikoinaan osaansa saamaan. Kimmastuneena siinä ylätuvan isäntä häneltä nyt tiukkasi, missä oli viipynyt. Ei ollut sivillä muuta vastaamista kuin että 'kivellä'. 'No, siitä ottanet laulusikin', määräsi ylätuvan ukko, ja niistä päivin tämä sipi aina joka paikasta myöhästyy ja sitten ruikuttaa: 'Kivellä viivyin, kivellä viivyin, viivyin, viivyin!»

Rantasipi oli hiukan nolon näköinen, ja kurki jo koveni, että »vai sillä tavalla. Kun et itse ajoissa laita pesääsi, niin muni munasi rantahiekalle, mutta älä mene enää toista kertaa muiden lintujen pesälle. Se muistakin!» Ja sillä varoituksella päästettiin sipi tällä kertaa menemään.

Samalla pöllähtivät kaikki linnut siivilleen kuin yhdellä käskyllä. He olivat huomanneet, kuinka kettu veijari matalana oli hiipimässä aivan heidän keskelleen. Nähtyään, että linnut olivat varuillaan, Mikko vain leuhautti tuuheata häntäänsä ja katosi. »Mihinkähän tuokin ryökäle on matkalla?» arveltiin, kunnes pääteltiin, että kai sekin on menossa sinne kaskenpolttoon, kun se kuului olevan karhulla ja sudella siellä kasakkamiehenä.

XLIV.

EI SIINÄ YKSI RIITELE, KUSSA KAKSI TAPPELEE.

Jota kantaja parempi, Sitä juttu selkeämpi.

»Tässähän menee koko päivä noiden pikku lintujen joutavissa jutuissa», tuskitteli nyt kurki, »ja nälkäkin jo tulee sekä tuomareille että käräjäväelle. Eiköhän ole selvintä, että alatte kaikki asiaanne esittää minkä ehditte, sillä onhan tässä meitä siksi paljon tuomareita, että kyllä me voimme teidän kaikkienkin puheen varteen ottaa.» Tämä oli linnuista mieluinen ehdotus, sillä heidän oli kaikkien ollut perin vaikea pitää kieltänsä kammitsan takana ja kuunnella vain toisten puhetta. Siksi he kuin yhdestä suusta rupesivat suurella äänellä ja kielevyydellä juttujansa selvittämään ja haukkumaan toisiaan, viisaan kurjen silmät puoli ummessa kuunnellessa ja ajatellessa, että kunhan saatte toisenne näin virallisessa paikassa kunnollisesti haukkua, niin taidatte olla jo siihenkin tyytyväisiä.

Ja tästäkös nyt nousi hirvittävä meteli ja suunpieksäminen, todelliset lintujen käräjät, niin että koko avaruus täyttyi korvia huumaavalla rähinällä. Tuomari ja lautamiehet koettivat hillitellä, mutta aivan turhaan, heidän äänensä ei jaksanut kuulua mihinkään. Tiltaltilla oli ikuinen halu kertoa ja valittaa siitä, kuinka hänet äänten jaossa jätettiin viimeiseksi, niin ettei jäänyt enää mitään jäljelle, ja kuinka sitten ihan pilkalla annettiin hänelle tippuvan oluen ääni ja tapin narahdus, että »til-tal, til-tal, jert-jert». Mutta rastas soimasi häntä ja sanoi, että valehtelet. »Sinähän, rikkaan lapsi, oikein laulukoulussa olit, mutta et oppinut, typerimys, muuta ääntä kuin sen oluen tippumisen. Ja miksi et tullut ajoissa niihin kuninkaanpojan häihin, joissa niin kauniita lauluja laulettiin, vaan myöhästyit ja sielläkin kuulit vain sen oluen tippumisen? Oma syysi?» Tiltaltti ei osannut vastata mitään, mutta kyntöläinen rupesi kerskaamaan, että hänpä kyllä tiesi, mistä laulun oppi oli otettava. »Minä kun lensin Ilmolan pellolle ja näin, kuinka siellä isäntä paloa kynti, jaahkasi ja aina pidätti hevostaan, taas käski ja vaon päässä käänsi, niin siitäkös minä otin oppia. Ja minusta on nyt niin hauskaa samalla tavalla lentää jaahkaista, pitää siipiä alaspäin tönkällään, sitten panna mennessään että 'ptruu', maiskuttaa suuta ja taas kääntää. Eikös olekin!» Ja ihastuksissaan etevästä laulutaidostaan kyntöläinen lähti muillekin sievää konstiaan näyttämään, luullen, mies parka, että kaikki sitä katsoisivat, vaikka ei kukaan katsonut. Rähinän joukosta kuului sitten yhtämittainen kuherrus, kun kyyhkynen siellä yritteli päästä puheen alkuun. »Kyy-kyy», sanoi se, »kyy-kyllä minä olisin tiheämmän pesän oppinut tekemään, jos vain rastas olisi opettanut, kuten lupasi.» — »Opettanut», ärähti rastas kiukkuisesti vastaan, »opetinhan minä, laitoin vuoliaiset, sanoin, että ristiin rastiin ensimmäiset puut pannaan, käskin asettaa tuon noin ja tämän näin, mutta silloinhan sinä itse jo rupesit hätäilemään, että kyykyllä sinä nyt jo tiedät. Tee itse, kun tiedät, — mitä sinä neuvojia tarvitset, ja syytä itseäsi, ellei sinulla ole pesässäsi kuin moniaita varpuja ja niin hatara pohja, että munasi siitä tippuvat! Kun olisit edes hetken vielä malttanut, niin olisin sinulle vielä neuvonut, että savihan miestä on, sammal kaikista parasta ja lahopuuta kanna kanssa, mutta kun heti rupeaa hokemaan, että kyy-kyy-kyy...»

»Huono sinä olet pesän teon neuvoja!» huusi nyt varis puolestaan. »Sinähän tulit minulle kerta päivämieheksi pesän tekoon, kun kehuit saavasi niin tarkan pesän, mutta ethän sinä viitsinyt tehdä sen enempää kuin hätinä pohjan lahopuista ja heinistä. Ja sitten läksitkin, mokoma päivämies, kokonaan tiehesi ja sanoit vain ynseästi, ettet sinä enempää tee, että tee itse, sillä kyllä sinun nyt piti nähdä ja oppia. Sillähän se minunkin pesästäni tahtoo päivä paistaa läpi.» — »Ja saakin paistaa — tuommoisen raakujan pesästä!» tiuskaisi rastas ja meni tiehensä, pääskysen vielä syrjästä pilkatessa: »Mitä se varis siellä vaakkuu, joka ei osaa laulaa ollenkaan — sinähän raaut juuri kuin hevosen raadon päällä, mutta minäpä luojalleni kiitosta laulan!»

Mutta äkäisenä todisti muille siinä tiainen: »Vai talin varkaaksi te minua haukutte. No kuulkaa nyt, te koko yhteiskunta!» rähisi hän kiukuissaan ja pörhisteli kovasti siivillään, »vai minä talin varas! Johan minulle niillä suurilla tientekokäräjillä annettiin murheesta murtuneen äänen voiteeksi talinottolupa, ja on minulla siksi toiseksi siihen Horponkin isännän lupa. Horpon isännällähän oli viime talvena aitan parvella palvattu liharaaja tangossa kiinni, ja hän aikoi säästää sen täksi kesäksi. Minäpä huomasin sen sieltä ja pistäysin katsomaan yläluukusta, miltä isännän liharaaja maistuisi. No, hyvältähän se maistui. Ja aina kun isäntä tuli aittaansa, niin lentää pyrähdin aitan vieressä kasvavaan koivuun, hyppelin siellä iloissani ja lohdutin isäntää, että ’pikkisen jäi, pikkisen jäi', eikä se siitä mitään puhunutkaan, vaikka koko talven siellä ylisellä hommasin. Niin kuunteli isäntä tuota tarinaani, kunnes viimeinkin murahti itsekseen, että mitä sillä tuolla tiaisella on aitan parvella toimittamista, kun se aina luukusta ulos pujahtaa, ja niin kiipesi hän katsomaan. Ja kuulkaa, kaikki nyt tärkeästi kuulkaa: vaikka se näki liharaajansa syödyksi, niin ettei ollut enää muuta kuin puhdas luu tangossa, niin se silti otti tuon luun hyvin tyynesti, keitti siitä vellin ja kuului naurahtavan akalleen, että ’sen verran junkkarilta sain särvinruokaa, jotta alku tiaisen toraa, pikkuisen tiaisen tähdettä'. Olenkos minä siis mikään talin varas, kun isännän nähden kokonaiset raajat syön! En-en-en-en-en ole!» Ja tiainen oli mahdottoman teerevän näköinen.

»Mutta», kynsiskeli nyt itse kurki korvallistaan, »eikös sinua, mikäli kerrotaan, ajettu pois tuvasta, kun sinne yritit, niin että taisivat sittenkin sinuun hyväisesti suuttua?» — »Se on eri asia», pinkaisi tiainen vastaan, »se tapahtui silloin suurena nälkä- ja pakkastalvena, jolloin ei saanut mistään ruokaa. Nälissäni ja kylmissäni yritin silloin ylpeän Sipilän pirttiin, jossa ylettömästi lihalla mässättiin, mutta eivät ynseydessään minua päästäneetkään, vaan tapailivat kiinni tappaakseen. Tämänpä näki vanha Musti, jota minä kerta olin syöttänyt ja hoitanut, kun se sairaana ja hylättynä makaili tallin takana, kaappasi suuhunsa talipalasen ja juoksutti sen minulle ulos. Mutta talonväki huomasikin sen ja armotta nyt Musti ajettiin pois koko talosta, kun muka rapeaa varkain kaikkia mieron kerjäläisiä ruokkimaan. Surullisena Musti lähti juosta jolkottelemaan tietä pitkin, ja minä lyöttäydyin hänen seuraansa häntä lohduttamaan. Lopuksi me päätimme yhdessä kostaa julmalle Sipilän väelle, ja käännyimme takaisin. Siinäpä samassa Sipilän isäntä tuleekin ajaen komealla hevosellaan. Paikalla minä pinkaisin hevosen silmille eikä kestänyt kauan, ennenkuin hevonen oli sokea ja isäntä puolihengetönnä sen jaloissa, kun se siinä temmelsi. Sitten Sipilään! Siellä me yhdessä kalvoimme viinatynnyrien pohjat puhki ja kutsuimme kaikki linnut kantamaan pois viljoja laareista, niin että pian oli koko Sipilän ylpeä talo tyhjää täynnä. Turhaan isäntä ryysyissään sitten huokaili, että voipa minua köyhää miestä! — sillä kuka käski olla luontokappaleille niin armoton!» Näin lopetti tiainen touhuissaan, kertomuksensa, eikä kurjella ollut siihen mitään sanomista.

»Älkää, hyvät veljet, tuota tiaista kovin ärsyttäkö, sillä jos se suuttuu, niin meille käy tässä huonosti», varoitteli nyt syrjästä peipponen, lisäten vielä leikillisesti: »Sehän oli, julmettunut, kerta lyönyt karhunkin tantereeseen kuin vanhan rukkasen.» — »Kitasi kiinni, sinä papukaijan pettäjä!» haukkui häntä tiainen synkeänä tarkoittaen sitä tapausta, jolloin peipponen aikojen alussa petti papukaijan ja saattoi sen ikuiseksi häkkilinnuksi ihmisille. Mutta peipponen vain nauroi iloisesti ja lauloi hyvää tietoansa, jolla aina kerskailee kesän tulon ajan tietävänsä:

»Puoli kuuta peipposesta, Viikko vitsalintusesta, Kiurustapa kirpun verran, Pääskysest' ei päivääkään!»

Nytpä tuntui koko käräjäin manuumieskin heränneen omista oikeuksistaan huolta pitämään, koskapa joukosta kuului käen kiukkuinen rähinä närhille. Vaatteitaanhan käki närhiltä pois vaati, niitä, jotka siltä närhi kerran varasti. Olipa nimittäin kerta vietetty Ilmolassa häitä ja sanottu, että vaikka ilman lintuset tulkoot, niin kyllä ruokaa ja viinaa riittää. Enempääkös närhille tarvittiin! Paikalla se oli halukas lähtemään, sillä se oli ennenkin käynyt talojen vaiheilla kurkkimassa ja oppinut siellä suureksi herkkusuuksi, joka ei olisi muuta syönytkään kuin parhaita hääherkkuja. Mutta olipa edes yksi este hänen lähdöllensä: eihän ollut mies paralla kunnollisia häävaatteita, ja ilman niitä ei tietysti sopinut sinne mennä. Päänsä ympäri nyt närhi mietti, mistä voisi saada häihin sopivat juhlavaatteet, kun jo huomasikin: käeltähän ne saapi, sillä käki oli hyväluontoinen lainaamaan, ja hänellä oli siihen aikaan hyvin kaunis puku. Mitäs ollakaan! Lainasihan käki närhille vaatteensa ja tyytyi sillä aikaa pitämään tämän nuhrautuneita nursuja, ja niin pääsi närhi häihin. Siellä hän söi ja joi kyllältänsä sekä eli komeasti, ja käki tyytyi odottamaan. Vihdoinkin käki kyllästyi ja meni vaatimaan pukuaan pois, mutta johan nyt! Närhi ei ollut muistavinaankaan koko asiaa, sanoi vain, että omani nämä ovat vaatteet, eikä antanut niitä pois. Niin vei närhi käeltä miekan lisäksi vielä vaatteetkin ja siitä he taas pitivät kovaa rähinää keskenänsä. Turhaa se kuitenkin oli eikä oikeuskaan tuntunut halukkaalta asiaan puuttumaan, arvellen vain, että on tässä muutakin kuunneltavaa kuin teidän iänikuista vaatetoraanne.

Turhaan koetti oikeus kuitenkin ottaa selvää siitä, mitä kaikkea linnut siinä keskenään riitelivät. Varikset tuntuivat kovasti vaativan, että heidänkin täytyy päästä mukaan etelämaille, mutta silloin rupesivat hanhet kovasti lonklattamaan: »Elekee laskee, elekee laskee!» Tulipa siihen sitten jo kaksi riitaista aviopuolisoakin, metso ja koppelo, ja metso kovasti kanteli akkansa päälle moittien häntä siitä, ettei se enää päästä häntä käymään koko pesässä, eikä tottele, vaikka on vaari koettanut häntä tappelemallakin asettaa. Mutta koppelo kotkotti kiivaasti puolestaan sanoen: »Sinulla on kannukset ja paksut siivet, sinä särjet hellät munat!», jolloin metso karautteli vihaisesti vastaan: »Olen minä yhtä hyvä hoitoherra kuin sinäkin.» Jo akkakin siinä hiukan myönnytte!! arvellen, että »saatathan mielen puolesta olla, mutta et sinä kuitenkaan hautomaan kelpaa.» Tuskastuneena silloin metso vetosi oikeuteen kysyen: »No, enkö minä saa pesäänikään vahtia haudonta-aikana?» Nytpä oikeus puuttui asiaan ja kurki neuvoi isällisesti: »Ei tätä akkaväkeä yleensä sovi kurittaa ja kädellä ojentaa silloin kun se pikkuisia odottelee, pitää olla mieliksi ja kaikin puolin hellästi kohdella, sillä muutoin niillä helposti herkähtää mieli nyreäksi. Tyydy sinäkin vain pesää kiertämään ja sitä vahtimaan, mutta älä viitsi sisään yrittääkään — sillä tavalla teillä pysyy eheänä kotirauha.» Kuultuaan kurjen neuvon metso näytti tyytyvänkin kohtaloonsa eikä enää mene pesään sen jälkeen, kun koppelo on munat allensa saanut.

Yhä taajemmaksi kävi lintujen käräjärähinä, niin ettei siitä saanut selkoa enää kukaan. Kurki ja lautamiehet arvelivat juuri julistaa koko toimituksen loppuneeksi, kun samalla metsän takaa rupesi nousemaan sankka savupatsas. »Voi!», ihmettelivät linnut, »kuinka nousee tuolta sakea savu! Jokohan minun pesämetsäni palanee!» Tämän hätäisen arvelun kuultuaan lehahtivat kaikki siivilleen lähtien kiireesti katsomaan, oliko metsävalkea ehkä uhkaamassa heidän pieniä kotejansa. Hetken kuluttua ei ollut enää ketään saapuvilla, läheiseltä suolta kaikui vain kurjen korkea ääni, kun se siellä kuuluvalla huudolla ilmoitti sinitaivaan laella pienenä pisteenä liukuvalle kokolle, lintujen kuninkaalle, minkälaiset käräjät olivat olleet ja mitä siellä oli päätetty.

Nämä olivat siis lintujen käräjät tänä ihmeellisenä keväänä.

XLV.

KAIKILLA KASKESSA TYÖTÄ, EI YHDELLÄ KYNTÄJÄLLÄ.

Minä kylvän, kyyhättelen, Luojan sormien lomitse, Käden kautta Kaikkivallan.

Suuri savu, joka säikähdytti linnut tiehensä keskeyttäen heidän käräjänsä, kohosi karhun, suden ja ketun kaskesta. Maattuaan sikeästi pitkän talven ja nähtyään unta makeista marjoista ja hauskoista rauhan saloista, tunsi karhu eräänä päivänä hengessään, että kevät oli tullut. Se aukaisi silmänsä, kohosi korjuultaan, tirkisteli kohden ihanaa aurinkoa sekä tunsi hiukaisevaa nälkää valtaisessa vatsassaan. Kiireesti läksi se kulkemaan hakien hangen alta säästyneitä maukkaita puolukoita, kaivaen maasta meheviä juuria, penkoen muurahaispesistä suuria, valkoisia toukkia ja munia, ja siten terveellisellä ja voimakkaalla ravinnolla tyydyttäen nälkänsä. Mutta tuskin oli saanut sen tehdyksi, kun jo muistikin suuren ja tärkeän asiansa: hänellähän oli kaadettuna valtainen kaski ja nyt oli se siis poltettava, muokattava ja kylvettävä.

Enempää ei tarvittu. Kuin hallava heinäruko läksi kontio mennä vyörymään kohti suden asuntoa herättääkseen osamiehensä työn touhuun. Kontio tunsi vanhoista sukutarinoista, että hänellä oli täällä Suomenniemellä jonkunmoinen tienraivaajan tehtävä. Hänhän täällä kulki ja siivosi metsät, kaateli kumoon vanhat pökkelöt, että metsä pääsi paremmin kasvamaan, hajoitteli muurahaispesät, että siihen oikein puolukat ja mustikat juurtuisivat, nosteli huvikseen vanhoja juurikoita maasta, että linnut saisivat pehmeitä peherryssijoja, ja teki kaikenlaista sellaista isäntämiehen työtä. Ja nyt hän tahtoi viljellä huhdan, osoittaakseen, että siihen työhön, maanviljelykseen, oli täällä kaikki voimat uhrattava. Innostuneena keksintöönsä kiirehti siis karhu suden pesälle.

Ei hän siellä kauan viipynyt. Hukka istui talonsa portailla ja paljasteli keltaisia hampaitaan auringolle irvistellen mielihyvästä, kun se hänen takkuista turkkiaan niin suloisesti lämmitti. Hän oikein säikähti ja hyppäsi kohona ilmaan, kun karhu hänen takaansa yhtäkkiä kovalla äänellä rönkäisi: »Kaskenpolttoon, kuoma, kaskenpolttoon!» Eikä hän ehtinyt vielä säikähdyksestään sanottavasti selvitä, ennen kuin näki jo karhun sitä samaa vauhtiaan mennä lylleröivän tiehensä. Ketun talollehan karhu kiirehti ja kiljaisi sinne tultuaan ketulle sivu mennessään: »Kaskenpolttoon, kasakkamies, kaskenpolttoon!» — »Siunatkoon!» räsähti kettu, »kyllä tullaan, jahka huttu syödään!» Mutta karhu oli samalla mennyt sen tien perään.

Kettu haukotteli talonsa portailla auringossa istuessaan ja turkkiansa puhdistaessaan, josta talven karva rupesi irtautumaan. »Enpä minä nyt viitsisi sinun kaskeasi ruveta polttamaan! On niin likaista työtäkin mokoma tuherrus,» ajatteli hän siinä, mutta arveli sitten kuitenkin: »Ehkä menen sentään, sillä eihän tiedä, mitä hauskaa siellä eteen sattuu,» ja hän läksi mennä litvittelemään karhun jälkeen.

Mutta eipä kettu liuvari pitänyt kulkiessaan kiirettä, meneskeli vain omia aikojaan ja oli hyvin iloissaan kevään kauneudesta. Lintujen käräjäpaikkaa lähestyessään hän arveli, että eipä taitaisi pikku paisti pahaa tehdä, koska sitä on siksi paljon tuohon koolle saatu, koetti hiipiä varovasti, mutta varikset, varovat linnut, hänet ajoissa huomasivat, josta kettu vannoi kostoa variksille. Ja viimein, vaikka kuinka olisi viivytellyt, hänkin joutui perille, näki sakean savun nousevan mäen rinteestä, näki, kuinka karhu ja susi ahkerasti nokisia puita vyöryttelivät ja kaskea taidolla tasaisesti polttivat. Ei hirvinnyt kettu lähteä siihen joukkoon, vaan makasi ensin pensaassa hyvän aikaa piilossa, kunnes hyppäsi kannon nenään istumaan ja katseli viisaasti ja vilpittömästi työn menoa. Silloin huomasi hänet karhu ja äyhkäisi vihaisesti: »Tule polttamaan kaskea! Mitä siellä laiskana istuskelet!» — »Minäkö, laiskanako?» kysyi kettu muka ihmetellen, »johan minä olen alusta saakka täällä vartioinut, ettei kulo pääse metsään: polttaisi vielä teidätkin. Raatakaahan te, kuomat, vain ahkerasti, minä kyllä täällä ranteessa vartioitsen, ettei pääse vahinkovalkea irti.» — »Vartioitset, mitä vartioitset, mokoma veijari», murisi susi vihoissaan, jo ennestäänkin viiruinen naamansa aivan noessa kuin kaskenpolttajalla konsanaankin, mutta karhu kuitenkin tyytyi arvellen: »No varjelehan nyt, kun hyvästi varjelet, ja mitäpä hyötyä sinun, räpäleen, töistäsi täällä savussa ja kuumuudessa olisikaan, sillä ethän sinä jaksaisi näitä suuria puita liikutella.» Kettu totteli mielellään karhun sanaa, pistäytyi pensaan juureen ja veti unta päähänsä hyvät tovit.

Saivat siinä sitten karhu ja susi kasken vihdoin rovituksi ja rupeavat kyntää rytyyttämään. Kontio on kova kyntömies, vetää auraa niin että suuret juuret katkeilevat ja pehmeäksi sekä muheaksi muokkaa pellon, hiki päässä raataa suden kanssa. Saadaan jo pelto muokatuksi ja ruvetaan aitaa panemaan, jolloin muistetaan kettukin ja huudetaan hänetkin työhön. Mutta kettu sieltä vain vastaa, että pankaahan, kuomat, te se aita, hän täältä syrjästä katsoo, ettette loukkaa itseänne. Susi taas murisee mokomalle laiskurille, mutta karhu tyytyy työinnossaan, kovin kourin tarttuu suuriin honkiin ja nostelee ne keveästi aidan selkään —ihan mahdottoman jykevän aidan laatiikin kaskelleen, ettei ole metsän juoksijoilla, vaikka kaikki hirvetkin siihen yrittäisivät, tulemista hänen kaskelleen. Niin saadaan kunnollinen aita valmiiksi ja ruvetaan kylvämään. Entisen aikeen mukaan oli susi käynyt Horpon isännältä pyytämässä siemeniä ja isäntä oli antanut sillä puheella, ettei saa enää tehdä pahaa hänen elukoilleen, ei kesällä eikä talvella.

Silloinpa karhukin jo hiukan väsyneenä karjaisee ketulle: »Tule kylvämään nyt!» — »Voi hyvät kuomat», vastaa kettu, »enhän minä miten täältä kylvämään joudu, minunhan täytyy tehdä täällä linnun rajaa, etteivät linnut tule syömään meidän ainoita siemeniämme. Mitenkäs sitten, jos nuo kaikki linnut tuolta äskeiseltä paikalta pölähtävät tänne meidän ohriamme nokkimaan; ei taida monta piikkiä silloin huhtaamme kohota!» — »Ka no», mukautui nyt karhu asian ymmärtäen, mutta susi murjotti vihaisena, että vähät hän tuollaisesta kasakasta, joka vain laiskana makailee. Niin kylvettiin kaskeen satoisa ohra ja toivotettiin Ukon, ylijumalan, siunausta touon kasvulle.

Kun oli näin päästy tärkeistä töistä, tuntuikin ihanalta lähteä pitkin saloja kuljeskelemaan ja katselemaan, mitä hauskaa tuolta eteen kopeutuisi. Lähtevät kolmin menemään jutellen hyvillä mielin ja ketun iloisena juoksennellessa ympärillä, kun tulevatkin äkkiä ilmolaisten tervahaudalle, joka siinä omia aikojansa kyti sievästi. Kettu heti ehdotti, että koetetaanpa, kuka jaksaa hypätä sen yli. Susi ja karhu olivat paikalla valmiit. Sanaa sanomatta susi otti vauhtia ja aivan roikaisemalla hyppäsi yli, kettu meni perässä ja hypätä kiepsautti sievästi yli hänkin, ja molemmat sitten kääntyivät katsomaan, kuinka sieltä karhu tulla tömähtäisi. Karhukin innostuneena koetti parastaan, otti touhottaen vauhtia ja hypätä töpsähytti minkä jaksoi, mutta eihän se, äijäpaha, jaksanutkaan, vaan pudota jymähti suoraan hehkuvaan haudan silmään. No sun vietävä! Kettu aivan kuukertui nauruunsa, kun kontio hirmustuneena, tulen ja savun seassa, tulla pölähti haudasta tantereelle ja alkoi tuskasta möristen nuolla käpäliään, mutta pianpa nauru jäähtyi hänen ikeniinsä, kun kontio samalla kaapaisikin hänen jälkeensä vannoen: »Minä sinut syötävän...!» Huutaen ja peläten kettu karkasi pakoon karhun painaessa hirmuisesti möräten hänen perässään, niin että kangas jymisi ja sammalet käpälien alta sinkoilivat. Kuka tietää, kuinka ketun olisikaan käynyt, ellei hän olisi jaksanut juosta niin kauan, että karhua rupesi laiskottamaan. Päivä paahtoikin tavattoman kuumasti ja ukko parka oli muutenkin kaskenpoltostaan väsynyt, niin että kun hän oli laukata nulkkaissut jonkun matkaa, hän rupesi arvelemaan, että pahalainen laukatkoon kettu repaleen hännässä tällaisella helteellä. Niinpä hän kohta tultuaan varjoiseen kuusikkoon, jossa kirkas lähde kiven kolosta pulppuili, heittäytyi viileälle sammalelle, venyttelihen siinä mielissään, hautoi käpäliään kylmässä vedessä ja antoi ketun mennä menojaan, arvellen että kylläpähän vielä tavataan.

Mutta kettu oli todenperään säikähtänyt ja mennä viiletti vielä senkin jälkeen hyvän aikaa pakoon minkä käpälistä pääsi. Kenties olisi hän jatkanut matkaansa kauaksikin, ellei eräs aivan ihmeellinen kulkue olisi tullut häntä vastaan ja herättänyt hänen huomiotansa.

XLVI.

MONTA JUOJALLE TULEVI.

Ohrasta oluen synty, Humalasta julkijuoman.