Part 2

Osa Rautalammin miehistä oli jo hiihtänyt edellisenä iltana Seppälän ohi, liittyäkseen Juvan ja muiden naapuripitäjien miehiin ja Tuomaankin naapureista olivat miehet siihen joukkoon lyöttäytyneet. Tuomaskin oli jo ollut lähtötouhuissaan, mutta toiset olivat häntä kieltäneet lähtemästä. Viime yönä ei Tuomas kuitenkaan saanut unta ja nytpä hän aamun koittaessa jo tahkosi uutta keihästään, jonka oli käynyt pajassa taikaluvuin terästämässä ja kengittämässä.

Vanha Pirkko esteli poikaansa sotateille enää lähtemästä:

— Uusia syvempiä haavoja sinne menet vain saamaan, sellaista näin unta viime yönä. Nyt kun vielä ainoa poikasi sinne estelyistäsi huolimatta lähti, ei miestä jää taloon, kun molemmat sille tielle jäätte.

— Voihan se käydä niinkin, mutta vaikeatapa se on olo silloin kotinurkilla, kun toiset ovat maata sortajista vapauttamassa, virkkoi Tuomas.

— Kädetönnä sinä sieltä palaat, saat uskoa minua jos tahdot, jatkaa muori ja kohentaa tulta liedellä ja tarttuu sitten taas värttinäänsä.

Tuomas ei kuitenkaan kuuntele muorin kamalia ennustuksia, vaan liikehtii sillä päättäväisyydellä, mikä hänelle ennenkin on ollut ominaista. Vaikeatapa se hänen tiensä on ollut näihinkin asti, eikä se sen vaikeammaksi tulle, vaikka saisikin lisää kohluja entisten lisäksi. Uutistaloa peratessa on ollut yhtämittaisia vastuksia. Vanhin poika jäi Vienan retkelle, johon sattumalta tuli joutuneeksi ja vaimon vei kulkutauti. Nuorimman poikansa kanssa on tässä raatanut ja koettanut häätää ahnastelevia huoveja aitoistaan, kun suosiolla suoritettujen verojen lisäksi ovat käyneet anastamaan viimeisetkin rippeet vähäisistä vuosituloista.

— Laittakaahan eväs reppuun. Jos hyvä onni sattuu, niin ehkä päästään sieltä jouluksi jo kotiinkin, rauhoittelee Tuomas äitiään. — Kohta tulee muutamia jälkijoukon miehiä, enkä malta olla heidän mukaansa lähtemättä.

Huoaten ottaa Pirkko-muori ilveksennahkaisen laukun seinältä ja säälii siihen osan vähäisistä eväistä. Parhaiksi työntyykin tupaan Tuomaan odottamat miehet huurteisina ja hiihdosta palavissaan ja Tuomas nostaa viivyttelemättä laukun selkäänsä.

— Valmiinapa jo oletkin lähtemään ja hyvä onkin, ettei viivytellä. Ei tässä malta mitenkään kotinurkille jäädä, kun tietää pääsevänsä näkemään, miten knaappeja rökitetään, sanovat miehet ja vanhin lisää Tuomaalle muhoillen:

— Annetaan nyt heille semmoiset voiteet, etteivät aivan heti ole aitoilla kurkkimassa viimeistä jyväkarpiota ja lihamukaretta.

Miehet lähtevät ja Pirkko avaa ikkunaluukun, katsellakseen vielä menijäin jälkeen.

Sinne painuivat miehet lumiseen metsään, joka raudan kovalla pakkasella näytti niinkuin maata vasten painuvan. Erämaan hiljaisuus tuntui tulevan vielä suuremmaksi, kun viimeiset menijät painuivat sinne tuntemattomille teilleen.

Muori sulkee ikkunaluukun ja heittää honkaisen halon takkaan. Käy antamassa niille kahdelle lehmälle, jotka ryösteleviltä huoveilta ovat kuin vahingossa jääneet, ruokaa ja juomaa ja asettuu sitten taas värttinänsä ääreen.

II

Läpi lumisten metsien hiihtää Tuomas Niilonpoika toisten miesten jälessä ja seuraavina päivinä jo tavataan suurempia nuijajoukkoja, jotka taas lähtevät eteenpäin läpi äänettömien, raskaan lumen alla nukkuvien sydänmaiden, yhtyäkseen Pirkkalan seuduilla pohjalaisiin, joita sinne sanantuojat ovat kertoneet laumottain saapuvan. Kaikki voimansa täytyy Tuomaan ponnistaa pysyäkseen nuorempien kintereillä ja mieltä kalvaa epäilys, että tämäkin matka saattaa mennä yhtä huonoilla tuloksilla kuin entisetkin. Eihän tuntunut olevan mitään yksimielisyyttä talonpoikien joukossa, vaan majapaikoissa riideltiin, kenen neuvot olisivat parhaat ja kuka saisi olla johtajana.

Kokonaan toisin oli entisillä partioretkillä, kun vainolaista vastaan käytiin. Yksi määrättiin lähtiessä johtajaksi ja sitä kaikki tottelivat. Nyt käytiin aateliston taloissa ryöstelemässä ja kun kerran Tuomas uskalsi paheksua tällaista sodankäyntiä, sanottiin hänelle:

— Mikä sinä luulet olevasi, kun tulet muita komentamaan. Eikö sinulle muka tavara kelpaa. Verotetaan nyt mekin vuorostamme herroja, jotka ovat meidät nylkeneet puhtaiksi.

— Mutta se on kuitenkin väärin, jatkoi Tuomas.

— Ei tässä nyt katsota, mikä on oikein ja mikä väärin, vastattiin ja siihen sai Tuomas tyytyä.

Mieli tyyten lamaan painuneena aikoi Tuomas jo pyörtää takaisin, mutta isketyt haavat, joita kylmä viima vieläkin viilteli, vaativat jäämään toisten mukaan. Ehkäpä sittenkin nuijajoukko yhteisen päällikkönsä ympärille keräytyy yksimielisenä ja lopettaa ryöstelemisen voidakseen suorittaa tehtävän, jota varten on lähtenyt.

Jouluksi majoittuvat savon seutujen nuijamiehet muutamaan Götrik Fincken huovipäällikön taloon. Parin päivän hiihtomatka on enää pohjalaisten majapaikoille ja kun ei vielä ole mitään kiirettä sinne menolla, päätetään viettää joulu Olavi Simonpojan talossa oikein juhlahumulla. Edellisenä jouluna oli Akseli Kurjen lipullisiin kuuluva huovi, Mauri Skytte, elämöinyt miehineen Rautalammilla ja uudenvuoden pyhinä muissa naapuripitäjissä, särkien talonpoikien joulurauhan. Nytpä saatiin vuorostaan maksaa samalla mitalla, vaikka takaisinmaksu sattuikin tälläkertaa Hollolan voutiin, joka ei ollut milloinkaan mitään rauhattomuuksia talonpoikien keskuudessa harjoittanut.

Karjaa teurastettiin ja oluttynnyrit kiskaistiin suuren väentuvan permannon alta ja tapit lyötiin auki.

Eipä maltettu voitonmahdollisuuden huumaamana olla kerskailematta:

— Tämä on vasta alkua... Kunhan päästään Hämeenlinnaan ja Turkuun, niin juhlitaan sitten eri tavalla.

— Lämmittäkäähän pojat sauna kunnolliseksi, että saamme norjiksi hiihdosta jäykistyneet jäsenet. Ehkäpä jo päivän, parin perästä vetreyttä kysytään, kun Nokinaaman joukkoja mäikytetään.

Eipä kuitenkaan tarvinnut miesten kinttujaan hautoa matkan jatkoa varten. Joulukylpy oli tarpeen kokonaan toista tarkoitusta varten, jota remuava miesjoukko ei osannut edeltäpäin kuvitella. Savonlinnan käskynhaltija, Götrik Fincke, oli saanut koko joulukuun ajan lähettää yhteen ja toiseen paikkaan asemiehiään tukahuttamaan Savon maakunnassa syttyneitä kapinan liekkejä ja niinpä pelmahti ratsuväkijoukko Olavi Simonpojan taloonkin juuri parhaiksi, kun miehet olivat joulusaunasta palanneet oluthaarikoidensa ääreen.

Ei edes ehditty vähäiseenkään vastarintaan nousemaan, kun nuijajoukko oli sidottu ja heitetty pakkasyöhön talon pihamaalle. Siitä tuli talonpojille outo jouluyö ja moni taisi ajatella, että olisi sittenkin ollut joulu kotona pirtin lämpimissä ja puhtoisilla oljilla monin verroin parempi.

Sitä ajatteli ainakin Tuomas Niilonpoika, joka hytisi vilusta portinpylvääseen sidottuna, ja kylmästä, väsymyksestä ja ärtelevien haavojen tuomista kivuista puolipökertyneenä koetti kihnuttaa auki köyden solmuja. Toisetkin koettivat aukoa siteitään ja joku taisi onnistuakin, koskapa joutui tovereitaan auttamaan ja miesjoukko pääsi vähitellen saunan lämpimiin miettimään, mitä olisi tehtävä.

Kidutuksesta mielet olivat vain lisää myrtyneet ja eipä rauhan yökään estänyt taistelua syntymästä, joka taistelu päättyi, niinkuin useimmat nuijamiesten kahakoista, heidän surulliseen häviöönsä. Osa pääsi pakenemaan ja niiden mukana myöskin Tuomas poikansa Laurin kanssa.

Hiihtäessään poikansa tukemana jouluaamun hämärässä asumattomia taipaleita, hoki Tuomas yhtämittaa:

— Ei pitäisi nousta kapinaan esivaltaa vastaan. Näin se taas kävi ja käy aina, kun miekkaan tartutaan.

Matka kävi hitaasti ja yönuotioilla levättiin aina melkein aamunkoittoon. Vähitellen virkosi Tuomas ja kävi reippaammin suunnittelemaan tulevaisuutta.

— Kun päästäisiin taas kesään, niin ehkäpä tästä taas elämä alkaisi mennä vanhaa latuaan. Kaipa se marskin valtakin joskus loppuu ja talonpojat pääsevät hengähtämään linnaleirin ja verotaakan alta. Vielä minä jaksan korpea aukoa siinä missä toinenkin ja kun sinä tuot nuorikon taloon avuksi vanhalle äidille, niin silloinpa alkaakin uusi, ehompi elämä meillekin.

Näin puheli toivovin mielin taas Tuomas ja nytpä uskalsi jo Laurikin jouluyön kahakassa saatuja haavojaan hoitaa salailematta niitä isältään, niinkuin oli tähän asti tehnyt, siten koettaen olla tuottamatta lisää huolta vanhalle miehelle.

— Nehän pitivät ahtaalla sinuakin, etkä ole siitä mitään virkkanut, sanoi Tuomas, nähtyään pitkän miekan haavan poikansa käsivarressa.

— Mitäpä siitä... pian se paranee, kunhan kotiin päästään, sanoi Lauri. — Rauhan töihin tässä taas on tartuttava, kun on sotaakin käyty tarpeeksi. Parasta se kai on antaa heidän vastustelematta ottaa otettavansa. Ehkäpä vielä Kaarle-herttua pääsee valtaan ja silloinhan hän meitä kyllä armahtaa.

III.

Pitkiksi ovat venyneet Pirkitta-muorin päivät yksinäisessä Seppälän uudistalossa. Aamuisin on taivaan kiiluvaisista pitänyt asettaa tuntilasin juoksu ja Otavan pettämätön viisari on näyttänyt kolmea joka aamu, kun muori on sitä käynyt herättyään tarkastamassa. Verkalleen valuu sitten hiekka suppilosta toiseen, kunnes on aika mennä karjalle aamuruokaa antamaan. Siitä on vielä aikaa aamun koittoon ja keskipäiväkin sydäntalvella on niin kovin lyhyt, että puut ja heinät ehtii Pirkitta hädäntuskin noutaa keskipäivän aikana metsästä, nekin kun ovat sotaan lähtijöiltä jääneet hommaamatta.

Joulu on mennyt rauhallisesti. Ei ole kuulunut kylältä eikä vieraista pitäjistä sanomia huovien hurjisteluista. Kolmihaaraisen talikynttilän valossa on muori tutkinut kirjantaitavana Uutta Testamenttiaan ja virsikirjaansa, josta löytyi lohdutusta ja rauhaa rauhattominakin aikoina.

Nyt on jo uuden vuoden aatto ja muori odottelee miehiä palaaviksi. Saunakin on pantu lämpiämään ikään kuin heitä varten ja väliin avaa muori tuvan ikkunaluukun, kuunnellakseen, eikö matkamiesten suksen sauvan kipakkata kirinää alkaisi talvitieltä kuulua.

Huoahtaen sulkee muori luukun ja ottaa taas esille puukantisen virsikirjansa ja lukee siitä mielensä virkistykseksi. Mikäpä hänellä on täällä hiljaisen korven keskellä yksinäänkään ollessa. Eikähän sellaista ole voinut tapahtua, että molemmat miehet sille tielleen jäävät. Hän on kyllä viime yönä nähnyt kamalan unen. Miehet ovat olleet paluumatkalla ja molemmat kääriliinoihin kiedottuna. Lauri on hoippunut isänsä jälessä ja hänen kädestään on jäänyt veriviiru lumihangelle. Kiesus-Maria miehiä armahtakoon, jos haavoissaan siellä avutta hoippuvat.

Sauna on turhaan odottanut kylpijöitä. Pirkittakaan ei ole uskaltanut pimeän tultua mennä saunaan, kun navetassa käydessään on kuullut läheisestä korvesta suden ulvontaa. Huu, huu, hu-uh-huu, on kamalasti kaikunut pakkasen sitä säestäessä räiskähtelyllään ja muori on sulkenut tarkoin navetan ja tuvan ovet ja asettunut taas joulun edellä valmistamansa talikynttilän ääreen sanaa tutkimaan.

Puoliyössä kuitenkin kuuluu hiljainen koputus oveen ja muori arvaa, että miehet sieltä vihdoinkin tulevat.

Avattuaan oven, näkeekin Pirkko siinä Tuomaan ja Laurin tutut kasvot, vaikkakin valkoisempina kuin lähtiessä. Silloin oli niissä vihan tuli loimunnut, nyt ne olivat rauhalliset, joskin veri oli niistä tyystin paennut.

— No vielähän toki tulitte, virkkaa muori ojentaessaan oluthaarikan väsyneille matkamiehille. — Ja kuinka asianne onnistui?

— Huonosti. Ei tarvitse talonpojan lähteä tappelemaan herroja vastaan, virkkaa Tuomas. — Emme tosin tiedä, miten Nokialla on käynyt, mutta luulenpa sielläkin epäsovun ja ryöstöhalun miehiltä tarmon vieneen.

— Ja Lauri on saanut käsivarteensa haavan, sanoo muori. — Sitä tiesi uneni. Annahan kun laitan sen, ettei pääse raudan ja pakkasen vihat tehoamaan.

Muori käärii Laurin haavan loitsujaan hiljaa lukien, ja jouduttaa sitten miehille ruokaa tuvan honkaiselle pöydälle. Käy saunaakin tarkastelemassa ja ilmoittaa miehille vielä kylynkin olevan saatavissa.

Antaa vielä jotain voidetta Laurille, käskien sillä käsivarttaan saunassa sivelemään, huomauttaen:

— Lukisit samalla raudan synnyn, niin se estäisi veren vihoja.

— Pappihan sanoo sellaisia noituudeksi, virkkaa Lauri naurahtaen.

— Sanokoon. Tiedän kuitenkin niiden auttavan, virkkaa muori, joka palveli rinnan omia taikojaan ja kotihaltijoitaan ja Ristinkiesusta.

Kun miehet palasivat saunasta vähän jo virkeämpinä, laulettiin virsi Ristuksen syntymästä. Olihan tämä matkamiehille niinkuin joulu, kun talikynttilä valaisi kotoista pirttiä ja kaskihalmeen ohrainen olut palautteli hiljalleen menetettyjä voimia.

Kun virsi oli laulettu ja muori lukenut vielä virsikirjastaan viimeksi rukouksen keskiyön vaaroja vastaan, virkkoi hän kirjansa sulkien:

— Johan kieltelin lähtemästä ja olen aina kieltänyt. Sota ei tuo muuta kuin sotaa ja vaino uutta vainoa. Voihan sitä muutenkin päästä veronkantajien ja huovien mielivallasta, kun kärsii aikansa hiljaisena.

— Niin, eteenpäinhän sitä on yritettävä, vaikka tie näyttääkin vaikealta, virkkoi siihen Tuomas, asetellen nurkkapenkille hirven taljaa pehmoiseksi nukkumapaikakseen.

Kohta ei kuulunut tuvassa muuta kuin nukkuvien tasainen hengitys ja sirkan laulu uunin solasta.

Petetty talonpoikaispäällikkö.

Vuoden 1596 viimeinen päivä oli kallistunut illoilleen. Viikkokausia kestänyt pakkanen alkoi yhä kiihtyä yöksi ja Tyrkkölän ja Viholan talojen pelloille sytytteli nuijajoukko nuotioita lämmitelläkseen taistelun jälkeen ja kootakseen lyhyen yölevon aikana voimia huomispäivän uuteen taisteluun.

Nuijamiesten ja marskin joukkojen välinen taistelu oli kestänyt koko päivän ja vasta illan hämärtyessä oli marski joukkoineen vetäytynyt kapean Pyhäjärven selän yli Nokian puolelle, josta leiritulet nyt pilkoittivat pakkashuurujen lomitse. Pohjalaiset olivat lähteneet tälle kohtalokkaalle retkelle kotiseuduiltaan kolmena joukkona, jotka nostattivat Savon, Hämeen ja rantapitäjien asukkaat aseisiin marskia vastaan. Ilmajoen kirkolla oli näille joukoille valittu yhteiseksi ylimmäksi päälliköksi Jaakko Ilkka, joka oli jo ennemmin puuhannut talonpoikien vapauden puolesta ja niistä puuhistaan joutunut Turun linnan syvimpään vankityrmään, mutta sieltä neuvokkuudellaan pelastunut.

Pakkanen räiskähteli ja lisää nuotioita rakennettiin. Korjaamatta olivat vielä taistelukentän laidassa tämän päivän taistelun kaatuneet, joita oli siellä sekaisin marskin niinkuin nuija-armeijankin miehiä. Järven toisellakin rannalta alkoi yhä useampi nuotiotuli tuikkaa ja Ilkka katseli näitä tulia miettien, miten mahdollisesti seuraavan päivän taistelussa tulisi käymään. Vastakkain oli tässä herravalta ja talonpoikaisvalta ja jos jälkimmäisten joukossa olisi ollut tarpeeksi yksimielisyyttä, ei olisi ollut Ilkalla vähäistäkään epäilyä talonpoikaisväen voitosta.

Nyt oli kuitenkin niin, että heti retken alusta oli ollut riitaa siitä, kuka saisi tahtonsa kuuluville ja kun hän valittuna johtajana oli ajanut jyrkästi tahtonsa läpitse, alettiin häntä vihata ja kadehtia. Hän kyllä olisi suonut päällikkyyden yhtä hyvin jollekulle toisellekin, jos vain olisi löytynyt mies, joka tätä monimielistä joukkoa olisi pystynyt hallitsemaan ja johtamaan. Sitä ei suurista eleistä ja sanoista huolimatta näyttänyt löytyvän, ja hän kun oli ottanut retken vastuulleen, tahtoi myöskin lujasti pitää johdon käsissään.

Niinpä oli hän saanut pitkin nuijajoukon matkaa hillitä joukkojensa ryöstelyn halua ja juopottelua. Aatelisten kartanoissa käytiin kostoon empimättä ja kaikenlaista ryöstötavaraa karttui, joka oli esteenä sotatoimille ja ripeälle etenemiselle. Oluttynnyrien tapit lyötiin auki ja kuohuvien haarikoiden ääressä unohtui retken todellinen merkitys, raa'at vaistot pääsivät valloilleen. Vielä eilen olivat muutamat tunkeutuneet Nokian kartanon kellariin, kuljettaen sieltä oluttynnyreitä ja jos aiottu juominki olisi saanut jatkua, ei nuijajoukko olisi pysynyt tämänpäivän taistelussa horjumatta asemissaan, niinkuin se nyt oli tehnyt. Ilkka oli katkaissut juominkiyritykset ja tästäkin saanut taas lisää entisiin vihoihin. Olipa hän jo saanut kuulla useilta tahoilta uhkauksiakin ja nytkin vihollisen leiritulia silmäillessään mietti Ilkka, voisiko hän pitää järjestystä yllä loppuun asti ja hillitä niitä voimia, joita hän itse oli herättänyt. Hänen tarkoituksensa ei ollut, että herrat olisivat surmattavat tahi karkotettavat ja kartanot poltettavat ja »ryöstettävät, mutta veronkantajien kourissa kiusaantuneet rahvaan miehet eivät pystyneet käsittämään, että retken tarkoitus ei ollut kostaa, vaan lopettaa rasittava linnaleiritys ja ylenmääräinen verojen kanto ja siirtää vallan ohjat Flemingiltä jollenkin toiselle, kansan oloja ja elämää paremmin käsittävälle miehelle.

Ilkan suunnitelmat tässä suhteessa olivatkin kiintyneet Erik-kuninkaan poikaan, Kustaaseen, joka maanpakolaisena oli kuljeksinut vierailla mailla, mutta jonka nyt huhuiltiin piilottelevan jossain äitinsä, Kaarina-kuningattaren lähettyvillä Liuksialassa.

Niinpä oli hän joulun edellä poikennut Liuksialaan, jossa leskikuningatar otti hänet pelkäämättä ja ystävällisesti vastaan. Kävellessään leirinsä vahtipaikkoja tarkastellen kertasi Ilkka vielä mielessään tämän kohtauksen.

Kaarina-kuningatar seisoo Liuksialan vierassalissa jäntevänä, joskin hieman kalpeana ja kysyy likalta:

— Mitä tahdotte minulta?

— Tahdon vain ilmoittaa, että monikymmen tuhantinen nuijajoukko ei kädelläänkään koske omasuuteenne, eikä häiritse rauhaanne ja sitten haluan kysyä, tiedättekö poikanne, Kustaan olinpaikan?

Kaarinan kasvot käyvät entistä kalpeammiksi ja hiljaa hän vastaa:

— En, sitä en todellakaan tiedä. Ja mitä tahtoisitte pojastani?

— Tekisimme hänestä Suomen kuninkaan, lausuu Ilkka kalskahtavasti, lisäten:

— Kansa rakastaa teitä ja poikaanne ja luottaisi hänen oikeamielisyyteensä.

Leskikuningattaren kasvoille vierähtää kyynel. Väsyneenä hän istahtaa ja pyytää nuijapäällikköäkin istumaan.

— Oh, onneton poikani Kustaa... sitä hän kyllä olisi, mutta eihän hän voi... kateelliset eivät sallisi hänen kauan pysyvän vallassa...

Niin, sepä se oli, kateus, joka nytkin näytti peloittavana hajottavan kansan voimat. Alakuloisena oli nuijapäällikkö poistunut Liuksialasta ja saanut töin tuskin estetyksi ryöstelijät sinne menemästä, samoin kuin Tottien ja Hornien kartanoihin.

* * * * *

Tarkastaessaan nuijajoukon leirin vahtipaikat, vetäytyy Ilkka omalle nuotiolleen lepäämään. Äsken oli hän saanut taas keskeyttää muutamilla nuotioilla reuhaavien miesten juomingit ja kuullut yhä tuimempia uhkauksia. Nokian kartanosta oli taas kuljetettu oluttynnyreitä ja ylimielisinä päivän taistelussa saavutetun voiton johdosta aikoivat miehet kostutella yön kuluessa kaulojaan kuohuvalla nesteellä. Rähisten pantiin olutnassakat syrjään ja Ilkka oli käskenyt renkinsä pitämään silmällä, jos ne otettaisiin jälleen esille, ja tuomaan siitä sanan hänelle.

Kunnolleen ei Ilkka ollut ehtinyt ummistaa silmiään, kun renki tuli kertomaan:

— Muutamat Jalasjärven miehet jatkavat juopottelua ja Tyrkkölän taloon on kokoontunut miehiä samassa tarkoituksessa.

Iikka nousee nopeasti ja hänen silmissään leimahtaa vihan liekki. Näinkö he valmistautuvat huomispäivän ratkaisevaan taisteluun? Muutamalla harppauksella on hän rähisevien miesten nuotiolla ja potkaisee pohjan rikki oluttynnyristä, josta kuohuva neste roiskahtaa hangelle. Muuan mies hypähtää nuotion äärestä kiroten Ilkan rintamuksin:

— Mikä sinä luulet olevasi, joka tässä näin komennat?

— Sen sinä tiedät kysymättäkin, että olen teidän päällikkönne, joksi olette minut valinneet ja sellaisena vastuussa retkemme onnistumisesta. Vai luuletteko, että humalaisina olisitte kestäneet marskin tottuneiden joukkojen hyökkäystä, joka huomispäivänä uudistuu varmasti tuimempana.

— Päällikkö... hymähti toinen ilkeästi. — Kyllä tässä aina sellaisia päälliköitä löytyy.

Ilkka eteni toisille nuotioille, jossa uusiutui sama temppu ilman suurempata sanan vaihtoa. Vihaisista silmäyksistä ja murinasta kumminkin voi huomata, että nuijapäällikön ankara juopottelun esto ei tehnyt hyvää vaikutusta.

Palattuaan nuotiolle, kallistui likka havuvuoteelleen ja katseli kylmässä korkeudessa väräjäviä tähtiä. Nokian kosken pauhu kuului pakkasyössä omituisen moniääniseltä ja sen soinnuissa oli jotain, joka teki Ilkan rauhattomaksi. Miten käy huomisen taistelun, kun joukkojen kuri on noin yhä höltymässä? Jos se epäonnistuu on kaikki menetetty, ja marskin sorto jatkuu entistä julmempana ja talonpoikien toivottu vapaus on pitkiksi ajoiksi menetetty. Nyt oli uuden vuoden yö. Minkälaisena koittaisi tämä uusi vuosi maalle ja sen vaikeissa oloissa elävälle kansalle, minkälaisena nuotioittensa ääressä lepäävälle talonpoikaisarmeijalle?

Ilkan mietteet katkaisee lähestyvien askelten narahtelu pakkaslumessa. Ilkan renki ja muuan toinen mies tulee kiireisin askelin ja edellinen sanoo isännälleen:

— Isäntä, isäntä, lähtekää pian pakoon, teitä tullaan kohta vangitsemaan.

— Mitä sinä horiset? t

— Totta se on, vakuutti toinen vieras, Tuiran Vilppu, Ilkan ystävä, joka oli saanut olla todistajana, kun talonpojat tekivät kauppaa marskin lähettien kanssa omasta päälliköstään. Fleming oli lähettänyt voutinsa Melkiorinpojan ja Laukon herran talonpoikien leiriin, josta joku oli saattanut sanan ensin Flemingille asiain tilasta. Ilkan kadehtijat panivat asian alulle Tyrkkölän talossa reuhatessaan ja marski oli luvannut lähettiensä kautta talonpojille täydellisen anteeksiannon kapinasta ja viideksi vuodeksi vapautuksen linnaleiristä, jos nämä jättäisivät hänelle päällikkönsä vangittuna. Ensin oli hieman aprikoitu, mutta pian oli kateus painanut alleen viimeisetkin kunniantunnon rippeet miesten mielissä ja katalaan hankkeeseen suostuttiin.

— Niin, kyllä nahkasi on myyty, vahvisti vielä Vilppu ja jatkoi; — Sanoinhan jo kerran sinulle, että kiittämättömyydellä ja halpamaisuudella se joukko palkitsee auttajansa vaivat.

— Onko tämä totta? kirahti Ilkka hampaittensa lomasta.

— On, on ja nouskaa pian satulaan ja paetkaa, kiirehti renki. — Me tulemme Vilpun kanssa reellä ajaen jälestä.

— Mutta miksi ei vangittu pettureita ja myöskin marskin lähettejä? kuohahti Ilkka.

— Siinäpä se. Silloin ei olisi tullutkaan päällikön nahka myydyksi, virkkoi Vilppu.

— Minä satuloitsen hevosen, hätäili renki.

— Tee se, Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!

Ilkka otti reestä miekkansa, sitoi sen kupeelleen ja hypähti satulaan.

Ylitse vuotava viha leimahti Ilkan tuuheiden kulmien alta, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä kohti ja sähähti.

— Ryömikää nyt sortajanne jaloissa, katalat, ja tuntekaa luissanne tuhatta tuimempana huovien ruoskan iskut. Vielä kerran kuitenkin purkaisitte kaupan, jonka tänä yönä teitte, mutta silloin en ole enää teille apuani antamassa.

Ilkka nykäisi ohjista ja ratsu porhalsi täyteen juoksuun ja hävisi pakkashuuruun. Leirin ohi ajaessaan huomasivat jälessä tulevat miehet että nuotiot tuikkivat yksinäisinä ja sammumaisillaan, kun miehet olivat lähteneet niiden äärestä.

* * * * *

Kului loppu yö ja koitti uuden vuoden päivä. Kun vangittavaa nuijapäällikköä ei kuulunut, ärtyi marski ja vangitutti kaupan hierojat, käskien huoviensa kohtelemaan heitä niinkuin halusivat. Ne nuijamiehistä, jotka olivat yöllisestä humalastaan selvinneet, riensivät suin päin pakoon. Ei ollut mitään toiveita linnaleirin vapautuksesta, sen olivat marskin voudit ilmoittaneet ja talonpojat jo rähisivät keskenään, kuka oli Ilkan vangitsemiseen suostunut ja näin oman asiansa ajaneet karille. Se oli kuitenkin nyt menetetty, samoin kuin paljon kuviteltu vapauskin. Aikaa ei ollut liioin kinasteluun, kun jokainen tahtoi päästä mahdollisimman pian pakoon. Syntyi teillä ja metsissä sekasortoinen tungos ja Flemingin huovit olivat pian tämän pakenevan joukon kintereillä, lyöden ja surmaten.

Osa pohjanmaan miehistä välttyi teurastukselta, mutta jokainen tiesi, että kosto oli tuleva heille siitä häpeällisestä kaupasta, jolla he olivat päällikkönsä myyneet.

Nuijan jälkiä.