v. 1862, hänet valitaan pappissäädyn edustajaksi 1872 vuoden

valtiopäiville ja hän pääsee tuottaviin virkoihin y.m. -- ei riitä tämä jälkimaailman silmissä korvaamaan, mitä hän on menettänyt, eikä se varmaankaan hänen omissakaan silmissään siihen riittänyt. Mutta ei hänen elämäkertansa päätykään tähän, se siirtää meidät hänen kuolinvuoteensa ääreen ja siihen liittyviin tapahtumiin. Kertomus niistä on seuraava.

Niin voimallinen ja terve mies, kuin Durchman miehuutensa parhaina päivinä ja vielä vanhanakin oli ollut, kohtasi häntä elämänsä loppuijällä kova ja ylen tuskallinen tauti. Tämä tauti alkoi tuntuvammin ilmetä tammikuun 23 p:nä 1880, jolloin hän palasi kotia Pietarsaaressa pidetystä pappeinkokouksesta. Melkein heti siitä päivästä alkaen kiihtyivät hänen kipunsa ylen suuriksi. Yhä harvemmin sai hän vähääkään lepoa. Taudin oireet antoivat alussa aihetta aivohalvauksen pelkoon, sairaalla kun usein oli niin kovat tuskat päässä, että hän ääneen vaikeroiden lausui: "en kestä tätä, järki menee". Muutamana noin kovin tuskallisena yönä kuultiin hänen valittavan: "Armahda minua, armahda Jumala minua kurjaa miestä, minua matoa ja tuhkaa, minua vaivaista kärsivää miestä. Oi Jumalan Karitsa, joka poisotat maailman synnin, armahda minua!" Ja saatuaan hetkeksi vähän helpotusta, sulki hän kätensä ja rukoili: "Älä rankaise minua vihassasi, Herra, äläkä kurita minua julmuudessasi, sillä nuolesi ovat tarttuneet minuun ja sinun kätesi kovin minua painaa." Vanhan pietistan elävä synnintunto tulee hänessä päivä päivältä yhä selvemmin näkyviin. "Anna minulle, armollinen Jumala, anteeksi kaikki pitkän elämäni monet synnit", hän valittaa ja, kauhean koviksi kiihtyneiden tuskiensa yhä vain kestäessä, hän nöyrtyneenä lausuu: "Jumalan täytyy lyödä minua näin kovasti, olen sen tarvinnut." Siitä, että hän aina oli elänyt ulkonaisesti nuhteetonta elämää, ei tahdo hän kuulla puhuttavankaan. Kun hänen vaimonsa kerran jossain yhteydessä tuohon viittasi, keskeytti hän hänet jyrkästi lausuen: "Ei, ei, minä olen suuri syntinen." Joka päivä pitkän kuolintautinsa aikana rukoili hän syntinsä anteeksi, usein käyttäen rukousta "Laupias Jumala, rakas taivaallinen Isä".

Muutamien viikkojen perästä siirtyivät sairaan kovimmat tuskat päästä vatsaan. Jos mahdollista vielä kovemmiksi kävivät nyt kivut. Vielä toivoivat kuitenkin omaiset ainakin joskus, kun helpompia hetkiä joutui, hänen parantumistaan, kunnes lääkäri ilmoitti, että tauti oli vatsasyöpää ja ettei mitään toivoa enää ollut. Mutta kovimpienkin tuskien aikana kirkastui kärsivälle matkamiehelle kirkastumistaan Jumalan armo Kristuksessa, jos kohta miltei sietämättömän kovat ruumiin tuskat ja niistäkin johtuva hengellinen pimeys joskus häneltä sen salasivatkin. "Tahtoisimme niin kernaasti", lausui hän kerran, "kokea ja tuntea; on vaikeata ainoastaan uskoa, mutta minä turvaudun Kristukseen; jos hän minut hylkää, joudun hukkaan." -- Pari kertaa puhutteli Durchman tautinsa kestäessä vanhaa ystäväänsä J. W. Nyberghiä, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Vähässäkyrössä. Hänen kauttansa sai hän lohdutusta. -- Kernaasti kuuli hän usein virsikirjasta luettavan ijankaikkista elämää koskevia virsiä. "Taivaassa on iloa", olivat hänen viimeisiä sanojaan. Usein kuultiin hänen kiittävän Jumalaa siitä, että "hän kuulee rukouksemme ja on maksanut velkamme". Pari päivää ennen kuolemaansa tahtoi hän kuulla luettavan Bunyanin "Kristityn vaelluksesta" "Kristityn" ja "Toivorikkaan" keskustelusta. Jumalan armoon turvaten nukkui Frans Oskar Durchman viimeiseen uneen maaliskuun 23 p:nä 1880.

Elämänsä viimeisinä päivinä saneli Durchman jo kangistunein kielin kirjeitä muutamille vanhoille ystävilleen sekä vanhoilla päivillään sokeaksi tulleelle veljelleen J. V. Durchmanille (k. 1882), joka vuodesta 1854 oli kirkkoherrana Ruovedellä. -- Jos kohta hieman lapselliselta, niin samalla uskollisuuttakin vanhoja rakkaita seutuja kohtaan ilmaisevalta tuntuu se hänen kuolinvuoteellaan lausuma toivomus, että "Iin ja Isonkyrön kirkoissa soitettaisiin hänelle kuolinkellot heti kun hän oli sulkenut silmänsä".

Että Durchman rakkaassa muistossa säilytti sitä aikaa, jolloin hän oli ollut pappina Isossakyrössä, tuli näkyviin hänen tautivuoteellaankin. Hän näet lausui sen toivomuksen, että hän saisi viimeisen leposijansa tämän seurakunnan kirkkomaassa. Ja että Isonkyrön kansa vielä nytkin rakasti vanhaa opettajaansa, tuli näkyviin varsinkin hänen hautajaisissaan. Kun ruumista tuotiin Vöyristä, tuli Isostakyröstä vastaan noin sata isäntää Tuuralan kylään, mistä aina kahdeksan heistä vuorotellen kantoi sen hautaan. Se ruumissaatto saarnasi voimallisesti Durchmanin työstä tässä seurakunnassa menneinä onnellisina aikoina. Vielä vuosisadan lopussa puhuivat tästä työstä kiittäen hänen entiset sanankuulijansa, varsinkin ne, jotka eivät olleet hyväksyneet hänen eroaan Malmbergista ja tämän ystävistä. [Sukukirja; kert. V. L. Helander, Rosa ja Flora Qvickström, Josef Österbladh, J. V. Nybergh, Vendla Durchman, Vendla Östring y.m.; A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille vuosina 1858-70 (kirjeet omistaa rouva Ida Durchman), joiden joukossa kirje 4/12 66; Durchmanin omaisten kirjoittamat seikkaperäiset kertomukset hänen viimeisestä taudistaan.]

Kymmenen vuotta ennen Durchmania kätkettiin Isossakyrössä haudan lepoon toinen herännäisyyden merkkimies: Lauri Stenbäck, joka päästyään sikäläisen seurakunnan kirkkoherraksi, kuoli siellä huhtikuun 21 p:nä 1870. Olemme kertoneet tämän Suomen herännäisyyden vaiheissa sekä yleisessä kulttuurihistoriassamme tunnetun miehen tieteellisistä pyrinnöistä sekä hänen varsin huomattavasta osastaan virsikirjakomitean töissä, jossa viimemainitussa toimessa hän, jos kukaan, varsinkin hartaan uskonnollisuutensa ja suurten runoilijalahjojensa tähden oli mies paikallaan. Niinkuin niinikään olemme nähneet, supistui kuitenkin tämä työ paljon pienemmäksi, kuin olisi ollut syytä toivoa. Syynä oli Stenbäckin vuosi vuodelta lisääntyvä sairaloisuus, jonka oireet jo v. 1858 näyttäytyivät siksi uhkaaviksi, että hän päätti lähteä ulkomailta apua etsimään. Niin arveluttavaa vikaa hänen toisessa keuhkossaan oli lääkärinsä Vaasassa luullut huomanneensa, että hän, kuultuaan Stenbäckin aikeesta lähteä ulkomaalle, lausui: parasta olisi jäädä kotia kuolemaan. Jos kohta runoilija vähän virkistyneenä palasikin tuolta matkaltaan, oli hän näistä ajoista asti niin sairas, että hän oli pakotettu pysymään huoneissaan suurimman osan vuotta. Näin ollen ei myöskään voi oudoksua, ettei hän laajan, 14 tuhatta ihmistä käsittävän seurakuntansa varsinaisen sielunhoidon puolesta voinut paljon mitään vaikuttaa.

Stenbäckin suhteesta herännäisyyteen jaon aikoina sekä myöhemmin olemme ennen puhuneet. Liikkeen vanhoista muistoista ei hän tahtonut kernaasti puhua. Malmbergin johtamalle ja tämän kuolemankin jälkeen yhä elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana. Jos täytyykin myöntää, että hän kohteli näitäkin heränneitä -- muitten pietistain luku väheni vähenemistään -- ystävällisesti, vieläpä kehoitti heitä seurojakin pitämään, ei käy toiselta puolen kieltäminen, että hän on liikkeestä eronnut. Hänen elämässään ei tämä ero kuitenkaan saa mitään huomattavaa muutosta aikaan, sillä heränneen _kansan_ kanssa oli hän, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, entisinäkin aikoina hyvin vähän seurustellut.

Niinkuin Durchman ja Kihlman, oli Stenbäckkin jo 1850-luvun alussa arkkipiispa Bergenheimin erityisessä suosiossa. Päästyään Isonkyrön kirkkoherraksi, sai hän melkein heti rovastin arvon. Tämän kunnianosoituksen syyksi ilmoitettiin, että hän "viipymättä oli ryhtynyt valistunutta papillista uutteruutta ilmaiseviin toimenpiteisiin kansansivistyksen korottamiseksi ja hyvästi järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi". Onnitellessaan Durchmania tämän niinikään kirkkoherratoimensa alussa saaman saman kunnianosoituksen johdosta, kirjoitti viimemainitulle A. V. Ingman: "Tämän sait yksinkertaisesta ystävällisyydestäsi ukko-riepua [Bergenheim.] kohtaan." Oli syy tähän arkkipiispan näille herännäisyyden ennen niin kiivaille puolustajille osoittamaan suosiollisuuteen mikä tahansa, sen vain voinee varmuudella väittää, ettei se olisi tullut heidän osakseen, jos arkkipiispa edelleen olisi pitänyt heitä pietistoina.

Jos kohta Stenbäck olikin ratkaisevasti eronnut herännäisyysliikkeestä semmoisenaan, oli hänen uskonnollisessa katsantotavassaan säilynyt paljon suoranaisesti pietististä. Semminkin mikäli asia koskee tuota "syntisen vanhaa läksyä kerjäläissauvasta", josta pietistat niin usein puhuivat, huomaa sen selvästi. Hänen puheessaan kuuluu usein "särjetyn sydämen" sävel. Ehkä saa hänen suruvoittoisuuteen taipuva runoilijaluontonsakin tämän säveleen soimaan äänekkäämmin ja kauniimmin, kuin se soi monen muun uuden suunnan miehen sydämessä, joka seurustellessaan Jumalan kanssa tunsi ja ajatteli samaa kuin hän, mutta emme kuitenkaan erehtyne väittäessämme, että hänen katsantotapansa yleensä jaon jälkeisinä aikoina on likempänä herännäisyyttä, kuin kenenkään muun kysymyksessä olevaan suuntaan kuuluvan entisen pietistan katsantotapa. Ja epäilemättä selittää juuri tämä seikka paraiten seuraavat J. I. Berghin hänelle v. 1869 kirjoittamassa kirjeessä tavattavat sanat: "Saat vanha, kaivattu ystäväni uskoa, ettei nyttemmin enää löydy ainoatakaan ystävää maan päällä, jota niin hartaasti ja koko sydämeni halulla vielä kerran toivoisin tavata ja puhutella kuin sinua."

Uuden vuoden aikana 1870 alkoi Stenbäckin kauan kestänyt rintatauti ilmaista yhä vakavampia oireita. Helmikuussa kirjoitti hän von Essenille: "Kuolema leikkii kanssani kuni kissa saamansa hiiren kanssa; juuri kun luullaan sen musertavan minut leukojensa välissä, niin antaa se minun vielä hetkisen vähän juosta -- ei kuitenkaan aivan kauas. Suotakoon minun autuaallisena hetkenä vaipua sen syliin -- ei, rakkaan Herrani ja Vapahtajani Jesuksen Kristuksen syliin." Heränneen ja valvovan kristityn oli hänen kuolinvuoteensa. "Vasta nyt olen saanut helmasyntini anteeksi", sanoi hän muutamana päivänä, ja kun hänen vaimonsa kysyi, jaksoiko hän vielä rukoilla, hän vastasi: "Miksen jaksaisi kurottaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni, rukoillen että Kristus ne täyttäisi armollaan ja lahjoillaan." Pari lievää halvauskohtaustakin sai Stenbäck muutamia viikkoja ennen kuolemaansa. Ne riistivät häneltä suureksi osaksi näönkin. Mutta selvänä säilyi ja kirkastumistaan kirkastui hänen sielunsa. Viimeiset, katkonaiset sanat, jotka hänen huuliltaan kuuluivat, olivat: Vapahtaja, anteeksiantamus, lunastus, Jesus.

Stenbäckin hautajaiset olivat toukokuun 5 p:nä. Haudan olivat muutamat nuoret tytöt koristaneet kuusenhavuilla ja kukilla. Saatuaan kuulla heidän hankkeestaan, oli Stenbäckin sisar, jyrkkä pietista Charlotte Achrén (II, 568), joka hänen sairautensa aikana oli oleskellut hänen pappilassaan, rientänyt heitä estämään, lausuen: "Näihin asti on edes hauta ollut turvattu turhamaisuudelta; tahdotaanko nyt ruusuilla koristaa synnin palkkaa." Hämmästyneinä kääntyivät tytöt Stenbäckin lesken puoleen, joka lausui: "Koristakaa kernaasti hauta, ystävyydestä ja rakkaudestahan sen teette." Samaa mieltä oli paikalle saapunut körttipukuinen mieskin. Luoden silmänsä hautaan hän lausui: "Kaunis ja harvinainen on hauta, mutta saapa ollakin, sillä eihän vainajakaan ollut semmoinen kuin tavalliset ihmiset."

Talonpojat kantoivat kirstun pappilasta hautaan. Tilaisuus oli juhlallinen. Saattoväki tunsi, että tämä surusaatto ei ollut tavallisen vainajan saattamista hautaan eikä hauta tavallisen miehen hauta. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck; kert. Charlotte Achrén.]

Paitsi F. O. Durchmania ja Lauri Stenbäckiä lepää Isonkyrön kirkonmullissa kaksi muutakin Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan herännyttä pappia: K. A. Lilius, joka Suomussalmelta v. 1857 pääsi Isonkyrön kappalaiseksi, sekä Stenbäckin jälkeläinen sikäläisessä kirkkoherranvirassa O. V. Forsman, joka, toimittuaan kappalaisena Peräseinäjoella (III, 51) ja Pihlajavedellä sekä oltuaan Jurvan seurakunnan ensimmäisenä kirkkoherrana vuodesta 1863, siirtyi Isonkyrön kirkkoherraksi (1871). Niinkuin tiedämme, oli Lilius mitä suurimmassa määrässä saavuttanut suomussalmelaisten, etenkin sikäläisten heränneitten rakkauden. Isossakyrössä ei hän ehtinyt tulla paljonkaan tunnetuksi, ennenkuin hän jo seuraavana vuonna tänne muuttonsa jälkeen (1868) kuoli. O. V. Forsman oli aikoinaan suosittu saarnamies ja saavutti kansan rakkauden kaikkialla, missä hän pappina toimi. Herännäisyydessä jaon aikoina syntyneisiin riitoihin ei hän silloin eikä myöhemminkään ainakaan millään huomattavammalla tavalla tunnu ottaneen osaa. Paitsi saarnaajana on hän tunnettu perusteellisista tiedoistaan vanhoissa kielissä. Hiljattain on julkaistu vihkonen, joka sisältää hänen ruotsinkielisiä ja latinalaisia runojaan, joista toiset ilmaisevat tavallista parempia runollisia taipumuksia. Sitäpaitsi sisältää tämä vihko Forsmanin puheen muutaman kansakoulun vihkiäistilaisuudessa sekä hänen J. Cederbergille (IV, 287) kirjoittamiaan kirjeitä. Varsinkin viimemainituista kuultaa vanhan herännäisyyden henkeä ilmaisevia ajatuksia. Kirjoittajan tunnettu suoruus ja hänen miehekäs nöyryytensä näkyy niistä niinikään. Lainaamme tähän muutamia otteita näistä kirjeistä.

"Taas on surkea syksy tullut. Se on Jurvassa surullisempi kuin ehkä muualla. Päivisin olen lukenut Böningeriä (?), vaikka tämä lukeminen onkin kuni lääkkeet huonolle vatsalle; oksettaa ja tekee pahaa. Iltasin keinuskelen huojuvassa keinutuolissani, jolloin se syvämietteinen ajatus tekee erikinkulkunsa aivojen läpi, että koko ihmiselämä on kuni keinumiseni kiikkutuolissa, liikettä, alituista innottelemista ja levottomuutta, jolloin tuskin pääsee ensinkään eteenpäin. Kukin pyrkii ehtiäkseen edes kappaleen matkaa eteenpäin, ennenkuin kuolee, mutta huomaa tavallisesti lopussa, että matkansa onkin muodostanut vain ympyränkaaren. Joskus vaeltaa runo, omani tai jonkun muun, kevään tuulosten ajamana, lähteen hopeisessa kalvossa kuvastuvan pilven näköisenä kalloni läpi. Yhtäkkiä soimaa omatunto ja silloin syntyy uusi leikki. Antaisin todellakin paljon, jos saisin sinut tänne auttamaan minua tulemaan toimeen yhtenäkään syksyn pimeänä iltana. Olet onnellinen, sinulla kun Inbergissä [Silloinen kappal. sijainen Isossakyrössä.] on hyvä toveri, jonka kanssa voit vaihtaa ajatuksia joutilaana hetkenä. Tämä Jurva on minulle kaikissa suhteissa kuoleman varjon laakso. Sana on täällä edelleen terätön miekka, jos minun sitten suureksi osaksi täytyykin syyttää itseäni sen tylsyydestä. Laihialla kuuluvat, mikäli minulle on kerrottu, Jumalan hengen armotuulet jälleen ruvenneen puhaltamaan. Armon kerrotaan käsittäneen muutamia nuoria tyttöjä Mielttylän kylässä. On toki lohdullista, että Herran työ edes jossain edistyy. Täälläkin voitaisiin ehkä uskolla ja rukouksella jotakin saada aikaan. Mutta tämä onnistuu minulle harvoin vain. -- Tervehdi Inbergiä sydämellisesti. Hänen arvostelunsa minusta ja maalarista lienee oikea. Antaudun nolens volens hänen tuomionsa alaiseksi; sillä ei ainoastaan ulkokultaisuutta, vaan paljon muutakin pahaa minussa asuu. Olen kiitollinen kenelle hyvänsä, joka minua siitä nuhtelee."

Pyytäessään Cederbergiä seuraansa muutamalle virkamatkalle ja viitaten siihen, miten ystävät nyttemmin harvoin tapasivat toisensa, kirjoittaa Forsman s.v. hänelle:

"Ensimmäisen herätyksen suloinen kevätpäivä rakkautensa ihanine sinivuokkosineen on noussut ja laskenut sydämissä. Sensijaan leikkivät itsekkäisyyden jäätävät tunturituulet hurjaa leikkiään autiossa, hävitetyssä sydämessä, ja jollei siellä täällä voisi huomata kuihtuvaa eloa muutamissa lonkerokasveissa, niin olisimme, hengellisesti puhuen, ikuisessa lumivyöhykkeessä. Mutta muistan ajan, ja se on silmieni edessä kaunis kuin laskevan auringon viimeisten säteiden taittuminen Saimaan ja Päijänteen vesikalvoon, suruvoittoisesti ihana kuni kultainen unelma menetetystä paratiisista, ajan jolloin armon nouseva aurinko sulatti sydämen jäät ja kasvatti rikkaita ja ihania hengen eloja. Olkoon niinkin, että rikkaruohoakin löytyi nisun seassa, että moni käärme vaani tuuheassa lehdikossa, mutta nisua se kuitenkin oli. Silloin ei ollut alituinen syyllisyydentunto vain omantunnon oma asia, usko ei abstraktsiooni, kuollut kaava, tyhjä aivopeikko, vaan sielun taisteleva ja voittoisa elinvoima. Silloin oli maailman kieltäminen ja kuoleminen turmeltuneen sydämen itsekkäästä elämästä sielulle yhtä luonnollista ja välttämätöntä, kuin se ilma, jota se hengittää. Entäs sitten veljellinen rakkaus -- kuinka se Vestatulen tavoin paloi sydämen temppelipihoissa. Ei välittänyt nuori kotka silloin muutamista penikulmista, ei vuodenajan vastenmielisyydestä, vaan iloisena nosti hän siipensä lentoon, kauniisti tulkiten Vaalan sanoja vanhassa Hávamálissa: 'On oikoteitä uskollisen ystävän tykö, jos hän asuukin kaukana'. Palaavatko nämä uhrautuvan rakkauden ajat milloinkaan -- minulle? Oi, epäilen sitä. Ja miksi toiselta sitä vaatisin, kun en itse voi sitä aikaansaada. Elämme aikakautena, jolloin oma Minä on määräävänä mahtina, jolloin kylmästi harkitseva järjellisyys antaa kuulla kääpiö-ääntään sydämen jääkellarissa. Ihmiset ovat rakastuneet päivän mukavaan, poro-porvarilliseen viisauteen; aritmetiikan tarkkuudella lasketaan, missä suhteessa ystävien tapaamisen huvi on verrattuna sen tuottamiin vaivoihin, ja tavallisesti täytyy huvin kalleutensa tähden väistää. Tuumamitalla mitataan uudenaikaisen ystävyyden kudontaa, joka on niin epäluotettavaa ja haprasta, että pieninkin koskeminen uhkaa repiä sen kappaleiksi. Sanalla sanoen: kautta maailman tuntuu hengellisen kuoleman kylmyys ja elävänä muumiona elää ihminen eloaan kutistunein, kuivettunein sydämin. Vielä hallitsee kauhea Circe, niin täytyy minun ajatella, elämän autiolla rannalla; pian hölmistyttää hän meidät kaikki, jollei korkeampi voima poista lumousta. Mutta kenties huudahdat: 'Mitä kaikki tämä tarkoittaa; tähtääkö isku minuun?' Ei mitenkään yksin sinuun. Niin en suinkaan tahdo sitä tulkituksi. Se on päinvastoin oman itsetutkimiseni tulos, minun ja monen muun nukkuneen ja paareille lasketun kristillisyyden sanomakellot."

Kaiken liiallisen korusanaisuutensa uhallakin sisältävät nämä, samoin kuin Forsmanin muutkin säilyneet kirjeet sekä hänen Tegnériä usein muistuttavat runonsa paljon syvällistä ja mietittävää. Varsinkin yhdessä suhteessa ansaitsevat hänen ylläolevat J. Cederbergille kirjoittamansa kirjeet huomiota. Niistä näkyy, millä mielellä kirjoittaja muisteli herännäisyyden valta-aikaa Pohjanmaalla, samalla kuin ne todistavat, että hän vieläkin katsantotavaltaan on pietista. Uuden suunnan miesten kylmä suhde liikkeen menneisiin vaiheisiin ja heidän siitä lausumansa hylkäävät tuomiot eivät ole hänen mielipiteitään järkyttäneet.

Forsman kuoli helmikuun 15 p:nä 1886. Vuotta myöhemmin pääsi hänen ystävänsä Jaakko Cederberg lepoon. Hänkin oli lahjakas, ajan ilmiöitä tarkkaava mies, joka Forsmanin tavoin rakkaassa muistossa säilytti kokemuksiaan herännäisyyden koulusta. Uuden suunnan katsantotapaan hän ei voinut sulautua, eikä tyydyttänyt häntä myöskään Beckin oppi. Vaikka hän nyttemmin ei yhtä ehdottomasti kuin nuoruutensa aikoina, jolloin hän esim. J. Warénin y.m. kera v. 1848 oli käynyt Paavo Ruotsalaista tervehtimässä, hyväksy viimemainitun oppia sekä arvostelee hänen "rohdosryyppyjään" toisin kuin ennen, lausuu hän muutamassa v. 1875 Warénille kirjoittamassaan kirjeessä m.m.: "Huono on se lintu, joka tahraa oman pesänsä. Kernaammin peittäkäämme kuin paljastakaamme puutteet Paavo Ruotsalaisen kristillisessä opinjärjestelmässä. Muistatko, kun kävimme hänen saarellaan Limingan Bergh, Ingman, Landgren, sinä ja minä. Tuo tapahtui v. 1848 kesällä. Siitä on nyt kulunut 27 vuotta. Mitä muutoksia onkaan sen jälkeen maailmassa tapahtunut; kuinka moni herännyt onkaan muuttanut kantaa. Olen monta kertaa ajatellut: jos voisimme saada takaisin sen ajan voimallisen herätyksen, elämän ja liikkeen, mutta ei sen ihmissäädöksiä, ihmisjumaloimista, henkilöä katsomista y.m. varjopuolia, jotka seurasivat pietismiä! Jos voisimme herättää eloon P. Ruotsalaisen, hänen valtavan voimallista persoonaansa, vaan ei hänen rohdosryyppyjään ja renttumaisia markkinamatkojaan; miten hupaista tuo olisi!"

Oudolta tuntuu, ettei Cederberg eivätkä muut samanmieliset papit saaneet nähdyksi herännäisyyden Suupohjan kansassa uudistuvaa voimaa eivätkä ymmärtäneet, että jo heidän rakkautensa saman liikkeen menneisiin aikoihin velvoitti etupäässä heitä, tuon liikkeen entisiä vartijoita, luottamuksella lähestymään noita heränneitten isien lapsia, jotka sitä nyttemmin edustivat. Jos niin olisivat tehneet, olisivat he epäilemättä jo silloin, niinkuin ne sielunpaimenet, jotka vähän myöhempinä aikoina rakkaudella ryhtyivät tätä kansaa neuvomaan, saaneet kokea, ettei ollut vaikea saada "rohdosryyppyjä" heränneitten piireistä pois. Tämä aika ei ollut vielä tullut, mutta Forsmanin, Cederbergin y.m. kaipaava ikävä ennustaa sitä jo.

Sanoimme, ettei Beckin oppi miellyttänyt Cederbergiä. Tästä hän samassa kirjeessä lausuu: "Kannatan enemmän vanhaa lutherilaista tahi vanhaa pietististä mielipidettä, kuin beckiläistä, jota Ingman ja moni muu suosii. Mutta kaikesta pietistain oppien sokeasta kuuliaisuudesta olen jo aikoja sitten luopunut, vaikka eniten pidän _heidän_ käsityksestään. Luther, Arndt, Starke, Roos, Boos ovat minun lempikirjailijoitani, kuulukoot sitten mihin koulukuntiin tahansa. Beckiäkin minä kunnioitan, ja mitä hänen kannattajiinsa tässä maassa tulee, niin on minulla toisista hyvät ajatukset, toisista ei. Niin esim. pidän sydämestäni Ingmanista ja uskon, että hän on Jumalan lapsi; muistakin on minulla syytä parasta toivoa, kuitenkaan ei kaikista."

Evankelisen yhdistyksen saarnaajia ja kirjanmyyjiä ei Cederberg voinut sietää. Muutaman semmoisen esiintymisen johdosta Pohjanmaalla hän kirjoittaa: "Olet varmaankin huomannut, että nykyajan tunnussana on 'suvaitsevaisuus', mitä laajimmalle ulottuva suvaitsevaisuus uskonnollisissa kysymyksissä, suvaitsevaisuus, joka varmaankin on astunut kaikkien rajojen yli, suvaitsevaisuus, joka sotii Jumalan pyhää sanaa vastaan ja siis on hyljättävä. Tämän väärän suvaitsevaisuuden mukaan olisin velvollinen sallimaan nurkkasaarnaajan sanankuulijoilleni selittävän, että se oppi, jota minä heille julistan, on väärä, minun olematta oikeutettu esiintymään häntä vastaan. Semmoista suvaitsevaisuutta vaatii meiltä Lutherilainen evankeliumiyhdistys. Meidän pitäisi äänettöminä kuunnella heidän saarnaajiensa kieltävän sanankuulijoitamme lukemasta J. Arndtin 'Totista kristillisyyttä' sekä ajatella: kyllä mahtanee Arndt olla tekopyhyyden opettaja, koska Ev. yhdistyksen saarnaaja kieltää ihmisiä häntä lukemasta. Ei, riittää, riittää. Tässä loppuu suvaitsevaisuus". Kerrottuaan, miten Ev. yhdistyksen saarnaajat tukkivat ihmisille Hedbergin kirjoja ja kielsivät heitä lukemasta heränneitten suosimia, lausuu Cederberg: "Näin ovat ne saarnaajat käyttäytyneet, jotka ovat esiintyneet meidän paikkakunnallamme. Ottaisimmeko heidät vastaan? Ei, ei, ei. Tämä on minun käsitykseni Ev. yhdistyksestä".

Seudun heränneitten pappien suhdetta toisiinsa kuvaa Cederberg muutamassa v. 1862 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Olen tavannut Essenin, Törnuddin y.m., mutta en voi heistä sanoa hyvää enkä pahaa. On nyttemmin niin vaikeaa lähestyä kristiveljeään; entinen lapsellinen, yksinkertainen suhde katoaa katoamistaan minusta niinkuin muista. Siinä syy, jonka tähden en lähemmin tunne useimpia lähellä olevia virkaveljiä. Tavattaessa puhutaan niin monesta muusta asiasta, että harvoin päästään ainoaan tärkeään".

Oltuaan apupappina Kauhajoella, Laihialla ja Isossakyrössä toimi Cederberg kappalaisena Kortesjärvellä (1866-72) sekä kirkkoherrana Jurvassa (1872-1887). Viimemainittuna vuonna siirtyi hän Mustasaarelle, jonka kirkkoherraksi hän oli päässyt. Tuskin oli hän ehtinyt muuttaa tähän seurakuntaan, ennenkuin Herra kutsui hänet lepoon. [Sukukirja; Paimenmuisto; "O. W. Forsmanin muistolle" siv. 61-62, 66-68; J. Cederbergin kirjeet J. Warénille 11/10 75, 9/8 81, 3/4 62.]

Niinkuin J. Cederbergin säilyneistä kirjeistä näkyy, oli A. W. Ingmanilla vielä jaonkin hävittävien aikojen jälkeen siellä täällä ystäviä niidenkin Suupohjan pappien piirissä, jotka eivät hyväksyneet hänen jumaluusopillista kantaansa. Keskipohjanmaan toistupalaisuuteen kuuluvat sielunpaimenet sitävastoin vaanivat hänen kannassaan jos mitä eksytystä. Herännäisyydessä syntynyt erimielisyys ja siitä johtuvat mielenpurkaukset olisivat epäilemättä koskeneet kipeämmästikin Ingmanin hellään sydämeen, jollei hän tieteellisistä töistään olisi löytänyt sitä tyydytystä, jota hän nyttemmin turhaan etsi entisten ystävien piiristä. Näiden ystävyyttä hän ei kuitenkaan tahtoisi menettää, ja kun hän luulee huomaavansa syytä semmoiseen pelkoon, tuntee hän mielipahaa ja surua. Raamatunkäännöstyöstä esim. puhuen, kirjoittaa hän F. O. Durchmanille: "Luulisin, että kaikki yliopiston opettajat tulevat antamaan hyvän todistuksen Raamatustani, koska heidän todistustansa vaaditaan. Julius Bergh sitävastoin tulee olemaan vastustajani. Hän oli Akianderille sitä uhannut viime keväänä Kuopiossa. Vaikka ei hän vielä, niinkuin oli tunnustanut, ole melkein mitään lukenut niistä arkeista, joita olen hänelle lähettänyt, oli hän kuitenkin luvannut -- olla vastaan! Hän on siis jo ennalta itsensä siihen vannonut. Hyvin tuo minua kummastuttaa. -- -- En tahtoisi tulla tämän ystäväni kanssa riitoihin". Ja pari vuotta myöhemmin kirjoittaa hän aikomastaan matkasta Kuopioon: "Tämmöisenä eripuraisuuden aikana on paras kotipahnoillaan pysyä". Vuotta myöhemmin olivat Ingmanin ja J. I. Berghin välit vielä huonommat. Muutamassa kirjeessä kirjoittaa näet ensinmainittu: "Paljon on minulla kadehtijoita, kun nyt astun uudelle sijalleni [Professori G. Geitlinin virkaa eksegetiikassa viransijaisena hoitamaan.] Helsingissä. Kumma tuo oli, ettei Julius B(ergh) yhdelläkään sanalla virkannut minulle suomistansa Geitlinin sijaiseksi. Päinvastoin kun G. -- -- ilmoitti aikomuksensa virkavapauden hakemisesta 'koska hän oli onnellinen saada Ingman virkaansa toimittamaan', niin Julius, se vanha kavala, kielsi Geitliniä tästä hankkeesta, sanoen 'yliopiston tulevan vahinkoon, jos se kadottaa niin ansiollisen opettajan kuin Geitlin on, (ja tähän minä ja moni muu komitean [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.] jäsenistä lisäsi: 'ja saapi niin huonon sijaisen kuin Ingman on')." Vielä selvemmin näkyyn Ingmanin vastenmielisyys Berghiin nähden muutamasta toisesta näinä aikoina hänen kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän muunohessa lausuu: "Kaikki kävi siinä komiteassa [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.] niink. saattoi käydä. Julius oli kiero ja kavala niinkuin ennenkin, ja, mikä pahinta oli, näkyi hän olevan täynnä kateutta ja epäluuloja minua kohtaan. Olkoon tämä kuitenkin hänen oma vastattavansa. Ulkonaista rauhaa me koimme pitää keskenämme. Hän erkani minusta täällä Vetelissä joksehenkin veljellisesti. Emme kuitenkaan tulleet avonaisiin keskustelemuksiin pääasiasta. Minä kahdesti tahdoin häntä siihen vetää, mutta hän kummallakin kerralla poikkesi kohta muihin juttuihin. Kumma tuo oli, vaikka hän _takanapäin_ oli saattanut minua vääräuskoiseksi soimata Prof. Hjeltin rouvalle."

Toistakin entistä ystäväänsä vastaan hyökkää Ingman eräässä kirjeessä. Hän näet sanoo saaneensa kuulla, että O. V. Forsman olisi moittinut hänen raamatunkäännöstään sekä uhannut kirjoittaa sitä vastaan. "Nyt juuri kun minä olen hakemaisillani professori-virkaa raamatun alkukielten tutkinnossa", kirjoittaa Ingman F. O. Durchmanille -- "nyt hän, vanha ystäväni, ilmaantuisi minun sortajakseni ja pilkkaajakseni koko yleisön edessä!! Vaan joskin hän kunnianpyynnöstä nyt astuisi esiin heprealaista taitoaan ilmoittamaan, ei tule hän suurta kunniaa siitä saamaan. Sen vakaan tiedän, että Geitlin ja Akiander, jotka ovat todelliset ystäväni, kohoisivat kohta häntä vastustamaan ja antaisivat Oskar paralle melkoisesti loimeen. Aina olen Oskar Forsmanin ystävänäni pitänyt, mutta hyvin tuo hänen uhkauksensa nyt minua kummastuttaa. Siltä näyttää, kuin hänkin korotustani professorin istuimelle karsailla silmillä katsoisi". Mielihyvällä puhuu Ingman sitävastoin näissä F. O. Durchmanille kirjoittamissaan kirjeissä uusista tuttavistaan Helsingissä. F. L. Schauman on miltei ainoa, johon hän ei ollut tyytyväinen, hän kun jollekin oli sanonut: Ingman ei kelpaa katederimieheksi. Erityisesti kiitollinen oli hän sitävastoin G. Geitlinille ja Matth. Akianderille, varsinkin ensinmainitulle, jonka professorinvirkaa hän oli määrätty hoitamaan. Geitlin tahtoi häntä jälkeläisekseen ja oli sentähden hyvin tyytyväinen siihen viransijaisuuteen, jonka hän, itse määrättynä tarkastamaan Ingmanin raamatunsuomennosta, sai tälle hankituksi. Tämän johdosta kirjoittaa viimemainittu F. O. Durchmanille: "Geitlin oli tästä hyvin iloissansa ja sanoi: Ihmeelliset ovat Jumalan tiet. Itkulaiset (IV, 244) aikoivat kerrassaan masentaa Veljen, mutta nyt ovat he auttaneet veljen professoriksi, sillä he saivat aikaan tämän komitean, ja sentähden piti taas minun saada virkavapautta, antaakseni sijaa Veljelle".

Jo näistä otteista näkyy, ettei Ingmanin suhde herännäisyyteen. kuuluviin entisiin ystäviin enää ollut sama, kuin menneinä aikoina. Ja mitä hänen suhteeseensa heränneeseen kansaan tulee, vieraantui hän siitä, oltuaan vuosina 1855-64 kappalaisena Vetelissä, jota virkaa hän sitäpaitsi muiden tointensa tähden ei loppuvuosina hoitanut, Helsinkiin-muuttonsa kautta yhä enemmän. Mutta jos kohta hän usein sittenkin moittien puhui herännäisyydestä ja sen johtomiehistä, kuultiin hänen toisinaan antavan paljon tunnustustakin näille samoille henkilöille sekä lämpimin sanoin puhuvan siitä liikkeestä, jonka keskuudessa hän oli herätyksensä saanut. Ja herännäisyyden hengessä ovat esim. seuraavat hänen F. O. Durchmanille v. 1858 kirjoittamansa sanat lausutut: "Kyllä se autuudenasia päiväkaudet pyörii mielessäni; mutta ei kuitenkaan tule uskon elämästä mitään. Se sulasta armosta eläminen on vaikea kohta; siihen ei tahdo lihani ja vereni minua päästää. Oi, jospa rakas Vapahtaja ei minua kovakorvaista hylkäisi. Kaikilla tavoin hän minua vetää, ulkonaisilla kovilla kurituksilla ja sisällisillä alinomaisilla nuhteilla. Joska minä kerran pääsisin hänen armoherkkuinsa nautintoon".

Ingman kuoli syyskuun 5 p:nä 1877 raamattunsa ääreen. Hän oli vasta päättänyt lyhyen rukouksen, pitääksensä raamatunselityksen hänen kotiinsa kokoontuvalle tuttavapiirille, kun sydänhalvaus äkkiä teki lopun hänen maallisesta elämästään. Varsinkin ylioppilaat (Ingman oli m.m. monta vuotta Hämäläis-osakunnan inspehtorina), joille hän osoitti miltei rajatonta auttavaisuutta, kaipasivat häntä vilpittömästi. [A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille 2/12 62, 4/7 59, 10/4 61, 9/8 62, 17/6 62; Sukukirja; Kert. Lydia Hällfors, rovastit H. Nybergh, Wilh. Malmivaara, Josef Österbladh y.m.]

Melkein yhtä vähän kuin Ingmanin loppuikä kuuluu herännäisyyden historiaan, voipi siihen lukea K. K. von Essenin elämänvaiheita jaon aikojen jälkeen. Olemme jo ennen tehneet selkoa tämän miehen myöhemmästä suhteesta herännäisyyteen sekä huomauttaneet hänen työstään professorina, joksi hänet nimitettiin v. 1866, hänen toimittuaan kappalaisena Ylihärmässä v:een 1862 ja Ilmajoella v:een 1866. Täydellä syyllä uskottiin tälle harvinaisen lahjakkaalle herännäisyyden entiselle edustajalle, niinkuin olemme nähneet, paitsi professorinvirkaa monta luottamustointa. Miten suurta tunnustusta hän nautti papiston puolelta, näkyy varsinkin siitä, että hän v. 1878 oli ehdolla Porvoon piispanvirkaan ja olisi oman kertomuksensa mukaan varmaan tullut siihen nimitetyksikin, jollei hän olisi antanut viranomaisten tietää, ettei hän millään ehdolla halunnut siihen päästä. Hän näet kertoo pelänneensä, että "hänestä olisi tullut huono piispa", häntä kun muunohessa korkea ikäkin esti perehtymästä piispan tehtäviin. Nämä vaikuttimet ovat helposti ymmärrettävät ja von Essenin päätös ansaitsee täyden tunnustuksen. Vaikeampaa on sitävastoin selittää seuraavaa kohtaa hänen siinä F. O. Durchmanille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän näistä asioista puhuu: "Taloudellinen asemani ei ole niin tukala, kuin sinä näytät olettavan, jos kohta 75 mk. [Kirjeen sisällyksestä päättäen, oli F. O. Durchman pyytänyt von Esseniä luovuttamaan tämän summan johonkin tarkoitukseen.] ei olekaan mikään pieni asia minun oloissani ja etenkin satunnaisen tarpeen ahdistaessa voi olla hyvänäkin lisänä. Iso piispanpalkka olisi sentähden voinut olla kylläkin houkutteleva; mutta pyrkiä päästä piispaksi halvan voiton tähden ei olisi ollut oikea vaikutin." Tiedetään, että von Essen jätti jälkeensä meidän oloihin nähden harvinaisen suuren omaisuuden. Kuitenkin hän samassa hengessä kultahäissäänkin v. 1891 pitämässään puheessa kosketteli aineellista toimeentuloaan, kiittäen vaimoansa siitä, että heidän "patansa ei ollut milloinkaan tyhjänä ollut". Tämä von Essenin puhe tekee sitä oudomman vaikutuksen, kun hänen vanhan ystävänsä O. E. A. Hjeltin hänelle tässä tilaisuudessa lausumat tervehdyssanat viittasivat heidän yhteisiin muistoihinsa herännäisyyden ajoilta, joihin muistoihin ei ensinmainittu vastauksessaan sanallakaan koskenut. Mutta oli von Essenin suhde herännäisyyteen nyttemmin mikä tahansa ja kuulukoot hänen työnsä ja elämänvaiheensa jaon jälkeen miten vähän tahansa tämän liikkeen historiaan, niin jää kuitenkin hänen taistelunsa tämän liikkeen rivissä varhempina aikoina jälkimaailmalle todistamaan, että hän pystyi uhraamaan paljon vakaumuksensa edestä. On tarpeetonta etsiä lisätodistuksia von Essenin herännäisyyteen ja sen vaikuttavimpiin johtomiehiin nähden tuomitsevaan kantaan. Niitä löytyy kyllä, mutta ne eivät sisällä mitään uutta ja asiaa valaisevaa. Tahdomme sen sijaan kiinnittää lukijan huomiota muutamaan toiseen hänen elämänsä iltana antamaansa todistukseen, varsinkin koska se sisältää paljon jo herännäisyyden koulussa opittua viisautta. Tarkoitamme muutamaa pientä von Essenin v. 1890 julkaisemaa lehtistä otsakkeella _"Jesus yksinänsä"_. Sen sisältö on seuraava:

"Kun pyhällä vuorella, jolla Jesus kirkastettiin, taivaallinen loiste sekä Mooses ja Elias olivat kadonneet ja opetuslapset loivat silmänsä ylös, eivät nähneet he ketään paitsi _Jesusta yksinään_. -- Jos saan silmäni auki näkemään Jesusta hänen armahtavassa rakkaudessaan, jos saan armoa kurjuudessani uskon silmillä katsoa häneen: silloin tahdon kernaasti sulkea silmäni kaikelta muulta ja kiinnittää katseeni _yksin Jesukseen_. -- Kun synti ahdistaa minua, laki tuomitsee ja perkele syyttää, kun epäusko vaivaa sieluani, tahtoen uskotella minulle, ettei pelastusta enää löydyn: auta minua silloin, Herra, luomaan katseeni pois itsestäni, synnistäni ja mahdottomuudestani ja katsomaan _yksin_ sinuun, _Jesukseni!_ -- Kun saan tuntea armosi läsnäoloa ja henkesi voimaa taistelussa vihollisia vastaan sekä nauttia voiton iloa tahi jos saan toimittaa jotakin sinun palveluksessasi: oi, älä salli sydämeni ylpeillä, vaan estä minua näkemästä lahjojani ja opeta minua katsomaan sinuun, _yksin_ sinuun, _Jesus!_ -- Kun vastoinkäymisen hetki joutuu ja suru kohtaa sydäntäni, jos köyhyys ja puute tahi sairaus ja muu hätä tapaavat minut ja tekevät elämäni raskaaksi: kääntyköön oikein katseeni luottamuksella pois tämän ajan ahdingoista ja kohotkoon Hänen puoleensa, joka on minulle avannut kunnian valtakunnan, _yksin Jesuksen_ puoleen. -- Kun onni hymyilee minulle ja maailma tavaroillaan tahtoo houkutella minua tänne rakentamaan majani: pidä minut silloin, Herra, valveilla vaaraa vastaan, opeta minua pitämään pienempää pienenä kaikki, mitä maailma tarjoo, ja alituisesti kiinnittämään katsettani _yksin_ sinuun, _Jesukseni!_ -- Kun pakanat ympärilläni meluavat ja pitävät neuvoa Herraa ja hänen voideltuaan vastaan, särkien hänen ikeensä ja tallaten jalkojensa alle hänen sanansa, taikka kun niiden keskuudesta, jotka tunnustavat hänen nimeänsä, toinen huutaa: 'me olemme Jumalan kansa' ja toinen: 'ei, me sitä olemme' -- silloin tahdon kääntää katseeni pois tästä vilinästä ja kiinnittää sen ainoaan oikeaan auttajaan, _yksin_ Herraani _Jesukseen_. -- Ja kun vihdoin kuolema kauhuineen minua lähestyy ja kaikki ympärilläni pimenee: anna silloin minulla vielä löytyä valoa ja pidä silmäni auki näkemään sinua, lunastajaani ja autuudenruhtinastani, _yksin_ sinua, _Jesus!_"

V. 1875 sai von Essen täysinpalvelleena eron professorinvirastaan, vaan hoiti sitä vielä vuoden ajan, jonka jälkeen hän siirtyi asumaan Hattulassa omistamallensa Herniäisten tilalle, missä hän lähes 80 vuoden vanhana kuoli heinäkuun 22 p:nä 1895. [Biografinen nimikirja; Paimenmuisto; K. K. von Essenin kirje F. O. Durchmanille 79; rouva Lydia Hällforsin minulle hankkimat jäljennökset O. E. A. Hjeltin ja K. K. von Essenin viimemainitun kultahäissä pitämistä puheista; Lydia Hällforsin kertomukset.]

-- 415 --

Melkein yhtä vanhana kuin von Essen päätti Alfred Kihlman vaiherikkaan elämänsä. Hän kuoli näet vasta 1904, jolloin hän oli 79 vuoden ikäinen. Niinkuin jo olemme huomauttaneet, ei kuulu hänen pitkä loppu-ikänsä herännäisyyden historiaan, sillä jyrkemmin kuin kukaan muu pysyi hän, liikkeestä erottuaan, siitä erillään. Ei löydy hänen myöhemmässä toiminnassaan, ei edes hänen työssään uskonnon yliopettajana Helsingin normaalilyseossa, miten ansaittua se tunnustus sitten onkin, jonka hän opettajana ja rehtorina on saanut osakseen, mitään, joka muistuttaisi siitä, että hän nuorempana monta vuotta oli kuulunut heränneisiin. Lukuunottamatta niitä häikäilemättömiä tuomioita, joita hän on singoittanut liikettä ja varsinkin N. K. Malmbergin muistoa vastaan, ei ole hän herännäisyydestä juuri mitään todistusta antanut. Ilmeistä oli, ettei hän vanhoilla päivillään tahtonut siitä paljoa puhua.

Saksan teologista kirjallisuutta tutki Kihlman vielä yhä laajenevien afääritointensa lomassa ahkerasti. Jos hän näkyykin toisiin näistä mieltyneen, ei kukaan kuitenkaan saanut häneltä sitä tunnustusta kuin J. T. Beck. Saatuaan tiedon viimemainitun kuolemasta kirjoitti hän von Essenille: "Vanha vuosi, joka toi mukanaan niin paljon surua, toi myöskin tuon surullisen tiedon Tübingenin Beckin poismuutosta. Siis on hänkin, kunnioitettavin mies, minkä maailmassa milloinkaan olen oppinut tuntemaan, poissa. Hän oli vuosisadan mies, Jumalan mies, profeetta meidän ajallemme. Asetan hänet kristillisen kirkon etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin, Spenerin rinnalle. Hän oli sanoissaan ja elämässään Jesuksen uskollinen todistaja. Voi, kuinka olen pahoillani, etten riistänyt itseäni irti kodin siteistä, saadakseni vielä kerran kuulla hänen sanojaan, nähdä hänen katsettaan ja tuntea hänen kätensä puristusta. Nyt on tuo myöhäistä! Kuitenkin Jumala elää. Kun kaikki otetaan pois, jää toki hän, joka tahtoo olla ijankaikkinen osamme ja joka ei anna meidän ainoastaan etsiä itseään, vaan löytääkin mitä etsimme. Oi, miten sanomaton onni, kun löytää Jumalan! Antakoon Jumala suuresta armostaan meille uusia aseita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut pois ikuiseen lepoon." -- Myöhemmin lienee Kihlman kuitenkin enemmän lukenut vuosisadan lopussa huomiota herättäneiden uusimpien teoloogien teoksia, kuin Beckin.

Kihlmanin uskonnollista kantaa hänen vanhoilla päivillään kuvaa ehkä parhaiten hänen puheensa siinä juhlassa, johon hänen tuttavansa Helsingissä olivat hänet kutsuneet toukokuun 13 p:nä 1895, hänen täyttäessään 70 vuotta. Tässä pitkässä puheessa hän muunohessa lausui: "Inhimillisen elämän ja varsinkin pitkän elämän ei kai tule päättyä siten, että radan päässä seisova on pakotettu selittämään, ettei hänen elämällään ole ollut tarkoitusta, että se on ollut elämää, jolle attribuutti 'syntinen' on ainoa sopiva. Sotiikohan nöyryyttä vastaan, joka aina on elämänviisauteen pyrkivän tunnusmerkki, ja sotiiko erityisesti kristillistä nöyryyttä vastaan, jos sellainen henkilö sanoisi: kun heitän silmäyksen taapäin elämässäni, en suinkaan voi sanoa, että olen kaikin puolin täyttänyt velvollisuuteni, mutta olen koettanut täyttää sitä. Jos joku ihminen niin sanoisi, ei minulla olisi rohkeutta moittia häntä, koska sellainen arvostelu minun mielestäni on luvallinen ja koska minä menen vielä pitemmällekin: ihminen voi ja hänen pitää elää niin, että hän elämänsä lopulla voi ilolla, vaikkapa ei hämmentymättömälläkään ilolla, katsoa takaisin kuluneeseen elämäänsä. Ei totta tosiaan ansaitsisi elää, jos se tulos, minkä ihminen näkee, on oleva vain kielteinen. Muistuu mieleeni eräs mies, jonka kristillinen kirkko yleisesti on tunnustanut yhdeksi sen etevimmistä edusmiehistä. Hän elämänsä lopulla ei kirjoittanut: 'olen taistellut huonon taistelun', vaan hän kirjoitti: 'olen taistellut hyvän taistelun, olen päättänyt kulkuni, sen vuoksi on minulle säilytetty vanhurskauden kruunu, minkä vanhurskas Jumala minulle antava on'. Ja hän oli kuitenkin nöyrä mies. Hän tiesi olevansa jotakin, mutta hän sanoi kaikki, mitä hän selvästi tiesi: Jumalan armosta olen minä mitä olen ja hänen armonsa ei ole ollut turha minussa."

"Olen äskenmainitun kysymyksen vastattavakseni ottanut. Vastaukseni siihen on: elämän tehtävä voidaan suorittaa, ja se on suoritettava. Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta työhön. Kuka viitsisi tehdä työtä tehtävässä, jota ei käy suorittaminen. Luin äskettäin muutamat sanat, joita sanottiin erään kiinalaisen filosoofin lausumiksi. Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan: Ensimmäisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka lyhyen ajan kuluessa varmuuteen pääsevät. Ne ovat nerot, aristokraatit, paraat. Toisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka hekin pääsevät varmuuteen, mutta siihen päästäksensä tarvitsevat pitkää ikää. Ja kolmanteen luokkaan kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka kauan hyvänsä, pysyvät tyhminä eivätkä ole elämältä oppineet mitään muuta kuin sanoja, muotoja, tyhjiä lauseita. Arvelenpa, että minä kenties saisin jonkun sijan tuossa toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin kauan. Olen etsinyt varmuutta, mutta olen tarvinnut siihen 70 vuotta, ja vielä on niin paljon opittavaa." [Sukukirja; kert. Lydia Hällfors; Uusi Suometar, 22/5 1895.]

Merkkimies Pohjanmaan heränneitten pappien rivissä oli myöskin A. O. Törnudd. Mitkään loistavat lahjat eivät kyllä ole hänelle mainetta hankkineet, mutta sen sijaan hänen suora, vakava, totuutta etsivä luonteensa. Jaon vuosina oli hän ylimääräisenä pappina Keuruulla (1851-55) ja liittyi silloin, niinkuin olemme nähneet (III, 411-15), F. H. Bergrothin kanssa Härmässä pidetyn kokouksen lausuntoon, vetäytyen tämän jälkeen varsinaisen herännäisyysliikkeen ulkopuolelle. Ahkeraan lukien J. T. Beckin teoksia, kehittyi hän näiden aikojen jälkeen yhä enemmän ratkaisevasti "raamatullisen suunnan" mieheksi. Toimittuaan vielä apupappina Toholammilla (1856-59), Lapualla (1859-62) ja Ylistarossa (1862-63), pääsi hän Vimpelin kappalaiseksi, pysyen tässä virassa 10 vuotta. Etenkin viimemainittua aikaa muisteli hän kernaasti, kiittäen sitä tunnollista työtä, jonka hänen edeltäjänsä K. Johansson kansan johdattamiseksi Jumalan sanan kuuliaisuuteen siellä oli suorittanut. Epäilemättä pystyi Törnudd, joka itsekin tahtoi tehdä vilpitöntä, oman kunnian etsimisestä vapaata työtä, tuon tunnollisen ja vaatimattoman sielunpaimenen toimia oikein arvostelemaan.

Näiden aikojen jälkeen tapaamme molemmat viimemainitut, suuresta herännäisyysliikkeestä kyllä eronneet, mutta sen vakavassa, parannukseen vaativassa hengessä edelleen toimivat sielunpaimenet kylvämässä Jumalan sanan siementä kaukana Pohjanmaan viljavainioilta. Jätettyään hyvästi rakkaalle Vimpelin seurakunnalleen, siirtyi Johansson ensin Karjalohjalle, jonka kirkkoherrana hän vaikutti vuoteen 1869, sekä viimemainittuna vuonna Lempäälään, missä hän kuoli v. 1872. Törnuddin ulkonaisten elämänvaiheiden pääpiirteet hänen muuttonsa jälkeen Vimpelistä ovat seuraavat. Vuosina 1873-1879 toimittuaan kaupunginsaarnaajana Tampereella ja oltuaan sen jälkeen kirkkoherrana Virolahdella, palasi hän v. 1883 takaisin Pohjanmaalle, missä hän sitten Lapuan kirkkoherrana toimi elämänsä loppuun asti (1898).

Vaikka Törnudd v:sta 1852 kuuluikin uuteen suuntaan, säilytti hän, niinkuin hän itsekin tunnusti, aina herännäisyydestä pohjakerroksen uskonnollisessa tunnustuksessaan. Ja varsinkin Lapuan kirkkoherrana ollessaan kohteli hän ystävällisyydellä tämän puolen heränneitä, monessa suhteessa osoittaen ymmärtävänsä heitä. Liikkeen menneitä vaiheita ja niissä esiintyneitä johtomiehiä ja muita henkilöitä tahtoi hän arvostella tunnollisesti. Usein puhui hän heistä suurellakin myötätuntoisuudella eikä milloinkaan asettunut tuolle ylimielisesti mestaroivalle kannalle, jolta useat muut uuteen suuntaan liittyneet entiset pietistat katselivat menneitä aikoja. Millainen hänen käsityksensä 1840- ja 1850-luvun herännäisyydestä oli, näkyy paraiten siitä puheesta, jonka hän piti v. 1897, viettäessään muistojuhlaa sen johdosta, että hän silloin oli ollut 50 vuotta pappina. Tässä puheessa hän muunohessa lausui: "Ensimmäinen palavuus oli suuri, ja sen voimasta voitiin alussa välttää ulkonaisia kompastuksia. Mutta ajan kuluessa pääsivät ihmiselimen hitaus ja luonto vaikuttamaan. Syystä valitettiin, että ensimmäinen rakkaus oli annettu ylön. Ihmisheikkous tuli näkyviin. Kiusauksissa jouduttiin helmasyntien saaliiksi. Eivät kaikki ulkonaisiin synteihin langenneet; mutta henki huokaili sen lain orjuudessa, joka jäsenissä on. -- -- -- Sisällinen elämän yhteys puuttui. Kun tuo puute rupesi painamaan useita hengelliseen kylmyyteen, väsymykseen, ylitsekäymisiin, jopa lankeemuksiinkin, tuli monelle tunto siitä yhä elävämmäksi, ja niin alettiin huomata, ettei joukko pysy koossa, ellei muutosta tapahdu. Ja niin kävikin. Toiset jäivät entiselleen, toiset jättivät vanhan kantansa. Jako sattui kipeästi kummallekin puolen. Se vaikutti erkaneviin orpouden tunnetta, mutta tämä oli terveellinen kokemus. Jääviin taas tuntui kipeälle, että suuri joukko kävi pieneksi." Tämän jälkeen painosti Törnudd puheessaan Beckin opin hänen vakaumuksensa mukaan erinomaisen tärkeää merkitystä liikkeestä eronneille sielunpaimenille ja heidän vastaiselle toiminnalleen sekä heihin luottaviin sanankuulijoihin, mutta hän antaa tunnustusta vanhaan herännäisyyteen jääneillekin, muunohessa lausuen: "Oli niiden joukossa niitäkin, joita sisällinen omantunnon pakko ajoi todella Jumalaa etsimään, joita ainoastaan elävä Jesus tyydytti."

Törnuddin perusteellisuus ja hänen laajaperäiset ja kypsyneet kokemuksensa monissa kirkollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä valmistivat hänelle huomattavan sijan komiteoissa, kirkolliskokouksissa y.m. Virkaveljiensä luottamusta sai hän siinäkin kokea, että hänet asetettiin kolmannelle sijalle Kuopion hiippakunnan v. 1896 toimitetussa piispanvaalissa. [Teologisk Tidskrift 1890 N:o 1, siv. 45-51 ja 1898 N:o 7, siv. 409-413; kert. Lapuan ja Ylistaron heränneet; Paimenmuisto.]

Paitsi tässä silmäyksessä Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan sielunpaimeniin mainittuja pappeja eli vielä kauan jaon aikojen jälkeen monta muutakin. Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista tapaamme vielä 1870-luvulla V. Ingmanin (k. 1875) Teuvan kirkkoherrana sekä E. V. Snellmanin, joka, oltuaan Kortesjärven kappalaisena (1854-64) ja pappina Ylivieskassa (1864-74), kuoli Haapaveden kirkkoherrana v. 1884. Sitävastoin poistuivat näyttämöltä Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista jo 1850-luvulla N. R. Lagus ja S. U. Gallenius. Edellinen kuoli kappalaisena Kuortaneella v. 1854, jälkimmäinen Sulvassa v. 1857. -- Vetelistä siirtyi B. H. R. Aspelin (III, 51) kappalaiseksi Ylistaroon ja sieltä v. 1862 kirkkoherraksi Maalahdelle, missä hän kuoli v. 1869. -- J. E. Wegelius siirrettiin Maalahdelta (III, 51) Bergöhön, mistä hän pääsi kappalaiseksi Maksamaahan (1853). Toimittuaan täällä 17 vuotta, nimitettiin hänet ensin Ähtävän sekä v. 1874 Munsalan kirkkoherraksi, missä viimemainitussa seurakunnassa hän kuoli v. 1877. -- Vanhoiksi elivät: A. J. Gummerus, joka, oltuaan kappalaisena Kannuksessa 1846-61, viimemainittuna vuonna siirtyi pois Pohjanmaalta, ensin kirkkoherraksi Karkkuun ja sieltä Sääminkiin, missä hän 84 vuoden vanhana kuoli 1891, sekä A. A. Favorin, joka, oltuaan pappina 12 eri seurakunnassa, m.m. Kuusamossa (1859-60) ja Inarissa (1861-64), vihdoin (1868) pääsi Ruokolahden kappalaiseksi, jossa virassa hän oli 30 vuotta. Viimemainitussa seurakunnassa hän 80 vuoden vanhana kuoli (1898).

Toukokuun 21 p:nä 1875 päätti päivänsä Alavuuden kirkkoherra K. F. Stenbäck. Hän oli noita mieheviä "vanhan kansan" miehiä, jotka eivät pelänneet lausua vakaumustaan ylhäisille eikä alhaisille. Lauri ja J. M. Stenbäckin kera muodostaa hän veljesryhmän, josta herännäisyys ei syyttä ole ylpeä. [Paimenmuisto; Sukukirja; Hornborg, Matrikel.]

Niinkuin olemme nähneet, siirtyivät Pohjanmaan heränneet papit verraten harvoin muihin osiin maata. Poikkeuksena oli noiden harvojen kera myöskin J. V. Nybergh (III, 51). Hänet tapaamme kaupunginsaarnaajana Tampereella vuosina 1867-72 sekä kirkkoherrana Pälkäneellä 1872-77. Mutta ei hän näillä mailla viihtynyt. Hän oli pohjalainen ja kaipasi kovin Pohjanmaata ja sen kansaa. Sinne hän viimemainittuna vuonna pääsikin, saatuaan melkein yksimielisen kutsumuksen Vähänkyrön kirkkoherranvirkaan. Pitkä ei hänen aikansa täällä kuitenkaan ollut. Jo muutaman vuoden perästä murtui hänen niihin asti hyvä terveytensä. Mutta vielä sairaanakin koetti hän tunnollisesti, niinkuin ennenkin, ja rukoillen apua Herralta, hoitaa virkaansa, kunnes hän kesällä 1883 joutui vuoteen omaksi. Siinä hän, taistellen epäuskon kiusauksia vastaan, valitti: "Parannusta olen muille koettanut saarnata ja itse sitä tarvitsisin enemmän kuin kukaan muu." Yksin Herran armoon turvaten päätti tuo paljon kokenut ja mikäli ihmiset voivat nähdä kauas pyhityksen tiellä ehtinyt sielunpaimen päivänsä marraskuun 7 p:nä 1883. [Paimenmuisto; kert. Liina Nybergh, Karin Nybergh y.m.]

Nybergh oli kyllä tavallaan liittynyt "raamatulliseen suuntaan", mutta pietista hän saarnoissaan sekä katsantotavaltaan oli loppuun asti. Beckiä hän kernaasti luki, mutta vielä ahkerammin heränneitten vanhoja hartauskirjoja. Herännäisyyden muistoista puhuttiin hänen kodissaan usein ja körttipukuisia palvelijoita siellä nähtiin.

Olemme tässä luvussa maininneet monta kymmentä Pohjanmaan herännäisyyden edustajaa liikkeen valta-ajoilta. Moni heidän joukkoonsa kuuluva oli jo aikaisemmin siirtynyt pois näyttämöltä ja monta löytyi, jotka vielä tässä mainittujen kera seisoivat rintamassa, vaikka he olivat vähemmin tunnettuja. Suuri oli heidän lukunsa ja suuri se työ, jonka he suorittivat. Paljon siitä työstä näkyi, paljon heidän kylvöstään iti ihmisten silmiltä salattuna. Kun Pohjolan joet keväällä vapautuvat talven kahleista, ken laskee kaikki ne purot ja syrjäjoet, jotka niiden vettä ovat nostamassa, niin että jäitten lähtö voi tapahtua? Monelta eri taholta tulivat myöskin ne hengen voimat, jotka loivat herännäisyyden kevään Pohjanmaan aavoilla tasangoilla. Ken voi ne kaikki luetella?

X.

Piirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.

Mikkelin-puolen ja Hämeen herännäisyyden huomattavin rajaseutu oli vanhoista ajoista Joutsa. Kauan oli jo Margareetta Högman levännyt tämän seurakunnan kirkon mullissa (III, 216), kun vielä näiden seutujen heränneitten lapset ja muutkin vanhempainsa opastamina tavailivat hänen hautapatsaansa kirjoitusta. Tämä koskee kuitenkin ainoastaan Savonpuolen rukoilijoita; Päijänteen länsipuolella asuvia, pääasiassa samanmielisiä heränneitä ei täällä Margareetta Högmaninkaan aikoina nähty kuin ehkä aniharvoin, vielä vähemmin myöhemmin. Tämä viittaa selvästi Savon rukoilijain muualla asuviin samanmielisiinkin nähden eristettyyn asemaan sekä heidän taipumukseensa sulkeutua itseensä, josta jo ennen. (IV, 342) olemme huomauttaneet. Mitä erittäin Joutsan herännäisyyteen tulee, alkoi se, eristettyinä kun sikäläisetkin heränneet olivat muista samanmielisistä, vähitellen kadottaa omituisen leimansa. Sikäläisten rukoilijain viimeisenä kokouspaikkana oli A. Mäkelän talo Ruorasniemen kylässä, mutta miten vähän talon isäntä, joka jo nuoruudessaan oli tullut heräykseen, jaksoi ylläpitää liikkeen vanhoja traditsiooneja, näkyy varsinkin siitä, että hän myöhemmin alkoi paikkakunnallaan levittää Lutherilaisen Ev. yhdistyksen kirjoja. [Edla Ahvenaisen Savon-puolen herännäisyydestä minulle hankkimista tiedoista.]

Laukkaan silloisessa _Sumiainen_-nimisessä kappelissa, samoinkuin siihen aikaan Saarijärveen kuuluvassa _Kivijärven_ kappeliseurakunnassa syntyi XIX vuosisadan keskivaiheilla herätyksiä. Kertomusten mukaan saivat nämä herätykset alkunsa ensinmainitussa seurakunnassa Levanlahdella asuvan _Matti_-nimisen torpparin kautta, joka ahkerasti piti hartausseuroja, ensin kotiseudullaan, sittemmin lähiseurakunnissakin. Sumiaisten kappelista oli kotoisin myöskin se _Maria Willgrén_, jonka koti Jyväskylässä, hänen sinne Rautalammelta muutettuaan ja siellä naimisiin mentyään, kauan oli sikäläisten heränneitten suosittuna kokouspaikkana. Heidän seuroissaan esiintyi muiden kera _K. K. Dahlgrén_ (IV, 121), joka oli Kivijärven ensimmäisenä kirkkoherrana vuosina 1862-64 ja kuoli Rautalammen kirkkoherrana 1896. Mitään erikoisen jyrkkää herännäisyysleimaa ei tämän puolen liike kantanut. Siitä päättäen, että Maria Willgrén oli tuttu Tampereen rukoilijain kanssa, lähenteli se Renqvistin uskonnollista katsantotapaa. Lähetystointakin harrastivat nämä heränneet lämpimästi. Maria Willgrén, joka ensimmäisenä näillä seuduin herätti innostusta pakanalähetystyöhön, määräsi jälkisäädöksessään osan omaisuudestaan lähetystoimen hyväksi. Hän kuoli Jyväskylässä v. 1899 lähes 90 vuoden vanhana.

Luultavaa on, että kysymyksenalainen liike sai tuetta myöskin Keuruun puolelta, jonka heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet (III, 256), jo 1840-luvulla Saarijärveltä asti tultiin kuulemaan. Siihen nähden, että Maria Willgrén oli kotoisin Rautalammelta, missä Renqvistin edustama liike, niinkuin tiedämme, vanhoista ajoista oli saanut huomatun sijan, on hyvin luultavaa, että hänen uskonnollinen katsantotapansa kantoi samaa pohjaleimaa. Viimemainitussa seurakunnassa toimi, niinkuin yllä mainitsimme, myöskin Dahlgrén. Aivan mahdotonta ei kuitenkaan ole, että tämän Jyväskylässä tavattavan herännäisyyden juuret ovat etsittävät aina Jaakko Högmanin (I, 15-16) ajoista asti, tuon syvämietteisen sepän sanat kun epäilemättä olivat päässeet itämään monessa sydämessä. Mitään suurempaa, historiaan kuuluvaa huomiota ei tämä liike kuitenkaan ole omiaan herättämään. -- Muista Jyväskylän kaupungissa herännäisyyden hengessä vaikuttaneista on mainittava myöskin O. H. Cleve (IV, 304), joka oli uskonnon lehtorina sikäläisessä alkeisopistossa vuosina 1863-1881. Tästä toimesta hän kuitenkin raamatunkäännös-komitean jäsenenä, joksi hänet kutsuttiin v. 1872, vuodesta 1878 alkaen oli vapautettu. Paitsi muita J. F. Berghin koulussa kehittyneen kristillisen hengen tuotteita on hän Suomen heränneelle kansalle jättänyt kalliin aarteen, joka ilman häntä varmaankin olisi joutunut hukkaan. Hän on nim. toimittanut painosta _"T:ri J. F. Berghin Postillan eli Saarnakirjan"_ (1875) sekä _"Ahti-, Katkismus- ja Erityissaarnakirjan"_ (1879). Jos kohta nämä saarnat ainoastaan puutteellisesti esittävätkin tuon kuuluisan evankeliuminjulistajan saarnatapaa, Bergh kun ainoastaan osaksi, usein vain aivan lyhyinä luonnoksina, "saarnan juurina", joksi hän itse näitä luonnoksia nimitti, kirjoitti saarnansa, on tämä Cleven toimenpide varsin tärkeäksi arvattava. Berghin saarnat ovat nimittäin tuhansittain levinneet heränneen kansan keskuuteen varsinkin Suupohjassa, missä niitä on pidetty suuressa arvossa. -- O. H. Cleve kuoli kesäkuussa 1881. [Opettajatar Hulda Juhanatar-Festenin minulle Jyväskylänpuolen herännäisyydestä hankkimat tiedot; A. O. Törnuddin kertomukset; Jyväskylän kirkonkirja; Sukukirja; Paimenmuisto.]

Keuruulla, missä F. H. Bergroth vielä vuosisadan loppupuolella, ensin pitäjänapulaisena vuoteen 1868 ja sittemmin kirkkoherrana (1868-81), teki valppaan sielunpaimenen työtä, alkoi herännäisyysliike heti jaon jälkeen huomattavasti heikontua, ilmaisten ennenpitkää yhä selvempiä kuolemisen enteitä. Niinkuin olemme nähneet, oli Bergrothkin liittynyt Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin, mutta ainakin ulkonaisesti hän edelleen koetti ylläpitää jonkunlaista ystävyyttä Malmbergin kanssa. Minkäänlaista varsinaista kannan muutosta ei hänessä, ainakaan ei mikäli hänen useista säilyneistä saarnoistaan voi päättää, liene tapahtunut, mutta vieraantuminen Pohjanmaan heränneistä, joita täälläkin alettiin vikoilla, ratkaisi asian. Keuruun herännäisyyden häviämiseen vaikutti epäilemättä sekin, että täällä pari vuosikymmentä äärimmäisessä hedbergiläisessä hengessä työskenteli kappalainen K. S. F. Bergroth, ollen suureksi vastukseksi seurakunnan kirkkoherralle, joka ainakin oppiin nähden edelleen liikkui herännäisyyden pohjalla, F. H. Bergrothin muisto eli Keuruulla vielä vuosisadan lopussa monessa kiitollisessa sydämessä. Etenkin muistivat häntä rakkaudella hänen siellä vielä siihen aikaan elävät herännäismieliset sanankuulijansa. Suurta tunnustusta ansaitsevat Bergrothin toimenpiteet kansansivistyksen korottamiseksi seurakunnassa. Hän näet hankki pitäjäläisilleen kaikenlaista hyvää kirjallisuutta, neuvoi heitä sanomalehtiä tilaamaan y.m. Kuinka innokas kirjojen levittäjä hän oli, näkyy esim. siitä, että hänen papereistaan on löytynyt lasku, joka osoittaa, että hän v. 1849 tilasi 100 kpl Nohrborgin suurta postillaa. -- F. H. Bergroth kuoli matkalla sairaan luo saamaansa keuhkotulehdukseen helmikuun 9 p:nä 1881. Ei ole Keuruun kirkolla nähty toista niin suurta kansanpaljoutta, kuin se joukko oli, joka helmikuun 24 p:nä 1881 saattoi hänen kuoleman murtaman ruumiinsa haudan lepoon. Suurta kunnioitusta hänen muistolleen osoittivat useat maamme sanomalehdet, todistaen hänestä, että "hän oli tosi ihmisystävä sanan todellisessa merkityksessä", "köyhäin auttaja", "murheellisten lohduttaja", "monipuolinen, taitava papillisissa ja kunnallisissa toimissa" j.n.e. Nämä ja useat muut samankaltaiset todistukset Bergroth hyvin ansaitsi. Oudolta vain tuntuu, ettei noissa monissa hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan kertovissa sanomalehtikirjoituksissa ollenkaan huomauteta hänen työstään herännäisyyden riveissä. Siitä näkyy, paitsi Bergrothin vieraantuminen liikkeestä, miten vähän Keski-Suomessa ja maan etelä-osissa ylimalkaan nyttemmin enää tästä liikkeestä tiedettiin. [Sukukirja; F. H. Bergrothin omaisten kirjoittama seikkaperäinen kertomus hänen viimeisestä taudistaan; Uusi Suometar 11/2 81, 17/2 81, Koi 23/2 81, Morgonbladet 11/2 81, Keski-Suomi ja 12/2 81, Koi 16/2 81, Päijänne 28/2 81.]

Bergrothin jälkeläiseksi Keuruun kirkkoherranvirassa pääsi J. Warén (IV, 313), joka niinikään oli hyvä saarnamies sekä ahkerasti teki työtä varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla. Kauan hän kuitenkaan ei saanut vaikuttaa täällä. Hän näet kuoli jo v. 1883, saatuaan edellisenä päivänä halvauksen muutamassa kinkeritilaisuudessa, missä hän juuri oli aloittanut raamatunselitystä. [Paimenmuisto; Gela Bergrothin kirje (kopia) Ines Achrénille 22/2 83.]

Ätsärissä eli vielä monta vuotta F. H. Bergrothin kuoleman jälkeen hänen veljensä K. E. Bergroth, joka siellä oli ollut kappalaisena vuodesta 1842 asti. Niinkuin olemme nähneet (III, 515), ei tämä hiljainen rauhan mies, jos kohta hän osaksi hyväksyikin veljensä vuodesta 1852 muuttuneen suhteen herännäisyyteen, millään tavoin asettunut toimimaan Malmbergin johtamaa liikettä vastaan. Päinvastoin säilytti hän kaikista viimemainitun sukulaisista eniten ystävyyttä häntä kohtaan, ja vielä vanhoilla päivillään puhui hän kernaasti herännäisyyden valta-ajan muistoista. Mutta hänen omassa seurakunnassaan kuoli liike, joka ei siellä milloinkaan ollut suuri ollut, niihin määrin sukupuuttoon, ettei siitä vuosisadan lopussa juuri mitään jälkiä näkynyt. Vasta näinä aikoina pääsi K. E. Bergroth lepoon. Palveltuaan uskollisesti Ätsärin seurakuntaa melkein täyteen puoli vuosisataa, päätti hän hiljaa päivänsä v. 1890.

Samoinkuin Keuruulla ja Ätsärissä sekä niiden naapuripitäjissä, Multiassa, Petäjävedellä ja Pihlajavedellä, kuoli herännäisyys sukupuuttoon Ruovedelläkin. Bergroth-veljesten, Malmbergin, F. O. Durchmanin, J. I. Berghin y.m. vanhan K. H. Bergrothin perillisten siellä omistamassa Peskan talossakaan, jonka nimeen liittyi niin monta muistoa suurten herätysten ajoilta, ei enää tiedetty kertoa mitään siitä suuresta herätyksestä, joka menneinä aikoina voitti alaa tässäkin seurakunnassa. Samannäköistä oli nyttemmin Kuorevesikin, vaikka sielläkin vuosisadan keskivaiheilla, niinkuin tiedämme (III, 258), oli löytynyt heränneitten "pieni seurakunta".

Melkein olemattomaksi supistui ennenpitkää herännäisyys myöskin Tampereella. Tämän liikkeen hengessä toimi siellä kyllä vakavamielinen J. V. Nybergh (IV, 421), mutta hän viipyi kaupungissa ainoastaan viisi vuotta (1867-72) eikä voinut saada mitään huomattavampaa aikaan. Syynä siihen oli epäilemättä ainakin osaksi sekin, että läheisessä Pirkkalassa juuri näinä vuosina hurjimmillaan oleva "isouskoisten" lahko hurmasi paljon Tampereella löytyviä uskonnollisuuteen taipuvaisia vanhojen heränneitten nukahtaneita lapsia. Nybergh, jonka puoleen toiset näistä kääntyivät, kyllä koetti heitä sekä ankaruudella että hellyydellä järkiinsä saada, mutta turhat olivat suurimmaksi osaksi nämä hänen yrityksensä. Asemaa kuvaa seuraava tapahtuma. Muuan isouskoinen nainen tuli eräänä päivänä Nyberghin tykö sielunsa asiasta puhumaan. "Minulla on semmoinen usko", hän lausui, "etten pelkäisi ollenkaan, jos kuolema vaikka tällä hetkellä tulisi. Minä olen puhdas ja pyhä Jesuksen morsian. Semmoinen usko minulla on". Nybergh avasi raamattunsa, joka aina oli hänen pöydällään "Tahdotko kuulla", hän lausui, "vähän Jumalan sanaa?" "Mielelläni", kuului vastaus. Nybergh luki kertomuksen Jesuksesta ja kananealaisesta vaimosta. Päätettyään lukunsa hän kysyi: "Eikö ollut senkin vaimon usko suuri, koska Jesus itse sanoi, että se oli suuri?" "Oli kyllä", vastasi vieras. "Mutta huomaatko", jatkoi Nybergh, "mikä on erotus sinun ja tuon vaimon uskon välillä? -- -- Hän puhui vain hädästänsä, sinä vain uskostasi. Minkähän todistuksen Jesus sinun uskostasi antanee?" Vastaus kuului: "Voi, kuinka pastori on sokea".

Tampereella oli aikaisemmin (1838-61) vaikuttanut herännäisyydenkin vaiheissa tunnettu Jos. Grönberg (II, 430-31). Päästyään viimemainittuna vuonna Messukylän kirkkoherraksi, johon seurakuntaan Tampere edelleen kuului, esiintyi hän vielä monen vuoden kuluessa tämän kaupungin saarnatuolissa. Grönberg oli hyväpäinen mies, ja hänellä oli hyvät saarnalahjat, mutta vielä vähemmin kuin ennen hän nyttemmin sai herätyksiä syntymään. Herännäisyydestä oli hänellä itsellään jälellä vain jonkunlainen vanha kaava, joka tuli näkyviin hänen saarnatavassaan sekä vähänkään uudenaikaisten olosuhteitten ja hengellisten virtausten, arvostelemisessa. Mutta ytimekkäitä olivat vieläkin hänen saarnansa, purevan sattuvia hänen "maailmalle" singoittamansa sanat. Muutama esimerkki. Kerran tuli Tampereen kirkkoon keskellä hänen saarnaansa kaksi uusimman muodin mukaan puettua naista, joiden isä hiljattain oli korotettu aatelissäätyyn. Grönbergiä, joka oli hyvin säntillinen ja vihasi kaikkea epäjärjestystä, harmitti jo se, että hänen sanankuulijoittensa huomio kääntyi noihin kirkon keskikäytävällä ujostelematta liikkuviin tulijoihin. Hän kuvasi paraikaa kristityn elämää ja oli juuri lausunut sanat: "tämä on ihmisen oikea arvo", kun naiset lähestyivät kirkon keskiosaa, missä heidän penkkinsä oli. Luoden heihin ankaran katseen lisäsi Grönberg, tapansa mukaan nenäliinaansa kiivaasti heiluttaen, kimeällä äänellä vasta lausumiinsa sanoihin: "ja hänen todellinen aateluutensa".

Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin liittyneenä ei Grönberg vanhoilla päivillään kernaasti tahtonut herännäisyyden menneistä vaiheista puhua. Enemmän kuin yhdessä suhteessa oli hän niistä kokonaan vieraantunut. Ani harvoin hän nyttemmin enää piti seuroja seudun harvalukuisten "vanhojen heränneitten" kanssa. Sensijaan tapaamme hänet valtiopäivillä, kirkolliskokouksissa y.m. julkisissa toimissa, joissa hän sai osakseen paljon tunnustusta. Talouttaankin hoiti hän tarkkuudella ja taidolla, jättäen jälkeensä papin olosuhteisiin nähden hyvinkin suuren omaisuuden. -- Grönberg kuoli 90 vuoden vanhana v. 1903. [Paimenmuisto; kert. J. V. Nybergh, A. O. Törnudd, rehtori A. F. Rosendal y.m.]

Viimeisiä pappeja, jotka näillä seuduin vielä XIX vuosisadan loppupuolella pitivät hartausseuroja heränneitten vanhaan tapaan, oli F. E. Lilius (III, 516). Toimittuaan ylimääräisenä pappina Lempäälässä ja Kuhmalahdella (1849-66) sekä Kiikoisissa (1866-69), siirrettiin hänet viimemainittuna vuonna Messukylään, missä hän v.t. kappalaisena yhtä ahkerasti ja hartaasti kuin ennenkin teki työtä elämänsä loppuun asti. Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Hivuttavan keuhkotaudin murtamana kuoli Lilius joulukuussa 1870.

Liliuksen kodissa pidettiin hänen elämänsä viime aikoihin asti heränneitten hartausseuroja, joissa luettiin näiden vanhastaan suosimia hartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä. Kaikissa niissä seurakunnissa, missä hän pappina toimi, sai hän osakseen varsinkin heränneitten rakkauden. Paljon näitä viimemainittuja ei sanotuissa seurakunnissa ennen ollut löytynyt ja vielä vähemmin heitä nyttemmin enää oli, mutta nekin todistavat, miten levinnyt XIX vuosisadan herännäisyys valta-aikoinaan oli ollut. Huomattava on sekin, että esim. F. E. Liliuksen seuroissa kävijät, joista suurin osa oli naisia, vielä kantoivat körttipukuakin. [Sukukirja; Paimenmuisto; kert. Mathilda Lilius y.m.] Mutta ani harvat olivat nyttemmin näillä seuduin enää ne papit, joille heidän muistonsa olivat rakkaita ja jotka heidän pieniä seurojaan tukivat. Sensijaan ansaitsevat huomiota muutamat maallikot. Näiden vaikutuksesta tahdomme seuraavassa muutamin sanoin huomauttaa.

Simo Lindströmin (III, 252) hengessä toimi Orivedellä ennen (III, 252) mainittu Emanuel Juhonpoika Saarikko kuolemaansa asti v. 1869. Mutta miten ahkerasti nämä herännäisyyden uskolliset edustajat tekivätkin työtä sikäläisen pienen liikkeen säilyttämiseksi, kuoli tämä ennenpitkää ja aikaisemmin kuin näiden seutujen muut herännäisyysryhmät kokonaan sukupuuttoon. Jos syynä osaksi olikin pappien vihamielisyys, aiheutui tämä tietysti pääasiallisesti seurakunnassa vallitsevasta yleisestä hengellisestä välinpitämättömyydestä. Jossain määrin elinvoimaisempaa oli Längelmäen herännäisyys, tässä seurakunnassa kun vielä XIX vuosisadan lopussa löytyi herännäismielisiä ihmisiä. Semmoinen oli esim. maanviljelijä _Pietari Koskenjalka_ (k. 1863), joka vaatetukseenkin nähden noudatti heränneitten tapoja, sekä Kiukaisista vuosisadan keskivaiheilla tänne muuttanut rukoilija, torppari _Juho Rantala_ (k. 1897), joka kuolemaansa asti elämässään ja tavoissaan pysyi uskollisena alkuperäisen kotiseutunsa herännäisyydelle. -- Poikkeuksen näiden seutujen herännäisyyttä XIX vuosisadan keskivaiheilla vainoovista papeista teki H. E. Brander, joka oli kappalaisena Kangasalassa 1861-69. Hän ei kyllä itse kuulunut tähän liikkeeseen, vaan kallistui hedbergiläisytyteen, mutta hän kohteli heränneitä hyvin ystävällisesti ja hekin puolestaan turvautuvat luottamuksella häneen. Huomattavimmat näistä poistuivat näinä aikoina näyttämöltä, Emanuel Ekholm 1860, Tuomas Heikinpoika Katila 1867, Simo Hautala 1872 (II, 428-30), jättämättä mitään huomatuimpia jälkiä. Se seikka, että heidän harvalukuisissa ystävissään herännäisyyden leimaa vielä vähemmin huomaa, ei suinkaan riipu Branderin evankeliseen suuntaan kallistuvasta kannasta, vaan siitä, ettei näiden seutujen aikaisempikaan herännäisyys, niinkuin ennen on huomautettu, esiintynyt muista suunnista jyrkästi erotettuna liikkeenä, vaan alusta alkaen ilmaisi taipumista sulautua yhteen minkä hartaan uskonnollisuuden kanssa tahansa. Sentähden on raja renqvistiläisyyden ja varsinaisen herännäisyyden välillä, joka kaikkialla muualla on niin jyrkkä, täällä monesti tuskin huomattava. -- Sahalahden puolen heränneitten huomatuin johtaja oli, niinkuin tiedämme (III, 252-53), Erkki Erkinpoika Humaloja. Tampereella muodostettuaan uskonnollisen katsantotapansa yhä enemmän renqvistiläiseksi, teki hän matkoja kaukaisiinkin seutuihin tämän suunnan edustajain luo. Lähetysasiaa, johon hän matkoillaan Tampereelle Uhden ja muiden täkäläisten renqvistiläisten seuroissa oli innostunut, kannatti hän lämpimästi. Niinpä hän kerran vei 80 hopearuplaa, toisella kerralla 40 ruplaa arkkipiispalle Ruotsin lähetysseuralle toimitettavaksi. V. 1869 muutti Humaloja Pälkänneeltä Ruovedelle, missä hän kuoli v. 1872. Humalojan uskollinen ystävä ja apumies Pälkäneellä _Jeremias Ahtiainen_ (k. 1889), joka jo heidän yhdessä toimiessaan oli paljon evankelisempi kuin hän, kehittyi hänen muuttonsa jälkeen Ruovedelle vielä ratkaisevammin tähän suuntaan. Tämä näkyy siitäkin, että Pälkäneen kirkkoherra J. Roschier, joka kaikin tavoin koetti painaa alas sikäläistä renqvistiläisyyttä, kirjoitti hänestä hyvin myötätuntoiset muistosanat, muunohessa lausuen: "Aikain kuluessa -- -- -- oli A. tullut havaitsemaan tämän lahkon (renqvistiläisyyden) yksipuolisuutta ja olikin sentähden siitä luopunut." -- Samaa häälyvää ja yhä heikkenevää leimaa kantaa XIX vuosisadan loppupuolella Sahalahden, Kuhmalahden, Luopioisten y.m. Länsi-Hämeen seurakuntien herännäisyys. Mitään tulevaisuutta ei sillä näy olevan. [J. W. Wallinheimo, Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntain uskonnollissiveellisistä oloista (Suomen Kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen, IX, s. 87-294).]

Verrattomasti suurempaa elinvoimaa, kuin nämä Hämeen sinne tänne sirotetut pienet herännäispiirit, osoittavat vielä XIX vuosisadan loppupuolellakin Lounais-Suomen rukoilijain sankat parvet. Viimemainittujen keskuudessa tapaamme sitäpaitsi vielä näinä aikoinakin todella eteviä maallikko-johtajiakin, joille nyttemmin ainoastaan Pohjanmaan uudistuvan herännäisyyden johtomiehet kykyyn ja hengelliseen valistukseen nähden vetävät vertoja.

Huomattavin näistä Lounais-Suomen rukoilijain johtavista henkilöistä oli epäilemättä Matti Paavola. Niinkuin olemme nähneet, oli hän elämänsä taipaleella paljon kärsinyt, sairastaen muunohessa vuosisadan keskivaiheilla kovaa tautia sekä joutuen suureen aineelliseen köyhyyteen (II, 266), mutta kaikki tämä oli vain puhdistanut hänen uskoaan ja kehittänyt hänen syvällistä käsitystään ristin tien salaisuuksista. Täydentämään kuvaustamme tästä merkillisestä miehestä lainaamme tähän hänen ennen (III, 525-27) kertomiemme kirjoitustensa lisäksi seuraavat hänen niinikään kirjallisesti esittämänsä, uskon kilvoituksessa saatua hengellistä kokemusta ilmaisevat mietteet. Ne ovat kirjoitetut v. 1854, aikana, jolloin hän silminnähtävästi oli tuntenut suurta hengellistä köyhyyttä. Hän näet kirjoittaa: "Ei tässä muuta ole Herran eteen kantamista, vaan juuri omaa onnettomuutta, voimattomuutta, pimeyttä, sokeutta, sydämen kovuutta, Jumalan tuntemattomuutta, rakastamattomuutta, haluttomuutta, taitamattomuutta, pelkoa ja juuri huutavassa hukassa; mutta pitäiskö tässä sitten muuta löytymän? Ah, ei suinkaan, mutta miksemme tämän oman tavaramme kanssa tahdo oppia käymään armoistuimen tykö, että me laupeuden saisimme, niinkuin meitä Jumalan sanassa opetetaan".

Samaan tapaan puhuu Paavola vielä v. 1857: "Mitä selkeemmin, tyyneemmin ja kiivaammin tunnen syntini sokeuden, surkeuden, hulluuden, hukan ja oman voimattomuuteni, ja mitä kiivaammin kuoleman pelko, oma mahdottomuuteni, epäuskoni ja Jumalan viha minulle hukkaa huutavat, sitä soveliaampi olen, jos vain muutoin kaikista synneistä eron ottaa tahdon ja tahtomaan rupean, Kristuksen armoon turvaamaan ja Herraa Jesusta koko minun autuudekseni vastaanottamaan. Juuri silloin kun synti, kuolema, perkele ja Jumalan viha pahimmin sieluani ahdistavat, minä nostan silmäni ja sydämeni Jumalan karitsaan, Herraan Jesukseen päin, joka kaikki maailman synnit kantaa, huudan Herraa Jesusta minua auttamaan ja jätän itseni tuossa ahdistuksessa Herran Jesuksen veriseen helmaan, turvaan ja varjoon, hänen edesvastauksensa alle, hänen armolupauksehensa luottaen, että Herra Jesus virkansa työn tehdä saisi, niinkuin apostoli sanoo: 'meillä on edesvastaaja Isän tykönä, Jesus Kristus, joka on vanhurskas. Hän on sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan myös kaiken maailman edestä'. Kuules: edesvastaaja Isän tykönä on Jesus Kristus, joka on vanhurskas; kuules: hän on myös sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan kaiken maailman edestä."

Jos mikään on evankelista herännäisyyttä, niin tämä. Mutta tämä evankelinen kehoitus edellyttää myös, että Herra on saanut riisua kaikesta omasta sen, jolle se on tarkoitettu. Ja juuri tämä oli Paavolan kanta. Hän oli sen oppinut Jumalan sanasta, johon hän, niinkuin ennen (III, 530) olemme nähneet, ensiksi ja viimeiseksi oli viitannut. Ei kylliksi voi valittaa, etteivät Pohjanmaan herännäisyyden maallikkojohtajat päässeet tutustumaan Paavolan kanssa. Ehkä olisi sitä tietä voitu solmia liitto sikäläisen herännäisyyden ja Lounais-Suomen rukoilijain välillä -- liitto, joka kummallekin olisi voinut tuottaa suurta hyötyä. Myöhempinä aikoina, jolloin viimemainitut yhä enemmän piintyivät ennakkoluulojen ja tavattoman pitkälle kehittyneen vanhoillisuuden kaavaan, kävi tämä yhä mahdottomammaksi. Jo Paavolan aikoina näkyi selvästi, minnepäin Lounais-Suomen herännäisyys oli kehittyvä. Hänet näet tunnustettiin kyllä täällä kaikkialla johtajaksi, hänet luettiin vielä vuosisadan lopussa sikäläisen liikkeen "isien" joukkoon, mutta hänen opetuksiaan ja neuvojaan, mikäli nämä tarkoittivat vapautumista kaavan yksipuolisuuksista, ei noudatettu. Selvää on, että viimemainittu seikka kipeästi koski Paavolaan, joka monen vuosikymmenen aikana rakkaudella oli seurannut Lounais-Suomen rukoilijaliikkeen vaiheita ja paremmin kuin kukaan muu käsitti sen suuren merkityksen ja sen sekä valo- että varjopuolet.

Varsinkin vanhoilla päivillään liikkui Paavola vähän. Niinkuin olemme nähneet (III, 530), vastusti hän "suuria kulkemisia". Sitäpaitsi estivät häntä nyttemmin vanhuus ja sairaloisuuskin matkustamasta. Vielä viime aikoinaan kävi hän kuitenkin silloin tällöin Porissa Juhana ja Juliana Fagerlundin seuroissa (III, 523), viipyen heidän kodissaan joskus pari päivääkin. Paavolan aineellinen toimeentulo oli loppuaikoina niukkaa. "Faarina" ollessaan oli hänellä kuitenkin kaksi huonetta samassa Paavola-nimisessä talossa, johon hän v. 1805 kotivävynä oli asettunut asumaan. Se sijaitsi Nakkilan kappelin Tattaran kylässä. Vielä hänen viime vuosinaan oli asuntonsa monesti ääriään myöten täynnä rukoilevia, jotka olivat tulleet kuulemaan hänen henkevää todistustaan siitä "Herrasta, joka piinallansa ja verellänsä on meitä syntisraukkoja omaksensa ostanut".

Vuosi vuodelta yhä hartaammin toivoi Paavola pääsevänsä pois täältä ollaksensa aina Kristuksen tykönä. Marraskuun 23 p:nä 1859 toteutui tämä toivo. [Akiander VII, 519 ja 522; J. V. Wallinheimo, Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla siv. 24-29.]

Muutamia muitakin Lounais-Suomen rukoilijain jo edellisellä aikakaudella tunnetuiksi tulleita johtomiehiä tapaamme työskentelemässä liikkeen palveluksessa vielä vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Näistä on sekä kykynsä että kauas ulottuvan toimintansa tähden huomattavin edelleen Euraan kuuluvan Kiukaisten kappeliseurakunnan Panehan kylässä asuva Daniel Dahlberg (III, 521). Se raitishenkisyys, johon hän kehittyi, huolimatta isänsä Juhana Dahlbergin (I, 211) seuroissa jo nuorena saamistaan, hurmahenkisyyteen eksyttävistä vaikutuksista, vakaantui hänessä vakaantumistaan. Epäilemättä estivät juuri hänen vakava ja samalla ystävällinen käytöksensä sekä hänen hengelliseen raittiuteen vaativat seurapuheensa voimallisemmin, kuin kenenkään muun esiintyminen, Lounais-Suomen heränneitä aivan yleisesti eksymästä hurmahenkisyyteen. Paavola kyllä oivalsi tämänkin vaaran vielä paremmin ja varoittaen kehoittikin ystäviään olemaan varuillaan sen suhteen, mutta, niinkuin vasta olemme nähneet, hän ei liikkunut läheskään niin laajalla kuin Dahlberg, eikä hänen neuvojaan sitäpaitsi otettu niin varteen kuin viimemainitun, joka vanhoillakin päivillään nautti yleistä tunnustusta kaikissa tämän puolen rukoilijain piireissä. Ettei Dahlbergin raitishenkisyyttä aiheuttanut mikään liialliseen järkiperäisyyteen kehittynyt luonteenominaisuus, todistaa sekin, että hänen povessaan tykki voimallinen runosuoni, joka sai hänet hengellisiä laulujakin sepittämään. Näitä on muutamia painettukin.

Dahlbergin loppuikää synkistyttää vika, joka jo XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä jokseenkin yleisesti alkoi tulla näkyviin Lounais-Suomen rukoilijoissa. Ei näet voitu salata, että hän oli ahne.

Daniel Dahlberg kuoli tammikuun 9 p:nä 1888. Hän oli silloin 85 vuoden vanha. Suuri rukoilijain joukko saattoi hänet hautaan ja pastori K. A. Mittlerin tilaisuudessa pitämä hautapuhe toimitettiin s.v. painoon.

Ei läheskään niin lahjakas kuin Daniel Dahlberg ollut hänen veljensä Atanasius Dahlberg, joka, niinkuin ennen on mainittu (II, 343), asui Sydänmaan kylässä Eurajoella. Hänkin vaikutti kuitenkin kotiseutunsa ulkopuolellakin, saaden osakseen rukoilijain tunnustuksen verraten laajoissa piireissä. Hänen hiljainen esiintymisensä ja puuttuva johtajakyky estivät häntä pääsemästä niin vaikutusvaltaiseksi, kuin veljensä oli. Viimemainittu oli näet hänen vielä eläessäänkin pääjohtajana Eurajoellakin. Ollen jyrkän vanhoillisuuden kannattaja, juurrutti Atanasius Dahlberg sanankuulijoihinsa sitä kammoa kaikkea uutta, varsinkin uusia kirjoja vastaan, johon nämä jo ennestään olivat niin taipuvaisia ja joka sittemmin tämän puolen rukoilijain piireissä varttumistaan varttui. -- Atanasius Dahlberg kuoli v. 1872.

Dahlbergin jälkeen tuli Eurajoen heränneitten johtajaksi _Kustaa Artig_ eli _Malo_, jolla viimemainitulla nimellä häntä Sydänmaan kylässä omistamansa talon mukaan tavallisesti kutsuttiin. Hän kuoli toukokuussa 1898. Vaikka hän oli Daniel Dahlbergin opetuslapsi, ei päässyt hän vanhoista ennakkoluuloista vapautumaan sille verrattain vapaammalle kannalle, jonka pohjalla tuon etevän johtajan seurapuheet ja neuvot olivat liikkuneet. Malo näet kehittyi yhä jyrkempään vanhoillisuuteen ja opasti siihen sanankuulijansakin. Niinpä hän esim. niihin määrin kammoksui uusia kirjoja, että hän vakuutti: "Kyllä ne uudet kirjat tekevät vaikutuksen suruttomiin, jotka eivät sanaa ymmärrä, mutta oikeat kristityt eivät niistä mitään lohdutusta saa". Kun johtomies näin puhui, niin ei ole kummallista, että hänen sanankuulijoittensa joukosta saatiin kuulla esim. tämänkaltaisia arvosteluja: "Uusissa raamatuissa ei ole perkelettäkään kuvattu oikeassa pelottavassa ja kauhistuttavassa muodossaan, vaan hänet on tehty enemmän ihmisen muotoiseksi, koska esim. 1 Piet. 5: 8 sanotaan: perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, ja etsii kenen hän nielisi, kun pitäisi olla: _ylös nielisi_, sillä perkeleellä on suu alhaalla ja hän nielee ylöspäin eikä niinkuin ihminen alaspäin".

Myöskin rukoukseen nähden oli Malo jyrkkä vanhoillinen, ja tässäkin suhteessa juurtui hänen katsantotapansa juurtumistaan hänen tuohon suuntaan jo ennestään kehittyneissä sanankuulijoissansa. Muutama Eurajoella 1880-luvun keskivaiheilla palvellut pappi kuvaa sikäläisten heränneitten hartausseuroja ja niissä vallitsevaa rukoilemistapaa seuraavin sanoin: "Seurahuoneeseen tultua lankeaa oikia seuran jäsen kohta lattialle kasvoilleen, ja kun hän sitten on hiljaisesti itseksensä rukoillut, nousee hän tervehtimään kädestä toisia oikeita, tuttuja seuran-jäseniä; muita seurahuoneessa olevia, vaikkapa ovat tuttujakin, ei hän kädestä tervehdä. Kun virsi tahi useampi on veisattu, alkaa rukoileminen, jolloin kaikki lankeevat kasvoillensa. Siinä asennossa puhuu tai rukoilee seuranpitäjä, eli johtava henkilö seurassa; siinä asennossa alottaa joku seuralaisista virren, jota kaikki yhtyvät veisaamaan kohta, kun puhuja joko väsymyksestä tahi jostain erinomaisesta mielenliikutuksesta vähänkin herkeää puhumasta, tahi myöskin alkaa joku muu seuralaisista rukoilla, sillä kukin saa seurassa tarpeensa ja tilansa mukaan rukoilla, 'niinkuin Henki antaa hänen puhua'. Mielenliikutuksesta tulee puhuja aika-ajoin oikein raivoisaksi, että hän nousee asennostaan, hakkaa polviansa kovasti lattiaan ja kohottaa taivasta kohden kätensä, rajusti huutaen tähän suuntaan: 'Sinun täytyy Jumala auttaa meitä, muutoin me hukumme!' Seuranpitäjän kovalla äänellä rukoillessa pitävät muut seuralaiset valituksen tapaista ruikutusta". -- Tätä leimaa kantoivat vielä vuosisadan lopussa Eurajoen, samoinkuin ylimalkaan Lounais-Suomen rukoilijain seurat, sillä erotuksella kumminkin, että liiallisen kiihkon valtaan antautuvat ja raitishenkisemmät seuranpitäjät, ehkä vähän enemmän kuin ennen vieraantuivat toisistaan. Mutta samoinkuin entisinäkin aikoina jäi kaikille rukous pääasiaksi. Eikä rajoittunut se pyhäpäiviin ja seuratilaisuuksiin, vaan useimmissa kodeissa piti perheenisä huolta siitä, että hänen huonekuntansa jäsenet aamuin ja illoin yhtyivät yhteiseen rukoukseen. Paitsi omin sanoin rukoiltiin aapisessa ja muissa kirkollisissa kirjoissa löytyviä rukouksia. Poikkeusta ei tehty, jos joku vieras, vaikkapa aivan tuntematonkin tuommoisen rukoushetken aikana sattui tulemaan taloon. Kun toinen oli lopettanut, aloitti toinen, usein aivan samat rukoukset. Saattoi tapahtua, että esim. "Isä meidän" semmoisessa tilaisuudessa kuului 5-6 kertaa perheen polvistuneiden jäsenten huulilta. Malo oli rukoukseen nähden niin tarkka, että hän pidoissa tahtoi syödä eri pöydässä, pitoväki kun ei aina rukoillut "kaikkia" rukouksia.

Jos kukaan tahtoi säilyttää liikkeen traditsiooneja, niin Malo. Miltei hartaudella hän puhui menneitten aikojen vaiheista, muunohessa iloten siitä, että "Rostedt (I, 222-39) ennen kuolemaansa oli pyytänyt anteeksi pastori Nordlundilta". Varsinkin Daniel Dahlbergin muisto oli hänelle rakas. Likeisiä olivat hänelle myöskin Juha Juhanpoika Simula, "Simulan faari" (k. 1902), joka vielä vuosisadan lopussa johti Euran _Turajärven_ kylässä löytyviä rukoilijoita, sekä _Kustaa Eskelä_ (k. 1889), joka asui Lapin pitäjän Lapinkylässä. Varsinkin viimemainittua kiitetään hyvin herttaiseksi, valistuneeksi ja rikashenkiseksi mieheksi, vaikka hän toiselta puolen suoraan lausui ajatuksensa niin ylhäisille kuin alhaisille. Mutta erinomaisen nöyrästi hän esiintyi silloinkin, kun hän oli pakotettu ihmisiä vastustamaan. Niinikään kiitetään häntä siitä järjestyksestä, jota hän patriarkaalisella vakavuudella ylläpiti kodissaan. Hyvää aineellista toimeentuloa piti hän Jumalan siunauksena, tässä suhteessa ehkä eksyen liika hempeästi kohtelemaan Lounais-Suomen heränneissä vuosisadan lopussa yhä yleisemmin tavattavaa ahneuden syntiä. Muutoin on huomattava, ettei Eskelä usein käynyt rukoilevaisten seuroissa eikä oikeastaan lukeutunut heihin kuuluvaksi, vaikka hän itse ahkeraan harjoitti rukousta ja oli omistanut heidän uskonnollisen katsantotapansa. -- Rukoilijain merkkimiehiä Lapissa on myöskin rustitilallinen _Iisakki Hollmén-Hauta_, joka muunohessa oli jäsenenä 1893 vuoden kirkolliskokouksessa.

Eurajoen ja Panelian heränneet olivat likeisessä yhteydessä keskenään, ja epäilemättä on tämäkin seikka vaikuttanut, että liike varsinkin ensinmainitussa seurakunnassa vuosisadan loppupuolella kasvamistaan kasvoi. Atanasius Dahlbergin aikana oli se rajoitettu Sydänmaan ja _Linnanmaan_ kyliin, jossa viimemainitussa myöskin talollinen _Iisakki Pykälä_ (k. 1867) ensinmainitun kera paljon vaikutti, mutta seuraavien vuosikymmenien aikana sai se kannattajia myöskin _Huhdan, Irjanteen, Rikantilan_, vieläpä epäsiveellisyydestään tunnetussa _Kuivalahdenkin_ kylässä. Suurta elinvoimaa osoittivat vielä vuosisadan lopussa myöskin Kiukaisten rukoilijain piirit, joiden vasituisena kotipaikkana Panelian kylä edelleenkin oli. Täällä toimi näinä aikoina ahkerasti torppari _Iisakki Kustaanpoika Näähä_ (synt. 1835) sekä varsinkin tämän vanhaksi käytyä talollinen _Iivari Tunturi-Maantila_, joka on kotoisin Ikaalisista, missä hän syntyi (1874). Muista Kiukaisten seurakunnan rukoilijoista mainittakoon omituisuutensa ja suurten, erinomaisella kärsivällisyydellä kannettujen kärsimystensä tähden myöskin _Juho Aleksanteri Taanon-Aro_ (k. 1868). Jonkunlainen halvaus oli tehnyt hänet työhön kykenemättömäksi, jonka vuoksi häntä elätettiin ruodulla. "Värisevä Juho", joksi häntä nimitettiin sentähden, että oikeanpuolinen jalkansa ja kätensä aina värisivät, hankki itselleen kuitenkin huolimatta vaikeista olosuhteista, joissa hän lapsuudestaan asti oli elänyt, yhtä elävät kuin syvälliset tiedot uskonnollisissa asioissa, ollen nöyrällä käytöksellään ja herättävillä puheillaan suureksi siunaukseksi niille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa. Eikä siinä kyllin. Suurilla ponnistuksilla ja ihmeteltävän sitkeällä työllä hän oppi kirjoittamaankin. Miten vaikeaa tuo oli ollut, on helposti ymmärrettävissä siitäkin, että hänen täytyi istua oikean jalkansa päällä sekä sidottaa samanpuolinen kätensä selän taakse kiinni, pitääksensä ne kurissa, kun hän vasemmalla kädellä kirjoitti. Ja kuitenkin oli hänen käsialansa erinomaisen selvää ja painettujen kirjainten muotoiset aakkosensa toisinaan melkein taiteellisesti muodostettuja. Kaksi hänen 1860-luvun keskivaiheilla kirjoittamaansa vihkoa on säilynyt. Toinen niistä painettiin Porissa v. 1866 otsakkeella _"Jesuksen herättävä ääni synninunessa makaaville sieluille herätykseksi"_. Viitaten kärsimyksiinsä, pyytää hän saada sekä sanoillaan että raihnaisella ruumiillaan olla herätyshuutona terveille ja sairaille, nuorille ja vanhoille "näinä viimeisinä aikoina". Näytteeksi muuttamattomassa kieliasussaan muutama ote alkuperäisestä käsikirjoituksesta:

"Minä viheliäinen mies nimeltä Johan Aleksanter, joka kannan Herrani tavarat savisesa astiasa, 2 Kor. 4: 7. Olen hamasta lapsuudestani puolen vuoden vanhasta asti kantanut virheen alaista ruumista Virs. Kirj. 259: 4. Niin etten minä tiedä minkä kaltainen on ihmisen terveenä oleskella, vaan minun täytyy vapisevaisella ruumiillani kaiken elämäni ajan osottaa kuolemani hetken lähestymistä, jonka se Kaikki Viisas Jumala rakkaudestansa on luomisesa minun päälleni pannut niin kuin yhdeksi vetämiseksi siihen satamaan jossa ontuvat saavat terveydensä sokiat näkönsä ja vaivaiset sielut ravintonsa, Math. 11: 5. Harvoin kyllä mieleeni muistuu se suuri Jumalan rakkaus kuin Hän minun sieluani tällä ristin kuormalla rakastanut on. Mutta ole kiitetty verratoin rakastaja! tämän ristin maljan edestä joka usein minun lihalleni raskaaksi näkyy, Virs. Kirj. 262: 3. Ja anna minulle armos! että minä tämän vitsauksen alla tulisin tuntemaan minun Jesukseni. Hänen kärsimisensä ja veri hikensä kuin hän kärsi Kolkathalla kuolemaan mennessä minun tähteni, 1 Piet. 2: 24. Minä rukoilen Sinua Herra Jesu! anna minulle armos, että minä rikki muserretulla sydämellä ja itkevillä silmillä katselisin Sinun verisiä askeleitas, niin että se paljon vuodatettu veri, joka Sinun Pyhästä ruumiistas sen kirotun hirsi puun päällä on virrottain niinkuin lainehtiva meri ulos juosnut, minun kivi kovan sydämeni pehmitäisi, niin että minun synniltä väsytetty sieluni tuntis itsensä ajalliseksi ja ijankaikkiseksi omaisuudekses Sinun veri virtoihiis upotetuksi ja vihdoin viimein kuoleman hetken läheistyisä Sinun verisen voitto kuolemas palkaksi veisais tämän ijäisen kiitos virren: 'Nyt Sull Jesu suuren vaivas Edest annan kiitoksen'." [August Laaksonen, "Rukoilevaiset" tahi "jumaliset" Eurajoella (Suomen Kirkkohistoriallisen Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert. kirkkoh. I. L. Roos, Kustaa Malo y.m. seudun rukoilijat (1896); Juho Aleks. Taanon-Aron kirjoitukset, jotka liikemies V. A. Wataja on minulle hyväntahtoisesti lainannut; Eurajoen, Kiukaisten, Euran ja Lapin kirkonkirjat.]

Huomiota ansaitsee vielä vuosisadan lopussakin herännäisyysliike Laitilassa. Sitä johti edelleen Kustaa Heinikkala (III, 259), vaikka hän siihen aikaan oli yli 90 vuoden vanha. V. 1895 tapahtui sikäläisten rukoilijain piirissä hajaannus. Toiset alkoivat näet seuroissa antautua yhä hillitsemättömämmän tunteellisuuden valtaan, joka ennenpitkää ilmeni hyvinkin rajuna. Heiteltiin käsiään ja lyötiin ne yhteen, hypittiin ja kierreltiin toistensa kanssa ympäri huonetta. Tämä ilmiö, joka, niinkuin ennen olemme nähneet (I, 222-239 y.m.), ei suinkaan ollut tuntematon Lounais-Suomen herännäisyysliikkeen vaiheissa, ei nytkään täällä niin suurta pahennusta herättänyt, kuin se muualla maassa heränneissä piireissä olisi aikaansaanut, mutta suuri osa Laitilan rukoilijoista erosi kuitenkin toistaiseksi noiden meluavien hartauskokouksista ja alkoi pitää seuransa erikseen heistä. Että he kuitenkin koettivat ymmärtää kiihkoisia hengenheimolaisiaan ja monesti arvostelivat heitä hyvinkin suopeasti, osoittavat seuraavat Kustaa Heinikkalan v. 1896, jolloin Laitilan rukoilijain piirissä syntyneen eriseuraisuuden aikaansaamat häiriöt ehkä olivat vielä suuremmat kuin edellisenä vuonna, seuroissa tapahtuneista tunteenpurkauksista lausumat sanat: "Kun kristitty maailman ilolle on kääntänyt selkänsä, niin saapi hän maistaa hengellistä iloa". Vähitellen asettuikin tämä häiriö. Se oli avannut monen silmät näkemään, miten vaarallista on antaa tunteille liiallista valtaa silloinkin, kun niiden liikuttaminen johtuu vilpittömästä uskonnollisuudesta.

Mitä muutoin Kustaa Heinikkalaan tulee, oli hän valvova rukoilija ja Herran koulussa helläsydämiseksi kehittynyt kristitty, jonka seurassa ajatukset pian kääntyivät hengellisiin. Näistä asioista hän puhui, muu kaikki oli hänestä vähäarvoista, niiden rinnalla. Mutta hyvin jyrkkä vanhoillinen hän oli. Jo hänen lapsuudessaan olivat vanhat kristityt hänelle ennustaneet, että "loppu tulee, kun kirjoja ruvetaan väärentämään". Anteeksiantamattomana väärennyksenä hän esim. piti sitä, että tuosta "kalliista lauseesta 'meidän Herramme Jesuksen Kristuksen ruumis ja veri' on ruvettu jättämään pois sana _meidän_". Kustaa Heinikkala kuoli v. 1904. Hän oli silloin lähes 96 vuoden vanha.

Laitilan rukoilijain muista merkkimiehistä ansaitsevat muistamista _Matti Matinpoika_, "Äijälän faari" (k. 1889) sekä ennen (III, 89) mainittu Mikko Kauppi (k. 1868). [Aug. F. Waldstedt, Ruokoilevaisista Laitilassa (Kirkkohist. Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert kirkkoh. N. Helenius, Kustaa Heinikkala, Maanviljelijä C. W. Rosendal y.m.]

Huomattavin rukoilijain johtomies Nakkilassa oli Paavolan kuoltua ennen (III, 524) mainittu Evert Yrjölä. Vaikkei hän paljon matkustanut eikä esiintynyt puhujana seuroissa, oli hän auttavaisuutensa tähden laajalti tunnettu tämän puolen heränneitten piireissä. Tuohon hänen avuliaisuuteensa liittyi sekin, että hän, kun rukoilevaisten lempikirjoista uusia painoksia ryhdyttiin hankkimaan, kannatti yritystä raha-avustuksella. Semmoisia kirjoja olivat esim. Nohrborgin ja Wegeliuksen postillat, "Pyhäin lepo" y.m. Vielä vuosisadan lopussa kaikui Porinpuolen heränneitten seuroissa Yrjölän kaunis veisuu-ääni. Usein kuultiin hänen myöskin tämmöisissä tilaisuuksissa lukevan ääneen jostain postillasta. Niinkuin rukoilijat yleensä, kohteli hän pappeja suurella kunnioituksella ja erinomaisen ystävällisesti niitä sielunpaimenia, jotka osoittivat myötätuntoisuutta hänen hengenheimolaisilleen. Evert Yrjölä kuoli v. 1898.

Muutamia vuosia ennen Yrjölää kuoli toinenkin laajoissa piireissä ja etenkin Nakkilassa tunnettu ja siellä asuva rukoilija: Eeva Takala (III, 523). Oltuaan nuorena hyvin suruton ja kaikenkaltaisiin paheisiin taipuvainen, sai hän noin 20 vuoden, ikäisenä kovan herätyksen ja liittyi rukoilevaisiin, joiden suosittu ystävä hän siitä lähtien oli. Paitsi vakavalla käytöksellään ja Herran puoleen kääntyneellä mielellään saavutti hän mainetta varsinkin arkkiveisujen ja hengellisten laulujen sepittämisellä, joiden vaillinaisesta ulkomuodosta kuultaa suurikin runoilijalahja. Semmoisen vaikutuksen tekee etenkin hänen Itämaalaisen sodan aikana v. 1856 kirjoittamansa herätyshuuto: "Voi, voi, jo sotatorvi pauhaa ja soi". Paljon arkkiveisujakin hän kirjoitti. -- Eeva Takala elätti itseään ompelulla. Tuntuu oudolta, että se suurilukuinen ystäväpiiri, johon hän kuului, salli hänen vanhoilla päivillään joutua vaivaishoidon turviin. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä v. 1890.

Vielä enemmän suosittu kuin tämä "Hyppingin Eeva" oli Åmttöön Esteri (III, 522-23). Hän asui edelleen Ahlaisten kappelissa sijaitsevan Kellahden säteritalon maalla. Hänen ei tarvinnut joutua vaivaishoidon elätettäväksi, hänen rukoilijaystävänsä kun pitivät hänestä huolta loppuun asti. Kun hän kuoli (1895), hankittiin vapaaehtoisilla varoilla hautakustannukset. Suuri oli se ystäväjoukko, joka Ahlaisista ja muualta silloin kokoontui veisuulla ja rukouksilla viettämään hänen muistoaan. -- Ahlaisten rukoilijain muista merkkihenkilöistä on muistettava myöskin E. G. Ilvan (III, 262), jota kuitenkaan emme enää vuosisadan lopussa tapaa heränneitten seuroissa. Hän näet kuoli jo v. 1867.

Porissa oli vielä vuosisadan lopussa Juliana ja Juhana Fagerlundin koti (III, 523) rukoilijain erittäin suosittuna käyntipaikkana. Lähes 50 vuoden aikana saapui sinne tuon tuostakin ystäviä muistakin seurakunnista. Siellä nähtiin muiden kera Matti Paavola vielä elämänsä loppuaikoinakin, jolloin hän ei enää missään muualla liikkunut, siellä kävivät Mikko Kauppi, Daniel Dahlberg, Kustaa Malo, Evert Yrjölä, E. G. Ilvan y.m. johtomiehet. Jos maailma joskus pilkkasikin Fagerlundin seuroissa kävijöitä, saivat he kaupungissakin osakseen kaikkien vähänkään vakavien ihmisten kunnioituksen. Juhana Fagerlund kuoli huhtikuussa 1893 ja hänen vaimonsa heinäkuussa s.v. Viimemainitun muistoksi pidettiin suuret seurat, joihin ottivat osaa Länsi-Suomen herännäisyyden huomattavimmat edustajat.

Muitakin seurapaikkoja oli Porin ja sen ympäristön heränneillä vuosisadan loppupuolella. Näistä mainittakoon kupariseppä _Matti Sjöströmin_ koti. Kuvaavaa Lounais-Suomen heränneitten pappisvirkaa kunnioittavalle katsantotavalle on, että Sjöströmin seurapuheita vastaan tehtiin muistutuksia siitäkin syystä, että hän puhui valitsemansa tekstin johdosta, "vaikkei ollutkaan pappi". Tämä moite saattoi kuitenkin johtua siitäkin, että rukoilijain piirissä alkoi syntyä jonkunlaista kilpailua puhujien välillä ja että opettajiksi pyrki yhä useampia.

_Porin maaseurakunnassa_ säilyi, vieläpä elpyikin herännäisliike vuosisadan loppupuolella varsinkin _Kokemäensaaren_ kylässä. Merkille on pantava, että sikäläiset rukoilijat ovat ottaneet käytäntöön uuden virsikirjan ja muissakin kohden alkaneet vapautua vanhoillisuuden orjuudesta. _Ruosniemellä_, missä "vanhojen kristittyjen" luku vuosina 1858-66 huomattavasti kasvoi, alkoivat rukoilijat niinikään ilmaista vapautumisen oireita vanhasta kaavasta. Täällä vuosisadan lopussa johtajana vaikuttanut torppari _Juho Kustaa Matinpoika Huhtalaa_ (k. 1900), joka koetti rajoittaa rukouksenpitoa, soimattiin joskus "rukouksen kieltäjäksikin". -- Muuallakin Porin maaseurakunnassa löytyi vuosisadan lopussa rukoilijoita. Ulvilassa sitävastoin on heidän lukunsa varsinkin myöhempinä aikoina ollut tuiki pieni.

Noormarkussa ja Poomarkussakin löytyi vielä 1890-luvullakin rukoilijoita. Viimemainitussa seurakunnassa eksyvät toiset torpanvanhusten _Juhana Forssin_ (k. 1895) ja hänen vaimonsa _Maria Forssin_ (k. 1898) opastamina aikaansaamaan hyppyä seuroissa.

Varsinaisten rukoilijoitten katsantotavasta paljon vieraantunut oli se oppiin nähden evankelista suuntaa lähentelevä, Porissa vuosisadan keskivaiheilla ilmestynyt herätysliike, jonka johtajana oli Pöytyällä syntynyt _Juhana Malmberg_. Mentyään Tampereella naimisiin körttipukuisen naisen kanssa, muutti hän Poriin, missä hän 1860-luvun alkuvuosina alkoi käydä Fagerlundin seuroissa, joihin hän ensin mieltyi. Ennenpitkää luuli hän kuitenkin Daniel Dahlbergin ja muitten seurapuheissa huomaavansa erehdyksiä sekä rupesi heitä vastustamaan. Seurauksena oli, että rukoilevaiset sulkivat hänet pois seurastaan. Pian kokosi hän ympärilleen oman kuulijakunnan, joka, elettyään jonkun aikaa kituvaa elämää, 1890-luvulla virkistyi uuteen eloon. Hänen oppilaitaan löytyi seuraavina vuosina paitsi Porin kaupungissa ja maaseurakunnassa myöskin Ulvilassa, _Kullaalla_, Kokemäellä ja _Harjavallassa_. Liike pysytteli kuitenkin siksi etäällä rukoilevaisten opista ja koko katsantotavasta, ettei sitä oikeastaan voi pitää herännäisyyteen kuuluvana.

Rauman kaupungissa ja sen lähimmässä ympäristössä pieneni rukoilijain luku vähitellen. _Pyhänmaan_ seurakunnassa toimi vuodesta 1900 kappalaisena _Mathias Merivirta_ (Sjöström) (synt. 1866), vasta mainitun Matti Sjöströmin poika. Rakkaudella ja vakaumuksesta rukoilijoihin liittyneenä, tuki hän jo siihen aikaan voimallisesti tätä liikettä, hankkien itselleen paljon ystäviä seurakuntansa rajojen ulkopuolellakin. [J. V. Wallinheimo, Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla; Evert Yrjölän, Kustaa Malon, Kustaa Heinikkalan, kirkkoh. I. L. Roosin y.m. kertomukset; Laitilan ja Porin maaseurakunnan kirkonkirjat; Paimenmuisto.]

Miten ankarasti Lounais-Suomen rukoilijoita monesti onkin arvosteltu, on yhä yleisemmin ruvettu myöntämään, että tässäkin herännäisryhmässä vaikuttaa voima, joka on ylhäältä kotoisin. Tätä tunnustusta ei näiden rukoilijain vanhoillisuuskaan, miten yksipuolisena ja kerrassaan harhaan johtavana se sitten vielä vuosisadan lopussakin usein esiintyi, voi heiltä riistää. Ja jos esim. rukouksen alinomainen teroittaminen ja sen kaavamainen harjoittaminen onkin tunnustettava erehdykseksi, niin täytyy myöntää, että rukoilijat oppiin nähden ylimalkaan ovat lutherilaisen kirkon kannalla sekä hyvin likellä muuta herännäisyyttä. Erityistä selostusta heidän opistaan ei sentähden tässä tarvita, varsinkin kun otetaan huomioon, etteivät he missään poikkea oppi-isästään H. Renqvististä, jonka opinjärjestelmään ennen olemme tutustuneet.

* * * * *

Lounais-Suomen herännäisyyteen kuuluvat tavallaan myös ne siellä täällä etäämmällä merenrannalta Kiikassa, Kiikoisissa, Ikaalisissa, Kankaanpäässä y.m. löytyvät yksinäiset heränneet, sekä rukoilijat että "körttiläiset", joista sanomalehdet silloin tällöin pilkaten puhuivat. [Esim. Suometar 1859 N:o 5 ja 39.] Tämä vain todistaa, miten levinnyt herännäisyys vielä XIX vuosisadalla maaseudulla oli. Etelä- ja Lounais-Suomen kaupungeista sitävastoin on se, Poria ja Raumaa lukuunottamatta, vuosisadan lopussa kokonaan kadonnut. Jota lähemmäs Tampereen tienoilta siirrymme etelärantaa kohti, sitä harvemmassa löytyy maaseudullakin enää herännäisyyden jälkiä. Varsinkin Turun puolella on evankelinen suunta valloittanut kaikki. Sieltä täältä kuului vain valitusta siitä, että herännäisyyden aika näillä seuduin on loppunut. Niin Helsinginkin puolella. Täällä tapaamme esim. Tuusulassa (III, 544-56) K. Aspegrénin (k. 1892), mutta hän ei enää, vuosien ja kovien elämänkohtalojen murtama kun on, kykene herännäisyyden lippua nostamaan. Eikä ollut Putkonenkaan (III, 499), joka täällä oli kappalaisena 1856-68, jona viimemainittuna vuonna hän kuoli, saanut mitään herännäisliikettä aikaan. Asemaa kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita viimemainitun vanhalle ystävälleen J. F. Berghille 1850-luvun viime vuosina kirjoittamista kirjeistä:

29/6 1857: "Harvat ovat hupaset hetket olleet, ja Herra yksin tietää, käyvätkö ne tulevaisuudessa ehkä vielä harvemmiksi. Kuitenkin voipi kaikkivaltias Jumala kivenkovista syntisistä herättää Abrahamille uskovaisia lapsia, jotka Karitsan uudella virrellä täällä Uudenmaan hekumallisissa ja kevytmielisissä seuduissakin voivat kehoittaa toistensa hitaita mieliä ja elävinä kivinä rakentaa toisiansa Kristus-kalliolla. Sitä kyllä täällä totisesti tarvittaisiin. -- -- -- Surkea on tilanne myöskin Nurmijärvellä, neljään mieheen ja neljään naiseen siellä kun supistuu niiden luku, jotka minun tietääkseni nyttemmin enää todella huolehtivat sielunsa pelastusta." -- Omaa hengellistä tilaansa surren, valittaa Putkonen seuraavana vuonna Berghille kirjoittamassaan kirjeessä, että sen on vaikuttanut "hengellisten ystäväin kehoittavan seuran puute". Samassa kirjeessä kysyy hän, miten tuo vanha, kokenut ystävänsä neuvoisi häntä esiintymään semmoisissa pitotilaisuuksissa, joissa ihmiset heti kirkollisen toimituksen päätyttyä rupeavat tanssimaan. -- -- -- V. 1861, johon aikaan J. F. Bergh näkyy tuumineen jonkunlaisen sovun aikaansaamista Herraa etsivien pappien välillä, kirjoittaa hänelle Putkonen: "Kyllä olisi tarpeen, että se rakkauden ja luottamuksen side, jonka vihollinen niin mestarillisesti on ymmärtänyt särkeä itsekkäisyydellä sekä edelleen on avomielisyyden puutteella säilyttänyt särkyneenä, saataisiin uudelleen eheäksi. Pitäisihän koko siinä pienessä joukossa, jotka huolehtivat autuuttaan, olla yksi sydän ja yksi sielu".

Mutta eivät hyödyttäneet nämä eivätkä muut tämänkaltaiset valitukset eikä saanut J. F. Bergh uniooniehdotuksillaan mitään aikaan. Vihollinen oli särkenyt heränneitten pappien rivit ja hajoittanut heränneitten joukot laajoilla aloilla. Turhaan etsimme nyttemmin enää Etelä-Suomesta tuetta herännäisyydelle.

Muutamia henkilöitä löytyi kuitenkin vielä näilläkin tienoin, jotka XIX vuosisadan iltahämärässä ennen mainittujen kera edustavat herännäisyyttä. Mainitsemme näistä ainoastaan muutamia.

Heränneitten säätyläisten kirjeenvaihdossa vuosisadan loppupuolella tapaamme usein kamreeri A. W. Wegeliuksen nimen. 1850-luvulla sekä vielä seuraavinakin vuosikymmeninä kokoontuivat kaupungin heränneet usein hänen ja hänen samanmielisen vaimonsa Sofia Wegeliuksen (III, 534-36) kotiin Jumalan sanan ääreen ja melkein yhtä usein nähtiin siellä semmoisissa tilaisuuksissa myöskin maaseudulta saapuneita samanmielisiä ystäviä. Kummankin tapaamme vielä vuosisadan loppupuolella samanmielisenä. Sanoillaan ja esimerkillään todistivat he elämänsä loppuun asti sen liikkeen voimasta, johon he jo siihen aikaan, jolloin sitä maailma vähimmin ymmärsi, olivat liittyneet. A. W. Wegelius kuoli syyskuun 23 p:nä 1888. [Wilh. Wegeliuksen A. W. Wegeliuksesta ja hänen kodistaan kirjoittama, ennen (III siv. 549) mainittu kertomus.]

Vielä enemmän huomattu oli O. E. A. Hjeltin ja hänen vaimonsa Yolandan koti. Siinä tapasivat toisensa usein varsinkin valtiopäivien aikoina maaseudun heränneet valtiopäivämiehet. Monesti vietettiin tässä kodissa silloin, niinkuin muulloinkin, hartaushetkiä, joihin ottivat osaa likeisimmät ystävät. Hjeltin harvinaisen onnellinen, heränneitten piirissä solmittu avioliitto ja heidän Herralle pyhitetty kotinsa, jossa keskustelu vierasten ihmistenkin kanssa väleen kääntyi "ainoaan tärkeään", teki syvän, velvoittavan ja samalla kehoittavan vaikutuksen. Huomattava on sitäpaitsi, ettei Hjelt, vaikka hän olikin likeisessä suhteessa useain herännäisyydestä eronneiden henkilöiden kanssa, liikkeen menneistä vaiheista vikoillen puhunut eikä tahtonut niitä unholaan siirtää, vaan päinvastoin puhui niistä rakkaudella, jos kohta ei vikojakaan salaamalla, tahtoen saattaa nuo suuret muistot semmoisina, kuin ne todellisuudessa olivat, jälkimaailman tietoon. Herännäisyyden johtomiehistä oli varsinkin Jonas Lagus saanut pysyväisen sijan hänen sydämessään. Muutamassa v. 1913 kirjoittamassaan kirjeessä arvostelee hän häntä seuraavin sanoin: "Hänen hellä, rakkautta uhkuva luonteensa vaikutti minuun ratkaisevasti. Minun käsitykseni mukaan oli hän Jumalan teihin perehtynein ja Herralle ehdottomimmin antautunein sen ajan heränneistä opettajista. Hänen 'Evankeliumin ääni kutsutuille sieluille' on edelleen hengellinen aarreaitta". Lähinnä Lagusta olivat Bergh-veljekset Hjeltille rakkaita. V. 1897 julkaisi hän Korsblomman-nimisessä kalenterissa kuvauksen J. I. Berghistä.

Marraskuussa v. 1888 kuoli Yolanda Hjelt. Miten rakas hänen muistonsa oli hänen miehelleen, näkyy viimemainitun 10 vuotta myöhemmin otsakkeella _"Drag ur en moders lefnad"_ (Piirteitä äidin elämästä) "Lapsille ja lastenlapsille" julkaisemasta hellästi kirjoitetusta kertomuksesta hänen elämästään. Julkaisu sisältää sitäpaitsi otteita Yolanda Hjeltin kirjeistä. Ne ilmaisevat harrasta ja Kristuksen seuraamiseen altista, rukouksen pyhittämää elämää.

Herännäisyyden vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä Pohjanmaalla ja muualla elpyvä elämä ja kasvava leviäminen täytti Hjeltin mielen ilolla. Tämä oli hänen herännäisyyden entisten taistelujen koetuksissa ja pitkän elämänsä vaiheissa kirkastunut tervehdyksensä menneiden sukupolvien puolesta nouseville sukupolville. Hänessä sulivat kauniisti yhteen XIX vuosisadan herännäisyyden hämärtävä iltarusko ja se aamukoitto, jonka herättämänä liike astui seuraavan vuosisadan kynnykselle.

Hjeltin tieteelliset ansiot, miten suuret nämä sitten olivatkin, eivät kuulu herännäisyyden historiaan, mutta sitä enemmän hänen tämän liikkeen koulussa syntynyt ja sen katsantotavan pohjalle kehittynyt kristillinen elämänsä ja tämän elämän ehkä kaunein piirre: hänen palava koti-ikävänsä. -- Hjeltin maallinen elämä sammui vasta kesäkuun 15 p:nä 1913. Hän oli silloin 90 vuoden vanha.

Miten kehoittavat tämmöiset yksityiset herännäisyyden muistot ovatkin, eivät ne semmoisina vielä riitä luomaan herännäisyydelle tulevaisuutta. Etsiessämme vastausta kysymykseen, ilmaiseeko XIX vuosisadan herännäisyys vuosisadan lopussa elinvoimaa, vai onko se sen hajaannuksen tähden, joka sitä oli kohdannut, tuomittu kuolemaan, johtaa historia meidät takaisin Pohjanmaan heränneeseen kansaan, joka, pappien siitä vieraantuessa tai julkisesti luopuessa, itse on asettunut rintaman eturiviin suojellaksensa ja kartuttaaksensa heränneitten isien perintöä ja luodakseen sille turvatun sijan tulevaisuuden Suomen -- vaiheissa.

XI.

Pohjanmaan herännäisyys "ukkojen" johtamana.

Jo Vilhelm Niskasen toimiajan huomattavimpina vuosina alkaa hänen kuulijakuntansa parvissa vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyä mies, jolla on oleva mitä suurin merkitys ei ainoastaan Kalajoen-varren, vaan koko Pohjanmaan, vieläpä uudestaan elpyvän Savonkin herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa. Tarkoitamme Taneli Rauhalaa. Olemme edellisessä (III, 372-73) huomauttaneet tämän vaatimattoman sekä samalla hengellisesti valistuneen ja tarkkanäköisen miehen vaikutuksesta Nivalassa, Ylivieskassa, Sievissä y.m. 1850-luvun loppupuolella. Jos koskaan, tarvitsi Niskanen näinä aikoina apua ja tuetta niiden kasvavien joukkojen johtamisessa, joista tämän puolen herännäisyyden tulevaisuus nyttemmin riippui. Niinkauan kuin Pohjanmaan heränneitten rakkain ja heidän edellä muitten kunnioittamansa johtaja N. K. Malmberg eli, ei rohjennut kukaan eriseuran perustajana ryhtyä hajoittamaan näitten heränneitten vasta uudestaan kokoontuneita rivejä; mutta hänen kuolemansa jälkeen ei löytynyt ketään, joka samalla voimalla kuin hän olisi voinut uutta hajaannusta estää. Niskasen asema kävi nyttemmin entistä vaikeammaksi. Kalajoen-varrella huomaa siellä täällä muutamissa hänen sanankuulijoissaan pyrkimistä jonkunlaiseen johtajanasemaan sekä muunkaltaisiakin itsekkäitä pyyteitä. Mainitsematta emme myöskään saa jättää sitä lain ja synnintunnon alituisesta painostamisesta johtuvaa yksipuolisuutta opissa, joka Malmbergin neuvojen puuttuessa on niin läheltä tarjona Kalajoen-varren yksin jääneelle johtomiehelle. Kumpaakin vaaraa torjumaan asetti Herra Taneli Rauhalan. Tämän miehen arvokas, itsekkäistä pyyteistä vapaa esiintyminen, hänen valistunut hengellinen katsantotapansa sekä hänen vilpitön ja hellä rakkautensa heränneisiin vaativat kunnioitusta niiltäkin, joiden silmämääränä oli oman arvonsa korottaminen Kalajoen-varren vielä vakaantumattomissa oloissa. Kun ei Taneli pyrkinyt kohoamaan Niskasen kustannuksella, vaan päinvastoin häntä auttoi ja palvellen tuki, niin eivät kehdanneet muutkaan tavoitella johtajan asemaa, jos olisi mielikin tehnyt. Ja kun "vilhelmiläisten" ja heidän johtomiehensä oppia sekä liikkeen ulkopuolelle jääneitten heränneitten puolelta että siellä täällä sen omassa piirissäkin ruvettiin vikoilemaan, täydensi Rauhala tätä oppia evankelisilla seurapuheillaan. Lohduttavilla neuvoillaan, joita hän varsinkin yksityisesti murheellisille ja ahdistetuille jakeli, opasti hän rakkaudella heränneitä Kristuksen puoleen kääntymään ja Häneltä armoa pyytämään. Miten huolellisesti Rauhala varsinkin Niskaseen nähden koetti välttää kaikkea, joka antaisi aihetta riitoihin ja eriseuraisuuteen, ei onnistunut hän aina näissä pyrinnöissään. Vähää ennen viimemainitun kuolemaa syntyi kahnailua hänen ja Rauhalan välillä. Syynä oli m.m. se, että nuoret miehet Padingin kylässä, missä Niskasen omistama Niskakosken talo sijaitsee, olivat jossain määrin sotkeutuneet kotiviinan polttoon ja myyntiin. Taneli koetti painaa alas tätä pahetta. Mutta asema oli vaikea, Niskasen oma talokaan kun ei ollut siitä aivan vapaa. Seurauksena oli, että Rauhalaan hänen nuhteittensa takia Padingissa niihin määrin suututtiin, ettei hänellä muutamaan aikaan enää ollut sinne asiaa. Tämä koski kovasti Niskaseen. "Eikö jo Tanelia näy?" kysyi hän huolestuneena muutamana iltana pari päivää ennen kuolemaansa, lisäten: "Jollei hän tule, tulee paha, josta mainitaan". Turhaan ei tarvinnut hänen odottaa. Taneli tuli. Tervehdys oli sydämellistä molemmin puolin ja sovinto täydellinen. Seuraavana päivänä olivat seurat läheisessä talossa, siellä oli Rauhalakin. Silloin oli Niskanen jo niin sairas, että hän kuljetettiin sieltä reellä, vaikka maa oli sula. Pojallensa, joka ajoi hevosta, lausui hän liikutettuna: "Olipa se hyvä asia, että me Tanelin kanssa pääsimme sovintoon".

Voidaksemme asemaa oikein arvostella, tulee meidän ottaa huomioon, että kaikki Keski-Pohjanmaan heränneet papit, mikä julkisesti "niskaslaisia" vastustaen, mikä salaisesti heitä vikoillen, toistupalaisten kera olivat vetäytyneet syrjään Niskasen ja hänen kannattajiensa piiristä. Näiden uudestaan elpyvä liike, joka ennenpitkää yksinään edustaa Kalajoen-varren herännäisyyttä, on nyt joutunut asemaan, joka monessa suhteessa on vaikeampi, kuin se milloinkaan ennen oli ollut. Liike on samaa vanhaa herännäisliikettä, joka Kalajoen käräjillä ja niin monella muulla huomattavalla vaiheella on vetänyt puoleensa koko maan huomion, mutta se on samalla ainakin yhdessä suhteessa uusi liike. Ennen johtivat sitä papit, joista toiset olivat kirkkomme etevimpiä, nyt hoitavat sitä oppimattomat talonpojat, joille ei maailma anna sitäkään arvoa, minkä nuo lahjakkaat papit vainojenkin aikana olivat osakseen saaneet. Ennen taisteli Kalajoen-varren herännäisyys vasta heränneitten nuorilla voimilla vuosisadan kevättaistelua pimeyden valtoja vastaan, nyt on kysymys tämän liikkeen syyskylvöstä vuosisadan yhä lyhenevinä päivinä, kysymys siitä, pysyvätkö voimat koossa viljavainioiden valmistamiseksi tätä kylvöä varten ja onko siemen, joka näihin vainioihin kätketään, riittävää ja kyllin hyvää takaamaan liikkeelle tulevaisuutta seuraavankin vuosisadan vaiheissa. Ja vielä yksi näkökohta. Juuri siihen nähden, että Kalajoen-varren herännäisyysliike, miten vanha se olikin, ainakin siinä suhteessa oli uusi, että se nyttemmin oli oppimattomien talonpoikien johtamana, uhkasivat sitä samat yksipuolisen opinkäsityksen, eriseuraisuuden, vieläpä hurmahenkisyydenkin synnyttämät vaarat. Nämä vaarat pyrkivät näet helposti tajuttavista syistä näkyviin kaikkialla, missä muuttuneet olosuhteet aiheuttavat käännekohtia uskonnollisten liikkeiden vaiheissa.

Jota puolueettomammin tarkastamme Kalajoen-varren herännäisyyttä, Vilhelm Niskasen loppuaikoja ja hänen vaikeaa asemaansa johtomiehenä, sitä jalompana ja liikkeen tulevaisuudelle tärkeämpänä esiintyy näyttämöllä jo nyt Taneli Rauhala. Juuri se seikka, ettei hän pyri johtajaksi, valmistaa hänet siksi ja kasvattaa hänestä liikkeelle tukeen, jota se tarvitsee. Mitä hän salassa jo näinä vuosina teki heränneitä ystäviään palvellessaan, sen siunasi Jumala ennenpitkää julkisesti.

Sorvolan talosta (II, 359), missä Taneli ensin asui, muutti hän eri paikkoihin samalla seudulla, kunnes hän rupesi asumaan Töllin taloa, jota hän jonkun aikaa yhdessä veljensä kanssa hoiti. Täältä muutti hän _Marjaniemeen Rauhalan_ taloon ja sieltä vihdoin samalla maalla olevaan _Kepuli_-nimiseen torppaan. Kotipitäjänsä Nivalan rajojen ulkopuolelle hän ei koskaan asumaan asettunut. Vaikka Taneli, milloin mistäkin syystä, usein muutti asuntoa, ehti hän kuitenkin aina saada maansa hyvään kuntoon, ennenkuin hän sen toiselle luovutti. Tämä osoittaa sitä suurempaa huolellisuutta taloudellisissakin asioissa, kun tulee ottaa huomioon, miten usein hän oli matkoilla ei vain Kalajoen-varren heränneitten luona, vaan Savossakin ja etenkin Suupohjassa asuvia ystäviään tervehtimässä. Jo Niskasen seurassa liikkui hän usein näillä matkoilla ja myöhemmin ehkä vielä useammin.

Samaan aikaan kuin Taneli Rauhala alkoi tulla yleisemmin tunnetuksi, kohosi Ylivieskassa johtajan asemaan ennen (IV, 54) mainittu Heikki Juurikoski. Hänkin oli lahjakas mies ja niinkuin Tanelikin kehittynyt seurapuhujaksi ja hengelliseksi neuvonantajaksi Vilhelm Niskasen johtaman, liikkeen piirissä. Juurikoski eli Helaala, joksi häntä ystävien kesken tavallisesti nimitettiin, oli jo luonteen ominaisuuksiin nähden Rauhalan vastakohta. Hän oli jyrkkä, käskevä, kiivas, itsenäinen ja lujatahtoinen mies, viimemainittu sitävastoin lempeä, palveleva, hiljainen, sopusointua ja rauhaa rakastava. Juurikoskessa näkyy sitäpaitsi enemmän kuin Rauhalassa tyynesti harkitsevan ja käytännöllisen järjen voimaa, viimemainitun huomattavimpia luonteenpiirteitä oli sitävastoin rikas tunne-elämä. Nämä lahjakkaat miehet olivat siis kutsutut täydentämään toisiaan, ja sitä he elämänsä loppuun asti tekivätkin, jos kohta ne vaikeat olot, joihin heidän johtamansa liike oli joutunut, joskus häiritsivätkin heidän sopuaan. -- Juurikosken suora esiintyminen maafiskaali Bergiä vastaan, tämän tiedustellessa Ylivieskassa pidettyjä "luvattomia seuroja" (IV, 55-59) todistaa, että hän oli peloton mies, joka, samoinkuin Tanelikin, aikoi pysyä uskollisena herännäisyyden traditsiooneille.

Vuosina 1863-64 toimi Ylivieskassa ylimääräisenä pappina O. E. Petterson. Hänen herättävät, lain pohjalla liikkuvat saarnansa koskivat sikäläisiin heränneisiin, varsinkin kun hän alussa mieltyi heihin ja kohteli heitä ystävällisesti. Jonkunlaista tavallista suurempaa levottomuutta syntyi heidän piirissään ja sitä jatkui, vaikka Petterson, heihin kyllästyneenä, ennenpitkää käänsi heille selkänsä. -- Vuosi 1864 oli kova kuolovuosi. Suruttomatkin ihmiset olivat Pettersonin saarnoista saaneet piston sydämiinsä ja kääntyivät nyt heränneitten puoleen kysymään heiltä neuvoa sielunsa asiassa. Moni heistä liittyi viimemainittuihin. Vielä voimallisemmin herättäen vaikuttivat heti näiden aikojen jälkeen sattuneet suuret katovuodet, ja niiden tuottamat kärsimykset. Yhä uusia herätyksiä tapahtui Kalajoen-varrella. Niinpä esim. heräsi Ylivieskan _Löytynojan_ kylän väestö melkein kokonaan. Varsinkin se seikka, että tämä miltei koko jokilaaksossa ilmenevä herätys tempasi mukaansa paljon nuoria ihmisiä, painoi liikkeeseen erinomaisen virkeän, mutta samalla hurmahenkisyyteen vivahtavan leiman. Taitamattomat, vastaheränneet nuoret miehet, joiden joukossa löytyi hyviä puhujiakin, alkoivat vaatia menoissa ja tavoissa elävämpää ja virkeämpää kristillisyyttä, kuin heidän mielestään Kalajoen kristillisyys nyttemmin oli. "Kun vanhat johtajat", niin sanottiin, "ovat väsyneet eivätkä enää voi niin virkusti asioita toimittaa niinkuin tulisi, on Jumala herättänyt uuden profeetan, joka on tarpeeksi rohkea ilmoittamaan kullekin hänen tilansa ja mitä hänen tulisi tehdä autuaaksi päästäksensä". "Uudella profeetalla" tarkoitettiin entistä ruotusotamiestä Ylivieskassa nimeltä _Jonas Lysti_ (k. 1904). Hän oli näinä vasta tapahtuneiden uusien herätysten aikoina "maailmasta tulleena" liittynyt heränneisiin. Vaillinaista uskonnollista tietoaan osasi hän palavalla innostuksellaan, josta ei puuttunut todellista herätystäkään, salata ja sai ennenpitkää tunnustusta monelta vanhemmaltakin heränneeltä, puhumattakaan siitä, että vastaheränneet, varsinkin nuoret, yhä yleisemmin ihailivat häntä. Muista tämän yhä yltyvän hurmahenkisyyden johtomiehistä tulivat eniten huomatuiksi Fredrik Sipilä Ylivieskasta (k. 1900) sekä Vilh. Niskasen poika Antti Niskanen (k. 1902) Nivalasta. Pääjohtajana oli kuitenkin Lysti.

Voidaksemme käsittää, miten Lysti saattoi saada niin suurta kannatusta, vaikka hänen johtamansa liike ennenpitkää pukeutui mitä hurjimpiin muotoihin, tulee meidän kiinnittää huomio muutamaan tähän kuuluvaan seikkaan. Opista paljon väiteltäessä oli Kalajoen-varren herännäisyys vähitellen päässyt vakaantumaan siinä opinkäsityksessä, jota Vilhelm Niskanen oli edustanut. Taistelussa toistupalaisia vastaan oli tämä opinkäsitys vakaantunut jonkunlaiseksi puhdasoppisuuden kaavaksi, jonka puitteissa liike varttui ja kasvoi. Mutta opinkaava ja tavanmukaiset hartaudenharjoitukset eivät riittäneet heränneiltä salaamaan, että elämää alkoi puuttua. Näiden seutujen herännäisyysliikkeen suuret muistot, Kalajoen käräjät, elävien pappien nuoruuden innossa pitämät saarnat ja puheet, Paavo Ruotsalaisen käynnit paikkakunnalla y.m., josta vanhat ihmiset vielä tiesivät niin paljon kertoa -- kaikki tuo liittyi tukemaan silloisen taloudellisen aseman synnyttämää levottomuutta sen uneliaisuuden johdosta, johon oli jouduttu. Mistä hinnasta tahansa ja millä keinoin hyvänsä oli uni karkoitettava heränneitten silmistä ja virkeämpi kristillisyys saatava syntymään heidän keskuudessaan. Silloisten vanhojen johtomiesten vakavan maltillinen esiintyminen ei noiden innokasten uudistusmielisten väitteiden mukaan riittänyt herättämään ihmisiä synnin unesta eikä pitämään heränneitä valveilla. Tarvittiin jotain uudistavaa, jotakin enemmän repäisevää. Oli kuultu puhuttavan Paavo Ruotsalaisen ihmeellisestä taidosta saada ihmisiä vapautumaan omasta itsestään ja kääntymään armonkerjäläisinä armoa saamaan. Kun eivät sanat olleet auttaneet, oli hän mitä kummallisimmilla liikkeillä ja kujeilla vihdoinkin pakottanut välinpitämättömimmätkin säikähtämään tilaansa ja murheen valtaan sortuneet iloiseen toivoon. Näitäkin temppuja ruvettiin nyt matkimaan, eikä aikaakaan, niin olivat ne jo miltei jokapäiväisenä ruokana heränneitten kokouksissa.

Kuvataksemme tämän hurmahenkisyyden luonnetta, mainitsemme muutamia esimerkkejä. Jos epäiltiin jotakin ystävää, "komennettiin hänestä tekopyhyyttä pois" kaikellaisilla tempuilla. Saarnattiin epäilyn alaisen edessä "mykkää saarnaa" s.o. kuvateltiin pään, suun, käden liikkeellä minkäänlaisen äänen kuulumatta. Toisinaan "kudottiin" s.o. viuhdottiin käsillä etu- ja takapuolella tutkittavan ruumista taikka "synnytettiin" s.o. puettiin syyllinen raskaan vaimon muotoiseksi j.n.e. Se, joka ei näihin temppuihin suostunut, kannettiin liisteillä ulos. Joskus tapahtui, että tuommoiselle kuolleelle veisattiinkin kuin ruumiille ainakin. Eräs näihin hullutuksiin eksynyt nuori mies _Simo Pylväs_ Ylivieskasta, joka myöhemmin kirjoitteli kertomuksia näistä ja muista kotiseutunsa herännäisyyden vaiheista, lausuu kysymyksessä olevasta hurmahenkisyydestä m.m.: "Kun eivät kaikki myöntyneet uutta profeettaa kuulemaan, tuli kaksi seuraharjoitusta, niin että monesti oli kahdet seurat yhdellä kyläkunnalla. Toisia seuroja kaunisti kaikenkaltaiset ilveentapaiset menot, joilla tilaisuuteen saapuneet toisiaan koettelivat. Se osoitti muka ulkokullattua mieltä, joka ei kestänyt hävyttömiä puheita, vaan tahtoi 'jumalisesti' parannuksen asiasta puhua. Päästäkseen harjaantuneeksi kestävyydessä ja mestariksi toisiakin kiusaamaan alistui jos mitä kärsimään. Näissäkin seuroissa kuitenkin vähän veisattiinkin ja luettiin sekä luettua selitettiin, mutta etevimpänä konstina kumminkin pidettiin toistensa kiusaaminen sekä ulkokullattujen ja outoa menoa katsomaan tulleitten suruttomien pilkkaaminen, joihin nähden toisinaan matkittiin äimän tekijää, kutojaa y.m. ja milloin mitäkin hulluutta keksittiin, jotta vain hyvin pahenisivat ja heräjäisivät. Muistan, miten heränneitten rakastama vanhus, joka ei lie arvannut käyttäytyä oikein mielenmukaisesti taikka ehkä oli puhunut jotakin profeettaa vastaan, sai kunnian syödä uuninpankolla, muun pitoväen pöydässä aterioidessa."

Alusta alkaen asettui Juurikoski tähän liikkeeseen nähden jyrkästi vastustavalle kannalle, ja paljon kannatusta kiivaassa taistelussaan hurmahenkisyyttä vastaan sai hän sekä Ylivieskassa että Nivalassa. Mutta ei mikään näyttänyt auttavan. Hänen ankarien puheittensa uhallakin yltyi "profeetan" johtama liike yltymistään. Toiselle kannalle asettui Taneli Rauhala. Hänkin oli pahoillaan siitä, että nuo vastaheränneet ja heidän mukanaan toiset vanhoistakin heränneistä olivat antautuneet tuollaisen oudon ja varsinkin ilmenemismuotoihinsa nähden moitittavan huumauksen valtaan, mutta hän näki tässä kuitenkin Jumalankin työtä eikä siitä syystä rohjennut ruveta sitä vain tuomiten painamaan alas. Sitäpaitsi pelkäsi hän täydellä syyllä uutta tuvanjakoa Kalajoen-varren herännäisyydessä, jos ryhdyttäisiin ankaruudella kukistamaan liikettä, jossa kaiken hullutuksen uhalla ainakin alussa oli paljon Jumalan työtäkin. Hän asettui sentähden odottavalle kannalle. Mutta tämä vain pahensi asiaa, sillä ennenpitkää levisi se huhu, että hänkin suosi liikettä eikä niinkään ankarasti moittinut sen hurmahenkisyyden hurjimpiakaan purkauksia.

Täyteen voimaansa pääsi kysymyksessä oleva eksytys syystalvella 1866 ja saavutti huippunsa kevättalvella 1867. Tämä aika Kalajoen-varren vaiheissa on laajalti tunnettu nimellä _Kiire talvi_. Nyt ei Rauhalakaan enää epäillyt, että oli ryhdyttävä mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin hurmahenkisyyden asettamiseksi. Hän päätti kääntyä paraan asetoverinsa ja ystävänsä, jo siihen aikaan kuuluisan lapualaisen Arvi Logrenin puoleen sekä pyytää häntä saapumaan Kalajoen-varrelle asemaa arvostelemaan ja järjestystä palauttamaan. Tämä noudatti heti kutsumusta. Ennenkuin jatkamme kertomusta Kiireen talven vaiheista Keski-Pohjanmaalla, tulee meidän silmäillä viimemainitun merkkimiehen aikaisempia elämänvaiheita ja hänen asemaansa Suupohjan herännäisyyden johtajana.

* * * * *

_Arvi Juhana Logren_ syntyi Lapualla joulupäivänä 1823. Vanhemmiltaan, köyhältä työmieheltä ja tämän vaimolta, joka kuuluu olleen lahjakas nainen, ei poika kauankaan turvaa saanut. Äitinsä näet kuoli hänen aivan pienenä ollessaan, ja kun isänsä vähän tämän jälkeen meni uuteen avioliittoon, joutui poika isoisänsä hoidettavaksi. Tämä, joka nuorempana oli palvellut Ruotsin sotaväessä, oli vanhojen päiviensä turvaksi saanut lukkarinviran Lapualla. Rakkautta ei pikku Arvi uudessa kodissaan osakseen saanut. Etenkin siitä alkaen, jolloin hän kykeni auttamaan isovanhempiaan heidän tehtävissään, joutui hän kovan kurin alaiseksi. Lukkari Logren oli äreänluontoinen, sotakomentoon tottunut vanhus, joka ei hellällä kädellä rangaissut kasvattiansa, kun tämä tavattoman vilkkaan luontonsa ja kekseliään mielikuvituksensa opastamana vähänkään eksyi pois siitä, mikä oli hänelle luvallista. Ankaraa kasvatusta lieventämässä ei ollut Arvin oma isänäitikään, sillä tämä oli kuollut eikä ollut lukkari Logrenin toinen vaimo altis hellyydellä kohtelemaan uutta perheenjäsentä. Heikko luonne olisi tämmöisen kasvatuksen alaisena joko masentunut tahi kehittynyt koko elämänajakseen teeskentelijäksi. Arvi poika, joka oli ruumiiltaan vankka ja mielenlaatunsa puolesta peloton ja rohkea, siitä vain karaistui, jos kohta se rakkauden puute, jota hänen täytyi kokea, toistaiseksi jättikin hänen luonteeseensa jotakin kovaa ja murtumatonta. Alakuloisuuteen hän ei antautunut, vaan tyydytti sen sijaan leikillisyyteen taipuvaa mieltänsä kaikenlaisilla kujeilla, joiden terävää kärkeä joskus kotiväkikin kylläkin tuntuvalla tavalla sai kokea. Kerran esim., jolloin lukkarin emäntä, joka oli hyvin taipuvainen kulkemaan kylällä, valmistautui lähtemään pois kotoa, riensi Arvi, joka siihen aikaan oli 12 vuoden ikäinen, kartanon sivu juoksevan ison ojan yli johtavan porraspuun luo ja koversi sen alapuolelta niin heikoksi, että se katkesi isoäidin astuessa sen päälle ja tämä sortui tulvillaan olevaan ojaan.

Sietämättömän raskaaksi kävi ennenpitkää kuitenkin Arville oleskelu isoisän kodissa. Poikarukka teki rohkean päätöksen. Hän lähti taipaleelle elättääkseen itseään kerjuulla. Mutta ehkä vielä katkerammat olivat hänen kokemuksensa mierolaisena. Joskus täytyi hänen päiväkaudet olla ruuatta. Hänen vaikeuksiaan lisäämään tuli sekin, että hänen täytyi kulkea salassa ja joskus moneksi päiväksi piiloutuneena pysyä liikkumatta, isoisä kun ajoi häntä takaa. Niinpä oleskeli hän tästä syystä erään talon heinälatoon sijoitetussa isossa ammeessa, jonka kannessa oli sen verran aukkoa, että hän mahtui konttaamaan siitä sisään. Sinne kuljetti talon palvelija hänelle salaa ruokaa. Kerjuumatkoillaan joutui Arvi kerran Vaasaan asti, inistä hänet kruununkyydillä kuljetettiin isoisänsä tykö Lapualle.

Tähän tapaan kului Logrenin lapsuuden ikä. Ei ollut kolkon kodin eikä villiytyneiden kerjuutoverien muisto omiaan nuoren matkamiehen mieleen jättämään mitään jalostuttavaa ja nostavaa. Mutta näistäkin muistoista kuultavat sen Jumalan viisaat tarkoitukset, joka oli valinnut tuon kovaonnisen pojan välikappaleekseen. Arvin vilkkaaseen sekä rohkeaan itseensäluottamiseen alttiiseen mieleen istutti hän koetusten kovassa koulussa sen suruvoittoisuuden siemeniä, joista kerran oli itävä "murhe Jumalan mielen mukaan, jota ei kukaan kadu". Ja kärsiessään puutetta sekä ihmisten kovuutta oppi kerjäläispoika ymmärtämään, kuinka toivottoman kolkkoa elämä on ilman rakkautta sekä etteivät kovat sanat ja armoton kohtelu riitä taivuttamaan ihmistä oikealle tielle. Kuitenkin tunnusti Logren myöhemmin, että hänen isoisänsä ankaruus oli estänyt häntä sortumasta semmoisiin paheisiin, jotka häneltä olisivat katkaisseet kaiken tulevaisuuden.

Joutui Arvi Logrenin rippikouluaika. Tiedämme (II, 153-56) millainen Lapuan ja koko Suupohjan sivistyskanta ja hengellinen tila siihen aikaan -- 1830-luvun lopussa -- oli. Rippikouluun pyrkijöilläkään ei ollut muuta mielessä kuin päästä lasten asemasta aika-ihmisten joukkoon. Jos kukaan pyrki mieheksi, niin Arvi Logren. Hän, tuo uljas nuorukainen, jonka rohkeutta ja ruumiin-voimia kaikki ikäisensä kunnioittivat, oli edellä muiden oikeutettu pääsemään lapsuudenajan holhoustilasta mittailemaan voimiaan miesten kanssa! Siinä mielessä meni Arvi rippikouluun. Mutta Lapuan rippikoulu ei enää ollut semmoinen, kuin se ennen oli ollut. Sitä hoiti nyt Niilo Kustaa Malmberg. Tavattoman voimallisesti ja samalla ihmeteltävän hellästi ja tahdikkaasti taivutti hän oppilaidensa mielet tajuamaan, mistä oikeastaan oli kysymys. Ei tarvinnut hänen, niinkuin sen ajan pappien yleensä, käyttää enintä aikaa kurin ylläpitämiseen; hänen esiintymisessään ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin, jonka edessä tuo raaka ja hurjaan vallattomuuteen tottunut nuorukaisparvi jo heti alussa hämmästyi, asettui ja nöyrtyi. Yksi vain päätti vielä koettaa, eikö voitaisi vieläkin rippikoulussa harjoittaa vallattomuutta, niinkuin ennen aina oli tehty, ja eikö saataisi tuota kummallista pappia, jonka vakavuus näytti tekevän kaiken ilveilyn mahdottomaksi, edes suuttumaan. Tämä oppilas oli Arvi Logren. Hän heitti virsikirjansa Malmbergia vastaan (II, 154) taikka, niinkuin toiset ovat kertoneet, pienen koiran hänen eteensä, lausuen: "tuossa on teille pääsiäislammas", Israelin pääsiäisestä kun vasta oli ollut kysymys. Niinkuin ennen (II, 154) olemme kertoneet, ei tuo ihmeteltävä opettaja kiivastunut, vaan kutsui tunnin päätyttyä Logrenin huoneeseensa (rippikoulua pidettiin silloin Kauppilassa, missä Malmberg asui), kohteli häntä hyvin hellästi ja antoi hänelle Uuden testamentin.

Tiedetään, että tämä tapahtuma teki lähtemättömästi syvän vaikutuksen Logreniin, mutta tiedetään myöskin, ettei hän silloin vielä herännyt. Päinvastoin hän rippikouluaikansa jälkeen jatkoi elämäänsä yhtä ilmeisesti suruttomana kuin ennenkin. Ei näy se suuri ja laajalle ulottuva herätyskään, jonka Malmberg ja muut heränneet papit Suupohjassa seuraavina vuosina saivat aikaan, eivätkä siitä johtuvat muuttuneet olot ja tavat mitään muutosta hänessä vaikuttaneen. Hänet nähtiin usein korttia pelaavien seurassa, juomingeissa, tappeluissa, yöjuoksuissa y.m., missä suruton nuoriso näilläkin seuduin yhä tapahtuvien uusien herätysten uhallakin itseään edelleen huvitteli. Vapautuakseen isoisänsä holhouksesta, rupesi Logren, rippikoulusta päästyään, rengiksi läheiseen Yli-Tuiran taloon, mistä hän seuraavana vuonna siirtyi etäämmällä olevaan Tomppariin. Täällä hän vielä vapaammin saattoi jatkaa surutonta elämäänsä. Aivan väärin me kuitenkin hänestä ajattelisimme, jos olettaisimme, että hän oli syvään langennut juoppouteen ja muihin paheisiin. Niin ei suinkaan ollut laita. Hän vain, niinkuin hän itsekin myöhemmin on kertonut, "ei ollut muita pahempi". Päinvastoin huomataan hänessä jo näinä aikoina hyvinkin kehittynyt oikeudentunto sekä harvinaista hyväntahtoisuutta, ja nämä ominaisuudet yhdessä hänen erinomaisen kyvykkäisyytensä kera hankkivat hänelle aina ensimmäisen sijan niissä tuttavapiireissä, joissa hänet nähtiin. Logrenissa alkavat yhä selvemmin näkyä ne erinomaiset johtajalahjat, jotka selittävät hänen myöhemmän vaikutusvaltansa Pohjanmaan herännäisyyden johtajana. Hänen miehuullinen luontonsa rupeaa varttumaan ja hänen taitonsa nopeasti käsittää ihmisiä ja niitä olosuhteita, joissa he toimivat, kehittyy kehittymistään. Tähän liittyi hänen jo siihen aikaan harvinainen kykynsä kohti osaavilla nuhteen sanoilla ja sukkelalla ivalla päästä vaikeankin aseman herraksi. Ei ollut hänen tuttavapiirissään kuin yksi ajatus siitä, että hän oli kaikkia tovereitaan lahjakkaampi ja niin yhdessä kuin toisessa suhteessa etevämpi. "Häntä täytyi kaikkien", niin on yksi heistä myöhemmin todistanut, "pelätä ja rakastaa".

Miten suruton Logren olikin, tarjoo hänen luonteensa jo näinä aikoina yhä selvemmin liittymiskohtia Jumalan etsivälle annolle. Pintapuolisuus ja vilpillisyys, nuo tämän armon ehkä vaarallisimmat vastustajat, eivät hänen kirjavan ja totuuden tieltä kauas eksyneen elämänsä uhallakaan saaneet suurempaa valtaa hänen sydämessään. Hän pystyy pysähtymään oikeuden ja totuuden velvoittavan vaatimuksen eteen ja tottelemaan tätä vaatimusta silloinkin, kun on kysymys suuristakin uhrauksista sen tyydyttämiseksi. Ainoastaan yksi esimerkki. Palveltuaan kolme vuotta Tompparissa oli Logren ruvennut rengiksi heränneen Matti Tiitun taloon. Täällä joutui hän rakkaussuhteisiin Liisa Vilppula nimisen palvelustytön kanssa. Avioliitosta ei siihen aikaan ollut kysymystäkään, mutta leikki, jota jatkui vielä viimemainitun muutettua toiseen paikkaan, kehittyi niin pitkälle, ettei seurauksia enää voitu salata. Saatuaan tietää Liisan tilasta, sortui Logren häpeän ja surun valtaan. Näiden tunteiden pohjalla hän ei hirvennyt rakentaa avioliittoa, mutta omaltatunnoltaan ei hän saanut rauhaa. Tukehuttaakseen tuskiaan päätti hän mennä sotaväkeen ja olisi epäilemättä toteuttanutkin tämän aikomuksensa, elleivät hänen herännyt isäntänsä sekä muut olisi saaneet häntä siitä estetyksi. Sen sijaan tapaamme Logrenin seuraavana vuonna Ilmajoella, missä hän isäntärenkinä hoitaa Jaakko Suutalan siellä omistamaa syrjätilaa. Mutta se ajatus, että hänellä oli lapsi ja että hän oli jättänyt tämän lapsen äidin häpeään ja turvattomaksi, ei hänestä luopunut. Hän palasi kotiseudulleen ja meni avioliittoon Liisa Vilppulan kanssa, vaikkei tämä nyt enemmän kuin ennenkään häntä miellyttänyt.

Naimisiin mentyään sai Logren perheelleen asunnon Antti Huhtalan talon maalla Lapuanjoen eteläpuolella. Toimeentulo oli niukkaa, sillä ei ollut hänellä eikä hänen vaimollaan mitään säästöjä, joiden avulla olisi voitu päästä alkuun. Maata heillä ei ollut ensinkään, paljas asunto vain, ja Logrenin täytyi päivämiehenä hankkia perheelleen ja itselleen välttämättömimmät elintarpeet. Usein sai hän viimeiseen asti ponnistaa voimansa torjuaksensa nälkää ja puutetta mökkinsä kynnykseltä. Jo näinä aikoina oli hänestä huolenpito perheensä toimeentulosta kunnianasia, josta hän ei vaikeimmissakaan oloissa millään ehdolla tahtonut luopua. Mutta ei hän toiselta puolen myöskään ollut altis luopumaan suruttomien toveriensa seurasta. Niiden kera hän uskollisesti vietti pyhänajat pelisaunoissa ja niihin kuuluvissa huvituksissa. Jo Tiitun talossa palvellessaan oli hän joutunut tekemisiin heränneitten kanssa. Isäntä piti hartaushetkiä perheensä kanssa ja palvelijatkin olivat joskus niissä mukana, mutta Logren ei ottanut kuuleviin korviinsakaan heränneen isäntänsä kehoituksia, että hänkin saapuisi kuulemaan. Hän päinvastoin pilkkasi heränneitä, arvellen että vanhat "rukoilijatkin" (II, 149), joita vähin löytyi Tiitunkin maalla, olivat heränneitä paljon hurskaampia. Mutta tuo oli vain unessaan häirityn omantunnon ontuvaa puolustusta, jota ei Logren itsekään uskonut, hän kun jo siihen aikaan katseli heränneitten menoa salaisella myötätuntoisuudella.

Logrenin kykyä ja tarmoa todistaa sekin, että hän, elettyään vuoden ajan yllämainitun Huhtalan maalla, pystyi hankkimaan itselleen oman torpan samannimisen kylän Koveronniemellä. Kovissa olosuhteissa, mutta suurella rakkaudella kasvatti pelastuksen Jumala häntä täälläkin. Yhä tuntuvammiksi kävivät totuuden hengen vetämiset, yhä ahtaammaksi rajoittui se piiri, jossa hänen ajatuksensa nyttemmin enää viihtyivät. Hänen täytyi huutaa ne takaisin niin monelta maailman taipaleelta, jolla ne ennen olivat vapaasti temmeltäneet. Muutamana päivänä huomasi hän vaimonsa tuvan seinustalla pukemassa päälleen körttiröijyä mennäksensä heränneitten seuroihin. Logren ei enää pilkannut, loi häneen vain tutkivan katseen ja lausui: "Mitä sitä salaa yrittää valkeuden kanssa elää". Ei tehnyt hän muutakaan muistutusta Liisan hankkeita vastaan, varoitti vain "leikkimästä ja vaatteita edestakaisin vaihtelemasta". Mutta itse ei Logren vielä lähde liikkeelle. Yhä tuntuvammin vetää Jumalan henki, mutta hän ponnistaa vielä vastaan. Murheen ja monenkaltaisten huolten tuulet ovat painaneet sydämen oven raolleen sen korkean vieraan vastaanottoa varten, joka siihen pyrkii, mutta tuo jäykkä mies kokoo viimeisetkin voimansa painaaksensa sen kiinni jälleen. Herra kutsuu, ja Logren kuulee tämän kutsumuksen, mutta hän ei voi päätöstä tehdä, hän laskee vielä kustannuksia. Kun semmoinen luonne vastustaa Jumalaa, niin se vastustaa niin pitkälle kuin suinkin voi, jos se nöyrtyy hänen edessään, niin se nöyrtyy tomuun asti.

Pari vuotta asuttuaan Koveron niemellä muutti Logren, myytyänsä torppansa, johon hän ei milloinkaan ollut oikein mieltynyt, entiseen palveluspaikkaansa Matti Tiitun taloon. Aineellinen toimeentulonsa jäi yhä edelleen raskaan työn varaan. Logren elätti itseään ja perhettään tekemällä talon töitä, kunnostaen itseään niinkuin ennenkin kaikissa toimissaan. Näin kului taas muutamia vuosia. Herra yksin näki, kuinka raskaan sisällisen painon alla Logren varsinkin näinä vuosina oli.

Myöhään eräänä lauvantai-iltana syyskesällä 1851 tuli Logren kotia, 16 hopearuplaa taskussaan. Hän oli ne voittanut korttipelissä. Mutta iloisella mielellä hän ei voittoaan kotia tuonut. Rahat päinvastoin niihin määrin polttivat hänen tuntoaan, ettei hän hirvennyt viedä niitä tupaan, vaan kätki ne kivijalkaan. Samalla mielellä muisti hän niitä aamulla herätessään, ja kun muu talonväki meni kirkkoon ja hän yksinään jäi kotia, alkoi omatunto yhä äänekkäämmin nuhdella häntä tästä ja muista synneistä. Jo joutui hänellekin Herran päivä. Logren hypähtää ylös penkiltä lähteäksensä hänkin kirkkoon. Malmberg saarnaa, sama Malmberg, joka monta vuotta sitten oli häntä niin hellästi rippikoulussa kohdellut -- sama ja kuitenkin toinen. Silloin oli hän nuori ja reipas, silloin tunsi hän voivansa taistella vaikka koko maailmaa vastaan; nyt ilmaisee hänen esiintymisensä ja koko hänen olemuksensa, että hän on paljon kokenut ja paljon kärsinyt. Voimallisena kuni Suupohjan herätysten alkuaikoina kaikuu hänen äänensä, mutta siinä on jotakin vielä enemmän särkevää kuin ennen, jotakin, joka vastustamattomalla voimalla tunkee kaikkiin murheellisiin sydämiin. Ja semmoinen sydän tykki Arvi Logrenin povessa. Ei kukaan koko avarassa maailmassa olisi voinut hänelle, juuri hänelle, niin puhua kuin Malmberg, ei kukaan päästä niin syvälle sydämen salaisimmista piilopaikoista särkemään monivuotisia jäitä. Illalla lainasi Logren isäntänsä körttipuvun ja lähti Marielundiin saamaan enemmän. Samaan tapaan, mutta avaten yhä uusia näköaloja Jumalan valtakuntaan, puhui Malmberg sielläkin. Herra yksin tietää, kuinka kova taistelu Logrenin sydämessä oli, ihmiset näkivät vain, että hän näissä seuroissa paljon itki. Lähtemättömän muiston jätti tämä päivä hänen mieleensä. Siitä vanhoilla päivillään puhuessaan muisti hän senkin, että hän kulkiessaan yksin oikotietä seuroista kotia monta kertaa laski männyn juurelle polvilleen.

Joutui sitten vuosi 1852, jaon kova vuosi. Sinne tänne horjuivat Suupohjan heränneitten joukot, toiset Malmbergista eronneiden pappien opastamina moittien hänestä puhuen, toiset liittyen häneen entistä suuremmalla rakkaudella. Jos Logren olisi ollut vähänkään pintapuolisempi luonne kuin hän oli, ei olisi hänen nuori uskonsa tätä koetusta kestänyt, vaan hän olisi ehkä ainaiseksi pahentunut heränneisiin. Mutta hän ei silmänräpäystäkään horjunut. Hänen herännyt omatuntonsa vakuutti hänelle, ettei kukaan voi niin puhua kuin Malmberg puhui, jollei Jumala ollut hänen kanssaan. Arvi Logrenin herännäisyyttä ei jako päässyt turmelemaan, hänellä oli kylliksi paljon tekemistä oman syntivelkansa kanssa ehtiäkseen jäädä katselemaan ja tuomitsemaan muitten vikoja. Miten suurella rakkaudella ja luottamuksella hän etenkin Malmbergia ajatteli, näkyy varsinkin seuraavasta. Syksyllä v. 1852 ilmoitti viimemainittu tarvitsevansa renkiä. Ystävät ehdottivat Logrenia, jos tämä vain rupeaisi. Hyvin luultavalta tuntui kuitenkin, että hän kieltäytyisi, hän kun naimisiin menemisensä jälkeen ei enää ollut tavallisena renkinä palvellut ja sitäpaitsi kyllä pystyi itseään ja perhettään muullakin tavoin elättämään. Mutta Logren ei epäillytkään, vaan otti mielellään vastaan tarjouksen. Hänen vaikuttimenaan oli ilmeisesti, paitsi rakkaus Malmbergiin, se perinpohjainen muutos, joka hänessä oli tapahtunut. Pääasiana oli hänellä nyttemmin taivaan valtakunnan voittaminen, ja tämän pyrkimyksen rinnalla supistuivat maalliset edut ja voitot pieniksi. Syksyllä 1852 muutti hän perheineen Marielundiin, missä Malmberg siihen aikaan asui.

Oltuaan vuoden ajan tavallisena renkinä sai Logren, Marielundin isäntärengin luopuessa toimestaan, tämän paikan. Malmberg oli etevä maanviljelijäkin ja hänellä oli laajat viljelykset. Suupohjan kuuluisat suoviljelykset pääsivät suureksi osaksi hänen esimerkkinsä vaikutuksesta alkuun. Kartuttaakseen pieniä tulojaan hän tähän aikaan päätti vieläkin laajentaa maataan ja osti sentähden vastapäätä Marielundia Nurmonjoen vasemmalla puolella sijaitsevan _Tynjälä_-nimisen talon. Näin suuren maanviljelyksen hoitaminen ja suuren työkansan johtaminen ei ollut mikään helppo asia, mutta Logren täytti tehtävänsä miehen tavoin. Tynjälään muutettuaan rakennutti Malmberg itselleen ja perheelleen omituisen asunnon, jättäen pirttirakennuksen yksin palvelijoille, joita oli 12 renkiä ja yhtä monta piikaa ja sitäpaitsi usein apuväkeäkin lisäksi. Lukuisan palvelijakunnan silmälläpito sisälläkin jäi suureksi osaksi Logrenin toimeksi. Tietysti on ansio siitä erinomaisesta, kuuluisaksi tulleesta järjestyksestä, joka vallitsi Tynjälän tuparakennuksessa, etupäässä Malmbergin, mutta riippui se huomattavassa määrässä Logrenistakin. Olemme ennen viitanneet hänen johtajalahjoihinsa. Tuskin tarvinnee huomauttaa, että hän niitä tässä uudessa toimessaan paljon kehitti. Ja ennenkaikkea kehittyi hän hengellisessä suhteessa. Paitsi lauvantai- ja sunnuntai-iltoina, jolloin Tynjälän pirtissä olivat seurat, ellei niitä niinä iltoina pitäjällä pidetty, tuli Malmberg usein iltasin väellensä Jumalan sanaa jakamaan, ja jos kukaan tarkasti kuunteli ja suuren opettajan neuvot mieleensä kätki, niin Logren. Eikä siinä kyllin. Hän seurasi isäntäänsä tämän matkoilla, ei vain silloisen laajan Lapuan seurakunnan kappeleihin, vaan kauas pohjoisessa Kalajoen-varrella y.m., asuvien heränneitten luo. Etenkin viimemainitut matkat, jolloin hän sai pitkät hetket olla kahden kesken isäntänsä kanssa, keskustella hänen kanssaan "salatusta viisaudesta" sekä kuunnella hänen arvostelujaan herännäisyyden entisistä ja myöhemmistä vaiheista, olivat hänelle enemmän kuin yhdessä suhteessa erinomaisen tärkeät. Selvää on, että Logren, joka luonnoltaankin oli kaikelle tosi edistymiselle harvinaisen altis, semmoisen seurustelun kautta oppi paljon muutakin kuin puhtaasti uskonnollisia asioita ja että hänen yleinen sivistyskantansa siten kohoamistaan kohosi. Malmbergin ei tarvinnut pelätä asettaa ketä hyvänsä rinnalleen, sillä hän säilytti aina johtaja-arvonsa, eikä kukaan, kaikista vähimmin Logren, koettanutkaan häneltä sitä riistää. Toinen pysyi isäntänä, toinen palvelijana, mutta heidän välillään syntyi ja kehittyi mitä likeisin ystävyys. Malmberg ei olisi voinut säilyttää tätä valtaa niin itsenäisen ja luonnostaan ylpeän miehen yli kuin Logren oli, ellei tämä edelleen olisi saanut yhä uusia todistuksia isäntänsä elävästä suhteesta Herraan, eikä olisi viimemainittu niin avomielisesti avannut sydäntään palvelijalleen, jollei hän vuosi vuodelta yhä selvemmin olisi päässyt käsittämään, miten etevä ja jalomielinen tuo palvelija oli. Tuloksena oli, että Logren Malmbergin seurassa kehittyi heränneen kansan johtomieheksi, jonka vertaiseksi niin yhdessä kuin toisessa suhteessa ani harva talonpoikaismies milloinkaan on päässyt. Yhtä syvällisiä Jumalan valtakunnan salaisuuksien tulkkeja, muutamia syvällisempiäkin, tunnemme aikuisemmilta ajoilta heränneitten talonpoikien joukossa, ja hänen aikalaisistaan on ehkä Rauhala tässä suhteessa häntä etevämpi, mutta ei ketään niin kiireestä kantapäähän sivistynyttä kuin hän. Eikä ole löytynyt toista talonpoikaa, joka pelkällä katseellaan ja esiintymisellään niin pystyi villiytyneitäkin kansanjoukkoja hallitsemaan. Hänen käytöksensä oli verrattoman arvokasta, tekisi mieli sanoa esteettisesti kaunista. Ja niin todellista oli hänen sivistyksensä, ettei hänessä myöhempinäkään aikoina, jolloin herrasmiehetkin etsivät hänen seuraansa, huomaa pienintäkään taipumusta pyrkiä pois omasta säädystään. Siihen kuulumista piti hän päinvastoin aina kunnianaan, vaikka hän toiselta puolen niin yhdessä kuin toisessa suhteessa tahtoi nostaa sen sivistystasoa.

Jo sanotusta voi huomata, miten ratkaisevan tärkeä Malmbergin koulu Logrenille oli. Sen vaikutus häneen tulee yhä selvemmin näkyviin hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Huomautamme tässä yhteydessä ennen kerrotun lisäksi vain yhdestä piirteestä hänen luonteessaan, joka samoinkuin moni muukin selvästi muistuttaa hänen likeistä suhdettaan opettajaansa. Olemme viitanneet Logrenin alkuansakin rohkeaan ja urhoolliseen luontoon. Hän oli miehevä mies sanan täydessä merkityksessä. Sama ominaisuus on huomattavimpia piirteitä myöskin Malmbergin luonteessa, emmekä epäile väittää, että tämäkin henkinen sukulaisuus veti heidät toisiinsa ja vahvisti sitä myötätuntoisuutta, jota he alusta alkaen tunsivat toisiaan kohtaan. Samalla kun tämä Logrenin luontainen taipumus kehittyi ja varmistui seurustelussa ensinmainitun kanssa, vaikutti häneen tämän kärsimysten koulussa rikastunut rakkaus sanankuulijoitaan kohtaan puhdistavasti ja jalostavasti. Hänkin kehittyi mieheksi, joka ei pelännyt julistaa totuuden sanaa kenelle hyvänsä, mutta samalla helläksi, kiusatuita ja murheellisia sääliväksi neuvojaksi. Itsestään on selvää, että likeinen seurustelu Malmbergin valtaavan personallisuuden kanssa jätti mitä syvimpiä jälkiä niin älykkääseen ja kaikelle jalolle alttiiseen mieleen kuin Logrenin oli. Mutta opettajansa matkijaksi hän ei kehity, vaan itsenäiseksi, jos kohta hänen hengessään toimivaksi heränneitten johtajaksi.

Niin mieltynyt kun Logren olikin asemaansa Tynjälässä, alkoi hänessä muutamien vuosien kuluttua uudelleen herätä ajatus oman kodin perustamisesta. Siihen oli häntä vaatimassa helposti selitettävä huoli perheensä toimeentulosta tulevaisuudessa, mutta ehkä vielä suuremmassa määrässä hänen luontainen taipumuksensa saada ominpäin koetella voimiaan. Malmberg ei alussa tahtonut kuulla puhuttavankaan erosta. Hän rakasti Logrenia vilpittömästi ja tiesi tulevansa kovin kaipaamaan hänen seuraansa, jotapaitsi hän niin yhdessä kuin toisessa suhteessa oli erinomaisen tyytyväinen etevän isäntärenkinsä töihin ja toimiin Tynjälässä. Mutta kunnioittaen Logrenin toivomusta, alkoi hän vihdoin taipua. Uusia epäilyksiä heräsi hänessä kuitenkin ennenpitkää. Logren näet pyysi häneltä mökin paikkaa jossakin latvasaralla. Kokeneena maanviljelijänä ymmärsi Malmberg vain liika hyvin, millaiset kärsimykset hänen ystäväänsä odottaisivat tuommoisessa syrjäisessä ja hallanarassa seudussa, jonka raivaaminen viljamaaksi sitäpaitsi vaatisi mitä kovinta työtä. Hän esteli. Kun Logren ei kuitenkaan luopunut pyynnöstään, tarjosi Malmberg hänelle torpan paikan _Rautakorvessa_, missä hänellä oli viljelty suo. Tätä jalomielistä tarjousta ei Logren kuitenkaan suostunut vastaanottamaan, hän kun itse tahtoi raivata peltonsa. Vihdoin sovittiin siten, että viimemainittu rakentaisi asuntonsa suon laidassa olevalle kivikkomaalle, missä kasvoi tuuheaa kuusikkoa. Lisäksi sai hän alangosta kaistaleen suota viljelysmaaksi.

Niinkuin Malmberg pitivät Logrenin muutkin ystävät näitä hänen hankkeitaan uhkarohkeina, ja hyvin moni hänelle tuohon tapaan puhuikin. Mutta huonosti häntä tuntisimme, jos luulisimme hänen noista varoituksista säikähtäneen. Turvaten lempilauseeseensa: "Kun itsekin koettaa, niin Jumalakin auttaa", siirtyi hän syksyllä 1857 Rautakorpeen. Asunnokseen sai hän alussa Malmbergin omistaman siellä olevan kytötuvan. Seutu, joka ei ollut aivan asumatonta, sijaitsee noin 10 km. päässä Lapuan kirkolta.

Selvää on, että Logrenin täytyi odottaa vuosikausia, ennenkuin hän voisi toivoa leipää uudistalonsa karusta maasta. Saadakseen sillä välin elatusta itselleen ja perheelleen johti hän edelleen Malmbergin työväkeä, tehden vain väliaikoina omia töitään. Sitäpaitsi hankki hän itselleen lisätuloja leikkaamalla lasia, jonka taidon hän niinikään oli Tynjälässä oppinut. Joskus kävi hän oman pitäjän ulkopuolellakin lasimestarin tointa harjoittamassa.

Ystävien avulla sai Logren syksyllä 1858 asuntonsa niin valmiiksi, että hän saattoi asettua siihen asumaan. Mutta samaan aikaan kohtasi häntä ja koko herännäisyyttä isku, jota ei ollut helppo kantaa. Varhain aamulla syyskuun 21 p:nä, Logrenin vielä pukeutuessa, kuului kovaa ajoa hänen asuntoonsa johtavalta tieltä, ja kun hän hetken kuluttua katsoi ulos ikkunasta, huomasi hän kartanolla Malmbergin hevosen. Mies, joka sillä oli ajanut, riensi tupaan. Hänen sanottavanaan oli: "pastori on kuollut". Murtunein mielin lähti Logren sanansaattajan kanssa Tynjälään rakkaalle vainajalle maahanpanijaisia toimittamaan.

Surusta jähmettyneenä palasi Suupohjan herännyt kansa Malmbergin haudalta. Tuskin uskallettiin ajatella, millaiseksi tulevaisuus tästälähin muodostuisi. Mitä tulisi näiden heränneitten vasta jaon hävittävien myrskyjen jälkeen uudelleen kokoontuneesta joukosta, jossa oli niin paljon taitamattomia, vasta maailman turulta tulleita jäseniä? Ken pitäisi joukot koolla, kun johtaja oli kaatunut? Kuka puhuisi seuroissa, niissä kun pitkiin aikoihin oli kuulunut vain tuon ainoan heränneitten seuroja enää suosivan papin ääni, tuon verrattoman puhujan ääni, joka vasta oli kirkonmultiin kätketty? Hänen kera ei yksikään oppimaton maallikko ollut rohjennut hartauskokouksissa ääntään seurapuheeksi korottaa -- ja löytyikö sitäpaitsi ketään, joka tuohon ensinkään kykenisikään? Ja jos löytyi, uskalsiko?

Syvästi kunnioittavalla rakkaudella kätkivät Malmbergin uudestaan kokoamat heränneet sydämissään hänen opetuksiaan ja neuvojaan. He elivät menneitten aikojen muistoissa, koettaen huolellisesti varoa, etteivät joutuisi unohduksiin häneltä saamansa matkaeväät. Toinen muisti yhtä, toinen toista, mutta vaaranalaiseksi joutui perintö, sitä kun ei heti ruvettu kokoamaan yhteen, vaan kukin oli altis säilyttämään omaa osaansa oman sydämensä kätkössä erikseen kaikille tarkoitetusta kokonaisuudesta. Ja salaa alkoi monen yksinäisyyteen vetäytyneen povessa kaipuun tuhan alla kyteä outo tuli, jonka valossa omat muistot ja niihin perustuva "salattu viisaus" näyttivät muiden muistoja ja viisautta paremmilta. Mutta tyhmät ja yksinkertaiset, joilla ei ollut tuommoista koottua varastoa, josta olisivat voineet elää, etsivät nälkäisinä, mistä saisivat uutta ravintoa korpimatkan vaellusta varten. Oikeaan osasi sentähden, niin ihmisiin turvaavilta kuin hänen sanansa ehkä monen mielestä kuuluivatkin, Vilhelm Niskanen, kun hän näinä aikoina, noin v. 1859, kirjoitti Arvi Logrenille:

"Sinä et ole vielä pahentunut, ja on vielä monta muutakin, jotka eivät ole pahentuneet Kristuksen halpaan muotoon ja huonoon seurakuntaan, joka on virheitten ja puutosten alainen; josta löydätte opettajat, joittenka kautta te Jumalalta opetetuiksi ja oppineiksi tulette. Vaan teidän seassanne on niitäkin, jotka kiipeevät korkealle sivu Jumalan järjestyksen ja tulevat seurakuntaan niinkuin he olisivat Jumalalta opetetuita. Tätä korkeata henkeä sinä karta ja paina alas sekä itsessäsi että muissa ja tulkaa aina siihen halpaan ja virheitten alaiseen seurakuntaan, josta te olette ennenkin löytäneet ylönkatsotun ja kiusoissa ja vaivoissa harjaantuneen opettajan ja jonka kanssa te tulette Jumalalta opetetuiksi ja oppineiksi. Ei minun tarvitse teille kirjoittaa niinkuin totuuden tietämättömille, vaan ettette väsyisi teidän mielessänne näin halvasta kohdasta, etsiessänne näin kallista asiaa, joka ijankaikkiseen elämään johdattaa ja opettaa. -- -- -- Nämä ylpeät henget tunne: he tulevat niinkuin he olisit Jumalalta oppineet taivaasta eikä ihmisten kautta Jumalalta maan päällä."

Se seikka, että Niskanen, joka, niinkuin tiedämme, jo jaon aikoina oli saavuttanut hengellisen isän maineen Suupohjassakin, kirjoitti nämä sanat juuri Logrenille, osoittaa selvästi, että tämä melkein heti Malmbergin kuoleman jälkeen oli päässyt vaikutusvaltaiseen asemaan ainakin kotiseutunsa heränneitten piirissä. Etäämmälläkin tuntui ehkä jo tähän aikaan tuo hänen vaikutusvaltansa, koska esim. Niskanen yllämainitussa kirjeessään pyytää häntä tervehtimään "Härmän miehiä itse kutakin nimeltänsä". Nämä -- _Kustaa Keskinen, Matti Järvi_ ja _Matti Takala_ -- olivat juuri niitä, jotka mieltyen luultuun sisälliseen valoonsa pyrkivät muita korkeammalle. Aivan vapaa tästä viasta ei lie _Matti Peräsarkakaan_ (k. 1885) ollut, vaikka toiselta puolen on myönnettävä, että hänen herättävä vaikutuksensa Ylistaron pitäjän _Untamalan_ kylässä, missä hän koko elinaikansa asui, ei suinkaan ollut vähäarvoinen.

Ensinmainitut henkilöt eivät tyytyneet yksin ihailemaan valoaan, he alkoivat koettaa vetää muitakin sitä katselemaan. Kukin heistä pyrki päästä suosituksi seurapuhujaksi sekä hankkimaan itselleen joukkoa. Heidän yrityksensä eivät kuitenkaan onnistuneet, he kun itsekkäillä pyyteillään päinvastoin herättivät vastaansa heränneitten epäluulot. Pyytämällä Logrenia kirjeessään lausumiensa perusteiden mukaan heitä varoittaen oikaisemaan, osoittaa Niskanenkin luottavansa häneen ja tahtovansa häntä johtomiehenä toimimaan Suupohjan heränneitten keskuudessa. Itse ei Rautakorven "Arvee", joksi ystävät olivat hänen nimensä muodostaneet, millään tavoin ollut johtajaksi pyrkinyt, mutta juuri hänen vaatimattomuutensa ja itsekkäistä pyyteistä, niin arkioloissa kuin seuroissa, vapaa esiintymisensä olivatkin hänen näiltä ajoilta alkavan johtajatoimensa menestymisen tärkeimpiä edellytyksiä. Heränneet, eikä Logren itse, olivat hänet johtajakseen valinneet. Alku oli seuraava.

Lähellä Logrenia asui omassa mökissään keski-ikäinen nainen _Justiina Rautakorpi_, tavallisesti tunnettu nimellä "Rauta-Tiina". Hän oli harvinaisen lahjakas nainen, suora, vakava ja rohkealuontoinen. Nuoruudessaan oli hän palvellut Malmbergilla ja voittanut hänen ja koko hänen perheensä rakkauden. Luovuttuaan keski-ikäisenä tästä palveluksesta, asettui hän asumaan Rautakorpeen, joka oli hänen alkuperäinen kotiseutunsa. Paljon muistoja ja paljon uskonnollista valistusta toi hän muassaan tänne. Usein pistäytyivät ystävät hänen luokseen kuulemaan hänen valistuneita neuvojaan ja hänen hupaisia kertomuksiaan menneitten päivien tapahtumista. Varsinkin Malmbergin kuoleman jälkeen kokoontui hänen mökkiinsä murheellisia neuvonpyytäjiä tai utelevia tuttavia kuuntelemaan hänen puheitaan. Monet syys- ja talvi-illat siellä haasteltiin parannuksen asiasta ja monet virret siellä Tiinan kauniin äänen ohjaamina veisattiin. Ei viipynyt kauan, ennenkuin tuon etevän naisen valta sielujen yli tuli selvästi näkyviin. Jos sikäläiset heränneet olisivat tienneet, kuinka usein naiset Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen heränneitten piireissä olivat esiintyneet johtajina, olisi Tiinan vaikutusvalta ehkä kasvanut suuremmaksi, kuin Suupohjan oloissa muutoin oli mahdollista. Mutta suureksi se nytkin kasvoi, niin suureksi, että muutamat rupesivat ajattelemaan häntä ainakin kotiseutunsa herännäisyysliikkeen johtajaksi. Ompa sitäkin väitetty, ettei hän itsekään ollut siihen taipumaton. Miten oudoilta nuo heränneitten tuumat Suupohjan oloissa tuntuvatkin, ovat ne helposti selitettävissä. Tiina tunsi tarkoin Malmbergin opetustavan ja oli perehtynyt hänen uskonnolliseen kantaansa. Tutuilta tuntuivat hänen puheensa, tutuilta hänen neuvonsa. Ja kun hän keskusteluissa osasi höystää sanansa kehoittavilla, vanhoja muistoja taitavasti esille loihtivilla kertomuksilla, kun hän niin suoraan pääsi ihmisten sydämen ovelle ja nämä niin sukkelasti sai aukeamaan, niin oli silloisissa oloissa hyvinkin luonnollista, että ainakin kotiseutunsa heränneitten johto aluksi solui hänen käsiinsä. Mutta ikäänkuin vaistomaisesti tuntien, että seurapuheitten pitäminen kuului miehille eikä naisille, eivät Tiinan opetuslapset häntä siihen vaatineet eikä hän itsekään niin julkiselle puhujapaikalle pyrkinyt.

Varsinkin yhdessä suhteessa oli tämä Tiinan neuvojanaolon aika tärkeä. Heränneet oppivat etsimään neuvonantajaa ja jota enemmän he semmoista etsivät, sitä enemmän he kaipasivat. Tämä kaipuu se oli, joka ennenpitkää ohjasi heidän askeleensa Logreninkin asuntoon. Ja kaikki, jotka sinne osasivat, tiesivät kertoa, että hän oli erinomainen neuvomaan sekä aina valmis murheellisille ja kiusatuille lohdutuksen ja toivon sanoja jakamaan. Kun sitäpaitsi saatiin kuulla, että Vilhelm Niskanenkin oli neuvonut ystäviä kääntymään Logrenin puoleen, niin ei voinut tämä kauemmin pysytä syrjässä. Hänen täytyi ryhtyä herättämään ystäviään uneliaisuudesta, nostamaan ylös uupuneita, lohduttamaan murheellisia, julistamaan uutta armonaikaa heränneitten horjuville joukoille, todistamaan kaikille, että Herra elää. Hänen täyttyi, sillä heränneet vaativat ja Jumala vaati.

Olemme huomauttaneet Logrenin harvinaisista lahjoista. Paitsi niitä tietoja, joita hän oli koonnut Malmbergin ja joskus muittenkin heränneitten pappien sekä muiden sivistyneiden henkilöiden kanssa seurustellessaan, oli hän heräämisestään asti ahkerasti käyttänyt joutoaikaansa lukemiseen. Muuttaessaan pois Tynjälästä oli hänellä niin vähän omaisuutta, että joukkonsa ja kaikki heidän kapineensa mahtuivat kahteen hevoskuormaan; mutta harvalukuisten huonekalujen joukossa oli kirjakaappi. Kun tiedämme, miten pienet Logrenin rahatulot näihin asti olivat olleet, täytyy meidän ihmetellä tätä todistusta hänen rakkaudestaan kirjallisuuteen. Eikä ollut hän kirjojaan lukenut, niinkuin ihmiset ylimalkaan lukevat, vaan hän oli pyrkinyt luetun ytimeen, sulattanut mitä oli lukenut ja muodostanut siitä oman, lujan vakaumuksen pohjalle perustuvan mielipiteensä. Ja elämänsä koulussa oli hän oppinut kaikissa vaiheissa tarkkaamaan Jumalan viisasta ja armollista johtoa, ja sentähden hän muillekin pystyi niin elävästi näyttämään, kuinka likellä pelastuksen Jumala on silloinkin, kun ihmislapsi mielettömyydessään häntä pakenee. Armoa kerjäävänä syntisenä tahtoi hän itse seisoa Jumalan edessä ja siihen asemaan pyysi hän saada sanankuulijansakin tyytymään. Salaisen viisauden saavuttamisesta kerskaileva, muitten uskoa ylimielisesti tuomitseva jumalisuus oli hänelle kaikista epämiellyttävintä. Eikä tyytynyt hän ylimalkaiseen, omista asioistaan vieraantuneeseen kristillisyyteen. Kumpaakin löytyi hajaannustilassa olevassa herännäisyydessä, ja kumpaakin tunsi hän itsensä kutsutuksi painamaan alas. Mutta hän tahtoi myöskin tukea heränneitä ja nostaa, tahi oikeammin: juuri tämä oli hänen päämääränsä. Sydämeensä oli hän syvään kätkenyt Lutherin vanhurskauttamisopin kirkkaan helmen. Siellä se välkkyi ja sieltä se säteili lämpöään ja valoaan koko hänen uskonnolliseen katsantotapaansa. Ei tullut kenenkään vilu siinä opinrakennuksessa, johon hän sanankuulijansa kutsui, sillä tuo helmi lämmitti kylmätkin sydämet; eikä tarvinnut kenenkään siinä pimeässä haparoida, sillä sama helmi loi siihen alituisesti kirkasta valoaan.

Kovia joutui Logren kokemaan Rautakorven kylmillä mailla. Malmberg ei ollut sitä suotta pelännyt ja varsinkin siitä syystä koettanut pidättää häntä luonansa. Mutta päätös oli tehty, ja miehen tavalla alkoi ja jatkoi Logren taisteluaan vaikeuksia vastaan. Jo vuoden perästä Rautakorpeen muuttonsa jälkeen oli hän ystävien avulla saanut vähän maata raivatuksi, korjannut perunoita omasta maasta sekä heiniä lehmälleen. Mutta muuta ei ollut talven varaksi. Logren turvautui lasin-leikkuuseen, ja kun ei tämä hänelle riittävää tuloa tuottanut, lainasi hän rahoja, osteli kotiseudullaan lintuja ja voita, hankki itselleen hevosen ja lähti Helsinkiin ostoksiaan myymään. Tyytyväisenä palasi hän kotia pienellä voitollaan, entistä virkeämpänä todistaaksensa ystävilleen siitä Herrasta, joka koettelee, mutta ei hylkää.

Kovaa oli aika. 1860-luvun suuret nälkävuodet, joiden hädästä ei Etelä-Suomessa paljoa tiedetty ennen vuotta 1867, alkoivat Pohjanmaalla, ainakin hallanaroilla seuduilla, jo v. 1862 ja niitä kesti katkeamatta vuoteen 1869. Koko ensimmäisenä vuosikymmenenä Rautakorvessa asuessaan Logren tuskin kertaakaan omasta maasta sai leipänsä. Kun sitä olisi voinut ruveta toivomaan, tulivat hallavuodet. Kova oli hänelle varsinkin vuosi 1863. Jo edellisenä kesänä oli halla vienyt kaikki, ja niin kävi nytkin. Logren turvautui kauppaansa. Mutta sitäkin yritystä kohtasi onnettomuus, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan. Liiterirakennuksessaan oli hänellä muutamana syysiltana v. 1863 koottuna kaksi kuormaa voita ja lintuja, joita hän aikoi seuraavana päivänä lähteä viemään Helsinkiin. Yöllä syttyi liiterirakennus tuleen ja poroksi paloivat kalliit kuormat. Kaikki oli vakuuttamatta. Kova oli onnettomuus jo semmoisenaan, mutta raskainta kaikesta oli se, että tässä kaiken todennäköisyyden mukaan oli kysymyksessä murhapoltto. Siitä epäiltiin täydellä syyllä erästä naapuria, jota Logren joskus oli nuhdellut huonosta elämästä. Ystävien avulla, joista jo näinä aikoina ensimmäisenä tulee näkyviin herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnettu _Juho Malkamäki_, pääsi hän jälleen elämää jatkamaan. Pahenematta Herran kuljetukseen, jos kohta tämä joskus tuntui hänestä hyvinkin kovalta, ja nöyrtyneenä hänen väkevän kätensä alle, jatkoi Logren menestyksellä työtään aineellisen toimeentulonsa puolesta. Ylentävää on nähdä, miten hän, nälkävuosien käydessä yhä kovemmiksi, aina oli valmis köyhiä auttamaan. "Muista", sanoi hän vaimolleen, "että meitä on kaksi kerjäläistä mennyt yhteen; sinä olet pyydellyt jyväkouraa ja minä leivänpalaa; meidän ei sovi yhtään pyytelevää päästää auttamatta pois." Sitäkin miestä, joka oli häneltä liiterirakennuksen kauppakuormineen polttanut, muisti hän nälkävuosina monesti avustuksilla, lahjoittaen hänelle muunmuassa kerran kokonaisen silakkanelikon. "Minä kokoan kuumia hiiliä pääsi päälle", sanoi hän tälle. Ihmeellisesti Jumala häntä kovimpinakin aikoina auttoi. Monen talollisenkin syödessä petäjä- ja olkileipää, ei Logren semmoista tarjonnut edes kerjäläisille. Hänen pöydällään oli aina puhdasta leipää, vaikka hän avuliain käsin jakoi sitä apua tarvitseville. Kaivuu- ja kuokkimistyötä viljelyksillään hankki hän hyvin monelle ja antoi työmiehilleen hyvää ruokaa kotiakin vietäväksi. Häneltä näkyi riittävän jos kuinka monelle. Mutta helposti hankittuja eivät olleet ne leipäavustukset y.m. lahjat, joita hän hätää kärsiville noin auliisti jakeli. Rahaa täytyi lainata, eikä korkeastakaan hinnasta aina ollut leipää saatavissa. Herraan turvaten pääsi hän kuitenkin eteenpäin, päivän kerraltaan.

Vielä odotti Logrenia kärsimyksiin vaativa isku. Se tuli tällä kertaa kovempana kuin koskaan ennen. Rakennus, jossa Logren asui, oli alkanut tuntua hänestä ahtaalta, siinä kun oli vain tupa ja yksi kamari. Keväällä 1865 rupesi hän siihen rakentamaan huonetta lisää. Kun lisärakennus syksyllä jo oli valmistumaisillaan, putosi Logren ylimmältä hirreltä alas selkä kiveä vasten. Tajutonna kannettiin hänet sisälle. Monena päivänä odotettiin joka hetki hänen kuolemaansa. Logren virkosi kuitenkin ja vähitellen alkoi ystävissä herätä toivo, ettei Herra vielä ottaisikaan häntä pois. Malkamäki lähti Vaasaan puhuttelemaan kuuluisaa J. J. Bäckiä, ja tämän neuvojen mukaan hoidettuna parani Logren vähitellen. Pari kuukautta täytyi hänen kuitenkin olla aivan vuoteen omana. Tämä aika tuntui hänestä sitä pitemmältä ja raskaammalta, kun hän alussa ei toivonutkaan koskaan enää pystyvänsä työhön. Niin tarmokkaalle ja toimintahaluiselle miehelle, kuin Logren oli, olivat etenkin tämänkaltaiset kärsimykset mitä raskaimpia. Mutta Herra auttoi taas päivä päivältä eteenpäin. Ja helpommaksi kävi vähitellen tautivuodekin samassa määrässä kuin hänelle selvisi, että Jumala oli laskenut nämä kärsimykset hänen päällensä saadaksensa häntä puhutella vielä likeisemmin kuin ennen. Nyt oli hän myöskin tilaisuudessa tyydyttämään lukuhaluaan, johon ahkera työ sekä yhä tihenevät seuramatkat kotiseudulla ja Kalajoen-varrella eivät olleet suoneet hänelle paljoakaan aikaa. Omia asioitaan Jumalan kasvojen edessä joutui hän tällä tavoin yhä enemmän tarkastamaan, ja siinä opittu viisaus tulikin olemaan hänen seurapuheittensa herättävänä, heränneitä uudelleen kokoavana perussäveleenä. Omaa kunniaansa tavoittelevat ja eriseuraisuuden tulta lietsovat seurapuhujat Härmässä ja muualla eivät saavuttaneet tarkoitustaan, kansa kun yhä suuremmalla luottamuksella kuunteli Logrenin opetusta. Ja vaikea oli itserakkaan puhujan nyttemmin enää tulla seuroissa toimeen ja saada kannatusta hankkeilleen, tuo uusi neuvoja kun sanoillaan ja esimerkillään niin voimallisesti neuvoi jokaista nöyrtymään ja vähenemään Herran edessä. Pitkiä puheita ei Logren seuroissa pitänyt, mutta kohti kävi joka sana. Ei hän imarrellut heränneitä -- siihen alentumaan oli hän liika suora ja vilpitön -- hän päinvastoin säälimättä veti valkeuteen viat ja rikokset, usein hyvinkin ankarasti nuhdellen syyllisiä, mutta hän teki sen niin, että ihmiset heräsivät ja murtuivat. Ei hän vikoillut muita puhujia, hän päinvastoin usein otti sanottavansa lähtökohdaksi jonkun lauseen heidän puheestaan, aloittaen sanoilla: "-- niinkuin täällä jo on sanottu", tai ilmaisten muulla tavoin, ettei hän muiden kustannuksella tahtonut vetää huomiota puoleensa. Mutta syvän vaikutuksen tekivät toiselta puolen esim. seuraavat hänen muutamassa Härmässä pidetyssä kokouksessa lausumansa sanat: "Meitä on täällä monta puhujaa, mutta kenellä meistä on omain asiainsa kanssa tekemistä." Sentähden levisikin heränneitten piireissä sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella, missä hän silloin tällöin kävi ystäviä tervehtimässä ja mistä tultiin häntä hänen kotiseudulleen kuulemaan, se maine, että hän oli suora ja valistunut mies, jonka neuvoihin ja opetuksiin oli täysi syy luottaa.

* * * * *

Nopeasti levisi Ylivieskassa, Nivalassa, Haapajärvellä, Sievissä y.m. "Kiireen talven" hurmahenkisyys. Kiivainta oli liike Löytynperä-nimisessä kylässä Ylivieskan ja Nivalan välisellä rajalla. Niin pitkälle meni taitamaton kiivaus Jumalan valtakunnan puolesta, että toisinaan kirveellä hakattiin pois "koristeet" sängyistä ja muista omien ja heränneitten naapurien huonekaluista, revittiin pois "kiiltävät" napit vaatteista ja vaadittiin hankkimaan "vaatteesta tehdyt", jommoisia entisinä aikoina oli käytetty y.m. Seuroissa yltymistään yltyivät ne hullunkuriset temput ja kujeet, joista ennen olemme kertoneet. Jos joku vastusti, kannettiin hänet liisteillä kartanolle, kiivailijain huutaessa: "Mitä ne kuolleet elävien joukossa tekevät."

Tällä kannalla olivat asiat, kun Logren, Rauhalan ja muiden kehoitusta noudattaen (IV, 463), muutamien ystävien seuraamana maaliskuussa 1867 saapui Kalajoelle. Kuinka hartaasti häntä oli odotettu, näkyy siitäkin, että Juurikoski ja jotkut muut huomatut miehet lähtivät häntä vastaan Rautioon. Ja kuitenkin on huomattava, että viimemainittu varsinkin "Kiireen talven" ilmiöihin nähden oli asettunut toiselle kannalle kuin Rauhala, joka kaikista tämän puolen miehistä oli Logrenille likeisin. Mutta asema olikin nyt sellainen, että kaikki vakavamieliset olivat alttiita tekemään suuriakin myönnytyksiä voidakseen yksimielisesti taistella hurmahenkisyyttä vastaan. Jo Rautiossa saatiin murtumaan Juurikosken "Kiireen talven" miehiä vastaan liiaksi ärtynyt mieli. Paljon miettimistä antoivat hänelle Logrenin sanat: "Kiivaudellako ja yksin luulit saavasi sen metelin asetetuksi."

Logrenia ja muita "Etelän-miehiä" odotti Ylivieskassa Nisulan talossa harvinaisen lukuisa seuraväki. Mutta sinne oli saapunut paljon suruttomiakin, jotka nyttemmin olivat äärimmäisiin asti ärtyneet "Kiireen talven miehille". Noiden suruttomien johtajaksi oli ruvennut Juurikosken poika Matti Helaala, joka oli kovin suuttunut hurmahenkisille, nämä kun olivat hänen "isäänsä sortaneet". Ei aikaakaan, niin tunkeutui kartanolta sisään muutamia miehiä, joilla ilmeisesti ei ollut muu tarkoituksena kuin kiusanteko. He liikkuivat edestakaisin seuratuvassa vieläpä tupakoivatkin, vaikka seurat jo olivat alkaneet. Lysti, Antti Niskanen y.m. "Kiireen talven miehet" rupesivat nyt siirtelemään häiritsijöitä ulos portaille. Tästä raivostui kartanolla oleva suruton, satalukuinen joukko. Syntyi hirveä melu, kalikoita ja halkoja heiteltiin porstuaan. Veisuu taukosi -- hämmästyneenä odotti seuraväki veristä tappelua. Logren nousi paikaltaan ja riensi portaille meteliä asettamaan. Tuskin oli hän ehtinyt tiuskaista muutamia kiivaita sanoja, ennenkuin häntä lyötiin aisalla päähän niin kovasti, että veri juoksi virtana hänen kasvoilleen. Vielä huonommasti olisi voinut käydä, ellei hän olisi saanut käteensä toista aisaa, jonka hän nosti päänsä suojaksi uusia samanlaisia iskuja vastaan. Heti tämän jälkeen meteli toki asettui. Logrenin miehuullinen esiintyminen teki varsinaisen tappelun syntymisen mahdottomaksi, miten kiihtyneet mielet sitten kummallakin puolen olivat.

Katkera mielipaha ja Logrenin ammottavan haavan hoitaminen tekivät lopun seuroista. Yleisesti väitettiin, että Juurikosken yllämainittu poika, jota kuitenkaan ei pimeässä voitu tarkoin erottaa, oli iskenyt tuon enemmän kuin yhdestä syystä surkuteltavan haavan. "Jollei Taneli olisi suosinut hurmiota, niin se ei olisi niin pitkälle päässyt, että olisi aiheuttanut tämmöisiä seurauksia", valittivat toiset, ja toisten joukosta kuului: "Sen Helaala ankaruudellaan ja kovilla sanoillaan sai aikaan; se vain kiihoitti jo ennen tarpeeksi kiihtyneitä." Mutta eivät riidelleet johtajat keskenään. Kumpikin nöyrtyi tunnustamaan erehdyksensä. Surun painamana otti Rauhala vastaan Logrenin muistutuksen: "Miten olet sinä uskaltanut antaa tuon mennä noin pitkälle? Miten nyt saat sen asettumaan?" Ja itkien tunnusti Juurikoski: "En missään ole niin erehtynyt kuin siinä, että luulin yksin voivani sitä kukistaa." Ei kerskannut Logrenkaan viisaudestaan. Hän vain suruvoittoinen hymy huulillaan lausui: "Jos en olisi ollut tottunut tappelija, niin olisivat surmanneet."

Jos "Kiireen talven miehet" hämmästyneinä muistivatkin Nisulan seuroja, niin ei asettunut heidän touhunsa heti näidenkään tapahtumien jälkeen. Sitä kesti vielä toista kuukautta. Pari viikkoa vierailivat "eteläläiset" Ylivieskan heränneitten luona, käyden Nivalassakin. Monessa tilaisuudessa sai Logren silloin kokea, ettei hurmahenkisyys vielä ollut asettunut. Vielä noin kolme viikkoa hänen poislähtönsä jälkeen puhkesi se hyvinkin hurjalla tavalla näkyviin Nivalan Veneojassa pidetyissä seuroissa. Muuatta miestä "synnytettiin", häntä pisteltiin äimällä polviin ja reisiin niin pahasti, että hän siitä monta viikkoa sairasti; taipumattomat pantiin uuninpankolle syömään j.n.e. Seuraväen joukossa nähtiin myöskin Rauhala. Hetken katseltuaan "Kiireen talven miesten" hommia, korotti hän äänensä. Ensin kuului vain katkonaisia sanoja ja outoa soperrusta, mutta väleen puhui hän tavattomalla voimalla. Hämmästys ja pelko valtasivat kaikkien mielet, Lystikin murtui niihin määrin, että hän joutui vuoteen omaksi moneksi viikoksi. Itse hän vakuutti, ettei se ollut ruumiin sairautta. Tanelin voimallinen puhe sai koko hurmahenkisyyden asetetuksi tällä yhdellä iskulla. Siitä oli nyttemmin muisto vain jälellä ja suru siitä, että oli eksytty pois Jumalan pelvon hengen kuuliaisuudesta. Vanhat painoivat hurmahenkisyyden eksytyksistä selvinneiden mieleen semmoisten eksytysten vaaran. Masennuksissa sen johdosta usein seuroissa nyttemmin oltiin. Niinpä esim. kerran "Kiireen talven" loputtua Ylivieskan Raudasmäellä, missä oltiin koolla hyvin alaspainunein mielin, veisattiin ja itkettiin. Muuta seurapuhetta ei näissä seuroissa kuultu kuin Taneli Rauhalan uskollisen apumiehen _Matti Töllin_ (k. 1890) virsien lomassa tuon tuostakin painolla toistamat sanat: "Joko nyt se uudensyntymisen kutka on mennyt ohi?" Kysymykseen vastattiin valituksilla ja kyynelillä.

Ennen (IV, 461) mainittu Simo Pylväs päättää kertomuksensa "Kiireen talven" vaiheista seuraavin sanoin: "Kertominen näistä asioista on minulle sangen arkaluontoinen. Olen pelännyt, että tulisin panettelemaan herännyttä kansaa kertomalla sen erehdyksiä eli varjopuolia, vaikka luonnollisesti minun ei käy keitäin muita pitäminen eli sanominen itseäni hulluimmiksi, koska olin eli pyysin olla etevin niissä toimissa, joita silloin kristillisyyden kiihkossa toimitettiin. Ajatellessani: lieneekö Jumalan varsinainen johdatus ollut saattaa kutsumuksen kuulleita ihmisiä sillä tavalla eksymään, saadakseen paremmin osoittaa heille heidän luontonsa huonouden ja hänen voimansa ja rakkautensa, täytyy panna käteni suuni päälle ja lopettaa kertomukseni." Liitämme tähän arvosteluun toisenkin "Kiireen talven miehen" lausunnon. Samoin kuin Simo Pylväs on tämäkin henkilö -- nimensä on _Juho Kivikaarto_ -- Ylivieskan herännäisyyden! huomatuimpia XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Hän on seuraavin sanoin selittänyt tuon omituisen hurmahenkisyyden synnyn: "Me nuoret hutikot rupesimme Paavo Ruotsalaista näyttelemään." Mutta mikä oli tuon "näyttelemisen" syynä, mikä aiheutti ne "toimet, joita silloin kristillisyyden nimessä toimitettiin?" Puolueeton vastaus kuuluu: menneitten aikojen suuret muistot ja Jumalan niillä herättämä elävämmän kristillisyyden kaipuu. Samaan aikaan kuin uuden suunnan papit kylmenemistään kylmenevät herännäisyyden menneisyydelle ja toistupalaisuuden siimekseen vetäytyneet sielunpaimenet eivät enää jaksa toivoa liikkeen uudistumista, heräävät kansan syvissä riveissä entistä elävämpinä menneiden aikojen muistot ja entistä voimallisempana tulevaisuuden toivo. Kernaasti myönnettäköön, että tuo innostus eksyy kauas Jumalan hengen viitoittamalta tieltä, monesti turvautuu lihan käsivarteen ja usein sytyttää intohimojen hävittävää tulta Herran alttarille, mutta herännäisyyden elpymistä tämä sittenkin tietää. Kansan syvissä riveissä syntyi XIX vuosisadan herännäisyys ja kansan syvissä riveissä se vuosisadan lopussa uudistui. Niinkuin alussa hurmahenkisyyttäkin ilmaantui heränneissä, niin nytkin. Tämä ilmiö ei suinkaan ole ominaista vain Suomen herännäisyydelle, se tulee päinvastoin näkyviin kaikkialla, missä on kysymys uskonnollisten aatteiden synnystä tai niiden elpymisestä uuteen eloon. Pääasia on, että näiden aatteiden synnyttämät liikkeet ovat siksi elinvoimaisia, että ne sortumatta kestävät sen puhdistuksen, jonka ne aina tarvitsevat. Suomen herännäisyys on kestänyt tämän puhdistuksen. Se kesti sen alkuaikoinaan ja se kesti sen vielä vuosisadan lopussakin. Ja merkille on pantava, että Jumala kummallakin aikakaudella käytti syvien rivien miehiä painamaan alas liikkeessä syntynyttä hurmahenkisyyttä. Alkuaikoina jäi tämä Paavo Ruotsalaisen tehtäväksi, vuosisadan lopussa taistelevat sitä vastaan Heikki Juurikoski, Taneli Rauhala ja Arvi Logren. Epäilemättä pystyivät he senkin tähden johdattamaan tätä taistelua voitolliseen loppuun, että he itse kuuluivat kansan syviin riveihin ja monessa suhteessa paremmin kuin papit ymmärsivät niitä ajatuksia ja tunteita, joiden ohjaamina kiihoitustilaan joutuneet toimivat.

Mitä muutoin "Kiireen talven" seurauksiin tulee, niin on ilmeistä, että se vaikutti herättävästi koko Kalajoen-varren herännäisyyteen. Eikä siinä kyllin. Näillä tienoin syntynyt virkeämpi hengellinen elämä levisi täältä muuallekin. Ei ollut sekään vähäarvoista, että Pohjanmaan herännäisyyden johtomiehet "Kiireen talven" ahdingoissa pääsivät lähemmäs toisiaan, kuin ennen olivat olleet. Varsinkin koskee tämä Rauhalan ja Juurikosken suhdetta toisiinsa. Ennen tuota koetuksen aikaa ja varsinkin sen kestäessä olivat heidän välinsä verraten kireät. Nyt sitävastoin poistuivat ainakin suurimmaksi osaksi väärinkäsitykset heidän väliltään. Ja varsinkin näinä aikoina vilkastuivat entistä vilkkaammaksi Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneitten matkat toistensa tykö ja ennenpitkää vedetään Savon-puolen heränneetkin, niinkuin menneinä aikoina oli laita, tuohon suureen yhteyteen. Sanalla sanoen: jaon kovien vuosien hajoittama herännäisyysliike elpyy jälleen ja ryhmittyy, laajenee ja kasvaa. "Kiire talvi" ei sitä saa aikaan, sen vaiheet kun päinvastoin viittaavat uuteen hajaannukseen sekä voimaponnistuksiin, joilla ei ainakaan uskonnollisen elämän alalla mitään pysyväistä saada aikaan, mutta siinä liikkuva ikävä ja kaipuu on tuon elpymisen enne, ja jo semmoisenakin on sen merkitys herännäisyyden vaiheissa huomattava.

* * * * *

Jo v. 1867, jolloin Logren kävi asettamassa "Kiireen talven" Kalajoen-varrella aikaansaamia häiriöitä, oli hänen asemansa Suupohjan herännäisyyden johtajana taattu. Nälkävuosien loputtua alkoi taloudellisessakin suhteessa onnellisempi aika. Se antoi hänelle entistä enemmän tilaisuutta pitää huolta heränneitten hengellisistä asioista sekä kotiseudulla että muuallakin. Samaan aikaan hän myöskin muutti pois Rautakorven syrjäisestä seudusta Lapuan rintamaille. Syy oli seuraava. Malmbergin kuoleman jälkeen oli eräs liikemies hänen perillisiltään ostanut Tynjälän. Viimemainittu joutui vararikkoon, ja v. 1868 tarjottiin talo ostettavaksi hypoteekkiyhdistyksen 7,000 markan suuruisesta saatavasta. Vanhat rakkaat muistot sekä Logrenin toivo päästä pois Rautakorven karuilta mailta kehoittivat häntä ilmoittautumaan ostajaksi, vaikka hän, vasta veloistaan päässeenä, pelkäsikin uutta velkakuormaa, kysymyksessä oleva kun sitäpaitsi tuntui niin suurelta. Että Logren jo siihen aikaan nautti luottamusta, näkyy siitäkin, että pitäjän nimismies ehdotti hänen tarjoustaan hyväksyttäväksi, vaikka oli ilmoittautunut monta ostajaa.

Monen huolen painamana muutti Logren Rautakorvesta Tynjälään. Velkakuorma painoi, talon maat olivat päässeet rappeutumaan ja vaativat aluksi lisävelan tekemistä sekä väsymätöntä työtä. Ja ehkä oli -- niin arveli tuo herännyt, korpivaelluksen vaaroihin tutustunut matkamies -- siirtyminen pienistä oloista noin suuriin hänelle muutoinkin vaarallista. Tämä pelko kuultaa siitä puheesta, jonka Logren tuloseuroissa Tynjälässä piti. Eräs kuulija kirjoitti tilaisuudessa siitä seuraavat sanat muistiin: "Niin monenlaisilla syöttikoukuilla yrittää vihollinen ihmisparkaa omakseen, ettei niitä järki käsitä eikä oma voima vastustaa voi. Jos siis minäkin tässä suuremmassa asemassa rupean onnistumaan, niin on hyvin vaarallista, että ylpeyden kuolettava synti rupeaa päälleni tunkeutumaan kaikella voimallaan. Senpätähden, ystävät, jos jollakin teistä omain asiainsa tähden on tarves lähestyä rukouksella ijankaikkista valtaistuinta, niin muistakaa silloin minuakin, pyytäkää, että Jumala vahvistaisi heikkouttani." Muiden kertomusten mukaan pyysi Logren tässä tilaisuudessa, niinkuin usein muissakin seurapuheissaan, että häntä muistettaisiin, jos hän lankeaisi vikaan. Tämmöinen rehellisyys ja nöyryys saadaan vain Herran koulussa, ja sitä koulua aikoi Logren käydä elämänsä loppuun asti.

Mitä Logrenin seurapuheisiin muutoin tulee, ei voi kyllin valittaa, ettei yksikään niistä ole jälkimaailmalle säilynyt. Vasta kerrottu kohta hänen Tynjälän tuloseuroissa pitämästään puheesta on tietääksemme ainoana kirjallisena todistuksena hänen esiintymisestään puhujana, ja siitäkin voi päättää hyvin vähän. Sen sijaan on säilynyt yksityisiä lauseita, jotka sattuvasti kuvaavat hänen luonnettaan, samalla kuin ne osoittavat, mihin tapaan hän jakeli huomautuksiaan, opetuksiaan ja neuvojaan. Kun tiedetään, miten tavattoman suuri merkitys Logrenin sanoilla on ollut heränneen kansan kasvattamisessa, lueteltakoon seuraavassa muutamia semmoisia lennokkaita sanoja, miten katkonaisina ja toisistaan eristettyinä ne tällä tavoin esitettyinä sitten esiintyvätkin.

Heränneitten hairahduksia ja vikoja Logren ei kohdellut hellästi. Hyvinkin ankarasti hän usein syyllistä piteli. Eikä jättänyt hän nuhdeltua tuon yhden nuhteen varaan, vaan kävi myöhemmin katsomassa, mitä nuhde oli vaikuttanut. "Lasta ei saa heittää ulos pesuveden mukana", oli hänen tapansa sanoa; "ja jos heittää, täytyy ainakin pian käydä katsomassa, ettei se palellu kuoliaaksi". Paljon hellävaraisemmin, jos kohta aina vakavasti, puhutteli hän suruttomia. "Siirapilla saa enemmän kärpäsiä kuin tervalla", hän Jumalan kutsumistapaan vedoten arveli. Kun muuan ystävä teki muistutuksen tuota hänestä suruttomiin nähden liika evankelista menettelyä vastaan, hän vastasi: "Sinä, Erkki, olet samanlainen kuin mies, joka menee ottamaan hevosta kiinni ja samalla, kuin toisella kädellä tarjoo leipää, ojentaa toisella kurikkaa: otatko, vai annanko minä sinulle!" Varsinkin "Kiireen talven" häiriöiden jälkeen kävi moni vanha herännyt levottomaksi, jos nuorissa tai vasta kääntyneissä alkoi näkyä suurempaa tunteellisuutta ja innostusta. Muutamalle tuommoiselle epäilijälle Logren kerran lausui: "Laiska hevonen siitä tulee, joka ei varsanakaan hyppele". Mutta kyllä hän toiselta puolen usein varoittikin tuommoisia intoilijoita. Niinpä lausui hän muutamalle nuorukaiselle, joka ei ollut altis tyytymään jatkuvaan kerjäläisen asemaan, vaan kärsimättömänä arveli, että parannuksesta pitäisi tulla valmista: "Kun varsan valjastaa ja sille sanoo 'ptruu', niin se riuhtoo ja hyppii: mikä siinä on, ettei saa mennä? Mutta kun monen kuorman väsyttämälle ja kovia kokeneelle pattijalka-hevoselle sanoo 'ptruu', niin voi taivasten tekijä, kuinka ihanaa evankeliumia se sille on, kun se kuulee, että nyt saa seisahtua." -- Logren oli luonnostaan hyvin kiivas ja suuttui tulisesti, jos palvelijoissaan huomasi huolimattomuutta, vilppiä tahi muuta vikaa. "Tuollaisia miehiä saan minä vaikka vasikkahaallisen", saattoi hän sanoa sille, joka itseään puolusti. Syyttömänkin täytyi pitää suunsa kiinni. "Joka ei syyttömänä ota syytöstä päälleen", oli hänellä tapana sanoa, "se ei ota syyllisenäkään". -- Kun moni Suupohjan heränneistä Malmbergin kuoleman jälkeen vetäytyi yksinäisyyteen ja seuraelämän virkistyttyäkin pysyi erillään muista, puolustaen itseään sillä, että Jumalan sanaa paraiten viljelee kodissaan, huomautti Logren: "Ei yksi halko pesässä pala". -- Olemme kertoneet, mitä Logren saapuessaan asettamaan "Kiireen talven" touhua, lausui Juurikoskelle tämän yrityksistä saada tuota touhua lakkaamaan. Toisessa tilaisuudessa koetti hän seuraavin sanoin näyttää viimemainitulle, missä tämä oli erehtynyt taistelussaan hurmahenkisyyttä vastaan: "Niinkö luulet, Heikki, että viisas mies kadottaa viisautensa, jos tyhmän kansan alle alentuu? Ja niinkö luulet, että viisas pitää viisautensa, jos hän tyhmän kansan päällä pyörii?" Näistä samoinkuin muistakin hänen heränneitten johtomiesten asemasta lausumistaan sanoista näkyy, että hänen katsantotapansa oli hyvinkin kansanvaltainen. Yksin kansan luottamus oli esim. ratkaiseva, ken oli tuleva johtajaksi, kun entinen kuoli, ja tätä ratkaisua tuli jokaisen kärsivällisesti odottaa. Taneli Rauhalan hautajaisissa hän muunohessa lausui: "Kun Jumala ottaa laumasta kellokkaan pois ja alkaa kelloa uuden kaulaan sovittaa, on monta, jotka luulevat, että se heille sopii. Mutta niistä ei ole yhtään Jumala valinnut. Se on miehen reikä, mutta koiran virka." Ja samaan aikaan moitti hän toisessa tilaisuudessa, jossa hän oli ottanut saman asian puheeksi: "Kun hallitsija kuolee eikä ole kruununperillistä, on vaarallista huudattaa itseään hänen seuraajakseen -- siinä menee helposti pää." -- Niinkuin olemme nähneet, oli Logren hyvin antelias köyhille. Armottoman ankarasti hän kohteli itaruuden syntiä, missä vain sitä huomasi. Kerran saapui hänen luoksensa muuan rahantunteva mies valittaen: "Olen kärsinyt suuren vahingon. Yöllä varastettiin minulta 60 markkaa". "Miltä köyhältä olet taas pidättänyt, mitä hänelle olisi kuulunut, koskei Jumala antanut sinun noita rahoja pitää"? kuului vastaus.

Niinkuin jo näistäkin lausunnoista voi päättää, oli Logrenin puhe lyhyttä, täsmällistä, kohti käypää. Pitkäveteistä nuhdesaarnaa, joka enemmän ärsyttää kuin nöyryyttää ja rakentaa, hän ei milloinkaan käyttänyt. Hyvin tehokkaaksi osoittautui myöskin esim. seuraava hänen tapansa ratkaista heränneitten välisiä riitoja. Saattoi näet tapahtua, ettei hän sanallakaan puuttunut asiaan, kun epäsopuun joutuneet sen hänelle esittivät, vaan alkoi puhua muusta. Ennen heidän lähtöään hän vain ilmoitti, missä ensi seurat tulisivat pidettäviksi, ja kehoitti heitä niihin saapumaan. Siellä hän sitten seurapuheessaan otti asian esille, mutta niin, että ainoastaan asianomaiset ymmärsivät, keitä nuhteet ja varoitukset sillä kertaa lähinnä tarkoittivat. Toiseenkin, omituiselta ehkä monenkin mielestä näyttävään, mutta samalla hyvinkin käytännölliseen keinoon hän vetosi oikaistaksensa harhaan joutunutta veljeä, jonka hän tiesi pahenevan nuhteesta, jos se suoraan hänelle annettaisiin. Hän näet syyllisen kuullen nuhteli toista, joskus aivan syytöntäkin samasta viasta. Kuvatkoon seuraava tapahtuma muutamaa Logrenin tässä muodossa antamaa nuhdetta.

Monesti oli Taneli Rauhala kateuden ja vikoilemisen esineenä. "Kiireen talven" touhujen asettaminen kyllä palautti sovun, mutta vuosien perästä joutui hän taas panettelijain ja moittijain hampaisiin. Ilmeistä on, ettei ainakaan Juurikoski ollut siihen syytön. Varsinkin v. 1882 tuli tuo Kalajoen heränneitten johtomiesten välinen vanha epäsopu uudelleen selvästi näkyviin. "Etelän" ja "pohjanpuolen" heränneet olivat jo monen vuoden aikana tottuneet tuon tuostakin käymään toisiaan tervehtimässä. Kun Logren ystävineen viimemainittuna vuonna saapui Kalajoelle, olivat sikäläisten johtomiesten välit kireimmillään. Juurikoski sekä muutamat muut koettivat kaikin tavoin saada Rauhalaa ja hänen kristillisyyttään epäluulon alaiseksi ystävien silmissä. Ensimmäiset suuret seurat "eteläläisten" tultua pidettiin Vuolteenperässä Nivalassa. Jo pari tuntia ennenkuin hartaushetki oli alkanut, oli tupa täynnä kansaa. Ihmiset puhelivat hiljaa keskenään. Juurikosken ja hänen ystäviensä kanssa seurusteli muuan "eteläläinen" kaikessa rauhassa, kun ovi äkkiä aukeni ja Logren ärjäsi tälle matkatoverilleen: "Vai täällä sinä ystäväin nahkainmyyjä taas olet kauppojasi hieromassa". Eikä siinä kyllin. Mies sai kuulla kunniansa siitä, että hän muka oli puhunut muiden kristillisyyden vilpillisyydestä siten koettaen saada omaa uskonnollisuuttaan edulliseen valoon. Kiivastumistaan kiivastuen jatkoi Logren moitepuhettaan, kunnes hän pakotti tuon mitään pahaa aavistamattoman matkatoverinsa poistumaan tuvasta huutamalla hänelle: "Ulos sellainen lurjus". Tilaisuudessa olleet ovat kertoneet, että mies raukka lähtiäisiksi sai potkunkin. Harva lienee ymmärtänyt, että tuo kaikki tarkoitti Juurikoskea ja hänen lähimpiä ystäviään, eikä sovi kummastella, että tuommoisen läksytyksen aivan syyttömästi saanut itse oli siitä hyvin pahoillaan. Vasta paluumatkalla kotia sai hän selityksen. Logren näet silloin hänelle lausui: "Että sinä kehtasitkin oikein ottaa nenääsi! Olisihan sinun pitänyt ymmärtää, että viatonta ystävää on helpompi lyödä niin, ettei se kuole, kuin viallista vihollista." Sanottakoon muutoin tästä Logrenin omituisesta esiintymisestä Vuolteenperän seuroissa mitä tahansa, niin saavutti hän sillä tarkoituksensa. Juurikosken ja Rauhalan välisen eripuraisuuden tuli, joka jälleen oli ollut leimahtaa ilmiliekkiin, sammui taas melkein kokonaan.

Kodissaan ylläpiti Logren mallikelpoista järjestystä. Vaikka hän joskus liiallisellakin kiivaudella käsitteli palvelijainsa erehdyksiä, kunnioittivat ja rakastivat nämä häntä vilpittömästi. Ei ollut hänen vaikea saada palkollisia. Tynjälä oli niin hyvässä maineessa, että työväki sinne kilvan pyrki. Salaisuus oli se, että talo oli pyhitetty Herralle. Ei pitänyt isäntä itseään muita parempana, hän päinvastoin oli ensimmäinen tunnustamaan vikansa ja syntinsä. Ja sekin tiedettiin, ettei hän katsonut ihmisen muotoa, valvoessaan vanhurskauden ja oikeuden vaatimuksia kodissaankin. Muuan esimerkki. Tynjälä oli käräjätalona. Eräs kirjuri, jolle palvelustyttö aamulla vei kahvia, yritti tehdä tälle väkivaltaa. Saatuaan tiedon asiasta, meni Logren ruoska kädessään huoneeseen. Hädissään ei osannut kirjuri muuta kuin uhata raivostunutta isäntää sillä, että hän oli "tuomarin kirjuri". "Vaikka olisit Turkin keisarin kirjuri", kuului vastaus, "niin tästä saat". Tuntuva selkäsauna vakuutti tuomarin hämmästyneelle virkailijalle, ettei isäntä ollut leikkiä laskenut.

Logrenin raamatuntieto oli erinomaisen hyvä. Siihen hän aina seurapuheensa perusti ja siihen hän kokemuksista puhuen tuon tuostakin viittasi. Raamatun jälkeen olivat Luther ja Arndt hänelle rakkaimmat. Myöskin Björkqvistin ja Wegeliuksen postilloja hän usein luki, vaikkei hän niistä varsin yhtä paljoa pitänyt. "Luther", niin lausui hän monesti ihastuksella, "paljastaa rohkeasti ihmisen synnin ja kurjuuden, mutta ei hän toiselta puolen salaa Jumalan laupeutta ja armoa syntisiä kohtaan". Kun Berghin postilla ilmestyi, levitti hän sitä innokkaasti. Hän piti sitä erinomaisen tarpeellisena, koska "se paljastaa aikamme nukkuvan kristillisyyden". Näistä kirjoista sekä N. K. Malmbergilta oli Logren sen viisauden oppinut, jota hän heränneille sekä herätykseksi monelle maailman lapselle julisti. Viimemainittuja tapasi hän muunmuassa kauppamatkoillaan. Ei hän heille paljoa puhunut, mutta ne harvat sanat, jotka hän, ikäänkuin sattumalta ja aivan sivumennen lausui, tekivät tehtävänsä. Niiden voimaa lisäämässä oli muunohessa myöskin miehen harvinaisen miellyttävä ja puoleensa vetävä käytös. Harvoin tapahtui, ettei häntä pyydetty vasta saapumaan niihin taloihin, joihin hän matkoillaan poikkesi hevosiaan syöttämään tahi yösijaa pyytämään; ja kun hän tuli, otettiin hänet aina ilolla vastaan. Niinkuin jo olemme huomauttaneet, vaikutti Logrenin esiintyminen senkin tähden niin edullisesti, että se oli niin sivistynyttä. Harva kansanmies on ollut kultuurille niin altis kuin hän. Kaikkea ruokottomuutta, epäsiisteyttä, lattialle sylkemistä y.m. hän kovasti vihasi, vaatien että etupäässä heränneitten tuli semmoista huolellisesti välttää. Mutta ei hän toiselta puolen ylellisyyttäkään suosinut, vaan päinvastoin vastusti uuden ajan luonnollisimpiakin mukavuuksia, parempia ajoneuvoja y.m. Heränneitten puvun säilyttämistä hän jyrkästi puolusti, vaikkei hän suinkaan vaatteille semmoisina mitään erinomaisempaa arvoa pannut. Millä kannalla hän tähän kysymykseen nähden oli, näkyy paraiten seuraavasta hänen lausunnostaan: "Körttipuku on niinkuin aita, joka estää sikoja peltoon pääsemästä. Se estää aivan muuttumattomia heränneitten joukkoon lyöttäytymästä ja heränneitä maailman markkinoille menemästä." Ihmeteltävän oikeaan osasi Logren sekä sivistyspyrinnöissään -- hän oli muunmuassa kansakoulujen lämmin suosija -- että herännäisyyden traditsioonien säilyttämisessä. Hänen harvinainen älynsä ja valistunut mielensä estivät ristiriitojen syntymistä, vaikka hänen aikansa enemmän kuin yhdessä suhteessa oli murrosaikaa. On mahdoton laskea, kuinka suuren palveluksen hän heränneenä, sivistykseen pyrkivänä talonpoikana on tehnyt koko herännäisyysliikkeelle. Jos kenenkään vaikutus ulottuu kauas tulevaisuuteen, niin Arvi Logrenin. Ja juuri sentähden on hänen nimensä niin historiallinen nimi.

Logrenin uskotuin asetoveri hänen taistelussaan heränneitten hajalle joutuneitten, monen eripuraisuuden repimien rivien kokoamisessa ja Herran elävään tuntemiseen johdattamisessa oli Taneli Rauhala. Heidän välillään vallitsi aina mitä likeisin ja sydämellisin ystävyys. Jo Malmbergin eläessä olivat he hänen veljelliseen rakkauteen vaativien puheittensa ohjaamina oppineet tuntemaan toisensa ja jo niiltä ajoilta oli heillä monta yhteistä kallista muistoa siitä, miten vastustamattomalla voimalla suuren opettajan sanat olivat painaneet heidät, kaikesta omasta riisuttuina, armoistuimen juurelle kerjäämään armoa armosta. Rauhala oli 11 vuotta Logrenia vanhempi, mutta ei ikäero eikä sekään, että jo Paavo Ruotsalainen oli kehoittanut heränneitä ensinmainitulta hengellisissä asioissa neuvoa pyytämään, saanut aikaan minkäänlaista kateutta heidän välillään. Ainoa seikka, joka joskus hieman häiritsi heidän ystävyyttään, oli se, että Rauhala Lapualla loppuijällään käydessään oli huomaavinaan, että Logren liika kernaasti seurusteli herrasmiesten kanssa. Ensinmainittua kiusasi silloin epäilys, ettei tuo rakas ystävä enää huolinutkaan hänestä, niinkuin ennen. Aihetta siihen antoivat epäilemättä suurimmaksi osaksi lapualaistenkin kuiskaukset, että Logren muka oli "herrojen hännystelijä". Mitä muutoin tähän syytökseen tulee, niin katkasee viimemainitun miehekäs ja imarteluista vapaa talonpoikaisluonto siltä kärjen, jos kohta täytyneekin myöntää, että tuo sivistystä ja tietoja koko sydämestään halajava mies ehkä joskus tunsi suurtakin kiusausta päästä useammin seurustelemaan niiden kanssa, jotka tässä suhteessa olivat enemmän saaneet. Oli miten oli -- mitään erimielisyyttä ei senkautta vähimmässäkään määrässä syntynyt noiden uskollisten asetoverien välillä eikä heidän ystävyytensä siitä kärsinyt. Rauhalan epäluulo oli vain pieni pilvenhattara heidän elämänsä iltataivaalla. Sitä kauniimmaksi vain muodostui sen poistuttua auringonlasku.

Jo Vilh. Niskasen aikana ja hänen seurassaan oli Rauhala tottunut matkustamaan Suupohjaan ja siellä kulkemaan pitäjästä pitäjään ja kylästä kylään heränneitä ystäviä tapaamassa. Mutta varsinkin Logrenin päästyä sikäläisen herännäisyysliikkeen johtajaksi kävi hän säännöllisesti kerta tai kaksi vuodessa Lapualla ja sen naapurikunnissa. Hänen seurassaan oli silloin useita ystäviä Kalajoen-varrelta, niin että kulkue muodosti pitkän jonon hevosia. Ja yhtä usein saapui Logren ystävineen vastavierailulle Ylivieskaan, Nivalaan, Sieviin y.m. Rauhalan opetuslapsia tervehtimään. Varoja ei ahtaimpinakaan aikoina saanut puuttua tämmöisiin matkoihin, ja jos puuttui, kokosivat sen paikkakunnan heränneet, johon kulloinkin tultiin, hiljaisuudessa ja suuren joukon siitä mitään tietämättä, keskuudessaan raha-apua matkustaville. Usein saatiin tällä tavoin kokoon enemmänkin, kuin matkakustannusten peittämiseksi tarvittiin. Ja mihin vain tultiin, siellä oli kaikki maksutonta, ei vain kaukaisille vieraille, vaan lukuisille oman paikkakunnan ystävillekin. Semmoisten vierailujen ajat olivat juhla-aikoja. Joka talossa, johon poikettiin, tuotiin pöydälle, mitä parasta talossa löytyi. Matkasuunnitelmaankin nähden vallitsi vakaantunut järjestys. Niinpä esim. "eteläläiset" kun matkustivat Kalajoelle, majailivat Kannuksen Hanhinevalla, missä heidän hevosensa jaettiin seudun heränneisiin taloihin hoidettaviksi. "Pohjanpuolen miesten" matkustaessa Suupohjaan tekivät Järven talot Ylihärmässä samaa palvelusta. Kyläilyjä kesti viikon, vähän toistakin, joskus kauemminkin.

Epäilemättä oli Logren puhujana Rauhalaa paljon etevämpi. Hän oli loogillisempi, hänen vertauksensa sattuvammat, hänen lauserakennuksensa täsmällisempää. Kauniit käänteet, joille kädenkin hienot liikkeet antoivat vielä enemmän eloisuutta, tehostivat hänen kauttaaltaan nerokasta esiintymistään. Hänen puhuessaan täytyi vastahakoisimmankin kuunnella, suruttomimmankin säpsähtää, tylsimmänkin pysyä tarkkaavaisena. Varsinkin muotoon nähden oli Rauhalan puhe paljon heikompaa. Mutta sisällyksen syvällisyys ja erinomainen hellyys, joka usein sai kovasydämisetkin kyyneleitä vuodattamaan, korvasivat mitä yllämainitussa suhteessa puuttui. Kun Logren ja Rauhala istuivat vieretysten seuroissa ja vuoroonsa puhuivat, eivät tienneet sanankuulijat, kumpaako kernaammin katselivat ja kummanko puheet olivat mieluisampia. Toinen sai toiselta, toinen toiselta enemmän. Ja sama oli heidän opillinen kantansa. Eivät he seurapuheissaan tavoitelleet valmista kristillisyyttä, vaan kysymys jäi ikäänkuin auki, jotta Herraa etsittäisiin. Logren teroitti ehkä enemmän kuin Rauhala, miten välttämätöntä on pysyä Jumalan käsialana, pakenematta sinne tai tänne. Rauhala painosti ehkä useimmin, miten vaarallista on toisesta tai toisesta hyvästä neuvosta tahi sanasta tehdä itselleen valmiita tikapuita, joita myöten kilvoittelematta luulee pääsevänsä taivaaseen. Mutta kummankin silmämääränä oli vanhan aatamin kuolettaminen, ihmisen riisuminen kaikesta, mikä hänessä on omaa, jotta Jumalan työ hänessä yhä enemmän sijaa saisi. Ja perustana oli varsinkin Lutherin postillan ahkerasta viljelemisestä kummassakin vuosi vuodelta yhä elävämmäksi ja horjumattomammaksi käynyt vakaumus, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen ilman lain töitä. Sanaa "usko" kyllä harvoin käytettiin -- etenkin hedbergiläisen riidan ajoilta asti pelättiin herännäisyydessä liiaksi sen väärin käyttämistä -- mutta tarkoitus oli se. Eivät johtajat eivätkä heidän sanankuulijansa puhuneet uskostansa, tuo kun heistä olisi ollut kerskausta ja eksyttänyt "suukristillisyyden" luultuun varmuuteen armotilastaan, vaan he puhuivat heikkoudestaan ja Jumalan armon suuruudesta. Ja tämä armo on saatavissa "ilman rahatta ja ilman hinnatta", sulasta armosta, niin kuului heidän todistuksensa. "Kun tunnet itsesi oikein onnettomaksi", lausui Rauhala muutamalle kiusatulle ystävälleen, "kun ei ole parannusta, ei uskoa, ei mitään hyvää, niin löytyy vielä yksi: Kristus on minut lunastanut. Tartu siihen, siitä lähtee elämä." Mutta kyllä ymmärsi Taneli, samoinkuin Logrenkin, antaa suurta arvoa ihmisyydellekin, "jos kohta sitä usein saakin hävetä". Muutamissa seuroissa, joissa hän puheensa johdoksi oli käyttänyt Filipp. 2: 5-11, hän muunohessa lausui: "Kohottaakseen ihmisyyttä tuli Jumala Pojassaan ihmiseksi. Hän ei häpeä olla ihmisenä, mutta me häpeämme sellaisina mennä Kaikkivaltiaan eteen, pyrkien tekeytymään jumalisuudellamme jumaliksi."

Vielä enemmän kuin seurapuhujana vaikutti Rauhala yksityisesti antamillaan neuvoilla ja sillä väsymättömällä hellyydellä, millä hän niin yhdessä kuin toisessa suhteessa piti huolta laumastaan. Taloudellisissakin ahdingoissa hän heitä monesti auttoi. Itsellään hänellä ei kyllä ollut antaa tarvitseville apua, mutta hän oli aina altis sitä muilta hankkimaan. Heränneet tottuivat tottumistaan ilmaisemaan hänelle huolensa, hän kohteli heitä aina säälivällä rakkaudella ja hänen puoleensa oli helpompi kääntyä kuin kenenkään muun.

Taneli Rauhalan suurtyö Vilhelm Niskasen työn jatkona oli jaossa särkyneen herännäisyyden sirpaleiden kokoaminen ja hoitaminen laajalti kautta Keski-Pohjanmaan sekä osaksi Suupohjassa, vieläpä Savossakin. Kalajoen-varren varsinaisilla herännäisalueilla, Ylivieskassa, Nivalassa, Sievissä ja Haapajärvellä, hoiti hän maltillisella menettelyllään ja hengenvoimalla "Kiireen talven" uusista heräysliikkeistä ja sen selkkauksista yksimielisyyteen nöyryytetyn, vieläpä moninverroin lisätyn kansan. Samoin kokosi hän Reisjärven herännäissirpaleet uuteen virkeyteen, ja hänen aikanaan syntyi _Pihtiputaan Muurepään_ kylillä uusia herätyksiä, jotka hänen isällisellä hoidollaan pääsivät kehittymään. Hänen valvova ja ahkera huolenpitonsa ulottui niinikään Kalajoen, Raution, Kannuksen, Oulaisten, Pyhäjoen ja Raahen hajalla asuviin heränneisiin.

Olemme maininneet Rauhalan vierailuista Suupohjassa. Sikäläisetkin heränneet luottivat häneen täydellisesti ja rakastivat häntä sydämestään. Monet häiriöt ja rettelöt hän heidänkin keskuudestaan maltillisella ja viisaalla esiintymisellään estäen torjui. Semmoinen oli esim. ennen (IV, 479) Matti Takalan, Kustaa Keskisen ja Matti Järven Härmässä heti Malmbergin kuoleman jälkeen aikaansaama häiriö, jota Rauhala yhdessä Logrenin kanssa kävi asettamassa. Samassa seurakunnassa 1860-luvulla syntynyt uusi häiriö vaati niinikään häntä siellä saman ystävänsä kera käymään. Härmään oli näet asettunut asumaan muuan käsityöläisen vaimo nimeltä Katariina Jansson. Hän oli äärimmäisiä hedbergiläisiä ja sai ennenpitkää kootuksi ympärilleen joukon, joka "käsitti uuden valon". Heitä nimitettiin katariinalaisiksi. Heihin liittyivät muiden kera myöskin Kustaa Keskinen ja Matti Takala. Suurta hallaa tämä liike tuotti paikkakunnan herännäisyydelle. Logren arveli, ettei hänen tarvinnut puhua Härmässä, "siellä kun oli evankeliumia housun vyötäisiin asti". Hänen ja Rauhalan taitava esiintyminen sai kuitenkin häiriön vähitellen asettumaan. Katariina muutti pois paikkakunnalta ja hänen edustamansa liike kuoli ennenpitkää sukupuuttoon.

Kansan kertomuksissa Härmän rettelöistä on säilynyt seuraava todistus siitä kristillisestä rakkaudesta, millä Logren ajatteli vastustajiaankin. Kun hän v. 1868 matkusti Keskipohjanmaalle, koetti hän saada mukaansa myöskin Takalan ja Keskisen. Nämä lupasivatkin lähteä, mutta heidän matkastaan ei kuitenkaan tullut mitään, he kun samaan aikaan sairastuivat. Kotia palatessaan sai Logren kuulla, että hänelle paljon haittaa tehneet, nyttemmin herännäisyyteen uudestaan vähän kallistuneet härmäläiset sillä aikaa molemmat olivat kuolleet. Uutinen koski kipeästi Logreniin. "Jos tiesin", hän lausui, "että ne sillä aikaa kuolevat, en olisi mennyt Pohjaan, vaikka olisi koko Kalajoki palanut".

Samankaltaista säälivää myötätuntoisuutta vastustajia kohtaan osoitti, varsinkin kuoleman heitä kohdatessa, usein Rauhalakin. Saatuaan kerran kuulla, että Iisalmen heränneitten silloisella johtomiehellä Juhani Niskasella (IV, 320) oli tapana julistaa kiroustuomioita väärintekijöille, hän lausui: "Ei pitäisi kenenkään Jumalan nimessä toista tuomita, jos syytäkin olisi." Omasta kokemuksestaan hän tiesi, miten ahtaalle tuommoisen tuomitsemisen tähden sen julistaja voipi joutua. Hän oli näet sillä tavoin kironnut kahta miestä, joita pidettiin eniten syyllisinä Nisulan talossa "Kiireen talven" aikana tapahtuneeseen verenvuodatukseen. Kumpikin oli kahden viikon perästä kuollut. "Minulle jäi kahden miehen surma omalletunnolle", valitti tästä kertoessaan Rauhala haikein mielin.

Rakkaus oli se voima, jolla sekä Logren että Rauhala saivat heränneitten vasta ryhmittyneet joukot pysymään koossa niinäkin aikoina, jolloin itsekkäisyys ja erimielisyys koettivat niitä uudelleen hajoittaa. Ei olisi tämä voima päässyt heissä niin suureksi, jos itsekkäät pyyteet olisivat ajaneet heitä johtaja-tointa pyytämään ja tässä hengessä toimimaan. Paremmin kuin mikään muu osoittaa heidän välinen ystävyytensä, ettei oma kunnia ja arvo ollut heillä silmämääränä. Kumpikin nautti mitä suurimmassa määrässä heränneen kansan luottamusta ja kunnioittavaa rakkautta, mutta heidän mieleensä ei noussut ajatus: kumpi on meistä suurempi.

Pohjanmaan kolmas huomattu herännäisyysjohtaja tänä _"ukkojen aikana"_, jolla nimellä sikäläiset heränneet nimittävät vuosien 1860 ja 1883 välistä aikaa, oli Heikki Juurikoski. Hänen vaikutusalansa oli paljon ahtaampi kuin Rauhalan ja Logrenin, se kun verraten harvoin ulottui hänen kotipitäjänsä, Ylivieskan, rajojen ulkopuolelle, mutta ei silti sekään ollut vähäarvoinen. Luonteen puolesta oli hän harkitseva ja jyrkkä, enemmän ajatuksen kuin tunteitten mies. Vakaumuksessaan oli hän luja, usein itsepintaisuuteen asti. Mitä ehdottomimmin asettui hän Vilh. Niskasen opin kannalle; saattaapa sanoa, että hän muodosti tämän opin eri kohdat järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi. Siitä johtui se laillisesti vaativa uskonnollinen katsantotapa, joka oli hänelle ominaista. Ja tätä katsantotapaa tuki hänen jäykkä luontonsa, joka usein eksytti häntä kovilla sanoilla vaatimaan kuuliaisuutta siinäkin, missä yksin rakkauden olisi pitänyt saada puhevaltaa. Juurikoski vikoili Rauhalaa siitä, että tämä "turhalla hempeydellä johdatti kansaa totuudesta syrjään". Niin aiheettomana kuin tätä muistutusta Kalajoen-varrella yleensä onkin pidetty, ei ole oikein siltä kaikkea arvoa kieltää. Päinvastoin on myönnettävä, että Juurikosken ankara kiivaileminen paheita ja syntejä vastaan on ollut varsin tärkeänä lisänä siinä totuuden julistuksessa, jota Keski-Pohjanmaan herännyt kansa "ukkojen" suusta sai kuulla. Valitettavaa vain on, ettei Juurikoski milloinkaan päässyt oikein likelle Rauhalaa, vaan että hän vikoilemalla viimemainittua paljon häiritsi sitä yhdysvaikutusta, johon heränneitten luottamus oli heidät kutsunut. Eräs vielä nykyisen vuosisadan alussa Ylivieskassa asuva, harvinaisen elävä vanha herännyt, _Anna Koskela_ (k. 1914) on kuvannut näitä Kalajoen-varren herännäisyyden johtomiehiä seurapuhujina seuraavasti: "Juurikoski piti pitkiä seurapuheita, hän löi usein lain vasaralla ja pani ikeen kansan päälle, jota oli vaikea kantaa. Rauhalan puheet olivat lyhyempiä, mutta paljon parempia. Hän puhui eniten Jumalan rakkaudesta. Joskus piti hän polvirukouksiakin, sanoen niistä: 'tämä on kallis tehtävä, jota liika vähän harjoitetaan'."

Juurikoski vaati jyrkästi yksinkertaisia elämäntapoja. Kun esim. eräs herännyt isäntä laittoi lasit kirjakaappiinsa, paheksui hän sitä kovasti. Moitittavana piti hän kuvien ripustamista seinille, vähänkään uudenaikaisempia huonekaluja j.n.e. Kun hän kerran muiden kera oli saattelemassa Rauhalaa Suupohjaan päin, huomasi hän Hanhinevalla tämän matkustaneen rihmoilla ristiinpunotussa reslassa. Tuosta rupesi hän kovasti torumaan: "Miten te tuollaisella reellä menette? Viette eteläläisille uusia tyylejä vain." Todistuksena, miten suuri hänen vaikutusvaltansa oli, mainittakoon, että resla vaihdettiin pitkälaitaiseen, yksinkertaisempaan matkarekeen.

Juurikoski luki paljon. Pääkirjoina olivat P. raamattu, Vegeliuksen sekä Lutherin huonepostilla. Olosuhteita kuvaavaa on, että hän sai Lutherin kirkkopostillan vasta v. 1882 ja silloinkin ainoastaan "talvipuolen". Heränneitten pappien vilkas kirjojen levittäminenkin oli heidän vetäydyttyään herännäisyysliikkeestä syrjään jo aikoja sitten lakannut. -- Uutta postillaansa luki Juurikoski tavattoman ahkerasti. Se oli hänen rakkainta ajanviettoaan elämänsä illalla.

Muistettava on vielä yksi heränneitten johtomies "ukkojen ajoilta": Juhani Niskanen. Olemme nähneet (IV, 320), miten tämä lahjakkaan Lauri Juhana Niskasen lahjakas poika isänsä kuoleman jälkeen vähitellen alkoi tulla yhä enemmän huomatuksi Iisalmessa ja miten hän kokosi sikäläiset heränneet yhteisiin isien hartausharjoitusten tapaisiin kokouksiin. Tiedämme niinikään, että sikäläisenkin herännäisyysliikkeen pappien luku näistä ajoista alkaen oli vähenemistään vähentynyt. J. J. Rahmin muutettua pois Kiuruvedeltä ja H. K. T. Brofeldtin yhä ratkaisevammin ruvettua Beckin katsantotavan kannattajaksi, oli K. Weissell ainoa, joka vielä suosi herännäisyyttä, mutta ei hänkään enää edes koettanut koota heränneitten rivejä ja vielä vähemmin hän pystyi luomaan niihin eloisuutta. Toinen toisensa perästä katosivat näyttämöltä myöskin liikkeen huomatuimmat maallikot. Juhana Poikonen oli kuollut (IV, 320) ja _Abraham Lappalainen_ (k. 1873), joka niinikään oli toiminut jonkunlaisena johtomiehenä Iisalmessa, tuli jo v. 1863 sokeaksi eikä senkääntähden kyennyt saamaan aikaan mitään sanottavaa. Pohjois-Savon herännäisyyden johto jäi näin ollen kokonaan Niskasen hartioille. Parastansa hän koetti, mutta vanhaan kaavaan kangistunut liike ei ottanut virkistyäkseen. Monesti kävi Niskanen Kiuruvedellä, ulottaen matkansa väliin Nivalaan ja Kalajoelle asti, mutta mitään likempää tuttavuutta hän ei siellä moneen vuoteen saanut solmituksi. Siihen oli hän epäilemättä suureksi osaksi itse syypää, kun näet saatiin tietää, että hän toistupalaisille ylimielisesti oli puhunut "vilhelmiläisten" harhaopista sekä muistuttanut heille sitäkin, että Paavo Ruotsalainen oli "kironnut" Vilhelm Niskasen, jonka opetuslapsia he olivat. Juurikosken kanssa lienee hän kuitenkin jo siihen aikaan jotakuinkin sopinut yhteen.

Niskanen oli puhelias ja harvinaisen vilkas mies. Hänen esiintymisessään oli paljon puoleensa vetävääkin. Mutta hän oli tämän ohessa hyvin arka omasta kunniastaan sekä ystävänä epäluotettava. Jos kohta hän hyvin suorasti mielipiteensä monesti silloinkin ilmaisi, kun tiesi sillä muita loukkaavansa, oli hänen luonteessaan toiselta puolen kierouttakin. Myönnettävä on kuitenkin, ettei hän pyrkinyt pohjalaisten tuttavuuteen ainoastaan maineensa kartuttamista varten. Niskanen oli siksi hyväpäinen ja kaukonäköinen mies, että hän aivan hyvin ymmärsi, mitä Pohjanmaan heränneitten apu merkitsi Iisalmen kituvalle liikkeelle. Sitäpaitsi vaativat häntä herännäisyyden vanhat muistot, jotka elävästi kangastivat hänen mielessään niiltä ajoilta asti, jolloin hän isänsä seurassa oli vieraillut Kalajoen-varren heränneissä taloissa, häntä uudelleen hakemaan tätä tuttavuutta. Pääansio siitä, että "ukkojen aikana" Savon-puolen ja Pohjanmaan herännäisyys jälleen rupesivat lähentelemään toisiaan, ei kuitenkaan ole hänen, vaan Rauhalan ja Logrenin. Niinkuin seuraavassa saamme nähdä, laskivat he perustuksen sille yhdysvaikutukselle, joka vähän myöhemmin uusimman herännäisyyden huomattavimman miehen johtamana muodostaa niin kauniin lehden tämän liikkeen vaiheissa XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.

Jo nuorena oli Taneli Rauhala tutustunut Savon herännäisyyteen. Missä ja milloin tämä tuttavuus oli alkanut, siitä ei ole varmoja tietoja, mutta se tiedetään, että Paavo Ruotsalainen tunsi hänet, puhui hänestä suurella luottamuksella sekä kehoitti, niinkuin olemme maininneet, heränneitä pyytämään häntä hengelliseksi neuvonantajakseen. Seurauksena oli, että Savonkin puolelta jo Vilhelm Niskasenkin vielä eläessä joskus tultiin neuvottelemaan hänen kanssaan hengellisistä asioista. Jo nämä seikat riittävät selittämään, miksi Rauhalan monesti teki mieli käydä tervehtimässä Kiuruveden ja Iisalmen heränneitä. Samassa määrässä kuin Keski-Pohjanmaan herännäisyys kasvoi ja sen hajalla olleet ryhmät kokoontuivat yhdeksi samanmieliseksi liikkeeksi, heräsi hänessä toivo, että Savon-puolenkin herännäisyys saataisiin siihen liittymään. Enemmän kuin mikään muu oli kuitenkin Suupohjan ja Kalajoen-varren samoihin aikoihin yhä lujittuva liitto heränneitten isien perinnön säilyttämiseksi omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään ja tukemaan hänen toivoaan Savonkin herännäisliikkeen suhteen. Keski-Pohjanmaan järjestämistä ja tarkkaa huolenpitoa vaativa liike sekä tiheät matkat Suupohjaan estivät kuitenkin toistaiseksi Rauhalan matkasuunnitelmia Iisalmeen toteutumasta. Vasta v. 1869 alkoi Kalajoenvarren ja Savon-puolen herännäisyysliikkeiden yhdystoiminta, johon ennenpitkää Suupohjankin heränneet yhtyivät. Joulukuussa viimemainittuna vuonna lähti muutamia heränneitä miehiä Nivalasta ja Ylivieskasta Iisalmeen tutustuakseen sikäläisiin heränneisiin. Tultiin Juhani Niskasen kotiin. Siellä paljon keskusteltiin savolaisten kanssa menneitten aikojen suurista tapahtumista näillä seuduin. Kyllä sikäläisillä heränneillä -- niin nämä itse arvelivat -- vieläkin oli "puhtaan opin tieto ja sen mukainen puhdas tunnustus", mutta nyt vallitsi heissä penseys ja heidän uskonsa oli hedelmätöntä. Simo Pylväs (IV, 490), joka oli mukana tällä matkalla ja on siitä kirjoittanut kirjeessä kertomuksen, lausuu tuon keskustelun johdosta: "Tässä jouduin minä ajattelemaan: voi, hyvä Jumala, mitä auttaa meitä puhtaasti suulla puhua, oikein tunnustaa ja tuomita uskon asioista, jos hedelmät julki tuovat sen, ettei sydän usko, paremmin kuin villityt ja vääräuskoisetkaan." Mutta kun hän sai kuulla kielilläpuhujiakin ja kun harjoitettiin yhteistä rukoustakin, joka Juurikosken seuroissa ei ollut tavallista, arveli Pylväs kotia tultuaan: "Saattaa niin olla, että Savon vanhojen heränneitten lahjoista saadaan lisätulta tännekin, Kalajoen heränneille uudistukseksi. Siellä kuulin puheita, joita en ennen ollut kuullut. Myöskin kerrottiin entisistä heränneistä ja niiden toimista, kuinka monen vaivaloisen matkan ja monen taistelun alla ovat oppineet tuntemaan elämän tietä." Samassa kirjeessä kertoo Pylväs myöskin Rauhalan lausuneen heidän kulkiessaan Pyhäjärven läpi: "Voi Pyhäjärvi, jossa suuret herätykset ovat tapahtuneet ja jossa Jumala on suuret työt alkanut ja sen paikan niinkuin taivaaseen korottanut; nyt siellä ei mitään siitä äänestä jälellä ole." Surulla kertoo Pylväs siitäkin, että he matkallaan Kiuruvedellä olivat pyrkineet sikäläisten heränneitten piirissä tunnetun Erkki Pikkaraisen puheille, mutta ettei tämä ollut ottanut heitä vastaan.

Mutta alku oli tehty. Kalajoella päätettiin, että oli koetettava vetää Savon-puolen heränneetkin elpyvän herännäisliikkeen yhteyteen. Niinkuin menneinä aikoina, järjestettiin nytkin suuret yhteiset kokoukset markkina-ajoiksi. Ensimmäinen tämmöinen Savon ja Pohjanmaan heränneitten yhteinen suuri kokous pidettiin Kalajoen markkinain aikana talvella v. 1870. Alote lähti Rauhalasta. Tietäen että iisalmelaisiakin tavan mukaan saapuisi näille markkinoille, antoi hän Juhani Niskaselle tiedon, että oli tuumittu yhteistä heränneitten kokousta niinä päivinä pidettäväksi Kalajoella. Hyvissä ajoin laittoi hän tiedon tästä tuumastaan myöskin Logrenille, jonka läsnäoloa tilaisuudessa hän täydellä syyllä piti erinomaisen tärkeänä. Harva heränneistäkään lienee käsittänyt, mikä merkitys Rauhalan tuumalla oli. Siellä täällä vain joku vanhus kyyneleet silmissä ajatteli: niin ystävät Paavo Ruotsalaisen aikoinakin läheltä ja kaukaa kokoontuivat yhteisesti Jumalan sanaa viljelemään. -- Sekä Logren että Niskanen saapuivat ja heidän seurassaan ystäviä Suupohjasta ja Savon-puolelta. Alussa eivät mielet kuitenkaan ottaneet oikein sulaakseen yhteen. Iisalmelaiset esiintyivät hieman tylysti, arvostellen "niskaslaisten" toimia ylimielisellä varmuudella. He olivat muka paremmin säilyttäneet Paavo Ruotsalaisen opin ja pystyivät paremmin kuin muut arvostelemaan hengellisen elämän ilmiöitä ja sitä syvällisempää kristillisyyttä, josta vanhempi herännäisyys tunnettiin. Ilmeistä on, että nämä ja muut tämänkaltaiset tuomitsevat epäilykset suureksi osaksi olivat lähtöisin Niskasen kateudesta ja juonitteluista, hänen kun täytyi itsellensä myöntää, että Pohjanmaan herännäisyys jo ulkomuodoltaankin teki paljon valtavamman vaikutuksen katsojaan kuin hänen Iisalmessa johtamansa joukot. Ennenpitkää karkoitti Herran pelvon henki kuitenkin tilaisuuteen saapuneitten iisalmelaisten mielestä tämänkaltaiset ajatukset, eikä aikaakaan, niin suli Niskasenkin mieli muiden kiitokseen ja ylistykseen. Välikappaleenaan vikoilevan mielen alaspainamiseksi ja veljellisen rakkauden sytyttämiseksi yksimielisten heränneitten isien lapsissa käytti Jumala tässä tilaisuudessa edellä muitten Arvi Logrenia, joka puhui tavattomalla voimalla ja lämmöllä. Seurauksena oli, että savolaiset pyysivät pohjalaisia seuraavana talvena Iisalmen markkinoitten aikana saapumaan samankaltaisiin yhteisiin seuroihin heidän luoksensa. Liitto oli solmittu ja nyt oli pidettävä huolta siitä, ettei vihollinen saisi sitä uudestaan särkeä.

Pysyen lupauksessaan saapuivat Rauhala ja Logren talvella 1871 Iisalmeen. Heitä seurasi matkalla moniaita miehiä Suupohjasta ja Kalajoen-varrelta. Ensimmäiset seurat pidettiin Juhani Niskasen, historiallisen Koljonvirran luona sijaitsevassa Virrantalossa (IV, 110). Veisattiin aluksi: "Minä vaivainen mato ja matkamies". Tämän virren sanat lähtökohtanaan alkoi Logren puhua, muunmuassa lausuen: "Täällä on paljon ukkoja, jotka tietenkin ovat sillä matkalla, josta nuo värsyt puhuvat. Mutta miksi on niin vähän vaimoja? Ja nuorta väkeä ei ensinkään. Missä ne ovat? Ovatko ne sillä matkalla? Kuka on syypää siihen, ettei niitä näy seuroissa eikä jumalansanan harjoituksissa? Kuka niistä vastaa?" Noiden puhujan tavallisella voimalla ja lämmöllä lausumien sanojen vaikutus oli tavattoman särkevä. Muuan kielilläpuhujakin, jommoisia ei pitkään aikaan Savossakaan enää oltu kuultu, alkoi puhua outoa kieltään. Useina päivinä jatkettiin sitten seuranpitoa. Vieraat viipyivät kauemmin kuin ensin olivat aikoneetkaan. Kun he vihdoin lähtivät, tunnustettiin Iisalmessa yksimielisesti, että pohjalaiset olivat tuoneet uutta eloa sikäläisen herännäisyyden jo nukahtaneeseen joukkoon.

Savolaisten ja pohjalaisten käynnit toistensa luona virkistyivät tämän jälkeen virkistymistään. Jo kesäkuussa v. 1872 nähdään taas Rauhala ja Logren sekä heidän seurassaan muitakin pohjalaisia Iisalmessa. Niin monesti seuraavinakin vuosina. Ainakin neljä kertaa ensimmäisen käyntinsä jälkeen kävi Logren siellä, Rauhala vielä useammin. Kun otamme huomioon, kuinka usein nämä ystävät saapuivat toistensa tykö ja että he näillä matkoillaan joskus viipyivät monta viikkoa, voimme päättää, kuinka suuressa määrässä herännäisyysliike "ukkojen" aikana virkistyi. Taidolla hoitivat johtajat joukkojaan. He tiesivät, että virkeää liikettä väijyivät samassa määrässä suuret vaaratkin. Muunohessa olivat he tulleet huomaamaan, miten alttiita pintapuoliset ihmiset ovat semmoisina aikoina keksimään ja levittämään kaikenkaltaisia juoruja, jotka sitten matkalla kasvavat jos kuinka tuhoisiksi. Sentähden kielsivät sekä Logren että Rauhala sanankuulijoitaan lähtemästä pitkille vierailumatkoille toistensa luo pyytämättä heiltä siihen lupaa. He tahtoivat tietää, ketkä lähtivät ja missä aikeissa. Ja ennen kaikkea koettivat he painaa sanankuulijoitaan nöyryyteen sekä opettaa heitä noudattamaan Paavo Ruotsalaisen neuvoa, etteivät puhuisi "yli uskonsa". Ja tätä neuvoa yleensä tarkasti noudatettiinkin. Niinpä kirjoittaa Simo Pylväs