Part 1

SUOMEN KANSAN ELÄINKIRJA

Kertomus Metsolan ja Ilmolan väestä ja elämästä

Kansansaduista sommitellut

Osmo Iisalo [Eino Railo]

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 167 osa

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

»Suomen kansan eläinkirja», alkulause. I. Eläimet tekevät tiet Metsolaan; kettu työpehtorina. II. Ahkerat palkitaan; karhu ja muurahainen; pyyn tarina; ketun palkka. III. Laiskoja rangaistaan; päästäjäinen kirotaan; käärmeen tarina. IV. Samoin; palokärjen tarina, haukka ja hiiriäistuuppa; käen tarina. V. Samoin kyyhkynen ja sammakko, kyyhkynen ja metsäkana; tiainen rangaistaan; rastaan tarina; pääskysen tarina; yökön tarina. VI. Karhun ja suden ahneus sekä Tapion rangaistus. — Koira menee ihmisen luo. VII. Kettu tutkii loukkaan ja houkuttelee siihen karhun, jonka hiiri pelastaa. VIII. Koira pelastaa Pohjolalle elämisen mahdollisuuden. — Mies rakentaa pyydyksensä eläinten teille; hänen ja eläinten sopimus molemminpuolisista oikeuksista. — Karhun ja suden synty. IX. Kettu houkuttelee suden kuoppaan. — Kettu ja teeri. X. Variksen vala; sammakon tarina. XI. Kettu ja varsa; korpin juusto; harakka ja suksipuun hakija; kettu ja varis. XII. Kettu ja jänis. XIII. Kettu ja kurki. XIV. Karhu ja jalopeura sekä heidän sotansa; mies vaimonpoika. XV. Karhun eukon kuolema; itkijän ja lapsenpiian haku; kettu itkijänä; tuulensuunnat; meden haku. XVI. Suden kirjavoiminen; kolmen puun nimi; tamman alahuuli; susi oppii lentämään. XVII. Kettu ja suden akka; kettu pakenee muille maille; hänen muinainen kataluutensa. XVIII. Lähtö Ilmolaan pahantekoon; avulias akka palkitaan; kolme oinasta; Horpon ruuna ja karhu; sormikoukun veto ja muut karhun onnettomuudet; jänis ja paarma auttavat karhua. XIX. Horpon isännän ja karhun yhteinen kaski. — Metson isänmaanrakkaus. — Karhu rovastina. XX. Piippolan sika ja päivän nousu; sian lersa kärsä. — Immilän ylpeä kukko. XXI. Immilän kukon esi-isän kuninkaissa käynti. XXII. Kettu ja Immilän kukko; eläinten rauha; kukon ja kissan talous. XXIII. Kettu ja Piippolan vaarin kalanpyynti; karhu onkii hännällään kaloja; kettu syö kirnuuksen; »Sairas tervettä kantaa»; karhun kosto; kettu syö uudelleen viiliä. XXIV. Susi Kääpälään; Merkin vanhuuden onnettomuudet; susi auttaa Merkkiä; Merkki kertoo penikalle tarinan susista ja kadonneesta pöytäkirjasta. XXV. Susi, pukki ja pässi; susi ja räätäli; porsasten kastaminen; pukin maan vakoaminen; pässien riidan ratkaiseminen; lampaille veisaaminen; tamman passin katsominen. XXVI. Merkki juottaa suden humalaan. XXVII. Jänis ja pakkanen. — Kissan ja hiiren synty. — Jäniksen ja kissan yhteinen talous. — Jäniksen pelastuskeinot. — Kissa ja päästäjäinen. — Kissan vilja ja jäniksen vilja. — Kissan ja koiran metsästys. — Jänis jättää kissan. — Kissan osuus lehmän antiin. XXVIII. Hiiren ja hänen sukunsa historia; hiiri ja sammakko; hiiri räätälinä; katti kosiomiehenä; kello kissan kaulaan. XXIX. Pukki ja Kääpälän vaari; pukki Katilan autiotuvassa ja hänen karkoittajansa: karhu, hukka, peura ja kukko. — Jänis takaisin Metsolaan. XXXX. Horpon isäntä juottaa karhun humalaan. — Karhu loukkaassa. — »Maksan niinkuin maailma maksaa.» — Jänis, hevonen, koira ja kettu tuomareina. — Ketun palkka. XXXI. Karhun, suden ja ketun kaskenkaato; Piippolan muorin voipytty; ketun ristiäisissä käynti; kettu karkotetaan. XXXII. Kääpälän kissa ketulle rengiksi; kissan topakka suku. XXXIII. Kettu kertoo karhulle ja sudelle uudesta rengistänsä; sen kärpäset, nimet ja aseet; ja susi kärpäsiä katsomassa; karhu ja susi herra Vinkkeliä katsomassa. XXXIV. Karhu ja susi laittavat pidot herra Vinkkelille ja ketulle. XXXV. Karhu ja susi hakevat herra Vinkkeliä ontosta hongasta. XXXVI. Metsän eläimet ryhtyvät sotimaan kotieläimiä vastaan. XXXVII. Kääpälän vaari joutuu kärpän saaliiksi; yön vietto. XXXVIII. Yötä viettäessä tarinoidaan: Orava, neula ja kinnas. XXXIX. Lisää tarinoita: Jalopeura, hevonen, susi ja karhu; kettu houkuttelee karhun syömään suoliansa. XL. Kevät; rastas ja Vänskän Aatami; metsäkana; Kirppu-Jussi ja korppi. XLI. Lintujen käräjät; pajulintu ja köyhän miehen kylvös; pääskysen silkinvarkaus. XLII. Pääskynen ja varpunen; varpunen ja raunioruntti; raunioruntti ja kivenviha. XLIII. Raunioruntti ja västäräkki; västäräkki, rastas ja koskikara; västäräkki ja rantasipi. XLIV. Tiltaltti, rastas, kyyhkynen ja varis; tiainen ja Musti; käki ja närhi; rastas ja koppelo. XLV. Karhu, susi ja kettu polttavat kaskensa. XLVI. Immilän kukon oluenjuonti ja humala; eläinten retki maailmanloppua pakoon. XLVII. Ilmolan pelimanni opettaa karhua soittamaan. XLVIII. Kiisken kirkko; kalojen käräjät Airistolla; kiiski kalojen kuningas. XLIX. Kerjäläisakka, karhu, susi, repo ja jänis. L. Koiraseläimet ja Kääpälän kissa pakenevat Immilästä. LI. Immilän rikkauden alku: mustan härän tarina. LII. Outo vieras autiotuvalla ja sen karkoitus. LIII. Karhu, susi ja kettu leikkuupellolla, riihessä ja myllyllä; karhu ja susi maistavat ketun puuroa; karhun puuronkeitto; suden kuolema. LIV. Karhu tahtoo syödä Horpon isännän hevosen; ketun neuvot; »Karhujen tappaja ja miesten sitoja»; karhun kuolema. LV. Ketun palkka ja kuolema. LVI. Tiet tehty Suomen ympäri, Metsolan eläimet karkoitettu.

Alkulause.

»Suomen kansan eläinkirja», joksi olen uskaltanut tämän suomalaisen eläinromaanin kokeen nimittää, on syntynyt eläinsatujemme pohjalla. Lähteinä ovat olleet pääasiallisesti professori _Kaarle Krohnin_ julkaisemat eläinsadut [Suomalaisia kansansatuja, I osa, eläinsatuja. 1886. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 67 osa]; lisäksi olen tarkastanut joukon julkaisemattomia toisintoja, saamatta niistä kuitenkaan sanottavampia lisiä.

Eläinsatuja lukiessani on mielessäni aina herännyt ajatus, että niissä piilee enemmän kuin paljas tarkoitus huvittaa lapsia sukkelilla jutuilla. Ensinnäkin ne ovat ikäänkuin jäljelle jääneitä tahi näkyvissä olevia sirpaleita jostakin uponneesta, kerran eheästä kokonaisuudesta, joka olisi yhtenäisesti kertonut eläimistä ja ihmisen suhteesta niihin. Toiseksi ne ovat, kuvatessaan tämän suhteen vaiheita, joutuneet kertomaan siitä, kuinka ihminen vähitellen voittaa metsän eläimet, karkoittaen heidät yhä kauemmaksi viljelyksen tieltä. Kolmanneksi on kansamme runollinen mielikuvitus nähdäkseni saavuttanut niissä erään kauneimmista voitoistaan luodessaan onnistuneen, humoristisen luonnekuvan useista metsän ja kodin eläimistä. Neljänneksi se on niihin sisällyttänyt paljon tavallisessa elämässään saavuttamaansa luonnonkäsitystä, siveellisiä periaatteitansa ja omaa kulttuurihistoriaansa, vaistomaisesti asettaen siinä oman kokemuksensa mukaisesti ikäänkuin kaiken keskustaksi ja huipuksi maanviljelyksen, karhu paran suurenmoisen kaskenkaadon. Kokonaisuutena siis eläinsatumme muodostavat mielestäni rikassisältöisen viljelyksen eepoksen, jossa veikeän ja humoristisen puvun alla on vakava ja ankara tosiasia.

Sadut lienevät enemmän kuin muu kansanrunous aiheiltaan kansojen yhteistä omaisuutta. Eläinsatuihinsa on meidän kansamme kuitenkin mielestäni painanut niin paljon oman luonteensa, luonnonkäsityksensä ja kokemuksiensa leimaa, että niiden pohjalla syntynyt eläinromaani on erikoisesti suomalainen, enimmäkseen toista kuin esim. kuvaannolliset Reinecke-historiat. Nämä jälkimmäiset ovat pääosaltaan moralisovia kettujuttuja, vailla korkeampaa runollista perusaatetta, joka taas, kuten ainakin allekirjoittanut on asian käsittänyt, muodostaa meidän eläinsaduissamme huomattavalla kauneustasolla olevan pohjan; tämän antamassa valossa on sitten nähty kaikki muu, ylinnä kettu juoninensa.

Kertomuksen juoneksi olen asettanut metsän ja kodin eläinten sekä ihmisen, s.o. Metsolan ja Ilmolan vastakohdan, niinkuin se itsestäänkin saduista ilmenee; tämän rinnalla, välittäjänä ja viejänä tapauksesta toiseen, toiminnan antajana, esiintyy pääasiassa kettu. Tähän lankaan olen sitten koettanut ripustaa näkyville kaikki ainekset, niin paljon kuin suinkin olen niitä saanut kokonaisuuteen mahtumaan. Ainekset olen aluksi luokitellut aiheitten mukaan käyttäen siinä apuna professori _Antti Aarnen_ tyyppiluetteloita [Verzeichnis der Märchentypen. F F Communications n:o 3, 1910; Finnische Märchenvarianten. F F Communications n:o 5, 1911; Sama, Ergänzungsheft 1, F F Communications n:o 33, 1920]; nämä eri toisinnot olen sulattanut yhteen yhtenäisiksi tapaussarjoiksi ja koettanut samalla puoleksi ulkoa lukien tehdä omakseni niiden kansanomaisen kielen ja kertomatavan. Näin menetellen luulen yleensä onnistuneeni välttämään suurempaa väkivaltaa ja »omia» lisäyksiä.

Mitä kertomatyyliin muuten tulee, olen katsonut siinä oikeudekseni kykyni mukaan pyrkiä mahdollisen suureen mehevyyteen, jopa kansanomaiseen leveyteenkin. Käsitykseni on nimittäin se, että kansamme kertoo — ainakin itäsuomalaisella alueella — omissa oloissaan, vain tuttua väkeä kuulijana, satunsa elävästi, mehevästi ja laajasti; tästä on itselläni varma muisto lapsuuteni ajalta Suomussalmelta, jossa kolmisenkymmentä vuotta sitten sadunkertominen vielä oli pirttien suosittua iltahuvia. Mutta heti kun kirjaanpanija, satujen kerääjä, joka useinkin on ylioppilas tahi muu »herra», saapuu kyninensä ja papereinensa kertojan ääreen, valtaa tämän luonnollisesti ujous, ja koska hän muutenkin pitää satuja »loruina», tulee hän väkisinkin muuttaneeksi kertomatapaansa. Niinpä ovatkin usein kirjaanpannut toisinnot yksittäin luettuina sangen »kuivia», jopa vähäpätöisiäkin, sisältäen kuitenkin tavallisesti sen ytimen, joka sopivasti paisutettuna antaa sille tarpeellisen lihan ja veren.

Teokseni synnystä on minun kiittäminen _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa_, jonka arvoisa johtokunta salli minun sitä yrittää ja joka on kunnioittanut työni tulosta ottamalla sen »Toimituksiinsa»; professori _Kaarle Krohnia_, joka on pitkin matkaa avustanut minua arvokkailla neuvoilla, m.m. kohdistamalla huomioni Metsolan ja Ilmolan vastakohtaisuuteen ja lukemalla käsikirjoitukseni, jolloin hänen neuvoistaan tulin ymmärtämään monen lyhennyksen ja korjauksen tarpeellisuuden; maisteri _E.A. Saarimaata_, joka samoin on lukenut käsikirjoitukseni ja antanut useita arvokkaita neuvoja sekä tehnyt kielellisiä silityksiä; tohtori _E.A. Tunkeloa_, joka hyväntahtoisesti on lukenut korjausarkit ja saanut minut kiitollisena korjaamaan monet kielelliset ja tyylilliset epätarkkuudet; tohtori _Santeri Ivaloa_ ja tohtori _Juhani Aho_ vainajaa, jotka suopealla ja luottavalla suhtautumisellaan yritykseeni ovat minua paljon siihen innostuttaneet. Näille arvoisille henkilöille lausun parhaimmat kiitokseni, valittaen, ettei Juhani Ahon oltu sallittu olla teokseni kummina niin pitkälle kuin hän itse asiaan mieltyneenä, sen alkuvaiheiden aikana, sanoi haluavansa.

Pälkäneellä, elok. 27 p. 1921.

_Osmo Iisalo_.

I.

TIE KÄYDÄ, HAKO LEVÄTÄ.

Susi juoksi suota myöten, Karhu kangasta samosi. Suo liikkui suden jälessä, Kangas karhun kämmenissä.

Olipa kerran, kauan aikaa sitten — siitä on jo niin pitkiä aikoja, ettei sitä voi kukaan sanoa — Suomenniemellä niin soma elämä, että eläimet osasivat puhua, haastella, tarinoida, jopa oikein selvällä ja ymmärrettävällä kielellä asioitansa toisilleen ilmoittaa. Silloin olivat täällä salot koskemattomat, järvet pyydyksen heittämättömät, kaikki luonto ihanana ja kauniina Tapion ja Mielikin häiritsemättömässä rauhassa. Missä tuli nälkä, siinä sen luonto kohta tyydytti, missä jano, siinä heti juotavaksi kirkas lähde kumpusi, missä uni, siinä pehmeä sammal nukuttavaksi. Eläimet elivät sopuisasti metsän lakien mukaan, kukin luontonsa jälkeen, tyytyväisinä Pohjolan kultaisen kesän ja valkoisen talven raikkaassa hoivassa.

Väliin hekin kuitenkin tuskittelivat, kun piti saalista etsiessä juosta murrokoissa ja risukoissa, rikkoa jalkansa karkeissa kivikoissa, sokaista silmänsä sakeissa tureikoissa. »Kunpa olisi täällä hyvät tiet kaikkialla, joita myöten juoksennella, niin eri helppoa olisi meillä elämä», arvelivat he ja neuvottelivat asiasta keskenään. Niinpä siitä vihdoin herää ajatus ja kypsyy päätös: »Täytynee ruveta tässä teitä tekemään ja risukkoja raivaamaan, viidakoita aukomaan, että on hyvä mennä vilahduttaa sileätä polkua pitkin saalismaille.» Ei muuta sitten kuin ruvetaan sanaa asiasta toisilleen saattamaan. Karhu mörisee sitä kankailla kulkiessaan ja marjoja makuisasti syödessään, susi ulvoo sen ilmoille istuessaan pesänsä edustalla, korppi kronksahuttaa sen lentäessään, harakka nauraa räksähyttää sen kuuluville pyrstöään heilauttaessaan, kärppä vie sen vilauksessa hiirille ja kaikille sammalen asukkaille — pian on se Metsolan asukkailla tietona ja kohta kaikki hokemaan: »Ka, tien tekoon on nyt tästä lähdettävä, tien tekoon jotta oikein», ja pienet hiiretkin uhkaavat ylpeästi: »Tien tekoon täytyy nyt ryhtyä, muu ei auta!»

Alkaa siinä sitten vilske metsässä, kun elävät kaikki kokoontuvat Metsolan suurelle kankaalle päättämään yhteisestä tien teosta. Tulee vyöryen karhu karvaröllö, tulee susi korentoselkä, kettu neulasilmä, tulee kurki pillisääri, kärppä vikeväjalka ja hiiri siimahäntä. On siinä ääntä ja jaaritusta, kun koko Metsolan väki pitää neuvoa tien teosta, mistä alotetaan ja kuinka työ sitten tehdään. Puhutaan, puhutaan — ei tule selvää miten on asiaan käsiksi käytävä. Sanotaan: »Päällikkö tässä tarvitaan — kuka nyt mieluisimmasti siksi rupeaa ja luulee osaavansa päällikkönä olla?»

Katsotaan toisiinsa töllötetään, karhu vilpittömästi katsoa illistelee, susi tyhmästi, mutta kettu viekkaasti silmiänsä raottelee vasten päivää. Kun ei kukaan sano mitään, vaan kaikki odottavat, niin jo hyppää kettu neuvoskivelle, leuhauttaa tuuheata häntäänsä ja julistaa: »Minä olen Mikko, mielevä mies, kyllä minä osaan olla päällikkönä.»

No, tuosta ei kovin hämmästytä, sillä huomannut on jo Metsolan väki ketun viisaaksi ja mieleväksi mieheksi ja nähnyt hänen neuvokkuutensa monessa paikassa. Urahdetaan vain, että no, ruvetkoon sitten kettu päälliköksi, vaikka älytäänkin, että laiskuuttaan se siihen tarjousi, kun ei, liuvari, koskaan mitään työtä viitsisi tehdä. Mutta ei siitä nyt ruveta riitelemään, sovinnollisia kun ollaan, vaan alistutaan Mikon johtoon. Tämä rupeaakin topakasti töitä järjestelemään, kääntyy karhun puoleen ja sanoo:

»Sinä karhu, kuomaseni, joka ylen väkevä mies olet, sinun pitää vääntää pois kannot ja kivet...»

Karhu mörisi, että raskaimman työn sinä nyt hänelle annat, mutta kettu siihen ehätti liukkaasti sanomaan:

»No, susi, kuomaseni, sinä toinen vankka mies, korentoselkä ja vonkulasääri, sinä kantelet pois kannot ja kivet, joita kouko irti vääntelee. Ja missä ei sitä työtä riitä, vaan maat ovat sileät, siinä sinä maata kuovit, viskot pois lahopökkelöitä ja liekoja pois kanniskelet...»

Nousevat siitä karhu ja susi sekä lähtevät työmaalleen, mutta kettu sievästi edelleen toimittaa:

»Te, hiiret, sammalta pois tieltä repikää ja lykätkää; ja sinä, kärppä sihtimuoto, valvo hiirien töitä. Jos käyvät työssä vaivaisiksi ja kuolevat, niin ne kanna pois, ja elleivät tee työtä, niin saat syödä niitä sen kuin jaksat.»

Ja topakasti kettu edelleen julistaa:

»Sinä ilves, metsänkiivas, saat repiä teiltä kanervia ja juuria, sinulla on hyvät kynnet pehertää ja pehmittää tien paikkaa. Ja sinä, jänis, mulkosilmä, jolla on niin villavat takajalat, sinä saat sitten sen tasoitella, mitä ilves kuopii. Mutta orava pöyryhäntä ja silvankaristaja hypätköön edellä tien suuntaa näyttämässä...»

Siitä toiset sanomaan, että kovin tulee mutkainen tie sillä tavalla, mutta kettu määräsi: »Ei se haittaa mitään, olkoon vain mutkia metsän teissä.»

Mutta linnuille kettu selitti:

»Teidän pitää syödä marjat pois tieltä ja repiä puolukan lehtiä ja marjanvarsia.»

Sanoa keikahutti siihen silloin kurki, pitkäkaula:

»En minä viitsi tietä tehdä. Minä asun suolla enkä kankaalla.»

Mutta kettu kovasti varoitti kurkea tottelemaan ja pakotti hänet työhön. Metsäkanan harakopran hän pani katkomaan latvoja ja syömään urpuja niistä paikoista, mistä orava menee, että nähdään tien paikka. Metsäkana, joka syntisyydessään oli käynyt Ristuksen haudalla kirota vätkyttämässä, ei saattanut nytkään pahaa sisuansa hillitä, vaan lähti menemään sadatellen, että »se tuhat tulinen p--rkele sinulle rupesi tietä paaraamaan.» Teeri, se kiveräpyrstö kukertaja, sai tehtäväkseen syödä tien paikalta koivun urvut, mutta pyylle kukkapäälle, metsän synkän piiskuttajalle, annettiin lepän urvut. Metso, värisilmä ja kupumaha, otti syödäkseen tiellä olevista petäjistä havuneulasia merkiksi, pannen vielä akkansa, koppelon, samaan puuhaan. Orava kerskasi: »Kukas muu kuuseen kuvahtaa, ellei orava osaa», meni kuusikkoon, karsi käpyjä, söi siemeniä ja pudotteli kävyn suomuja maahan. Mutta kuusanko, Tapion lintu, hienorinta metsänpiilo, ja käpyhakkari puunkopistaja, ottivat männynkävyt osalleen, uhaten niitä koota ja niillä rikastua.

Niin oli vihdoin saatu työt kullekin määrätyksi, mutta monet Metsolan eläimet olivat jääneet työhön tulematta. Toiset kuitenkin tekivät työtä sitä uutterammasti, karhu vääntäen kantoja ja kiviä yhdeksän miehen voimalla, susi hänen jälkiänsä siivoten, hiiret kovasti ponnistellen ja väsyen sekä joutuen voutinsa, kärpän vikeväjalan pois kannettaviksi. Kettu liuvari vain käveli ylimpänä työpehtorina milloin missäkin, söi ja huvitteli sekä jakoi mahtavasti määräyksiään, paistatte!! päivää aurinkoisella rinteellä, ja nauroi itsemielessään muitten eläimien tyhmyydellä. Mutta siitä, että toiset jäivät työstä pois, toisten raskaasti raataessa, kylväytyi Metsolan eläväin keskuuteen ensimmäinen kateuden ja eripuraisuuden siemen, josta heille vastaisuudessa koitui paljon vahinkoa ja turmiota. He tekivät kuitenkin ahkerasti työtänsä iltaan saakka, jolloin Pohjolan kesäyön pehmeä hämärä laskeutui ja he kaikki riensivät yöteloillensa tahi luontonsa mukaan hankkimaan saalistansa. Metsolan suuri salo muuttui salaperäiseksi, lumoavaa loihtua täynnä olevaksi maailmaksi, jossa metsän väki ja ilman ihmeet juoksivat ja lensivät omilla äänettömillä teillänsä, yötuulen suhahdellessa korven kuusikossa ja huuhkajan harmaakaulan kaameasti huhuillessa.

II.

AHKERUUS ON ONNEN ÄITI.

Tuosta tunnen virkun miehen, Pian söi, välehen kenki, Pian pistihen pihalle, Terävähän töille lähti.

No, saadaan siitä vihdoin Metsolaan eläväin tiet valmiiksi. Kaikki on nyt kunnossa. Tietää nyt kontio, mistä sen tulee samota, tietää ilves metsäpolkunsa, orava osoittimensa, kärppä kaikki käymäpaikat, tietävät teeret tien urpukoivuihinsa, metso männikköihinsä ja peherryspaikoillensa, hirvet taistotanterillensa — kaikki on nyt selväksi urat rastittu jokaiselle. Ei muuta kuin vielä kerta kokoonnutaan suurelle Metsolan tanhualle tien teon päättäjäisiin. Kettu siinä taas esiintyy puuhamiehenä kuin ylimmäinen työpehtori ainakin ja julistaa kokoontuneelle Metsolan rahvaalle:

»Nyt kun on tiet tehty ja kaikki metsän viljan polut laitettu, käydään ahkeria palkitsemaan, mutta laiskoja ja huolimattomia rankaisemaan. Se on Tapion ja Mielikin tahto, jonka he ovat minulle tarkoin selittäneet ja teille ilmoittaa käskeneet. Kuka teistä on nyt kovimman työn tehnyt?»

Karhu, pitkävilla mesikämmen, siinä vielä siivoili pihkaa ja naavaa turkistaan eikä puhunut mitään, mutta toiset huusivat:

»Karhu on kovimman työn tehnyt. Hän on oikea metsän nurinkääntäjä! Ja väkevä!»

Mutta silloinpa kuului maasta pientä ja jäntevätä ääntä. Muurahainen se sieltä todisti:

»Minä elävistä kokooni nähden vankin olen. Olen varmasti! Kokoiseni kiven nostan helposti leuvoillani. Koettakoonpa kontio sitä konstia. Vaikka puuhun sen vien!»

»No kaikkia tässä vielä!» mörähti karhu halveksivasti, mutta muut eläimet rupesivat muurahaista puolustamaan:

»Totta puhuu! Väkevä on kokoonsa nähden tämä pieni mies. Ota, kontio, kivi tuosta suuhusi ja koeta viedä se puuhun. Sittenpähän nähdään!»

Koetti karhu hamuilla leukoihinsa suurta kokoistansa kiveä, mutta eihän siitä mitään tullut. Hänen siinä äkäisenä yrittäessään piukasi muurahainen jo männyn latvasta, että täällä ollaan, ja pudotti sinne viemänsä kiven karhun niskaan sekä tuli alas. Mutta karhu suuttui ja roppasi pikku miestä suurella kämmenellä selkään, niin että toinen aivan hävisi hiekkaan. Säikähtyneinä ruvetaan häntä hakemaan, kun hän jo ilmestyykin hiekan sisästä kuin vedestä ja alkaa kiivaasti kannella karhun niskaan. Mutta kettu sanoi:

»Ole vaiti! Karhu on sittenkin Metsolan väkevin urho ja siksi on Tapio määrännyt hänet valtiaaksi Pohjolan metsiin. Kun hän tekemillämme teillä kävelee, pitää muiden mennä tieltä pois.»

Äkäinen muurahainen laahautui puolivaivaisena ketun eteen ja valitti:

»Kaikki pienet rikat minä olen nokkinut ja kantanut pois ja nyt minua karhu tällä tavalla runteli! Mitä minä nyt teen?»

Kettu vastasi lohduttaen:

»Saat niitä rikkoja kantaa koko ikäsi ja niistä tehdä talosi ja kartanosi. Ja minkä vain yhdytät tielläsi, niin sen saat tappaa, jos voitat. Ja me keitämme sinulle vielä sellaista väkevää voidetta, että silmät sokaiset kun sitä vain päälle ruiskutat. Ja heinänkorren verran me sinulle vielä annamme voimaa lisäksi, että tosiaankin olisit kaikista elävistä kokoosi nähden vankin mies.»

Rauhoittui siitä muurahainen, mutta karhu mulkoili häneen vihastuneena kämmentensä takaa ja päätti syödä hänet missä tapaa, koska rupesi hänen kanssaan voimista kilpailemaan. Ja niinpä karhu vielä tänäkin päivänä syöpi muurahaisen missä vain yhdyttää.

* * * * *

Jakaa kettu edelleen niitä Tapion palkinnoita. Tulee saapuville hukka, irvihuuli, ja työssä on suunsa revennyt suureksi ja poskinahat vyyhdellä riippuvat. Ulisee hukka, että mitä hänelle Mikko antaa palkinnoksi. Mikko toimittaa, että ota mitä saat syödäksesi, lammasta, sikaa, vuohta. Hukka siihen mukautuu: »No, omianipa olenkin niitä ottamaan, kun olen oppinut tässä kantamaan selässäni juurikoita ja puita.»

Jakoi kettu liuvari palkinneita. Antoi ilvekselle nopeat jalat ja koppurakynnet sekä viskasi lopuksi hiirien kokoamia mustia ja valkeita kivenrakeita sille selkään, ja niin siitä tuli kirjava papumus. Otti ymmyrkäisen heinän tuppuran ja heitti sillä jänistä housuille, ja niin sai jänis palkinnokseen tuppurahännän. Tempasi terävän ja soukan, ymmyrkäisen tikun, ja heitti sen rotan perään, jolloin se muuttui hännäksi sitten. Huusipa vielä takaisinkin ja teroitti sen kynnet, että pääsee seinääkin myöten nousemaan, jos tahtoo ja hätä on. Kärpälle vahvistettiin voutivalta syödä hiiri, niinkuin oli tien teossakin hänellä lupa ollut; ja kun orava, neulanrosvo, kuusen oksalla malttamattomana tirskui ja löi näppiä muulle kansalle, sieppasi kettu pitkän kasvin, jossa oli paljon karvoja ja villaisia pöyhtyviä, ja kun orava sen huomattuaan lähti kiireesti hyppyyn, viskasi kettu sen hänen jälkeensä. Sepäs juuttuikin kiinni pakanain väliin ja niin sai orava mahdottoman kauniin hännän, josta sitä vieläkin pöyryhännäksi ja kantakeikkeliksi sanotaan.

Mutta teeri keikisteli koreana koivunsa latvassa ja kysyi muulta kansalta alituiseen ja uteliaasti: »Onko kukkaroa? Mitä minä sitten saan?» Kettu määräsi: »Saat syödä urpuja puista, marjoja maasta ja suolle saat, tanssipaikan.» Istui siinä pyy, pyrstönsä päristäjä surullisena kuusen oksan juuressa, pää kallellaan kuunnellen, mitä hänelle onnettomalle annettaisiin. Kovahan olikin hänen kohtalonsa!