v. 1891 Ylivieskaan, missä hän, heränneisiin yhä likemmin

liittyneenä, toimi kirkkoherranapulaisena ja -sijaisena kaksi vuotta, joiden kuluttua tapaamme hänet kappalaisena Vihannissa, jota virkaa hän hoiti vielä vuosisadan lopussa. Korhosen ääni kuului kaikissa 1890-luvulla pidetyissä Herättäjän vuosijuhlissa sekä lukuisissa muissa tilaisuuksissa, joihin heränneitä eri seuduilta kokoontui. Hänenkin kirjoituksiaan tapaa tuon tuostakin näiden vuosien Hengellisessä Kuukauslehdessä ja hänen nimensä Herättäjän kustantamien julkaisujen kansilehdillä.

Kainuunmaan etäisillä seuduillakin oli herännäisyydellä XIX vuosisadan lopussa huomattu edustaja ja luotettava kannattaja. Tarkoitamme Kajaanin kappalaista _Johannes Väyrystä_ (synt. 16/4 1860). Tultuaan papiksi v. 1885, toimi hän ensin ylimääräisenä pappina Haapajärvellä sekä sittemmin Revonlahdella vuoteen 1894, jolloin hän muutti Kajaaniin. Väyrynen on ahkerasti kirjoittanut kirjoituksia Hengelliseen Kuukauslehteen, jota paitsi Herättäjä on julkaissut hänen syvämietteisiä kirjoituksiaan. Puhujanakin tuli hän jo 1890-luvulla heränneitten vuosijuhlilla y.m. tunnetuksi. Rakkaudella paimentyössään liittyen herännäisyyden vanhoihin traditsiooneihin, joita hän ymmärtämyksellä heränneitten lapsilta tutkien tiedusteli, nähtiin hänet usein niissä tilaisuuksissa ja kokouksissa, joissa neuvoteltiin liikkeen järjestämisestä ja elvyttämisestä.

Muista herännäismielisistä ja herännäisyyteen näinä aikoina liittyneistä vanhemmista papeista mainittakoon vielä Pielisjärven kappalainen _E. K. Kyander_ (synt. 1852), joka 1890-luvulla ahkerasti kirjoitteli Hengelliseen Kuukauslehteen, sekä Jalasjärven kappalainen _Y. G. Forsman_ (synt. 1857), joka niinikään oli ensimmäisiä sielunpaimenia, jotka avonaisesti tunnustivat kannattavansa uudestaan elpyvää herännäisyysliikettä.

Ruotsinkielisen Pohjanmaan herännäisyyteen luettavista papeista XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä on huomattava _Jaakko Joel Wegelius_. Hän syntyi v. 1846 ja vihittiin papiksi 1872. Toimittuaan sielunpaimenena eri seuduilla ja oltuaan muunohessa kappalaisena Lapualla (1885-88), pääsi hän viimemainittuna vuonna kirkkoherraksi Kruununkylään, jossa virassa hän oli kuolemaansa asti v. 1914. Wegeliuksen vilpittömyys ja hänen vakava, nöyrä mielensä hankkivat hänelle paljon ystäviä herännäisyyden suomenkielisissäkin seuduissa. Uudestaan elpyvään herännäisyysliikkeeseen suhtautui hän aina myötätuntoisesti.

* * * * *

Jos vanhemmat papit jaon ajoilta perittyjen ennakkoluulojen estäminä ylimalkaan suhtautuivatkin kylmästi 1880- ja 1890-luvulla uuteen eloon virkistyvään herännäisyysliikkeeseen ja pysyivät sille vieraina, liittyi siihen jo vuosisadan lopussa paljon uusia, sielunpaimenen tehtäviin valmistuneita miehiä. Seuraavat heistä ottivat jo XIX vuosisadan lopussa osaa Herättäjän kokouksiin ja olivat jo siihen aikaan heränneelle kansalle tuttuja ja rakkaita: _A. V. Karttunen_, synt. 1864 ja vihitty papiksi 1888, _R. Makkonen_, synt. 1863, vihitty papiksi 1893, _K. Z. Simelius_, synt. 1870, vihitty papiksi 1893, k. 1916, _A. Riihimäki_, synt. 1869, k. 1904 ja _A. Oravala_, synt. 1869, jotka vihittiin papeiksi 1896, _F. V. Leino_, synt. 1873, k. 1914 ja _J. Hannuksela_, synt. 1866, jotka vihittiin papeiksi 1897, sekä _M. L. Saaninkoski_, synt. 1872 ja vihitty papiksi 1898. Vuosisadan vaiheessa kasvoi näiden herännäisyyden riveihin astuvien nuorten pappien luku paljon.

* * * * *

Piispa K. K. Ottelin (k. 1864) ja arkkipiispa Edvard Bergenheim (k. 1884) olivat viimeiset kirkon hallitusmiehistä, joiden muistoon liittyy vainomielisyyttä herännäisyyttä vastaan. Kauan ei viipynyt, ennenkuin herännäisyyden ystävät näissä piireissä tapasivat miehen, joka osoitti liikkeelle ja siihen liittyneille papeille ystävällistä mieltä. Tarkoitamme G. Johanssonia, joka jo Kuopion hiippakunnan piispana (1885-96) oli tilaisuudessa tutustumaan liikkeen silloisiin oloihin Pohjois-Savossa sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Paitsi että hän suhtautui siihen ymmärtämyksellä ja myötätunnolla, on huomattava, että hänen hierarkkisuudesta ja ahdasmielisyydestä vapaa katsantotapansa, hänen veljellinen esiintymisensä papistoa kohtaan ja ennen kaikkea hänen syvälliseen uskonnollisuuteen perustuva katsantokantansa olivat omiaan voimallisesti painamaan alas vanhoja, herännäisyyttä tuomitsevia ennakkoluuloja sekä valmistamaan uutta aikaa, jossa tämäkin liike entistä vapaammin voisi vakaantua ja kehittyä. Tätäkään näkökohtaa emme saa syrjäyttää, jos mielimme puolueettomasti arvostella herännäisyyden nousua XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.

Silmäillessämme herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan loppuaikoina, kiintyy huomiomme niihin henkilöihin, jotka liikkeen aikaisemmilta ajoilta olivat jääneet silloiselle sukupolvelle todistamaan, mitä olivat nähneet ja kokeneet.

Huomattavin näistä vanhoista oli Suupohjassa ennen (III, 433) mainittu _Sven Toppari_ eli Heikkilän Vennu, joksi häntä kotiseudullaan tavallisesti nimitettiin. Niinkuin olemme nähneet, oli hän N. K. Malmbergin likeisimpiä ystäviä, joka näkyy siitäkin, että tämä vähä ennen kuolemaansa määräsi hänet nuorimman poikansa holhojaksi. Toppari puolestaan kunnioitti Malmbergia elämänsä loppuun asti muuttumattomalla kunnioituksella. Kun hän puhui "pastorista", piti jokaisen tietää, että hän omisti tämän nimen oikeastaan vain yhdelle -- Malmbergille. Herätykseen tuli hän v. 1840. jolloin herätyksen tuulet niin voimakkaasti puhalsivat muunmuassa Kauhavalla, missä hän asui. -- Vaikkei Topparilla milloinkaan ollut Malmbergista muuta sanomista kuin hyvää ja vaikkei hän vikoillut Vilh. Niskastakaan, joutui hän ensinmainitun kuoltua kuitenkin erilleen siitä joukosta, joka, liittyen näiden johtomiesten opetuksiin, jäi edustamaan varsinaista herännäisyyttä. Voimallinen oli tosiaankin se eripuraisuuden ja eriseuraisuuden henki, jonka alaisena silloinen herännäisyys oli, kun ei Topparikaan hajoittavalta vaikutukselta säilynyt. Mutta ei hän silti uuden suunnan tai toistupalaisten tavoin vikoillen tuominnut uudestaan kokoontuvaa herännäisyysliikettä, hän vain alakuloisena vetäytyi siitä syrjään. Hän oli Malmbergin ajan miehiä eikä päässyt kotiutumaan niissä olosuhteissa, joihin herännäisyys nyttemmin oli johtunut.

Toppari oli lahjakas ja syvämietteinen mies. Ahkerasti luki hän raamattua, pyytäen perehtyä varsinkin Paavalin kirjeisiin. Ne kovat koetukset, joiden alaiseksi hän usein joutui -- muunohessa täytyi hänen saattaa kaikki lapsensa, joista hänellä muutenkin oli paljon surua, toisen toisensa perästä hautaan -- ahdistivat häntä likemmäs Herraa. Hänen luonnettaan ja uskonnollista kantaansa kuvaa esim. seuraava. Kerran matkalta tullessaan löysi Toppari talonsa tuhkaläjänä. Raunioilla istuvalta isännältä kysyi muuan ohimenevä: "Mitä ukko nyt ajattelee?" Vastaus kuului: "Olen kiitollinen Jumalalle siitä, kun niin vähän antoi palaa. Minulta on palanut ainoastaan koti ja kartano, mutta palamatta jäi pelto ja karja, raha, tavara, hyvä puoliso, hurskas ja hyvä esivalta, hyvä hallitusmeno, tarpeellinen ilma, rauha, terveys, hyvät tavat, uskolliset ystävät, hyvät kylänmiehet ja muita senkaltaisia". -- Puhujana seuroissa ei Toppari milloinkaan liene esiintynyt, mutta sitä huomattavammat olivat hänen ahtaammissa piireissä lausumansa neuvot ja opetukset, joiden kohti käypää voimaa pureva, harvinaisen taitava iva silloin tällöin lisäsi. Varsinkin nuoriin pappeihin, Malmivaaraan, Erkki Pesoseen y.m. oli hänen vaikutuksensa suuri. -- Uusiin, Suupohjassa ennen tuntemattomiin uskonnollisiin liikkeisiin, evankeliseen ja vapaakirkolliseen suuntaan, suhtautui hän jyrkästi hyläten, tavallisesti kohdellen niiden tunkeilevia edustajia leikillisellä ivalla.

Huolimatta Topparin vieraantumisesta herännäisyysliikkeestä, jota hän sitäpaitsi elämänsä loppuaikoina jälleen lähenteli, pitivät kaikki, jotka likemmin olivat häneen tutustuneet, häntä huomiota ansaitsevana kristillisenä luonteena ja varsinkin siihen nähden historiallisena henkilönä. -- Toppari kuoli 70 vuoden ikäisenä v. 1893.

Samana vuonna, kuin Toppari, kuoli toinenkin Suupohjan herännäisyyden merkkimiehiä, seurapuhujanakin tunnettu, ennen (IV, 523) mainittu Jaakko Sinnenmäki. Syntyneenä Lapuan Hellanmaalla v. 1820 ja siellä mieheksi varttuneena oli hän 20 vuoden ikäinen, kun N. K. Malmbergin voimallinen herätyshuuto sai niin monen nuorukaisenkin näillä seuduin vedetyksi parannuksen tielle. Yksi näistä oli Sinnenmäkikin, vaikka hän alussa vastusteli ja huvitusten pyörteessä koetti tukehuttaa levottomaksi tulleen omantuntonsa ääntä. Mutta kun hän sitten antautui tätä ääntä kuulemaan ja usein rupesi käymään Malmbergin seuroissa, liittyi hän päättävästi heränneisiin ja pysyi uskollisena tälle päätökselleen elämänsä loppuun asti. Ja heränneitten liitossa sekä kanssakäymisessä heidän kanssaan kehittyi hän jaloksi ja paljon hyvää vaikuttavaksi kotiseutunsa herännäisyysliikkeen pylvääksi. Sinnenmäki oli omantunnon mies, ankara itseään kohtaan ja ankara synnille, näkyi tämä sitten hänen omissa uskonheimolaisissaan tai muissa. Mutta muisto hänen taisteluista Herraa vastaan nuoruudenaikana oli Pyhän hengen koulussa tehnyt hänet nöyräksi, ja sentähden oli hän erinomaisen lempeä erehtyviä kohtaan. Ja hellää leimaa kantoivat juuri tästä syystä hänen seurapuheensakin, hellää ja sentähden niin viehättävää. Perheenisänä sekä talonsa isäntänä oli Sinnenmäki jalona esimerkkinä kaikille, jotka hänet tunsivat. Hänen tosi kristillistä luonnettaan täydentämässä oli sääliväisyys kaikkia kärsiviä kohtaan, joka sääliväisyys muunohessa osoittautui aineellista apua tarvitsevien alttiissa auttamisessa. Sinnenmäki oli tunnettu laajalti heränneitten piireissä ja varsinkin hänen kotiseudullaan on hänen muistonsa vielä tänään rakas. Hän kuoli syyskuun 28 p:nä 1893. Satoihin nouseva ystäväjoukko saattoi hänet kaipuulla Lapuan kirkkomaalle, missä hänelle oli valmistettu viimeinen leposija hänen asetoverinsa Arvi Logrenin haudan läheisyyteen.

Suupohjan herännäisyyden merkkihenkilöistä vetää vielä XIX vuosisadan viimeisellä vuosikymmenelläkin huomion puoleensa ennen (IV, 479) mainittu Justiina Rautakorpi eli "Rautakorven Tiina". Hän näet kuoli vasta v. 1893 ja oli loppuun asti sama teräväpäinen ja muihin paljon vaikuttava nainen kuin elämänsä paraimpina vuosina. Varsinkin nuorista tytöistä piti hän äidillistä huolta, kylväen heidän sydämiinsä elämän sanan siemeniä. Mutta muitakin hän nuhteli synnistä ja neuvoi elämän tielle. Hän oli niitä harvoja, joiden tapana on itkeä itkevien ja iloita Herrassa iloitsevien kanssa. Myöskin "koulumestarina" oli hän tunnettu. Taipumattomimpia ja kankeimpia lukijoita toimittivat papit monesti hänen kouluunsa. Siellä heidän milloin tukkapöllyn, milloin juustopalan kehoittamina, täyttyi tehdä työtä, sillä seurauksella, että he oppivat. Talvisaikana oli hänen tupansa täynnä sekä hyviä että huonoja lukijoita. -- Suurta iloa tuotti Tiinalle nuorten pappien liittyminen heränneisiin. Hän nimitti heitä pojikseen, silitti heidän päätään ja lausui: "Onpa minulla sinussakin oikein kaunis poika".

"Milloinkahan tälle minun pitkälleperjantailleni ilta joutuu?" kirjoitti Tiina keväällä 1893 Malmivaaralle. Se tuli saman vuoden joulukuussa. Hän oli silloin 78 vuoden vanha.

Keski-Pohjanmaallakin eli vielä vuosisadan lopussa menneiltä ajoilta heränneitten piirissä laajalti tunnettu vanha nainen, ennen (II, 69) mainittu Kaisa-Liisa Oja, eli "Vaivalan mummo", jolla nimellä häntä vielä tänään muistetaan. Samoinkuin Rautakorven Tiina oli hänkin tunnettu kauniista veisuäänestään. Niinkuin muistamme, hän ensin Kalajoen-varren heränneille opetti Siionin virsien säveleet. Kaisa-Liisa Oja kuoli kotipitäjässään, Nivalassa, v. 1901 79 vuoden vanhana. -- Toinenkin Kalajoen-varren vanhoista heränneistä naisista on edellä muiden muistettava: _Fredrika Ylitalo o.s. Olmola_ (k. 1883). Varsinkin kotipitäjässään Ylivieskassa sai hän heränneiltä osakseen yksimielistä kunnioitusta ja rakkautta, ollen kristillisellä vaelluksellaan ja valvovalla mielellään kehoittavana esimerkkinä kaikille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa.

V. 1875 kuoli 85 vuoden vanhana Nivalassa Kalajoen käräjien ajoilta tunnettu, ennen mainittu Matti Niemi. Niinkuin olemme nähneet, oli hän tuon pitkän käräjäjutun aikoina oikeudessa syytettyjen heränneitten talonpoikien eturivin miehiä, eli oikeammin: Paavo Ruotsalaista lukuunottamatta heidän huomatuin edustajansa. Silloin niin urhoollisesti puolustamalleen vakaumukselle pysyi hän uskollisena loppuun asti.

Niinä aikoina, jolloin Herättäjän toiminta alkoi, muutti Savosta Kalajoen-varrelle _Antti Rissanen_. Toimien sittemmin useita vuosia yhtiön kolportöörinä, vei hän tietoja elpyvän herännäisyyden tilasta Pohjanmaalta Savoon ja muihin osiin maata. Huono kuulo sekä ahdasmielisen jyrkkä vanhoillisuus olivat haittana hänen toiminnalleen, johon hänellä muissa suhteessa oli hyviäkin edellytyksiä. Seurapuhujana onnistui hän usein hyvinkin, jonka tähden häntä pyydettiin esiintymään Herättäjän vuosijuhlissakin sekä muissa juhlatilaisuuksissa. Rissanen kuoli v. 1916 Nivalassa, missä hän elämänsä loppuaikoina asui.

Huomiota Kalajoen-varren herännäisyyden muistojen kerääjänä ja kertojana ansaitsee ennen mainittu _Simo Pylväs_. Hän oli hiljainen ja vaatimaton mies, joka ei suinkaan tarttunut kynään kirjoituksillaan mainetta saadakseen. Muiden, varsinkin Malmivaaran kehoituksesta ryhtyi hän kirjoittamaan Taneli Rauhalasta sekä kotiseutunsa herännäisyydestä tämän aikana. Varsinkin kotipitäjänsä, Ylivieskan, uskonnolliset olot tunsi hän tarkoin. Ollen tunnollinen luonteeltaan, käsitteli hän herännäisyyden muistoja tarkalla huolellisuudella. Niinkuin esim. hänen kertomuksistaan Kiireen talven vaiheista näkyy (IV, 490) arvostelee hän henkilöitä ja tapahtumia kiitettävällä puolueettomuudella. -- Muutamana elokuun päivänä v. 1899, kun Pylväs perheensä kera oli istuutunut puolipäivä-pöytänsä ääreen, iski salama hänet kuoliaaksi.

Simo Pylväs on todistuksena siitä, että niitä henkilöitä vieläkin löytyi, jotka menneiden aikojen heränneitten tapaan keräilivät herännäisyyden muistoja ja jättivät niistä kertomuksia jälkimaailmalle. Tämä on sitä tärkeämpää, koska me turhaan, varsinkin XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla tiedustelemme tämmöisiä kirjoituksia liikkeen siihen aikaan vielä eläviltä papeilta ja muilta korkeampaa koulukasvatusta saaneilta vanhoilta henkilöiltä. Sentähden ansaitsevatkin kansanmiesten ja kansaa lähellä olleiden henkilöiden toimenpiteet kysymyksessä olevassa suhteessa suurta tunnustusta. Ruotsinkielisenkin Pohjanmaan herännäisyyden muistoilla on ollut tämänkaltainen vartija. Tarkoitamme ennen (IV, 280) mainitsemaamme kansakoulunopettajaa _A. Svedbergiä_. Hän oli kotoisin Storsvedin talosta Munsalassa, missä hän kuolikin v. 1889. Oltuaan ensin lastenopettajana Munsalassa, tuli hän v. 1862 kansakoulunopettajaksi siellä, pysyen tässä toimessa kuolemaansa asti. Svedberg nautti suurta luottamusta, joka nähdään siitäkin, että hän kuului siihen komiteaan, jonka tehtävänä oli tarkastaa Uno Cygnaeuksen kansakoululaitoksen järjestämisestä tekemää ehdotusta, sekä että hän vuodesta 1877 kuolemaansa asti kaikilla valtiopäivillä oli talonpoikaissäädyn edustajana. Paitsi kirjoituksia "Folkvännen", "Barnavännen", "Österbotten" ja "Österbottniska posten" nimisissä y.m. lehdissä (myöskin Ruotsin ja Norjan lehdissä) on hän julkaissut kirjasia, joissa hän muunohessa kertoo herännäisyyden vaiheista kotiseuduillaan. Kaikissa näissä kirjoituksissa kohtaa meitä vakava uskonnollinen mieli, ja hänen arvostelunsa herännäisyydestä ja sitä edustaneista henkilöistä ilmaisee lämmintä myötätuntoa ja vilpitöntä rakkautta tähän liikkeeseen.

Marraskuussa 1895 kuoli äkkiä Iisalmen heränneitten viimeinen varsinainen johtomies Juhani Niskanen. Niinkuin olemme nähneet (IV, 547), oli hän auttamattomasti loukkaantunut Malmivaaraan tämän julkaisemien Siionin virsien tähden. Huonon palveluksen hän tällä teki Iisalmen heränneille, jotka siitä alkaen jäivät erilleen muusta herännäisyydestä. Niskanen oli vanhan ajan mies. Kaiken lahjakkaisuutensa uhallakaan hän ei voinut seurata niitä uudistuspyrinnöitä, joita elpyvä herännäisyys otti ohjelmaansa. Syynä tuohon hänen jyrkkään vanhoillisuuteensa oli sitäpaitsi epäilemättä myöskin itserakkaus, joka esti häntä alistumasta muiden neuvottavaksi.

Paljon nöyrempi oli Juhani Niskasen nuorempi veli _Kusti Niskanen_, jonka suullisiin kertomuksiin Savon herännäisyyden menneistä vaiheista usein ennen olemme viitanneet. Hänkin oli harvinaisen lahjakas mies, valistunut, hienotunteinen ja laajanäköinen kuni ani harvat. Hänen tietonsa olivat koulua käymättömän miehen tiedoiksi suuret. Ne oli hän ahkeralla lukemisella ja terävällä arvostelukyvyllään itselleen hankkinut ja taitavasti, tosi valistuneen miehen tavoin hän niitä käytti. Monta kaunista piirrettä oli Kusti Niskasen luonteessa. Niinpä hän esim. ei kärsinyt kuulla panettelua. Kun pappeja moitittiin, hän lausui: "Ne on Herra virkaan asettanut ja ne vastaavat itse hänelle siitä, jos kehnosti sen hoitavat; koetetaan me vain pysytellä omissa asioissamme". Veljelleen osoitti hän kunnioitusta eikä riitaantunut hänen kanssaan, vaikka mielipiteet eivät aina sopineet yhteen. -- Kusti Niskasen koti Iisalmen Haapajärven rannalla olevassa Puustellinniemessä oli harvinaisen miellyttävä. Ensikertalainenkin sai siellä osakseen sydämellistä kohtelua sekä altista vieraanvaraisuutta, vaikka isäntä olikin köyhä. -- Seuraelämään otti hän osaa, käyden usein Kiuruvedenkin heränneitä tervehtimässä. Hänen kuolemansa oli tuntuva isku tämän puolen herännäisyydelle. Niskasen nöyrää mieltä ja hänen sanan paraammassa merkityksessä lapsellista uskonnollista katsantotapaansa kuvaavat seuraava hänen muutamassa ystäväpiirissä, missä puhuttiin taivaan riemusta ja kirkkaudesta, lausumansa sanat: "Minä tyytyisin ovenvartijan virkaan Jumalani huoneessa. Saisinhan aina teitä muita sisään laskiessani vilaukselta oven raosta nähdä, mikä riemu ja kirkkaus teillä on nautittavana, ja siinä olisi minunlaiselle yltäkyllin autuutta".

Syynä siihen, ettei Iisalmen herännäisyys näidenkään etevien merkkimiesten aikana päässyt nousemaan, vaan itseensä sulkeutuneena kangistui kaavaan, oli ainakin osaksi se, että H. K. T. Brofeldt, joka vuodesta 1865 oli kappalaisena ja 1883 kirkkoherrana seurakunnassa, niinkuin jo olemme maininneet (IV, 508), kannatti beckiläistä, yksilön suhdetta Herraan teroittavaa katsantotapaa ja siitäkin syystä vieraantui heränneistä, joille seurakuntakäsitteen teroittaminen oli niin tärkeä asia. Sitä hajaannusta ja epävarmuutta, joka näinä aikoina on nähtävänä Iisalmen seurakuntaelämässä, eivät Brofeldtin ytimekkäät saarnatkaan, joita hän verrattoman luonnollisesti ja taitavasti kansanomaisella kielellä esitti, eikä hänen vaatimaton ja itsekkäisyydestä vapaa kanssakäyminen seurakuntalaistensa kanssa saaneet korjatuksi. Brofeldt kuoli v. 1914.

XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla eli vielä monta säätyläisnaistakin, jotka nouseville sukupolville lämpimin sydämin kertoivat sekä pitkän elämän koulussa vakaantuneella kristillisellä luonteellaan todistivat herännäisyydestä. Etenkin muutamat heistä vetävät edellä muiden vielä elämänsä myöhäisenä iltanakin huomiota puoleensa:

Stenbäck-veljesten sisar, jyrkkä, teräväpäinen ja suora Charlotte Fredrika Achrén (IV, 400), joka elämänsä loppuajan asui Kuopiossa, missä hän 90 vuoden ikäisenä kuoli v. 1903; Ätsärin kappalaisen K. E. Bergrothin (IV, 427) lämminsydäminen, jaon aikoja katkerasti sureva sekä herännäisyyden menneitä vaiheita hellästi uskollisessa sydämessä säilyttävä leski _Karolina Amalia Bergroth_, o.s. Stenbäck (k. 93 vuoden vanhana 1906); K. R. Pettersonin leski, Jaakko Wegeliuksen tytär _Vendla Petterson_ (synt. 1824), tunnettu uskollisuudestaan herännäisyyden muistoille sekä isänmaallisesta mielestään.

Paitsi Otto E. A. Hjeltiä tapaamme XIX vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä muutamia muita vanhempaan sukupolveen kuuluvia henkilöitä, jotka pääkaupungin hälinässä edustavat herännäisyyttä ja joiden ympärille tähän liikkeeseen liittyneet nuoremmat heränneet kokoontuivat hartausseuroja pitämään. Tarkoitamme Säämingistä kotoisin olevaa sahanhoitajaa _Gabriel Pesosta_ (k. 1906), jonka Juho Malkamäki oli johdattanut uudistuneen herännäisliikkeen tuttavuuteen, sekä hänen vaimoansa Matti Liukon (I, 351) tytärtä _Anna Pesosta_ (synt. 1840). Rakkaassa muistossa säilyttäen Säämingin herännäisyyden vaiheita, joita he esi-isiltään olivat kuulleet ja joita he osaksi omin silminkin olivat nähneet, liittyivät nämä henkilöt epäilyksettä XIX vuosisadan lopussa elpyvään herännäisyyteen, tunnustaen sitä samanhenkiseksi kuin heidän kotiseuduillaan liikkunut, nyttemmin väsähtänyt liike. Gabriel ja Anna Pesosen poika, filos. maisteri _Matti Pesonen_ (synt. 1868) ryhtyi jo 1890-luvulla tarmokkaasti toimimaan herännäisyyden riveissä.

* * * * *

Kuinka levinnyt herännäisyys XIX vuosisadan lopussa oli, voitaneen jossain määrin päättää Hengellisen Kuukauslehden tilaajamäärästä eri seuduilla. Seuraavat numerot vuodelta 1898, jolloin lehden tilaajamäärä nousi 3,000 ja jolloin sitä levisi 220 eri seurakuntaan, osoittavat mihin seutuihin sitä eniten tilattiin: Haapajärvi 36, Isokyrö 60, Jalasjärvi 46, Kajaani 34, Kannus 22, Karttula 27, Kauhava 35, Kiuruvesi 101, Lapua 144, Nilsiä 36, Nivala 168, Nurmo 210, Oulainen 23, Paavola 83, Parikkala 44, Pielavesi 22, Pielisjärvi 55, Raahe 41, Reisjärvi 23, Ruskeala 34, Salo 34, Seinäjoki 67, Sievi 49, Siikainen 36, Ylihärmä 86, Ylistaro 415, Ylivieska 226. Huomattava on kuitenkin, että nämä numerot muutamissa herännäisyydelle vieraammissa seuduissa (ei liikkeen valtapaikoilla) ainakin osaksi riippuivat papiston suhteesta liikkeeseen, sekä että vähävaraisuus monessa seurakunnassa aiheutti pienemmän tilaajamäärän, vaikka lehteä ystäviltä lainaamalla laajoissa piireissä luettiin. Huomattavimmat herännäistalot olivat vuosisadan loppupuolella _Nivalassa_: Niemi, Matti Marjaniemen omistama Palosaaren talo, Vilh. Niskasen pojan _Paavon_ (k. 1916) omistama Niskakosken talo sekä Nevala; _Ylivieskassa_: Jaakola, Ylitalo, Mattila ja Mikko Knuutilan (synt. 1847) omistama Knuutilan talo. _Isossakyrössä_ on muistettava varsikin Ritarin ja sen vastapäätä Kyröjoen toisella puolella sijaitseva Raurun talo, _Kauhajoella_ Pukkila, Järvi ja Saarenmaa. _Ylistarossa, Nurmossa_ ja _Lapualla_ oli liike jo näinä aikoina niihin määrin levinnyt, että eri talojen ja muiden merkkipaikkojen luetteleminen on miltei mahdotonta. Ensinmainitussa pitäjässä ovat varsinkin Untamalan, Hirvilammen ja Malkamäen kylät mainittavat sekä "Ylistaron rinnalla" "Krannin loukko". _Lapualla_ kasvoi liike suurimmaksi Prepulan, Hellanmaan sekä Alanurmon Ruha-nimisessä kylässä. _Nurmossa_ oli heränneitten maata jo 1880-luvulta alkaen Nurmon-perä Peräseinäjoen rajalle asti sekä Nurmon rintakylä. _Seinäjoella_ ansaitsevat huomiota Kotilan ja Heikkilän kylät sekä Soukka-Seinäjoki, _Ylihärmässä_ Keskisen, Kujalan, Prännin ja Kankaan kylät. Vöyrissä säilyi liike Ryssland-nimisen kylän perukalla sekä Alkärrissä (Alikärri).

Niinkuin ylläolevista numeroistakin näkyy, olivat liikkeen pääseutuja XIX vuosisadan lopussa, niinkuin se jo kauan oli ollut, Etelä-Pohjanmaa ja Kalajoen-varsi. Mutta huomattavalle sijalle tulevat myöskin muutamat seurakunnat Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Huomattava on niinikään Hengellisen Kuukauslehden suuri leviäminen Paavolassa, missä herännäisyys Malmivaaran siellä pappina ollessa (1890-1900) virkosi uuteen eloon.

Olemme monesti ennen huomauttaneet, miten vieraana rukoilijain liike sekä Lounais-Suomessa että Sortavalan seuduilla XIX vuosisadan jälkimmäiselläkin puoliskolla pysyi varsinaiselle herännäisyydelle. 1890-luvulla nähtiin silloin tällöin ensinmainitun ryhmän rukoilijoita Herättäjän vuosijuhlilla, mutta vaikka pohjalaisten puolelta näissä tilaisuuksissa ja muulloinkin koetettiin lähentelemistä, jäi tulos hyvinkin pieneksi. Hengellistä Kuukauslehteä tilattiin joitakin kappaleita Lounais-Suomeen -- siinä kaikki. Muissa Turun hiippakunnan etelä- ja itä-osissa valloitti evankelinen suunta nekin seudut, joissa herännäisyyttä ennen oli kannatettu. Niin kävi suurimmaksi osaksi Porvoon hiippakunnassa varsinkin sen etelä-osissa, joihin sitäpaitsi muitakin, herännäisyydelle vielä vieraampiakin uskonnollisia suuntia ja liikkeitä, samoinkuin vuosisadan lopussa muihinkin hiippakuntiin, pääsi tunkeutumaan.

Porvoossa v. 1896 pidetyssä synodalikokouksessa piispa H. Råbergh hiippakuntansa hengellisestä elämästä muunmuassa lausui: "Viime vuosien ominaisena tunnusmerkkinä eivät ole suuret, laajalle ulottuvat herätykset, mutta kasvava uskonnollinen eloisuus on kuitenkin ollut nähtävänä monissa paikoin, vaikka siihen liittyneet eivät ole enemmistönä, vaan verrattain harvalukuisena vähemmistönä seurakunnassa. Useimmissa seurakunnissa ovat tämän elävähenkisen kristillisyyden edustajat kirkon uskon ja tunnustuksen kannalla; kantamatta mitään erikoista lahkolaisuuden leimaa ovat he hyväksensä käyttäneet sen hyvän, minkä maassa löytyvät eri uskonsuunnat tarjoovat, ja ovat käytännössä toteuttaneet sitä. Milloin näyttää uskonnollinen elämä kallistuvan pietistiseen, milloin evankeliseen suuntaan. Muutamissa rovastikunnissa esim. Jääskessä, Puumalassa, Savonlinnassa lähentelee uskonnollinen liike enemmän herännäisyyttä kuin evankelismia. Savon herännäisyydestä löytyy vielä jäännöksiä Savoon kuuluvissa seurakunnissa. Kertomukset todistavat kuitenkin, että tämä suunta monissa paikoin kantaa hedelmättömyyden leimaa sekä on kangistunut muotoihin ja puhetapoihin."

Jos tämä kuvaus ylimalkaan onkin oikea, on toiselta puolen myöskin varma, että unestaan heräjävää elävähenkistäkin ja selväpiirteistä herännäisyyttä löytyi monessa silloiseen Porvoon hiippakuntaan kuuluvassa vanhassa herännäisseurakunnassa, jos kohta tuon uudestaan elpyvän liikkeen edustajat useimmissa paikoin muodostivatkin vain pienen joukon. Sama oli laita niidenkin Turun ja Kuopion hiippakunnissa löytyvien herännäisryhmien, joita tapaamme erillään liikkeen suurista valtapaikoista. Todistuksena on muunohessa osanotto Herättäjän vuosijuhliin, joissa jo XIX vuosisadan lopussa monesta kymmenestä seurakunnasta kokoontui körttipukuisia osanottajia. Viestit liikkeen valtamailla tapahtuneesta uudistuksesta levisivät herättäen ja uudistaen kaikkialle, missä vielä jotakin tiedettiin herännäisyyden menneistä vaiheista. [Lähteitä: Hengellinen Kuukauslehti vuosilta 1888-1899 ja 1914; Wilh. Malmivaara, Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa; Ylivieskan, Nivalan, Sievin, Nurmon, Lapuan, Ylistaron, Ylihärmän, Kuopion kirkonkirjat; John Svedbergin minulle Anders Svedbergistä lähettämät elämäkerralliset tiedot; Pohjanmaan ja Pohjois-Savon vanhojen heränneitten ja Wilh. Malmivaaran, Erkki Pesosen, J. F. Cajanin y.m. kertomuksia; Herman Råbergh, Från prestmötet i Borgå 8-11 september 1896; Paimenmuisto; Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja.]

XIII.

Jälkikatsahdus.

Edellisten vuosikymmenien herännäisyydestä paljon eroavaa leimaa kantavat liikkeen vaiheet XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Joka ei muista, että kysymyksessä olevan vuosisadan pietismi syntyi kansan syvissä riveissä sekä että se niinäkin aikoina, jolloin papit sitä monissa paikoin johtivat, luonteeltaan ja olemukseltaan pääasiallisesti oli samojen syvien rivien edustama, sanan alkuperäisimmässä merkityksessä kansallinen liike, saattaa johtua siihen väärään käsitykseen, että pappien vieraantuminen tahi eroaminen siitä samalla tiesi koko herännäisyyden kuolemaa. Niin ajattelivat itse teossa eivät vain uuteen suuntaan liittyneet sekä säätyläiset että talonpojat, vaan myöskin toistupalaisten alussa suurilukuiset, sittemmin yhä pienenevät ryhmät. Edellisessä suunnassa puhuttiin kyllä "menneistä ajoista", jos kohta ylimalkaan kylmästi ja arkaillen, ja viimemainitussa niiden eloisuutta haikein sydämin kaivattiin, mutta tulevaisuutta ei liikkeellä enää kummankaan silmissä ollut. Eikä siinä kyllin. Se käsitys, että herännäisyys jaon aikoina sai kuoliniskunsa, jäi jokseenkin yleiseksi ei vain kysymyksessä olevissa piireissä, vaan ylimalkaan kaikkialla maassamme, missä herännäisyyden menneistä vaiheista puhuttiin ja liikettä arvosteltiin. Mutta samaan aikaan, jolloin tämä katsantotapa syntyi ja alkoi vakaantua varsinkin säätyläisissä, alkoivat hävityksen leimaa ensin kantavat, hajalle joutuneet heränneen kansan rivit jälleen kokoontua, ryhmittyä ja varttua, vaikkei sitä liikkeen ulkopuolella vielä minään pidetty eikä ylimalkaan ensinkään huomattukaan. Ei mikään paremmin todista, kuinka elinvoimainen ja samalla miten kansanomainen Suomen herännäisyys on ollut. Joka tämän näkökohdan syrjäyttää, arvellen että etupäässä papit ovat edustaneet XIX vuosisadan herännäisyyttä, hän tuntee sitä hyvin pintapuolisesti.

Jokseenkin yleinen on myöskin se käsitys ollut, että 1880- ja 1890-luvulla esiintyvä herännäisyys ei ole suoranaisessa yhteydessä N. K. Malmbergin, Vilhelm Niskasen, Rauhalan ja Logrenin johtaman suunnan kanssa, vaan uusi liike, joka on saanut alkunsa etupäässä Wilh. malmivaaran herännäishengessä entisen herännäisyyden mailla suorittamasta työstä. Miten paljon viimemainittu jo edellisen vuosisadan lopussa ehtikin tehdä liikkeen palveluksessa: ei se alkuansa hänestä ole saanut, vaan se johtuu niistä kansanryhmistä, jotka jaon kovina vuosina kokoontuivat Niilo Kustaa Malmbergin ja Vilhelm Niskasen ympärille isien perinnön pelastamiseksi. Kaikki muu varsinainen herännäisyys -- rukoilijain piirejä emme siihen lue kuuluviksi -- joka näihin ryhmiin pahentuneena niistä erosi, vähenemistään väheni jo 1890-luvulla miltei kaikkialla. Tämä on kieltämätön totuus, jota eivät mitkään vastaväitteet pysty kumoamaan. Olemme ennen lausuneet ja lausumme vieläkin, että juuri tämä seikka paremmin kuin mikään muu todistaa, ken Niilo Kustaa Malmberg oli. Sentähden tulikin hänen nimensä edellä liikkeen muiden johtomiesten nimien uudestaan elpyvälle herännäisyydellekin rakkaaksi.

Vasta myöhään selveni heränneille, miten paljon onnettomuutta oppiriidat -- taistelut Hedbergiä vastaan sekä niskaslaisuuden ja toistupalaisuuden väliset kiivaat väittelyt -- olivat tuottaneet liikkeelle. Uusien uskonnollisten suuntien, laestadiolaisten, vapaakirkollisten sekä äärimmäisyyteen kehittyneiden evankelisten piirien esiintyminen näyttämölle kiihoitti mieliä ja esti heränneitä vapautumasta siitä puhdasoppisuuden innoittelemisesta, johon suuri osa heistä oppiriitojen aikana oli eksynyt. Hengellisessä Kuukauslehdessäkin tapaa 1890-luvulla vielä kirjoituksia, jotka eivät ole vapaat tästä leimasta. Myöntää tulee kuitenkin, että ainakin toiset näistä kirjoituksista aiheutuivat muissa suunnissa, etenkin evankelisessa herännäisyyttä vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Mutta ilmeistä on, että Malmivaara ja häneen liittyneet papit sekä Malkamäki ja muut kansanmiehet, jotka kirjoittivat Hengelliseen Kuukauslehteen sekä puhuivat seuroissa, vuosi vuodelta yhä enemmän vapautuivat tuosta isiltä peritystä taipumuksesta ja oppivat antamaan arvoa toisin ajattelevillekin. Niinpä kärsi herännyt kansa, jollei vielä F. G. Hedbergin kuolemanaikana (1893), niin ainakin vuosisadan loppupuolella kuulla myötätuntoisiakin arvosteluja hänestä, vaikka hänen nimensä vielä kauan niiden aikojen jälkeen, jolloin Jonas Lagus kirjoitti häntä vastaan kiivaat kirjeensä, heränneitten korvissa kaikui pahimman kerettiläisen nimenä. Samoin oppi herännyt kansa entistä puolueettomammin arvostelemaan semmoisiakin uskonilmiöitä, jotka eniten erosivat herännäisyydessä vakaantuneesta katsantotavasta. Paljon ovat varsinkin Malmivaara ja Malkamäki tehneet laajentaaksensa heränneitten näköpiiriä tässäkin suhteessa ja vapauttaakseen heitä vanhojen ennakkoluulojen yksipuolisuudesta. He ovat voimallisesti painostaneet sitä totuutta, että kristinusko ennen kaikkea on uusi elämä Kristuksessa, että "tieto paisuttaa, vaan rakkaus rakentaa".

Hengellisessä Kuukauslehdessä teroitti Malmivaara usein, ettei heränneen ihmisen tee mieli väitellä eri suunnista ja opeista, hänen uskontonsa kun on omantunnon ja sydämen eikä kuolleen tiedon asia. Niinpä kirjoitti hän esim. v. 1894 otsakkeella "Vastauksia muutamiin kysymyksiin" seuraavan kysymyksen vastauksineen: "Kun on niin monenlaista oppia ja uskoa, joita kaikkia tunnustajansa sanovat oikeiksi, mitä niistä lähtisi seuraamaan, mitä uskoisi, ettei joutuisi harhateille?" "Et tee tätä kysymystä sentähden, että saisit tietää oikean totuuden, vaan siitä syystä, kun et tahdo totella Herraa. Tuolla kysymyksellä tahdot salata itseltäsi ja muilta suruttomuuttasi ja saada se sysätyksi muiden syyksi."

Tämän yhteydessä huomautettakoon siitäkin, että heränneitten johtomiesten saarnat ja puheet jo XIX vuosisadan lopussa kantoivat paljon evankelisempaa leimaa kuin pari vuosikymmentä aikasemmin. Hengellisessä Kuukauslehdessä kirjoittaa Malmivaara v. 1894: "Heitä pois omat työsi, olkoot uskon tai muun nimellisiä, ja kuule: Isäsi kutsuu -- katso, hän ikävöi ja etsii sinua. Jos asetut hiljaiseksi, niin huomaat hänen lähenevän. Hän tulee likemmä, löytää sinut ja -- sulkee syliinsä. Sellaisena kuin olet hän sinut korjaa. Ei siinä kysytä mahdollisuuttasi tai mahdottomuuttasi, pyhyyttäsi ja pahuuttasi, katsotaan vain surkeuttasi ja säälitään sinua. Et sinä itse nouse, vaan Isä nostaa, et sinä käy etkä tule, vaan Isä kantaa, et sinä vaaraa torju, vaan Isä pelastaa. Ei siinä sinulta vaadita, vaan sinulle annetaan; ei siinä liikuta omilla tekemisilläsi, vaan armolla. Tuhlaajapojan on silloin Isä sulkenut syliinsä, laupias samarialainen on korjannut tiepuolesta haavoitetun, ryöväri on löytänyt Herran, jolla oli myötätuntoisuutta hänen surkeudelleen. Silloin sokea näkee, ontuva käy Herran kantamana, mykkä puhuu j.n.e. Kaiken tämän sai aikaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa eksynyttä syntistä kohtaan." Niinikään on merkille pantava, että puhe siitä pyhityksestä, jota paitsi "ei kukaan saa Jumalaa nähdä", nyttemmin kuului selvemmin heränneitten kokouksissa, ei armojärjestyksen eri asteena esitettynä opinkaavana, vaan käytännölliseen elämään sovitettuna nuhteena ja kehoituksena. "Viallista" kyllä kohdeltiin edelleenkin säälivällä rakkaudella, mutta "vikoja" entistä ankarammin.

Olemme nähneet, miten vähän herännäisyyden menneitä vaiheita jaon jälkeisinä vuosina käsiteltiin kirjallisuudessa. Ne, jotka näitä vaiheita likemmin tunsivat, eivät syystä tai toisesta niistä julkisuudessa kertoneet, ja suuren yleisön muistosta katosi ennenpitkää mitä se aikaisemmin, jolloin herännäisyys vielä oli yleisen huomion ja väittelyn esineenä, oli asiasta kuullut. Ainoana poikkeuksena oli Matth. Akianderin teos, mutta sitä lukivat vain ani harvat, eikä se sitäpaitsi, niinkuin olemme nähneet, kertonut paljon mitään Pohjanmaan oloista niistä ajoista alkaen, jolloin sikäläinen liike muodostaa huomattavimman osan herännäisyyden historiassa. Ei sovi näin ollen kummastella, että sivistyneittenkin henkilöiden tiedot tästä liikkeestä 1860-, 1870- ja 1880-luvuilla supistuivat muutamiin kummallisiin, usein vastenmielisiin kertomuksiin sen vaiheista ja niissä vaikuttaneista merkkihenkilöistä.

Ensimmäinen, joka näiden aikojen jälkeen ryhtyi historian valossa tarkastamaan XIX vuosisadan herännäisyyttä, oli Elis Bergroth. Jo siitä myötätuntoisuudesta, jolla hän toimittamassaan "Vartija"-lehdessä v. 1892 kertoi Herättäjän perustamisesta, saattoi päättää, missä hengessä hän s.v. ilmestyvässä teoksessaan "Suomen kirkon historia pääpiirteissään" oli herännäisyyttä arvosteleva. Teos ilmestyi sitten laajennettuna v. 1902, käsitellen silloin vielä laveammin liikkeen vaiheita sekä huomauttaen sen uudestaan elpymisestä. Bergrothin esitys Suomen herännäisyydestä XIX vuosisadalla ansaitsee monessa suhteessa tunnustusta. Varsinkin on huomattava se puolueettomuus ja myötätuntoisuus, millä hän siihen aikaan vielä vallitsevien, herännäisyyttä sortavien ennakkoluulojen uhalla arvostelee liikkeen vaiheita ja merkkihenkilöitä. Sekin on pantava merkille, että Bergroth, kertoessaan liikkeen vaiheista 1890-luvun loppuaikoina, pitää niissä ilmenevää elpymistä elinvoimaisen tulevaisuuden takeena.

Kaunokirjallisuudenkin alalla tulee herännäisyys samaan aikaan huomatuksi. V. 1894 julkaisi Juhani Aho "Heränneitä" nimisiä kuvauksia "herännäisyyden ajoilta". Epäilyksellä ottivat hänen kuvaamansa heränneitten lapset tämän kirjan käteensä, mutta mieltymyksellä ja ilolla he sen lukivat. Muistojen pyhäkössä kuvastuivat siinä isien ja äitien ajatukset, heidän kilvoituksensa elämän kruunun saavuttamiseksi. -- Valmistumaisillaan oli XIX vuosisadan lopussa toinenkin kaunokirjallinen menneiden aikojen herännäisyyttä käsittelevä teos; Eliel Aspelinin "Lauri Stenbäck".

Jo tässä mainitut teokset ja julkaisut olivat omiaan avaamaan yleisön silmät näkemään, miten rikkaita aiheita XIX vuosisadan herännäisyys tarjoo tutkijoille ja kirjailijoille ei vain suuripiirteisenä, kirkollista elämää uudistavana uskonnollisena liikkeenä, vaan kulttuurihistoriallisessakin suhteessa.

Mutta paraan todistuksen herännäisyydestä antoivat XIX vuosisadan lopussa ne vanhat heränneet, jotka siihen aikaan vielä olivat elossa. Joka heitä puhutteli, hän ei voinut olla huomaamatta sitä hellää, usein kyyneleihin sulavaa mieltä, mikä oli ominaista useimmille heistä. Heidän koko olemuksestaan loisti esille tosi herännäisyyden kaunein tuntomerkki: särjetty sydän. He olivat paljon kokeneet, paljon kilvoitelleet. Eivätkä koskeneet ne koetukset, joissa Herra oli heidän uskoaan sulattaen puhdistanut, ainoastaan heitä itseään, vaan koko sitä uskonnollista liikettä, johon he lapsuudestaan olivat kuuluneet ja jonka voittoja ja tappioita, suruja ja iloja he omin silmin olivat nähneet. Kipeästi olivat heihin koskeneet varsinkin jaon kovat ajat, jotka hajoittivat heränneitten ennen yksimielisen joukon, ja Jumalaa kiittäen tervehtivät he sitä toivorikasta aikaa, joka 1880- ja 1890-luvuilla herännäisyydelle jälleen koitti. Muutamassa seuratilaisuudessa vuosisadan lopussa lausui Jonas Laguksen ennen (II, 372) mainittu renki Antti Kaakko (k. 1902), kertoessaan menneistä ajoista: "Jo oli tämä liike joutua liika suurten talvisten hankien peittoon. Ei kukaan pappi meitä enää neuvomaan tullut, ja Niskaset, Rauhalat, Helaalatkin kaatuivat pois. Luulin jo, etteivät tämmöiset vanhat kannot enää milloinkaan pääsisi auringon lämpöä kokemaan, mutta sitten tuli tänne sen vanhan Malmbergin poika ja puhui meille, niinkuin ennen puhuttiin. Tuli sitten muitakin. Minusta näyttää, ettei Herra vieläkään ole tätä kansaa hyljännyt."

Tulkitkoot nämä paljon kokeneen herännäisvanhuksen sanat XIX vuosisadan herännäisyyden tervehdyksen niille lukuisille nuorille papeille ja sille jälleen suureksi kasvaneelle heränneelle kansalle, jotka ovat ryhtyneet isien perintöä hoitamaan. "Toivon ja pelvon välillä" kulkee herännyt ihminen halki maailman korven, ja "toivon ja pelvon välillä" on koko herännäisyysliikekin kasvanut, taistellut, edistynyt. Jota syvempään tämä liike isien neuvoja noudattaen nöyrtyy Jumalan väkevän käden alle, jota paremmin se oppii yksin armosta elämään, sitä puhtaampaa on sen pelko oleva ja sitä kirkkaampi sen toivo. Sillä on silloin vielä tehtävä isiemme maassa ja sentähden tulevaisuuskin.