v. 1872 pari viikkoa aikaisemmin Suupohjaan tekemästään pitkästä

matkasta: "Tästä reisuamisesta on moni kysellyt ja saattaa vastakin kysellä, millä asialla siellä käytiin. Asia ei ole sen suurempi kuin että kävin katsomassa ja oppimassa siellä etelänpuolessa niitä ihmisiä, jotka kutsumuksen kautta ovat ystävyyteen ja yhteen mieleen tämänpuolen heränneen kansan kanssa tulleet. Yleensä en muuta ymmärtänyt, kuin että sama Herra, jota täälläkin kutsutaan eläväin s.o. Jumalaa pelkääväisten Jumalaksi, on niittenkin armahtaja, ja että heitä samat suuret puutokset, penseys, Jumalan sanan halveksiminen y.m. vaivaa kuin kansaa täälläkin."

Jo Vilhelm Niskanen oli neuvonut heränneitten johtomiehiä koettamaan säilyttää niin hyvää sopua kuin suinkin papiston kanssa. Samalle kannalle asettui Rauhalakin sekä empimättä myöskin Logren, vaikka uuden suunnan miehet Suupohjassa, niinkuin tiedämme, eivät suinkaan olleet taipuvaisia heitä luottamuksella lähentelemään. Sikäläiset heränneet olivat kyllä alussa varsin tyytymättömät tähän johtajansa, esiintymiseen, mutta väleen huomasivat kaikki, että tämä olikin oikein. Tässäkin suhteessa olivat siis "ukot" uskollisia liikkeen traditsiooneille, vahvistaen käytöksellään sitä jo menneiden aikojen antamaa todistusta, että herännäisyys oli ja on kirkollinen liike.

Logrenin viimeiset matkat Kalajoen-varrelle sekä hänen ja Rauhalan käynnit Savossa kuuluvat jo siihen aikakauteen, jolloin he jättivät paimensauvansa muiden käsiin. Kerromme seuraavassa niistä vaiheista herännäisyyden historiassa, joita he näillä matkoillaan valmistivat. Sitä ennen tahdomme hetkisen silmäillä "ukkojen" elämän iltaa.

Niin kovissa ja ahtaissa oloissa kuin Logren nuoruudessaan ja miehuutensa alkuaikoina olikin elänyt, pääsi hän Tynjälään muutettuaan ennenpitkää niin hyviin varoihin, että hän saattoi ostaa Ala-Tynjälänkin yhtä suuren maan lisäksi. Mutta yhtä antelias ja auttavainen oli hän loppuun asti. Eikä mennyt hän pilalle niiden luottamustointenkaan kautta, jotka hänelle loppuijällään uskottiin. Ne vain kehoittivat häntä eri aloilla työskentelemään edistyksen hyväksi. Niinpä esim. hänen Lapuan kirkkoväärtinä ollessaan korjattiin kirkkoa, parannettiin kirkkoveisua, hankittiin kirkkoon urut j.n.e. Ja näihin uudistustoimiin otti hän tarmokkaasti; osaa, tekipä vielä alotteenkin. On totta, ettei Logren ollut vapaa viinan synnistä, mutta orjakseen se ei kuitenkaan häntä saanut. Etenkin viimeisinä elinvuosinaan vapautui hän siitä voitollisesti. Tässä taistelussa, niinkuin monessa muussakin, oli ennen (IV, 483) mainittu Juho Malkamäki hänen Jumalan lähettämänä paraana tukeena. Hän meni kerran Logrenin tykö tästä asiasta suoraan puhumaan. "Olen aina tottunut kaatamaan kuormani teidän eteenne", hän lausui. "Nytkin on minulla kuorma, ja kenen eteen sen kaataisin, jollen teidän eteenne -- nyt eivät meidän loimemme enää riitä tätä peittämään." Logren suuttui ensin, valittaen että häntä sorrettiin, mutta kun tuo vilpitön ystävä vastasi: "Ei se ole sortoa, vaan rakkautta", purskahti Logren itkuun ja nöyrtyi. Tästä alkaen kävi taistelu tuota niinä aikoina vielä niin yleistä pahaa vastaan yhä voittoisammaksi.

Paljon vaatimattomammissa oloissa kuin Logren eli Rauhala. Hänenkin elämäntapojaan pilasi joskus väkijuomien liiallinen nauttiminen. Mutta tässä, niinkuin Logreniinkin nähden, on muistettava, että jokainen henkilö on arvosteltava sen ajan mittakaavan mukaan, jossa hän eli. Herännäisyysliikkeellekin oli väleen koittava se aika, jolloin kaikki väkijuomat poistettiin sen keskuudesta, mutta tämä aika ei silloin vielä ollut tullut.

Vasta aikuisena opetteli Logren kirjoittamaan. Käsialasta päättäen kävi tämä kuitenkin kankeasti. Rauhala ei osannut kirjoittaa. Usein käytti hän Simo Pylvästä, joskus muitakin kirjurinaan. Logrenille on hänellä tuon tuostakin syytä kirjoittaa. Näitä kirjeitä on säilynyt useita. Hengellisistä asioista hän niissä harvoin puhuu, "niistä kun ei ymmärrä paperilla jutella", vaan sen sijaan heidän yhteisistä matkasuunnitelmistaan. Kaikista näkyy, miten hartaasti nämä uskolliset ystävät toivoivat saavansa tavata toisiaan. Niinpä kirjoittaa Rauhala Logrenille 16/12 77: "Toivomme olisi suuri saada sinua vielä nähdä, jotta saataisiin puhua suusta suuhun, ennenkuin lopullinen kylmeneminen tekee sen mahdottomaksi. Suurella ikävällä kaipaamme ja toivomme, että tulisit tänne vielä meitä katsomaan." Logrenin kirjeet Rauhalalle eivät ole säilyneet, mutta viimemainitun kirjeistä voi päättää, että heillä oli tapana usein ja tarkasti toisilleen ilmoittaa, miten herännäisyysliike eri paikkakunnilla menestyi. Niinpä kirjoittaa Rauhala Logrenille tammikuussa 1879 kotiseutunsa oloista: "Täällä me retustelemme niinkuin ennenkin. Edistymisestä, ei ole kerskaamista, näyttääpä vain niin, että me ihmisraukat taannumme niissä asioissa, joissa tulisi pyrkiä eteenpäin. Välistä johtuu mieleeni: 'Sun suuret työs on muistos myös', mutta kun vähentyy luonnollinen terveyskin ja koolla ollessakin katoavat lapselliset harjoitukset, niin täällä ikävän käsissä tervehtivät sinua kaikki ystävät kylläkin heikolla tavalla." Samassa kirjeessä kertoo Rauhala käyneensä Iisalmen markkinoilla s.v., minne Logreniakin oli hartaasti, vaikka turhaan odotettu. Niinikään mainitsee hän, että Juhani Niskanen "joulun aikana" oli käynyt Kalajoen-varrella. Miten suureksi, ja vilkkaaksi liike Keski-Pohjanmaalla jo näinä aikoina oli kasvanut, näkyy siitäkin, että Nivalassa näinä aikoina oli pidetty seuroja, joihin joskus saapui heränneitä "13 seurakunnasta". Varsinkin puhuu Rauhala mieltymyksellä reisjärveläisistä ja pihtiputaalaisista, lausuen: "Oli hupasta ja hauskaa olla heidän kanssaan heidän lapsellisuutensa ja nuoruutensa tähden."

Yhtä vähän kuin Logren tyytyi Rauhalakaan siihen, että heränneitten luku oli suuri. Kumpikin teki ahkerasti työtä saadakseen tosi kristillistä elämää syntymään ja kehittymään yhä useammissa, ja surulla kumpikin tunnusti, ettei kaikki tuossa suuressa liikkeessä aina ollut niinkuin olla piti. Niinpä lausui esim. Rauhala v. 1882 _Wilhelm malmivaaralle_, joka jo näinä aikoina yleisesti tunnustettiin herännäisyyden tulevaksi johtajaksi, kotiseutunsa heränneistä: "Jos Herra nyt tulisi riihtänsä puimaan, niin ei jäisi monta raskasta jyvää." Tämä todistaa, miten masentavasti monen heränneen hengellinen huolimattomuus ja hitaus, näkyvistä vioista puhumattakaan, painoivat hänen hartioitaan. Toisena suurena huolena oli hänellä Juurikosken vikoileva mieli, joka näinä aikoina jälleen alkoi näyttäytyä. Jollei Logren niin ankarasti, jos kohta omituisella tavalla (IV, 497) olisi viimemainittua siitä nuhdellut, olisi hänen viimeisenä elinvuotenaan ehkä täytynyt nähdä uuden hajaannuksen enteitä herännäisyyden niin suurella vaivalla kokoamissaan riveissä. Mutta mielipahaa laittoi hänelle tuon tuostakin ja viimeisiin asti tuo hänen ärtyisä asetoverinsa. Vielä moniaita viikkoja ennen kuolemaansa sai hän sitä kokea Kankaan talossa Ylivieskassa pidetyissä seuroissa, viimeisissä, joissa hän oli mukana. Juurikoski, joka, niinkuin tiedämme, kovin kiivaili kristillisten tapojen juurruttamisen puolesta heränneisiin, oli näet moittinut Tanelia siitä, että tämä oli ottanut korkoa hänen veljeltään. Viimemainittu ei kyllä ollut siitä millään tavoin moittivasti puhunut, mutta asiasta tehtiin nyt suuri numero, "raamattu kun kieltää koronottamisen". Seurapuheessaan puhui Rauhala haikein mielin ihmisten velasta Jumalalle, mutta niin, että kaikki huomasivat hänen tietävän, mitä Juurikoski oli hänestä sanonut. Jälestäpäin tunnustettiin, että viimemainittu oli arvostellut asiaa tarpeettoman ankarasti ja siitä ylen kiivaasti liika paljon puhunut.

Juhani Niskasenkin tyytymättömyyttä oli Rauhala monesti saanut kokea. Logrenillekin oli tuo vikoilemishaluinen savolainen kantanut hänen päällensä. Niinpä kirjoitti hän esim. v. 1882 viimemainitulle: "Sitä minä olen salaisesti ajatellut (jota ei kuitenkaan kenkään muu tiedä), että miksi rakas ystävämme Rauhala käypi siellä teidän maallanne eikä ilmoita sitä aikomustaan milloinkaan, että sanoisi: tule kanssani. -- Totta en minä silloin ole suotuisa kumppani."

Yksi suuri ilonaihe Rauhalalla elämänsä iltana oli. Niilo Kustaa Malmbergin poika Wilhelm malmivaara (Malmberg), johon hän jo aikaisemmin oli tutustunut, oli sytyttänyt herätyksen tulen Kiuruvedellä, missä hän siihen aikaan oli pappina, ja tämä tuli lupasi paljon sen seudun ja koko herännäisyysliikkeen tulevaisuuteen nähden. Rauhala kävi sitä muutamia kertoja likeltä katsomassa ja palasi näiltä matkoiltaan aina sydän täynnä toivoa ja iloa. Se tietoisuus, että isien uskollinen Jumala, jonka armotöitä heränneessä kansassa hän koko elämänsä aikana ihmetellen oli seurannut, tulevinakin aikoina oli varjeleva herännäisyyttä, tukee voimallisesti hänen viimeistä taisteluaan.

Tammikuun puolivälissä v. 1883 alkoi Rauhala tuntea kovaa pakotusta sydämessään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hän maaliskuun 4 p:nä illalla sai kallistaa väsyneen päänsä siihen lepoon, johon eivät ajan taistelut ja kärsimykset enää ulotu. Elävä synninsuru, joka toisinaan salasi häneltä Jumalan armonkin, ja lapsellinen turvautuminen Kristukseen painoivat leimansa hänen viimeisiin päiviinsä.

Logren oli matkalla Kalajoen-varrelle ja Savoon, kun hän Kannuksen Hanhinevalla sai kuulla Rauhalan kuolemasta. Sanoma teki häneen masentavan vaikutuksen. Kooten viimeiset voimansa -- hänen vankka ruumiinsa oli jo näinä aikoina aivan taudin murtama -- hän kuitenkin jatkoi matkaansa Iisalmeen, Rauhalan hautajaiset kun päätettiin siirtää vähän myöhempään aikaan, jotta etäälläkin asuvat yltävät ehtisivät niihin saapua. Tältä matkalta palasi hän viikon perästä, paljon savonpuolenkin ystäviä seurassaan. Niihin liittyi myöskin Wilhelm malmivaara. Hautajaisten edellisenä päivänä kokoontui harvinaisen suuri ystäväjoukko miltei kaikista Kalajoen-varren kunnista, Suupohjasta, Kiuruvedeltä, Iisalmesta y.m. Marjaniemen taloon seuranpitoon. Tilaisuudessa puhuivat Logren ja Juurikoski, joista varsinkin edellinen painosti sitä suurta työtä, jonka rakas vainaja Herran armosta elämänsä aikana oli suorittanut. Tässä tilaisuudessa hän myöskin puhui nuo ennen (IV, 496) kertomamme sanat heränneen kansan "kellokkaasta". -- Lähtemättömän vaikutuksen tuohon suureen hautajaisjoukkoon teki varsinkin seuraava päivä. Ruumis, jota oli säilytetty vainajan kodissa, Marjaniemestä johtavan tien varrella sijaitsevassa Kepulin torpassa, tuotiin ennen kirkolle lähtöä talon pihamaalle, mihin sille oli valmistettu maja. Kirstun kansi avattiin, jotta ystävät kerran vielä saisivat nähdä Taneli Rauhalan rakkaat kasvot. Juhlallisen särkevä oli hetki. Moni sydän silloin huokasi Herran puoleen, luvaten hänelle uskollisuutta kuolemaan asti. Kirstun kansi suljettiin ja nyyhkytysten säestämänä kaikui virsi

"Päätöstä nyt Herralta anon, Jääneille neuvon sanon Rientäkää katumaan" j.n.e.

Mustan hevosen vetämänä lähti Rauhala viimeiselle kirkkomatkalleen. Ruumissaatossa oli 175 hevosta. Haudan siunasi Nivalan kirkkoherra K. R. Pettersson, ja ruumissaarnan kirkossa piti Joh. 11: 4 johdosta Wilh. malmivaara.

Miten suureksi maailmakin arvosteli Rauhalan merkitystä Kalajoen-varren ja muun herännäisyyden johtajana, näkyy siitäkin, että liikkeen vastustajat hänen kuolemansa jälkeen monissa paikoin ennustivat, "ettei siitä viiden vuoden perästä enää olisi mitään jälellä". Mutta heränneitä tämä tapahtuma painoi entistä uskollisemmin kilvoittelemaan elämän kruunun voittamiseksi. Siihen tapaan kirjoitti Juhani Niskanenkin, muistellessaan Taneli Rauhalaa ja hänen hautajaisiaan, Arvi Logrenille. Hän kertoo myöskin muistuttaneensa Rauhalan sanankuulijoille: "Nyt vasta Taneli-vainajan käytös, puheet ja työt ovat teille kalliit ja rakkaat, sillä nämä kaikki meille kehoittaen huutavat ja kutsuvat ottamaan sanoista ja ajasta vaarin."

Palattuaan Rauhalan hautajaisista kävi Arvi Logren ennenpitkää niin sairaaksi, ettei hän enää kyennnyt mihinkään liikkumaan. Nopeasti kiihtyi tauti. Logrenin vankka ruumis riutui äkkiä. Kaikki ymmärsivät, että hänen aikansa oli oleva lyhyt. Itse oli hän siitä jo aikaisemmin puhunut. On omituista, että Logrenia vaivasivat samankaltaiset kiusaukset kuin Paavo Ruotsalaista tämän loppuijällä. Hän näet kerran lausui Malkamäelle: "Jos olisin tietänyt, mitkä vaivat ja ahdistukset minulle siitä tulee, että puhun kansalle, en siihen millään ehdolla olisi ruvennut." Mutta kun ystävä vastasi: "Olisiko sitten ollut oikein Jumalan edessä kätkeä kansalta niin suuret lahjat nauttiaksenne lihallista lepoa," myönsi hän tuon ajatuksen kiusaukseksi. Toisinaan valitti hän sitä, ettei hän ollut osannut muuta kuin sotkea ja turmella Herran asiaa. Ystäville, jotka kävivät häntä tervehtimässä, hän lausui: "Ei ole minulla muuta teille sanottavaa kuin että Herra elää." Vähän ennen kuolemaansa kutsutti hän luoksensa A. O. Törnuddin. Tämän kysymykseen, oliko hänellä mitään erityistä syntiä tunnustettavana, vastasi sairas: "Se on kaikki, kaikki yhtä suurta, minä tarvitsen Kristuksen vanhurskauden vaatteen kiireestä kantapäähän."

Uskoen itsensä Jumalan armon turviin, nukkui Logren rauhallisesti viimeiseen uneen marraskuun 29 p:nä 1883. Hänen haudalleen Lapuan kirkkomaalla pystyttivät ystävät muistokiven, johon merkittiin 2 Kor. 6.

Jo Rauhalan hautajaisissa oli nostettu kysymys kiven pystyttämisestä hänen haudalleen. Samassa tilaisuudessa huomautettiin siitäkin, ettei Paavo Ruotsalaisen haudalla ollut edes yksinkertaista ristiä. Näiden kysymysten johdosta syntyneen keskustelun tuloksena oli, että päätettiin pystyttää hautakivi kummankin haudalle. Savolaiset ottivat toimittaakseen muistopatsaan Ruotsalaisen, pohjalaiset Rauhalan haudalle. Rahankeräyksiin päätettiin heti ryhtyä. Päätöksen toteuttamista estämään ilmaantui kuitenkin vaikeuksia, vieläpä ikäviäkin. Savolaiset eivät saaneet kokoon tarpeeksi rahoja Ruotsalaisen hautakiveä varten ja Kalajoen-varrella keskeytyi rahankeräys, Juurikoski kun alkoi sitä vastustaa. Savolaisten saamattomuus tuntuu sitä oudommalta, kun kysymyksen näistä muistomerkeistä oli nostanut Juhani Niskanen, ja mitä Juurikosken arveluihin tulee, on muistettava, että hän Rauhalan hautajaisissa oli kannattanut Niskasen ehdotusta. Kalajokelaiset lykkäsivät asian Logrenin ratkaistavaksi, huomauttaen että Juurikoski perusti rahankeräämiskiellon siihen, että "raamatun pyhien haudoille ei pystytetty muistopatsaita". Logren vastasi: "En tiedä, puhuuko raamattu mitään siitä asiasta, mutta sen tiedän, että se tekee väärin, joka Herran kansaan kylvää eripuraisuutta." Enemmän kuin nämä Logrenin sanat vaikutti kuitenkin kuoleman läheisyys Juurikoskeen. Se tuli maaliskuun 20 p:nä 1884. Nöyrtymistään oli hän nöyrtynyt sen lähestyessä. Hän peruutti rahankeräyskieltonsa ja ystävilleen hän todisti: "Te odotatte varmaankin nyt näin kuoleman kynnyksellä jotain erinomaisempaa minulta, mutta ei ole minulla mitään uutta sanottavaa. Näyttääpä sitäpaitsi siltä, että kaikki mitä olen puhunut on mennyt toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos." Ei hänkään ystävistään erotessaan johtajatoimestaan itselleen kiitosta pyytänyt. Köyhänä syntisenä astui hänkin ijankaikkisen armahtajan eteen.

Haudoista ja hautapatsaista oli tähän aikaan paljon puhetta heränneitten piireissä. Rauhalan ja Ruotsalaisen hautakivet valmistuivat pian. Pohjalaiset täyttivät 100 markalla, mitä savolaisten keräämistä rahoista puuttui viimemainitulle valmistetun hautakiven hinnasta.

Jalojen vainajien haudoille pystytetyt kivet kuitenkaan eivät olleet ainoat todistamassa, että "ukkojen aikana" uudestaan ryhmittynyt herännäisyysliike ei ollut kukistuva, vaikka sen johtajat olivat poistuneet. Härmässä todisti _Aleksanteri Turjansalo, "Sokea Santeri"_ (k. 1898), jolla nimellä ystävät nimittivät tätä ruumiillisesti sokeaa, mutta hengellisesti valistunutta opettajaansa, Hellanmaalla _Jaakko Sinnenmäki_, Nurmossa _Salomon Kulju_ (k. 1895) sekä seudun heränneitten merkkimiehenä muutenkin tunnettu _Iisakki Mansikkamäki_ (k. 1906), Ylistarossa sekä ennenpitkää yhä laajemmilla aloilla Logrenin suuren työn varsinainen jatkaja _Juho Malkamäki_, että "Herra elää", Nivalassa puhui seuroissa _Matti Marjaniemi_, "Palosaaren ukki" (k. 1909), Ylivieskassa _Klaase Juhana Haapakoski_ eli _Kivikaarto_ (synt. 1838), saavuttaen ennenpitkää yhä suurempaa luottamusta Kalajoen-varren heränneitten piireissä ja ollen "ukkojen" ajan jälkeen näiden piirien huomattavimpana luottomiehenä, Sievissä korotti äänensä _Jaakko Rieskanniemi_ (k. 1910). Iisalmessa toimi entistä vilkkaampana Juhani Niskanen, ulottaen matkansa paitsi Keski-Pohjanmaalle sekä Suupohjaan sisämaahankin päin, minne esim. _Keiteleen_ heränneitten pieni joukko v. 1882 hänet kutsui, j.n.e. Ja voimallisemmin kuin mitkään muut viestit todistivat Kiuruvedeltä näinä aikoina saapuvat ihmeelliset sanomat, etteivät "ukot" turhaan olleet toivoneet tulevaisuutta Suomen herännäisyydelle. Vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat tämän liikkeen suuret muistot uudelleen esille suruttoman maailmankin mieleen, vaatien siltäkin tunnustusta. Tätä todistaa muunohessa muuan Ylivieskassa v. 1885 sepitetty ja painoonkin toimitettu runo Kalajoen käräjistä. Kuvatkoot seuraavat tästä pitkästä runosta lainatut säkeet, missä hengessä se on kirjoitettu. Puhuttuaan Kalajoen käräjien vaiheista ja maailman vihasta heränneitä kohtaan, jatkaa runon sepittäjä:

"Se on viimein mielestäni Varsin vaivanen asia, Kuin tuolta vaan tuleepi Tuolta tuimasta tulesta, Käsky käärmetten pesästä Pikaisesti pistämähän, Kauhiasti kantapäähän Kaikki kun on kulkemassa Sillä kaidalla kadulla. Sitä kohta koitetahan, Uhatahan uuvutella, Vaikka on paikka peljättävä, Itsekullakin ihmisellä Haudan haikean takana, Josta hirmu hirvittääpi Aivan pilkko pimiästä."

"Maailmassa mahoton Ihmisiä ilkiöitä, Jotka pyytävät pyhyyttä Häpiäksi häätymähän, Ilman että itsiänsä Tulla täällä tuntemahan Vinkumahan vikojansa, Syntiänsä sylkemähän."

Väleen oli ilmestyvä sekä muotoon että sisällykseen nähden parempia kaunokirjallisia kuvauksia herännäisyydestä, todistuksina siitä, että tämä uskonnollinen liike alkoi saada yhä enemmän tunnustusta sen ulkopuolellakin olevissa piireissä. Ylläoleva runosepustus osoittaa vain, että varsinaisessa kansassakin löytyi niitä, jotka, vaikkeivät kuuluneetkaan heränneisiin, kunnioittaen arvostelivat heitä ja heidän muistojaan. [Lähteitä: Kert. Paavo Niskanen, Mikko Knuutila, Mikko Ylitalo, Anna Koskela, Juho Kivikaarto, Jaakko Hirvelä y.m., joilta saamiini tietoihin kirkkoh. Antti Haikola hyväntahtoisesti on eri paikkakunnilta Kalajoen-varrelta hankkinut kirjallisia lisätietoja; Simo Pylvään kirjoitukset "Muistelmia talonpojan Daniel Rauhalan elämästä" (1888) ja "Kiireestä Talvesta" (1888); Heikki Juurikosken "Muistokirja" (1875); Juho Kytömäki, "Piirteitä Arvi Juhana Logrenin elämästä"; Wilh. malmivaara, "Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa"; J. Holmströmin kirje N. Holmströmille -67; Simo Pylvään kirjeet J. Niskaselle 23/12 69, C. Jurvelinille 10/6 72 ja A. Logrenille 30/4 80; Taneli Rauhalan kirjeet A. Logrenille 16/12 77, 1/9 73 ja 27/1 79; Juhani Niskasen kirjeet A. Logrenille 6/9 82, 19/10 82 ja 8/5 83; Wilh. malmivaaran, Juho Malkamäen, A. O. Törnuddin, maist. O. V. V. Hohenthalin y.m. Suupohjassa oleskelleiden kertomukset; Ylivieskan, Nivalan, Sievin, Nurmon, Härmän, Lapuan kirkonkirjat; Matts Stenbeck, Runo "Kalajoen käräjillä tapahtuneista asioista v.v. 1838-1839"; Paimenmuisto.]

XII.

Piirteitä elpyvän herännäisyyden vaiheista XIX vuosisadan lopussa.

K. K. von Essen on kertonut, [Kert. Hilda Hellman, joka siihen aikaan oli kotiopettajattarena von Essenin kodissa.] että Niilo Kustaa Malmberg elämänsä viimeisenä iltana kutsui vuoteensa ääreen nuorimman lapsensa, lausuen tälle: "Tule, poikani, siunaamaan isää". Nämä kuoleman kanssa kamppailevan isän sanat eivät kohdistuneet vain siihen hetkeen, jona ne lausuttiin, vaan ne jäivät velvoittavaksi kehoitukseksi pojan sydämeen koko hänen elämänsä ajaksi. Mitä neljä-vuotias lapsi tuossa tilaisuudessa vaistomaisesti ja hetken vakavuutta käsittämättä teki, sen oli hän mieheksi tultuaan itsetietoisen velvollisuudentunnon ohjaamana edelleen tekevä: hän oli siunaten muistava isänsä suurta työtä herännäisyyden viljavainioilla ja uhraava kaikki voimansa tämän työn jatkamiseksi.

Niilo Kustaa Malmbergin ja hänen toisen vaimonsa Helena Huhtalan poika _Wilhelm malmivaara_ (Malmberg) syntyi helmikuun 13 p:nä 1854. Jos hänen varhain täytyikin erota isästään, jäi hänelle hyväksi maalliseksi turvaksi herännyt, hellä ja kaikin puolin kunnollinen äiti. Aivan pieni oli perintö, minkä poika isänsä jälkeen sai ja äidin eläke teki 280 markkaa, alussa vain 200. Ei olisi moni, varsinkaan ei talonpoikaissäädystä lähtenyt leski semmoisissa oloissa ajatellut poikansa kouluuttamista, eikä sovi kummastella, että useat Helena Malmbergin likeisimmistä tuttavistakin kehoittivat häntä jättämään kaikki tuollaiset ajatukset sikseen ja kasvattamaan poikaansa rengiksi. Mutta Malmbergin leski ei ollut altis näitä neuvoja noudattamaan. Jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä horjumattomammaksi kasvoi hänen vakaumuksensa, että Jumala oli auttava häntä kouluuttamaan poikaansa. Paitsi oma harras toivonsa, että tästä pojasta kerran tulisi herännyt pappi, ohjasi hänen ajatuksiaan tuohon suuntaan etenkin se seikka, että pojan isä muutamissa tilaisuuksissa oli lausunut saman toivon. Vuotta ennen kuolemaansa oli viimemainittu omistamiensa Nohrborgin, Wegeliuksen ja Björkqvistin postillojen sekä muutamien pienempien hartauskirjojen kansiin kirjoittanut pikku Vilhelminsä nimen, ja tämäkin seikka näytti selvästi todistavan, mitä hän poikansa elämänurasta oli toivoen ajatellut.

Ystäviensä kieltojen uhallakin lähetti Helena Malmberg poikansa Orismalan tehtaan ruotsinkieliseen kansakouluun, jotta tämä, ensin ruotsia opittuaan, voisi päästä Vaasan ruotsinkieliseen oppikouluun. Kun tuon kansakoulun opettaja, tehtaansaarnaaja B. Wegelius vuoden perästä siirrettiin kappalaiseksi Ylihärmään, sai poika siellä hänen ohjaamanaan jatkaa lukujaan, kunnes hän syksyllä 1864 suoritti sisäänpääsötutkintonsa Vaasan ylialkeiskouluun. Voidakseen ylläpitää poikaansa koulukaupungissa päätti äitikin muuttaa sinne. Pantiin kuorma täyteen ruokavaroja ja ajettiin Vaasaan, missä saatiin asunnoksi pieni vinttikamari. Suurten nälkävuosien kova aika oli Pohjanmaalla jo alkanut. Saamatta apua ystäviltään ei olisi Helena Malmberg voinut ylläpitää itseään ja poikaansa Vaasassa. Ahtaalla olivat, niinkuin muutkin, näinä aikoina heränneet talonpojatkin, mutta heiltä kuitenkin riitti ruoka- ja silloin tällöin raha-apuakin Niilo Kustaa Malmbergin leskelle ja pienelle pojalle. Yhä kovemmiksi kävivät nälkävuodet, mutta Jumala kuuli kilvoittelevan äidin rukoukset ja auttoi läpi ahdinkojen lukukaudesta toiseen, kunnes Wilhelm malmivaara v. 1874 suoritti ylioppilastutkinnon.

Heränneen ja rukoilevan äidin kasvattamana oli Malmivaara heränneen kansan keskuudessa mieheksi varttunut. Hänen lapsuutensa leikit ja nuoruutensa unelmat olivat saaneet pääsisällyksensä ja suuntansa Suupohjan heränneissä vallitsevasta elämästä ja katsantotavasta. Koulussa ja yliopistossa oli hän kyllä ollut muidenkin vaikutusten alaisena, mutta nämä eivät milloinkaan olleet voineet hänen mielestään karkoittaa niitä tunteita ja ajatuksia, jotka heränneitten seuroissa ja seurustelussa heidän kanssaan olivat siihen kotiutuneet. Jos ne toisinaan syrjäytyivätkin, valtasivat ne väleen entisen etuoikeutetun asemansa hänen sielussaan, viitaten velvoittavalla voimalla tulevaisuuteen, jonka työ olisi sopusoinnussa nuoruudenajan muistojen kanssa. Näiden muistojen ja ehkä vielä enemmän äitinsä hartaan toivon vaatimana ryhtyi Malmivaara heti ylioppilaaksi päästyään harjoittamaan jumaluusopillisia opintoja ja suoritti jumaluusopillisen päästötutkinnon yliopistossa jo kahden vuoden perästä, v. 1876.

Toimittuaan ensin kappalaisenapulaisena Nilsiässä, määrättiin Malmivaara keväällä 1877 saman seurakunnan sijaiskirkkoherraksi.

Paljo oli hän Suupohjan heränneiltä kuullut tämän seurakunnan suurista muistoista ja omin silmin sai hän nyt näiden muistojen kotiseutuja tarkata. Mutta kylmältä vastasi ilma täällä miltei kaikkialla. Jo Paavo Ruotsalaisen loppuijällä Nilsiän heränneissä vallalle päässyt uneliaisuus oli, varsinkin Suupohjan liikkeen eloisuuteen verrattuna, silmäänpistävä eikä suinkaan omiaan elähyttävästi vaikuttamaan nuoreen pappiin. Malmivaara kuvaa itse tämän muistorikkaan seudun silloista tilaa seuraavin sanoin: "Kaikkein ikävimmän vaikutuksen teki hänen (Paavo Ruotsalaisen) oma koti. Sokea leskensä asui saaren toisella rannalla pienessä eläketuvassa sekä hänen hoitajansa, Paavon entinen palvelija Albertina Nenonen. Siinäpä olivatkin Paavon naispuoliset ystävät Nilsiässä seitsenkymmenen luvun lopussa. Vävynsä Juhana Markkanen, jonka pää oli kristillistä tietoa täynnä, oli aikoja sitten mennyt ohi ensimmäisen rakkauden eikä hän juuri muuta tiennyt appi-vainajastaan sanoa kuin: 'immeinen hänkin oli'. Hänen vaimonsa, Paavon tytär, muisteli isäänsä rakkaudella, mutta ei seurannut häntä. Suru valtasi vieraan mielen kodissa, jossa Jumalan henki ennen oli majaillut. Heränneitä miehiä ei niinä aikoina ollut Nilsiässä kuin yksi ainoa, Pajuniemen talon lampuoti Juhana Pitkänen, hänkin Kuopiosta sinne muuttanut. Hän oli nöyrähenkinen ja uskollinen Herran palvelija, jota eivät mitkään tuulet päässeet heiluttamaan. Paavon entinen kirjuri Adolf Möykkynen (IV, 142), joka asui pienessä torpassa Pajuniemellä, oli kovin väsynyt hänkin, mutta uudistui vuotta ennen kuolemaansa, joka tapahtui huhtikuussa 1877. -- Uusia herätyksiä ei Nilsiässä tapahtunut niinä aikoina kuin joku aniharva. Seuroja kyllä pidettiin, mutta ne olivat kuin 'nukkuneen rukousta'. Hysteeriset naiset yrittivät vielä vanhalta muistolta primputtaa kielillä, mutta kun ei sitä täydestä otettu, herkesivät hekin."

Vaikutuksetta ei Malmivaaran herätyshuuto Nilsiässä jäänyt, jos kohta se ei siihen aikaan vielä ollut täysi-ääniseksi kehittynyt ja ne herätykset suruttomuuden unesta, joita seurakunnassa v. 1878 alkoi ilmaantua, aluksi kantoivatkin outoa leimaa. Nämä herätykset alkoivat näet siten, että kummallinen suonenvetotauti ilmestyi nuorisossa, pojissa ja tytöissä, tehden heidät tajuttomiksi, mutta vaatien heitä tuossa tilassa veisaamaan ja rukoilemaan. Varsinkin seurakunnan pohjoisissa osissa tauti leviämistään levisi, jonka vuoksi asianomainen piirilääkäri, F. Forstén; saapui tätä omituista ilmiötä tutkimaan. Muiden hänen tekemiensä huomioiden kera valaisevat varsinkin seuraavat kysymyksessä olevan herätyksen luonnetta. Tuntien kouristuskohtauksen joutuvan, lausui sairas: "nyt minua aletaan vaivata sen (jonkun nimittämänsä) synnin tähden". Heti tämän sanottuaan meni sairas tiedottomaksi, alkaen rukoilla ja veisata, omituisen kauniilla, huilun ääntä jonkun verran muistuttavalla tavalla. Sanat muodostuivat vapaasti, ikäänkuin itsestään, samoinkuin virren sävel. Kerran tapahtui, että tuolla tavoin horroksissa tuskitteleva sairas silmiään avaamatta lausui huoneeseen saapuneelle toverilleen: "Minua vaivataan nyt sen synnin tähden, jonka silloin yhdessä teimme; tule, syntiystävä, ja laske kätesi ruumiilleni, niin tuskani lievenevät". Tohtori Forsténin kehoituksesta kosketti toveri sairaan ruumista sillä seurauksella, että kouristus lakkasi, mutta kun hän otti kätensä pois, alkoi tuska uudelleen.

Itsestään on selvää, että tällaiset tapahtumat herättivät hämmästystä ja pelkoa seurakunnassa. Miten huolellisesti toiset koettivatkin näyttää toteen, että noiden sairaiden kummastusta herättävä tila ja käytös olivat vain ruumiillisen taudin ilmauksia, pitivät kaikki, jotka eivät olleet kokonaan vieraantuneet uskonnollisen elämän ilmiöistä, niitä Jumalan vaikuttamana herätyshuutona ei vain heränneitten isien nukkuneille lapsille, vaan suruttomalle maailmallekin. Nilsiän ulkopuolellakin herättivät viestit näistä oudoista tapahtumista kummastusta ja ihmettelyä. Kuopion sanomalehdissäkin väiteltiin asiasta.

Kauan ei tätä outoa, Jumalan Paavo Ruotsalaisen nukkuneelle seurakunnalle lähettämää etsikkoaikaa kestänyt. Kouristustaudin kohtaukset harvenivat ja lakkasivat väleen kokonaan. Mutta sitä pysyväisemmiksi kehittyivät niiden seuraukset. Nilsiässä syntyi herätys, ei valtavan suuri, mutta varsinkin siihen nähden huomattava, että se osoittautui elinvoimaiseksi, se kun vielä vuosisadan lopussa kasvoi. Mitä tämän Nilsiän uudistuneen herännäisyysliikkeen alkuun tulee, on omituista, että siihen liittyi vain aniharva noista kouristustautia sairastaneista, joiden kummallinen herätyshuuto vuoden 1878 aikana oli kaikunut seurakunnassa. Muut heräsivät heidän huudostaan, itse he melkein kaikki, kouristustaudistaan päästyään, uupuivat entiseen suruttomuuteensa.

Paitsi Malmivaaraa toimi Nilsiässä XIX vuosisadan loppuaikoina innokkaasti herännäishengessä myöskin _Pekka Korhonen_ (synt. 1859), joka täällä oli ylimääräisenä pappina vuosina 1885-91. -- Seurauksena näiden sielunpaimenten sekä muutamien maallikkojohtajien työstä oli, että melkoinen joukko heränneitä jäi seuraavalle vuosisadalle todistamaan, ettei Herra ollut unohtanut Savon herännäisyyden kotiseutuja. Niinkuin olemme nähneet (IV, 508), alkoi samoihin aikoihin Iisalmenkin herännäisyys virota uuteen eloon, ja vielä eloisammaksi kehittyi ennenpitkää Kiuruveden uudestaan heräjävä liike. Varsinkin viimemainitun seurakunnan vaiheet XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä olivat omiaan voimallisesti tukemaan sitä herännäisyyden uudestaan elpymisen toivoa, joka näinä aikoina niin monissa paikoin on nähtävänä.

Se yleinen suruttomuus, joka varsinkin 1870-luvun alussa painoi Kiuruveden heränneitä, ei voinut sammuksiin tukahuttaa niitä kipinöitä, joiden valo siellä täällä vielä välkkyi tuhan alla. Löytyi heränneitä vanhuksia, jotka raskaalla kaipuulla muistelivat menneitä eloisia aikoja. Noiden aikojen muistot puhuivat niin paljon Jumalan uskollisuudesta ja hänen ihmeitä tekevästä voimastaan, että he ainakin joskus uskalsivat toivoa uutta herätystä Kiuruveden seurakunnalle. Tämän toivon jätti esim. _Eljas Toivainen_ (k. 1877) ystävilleen perinnöksi. Hän näet kerran vuotta ennen kuolemaansa muutamassa tilaisuudessa, missä puhuttiin Kiuruveden herännäisyyden vaiheista, lausui heille: "Mitähän jos ruvettaisiin vielä kokoilemaan näitä palaneita kekäleitä rovioksi -- entäpä Herra antaisi siihen uuden tulen taivaasta". Kummastelevaa hämmästystä vain herättivät kyllä ensi hetkessä nämä sanat, mutta niiden kehoitusta ryhdyttiin väleen noudattamaan. Vanhukset puhuivat herätyksen sanoja nuorille, ja muutamat näistä liittyivätkin jo ensi aikoina heihin, koettaen heidän kanssaan pitää vireillä Jumalan sytyttämää tulta. Mutta orvoksi tunsi itsensä tuo pieni lauma. Kipeästi kaipasi se samanhenkistä sielunpaimenta. Kun sentähden pitäjänapulaisen virka seurakunnassa v. 1878 joutui haettavaksi, kirjoitti muutama noista vanhoista heränneistä Wilh. malmivaaralle Nilsiään, pyytäen häntä tulemaan "heitä auttamaan". Pitäen itseään kykenemättömänä tuohon tehtävään ja kun hän sitäpaitsi ei vielä ollut suorittanut tutkintoa vakinaisen papinviran saamiseksi, aikoi tämä ensin kieltäytyä virkaa hakemasta, mutta kirje ei antanut hänelle rauhaa, hän ei voinut olla sen kehoitusta noudattamatta. Miten niukka aika olikin, valmistui Malmivaara Kiuruveden pitäjänapulaisen virkaa hakemaan, sai valtakirjan siihen ja astui uuteen toimeensa toukokuussa 1879.

Suureksi kehoitukseksi oli Malmivaaralle seurustelu Kiuruveden vanhojen, vasta hengellisestä unesta uudestaan heränneiden kanssa, mutta näinä aikoina esiintyi hän vielä enemmän heidän oppilaanaan kuin opettajanaan. Valoisaa kevätaikaa tämä jo oli hänelle itselleen ja sen alkavan herätyksen, esikoisille, joka väleen niin voimallisesti oli ennustava uutta aikaa Savon ja samalla muunkin herännäisyyden maille, vaikka talven valta vielä näyttikin kukistumattoman voimalliselta.

Pääsiäispyhiksi 1880 tuli Taneli Rauhala Malmivaaran luo vieraaksi. Varsinkin yksi ilta tästä heidän yhdessä-oloajastaan on tärkeä Kiuruveden uusimman herännäisyyden vaiheissa. Oli ollut seurat pappilan salissa. Pari uteliasta surutonta tyttöä seisoi ovensuussa. Tapansa mukaan meni Taneli heitäkin puhuttelemaan. Hänen vakavan hellät sanansa osasivat tyttöjen sydämeen, herättäen, särkien. Itkien lähtivät he pappilasta. Toinen heistä palveli Savon herännäisyyden historiassa jo vuosisadan alku-aikoina tunnetussa (I, 185) Pikkaraisen talossa Lapinsalon kylässä. Kotia päästyään -- sinne oli matkaa Malmivaaran pappilasta 3 1/2 peninkulmaa -- riensi hän navettaan, missä hänen työtoverinsa ja rippikoulukumppaninsa oli lehmiä ruokkimassa, lankesi tämän kaulaan, sanoen: "Mihin me, rakas ystävä, olemme unohtaneet ne kalliit lupaukset, joita rippikoulussa teimme?" Elävänä heräsi heti tuossa toisessakin palvelijassa kadotuksen vaara ja yhdessä he sitten riensivät talon asuintupaan lausuen isäntäväelle: "Miksi ette ole koskaan meille puhuneet kauheasta vaarasta, missä meidän sielumme ovat?" Tämä tyttöjen esiintyminen herätti jo samana päivänä uuteen eloon Pikkaraisen talon asukkaat, ja se jo tuhan peittämä Herran tuli, joka siellä menneinä aikoina niin kirkkaana oli palanut, näkyi jälleen kauas, herättäen suruttomuuden unesta ihmisiä siellä täällä Lapinsalon sekä Niemisjärven kylissä. Miten pieni näiden heränneitten joukko vielä oli, ennusti sen piirissä vaikuttava voimallinen henki tälle Kiuruveden uudestaan nousevalle herännäisyydelle lupaavaa tulevaisuutta. Mutta että tämä Herrassa valvovien isien suruttomuuteen vaipuneiden lasten herätys niin pian ja niin valtaavan yleisenä oli tuleva, kuin seuraavan vuoden vaiheet osoittavat, sitä ei kukaan silloin vielä voinut aavistaa.

Keväällä 1881 oli Helena Malmberg Lapualta tullut poikaansa tervehtimään. Muutamana päivänä, jolloin viimemainittu pappilansa tuvassa oli pitänyt rippikoulua, valtasi voimallinen herätys hänen oppilaansa sydämet. Tätä Kiuruveden seurakunnan vaiheissa huomattavaa tapahtumaa, joka on pidettävä sikäläisen uusimman herännäisyyden varsinaisena alkuna ja tämän liikkeen paimenen vihkimisenä hänen vastaiseen tehtäväänsä, on Malmivaara itse kuvannut seuraavin sanoin:

"Pidin pappilan tuvassa rippikoulua. Omituista herätysliikettä oli tämän koulun kestäessä ilmennyt rippikoulunuorisossa. Toista viikkoa oli vielä koulun päättymiseen, ja olimme aikoneet vaimoni kanssa lähteä sen jälkeen kyyditsemään Nivalaan äitiäni, joka aikoi käydä Lapualla. Mutta asiassa teki Herra käänteen. Lopettaessani siltä päivältä rippikoulun saimme kokea helluntai-ihmeen. Kun lähdin kouluhuoneesta mieli murtuneena, jäivät kaikki oppilaat sinne. Istahdin verannan penkille ajatuksiini vaipuneena. Tuvasta kuului hiljaista itkun nyyhkytystä, joka muuttui yhtäkkiä sydäntä vihlovaksi parkaisuksi, ja useita nuorukaisia tuli hätääntyneinä juosten minua kohti päärakennuksen rapuille. Nyt ne tulevat kysymään neuvoa parannuksen tekoon, enkä minä tiedä itsekään koko asiasta -- tuli mieleeni. Lähdin kiireesti kamariini ja ehdin saada oven lukituksi jälkeeni. Toiset itkivät oven takana, minä Herran jalkoihin polvistuneena huoneessa, ja minun on aina täytynyt pitää tätä hetkeä sinä, jolloin Herran armo särki sydämeni pohjan. Toinnuttuani jonkun verran ja rippikoululaisten mentyä asuntoihinsa, menin jälleen ulos istumaan, vaimoni ja äitini saapuessa viereeni. Puheltuamme ja itkettyämme hetken yhdessä, sanoi äitini äkkiä: 'Minun täytyy päästä huomenna lähtemään Lapualle'. Turhensimme vaimoni kanssa tätä ajatusta, mutta hän ei tuumaamme taipunut. 'Minä olen nyt saanut, mitä olen Herralta pyytänyt, eikä minulla ole enää täällä mitään tekemistä; minun täytyy päästä Lapualle kuolemaan, hän lausui, ja tämä olikin viimeinen päivä, minkä tässä elämässä hänen kanssaan yhdessä vietin."

Tämä Kiuruveden rippikoulunuorisossa v. 1881 syntynyt herätys levisi tänä ja seuraavina vuosina nopeasti kylästä kylään, talosta taloon. Noin 75 taloa ja yhtä monta torppaa avasi ovensa Herralle. Varsinkin Lapinsalon kylässä, johon niinä aikoina kuului 30 taloa, oli liike valtaava. Ainoastaan kaksi näistä jäi kokonaan koskemattomaksi. Seurakunnan suruttomaankin väestöön vaikutti liike tapoja puhdistavasti ja elämää jalostuttavasti.

Jatkaessamme tätä silmäystä Malmivaaran toimintaan uusimman herännäisyysliikkeen johtajana, astuu hänen äitinsä kuva monesti mieleemme, vaatien sijaa hänen muistolleen historiankin lehdillä. Mitä herännyt, lapsensa kehdon ääressä rukoillen valvova ja tämän elämänvaiheita sittemmin muuttumattomalla rakkaudella seuraava äiti uskossa kilvoitellen tekee, se on kirjoitettu siihen kirjaan, joka avataan vasta Herran suurena päivänä. Sen työn salaisuuksia ei historia pysty käsittämään. Niin paljon vain tämän äidin työstä poikansa kasvattamiseksi pelastuksen Jumalan palvelukseen ihmisillekin näkyy, ettei se turhaa ollut. Se siunaus, joka N. K. Malmbergin suuren työn jatkumisessa on nähtävänä XIX vuosisadan viimeisten vuosikymmenten vaiheissa, liittyy enemmän kuin yhdessä suhteessa hänen toisen vaimonsa muistoon, vaatien tunnustusta tälle muistolle jokaiselta, joka pystyy näkemään, miten Jumala monesti näennäisesti vähäpätöisillä välikappaleilla sukupolvesta toiseen on johtanut Suomen herännäisyyden vaiheita.

Omin silmin nähtyään Jumalan vasta kertomamme ihmetytön poikansa rippikoulussa, ei viipynyt Helena Malmberg kauemmin Kiuruvedellä. Hän "oli saanut mitä oli pyytänyt", ja Herran armoa ylistäen lähti hän jo seuraavana päivänä kotimatkalle. Hänellä oli kiire, sillä hän tunsi maallisen tehtävänsä päättyneeksi, ja hän tahtoi viettää työpäivänsä illan Lapualla. Eikä erehtynyt hän aavistuksessaan, että hänen maallinen elämänsä väleen joutuisi loppuun. Pari kuukautta kotiatulonsa jälkeen sairastui Helena Malmberg viimeiseen tautiinsa, ja maaliskuun 4 p:nä 1882 sammui hiljaa hänen maallinen elämänsä. Hänen ruumiinsa viimeinen maja valmistettiin Niilo Kustaa Malmbergin haudan viereen.

* * * * *

Kasvamistaan kasvoi herännäisyysliike Kiuruvedellä. Suurta siunausta tuottivat Malmivaaralle ja hänen työlleen Taneli Rauhalan, Arvi Logrenin, Juho Malkamäen y.m. merkkivierasten käynnit hänen luonaan. Varsinkin ensinmainitulta sai hän näinä aikoina paljon. Monesti kehoittavaa, jos kohta toisinaan vaikeuksiakin tuottavaa oli hänen yhteistoimintansa Juhani Niskasen kanssa. Tämä oli näet kovin vanhoillinen ja tässä vanhoillisuudessaan tavattoman itsepäinen. Tavat, ajoneuvot, huonekalut, körttipuvun kuosit -- kaikki oli säilytettävä juuri samankaltaisena kuin menneinä aikoina. Joka ei siihen taipunut, joutui hänen ja hänen johtamansa joukon silmissä väärähenkiseksi. Niskanen ei ymmärtänyt Malmivaaran edustaman uuden ajanjakson aamutuulahduksia, jotka tahtoivat herättäen uudistaa kaavoihin kangistunutta herännäisyysliikettä virkeämpään, evankelisen vapauden mukaisempaan eloon. Hän vastusti kaikkea uutta, oli tämä sitten vaikka kuinka ilmeisesti ajan vaatimaa, sekä arvosteli kaikkia pyrkimyksiä tuohon suuntaan mitä ankarimmin. Hyvin arka oli hän sitäpaitsi kuuluisalta isältään perimänsä nimen maineesta, vaatien esim., että Malmivaaran tuli toimittaa sana Iisalmeen, missä hän kulloinkin omassa seurakunnassaan piti seuroja. Logrenilta sai hän tästä syystä kerran ankarat nuhteet. Ne asettivat ehkä ainakin hetkeksi vähän hänen määräämishaluaan, mutta hänen katsantotapaansa eivät tuon suoran ja voimakkaan pohjalaisenkaan neuvot ja opetukset saaneet muuttumaan. Niinkuin vasta saamme nähdä, loukkaantui Niskanen myöhemmin auttamattomasti Malmivaaraan ja tämän edistystoimiin herännäisyyden, hyväksi. Mutta jos hän myöhemmin Iisalmen heränneisiin saikin kylvetyksi epäluuloa yhä suurempaa huomiota herättävää nuorta pappia ja hänen edustamaansa, virkeämpään eloon uudistuvaa liikettä kohtaan, ei saanut hän Kiuruvedellä epäluuloja eikä häiriöitä syntymään, ei näinä aikoina eikä myöhemminkään. Myönnettävä on sitäpaitsi, että hän, Malmivaaran täällä pappina ollessa, useimmiten esiintyi tämän vilpittömänä ystävänäkin. Vielä vähemmin ulottui hänen eripuraisuuteen tuon tuostakin tähtäävä vaikutuksensa Kalajoenvarren herännäisyyteen. Täällä, samoinkuin Kiuruvedelläkin, kasvoi kasvamistaan luottamus Malmivaaraan. Taneli Rauhalan avatun kirstun ääressä oli Keski-Pohjanmaan herännyt kansa nähnyt tuon jo aikaisemmin sille rakkaaksi käyneen papin liikutuksen murtamana leikkaavan suortuvan haudan lepoon kannettavan johtomiehen tukasta. Se tiesi, että hän oli kunnioittava hänen ja noiden muiden "ukkojen" muistoa, jotka herännäisyyden kovimpana koetusaikana olivat kantaneet hallavuosien jäätävää kylmyyttä ja monen raskaan työpäivän hellettä heränneitten isien perinnön säilyttämiseksi, ja harvinaisen yksimielisenä tervehti se häntä sydämessään liikkeen johtomieheksi. Kun useat Nivalan heränneet muutamia päiviä Rauhalan hautajaisten jälkeen keskenään puhuivat tästä tilaisuudesta, muunohessa luetellen useita kaukamatkaisia vieraita, lisäsi muuan vanhus kyyneleet silmissään: "ja se pappikulta". Kaukana oli jo se aika, jolloin heränneet papit luottamuksella olivat lähestyneet tätä kansaa ja rakkaudella tehneet työtä sen keskuudessa. Oli jo näyttänyt siltä, ettei tämä aika enää uudistuisi. Malmivaaran jaon ennakkoluuloista vapaa katsantotapa ja hänen luottamusta herättävä esiintymisensä heränneen kansan keskuudessa oli omiaan synnyttämään uutta toivoa Herran tulen syttymisestä monessa jo penseäksi käyneessä sydämessä ja isien kalliin perinnön säilyttämisestä Kalajoen muistorikkailla rannoilla. Ja samaa toivottiin Niilo Kustaa Malmbergin pojasta Suupohjassakin, jonka herännäisyys, niinkuin olemme nähneet, oli mitä likeisimmässä suhteessa Keski-Pohjanmaan liikkeeseen. Jo "ukkojen" aikana olivat herännäisyyden jaon hajoittamat rivit alkaneet ryhmittyä uudelleen ja Savon puolenkin liikkeen sirpaleisiin oli Pohjanmaalla alkanut uudistus elähyttäen vaikuttanut, mutta vielä huomattavampi on se edistys, joka, Malmivaaran ryhdyttyä herännäisyyden palvelukseen, kaikkialla on nähtävänä.

Malmivaaran kera vaikutti näinä aikoina herännäisliikkeen palveluksessa toinenkin merkkimies, jonka nimi jo XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä oli tunnettu ja rakas kaikkialla herännäisyyden mailla. Tarkoitamme ennen mainitsemaamme Juho Malkamäkeä, josta seuraavassa muutama sana.

_Juho Malkamäki_ syntyi Ylistarossa toukokuun 23 p:nä 1844. Hänen vanhempansa olivat talollinen Kustaa Malkamäki ja tämän vaimo Margareetta Malkamäki. Suupohjan herännäisyyden suuret muistot Niilo Kustaa Malmbergin, Frans Oskar Durchmanin y.m. kuuluisain pappien ajoilta, jaon tuottamat riidat ja muut koetukset sekä herännäisyyden uudestaan ryhmittyminen ja elpyminen synnyttivät ja kehittivät lapsen ja nuorukaisen mielessä elävää tietoisuutta siitä, että tuo liike oli jotain, jonka edestä kannatti taistella, että se oli Jumalan työtä, jonka jatkamiseen Herra pyhällä kutsumisella kutsui heränneitten isien lapset. Jo nuorena avasi Malkamäki sydämensä Herran äänelle ja jota hartaammin hän sitä kuunteli, sitä rakkaammaksi kävi hänelle myöskin heränneitten isien perintö ja sitä kalliimmaksi velvoitukseksi sen säilyttäminen nousevassa sukupolvessa. Mutta tämä velvoitus kuvastui hänelle näinä aikoina vielä ainoastaan vaatimuksena vilpittömään ja horjumattomaan uskollisuuteen herännäisyyden traditsiooneille ja näiden mukaiselle elämälle; mitään johtajanasemaa hän ei rohkeimmissakaan nuoruudenunelmissaankaan koskaan tavoitellut. Hän vain tahtoi olla yksi niistä monista nuorukaisista, jotka näinä aikoina asettuivat heränneitten isien perinnön vartijoiksi.

Jo Logrenin julkisen toiminnan alku-aikoina kävi Malkamäki ahkeraan hänen seuroissaan, uskolliseen muistoon kätkien niissä saamansa opetukset ja neuvot. Niinkuin tiedämme, tarkoittivat nämä aina käytännöllisen kristillisyyden synnyttämistä ja kasvattamista. Miten selvinä herännäisyydessä vakaantuneen opin ja hengellisen katsantotavan pääpiirteet esiintyivätkin tuon kaikkien kunnioittaman johtomiehen puheissa, eivät ne ahdanneet kuulijain hengellistä elämää valmiin opinkaavan puitteisiin, vaan pyysivät herättää ja opastaa jokaista siihen persoonalliseen suhteeseen Herraan, jossa kristinuskon salaisuudet sydämelle kirkastuvat ja omasta kokemuksesta eikä vain muiden puheista ja esiintymisestä tiedetään, kuka Jumala on ja ken ihminen. Logrenin seuroissa oppi nuori Malkamäki paljon. Kun ankarat sanat ja nuhteet kävivät kohti, oppi hän tuon ottamaan Herran kädestä, jos lohdutus ja virvoitus, ilo ja rauha jäi hänen osakseen, piti hän sitä saman Herran lahjana. Perityn tieto-uskon turviin hän ei jäänyt, eikä riittänyt hänelle tietoisuus siitä, että hän kuului heränneeseen kansaan: omaa asiaansa hän valvoi pelastuksen Jumalan kasvojen edessä.

Paljon laajeni Malkamäen näköpiiri matkoilla Logrenin ja muiden ystävien kera Kalajoen-varrella. Täkäläisten heränneitten johtomieheen ja heidän sanankuulijoihinsa tutustui hän sitäpaitsi yhä likeisemmin kotiseutunsakin seuroissa, joissa, niinkuin tiedämme, heitä usein nähtiin. Ja yhä monipuolisemmiksi ja rikkaammiksi kävivät hänen kokemuksensa, kun hän muiden heränneitten kera sai ulottaa matkansa Savonkin herännäisyyden maille ja lähemmin tutustua liikkeen sikäläisiin muistoihin ja niihin uudestaan elpyvän hengellisen elämän ilmauksiin, joita siellä nyttemmin oli alkanut näkyä. Malkamäen kehitykselle on epäilemättä ollut hyvin tärkeää, että hän näin aikaisin, ennenkuin hän ajattelikaan esiintymistä seurapuhujana ja oman puhujatavan muodostamista, sai kuulla niin monta eri-luontoista ja eri tavalla lahjakasta seurapuhujaa, kuin Logren, Rauhala, Juurikoski, Malmivaara, Juhani Niskanen, puhumattakaan monesta muusta vähemmän huomatusta miehestä, olivat. Varsinkin toiset näistä olivat siksi eteviä puhujia, että yksinomaan yhtä semmoista kuuleminen helposti olisi päässyt liiaksi suunnittelemaan hänen omaa esiintymistään tulevaisuudessa ja estänyt sitä itsenäistä, kaikesta matkimisesta vapaata puhujatapaa, joka on hänelle ominaista. Ja itsenäiseksi kehittyi hän muissakin suhteissa näiden opettajien koulussa, sillä, noudattaen heidän neuvoaan, pyysi hän ennenkaikkea olla Herran opetuslapsena. Malkamäki oppi monipuolisesti, puolueettomasti ja totuuden hengessä arvostelemaan sitä hengellistä liikettä, johon hän kuului. Vaikka -- tahi juuri sentähden, että se oli hänelle niin rakas, ei ollut hän välinpitämätön siihen kuonaan nähden, jota hän siinä monessa paikoin näki, vaan oli alusta alkaen selvillä siitä, että synti, missä muodossa hyvänsä se sitten esiintyikin, oli synniksi tunnustettava ja semmoisena vastustettava. Menneiltä ajoilta perityistä vanhoista tavoista oli luovuttava, jos nämä eivät olleet omiaan rakentamaan heränneitten hengellistä elämää, vaan päinvastoin olivat sille vahingoksi. Isien, menneitten aikojen katsantotavan tukemat ja niistä johtuvien ennakkoluulojen turvissa kehittyneet mielipiteet eivät saaneet olla esteenä, kun oli kysymyksessä Herran asia. Jos kukaan kunnioitti ja rakasti herännäisyyden traditsiooneja ja niitä johtomiehiä -- Logrenia, Rauhalaa y.m. -- jotka kovana aikana taistelivat näiden traditsioonien säilyttämisen puolesta, niin Malkamäki, mutta tämän kunnioittavan rakkauden kera kehittyi hänen povessaan uusia, menneiden aikojen herännäistyön raitistuttamista ja rikastuttamista tarkoittavia aatteita, jotka, myöhemmin täyteen itsetietoisuuteen kypsyneinä, olivat tuottavat paljon siunausta uuteen eloon elpyvälle herännäisyydelle.

Jo Malkamäen kehitys 1870- ja 1880-luvulla, puhumattakaan hänen myöhemmästä toiminnastaan herännäisyyden palveluksessa, liittyy mitä likeisimmin Wilh. Malmivaaran valmistumiseen liikkeen kaitsijaksi. Vaikka he näinä aikoina vielä asuivat siksi kaukana toisistaan, etteivät he hyvinkään usein voineet toisiaan tavata, syntyi heidän välillään alusta alkaen lämmin ystävyys ja epäilyksistä vapaa luottamus. Tämä tulee näkyviin varsinkin niiltä ajoilta alkaen, jolloin Malkamäki, Logrenin kuoltua, ryhtyy jatkamaan tämän työtä Suupohjassa. Ollen luonteeltaan ujo ja vaatimaton ei hän mitenkään ollut altis "kellokkaan" tehtäviä hartioilleen ottamaan ja vielä vähemmin taipuvainen hän oli ulottamaan tätä vaikeaa tointa kotiseutujensa rajojen ulkopuolelle, mutta Malmivaaran kehoittava esimerkki ja tämän innostunut työ isien perinnön säilyttämiseksi kehoittamalla vaativat häntäkin noudattamaan heränneitten yksimielisesti ilmaisemaa toivomusta ja ryhtymään Logrenin työtä jatkamaan. Malkamäki alkoi esiintyä puhujana seuroissa, alussa arkaillen ja muutamin sanoin vain, mutta vähitellen voimallisemmin ja Jumalan valtakunnan salaisuuksia perusteellisemmin selvittäen. Hänen kokemukseen perustuva puheensa avasi yhä useampia sydämiä Herralle. Niin voimallisesti ja loogillisesti koottua kuin Logrenin puhe se ehkä ei ollut, mutta sen särkevä sävy ja sen syvälle tähtäävä evankelinen voima olivat omiaan aikaansaamaan jatkuvaa parannusta sekä ravitsemaan elämän tielle jo päässeitä. Yhdessä Malmivaaran voimallisesti särkevän herätyshuudon kanssa muodosti Malkamäen puhe mahdin, joka on 1880-90 luvun elpyvän herännäisyyden tärkein tekijä. On näet huomattava, että kummankin puheet rakkaudella, mutta samalla tinkimättömällä vakavuudella tuontuostakin vaativat heränneitä huomaamaan, mitä ajan kello oli lyönyt, ja millaiseen uudistustyöhön kaikkien, joille isien perintö oli todella kallis, nyt tulisi ryhtyä. Tämä kehoitus ei turhaan kaikunut, sillä sitä kannattamassa oli rakkaus ja Herran pelvon henki ja se pukeutui sitäpaitse taitavasti valittuun muotoon, johon oli vaikea loukkaantua silloinkin, kun nuhde kävi kohti. Silmäilkäämme seuraavassa niitä uudistuksia herännäisyyden kehityksessä, joita Malmivaaran ja Malkamäen yhteistoiminta tarkoitti.

Tiedämme millä tavoin varsinaisen herännäisyyden johtomiehet liikkeen alkuaikoina olivat kohdelleet Renqvistin raittiuspyrinnöitä: he olivat ne yksimielisesti hyljänneet. Seurauksena oli, että väkijuomien nauttiminen heränneitten pidoissa ja vierailuissa jäi yleiseksi tavaksi, niinkuin se muissakin sen ajan kansanryhmissä ja seurapiireissä oli. Historia todistaa, että moni lehti Suomen herännäisyyden vaiheissa XIX vuosisadalla olisi toisennäköinen, jos Karjalan kuuluisan raittiusmiehen kehoitukset alusta alkaen olisivat saaneet kannatusta herännäisyyden muilla mailla. Mutta jota enemmän aika edistyi, sitä oikeammalta alkoi Renqvistin kanta näyttäytyä kaikille, jotka puolueettomasti ja ihmisten mieliä katsomatta asiaa ajattelivat. Ja herännäisyyden kunniaksi on tunnustettava, että herännyt pappi, niinkuin olemme nähneet (IV, 295-297) oli ensimmäinen, joka valtiopäivillä puhui ehdottoman raittiuden puolesta. Ja vielä suurempi käytännöllinen merkitys on annettava Malmivaaran ja Malkamäen työlle kysymyksessä olevassa suhteessa. Minnepäin viimemainitun ajatukset väkijuomien käytöstä heränneitten piirissä olivat kehittymässä, tulee näkyviin jo Logrenin aikana. Muistamme muunohessa, miten hän, voittaen itsensä, meni varoittamaan tuota kuuluisaa johtomiestä tämän lankeemuksista kysymyksessä olevaan syntiin. Myöskin Malmivaara oli loukkaantunut siitä varomattomuudesta, jota moni herännyt väkijuomien käyttöön nähden osoitti. Hänkin ryhtyi taisteluun väkijuomien käyttämistä vastaan heränneitten piireissä, kehoittamalla kehoittaen kaikkia ehdottomaan raittiuteen. Samalle kannalle asettui Malkamäkikin.

Voidaksemme oikein arvostella, miten suurta taitoa tämä Malkamäen ja Malmivaaran taistelu kysyi, tulee meidän ottaa huomioon se miltei rajaton kunnioitus, jota heränneet antoivat menneiden aikojen johtomiesten neuvoille ja opetuksille ja miten vastenmielisiä he olivat luopumaan näiden neuvojen ja opetusten mukaan muodostuneista ja liikkeessä vakaantuneista tavoista. Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja kaikki tiesivät, että hän oli tuominnut tekopyhyydeksi Renqvistin taistelun kysymyksessä olevassa suhteessa. He tiesivät niinikään, että miltei kaikki muut heränneet papit sekä opissa että käytännössä ehdottomaan raittiuteen nähden olivat asettuneet Ruotsalaisen kannalle. Ja tämä katsantotapa oli "ukkojen aikana" vakaantumistaan vakaantunut heidän johtamissaan joukoissa. Aikana, jolloin toistupalaiset vieraantumistaan vieraantuivat liikkeestä ja uusi suunta siitä yhä päättävämmin pysyi erillään, yltyivät "ukot" ja heidän sanankuulijansa helposti tajuttavista syistä jyrkästi pitämään kiinni isien mielipiteistä ja niistä periaatteista ja tavoista, joita noudattaen liike menneinä aikoina oli kehittynyt ja suureksi kasvanut. Näin ollen oli raittiuskysymykseen koskeminen paljon vaikeampi asia, kuin pintapuolinen arvostelu olisi altis myöntämään, ja varma on, ettei sen muutoksen aikaansaaminen, joka 1880- ja 1890-luvulla kysymyksessä olevassa suhteessa on huomattava herännäisyyden mailla, olisi onnistunut mille johtajille tahansa. Että Malmivaara ja Malkamäki muutamissa vuosissa saivat ehdottoman raittiuden siunauksen periaatteessa tunnustetuksi heränneitten piireissä ja väkijuomien käytön kokonaan poistetuksi heidän pidoistaan sekä melkein kaikkien yksityisestä elämästä, osoittaa miten suurta luottamusta he jo näinä aikoina nauttivat kaikkialla herännäisyyden mailla.

Huomattavana tekijänä uusimman herännäisyyden elvyttämisessä on ollut _"Hengellinen kuukauslehti"_, jota Malmivaara 1888 vuoden alusta alkoi toimittaa. Se ilmestyi painoarkin kokoisena kerta kuukaudessa, sisältäen paitsi hartauskirjoituksia ja eri tilaisuuksissa pidettyjä hartauspuheita, huomautuksia ja arvosteluja ajan polttavimmista uskonnollisista ja kirkollisista kysymyksistä, kertomuksia ja kuvauksia vanhoista manalle menneistä heränneistä, kirja-arvosteluja y.m. Ensimmäisenä ilmestymisvuotena sai lehti 900 tilaajaa, ja tämä tilaajamäärä kasvoi sittemmin vuosi vuodelta ripeästi. Jo XIX vuosisadan viimeisenä vuosina levisi "Hengellinen Kuukauslehti" kaikkiin seurakuntiin, missä heränneitä löytyi, ja sen merkitys heränneen kansan opettajana ja kokoojana tunnustettiin jo siihen aikaan kaikkialla suureksi. V. 1898 oli tilaajamäärä noussut yli 3,000.

Malmivaaran näinä aikoina suorittama kirjallinen työ ei rajoitu niihin hänen lukuisiin kirjoituksiinsa, jotka täyttävät useimmat sivut yllämainitussa, heränneitten yhä rakkaammaksi käyneessä aikakauslehdessä. Tavailen vielä tärkeämpi on muutama hänen 1890-luvulla julkaisemansa kirja. Tarkoitamme hänen kielellisesti ja osaksi muissakin suhteissa korjaamiaan "Siionin Virsiä" ja "Hengellisiä lauluja". Tässä näet ei ollut kysymyksessä vain vanhan kirjan vanhentuneen kielen korjaaminen, vaan ennen kaikkea tuon rakkaaksi käyneen kirjan käyttäjien vapauttaminen ennakkoluuloista, jotka ehkäisevästi vaikuttivat koko herännäisyysliikkeen kehitykseen. Asian laita oli seuraava.

Heränneitten miltei rakkaimmaksi kirjaksi oli monessa paikoin vuosikymmenien kuluessa tullut "Siionin Virret" ja "Hengelliset laulut". Ainakin käytettiin näitä virsiä enemmän kuin mitään muuta hengellistä kirjaa. Jo lapsina olivat heränneet oppineet ne ulkoa ja tutuimpana ohjeena sieluelämän eri tiloissa olivat heille näiden virsien sanat. Opillisesti kyllä tiedettiin, että raamattu on ylin ohje, mutta hyvin moni, joka ei asiaa sen tarkemmin ajatellut, antoi käytännössä noille rakkaille virsille saman arvon. Puhumattakaan siitä, että nouseva, kansakouluopetusta nauttinut sukupolvi ennenpitkää olisi kyllästynyt Virsien kielellisessä suhteessa nyttemmin kerrassaan vanhentuneeseen muotoon, olisi tämän muodon säilyttäminen ollut omiaan voimallisesti tukemaan sitä ahdasmielistä ja kaavamaista katsantotapaa, joka ennen Malmivaaran esiintymistä siellä täällä pyrki päästä vakaantumaan heränneitten piireissä. Viittaus Lounais-Suomen rukoilijain suhteeseen uusiin hengellisiin ja kirkollisiin kirjoihin riittää selvittämään, miten laajakantoinen Malmivaaran kysymyksessä oleva työ oli. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee tämä työ, kun hän paremmin kuin kukaan muu ymmärsi, miten kipeästi se tulisi koskemaan moneen vanhaan heränneeseen ja kuinka helposti se voisi synnyttää uutta hajaannusta suuren jaon tuhoista tuskin tointuneessa liikkeessä. Eivätkä koskeneet sitäpaitsi Malmivaaran korjaukset ainoastaan kieltä, vaan muutakin. Muunohessa lausui hän itse esipuheessa, että hän oli "jättänyt pois paljon virsiä, koska ne epäraittiin herrnhutilaishenkensä takia loukkaavat".

Malmivaaran virsikokoelman ensimmäinen vihko ilmestyi v. 1891. Että sitä muutamissa paikoin epäillen, vieläpä moittienkin luettiin, näkyy esim. muutamasta, Sotkamosta "Hengelliseen Kuukauslehteen" lähetystä vikoilevasta arvostelusta, jonka olivat kirjoittaneet "joukko näitten (virsien) rakastajia" ja jossa muunohessa sanotaan: "Kostein silmin ja vapisevin käsin pitelimme tätä uutta kokoelmaa käsissämme, sen läpi katseltuamme. Sisällinen ääni sanoi: tässä ei ole meillä enää nuo entiset rakkaat Sionin Virret ja Hengelliset Laulut, joita hurskasten esi-isäimme kera veisasimme." Vielä ankaramman tuomion julisti Juhani Niskanen Malmivaaran virsikokoelmasta, kiroomalla hänet Vanhan testamentin pyhien, heränneitten johtomiestenkin joskus käyttämällä kirouksella. Ei sovi kummastella, että Iisalmen heränneet, jotka muutenkin olivat alttiit vikoilemaan Pohjanmaan herännäisyysliikettä, asettuivat suosimansa johtomiehen kannalle, jääden siten elpyvästä herännäisyysliikkeestä; yhä enemmän syrjään. Kiuruvedellä sitävastoin, mistä Malmivaara v. 1892 oli muuttanut Paavolaan, jonka kirkkoherraksi hän edellisenä vuonna oli määrätty, otettiin uudet Siionin virret luottamuksella vastaan heti kokoelman valmistuttua v. 1893. Näin kävi myöskin Kalajoen-varrella ja Suupohjassa. Oudolta, vieläpä arveluttavaltakin muutos alussa muutamien vanhusten mielestä näillä herännäisyyden sydänmailla tuntui, mutta luottamus Malmivaaraan sekä se yksimielisyys, jonka hänen ja Malkamäen työ varsinkin näillä seuduin oli saanut aikaan, poisti ennenpitkää kaikki epäilykset. Toistupalaisuuden vuosi vuodelta pienenevissä ryhmissä sitävastoin pidettiin taipumattomasti kiinni vanhoista virsistä, ja uusien käytäntöön ottaminen suuressa herännäisyysliikkeessä eroitti ensinmainitut ryhmät entistä jyrkemmin siitä. Toistupalaisten silmissä oli Malmivaaran virsikokoelma ja sen käytäntöön ottaminen uusi todistus siitä väärästä hengestä, josta he jo kauan olivat "niskaslaisia" tuomiten syyttäneet.

XIX vuosisadan herännäisyyden viimeisen vuosikymmenen vaiheisiin kuuluu myöskin oman kirjakustannusliikkeen perustaminen heränneille. Huhtikuussa v. 1892 levitettiin herännäisyyden valtamailla Malmivaaran ja muutaman hänen ystävänsä allekirjoittama kehoitus perustaa kirjakustannusosakeyhtiön, jossa kehoituksessa muunohessa lausuttiin:

"Syvä huokaus kohoaa tätä nykyä armaan kansamme sydämestä. Vaikka onkin näennäisesti ulkonaisten rasitusten vaikuttama, ei sovi kieltää, että siinä ilmenee entistä syvempi totuuden kaipio. Jumalan sana alkaa vaatia puoleensa yhä suurempia joukkoja, ja valheen sana alkaa toimia yhtä rintaa. Jos milloinkaan, niin on ainakin sellaisena aikana velvollisuus hankkia kansalle taattua, raitishenkistä, raamatullista kirjallisuutta, jonka avulla hengellinen kehitys voi käydä hengelliseen suuntaan" -- -- -- "Kansassa on säilynyt terveellinen arkuus uuteen kirjallisuuteen nähden. Lukemattomat totuutta etsivät eivät uskalla uusia kirjoja ostaa, kun ei ole takeita niiden hengestä, ja nuo vanhat rakkaat kirjat, joista isämme vaivoissaan ja taisteluissaan hakivat virvoitusta ja voimaa, ovat enimmäkseen kirjakaupoista loppuun myydyt. Sitäpaitse on kieli niissä vanhentunutta ja kaipaa kipeästi korjausta, joka ei turmele henkeä eikä laimistuta sisällystä. Onhan oikeutettu harrastus tuon kallisarvoisen aarteen säilyttämiseksi harhaoppien pyörteessä häilyvälle kansallemme. -- Kun monesti on vaikea saada kustantajia sellaisille kirjoille, on meissä herännyt ajatus, että olisi perustettava kustannusosakeyhtiö, joka ottaisi tehtäväkseen yksinomaan sellaisen uskonnollisen kirjallisuuden kustantamisen, joka, perustuen raamatun sanaan sen kokonaisuudessa, liikkuu Lutherin, Arndtin, Freseniuksen, Nohrborgin y.m. edustamalla pohjalla, ja joka kirjallisuus vanhoista ajoista saakka on tullut rakkaaksi etenkin maamme heränneelle kansalle sekä kaikille, jotka kammovat lihalle mieluista, suolatonta evankeliumia tai parannuksetonta uskoa."

Suurta ymmärtämystä sai tämä kehoitus heränneen kansan puolelta osakseen. Jo kuukauden kuluessa merkittiin 2,500 sadan markan suuruista osaketta. Suurin osa merkitsijöistä oli talonpoikia. Heinäkuun 6 p:nä 1892 pidettiin perustava yhtiökokous Ylivieskan kirkonkylässä sijaitsevassa Ylitalonimisessä talossa. Tilaisuuteen oli kokoontunut paitsi muutamia pappeja ja muita säätyhenkilöitä noin 700 nouseva kansanjoukko, miltei yksinomaan herännyttä kansaa. Suurin osa oli kotoisin Kalajoen-varrelta ja Suupohjasta, mutta Savostakin oli kutsua noudatettu. Kaikkiaan oli kansaa 18 eri seurakunnasta. Tilaisuus oli juhlallinen. Se alkoi hartaushetkellä Ylitalon koivuilla koristetulla pihalla. Sääntöjen laatimisessa vallitsi mitä suurin yksimielisyys. Yhtiön nimeksi määrättiin _Herättäjä_ ja sen toimintapaikaksi Oulun kaupunki. -- "Hengellisessä Kuukauslehdessään" kerrottuaan kokouksesta ja siinä tehdyistä päätöksistä, lopetti Malmivaara kuvauksensa tästä tilaisuudesta seuraavin sanoin:

"Kokous päätettiin hartaushetkellä, jossa puhui sydämestä sydämeen meneviä sanoja talollinen J. Malkamäki. Harvoin saa kuulla niin elävähenkistä veisuuta, kuin tuossa tilaisuudessa, ja sydäntä särkevää oli nähdä tuon lukuisan kansaston viimeksi polvistuvan Jumalan eteen itkien rukoilemaan Häneltä armoa ja varjelusta itsellensä, kirkollemme ja lapsillemme sekä uutta herätystä koko kansallemme. Ikään eivät katoa tuosta tilaisuudesta saadut muistot, jotka ovat uusi elävä todistus siitä, että Herra elää ja pyytää meitäkin saattaa elämästään osallisiksi."

Tähän tapaan ajattelivat muutkin Herättäjä-yhtiön perustavassa kokouksessa käyneet. Kaikki tunsivat, ettei sen merkitys rajoittuisi vain siihen päivään, jona se pidettiin, vaan että siinä Herraa avuksi huutamalla tehdyt päätökset tulisivat kantamaan hedelmää tulevaisuudessakin. Laskut yhtiön taloudellisesta kannattavaisuudesta supistuivat kyllä ennenpitkää paljon pienemmiksi, kuin alussa oli arveltu, tuottaen joskus johtokunnalle huoliakin, mutta henkisessä ja hengellisessä suhteessa olivat tulokset rohkeimpiakin toiveita suuremmat. Herättäjän vuosikokoukset muodostuivat jo lähinnä seuraavina vuosina heränneitten suuriksi juhlatilaisuuksiksi, joihin tuhansiin nousevissa joukoissa herännyttä kansaa läheltä ja kaukaa saapui. Paitsi v. 1899, jolloin vuosijuhla vietettiin Kiuruvedellä, pidettiin nämä kokoukset 1890-luvulla, niinkuin tavallisesti myöhemminkin, Pohjanmaalla -- Malkamäen talossa Ylistarossa (1893), Palosaaren talossa Nivalassa (1894), Paavolan pappilassa (1895), Jaskarin talossa Nurmossa (1896), Suvannon talossa Ylivieskassa (1897), Aution talossa Ylistaron Untamalan kylässä (1898). Se suuremmoinen vieraanvaraisuus, jota herännyt kansa alusta alkaen näissä tilaisuuksissa on osoittanut kokouksiin saapuneille, ja satoihin nousevat hevoskyydit, jotka rautatien asemilta kuljettivat matkustajia juhlapaikalle ja sieltä takaisin, ovat nekin puolestaan voimallisesti todistaneet, että heränneet vieläkin ovat alttiit tekemään uhrauksia isien perinnön säilyttämiseksi.

Herättäjän vuosikokoukset muodostuivat alusta alkaen hartaustilaisuuksiksi. Ja hengellistä elämää herättäviä, virkistäviä sekä rakentavia ne ovat olleet. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen on näissä kokouksissa syttynyt uudelleen monessa jo kylmenevässä sydämessä. Tärkeätä on niinikään ollut, että näissä tilaisuuksissa on yhdessä muisteltu herännäisyyden vaiheita menneinä aikoina ja näistä keskusteluista päästy yhä paremmin käsittämään, miten vaikeissa oloissa heränneitten isien perintö monesti koottiin, kuinka suurissa ahdingoissa sen säilyttäjät sittemmin usein olivat ja kuinka velvoittavana vaatimuksena poistuvat sukupolvet uskoivat sen hoidon ja kartuttamisen lapsilleen. Seurustelu muiden seutujen heränneitten kanssa rikastutti kalliiden muistojen varastoa, vapautti kotiseudun yksipuolisesta ja ahtaasta katsantotavasta, laajensi näköpiiriä ja auttoi käsittämään, mitä toimenpiteitä edistyvä aika Suomen herännäisyyden edustajilta vaati. Tämä koski varsinkin liikkeen suhdetta niihin sivistysvaatimuksiin kansan syvien rivien hyväksi, joita yhä kuuluvammin juuri näinä aikoina julki lausuttiin. Hyvän pohjan heränneitten liiallisesta arkuudesta kaikkeen uuteen nähden vapautuvalle katsantotavalle oli Logren laskenut puolustamalla kansakouluja y.m. sivistystyöhön vaativia toimenpiteitä, mutta tuon etevän johtomiehen näitä asioita koskevat tuumat ja mielipiteet olivat kehitettävät ja johdatettavat enemmän hedelmää kantamaan. Tässäkin suhteessa oli Malkamäki kotiseuduillaan sekä matkoilla herännäisyyden muilla mailla tehnyt paljon työtä. Suuri oli se ymmärtämys, minkä Malmivaaran tuumat heränneen kansan kaikenpuoliseksi kehittämiseksi häneltä saivat osakseen, ja taidolla hän valmisti niille vastakaikua tuon kansan sydämessä. Varsinkin yksi näistä Malmivaaran tuumista ansaitsee huomiota. Hän näet alkoi jo 1890-luvulla miettiä kansanopiston perustamista heränneitten lapsille. Tätä opistoa hän suunnitteli jyrkän herännäisyyden kannalla toimivaksi kasvatus- ja sivistyslaitokseksi. Herättäjän vuosijuhlassa Nurmossa v. 1896 otti hän ensin asian puheeksi. Ehdotus sai osakseen lämmintä myötätuntoa Suupohjassa, mutta ei vielä muualla, jonka tähden se toistaiseksi jäi vain ehdotukseksi. Niin kävi muutaman toisenkin, niinikään Malmivaaran tekemän ehdotuksen, jonka silmämääränä oli hengellisen elämän elvyttäminen herännäisyyden mailla. Tarkoitamme Herättäjän toiminnan laajentamista sisälähetysseuran perustamisella liikkeelle. Yllämainitussa, Untamalassa v. 1898 pidetyssä vuosijuhlassa päästiin niin pitkälle, että valittiin 20-miehinen toimikunta laatimaan ehdotusta tämänkaltaisen seuran toiminnalle, mutta hanke jäi toistaiseksi vielä toteutumatta. Myöntää täytyykin, että tämä yritys, samoinkuin kansanopiston perustamistuumat, vaatikin pitempiaikaista valmistusta sekä kysyi kustannuksia, joita oli sitä suurempi syy punnita, kun kustannusosakeyhtiö Herättäjän tulot eivät siihen aikaan vielä riittäneet sen menoja korvaamaan. Mutta vaikka kysymyksessä olevat hankkeet toteutuivatkin vasta myöhemmin, kuuluvat niiden syntysanat kuitenkin Suomen Siionin XIX vuosisadan historiaan, nekin puolestaan todistaen, miten kallisarvoisia tehtäviä tämän vuosisadan herännäisyys jätti perintönä seuraavalle. Kun tulevaisuudessa liikkeen vaiheet 1880- ja 1890-luvuilla, joita tämän kirjoittaja helposti tajuttavista syistä ei ole voinut kuin aivan ylimalkaisesti käsitellä, tarkoin tutkitaan ja noina aikoina tehdyn työn tulokset täysin näkyvät, on tutkija löytävä yhä uusia näkökohtia todistamaan, miten tärkeä varsinkin Wilhelm malmivaaran ja Juho Malkamäen toiminta herännäisyysliikkeen riveissä jo silloin oli.

* * * * *

Malmivaaran kera toimivat XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä elpyvän herännäisyysliikkeen hyväksi muutamat papit, joiden muisto kauan on säilyvä heränneen kansan kiitollisessa mielessä. Huomattavimmat heistä mainittakoon seuraavassa.

Voimallisena kaikui 1880-luvulla Nilsiässä, Rautavaaralla, Pielisjärvellä sekä seuraavan vuosikymmenen alussa Rääkkylässä ja Tuusniemellä _Johannes Sidensnören_ herätyshuuto. Hän oli syntynyt talonpoikaisista vanhemmista Liperissä v. 1855 ja epäilemättä jo lapsuudessaan tutustunut heränneitten katsantotapaan. Tultuaan papiksi v. 1884, antautui hän koko sydämestään uupumistilastaan heräjävän herännäisyyden tulkiksi. Sidensnören heikko terveyskään ei voinut lamauttaa sitä innostusta, millä hän toimitti paimentyötään. Hänen sanankuulijansa ovat kertoneet, että hän monesti, voimiaan äärimmäisiin asti jännitettyään, sylki verta astuttuaan alas saarnatuolilta. Herran huoneen kiivaus kulutti häntä. Jo v. 1892 kutsui Ylipaimen hänet kotia.

_Josef Fredrik Cajan_, ennen (II, s. 528 ja 534) mainitun, historiankirjoittajana tunnetun J. F. Cajanin (k. 1887) poika syntyi 1850 ja vihittiin papiksi 1872. Toimittuaan ylimääräisenä pappina Lohtajalla ja Lestijärvellä, pääsi hän v. 1882 Reisjärven ja v. 1897 Lohtajan kirkkoherraksi. Jo näinä aikoina oli Cajanin vakaata herännäisyysleimaa kantava koti heränneitten rakkaimpia käyntipaikkoja ja hänen nimensä tosi ystävän nimenä tunnettu laajoissa piireissä.

Yhtä muuttumattomalla uskollisuudella kuin Cajan on Erkki Pesonen (synt. 1856) vuodesta 1881, jolloin hänet vihittiin papiksi, palvellut uudestaan elpyvää herännäisyysliikettä. Oltuaan ylimääräisenä pappina Kauhavalla, missä muiden kera varsinkin ennen (III, 433) mainittu Sven Toppari häneen vaikutti, pääsi hän v. 1890 Muhoksen kappalaiseksi, jossa virassa hän vielä vuosisadan lopussa oli. Puhujana Herättäjän vuosijuhlissa, kirjoituksillaan Hengelliseen Kuukauslehteen sekä vilpittömällä rakkaudellaan heränneisiin on Pesonen saanut paljon ystäviä niiden seurakuntien rajojen ulkopuolellakin, joissa hän pappina on toiminut.

Nilsiästä siirrettiin ennen (IV, 531) mainitsemamme Pekka Korhonen