v. 1827 muutetaan Korkiopisto Helsingforsiin, ja se saapi uudet

säännöt sekä uuden järjestyksen. Turkuun laitetaan Gymnasiumi. V. 1831 tulevat läänit uudestansa järjestytetyksi. Hovi-Oikeus on laitettu Viipuriin, ja muutamia uusia kaupunkeja perustettu. Näillä ja monella muullaki laitoksella on kansallista järjestystä kartutettu. Muutoin toivottaa sisältäpäin katsoin, halajaminen paremman kristillisyyden ja Suomalaisuudenki perään, uuden, iloisemman ajan lähenemistä.

SUOMEN HISTORIA.

Muistutus.

Itsekkullaki kansalla on ylen vähä tietoja ensimmäisistä ajoistansa. Sillä kun kirjoitusoppi vielä oli tuntematoin, piti merkillistenki asiain ja tapausten jäädä unhotuksiin, paitsi mitä runoissa ja tarinoissa säilytettiin. Mutta runoissa ja tarinoissa asiat ensialkuansakki paremmin kuvaillaan, kun järkkää totuutta myöten selvitetään. Ja kun niillä sitten ei olekkaan parempata säilyttäjätä, kun ihmisen muisto, niin ne polvi polvelta, joko peräti unhotetaan, eli kuitenki muuttuvat semmoisiksi, että tarkimmallaki työllä ei aina tulla tuntemaan, mikä niissä olisi totta, mikä muuta.

Niin on meilläki Suomalaisilla vähä muinaisista ajoistamme tietoja. Arvattavasti oli itse elämälaatuki sillon paljo yksikertaisempi ja harvon mihinkään muuhun ylettyvä, kun jokapäiväisihin elatustarpeisiin. Semmoisina jouduttiin paremmin sivistyneitten kansain, Venäläisten, Saksalaisten (Tavallisesti kutsutaan Saksalaiseksi, Saksan maaksi, mitä tässä kirjassa tulemma Saksaläiseksi ja Saksan maaksi [Saksaksi] nimittämään. Saksa on ainoastaan osa Saksastä ja sentähden ei sovelias koko maan nimitykseksi.) ja Ruotsalaisten keskelle. Uudet opit, tiedot ja muistoaineet alkoivat levetä Suomeen, omat vanhat, mitä löytyiki, joutuivat aina enemmin unheelle. Suomalaiset niitä ei pitäneet sen arvoisina, että erittäin muistella; muukalaisille olivat vieläki vähäpätöisempiä ja muuten ymmärtämättömiä. Niin katosivat muinaisajan ilmanki vaillinaiset tiedot muistosta; kirjassa niitä ei ollutkaan. Mitä muukalaisten kansain kirjoituksissa hyvin harvoin löytään Suomen muinaisaikohin koskevaista, se myös useinki ei taida olla todenmukaista. Sillä kun tavallisesti elivät vainossa Suomalaisten kanssa ja vaan harvon muussa tapauksessa heitä nimittävätkään, niin arvattavasti eivät mainitsekkaan hyvää heistä, sillä eipä vieläkään ole totuttu viholliselle oikiata arvoansa antamaan. — Sama köyhyös muinaisajan tiedoissa kohtaa myös Virolaisia, Lappalaisia ja muita Suomen heimokansoja, ett'ei tule siitäkään toivottua apua. Mitä itse Suomen kielestä, vanhoista sanalaskuista ja tavoista voisi muinaiselämää kohtaan päättää eli arvata, sitä ei vielä ole oikein tarkasti tutkittu. Tarinoita siitä ajasta asti ei löydy, tuskin nimeksikään, ja runot, mitä vielä löytyy, lienevät aikaa myöten niin muuttuneet, että työläästi voi eroittaa, mikä niissä on alkuperäistä, mikä myöhemmin lisäksi tullutta. Ompa vielä niiden syntymäaikaki melkein tuntematoin. Niin on kaikelta kohdalta työläs ja mahdotoinki tarkempata ja täydellisempätä tietoa Suomen muinaisajasta saada. Se aika, jonka paremmin tunnemma, ei ulotu, kun 700 vuotta taaksemme, ja ompa alkupuoli siitäki hyvin laiha tiedoiltansa. Tarkoituksemme tällä kirjalla on, lyhyeltä kertoa, niin hyvin, mitä Suomen muinaisajasta puuttuvaisemmasti, kun seuraavaisista liiatenki nykyisemmistä ajoista täydellisemmästi tunnemma, ja toivomma, että Suomalaiset lukiat, nähden missä vaivoissa, vainoissa, sodissa ja muissa rasituksissa esi-isämme sekä uskonsa että muun kohtansa puolesta enimmiten elivät, oppisivat oikein tuntemaan nykyisen rauhansa, onnensa ja aikansa, ja sen niin itsensä, kun jälkeistensä hyväksi käyttämään.

I.

Alkuluku.

Suomalaisten Kansain Muinaisaika.

a). Niiden alku, asuntopaikat ja muutto pohjaisille maille.

Aasian maanosan keskeltä ja itäpuolelta lähti muinaisaikaan moninaisia kansoja länteenpäin vaeltamaan. Ne matkallansa hajausivat, kunne kukin utautuin, vieläki vuosituhatten jälkeen joitakuita jälkiä yhteisestä peräsuvustansa osottain. Semmoisia Aasiasta kotiperäisiä kansoja sanotaan Hunnit, Avarit, Turkit, Hunkarilaiset ynnä monet muut olleen, joiden seassa myös Suomalaisetkin kansakunnat, jotka epäilemättäki ovat Hunkarilaisten heimolaisia.

Se on saatu jotenki tutkituksi, että Suomalaisten kansain esi-isät monia vuosisatoja ennen Vapahtajan syntymätä elelivät itäpuolella Uralin tuntureita, jotka juoksevat pitkin Euroopan ja Aasian väliä, toisen toisesta eroittain. Täällä, monia satoja penikuormia nykyisestä Suomesta itäkaakkoista suuntaa, olisi heillä Aasian länsiseuduilla, Urali- ja Himalaiatunturein välillä, Obi- ja Siirijokein latvoilla sekä varsilla, ollut laajat asuntoperänsä Hunnilaisten kansain nimellä, joiden jälkeisiä, ja ainaki heimolaisia, seuraavan ajan Hunnit, Hunkarilaiset ja Suomalaiset olisivat. Vähä ennen Vapahtajan syntymätä lähtivät Suomalaiset erille ja siirtyivät pohjaiseenpäin Kyöttiläisiltä [sillä nimellä ymmärretään samaa kansaa, jota muutoin Götheiksi, Göthiläisiksi on kutsuttu] ja muilta kansoilta pakotettuna. Elivät sen jälkeen jonkun ajan länsipuolella Uralitunturia, Volka- ja Kaamajokein varsilla, siirtyivät siitä länteen ja pohjaiseen päin, siksikun neljännen vuosisadan lopulla Vapahtajan syntymästä näyttävät tulleen nykyisille asemamaillensa.

Ketä maassa ennen Suomalaisten tännettuloa asui, siitä ei ole vielä oikein selvää tietoa saatu, ehkä onki paljo ja kauan siitä keskusteltu. Se on tietty asia, että Suomen rantamailla sitä ennen eli ihmisiä, ja että näitä Suomen perivanhoja asukkaita nimitetään Juuteiksi, mutta ei ole vielä voitu selvittää, mitä kansasukua nämät Juutit olivat. Enimmiten on luultu niiden olleen Suomen kansan heimoa. Mutta sitä luuloa vastoin löytyy usiampia asianhaaroja vanhoissa tiedoissa, joista pikemmin voisi päättää, Juuttein olleen heimolaisia niille kansoille, jotka asuivat länsipuolella merta. Myös näyttää Suomalaisista tarinoista, kun olisi maassa ennen nykyisiä asukkaistansa ollut ihmisiä, joiden kanssa elivät vainossa. Semmoisia luultavasti olivat Hiisi, Vuorenväki, Juuttaat ja muut sitä laatua. Luulisi myös semmoisista yli koko maan löytymistä paikkojen nimista, kun Hiidenvesi, Hiidenkangas, Hiidenselkä, Hiitola ynnä muiden omat, näitä paikkoja Hiiden mäeltä asutuiksi. — Näyttää kun olisi Suomalaisten tännettulon aikana maa enimmästi ollut autiona, paitsi meren rantoja, joilla asuttiin. Sillä jos olisi Maan keskessäki asujoita löytynyt, niin arvattavasti eivät olisikkaan ilman suuritta soditta heittäneet asuntojanssa Suomalaisille, mutta semmoisista sodista ei juuri mitään muistella kansan tarinoissa eikä muissa tiedoissa. Tiettävästi olivat myös kauan aikaa jälkeen maan sisemmäiset paikat ilman vakinaisia asukkaita, eikä kun kalastajilta ja metsämiehiltä jollonkullon majailtuina.

Siirtomatkallansa näille pohjaisille maille elelivät Suomalaiset aikansa Venäjän ja Preussianki maassa, sillä yhtä lähtöänsä he eivat kulkeneetkaan. Tästä heidän pitemmän eli lyhemmän ajan niillä paikoin asunnostansa löytyy vielä läpeensä jälkiä Kaspiamerestä aikain ja Jäämereen asti. Jo ikivanhuudesta näyttää heidän erouneen kahteen lahkoon, Lappalaisiin ja Suomalaisiin, joilla nykyjään kielensä, tapainsa ja elämänsä puolesta on suuriki eroitus. Suomalaiset taasen jakausivat kahteen joukkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joista Hämäläiset kulkivat ja elelivät länsipuolella, Karjalaiset itäpuolella toinen toisestansa. Kulkunsa ajalla pohjaisille maille Lappalaiset aina siirtyivät Suomalaisten edellä, ja nämät heitä seuraten levesivät länteen ja pohjaiseen päin, itää kohti levenemästä vastasivat Uralitunturit. Sillä tavoin joutui Hämeen lahkokunta Livon ja Viron maihin, eteläpuolella Suomenmerta, ja saman meren pohjaispuolellenki aina Pohjanlahteen asti. Itäpuolella näitä asuivat, kuin jo sanottiin, Karjalaiset, leveten aina Viena- ja Jäämeren rannoille asti. Siitä sitte siirtyivät pian koko laajuudeltansa länteenpäin, niin että tulivat pohjaispuolelle Nevajokea ja Suomen mertaki, eroittain tällä tavalla Virolaiset Hämäläisistä; vielapä ulousi osa heistä Kainunki maahan ja Lapin rajoille. — Tällä tavalla tulee ymmärrettaväksi, kuinka Hämäläiset kahdelta puolen, idästä ja pohjaisesta, joutuivat Karjalaisten väliin, joka muulla tavalla tulisi vaikiammaksi selvittää.

Ilman näitä kahta suurempata lahkokuntaa, jotka Suomeen ja sen rajamaille vihdoin asettuivat, on monta pienempätä kansan lahkoa Venäjän maalla saanut Suomalaisista alkunsa. Semmoisia ovat Inkeriläiset ja Issorilaiset Inkerin maalla, Virolaiset ja Livolaiset Virossa ja Livossa, Permiäläiset ja Syrjäläiset Permiässä, Tseremissit, Tsuvassit ja Mordviinit Volkajoen tienoilla, Voguulit kahdappuolin Uralitunturia, Votiakit ja Ostiakit Siperiassa; y.m.

Kaikista Suomalaisista kansoista tulivat Permiäläiset vanhaan aikaan kuuluisimmiksi. He asuivat Vienajoen varrella Volka- ja Kaamajoesta alkain aina Vienamereen asti. Eteläpuolella asuvain rajakkojensa kanssa kävivät kauppaa, josta heille lankesi paljo rikkautta. Indiasta ja muista Aasiaisista maista kävi, kuin vastaki nähdä saamma, valtakauppatie Kaspiameren rannalta Polkari kaupunkiin, Volkajoen rannalla, ja siitä Permiän kautta mereen, jossa Skandinavian laivat niitä odottelivat. Tämä kaupankäynti sekä rikastutti että sivistytti Permiäläiset yli muiden Suomalaisten kansojen siihen aikaan. Permiäläisten elosta ja tavaroista mainittiin lavialti ei ainoastaan pohjaisilla mailla, mutta Greikalaistenki seassa Konstantinopolissa, vieläpä Arabiassa ja Persiassaki.

Senaikuinen Suomalaisten pakanallinen usko ja Jumalan palvelu muodostui erittäin Permiän maassa täydellisempään pukuunsa. Ei tietä muissa Suomalaisissa löytyneen Jumalan kuvaa, niinkuin Permiässa. Pohjoispuolella Vienajokea niemellä oli Jumalan kuvalla erityinen pyhitetty paikkansa, ja korkia tarha sen ympäri tehty, jossa yöt päivät pidettiin vahtia, ett'ei pääsisi kenkään pakanoitsemaan tätä korkiata pyhitystä. Tänne vedettiin puoli, kolmas osa eli vähempi kuollutten tavaroista, joita säilytettiin suurissa multalajissä. Onnellisesti päättttyin matkain jälkeen ja luultavasti muissaki onnellisissa tapauksissa tuotiin myös Jumalalle lahjoja. Loitompanaki asumain Suomalaisten kansojen luullaan tässä pyhityksessä Jumalanpalvelunsa tähden toisinaan käyneen ja samassa kauppaa Permialäisten kanssa harjoittaneen, joka aina enemmin mahtoi kartuttaa Permiäläisten voimaa ja muita etuja. Oliki tämä Jumalanpyhityspaikka aina Skandinavilaisten merenkäviäin mielessä, jotka sen ryöstämällä toivoivat saada kuuluisata nimeä rohkeudestansa ja muutenki sen tavaroista rikastuvansa.

Suomeen tultuansa jakausivat Suomalaiset, kuin jo on edelläki nimitetty, kahteen kansalahkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joilla kielenmurteessansa on selvä eroitus, vaikka ei niin suurikaan, ett'ei helposti ymmärtäisi toinen toista. Hämäläiset asettuivat länsipuolelle Kymenjokea ja Päiänettä, pitkin Suomen merta ja Pohjanlahta Pohjanmaan rajoille asti, Karjalaiset taasen valtasivat itäpuolen maata, levesivät siitä Pohjanmaalle Kainulaisten nimellä, ulousivat sieltä toiselle puolelle Torniota eli länsipuolelle Pohjanlahta Ruotsin maahan, josta kuitenki jälle poiskäännytettiin Ruotsalaisilta, ken niihin ei itse sekautunut ja viimmein sukunimensäkki unhottanut. Monta sataa vuotta jälkeenpäin oli Hämäläisten ja Karjalaisten välillä maa vielä enimmiten autiona taikka muuttelehtavaisilta Lappalaisilta asuttuna. Myöhemmin pakotettiin Lappalaiset näiltäki seuduin poismuuttaumaan, ehkä lienee heistäki moni Suomen kansaan yhdistynyt.

b) Suomalaisten muinaisusko ja Runolaatu.

Suomalaisilla näyttää jo ikivanhuudesta olleen tieto yhdestä, korkeimmasta, olennosta, jota palvelivat ja nimittivät Jumalaksi. Hän itse pilvein päällä taivaassa asuva ei juuri alentanut itseänsä maallisihin toimituksiin, joista piti huolen allansa kuuluvain erityisten olentojen eli haltiain kautta. Ainoastaan eräisimmissä tapauksissa taisi itsekki näihin ryhtyä. Kun näitä maalla, vedessä, ilmassa j.n.e. löytyviä haltioita myös tavallisesti Jumaloiksi huudettiin, niin siitä ruvettihin korkeinta Jumalata eroittamaan nimityksillä Ylijumala, taivaallinen Jumala. Ja koska häntä pidettiin muita vanhimpana, sanottihin häntä siitä ukoksi, isäksi, taatoksi j.n.e. Pilvistä lähetti eli loi hän tuulet, sateet, leimaukset toisinaan hyödyksi, toisinaan vahingoksi ihmisille. Häneltä rukoiltiin hyvää vuodenkasvua ja hänen maljaansa, Ukon maljaa, juotihin kevätkylvön tehtyä, josta toivottiin paremman menestyksen seuraavan. Merimiehet rukoilivat häneltä säätä ja metsämiehet monastikki pyysivät hänen kultaisella kurikallansa eli nuialla metsän eläviä säikähyttämään ja näkyville ajamaan. Pahansuopia, noitia, kateita ja muita vihollisia pyyttiin hänen myös useinki nuolillansa ampumaan. Ja tavallisesti, jos mitä tahansa pienemmiltä Jumaloilta rukoiltiin, niin Ukkoa samassa ei unhotettu, josta näyttää hänellä päätoimi ja valta kaikissa olleen.

Pienempiä Jumaloita erityisillä toimituksillansa olivat Ahti, veden isäntä, Vellamo, veden emäntä, Tapio, metsän kuningas, Miiritär, Hongatar, metsän emäntä, Tellervo, Tapion tytär, Maanhaltiat, Noronneiti, Kekri (Keuru eli Köyri), jota pidettiin karjaonnen ja maankasvuin suojeliana, Lempi, naimisonnen hallitsia, Kuuttaret, Päivättäret, Otavattaret ja muut Tähdettäret, Tuulettaret, Ilmattaret Etelättäret, Luonnottaret, Kukattaret, Sinettäret, Runottaret, Kantelettaret ja muut semmoiset, joilla itsekkullaki oli lähin huoli ja toimensa siitä, mitä nimensä merkitsevät. Ylehensä ei näytä löytyneen mitään niin suurta eikä pientä kohdelmata maailmassa, jolla Muinais-Suomalaisten uskossa ei olisi erityinen lähin haltiansa ollut. Semmoisia lähellä olevia varjelioita kyllä tarvittiinki itsekkussakki paikassa, sillä löytyipä pahojaki olentoja, pahoja Jumaloita, joilta aina oli vaaroja ja vahingoita peljättävänä. Semmoisia oli erittäinki Lempo ja Piru, jota mastoin Hiisi, Juuttaat j.n.e. lienevät myöhemmin tulleita pahalaisten nimityksiä. Perkele näyttää olevan joku nimimuutos Pirusta ja semmoisena uuteen uskohon otettu, samatekkun entinen Jumalaki nimi.

Jumalan nimisinä esivanhemmillamme olivat myös useinki Väinämöinen, Ilmarinen y.m., vaikka näyttääki, kun olisivat alusta tavallisia ihmisiä olleet ja vasta myöhemmin taitonsa ja muun paremmuutensa suhteen Jumaloiksi verraillut. Väinämöinen oli onnellinen sodissa, mahtava monissa taidoissa ja käyttää joitakuita sääntöjä eli lakeja Suomalaisille antaneen. Hän teki (ensimmäisen) kanteleen ja soitti sillä itse niin, ett'ei sitä ollut metsässä, ilmassa eikä vedessä, joka ei tullut kuulemaan. Itse ilman neitsyetki, metsän ja veden emännät riensivät kuulemaan uutta kanteleen iloa. Väinämöisen itsensä kävi soitanto niin mielelle, että liikutuksestaan itki karpalonsuurempia kyyneleitä soittaissansa. Runoissa nimitetään häntä ylehensä vakaaksi ja vanhaksi. Sodissa ja muissa vaikioissa tiloissa turviteltiin usein hänen nimeensä, niinkuin muinenki Jumalan.

Ilmarinen tuli mainioksi sepintätaidostansa, jossa hänellä ei löytynyt vertoja. Luullaan myös hänen olleen ensimmäisen, joka opetti Suomalaisia rautaa laittamaan ja takomaan. Väinämöiselle oli hän sodissa, matkoissa ja muissa tiloissa usein suureksi avuksi. Häntää kunnioitettiin toisinaan Jumalan nimellä jälkeläisiltänsä.

Maailman alkuluomisesta luetaan muutamassa vanhassa runossa, sen munasta syntyneen, taivaan yläisestä puolesta tehdyksi, maan alapuolesta, ruskiaisesta auringon, kuun valkiaisesta ja tähdet muista muruista. Tällä munalla esi-isämme ehkä kuvailivat sitä muodotointa alkuolentoa, josta Jumala maailman loi, ja jota raamattu nimittää tyhjäksi. Vettä mainitaan vanhimmaksi, tulta jälkeen syntyneeksi, rautaa tulenki jälkeen. Maa olisi alusta ollut vedellä peitetty, josta sitte mätäs nousi kuivempata maata, ja mättähällä kasvo paju ensimmäiseksi puusi. Muuten mainitaan runoissa suuresta pouta- eli tulivuodesta, jona koko maa paloi, ett'ei jäänyt kun suurimman tunturin laella palamatointa paikkaa. Ensimmäisen tulen muistellaan taivaasta tulleen. Ensimmäisiä ihmisiä nimitetään itselöiksi, ilman tarkempata tietoa niiden ilmaumisesta. Muuten on usiammilla aineilla syntykertonsa runoissa luettava, vaik'ei arvattavasti enäa semmoisena, kun se alkutiedoissa mahtoi olla.

Tulevaisestaki elämästä oli Muinais-Suomalaisilla jonkunlainen pimiä tieto. Tuonelaksi, myös Manalaksi nimitetään sitä paikkaa, johon vainajat joutuivat. Se oli Tuonenjoen takana, jonka poikki vainajoita soudeltiin. Tuoni itse, eli Manalainen, oli paikan haltia ja kävi vainajoita keräämässä. Ketä hänen matkassansa ei tullut, sitä tuskin vastaan otettiin. Kun Väinämöinen kerran lähti itseppäällensä Manalansa käymään, tutkittiin häneltä tarkoin syytä, minkätähden tuli. Se sitte tieltä saatua laskettiin rautaverkko jokeen, ett'ei uimallakaan pääsisi takasin, sillä ken kerta oli sisälle päässyt, sitä vaan ei enää mielellään pois laskettu. Muuten elämä Tuonelassa luultiin olevan jotenki tämän elämän mukainen, jos kuitenki kaikesta laadusta vähän kehnompi. Muuta rangaistuksen ja palkinnon tilaa ei kyllä luultu olevankaan, kun että pahat sielläki elivät pahempina, hyvät parempina, ehkä muuten toinen toisensa seassa. Sillä näistä kahdesta erinimityksestä, Tuonelasta ja Manalasta, ei millään sovi päättää, että olisi kaksi eriasuntoaki vainajoilla ollut. — Eroitettu Manalasta eli Tuonelasta oli Kalmisto, jossa erityinen haltia Kalma vastaanotti ja hallitsi ruumiita. Sillä kun kuollessa henki ruumiista erosi, lähti se sillänsä eli jossain uudessa ruumiinmukaisessa puvussa Tuonelaan, eikä entisen ruumiinsa kanssa, joka Kalmalle annettiin.

Tästäki lyhyestä ja vaillinaisesta kertomisesta muinaisuskon pääasioista on nähtävä, Suomalaisilla silloinki olleen jonkun tiedon yhdestä korkeimmasta Jumalasta, joka muilla alaisilla haltioillansa piti huolen maailmasta. Paljo luultiin kuitenki ihmisen taidoillansa voivan, liiatenki alhaisempain Jumalain rinnalla, joita sentähden millon uhreilla ja lupauksilla, millon kovilla sanoilla ja uhkauksilla koettiin myönnytellä. Tästä ihmisellä olevasta, mahdolliseksi luullusta, suuresta voimasta Jumalain rinnalla, ruvettiinki muutamia Jumaloiksi, Puolijumaloiksi j.n.e. nimittämään, jolla ennestäänki puuttuvainen tieto Jumalasta vielä enemmin hämmentyi. Tytyväisyyttä ja onnellisuutta ei tainnut semmoinen usko ajattelevaiselle antaa.

Tiedon Muinais-Suomalaisten uskosta ja muusta elämästä saamma Suomen vanhoista, meihin asti säilyneistä runoista. Näitä runoja laulellaan vielä nykyaikoinaki kyllä, tavallisesti Karjalaisilta asutuilla paikoilla. Niitä on kolmesta erilajista, nimittäin tarinarunoja, loihturunoja ja lauluja. Kaikista niistä, vaan erittäinki tarina- ja loihturunoista saadaan joitakuita tietoja muinaisesta elämästä. Niiden ikä ei ole tarkon tuttu, vaan uskottavasti ovat muutamat niistä päälle tuhannenki vuoden vanhoja ja usiammatki ennen Kristinuskon maahan levenemistä syntyneitä. Näyttää, kun olisi niiden syntymäaikoina Karjalaiset jo olleet Hämäläisistä erillään, vaan kuitenki vielä asuneet pienemmillä tiloilla, ei niin laajalta kun jälkeenpäin ja nykyaikoina. Sillä jos olisivat syntyneet nämät runot ennen Suomalaisten toisistaan eroamista, niin olisi Väinämöinen, Ilmarinen ja muut, joista niissä yhtäläiseen mainitahan, muissaki Suomen lahkokansoissa tuttuja nimiä; jos taas olisivat vasta sitte syntyneet, kun Karjalaiset jo asuivat nykyisessä laajuudessaan, niin kaiketikki eivät olisi yhdet runot niin ylehensä tutut. Miten ovat tämänaikuiset runot myöhemmin, niinkuin Paavinuskon aikoina muodostuneet, siitä saamma vasta tilaisuuden puhua.

II.

Ensimäinen Aikakausi.

Suomen Historia maan valloittamiseen asti Ruotsalaisilta.

Edellisessä on sanottu, kuinka Suomalaiset muuttelivat nykyisille asumapaikoillensa ja miten siellä asettuivat. Nyt tahdomma, ennen kertomista maamme tilasta sen valloittamista edelläkäyvillä ajoilla, aluksi vähän silmäillä, mimmoinen oli luonnet ja elämälaatu kummallaki voimakkaalla ja vierasheimoisella kansasuvulla, Skandinavilaisilla ja Slavjaneilla, joiden välille esivanhempamme olivat joutuneet.

Skandinavilaiset, nykyisten Ruotsalaisten ja Norjalaisten ynnä muidenki esi-isät, olivat jo vuosisatoja ennen Suomalaisia tulleet maahansa ja siellä kansakuntihin yhdistyneet. Väkevä ja sotasa kansa, ei heillä pitänyt halu niin paljon rauhallisiin töihin antauta, kun pikemmin sotaretkillä eräillä. Melkein kaikki Euroopan rantamaat heiltä seuraavilla ajoilla rosvoiltiin ja veroteltiin. Meritse tavallisesti kulkein, olivat he Normannein, Vareegein ja Viikingein nimellä ylehensä tutut ja peljätyt. Pakanallinen uskonsa heitä tähän elämälaatuun aina enemmin kehoitti, luvaten sodassa kuolleille isoimman autuuden tämän elämän perästä. Muutoin ei pahaluontoiset, oli heillä ilkeys ja kaikkinainen riettaus vihattu, vaan se mahdotoin sodan ja tavarain himo, se heitä pilaili. Tähän ja tämmöiseen kansahan alettiin Kristinuskoa Saksan maalta pitäin levittää, ja ehkä kauan vastustelivatki, voitti heidät kuitenki evangeliumin lempiä totuus. Vasta vuonna 1000 jälkeen Vapahtajan syntymätä otettiin heiltä yleisemmästi Kristinusko vastaan, ja siitäpitäin alkoi heidän raaka luonnetkin vähitellen taltua. Rohkeus heillä ainaki on ollut jälellä, ehkä aikaa voittain Kristillisyydeltä lemmitettiin. Tämä kansasuku ensin Suomalaisten tavaroita vainoili; sittemmin Kristinuskolla on meidät sivistänyt.

Slavjanit, joissa nykyiset Venäläiset ja muut heidän heimolaisiksi luettavat kansat juurraksen, Suomalaisia kaakkoiselta ja eteläiseltä suunnalta ahdistivat ja aina enemmin pohjaiseen pakottivat. Ehk'ei voimatoin kansa, kuitenki heillä ei, niinkuin Skandinavilaisilla, halu palanut sodan askareihin, vaan sen siaan oli kauppakäynnin kautta saatu voitto ja rikkaus heille mieluisampi. Seitsemennellä vuosisadalla näyttävät jo Suomenmeren likitienoille tulleen. Ennenkö, vaiko vasta jälestäpäin, sit'ei tarkoin tuta, vaan se ainaki on tiettynä, että näihin aikoihin vikevä kauppakäynti Aasian ja kaakkoisen Euroopan kanssa näillä tienoin alkoi syttyä. Tämmöisistä kauppateistä ovat nämät merkillisimmät. Yksi kävi Suomenmerestä Nevajokea ylöspäin Laatokkaan; siitäpitäin eteläistä suuntaa Volkkovijoen, Ilmajärven ja Lovajoen vesiä myöten; siitä maakannaksen yli Smolenskiin ja Dnieperijokea alaspäin, Kiijovan sivutse, Mustamereen; siitä Konstantinopoliin ynnä muihin eteläisiin paikkoihin. Toinen valtakauppatie, niinkuin ennenki (siv. 6) jo on mainittu, kävi Kaspiamerestä ylöspäin Volkajokea, jonka latvoilla erkani, ja kulki taikka Vienajokea alaslaskein Vienamereen tai maitse Laatokkaan. Edellisempätä kauppatietä kävivät paraasta päästä Slavjanit, vaan luultuvasti moni Laatokan seuduilla asuma Suomalainenki; toinen näyttää olleen paremmin Permiäläisten käsissä, joiden likimmäisiä heimolaisia Karjalaiset arvatahan olleen. Pohjaisilta mailta vietiin enimmiten metsän riistaa, niinkuin kalliita turkkinahkoja, eteläisille; eteläisiltä taas korennuskaluja ja muuta semmoista pohjaisille. Volkatiellä tuotiin kauppakaluja aina Indiasta ja Persiasta; Dnieperiä myöten Konstantinopolista ja muista senpuoleissista maista. Sekä Suomen- että Vienamerta purjehtivat Skandinavilaisten ja muidenki laivat saadaksensa etelämaiden kaluja, joita vaihtoivat itsellensä näiden maiden tarpeisiin. Vaan eivätpä näitä kaluja aina vaihtamalla tahtoneet itsellensä hankkiakkaan. Pian kylläki kiihtyivät nimitettyjä maita sotamukaisesti ryöväilemään ja verottelemaan; jommoisista heidän sotayrityksistä, sekä Jää- ja Vienameritse Permiaan, että Suomenmeretsekkin senseutuisiin maapaikkoihin, heidän vanhoissa tarinoissa on paljonki puhetta. Tämmöisestä kohdelmasta kertoo Nestori, Venäjän vanhin historioitsia alkupuolelta 12:ta vuosisataa, melkein tällä tavalla: "Vuonna 859 tuli Vareegejä (Ruotsalaisia) toispuolen merestä ja verottivat Slavjaneja, Suomalaisia (Tsuudeja, jolla nimityksellä Venäläiset Karjalaisia ja muita Suomalaisia kansoja ymmärtivät) ynnä muita. Vuonna 862 nostivat Slavjanit ja Suomalaiset kapinan Vareegejä vastaan, ajoivat heidät pois yli meren eivätkä veroa pitemmältä maksaneet. Nyt alkoivat itseksensä hallita, ja varustuslinnoja rakennella. Vaan heillä ei ollut ei lakia, ei oikeutta; yksi suku toistansa vainoili; riita ja tora oli yleensä vallallaan; ja vieläpä alkoivat keskenänsäkki sotia. Niin tulivat koolle, keskustelivat toinen toisensa kanssa ja sanoivat: Hankkikaamme Ruhtinas, joka meidät hallitsee, pitää kurin ja järjestyksen sekä oikein tuomitsee. Niinpä menivät yli meren Vareegi-Ryssäin luo, ja sanoivat heille: Suuri on maamme, hyvä ja kaikella siunattu, vaan ei ole yhtään järjestystä; tulkaatte, olkaa Ruhtinaamme ja hallitkaatte meitä. Niin tuli kolme veljestä ynnä suuren joukon heimokansalaisiansa, rakensivat Laatokka nimisen varustuslinnan, jossa vanhin näistä, Ruurikki, asettausi elämään. Näistä Vareegeistä ja näiltä ajoilta Ryssän nimi on alkuansa." — Tässä Nestorin kertomuksessa nimitetyt Suomalaiset, mahtoivat olla Laatokan seuduilla ja liki Venäläisiä asuvia; sillä ylipäätä olivat vielä Suomalaiset omin valtoinensa, ja Permiäläiset varsinki onnellisessa ja kukoistavassa tilassa. Ryssän nimi tuli näistä Vareegeistä, jotka luultavasti olivat Ruoslagin (eli Ruuslagin, josta muukalaiset: Ruskii, Russ y.m.) paikkakunnasta Ruotsin maalla. Samasta Ruoslagista, joka olisi ollut ensimmäinen Suomalaisille tuttu Ruotsin paikkakunta, arvellaan koko Ruotsin maan nykyisen Suomalaisen nimensä saaneen. — Venäjän vallan alku ja ensimmäinen tila näyttää olleen seuraavata laatua. Kun ensin Laatokka- ja Ilmajärvein ympäristöillä kauppakäynti sai alkunsa, rupesi aina enemmin luonnistamaan, sekä rikkauksia kokousi, eikä ollut varsinaista ja yhteistä hallitusta, joka kaikki täkäläiset kauppiaiskansat olisi kurissa pitänyt; niin alkoi riitoja, kapinoita ja muita vallattomuuksia tulla vallallensa, ja vieläpä kävi merirosvojaki, enimmiten Skandinaviasta, yhtäpäätä näitä rasittamassa ja näiden hyvyyksiä persomassa. Siitä koolle tultua, näkivät paraimmaksi kutsua järjestyksen hoitajiksi Ruurikki ja hänen seuransa, jotka olivat sodassa kuulusaita miehiä ja kentiesi jo ennenki tuttuja. Niinpä tulivatki, ja Ruurikki muutti pian Laatokankaupungista Novgorodiin, joka jo ennen oli asuttu kaupunki, vaan jonka nyt linnoilla varusti. Siitä alkoi Ruurikki enemmin valtiaan kun maavartiaan tavoin menetellä, pani laajalta maata allensa, pakotti kansat itsellensä veroa (aprakkata) maksamaan, puollusti sekä voimastutti omalaisiansa ja sorti maan alkuasukkaita. Kuitenki oli tämä täkäläisten kansain tila siitä kohdasta samanlainen, kun ennen Ruurikin tulemistaki, että elivät kihlakansallisuuksissa omin esimiehinensä ja kävivät kauppaa ynnä sotiaki, miten miki halusi; se vaan oli eroituksena, että jokainoan täytyi Pääruhtinaalle aprakkata maksaa. Kauan aikaa olivat nämät maat jälestäki tällä asemella. Myöyhemmin muutettiin pääkaupunki Kiijovaan. Kuitenki oli Novgorodi voimakkaimpia ja rikkaimpia Venäjän kaupunkeja, ja vastaki oli sillä omat Ruhtinaansa, jotka, kun vaan veronsa Pääruhtinaalle maksoivat, itseppäällensä saivat muita, niinkuin Hämäläisiäki, vainoilla ja soditella. Oli tällä kaupungilla ainaki kaikista Venäjän Ruhtinaskunnista enimmästi Suomalaisten kanssa tekemistä. — Venäjän valta oli sitte Ruurikin aina ollut isonemassa. Pääruhtinas Vladimiri 1:mäinen, jota Suureksi hokevat, otti Kristinuskon v. 988, ja pian alamaisensakki tätä hänen esimerkkiä seurasivat. Pappeja tuli Konstantinopolista, jonka tähden Kristillisyys Venäjällä Greekanuskon laatuiseksi muodostui. Siitä tuli kirjoitusoppi, kouluopetus ja vähitellen muuki sivistys maahan. Tämä Ruhtinas jakoi Venäjän kaupungit pojillensa, josta hirmuiset veliriidat syttyivät. Jaroslavi 1:mäinen laati sääntöjä maallensa, joiden varjossa Novgorodi varsinki voimastui. Kun tämäki Ruhtinas ennen kuolematansa jakoi maan poikainsa välillä, niin siitäpä vasta velisotia, siitäpä vasta hämminkejä. Yhteys katosi, maa hajousi, ja tämä onnetoin tila kesti monta vuosisataa. Niinpä nousi muutaman ajan perästä (v. 1157) uusi Pääruhtinasvalta Vladimirissä, joka ei nimeksikään Kiijovan alle kuulunut. Niinpä väheni aina enemmin Novgorodinki kuuluvaisuus Pääruhtinasten alle. Näihin aikoin alkoivat myös vainot Venäläisten (— enimmiten Novgorodilaisten —) ja Ruotsalaisten välillä. Entinen ystävyys ja tihiä kanssakäyminen näiden keskellä oli sitte Jaroslavi 1:mäisen ollut lakkaamassa, vaan katkesi nyt sikseen. — Venäjän sisällisesti irtauttua rupesi pian ulkonaisiaki vihollisia ahdistamaan. Ensisti hätyyttivät Polovtsit; mutta kahdennellatoista sataluvulla (Vuosisata ja sataluku näin eroitetaan: Nykyinen vuosilukumme 1839 on e.m. esimerkiksi, kahdeksannellatoista sataluvulla, vaan yhdeksannellätoista vuosisadalla.) tulivat Monguolit, jotka voittivat Venäläisten sotajoukot, valloittivat pian koko maan ja hävittivät sen paraimmat kaupungit tulella. Novgorodi tuli kyllä näistä rasituksista säästetyksi, vaan täytyi ajan pitkään kuitenki veroa Monguoleille vetää. Permiäläiset, jotka jonkun ajan näyttävät Novgorodia totelleen, kadottavat myös näihin aikoin voimansa ja alenevat vähäpätöiseksi alamaiskansaksi. — Maa allensa pantua antoivat kuitenki Monguolit sen omilta Ruhtinailtansa hallittaa, joista moni, niinkuin vasta nimitettävä Aleksanderi Nevski, viisaudella ja miehuudella koki isänmaansa onnettomuutta huojentaa ja auttaa. Kuitenki oli tila siitäki kohdasta mitä huonoimpia, että sisällisiä kapinoita alituisesti kuohui. — Tämmöisenä täytyy meidän Venäjä tällä kerralla jättää.

1. Suomalaisten kansalahkoista valloittamisen ajan edellä.

Suomessa asuvain Suomalaisten kansalahkot olivat Hämäläiset ja Karjalaiset. Näihin voipi vielä lukia Kainulaisetki, vaikka kylläki on luultava, että alkuperäsin Karjalaisten laumaan kuuluivat. Kainulaisilla oli eriasuntonsa ja muut erityiset tapahtumansa, ja vieläpä aikaa voittain taisi kielimurret ja tavatki vähitellen muuttua; sentähden on myös sovelias heistäki tässä erittäin tiedustella.

a). Hämäläiset.

Tämä kansalahko asui isommassa laajuudessa, kun mitä nykyjään Hämeeksi kutsutahan; sillä sen asunnot ulottuivat Suomenmereen ja Pohjanlahteen asti. Kaikista Suomen maan nykyisistä kielimurteista on Hämäläisten murret Virolaisten kieleen likinnä, joiden heimoisia he näyttävät alkuperäsin olleenki. Ruotsiksi kutsutaan Virolaiset Esteiksi, ja Hämäläiset, kuten vieläki Tavasteiksi, muutamassa vanhassa kirjoituksessa Tavesteiksi (Tav — Esteiksi), jossa alkusana Tav Iislannin kielellä merkitsee soista ja vetistä maata, niinkuin Virolaisella sanalla Häm, josta Hämäläisten nimen arvellahan tulleen, on sama merkitys. Näyttää kun olisi kutsuttu nykyisen Turun seuduilla asuvia Hämäläisiä Suomalaisiksi. Kun sittemmin maan hallitus siihen puoleen asetettihin, mahdettiin heistä koko maata ruveta Suomeksi kutsumaan. Tämän todistuksena on, että Venäjän vanhat aikakirjat ei harvoin nimittämät Suumeja (Suomalaisia), jotka Hämäläisten ja Ruotsalaisten kanssa yhdistyneinä kävivät sotia. Sanotaan myös Turun seuduilla asuvata väkeä vieläki erinomaisesti Suomalaisiksi kutsuttavan. Aina on seki merkittävä asia, ett'ei pohjaispuoli Venäjän Karjalata vieläkään Suomen nimeä ymmärrä, vaan kutsuu meitä Ruotsalaisiksi ja itsiänsä Karjalaisiksi, välistä, ehkä harvoin ja paremmin juhlanimeksi, Kalevaisiksiki.

Melkein ainoat tiedot Hämäläisten ensiajoista saadaan Venäjän vanhoista aikakirjoista, joissa heitä Jämein nimellä osotetaan. Yhtäpäätä he sotivat taikka Novgorodilaisten, tai Karjalaisten kanssa. Muutoin luullaan heidän, kuten Virolaisista ja myös Karjalaisista on tietty, merirosvomistaki harjotelleen. Sotasalta ja ei aivan vähä jo yhteytyneeltä väeltä näyttävät he mainituissa kirjoissa, vaikka on kylläki arvattava, ett'ei vihollisensa, Vänäläiset, heille missään ansiollista arvoa antaneet. Ensikerran mainitaan Jäämejä vuonna 1042, jolloin Novgorodin Ruhtinas Vladimiri Jaroslavitsa (s.o. Iaroslavin poika) voitollisesti heitä maassansa vainoili. Mutta pianpa sotajoukossansa alkoi rutonlaatuinen tauti rymytä, joka hänen pakoitti kiireesti kotiinsa palaamaan. Vuonna 1124 soditti Novgorodin Ruhtinas Vsevolodi Mistislavitsa Jäämejä, vaan oli sillä matkallansa nälkään nääntymässä, koska kevättulvat pilasivat tiet, että ruokatuonti ja muidenki tarvetten saalis estettiin. Jäämit tulivat v. 1142 Novgorodilaisten Laatokan seuduilla olevihin maanääriin, polttivat ja hävittivät maata; mutta sieltä he pian kaijotettiin. Seuraavana vuotena sodittivat heitä Karjalaiset heidän omassa kotimaassa, ja voittivat. Kuitenki tuli v. 1149, arvattavasti jään yli, 1000 Jäämiä Vatialaisten maata vainomaan. Se lahkokunta asui Narova- ja Inkerijokein välillä ja oli Novgorodin vallan alamainen. Tälläki kerralla ryöstivät ja hävittivät, vaan pakotettihin, Novgorodilaisten avulla, pian palaamaan. — On pengottu tässä ensisti nimitettyin sotayritysten Jäämejä vastaan osottanehen ainoastaan Laatokan itäpuolelle Hämäläisistä sekaunutta lahkokuntaa. Jos hyvin olleeki; vaan se on ainaki tietty, että tässä viimmeiseksi nimitetty sotaretki, ja seuraavatki vasta nimitettävät, osottivat Eteläis-Suomessa asuvia Hämäläisiä.

Tämän perästä Hämäläisistä ei neljäänkymmenehen vuoteen Venäjän aikakirjoissa mainita mitään, ja syy siihen on, että Ruotsalaiset näihin aikoin alkoivat valtaansa ja uskoansa heidän seassa levittää, joiden kanssa heillä siis oli täysi tekeminen, ett'eivät muihin sotiin kerenneet ruvetakkaan.

b). Karjalaiset.

Karjalaisilla oli asuntonsa pohjoispuolella Laatokkata, Nevajokea ja Suomenmerta, aina Vienamereen asti. Heidän maan sisemmäiset tilat näyttävät olleen harvassa asutut; mutta meripuoli ja Laatokan seutu oli arvattavasti rahvakkaampi. Arvellaan heidän paljo karjaa pitäneen ja siitä syystä Karjalaisten nimen saaneen. Savolaiset olivat myö alkuperäsin tähän Karjalaisten lahkokuntaan kuuluvia; eikä näitä nimiä vanhimmilla ajoilla vielä toisistaan eroitetakkaan.

Scandinavian vanhat tarut antavat meille aikuisimmat tiedot Karjalaisista. Niinpä puhuvat jo Iivari Vidsadmen (s.o. Laajavaltaisen) kuudennella sataluvulla Viron, Livon ja Karjalan vallanneen. Niinpä tiedämmä melkein yhdenlaista Erikki Eemundssonista, Ruotsin Kuninkaasta. Tämä mahtaa olla sama mies, jota Tuulilakiksiki hokevat, koska hänellä aina, minne vaan purjehti, sanottihin myötätuulen olleen. Mainittu Kuningas kukisti Finlannin (Suomen; — eli mahdettasiinko tässä ainoastaan Hämäläisten maata osottaa? -), Karjalan, Viron ja Kuurin maan, ja laajalta muitaki itäisiä maita. Hän oli paraissa voimissaan keskitienoilla yhdeksättä vuosisataa. Edelläkirjoitettua Nestorin kertomata myöten oli Vareegejä yksillä ajoilla käynyt verottamassa Suomenmeren ja Laatokan seuduilla asuvia kansoja, niin Suomalaisia kun Slavjanejaki. Nämät kahtalaiset tiedot osottavat epäilemättäki samaa valtaamista. Ei saa niin ajatella, kun olisivat esivanhempamme jo näihin aikoihin vapautensa menettäneet. Nämät valtaamiset eivät maan valloittamista osottaneetkaan, eivätkä muutoinkaan olleet pysyväisempiä, kun että, milloin ei ylivoimainen sotajoukko käynyt päälle, verot myös jäivät maksamatta.

Venäläisten kanssa elivät Karjalaiset enimmiten hyvässä sovussa. Keskinäinen kauppakäynti ja keskinäiset tarpeet mahtoivat tehdä heitä niiden ystäviksi, niin että mielisuosiosta taisivat yhteisen rauhallisuuden ylöspitäjille (— ensisti Ruurikille ja sittä muillenki Ruhtinaille —) lahjoittaa jotaki hyvyyksistänsä. Siitäkö se tulleeki, että Novgorodin aina enemmin rikastuttua ja voimastuttua, Karjalaisetti heidän alamaisten seassa nimitetään. Tällä alamaisuudella ei muussa olleen peränsä, kun mainitussa mielisuosioisessa annossa, tekee seki asia uskottavaksi, ett'ei Karjalaisissa, niinkuin muissa Novgorodin alle kuuluvissa paikkakunnissa, näytä Venäläistä hallitusmiestä löytyneen. He olivat, kuten muistaki Suomalaisista kansoista on tietty, kihlakuntihin yhteytyneet ja tulivat koolle milloin halu ja tarvet vaati. Eikä näytä tämmöinen heidän kihlakuntaisuus olleen aivan löyhällä jälellä, koska he tavataan usein yhdistyneinä ei ainoastaan omain tupainsa varjelemiseksi, vaan myös pitemmille sotaretkille, niinkuin Venäjään, Viroon, Ruotsiin ja muunnekki. — Jos elivätki ystävyydessä Venäläisten kanssa, niin oli heillä sen siaan Hämäläisten kanssa yhtäpäätä sotia ja vainoja. Siitäkö se mahtanee tullakki, että vielä tänäki pänä Hämmäläisten nimi on maamme pohjaisilla ja itäisillä seuduilla haukkumanimenä, jota toista ärsyttäissä käytetään.

Venäjän aikakirjoissa nimitetään jo sangen vanhaan aikaan Tsuudeja. Mutta kun tällä nimellä ei aina osoteta Karjalaisia, vaan useimmiten muitaki Suomalaisia kansoja, niin ei voi siitä päättää mitään puheessa olevaan kansalahkoomme. Karjalaisten nimi kohtaa meitä vasta v. 1143, jolloin nähdään heidän Jäämejä hätyyttäneen, voittaneen ja kaksi alustaki heiltä ottaneen. Tällä kerralla näyttävät olleen yllytetyt Novgorodilaisilta kostamaan Jämein edellisenä vuotena Laatokkakaupungin seuduilla tehtyä hävitystä. Tästäpitäin mainitaan usein Karjalaisia, ja välistä tavataan he osamiehinäki Venäjän vallan sisämäisissä riidoissa ja kapinoissa. Niinpä muutamastikki sattui, että Rostovin ja Susdalin Ruhtinas Juri Dolgoruki (s.o. Pitkäkäsi) oli syöstänyt Jsäslavi Mistislavitsan Kiijovan pääruhtinaalliselta istuimelta, jonka itse tahtoi anastaa, ja että Jsäslavi meni apua hankkimaan pojaltansa Jaroslavilta, joka oli Ruhtinaana Novgorodissa. Novgorodilaiset suostuivat tähän apuantoon, ottivat heidän Ruhtinaskuntaan kuuluvista kansoista lisäväkeä, joiden seassa Karjalaisiaki nimitetään, tulivat