v. 1859 muutti Revonlahdelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän

oli kuolemaansa asti v. 1862. Hän oli lämmin ja harras kristitty, mutta hän teki työtä murtunein voimin eikä tuottanut tämä työ senkään tähden paljoa näkyviä hedelmiä. Hänen lyhyt elämänsä -- Levón oli kuollessaan vain 34 vuoden ikäinen -- oli kuitenkin sitä laatua, että kernaasti yhdymme muutaman hänen ystävänsä lausuntoon: "Tuntuu siltä, että hän oli yksi niitä, joiden kyyneleet Jumala kokoo kultamaljoihin." [Paimenmuisto; kert. Josef Österbladh, V. L. Helander, Emma Wichmann, F. F. Lönnrot y.m.]

Herännäisyyden vaiheisiin maan pohjoisimmissa osissa XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla liittyvät paitsi Levónin muutamien muidenkin heränneitten pappien nimet. Pudasjärven kirkkoherrana tapaamme vuosina 1855-1867 L. H. Laurinin. Voimallisena kuni ennen kaikuu vielä tämän Kalajoen käräjien sankarin ääni, mutta mitään huomattavampaa herätystä hän ei saa aikaan seurakunnassaan ja hänen yhteytensä muiden heränneitten pappien kanssa on käynyt vieraaksi. Ken on laskenut ne kiusaukset, joiden painamana hän vanhoilla päivillään liiaksi nautti väkijuomia? Se vain tiedetään, että hän seurakuntalaisilleen monesti lausui: "Älkää eläkö niinkuin minä elän, vaan niinkuin minä opetan." Laurinin loppu-ikää synkistävät kovat nälkävuodet ja niiden jäljissä tullut kova lavantauti, jonka uhrina hän monen seurakuntalaisensa kera kaatui v. 1867.

Sodankylässä toimi vuosisadan keskivaiheilla herännäishengessä ennen (III, 566) mainittu K. Heickel (k. 1853) sekä saman seurakunnan kirkkoherrana J. F. Liljeblad (k. 1862). Paitsi K. F. Pfaleria joka, niinkuin tiedämme (III, 369), nuorena pappina voimallisella herätyshuudollaan herätti huomiota Lapissakin, F. F. Lönnrotia, joka näinä aikoina oli ylimääräisenä pappina Kemijärvellä ja Karungissa (IV, 31), sekä J. Simeliusta (III, 571), joka vuosina 1854-55 oli ylimääräisenä pappina Kemijärvellä, ei näillä pohjoisilla perukoilla enää esiintynyt muita ainakaan huomattavia herännäismielisiä pappeja. Sikäläinen liike muuttui ja suli ennenpitkää yhteen laestadiolaisuuden kanssa, jota leimaa miltei kaikki elävämpi hengellinen elämä siellä sittemmin on kantanut. [Kert. F. F. Lönnrot y.m.; Paimenmuisto.]

Kiimingissäkin, missä M. R. Montin monta vuotta oli vaikuttanut ja F. P. Kemell viimeisen elinvuotensa aikana -- hän kuoli täällä v. 1857 -- saarnasi parannusta sekä sittemmin F. F. Lönnrot samassa hengessä teki työtä (IV, 30-31), ei herännäisyysliike kuitenkaan saanut pysyväisempää jalansijaa, vaan kuoli vuosisadan loppupuolella melkein kokonaan sukupuuttoon. Niin kävi Säräisniemelläkin y.m. Oulujärven lännenpuolisilla seuduilla, jota vastoin Puolangalla vuosisadan keskivaiheilla lienee tapahtunut herätyksiä. Vielä vuosisadan lopussa löytyi siellä, niinkuin Paltamossakin, missä F. F. Lönnrot vuosina 1853-60 oli ollut ylimääräisenä pappina, vanhoja, ristin tien salaisuuksiin perehtyneitä heränneitä, jotka kaipuulla muistelivat entisiä eloisampia aikoja. [Kert. rovasti G. A. Snellman, F. F. Lönnrot sekä näiden seutujen vanhat heränneet; Paimenmuisto.]

F. F. Lönnrotin nimi siirtää meidät kauemmas varsinaisen Kainuunmaan, herännäisyyden historialle tutuille, seuduille. Ristijärven etäisessä seurakunnassa, missä vuosisadan keskivaiheilla hänen likeinen ystävänsä ja hengenheimolaisensa K. J. Engelberg vuosina 1854-1860 oli tehnyt heränneen sielunpaimenen työtä, tapaamme viimemainitusta vuodesta alkaen yli kolmen vuosikymmenen aikana samassa työssä hänetkin. Lönnrot oli hyväpäinen mies, mutta niin vaatimaton, että hän aina pyrkimällä pyrki syrjään semmoisissa tilaisuuksissa, missä paljon kansaa oli koolla ja muita puhujia tarjona. Paraan työnsä on hän suorittanut yksityisen sielunhoidon alalla. Varsinkin tämä työ hankki hänelle uskollisia ja kiitollisia ystäviä ja teki hänet niin tunnetuksi ja rakastetuksi ei vain kaikkialla Kainuunmaalla, missä heränneitä löytyi, vaan muuallakin. Niinpä tunnustivat esim. kaikki Oulun "vanhat heränneet", joista toiset kävivät häntä tervehtimässä Ristijärvellä asti, hänet vuosisadan lopussa miltei ainoaksi täysin luotettavaksi opettajakseen.

Lönnrotin uskonnollista kantaa kuvaa uskollisesti muutama hänen ystävänsä K. J. Engelbergin v. 1876 kirjoittama kirje, johon hän sanoi kaikin puolin yhtyvänsä ja jota hän huolellisesti säilytti. Kerrottuaan ulkonaisista ja sisällisistä koetuksistaan kirjoittaa tuo ystävä: "Näin minua koulataan, minua tomppelia ja kovakorvaista. Sillä katso, en tahtoisi minäkään joka päivä ristiä päälleni ottaa ja seurata elämän Herraa. Kummaa tuo kuitenkin pitää olla, että itseään niin tahtoo säästää, että vielä henkensä kadottaa. Vaikka tämän tiedän, kun muistutetaan, että olen penseä, kylmä, kuollut ja ulkona Herrasta ja että syntiä teen ja ajatuksissa viivyn maailmassa -- niin kuinka hitaasti ja työläästi palajan sieltä, ottaen häpeän ja tuomion päälleni ja antaen Herralleni kunnian. Tässä on minulle aina oppimattomalle oppimista. Järjen ja epäuskon juonet tahtovat aina estää lankeamasta Herran käsiin semmoisena, jolta kaikki puuttuu, ja halulla haluttomallakin, häneen katsoen, etsimästä hänen apuansa ja armoansa. Ei näy autuus tulevan hankituksi sillä pelvolla ja vapistuksella kuin tulisi. Mutta, sanoohan suomalainen sananlasku: 'akka tieltä palajaa, ei mies pahanenkaan'. Vaikka järjelle pimeältä kyllä näyttää, mitenkä kuolemassa viimeinkin käy, niin toivon nokkaa kuitenkin pitää Herran puoleen pystyttää. Ei autuutta muualla syntisille. -- -- -- Älkää kuitenkaan epäuskoksi käyttäkö Herran muistutusta, vaan tuomio selkään ja kerjäläissauva käteen -- siinä syntisten ja köyhäin läksy."

Ken ei tässä kirjeessä selvään huomaa Jonas Laguksen Paavo Ruotsalaisen koulussa syntyneen ja kehittyneen opin pääpiirteitä. Jos se olisi kirjoitettu ruotsiksi, muistuttaisivat sanatkin niin paljon häntä, ettei voisi erehtyä siitä, kenen opetuslapsia kirjoittaja oli. Uskollisemmin kuin Engelberg ja Lönnrot lienee tuskin kukaan opissa ja elämässä noudattanut tuon opettajan neuvoja. Kuinka tarkasti esim. viimemainittu valvoi sitäkin, ettei hän itse eivätkä hänen sanankuulijansa milloinkaan eksyisi pois tuolta "alimmalta portaalta", josta Lagus niin usein puhui, näkyy muunohessa seuraavasta. V. 1870 olivat suuret seurat Paltamon Mieslahdella. Sinne oli saapunut paitsi heränneitä paljon surutontakin kansaa. Puhujana esiintyi Janson, joka puheensa lopussa, viimemainittujen puoleen kääntyneenä, lausui: "Emme me ole teitä paremmat, vaikka Jumala on meidät herättänyt." Tämä lause loukkasi kovin Lönnrotia, vaikkei hän, vaatimaton ja moitteeseen hidas kun hän oli, siitä silloin mitään puhunut, ei Jansonille eikä muille. Mutta vielä vanhoilla päivillään muisti hän nuo sanat, pitäen niitä hyvinkin erehdyttävinä, vaikkei hän luullutkaan, että puhuja, josta hän paljon piti, oli nuo sanat väärässä hengessä lausunut.

Mitä muutoin viimemainittuihin seuroihin tulee, niin on huomattava, että niitä vietettiin aivan vanhaan tapaan. "Sanaa viljeltiin melkein katkeamatta kahtena päivänä." Tämä seikka todistaa selvästi, että näiden seutujen herännäisyys vielä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla oli hyvinkin levinnyt ja voimallinen. Mutta nämä suuret seurat johtavat huomion toiseenkin Kainuunmaan herännäisyydelle ominaiseen seikkaan. Näiden seutujen seurat ovat melkein yksinomaan olleet suurseuroja, joita erityiset tilaisuudet, Kajaanin markkinat, häät, hautajaiset y.m. ovat aiheuttaneet. Viikkoseuroja ylimalkaan ei ole pidetty yleisemmin, paitsi liikkeen vilkkaimmillaan ollen Sotkamossa. Villiytyneet "salon kulkijat" ovat asuttaneet Kainuun maan ja sitä luontoa näkyy vieläkin sikäläisessä kansassa. "Monissa paikoin juoksee talonväki melkein pakoon, kun pappi tulee taloon", on eräs näillä seuduin vuosisadan lopussa palvellut sielunpaimen todistanut. Seurakunnan ja papin välinen suhde on tuskin koskaan ollut niin sydämellinen kuin esim. Pohjanmaalla. Salonkulkijaluonto ja vihollisuuksien juurruttama pelko ja arkuus ovat tehneet kansan luonteen salaperäiseksi ja epäileväksi. Tämä on epäilemättä vaikuttanut, että heränneetkin ovat olleet taipuvaisia sulkeutumaan itseensä ja hitaita vaikuttamaan ulospäin. He eivät täällä olleet niin seurusteluhaluisia, kuin muissa osissa maata, ja lähtivät liikkeelle vain jonkun erityisen tilaisuuden heitä siihen kehoittaessa. Muistettava on niinikään, miten avarat ne salot ovat, jotka erottavat tämän maakunnan kylät ja talotkin toisistaan. Nämä seikat selittävät suureksi osaksi senkin ilmiön, etteivät muussa herännäisyydessä tapahtunut jako ja siitä johtuva eripuraisuus ja riidat olleet tunnetut täällä, eivätkä päässeet särkemään täkäläisen liikkeen rivejä. Että nämä rivit harvenemistaan harvenivat, niin että niistä vuosisadan lopussa oli vain pirstaleita jälellä, johtuu siitä, että Herran tuli näillä mailla vähitellen sammui ja heränneitten isien lapset nukkuivat.

Ensimmäisenä Kainuunmaan herännäisyyden merkkimiehistä poistui näyttämöltä Trast. Hän kuoli jo joulukuun 2 p:nä 1856. Paljon oli hän etevillä lahjoillaan ja voimakkaan eloisalla esiintymisellään vaikuttanut näiden seutujen heränneitten piireissä, ja kauan häntä kiitollisuudella muistettiin. Puolitoista vuotta myöhemmin (1858) kuoli Kajaanissa Juhana Krank, uskollisesti 14 vuotta palveltuaan Kajaanin heränneitä. V. 1859 muutti Kuhmoniemeltä takaisin Pohjanmaalle Kainuunmaan herännäisyyden peloton puolustaja (III, 54-55) arkkipiispa Bergenheimin uhkauksia vastaan A. N. Holmström. Näiden aikojen jälkeen syntyy huomattava lamautuminen Sotkamon-puolen herännäisyyden oloissa. K. R. Pettersonista, jota heränneet niihin asti olivat melkein epäjumaloineet, alkoi liikkua se huhu, että hän yhä yleisemmin seurusteli seudun suruttomien säätyläisten kanssa sekä että hän muutoinkin oli käynyt huolimattomaksi oman sielunasiansa suhteen. V. 1869 pääsi Reinhold Helander Sotkamon kirkkoherraksi. Innolla ja tarmolla hän ryhtyi työhön, mutta hänen luontainen kiivautensa, joka vuosien kuluessa kiihtyi, esti heränneitä häntä vapaasti lähestymästä, jos kohta he tunsivatkin, että hän vilpittömästi tarkoitti heidän parastaan. Vaikea on käsittää, minkä tähden sekä hän että Petterson kielsivät Jansonia seuroissa esiintymästä, mutta selvää on, ettei tämäkään ollut omiaan turvaamaan sikäläisen herännäisyyden etuja. Samassa määrässä kuin luottamus Pettersoniin väheni, lisääntyi kuitenkin Jansonin maine, ja kun ensinmainittu v. 1876 muutti Pohjanmaalle, oli se ehkä korkeimmillaan. Elämänsä loppuun asti piti Janson koossa Sotkamon heränneitten pieniä joukkoja. Kerran hän pappilassa kuuluu kahden kesken varoittaneen Helanderiakin hänen kiivaan luontonsa tähden ja puhuneen niin särkevästi, että tämä purskahti itkuun. Lastensa ja lastensa-lasten sieluntilasta koetti Janson erittäin pitää huolta, mutta usein kokoontuivat seudun muutkin heränneet seuroihin hänen kotiinsa. Etenkin muistivat vuosisadan lopussa vielä elävät vanhat heränneet, miten Janson oli viettänyt viimeistä jouluaan. Paljon ystäviä kokoontui silloin hänen kotiinsa, ja vanhus puhui heille tavattoman elävästi. Päätettyään puheensa, nousi hän ylös, käveli tarkasti tähystäen väkijoukkoa ympäri pirtin, lankesi polvilleen rukoillen rukouksen, "läksyn, jommoista ei kuule ihmisijässä". -- Janson kuoli tyyneesti seuraavana syksynä, lokakuun 13 p:nä 1882. Kuolintautinsa alussa kohtasi häntä lievä halvaus, joka muutamiksi tunneiksi teki hänet puhumattomaksi. Toinnuttuaan lausui hän utelevalle vaimolleen: "Jumalalta on armo ja rauha ja Herran valkeus koittaa sielussa." Seitsemän viikkoa kesti tautia. Tämä aika oli vanhukselle alituisen rukouksen aikaa. Muutamalle henkilölle, joka tuli hänelle omista sielunasioistaan puhumaan, lausui hän hymyillen: "Taisit tulla purkamaan niinkuin jotakin kulta-aittaa, vaan ei minulla ole kuin kerjuusauva." -- Sotkamon kirkonkirjoissa löytyy hänestä tämä muistutus: "Vanha arvossa pidetty pietista, paikkakunnan hyvinkin taitava eläinlääkäri, nuorempana räätäli."

Vuotta aikaisemmin kuin Janson, marraskuun 15 p:nä 1881, päätti Reinhold Helander päivänsä. Hänen tulinen luontonsa, joka toisinaan ilmeni hyvinkin kiivaana, hankki hänelle monta vihamiestä ja loukkasi usein heränneitäkin. Moni seikka viittaa siihen, etteivät sotkamolaiset häntä ymmärtäneet. Oli miten oli: tuo suora, jäykkä, peloton pohjalainen on hankkinut itselleen nimen, joka ei väleen katoa Suomen herännäisyyden historian lehdiltä.

Helanderin mitä jyrkin vastakohta oli F. F. Lönnrot, joka vielä vuosisadan lopussa saarnasi parannusta ja uskoa rakkaille ristijärveläisille. Tarkassa muistossa säilytti hän paljon herännäisyyden menneistä vaiheista, todistaen kaikille, jotka häneltä näitä vaiheita tiedustelivat, kuinka suuriarvoisia tämän liikkeen muistot hänelle olivat. Lönnrot kuoli v. 1907.

Kainuunmaan heränneistä papeista ovat ennen mainittujen kera muistettavat myöskin Suomussalmen kappalainen K. A. Lilius (III, 98), joka täällä toimi vuoteen 1867, jolloin hän muutti Isoonkyröön, sekä N. Holmström (IV, 355), joka oli kirkkoherrana Sotkamossa vuodesta 1889 vuoteen 1892, jolloin hän kuoli. Lönnrot ja Holmström ovat Kainuunmaan herännäisyyden viimeisiä vartijoita. Kaikki on hiljaa jo. Suuret seurat ovat lakanneet, vanhoista muistoista vain puhutaan vielä. Uudistumaan he eivät liikettä saa, mutta he seisovat paikoillaan noiden muistojen kunnioitettavina vartijoina, eikä kukaan epäile, minkä hengen lapsia he ovat. [Paimenmuisto; kert. Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot y.m. J. Väyrysen minulle Kainuunmaan herännäisyydestä kokoomat kertomukset, kirjeet y.m. tiedot; Sukukirja; Paimenmuisto.]

IX.

Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan pappeja XIX vuosisadan loppuaikoina.

Jonas Laguksen, N. K. Malmbergin ja noiden useain muiden huomattujen sielunpaimenten kuoleman jälkeen, joiden poistumisesta näyttämöltä ennen (IV, 60-84) olemme kertoneet, oli liikettä edustaneiden ja edustavien pappien luku vieläkin huomattavan suuri. Mutta suuri on erotus näiden pappien entisen ja nykyisen aseman välillä. Ennen tapasimme heidät yhteisissä neuvotteluissa ja suurissa hartausseuroissa sekä likeisissä keskusteluissa toinen toistensa luona ja heränneen kansan kodeissa, nyt pysyvät he enimmäkseen kukin kolkassaan ja useimpia painaa toimettomuuden alakuloisuus. Ei ole syynä siihen vain vanhuuden väsymys -- moni heistä on vielä hyvissä voimissa --, mutta epäluulot sekä epätoivo herännäisyyden tulevaisuuteen nähden lamauttavat heidän intonsa ja estävät heitä ymmärtämästä ja tuntemasta sitä liikettä, joka suurten johtomiesten ja heidän omankin aikaisemman työnsä pohjalla, vanhaan herännäisyyteen liittyen, voimallisena leviää Pohjanmaan tasangoilla. He yhä vetäytyvät siitä pois ja jäävät selailemaan muistojen kellastuneita lehtiä, joita heidän elämänsä syystuulet repien liikuttavat. He tuntevat, että aika on muuttunut ja XIX vuosisadan, tuon heille ja koko maallemme niin tärkeän vuosisadan ilta joutunut.

Silmäilkäämme ensin Kalajoen-varren ja sen lähiseutujen heränneitten pappien elämäniltaa.

Piippolassa tapaamme 1840-luvun liikkeen ajoilta varsinkin Alavieskassa toimittamastaan suuresta herätystyöstä tunnetun W. Österbladhin. Vanhojen päiviensä aineelliseksi turvaksi on hän v. 1855 saanut tämän syrjäisen seurakunnan vähäpalkkaisen kirkkoherranviran, jota hän sitten entisellä hartaudellaan, mutta yhä pienemmiksi supistuvien herännäisjoukkojen kannattamana hoitaa kymmenen vuotta. Hänen pappilansa on tämän puolen heränneitten pappien viimeisiä huomattavampia yhtymäpaikkoja XIX vuosisadalla ja muitakin samanmielisiä säätyläisiä nähdään siellä usein. Ilmeisessä riidassa Vilhelm Niskasen suunnan kanssa hän ei ole, ja tämän suunnan kansa tunnustaa hänen ansionsa ja antaa hänelle vieläkin arvoa, mutta hän vieraantumistaan vieraantuu tästä suunnasta ja kannattaa toistupalaisten katsantotapaa. Niinkuin olemme nähneet (IV, 234 ja seur.), oli Österbladh uuden suunnan mitä jyrkin vastustaja, pysyen elämänsä loppuun pietismin johdonmukaisena edustajana.

Österbladhin verraten lukuisista, jälkimaailmalle säilyneistä kirjeistä, joista toiset ovat lukijoillemme tuttuja, näkyy, miten likeisesti ja lapsellisesti hän oli tottunut seurustelemaan Herran kanssa. Samaa todistavat hänen myöhemmätkin kirjeensä. Niistä kuultaa myöskin hänen harvinaisen miellyttävä ja hellä luonteensa. Sen vertaisia ei tässä suhteessa heränneitten pappienkaan joukosta montakaan löydä. Ja varsinkin tähän nähden on hän niin kauniina lisänä näiden pappien ylimalkaan jäykännäköisessä joukossa.

Kuolinvuoteellaan täytyi Österbladhin ajoittain kokea hyvinkin kovaa sisällistä ahdinkoa. "Kaikki Belialin virrat käyvät minun ylitseni", kuultiin hänen huudahtavan sekä valittavan: "Jumala asettaa kaikki syntini menneiltä ajoilta eteeni." Mutta lopuksi hän voiton ilme sammuvassa katseessaan lausui: "Minä tiedän, että Lunastajani elää." Kesäkuun 30 p:nä 1865 pääsi tämä lämminsydäminen ja harras Herran palvelija tämän elämän taisteluista siihen lepoon, joka on luvattu Jumalan kansalle. [Paimenmuisto; Vilh. Österbladhin kirjeitä; kert. Josef ja Maria Österbladh, V. L. Helander y.m.]

Muutamia peninkulmia Piippolasta työskenteli näinä aikoina toinenkin Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan merkkimies, A. N. Holmström. V. 1859 oli hän nim., niinkuin tiedämme (IV, 364), etäisestä Kuhmoniemen pitäjästä päässyt Haapajärven kirkkoherraksi ja pysyi tässä virassa koko loppuikänsä. Ajat olivat muuttuneet, mutta Holmström oli sama kuin ennenkin: jäykkä, tarmokas ja herännäisyyden traditsiooneille edelleenkin horjumattomasti uskollinen. Joka lähestyi tuota vartaloltaan lyhyttä ja jykevää miestä, joka niin tutkivan suorasti katsoi ihmisiä silmiin, oli pakotettu kunnioittavan tarkasti kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Uppiniskaisuutta nuorempien puolelta hän ei kärsinyt ja varmasti lausui hän vakaumuksensa varsinkin uskonnollisissa asioissa. Vilhelm Niskasen kantaa hän ei hyväksynyt, niin jyrkästi eroten hänestä, ettei hän, niinkuin olemme maininneet (IV, 80), edes suostunut saapumaan tuon hylkäämänsä johtomiehen hautajaisiin, vaikka tämän pojat, Nivala kun siihen aikaan sitäpaitsi oli Haapajärven kappeli, kävivät häntä näihin pitoihin kutsumassa. Kiivaita väittelyjäkin sattui joskus Holmströmin ja Niskasen suunnan edustajien välillä.

Laestadiolaisiakin saapui pohjoisesta Haapajärven seurakunnassa jo ennen vallitsevaa häiriötä lisäämään. Holmströmin luonnetta kuvaa seuraava kertomus hänen esiintymisestään heitä vastaan. Pääsiäisaikana 1867 oli suuret seurat Tiiton talossa. Osterbladhin leskikin sekä muita vieraita naapuriseurakunnista oli sinne saapunut. Seuroja johti Holmström. Kun hän oli lopettanut puheensa, lausui rohkeasti muuan Nivalassa syntynyt, vasta Tornion puolelta tänne saapunut aivan nuori mies: "Selitys oli hyvä, vaan tie jäi tukkoon." Holmström ärjäsi: "Se koira vinkasee, johon karttu käypi. Sinä sitäpaitsi näyt olevan minulle aivan outo. Kun minä seurakunnassani jossain paikassa itse olen suuna, niin en ollenkaan salli muiden puhua, sitä vähemmin nyt, kun en tunne, mikä maailman roisto ja kulkija lienet." Kutsumaton puhuja vaikeni ja loi katseensa alas. Mutta kun Holmström ja muut arvokkaammat vieraat olivat siirtyneet vierashuoneisiin, alkoi hän ja muutamat muut jälleen huutaen saarnata. Sillä kertaa melu kyllä asettui, seuraväki kun sammutti kynttilät, mutta uhkaavat olivat enteet. -- Seurakunnissaan syntyneistä häiriöistä ei Holmström kuitenkaan syytä yksinomaan kansaa. Kuultuaan, että muutamaa pappia oli oikeudessa syytetty juoppoudesta, kirjoittaa hän pojalleen: "Nyt on pappien alennusaika, ja suuressa määrässä olemme itse sitä aiheuttaneet."

Holmströmin luonnetta kuvaavat myöskin seuraavat hänen sanansa. Yhä kestävien katovuosien aikana oli köyhäinapua nauttivien, suureksi osaksi sitä varten vuokrattuihin huoneisiin sijoitettujen luku tavattomasti lisääntynyt. Tämän johdosta kirjoitti Holmström, muutamia numeroita lueteltuaan: "Mitä lopuksi tullee? Ehkä sanomalehdissä vaihtelevaisuuden vuoksi saa lukea: Haapajärven köyhäinhoito on tehnyt vararikon, pesän varat 420 laiskuria tahi laiskurien lasta." Tästä ei kuitenkaan saa päättää, ettei Holmström säälinyt köyhiä ja sairaita. Päinvastoin puhuu hän esim. kirjeissään syvällä surulla 1864-68 vuosien kauheasta nälänhädästä ja siitä johtuvasta tautisuudesta.

Österbladhin kuolema koski kipeästi Holmströmiin. Jo kuultuaan hänen sairastuneen, kirjoitti hän pojalleen, miten raskas tuo tieto oli hänelle, lisäten: "Rakas poikani! Olkaamme varoillamme. Me olemme niitä, jotka Aatamin lankeemus kokonaan turmeli. Sentähden tulee meidän alituisesti etsiä vanhurskauttamisen perustusta ja vaikuttavaa syytä, ei meistä itsestä, vaan ulkoapäin. Me olemme jumalattomia, mutta Kristus tekee jumalattomia vanhurskaiksi."

V. 1868 pääsi Reinhold Helander Haapajärven kappalaiseksi. Hänen nimittämiseensä virkaan liittyy muuan tapahtuma, joka tässä kerrottakoon, se kun todistaa, miten omavaltaisestikin Holmström saattoi menetellä, kun hän tiesi olevansa siveellisesti oikeassa. Helander oli saanut enimmät äänet, mutta erotus hänen ja erään toisen vaalisaarnaajan äänimäärän välillä oli siksi pieni, että valitus helposti olisi voinut kumota vaalin ja hankkia enemmistön tuolle toiselle. Holmström, jolla oli syytä pelätä, että näin saattaisi käydä, sai kuulla, että muutama juoppo herrasmies todella oli valittanut vaalista. Ei ollut monta päivää valitusajasta enää jälellä. Holmström lähetti kotona olevan poikansa ratsastaen Kuopioon ottamaan pois valituskirjat tuomiokapitulista. Jonkun ajan kuluttua sai Helander valtakirjan virkaan. Kuvaavaa on, että valittaja, joka ennenpitkää sai tietää miksei hänen valitustaan oltu käsiteltykään, ei uskaltanut käydä Holmströmin kimppuun tuon hänen mielivaltaisenkaan tekonsa tähden.

Monta vuotta poti Holmström sydäntautia. Rautaisella tahdollaan hän kuitenkin viime aikoihin asti sai voimansa riittämään ahkeraankin seurakuntatyöhön. Apulaistakaan ei hänellä ollut. Kesällä 1871 hänen tautinsa kuitenkin yltyi niin kovaksi, että hänen täytyi lähteä Kuopioon lääkärinapua hakemaan. Vähän aikaisemmin hän kirjoitti pojalleen N. Holmströmille: "Vanha tautini alkaa, kuten sydäntaudit tavallisesti, kehittyä vesitaudiksi. Molemmat jalat ovat jo ajetuksissa ja hengenahdistus kova. En voi kauan seisoa. Koetan harjoitella kolmatta rukousta, mutta huomaan itseni hyvin tyhmäksi ja huonomuistiseksi oppilaaksi. Kernaasti halajaisin tavata sinua vielä tässä maailmassa, mutta tuo ei voine tapahtua. Voi, jos näkisimme toisemme siellä, missä ei tarvitse sanoa: 'Ah mik' on tää elämä'!"

Matkaltaan Kuopioon Holmström ei palannut. Hän kuoli siellä elokuun 8 p:nä 1871. Miten raskaana huolena hänellä oli herännäisyyden silloinen hajaannus ja miten vähän hän liikkeestä enää toivoi, osoittavat seuraavat hänen papiksi hiljattain vihitylle pojalleen kuolinvuoteellaan lausumansa sanat: "Anna, poikani, sanankuulijoillesi Nohrborgia! Tulee aika, jolloin ei ole erotusta körttien eikä körttien välillä." [Paimenmuisto; kert. J. Holmström, Amanda Holmström F F. Lönnrot, Vendla Pettersson y.m.; J. Holmströmin kirje N. Holmströmille 28/4 67; A. N. Holmströmin kirjeet N. Holmströmille 29/6 64, 14/3 65 sekä yksi ilman päivämäärää ja vuosilukua. (Kirjeet omistaa Otto Holmström.)]

Likeisessä yhteydessä Haapajärven herännäisyyden kanssa oli, niinkuin tiedämme, 1830- ja 1840-luvun aikana Pyhäjärven liike ollut. Jo Jonas Laguksen loppu-aikoina oli tämä yhteys kuitenkin paljon vähentynyt ja lakkasi, mikäli kysymys koskee kansaa, ennenpitkää kokonansa. Sakari Castrén, joka monta vuotta oli ollut Laguksen apulainen ja sittemmin armovuodensaarnaajana hoitanut papinvirkaa seurakunnassa, seurusteli kyllä ahkerastikin tämän puolen heränneitten pappien kanssa ja kannatti samaa uskonnollista katsantotapaa kuin hekin, mutta tämäkin suhde kylmeni vähitellen. Syystä tai syyttä ruvettiin syyttämään häntä maailmanmielisyydestä jo niinä aikoina, jolloin hän pääsi Pyhäjärven kirkkoherraksi (1862). Hänen olonsa valtiopäivillä, joka toiselta puolen osoittaa, että hän nautti paljon luottamusta virkaveljiensä keskuudessa, ei ollut omiaan noita syytöksiä poistamaan. Castrénin täytyi kokea, että ystävät epäilivät häntä ja tämä vieroitti häntä yhä enemmän heistä. Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokea, miten paljon heränneitten pappien välit olivat muuttuneet entisistä ajoista. Varsinkin keväällä 1868 oli nälkävuosien aiheuttama tautisuus suuri Pyhäjärvelläkin. Alituisesti täytyi Castrénin lähteä sairasmatkoille. Tämmöisellä matkalla sai hän keuhkotulehduksen, johon hän kuoli, Mitä ystävät hänestä ajattelivat, näkyy seuraavasta A. N. Holmströmin pojalleen toukokuun alussa 1868 kirjoittamista sanoista: "Pyhäjärveltä kuuluu, että Castrén huhtikuun 25 p:nä on kuollut. Olisin toivonut, että hän olisi päättänyt vaelluksensa toisella elämänsä ajanjaksolla. Ehkä kuitenkin Jumala, joka enkeleissäänkin huomaa turhuutta, ei tuominnut häntä hänen puutteittensa tähden, vaan unohti ne." [Paimenmuisto; A. N. Holmströmin kirje N. Holmströmille 3/5 68; kert. Johanna Holmström (A. N. Holmströmin leski), Vendla Petterson y.m.] -- Castrénin hauta on Pyhäjärven kirkkomaalla Jonas Laguksen haudan vieressä.

Pyhäjärvellä toimineista vanhoista heränneistä papeista mainittakoon vielä J. Simelius, joka 1871 pääsi tämän seurakunnan kappalaiseksi. Kauemmin kuin useimmat muut herännäisyyden valta-ajan sielunpaimenista -- hän kuoli vasta 1897 -- koetti hän kylvää sanan siementä ihmisten sydämiin, mutta mitään herätystä ei hän Pyhäjärvellä saanut aikaan, vaikka hän toimi siellä kuolemaansa asti. Samoin kuin melkein poikkeuksetta kaikki tämän ajan heränneet papit Keski-Pohjanmaalla, edusti Simeliuskin toistupalais-suuntaa. [Paimenmuisto; kert. Haapajärven ja Pyhäjärven vanhat heränneet.]

Niissäkään Kalajoen-varren seurakunnissa, joissa herännäisyysliike jaon jälkeen pääsi nousemaan suurimpaan voimaansa -- Nivalassa ja Ylivieskassa -- ei näinä aikoina tapaa tätä liikettä suosivia pappeja. Päinvastoin saa niitä näilläkin seuduin kauan turhaan hakea. Vasta kun K. R. Petterson v. 1876 tuli Nivalan kirkkoherraksi, saivat seudun heränneet papin, joka kohteli heitä myötätuntoisuudella ja jonka pappilaan heillä oli muutakin asiaa kuin virallista. Sikäläisen herännäisyyden nostamiseen ja sen puhdistamiseen siihen liittyneestä kuonasta ei Petterson kuitenkaan pystynyt. Apu siihen oli muualta tuleva. Mutta hänen aikanaan pääsi liike, jota pääasiallisesti Taneli Rauhala johti, ryhmittymään ja vakaantumaan, ja jo siinä suhteessa erosi hän Kalajoen-varren muista vanhoista papeista, ettei hän sitä vastustanut. Päinvastoin neuvotteli hän aina heränneitten kanssa, kun joku seurakuntaa koskeva tärkeämpi asia oli ratkaistava. -- Petterson kuoli Nivalan kirkkoherrana 1890. Hänen hautajaisiinsa, joita vietettiin herännäisliikkeessä vanhastaan vakaantuneeseen tapaan, oli kutsuttu suuri joukko heränneitä. [Kert. Paavo Niskanen y.m.; Paimenmuisto.]

Kalajoella, missä niinkuin tiedämme, herännäisyysliike jo Vilhelm Niskasen eläessä oli supistunut aivan pieneksi ja missä vuosisadan lopussa vain muutamat hänen suuntaansa liittyneet vielä todistivat menneiden päivien eloisasta hengellisestä elämästä, tapaamme näinä aikoina sotavanhuksen siellä 1830-luvun lopussa pidettyjen kuuluisain käräjien ajoilta. Tarkoitamme Jaakko Hemmingiä, joka oli tämän seurakunnan kappalaisena 1866-96. Vuosi vuodelta oli hän kehittynyt yhä jyrkemmäksi toistupalaiseksi eikä antanut mitään tunnustusta "niskaslaisille". Ollen elämässään nuhteeton ja hurskas, herätti tämä näiden seutujen entisten suurten muistojen paljon kokenut todistaja kunnioitusta kaikissa, jotka hänet näkivät. Itse hän ei näistä muistoista kertoessaan tahtonut näkyä. Kun häneltä esim. tiedusteltiin hänen osaansa Kalajoen käräjien pitkässä oikeusjutussa, lausui hän: "Mitä minusta; minä olin koko ajan Malmbergin ja Laguksen selän takana." -- Hemming kuoli helmikuun 17 p:nä 1896. Hän oli silloin yli 86 vuoden vanha. [Paimenmuisto.]

Pietarsaaressa tapaamme XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla muutamia herännäisyyden vaiheissa huomiota ansaitsevia pappeja. Täällä taisteli liikkeessä tapahtuneen jaon painamana vuodesta 1854, jolloin hän pääsi seurakunnan 2:ksi kappalaiseksi, tuo aikaisemmin niin kiivas, nyttemmin suruvoittoisuuteen yhä enemmän taipuvainen, suurta huomiota herättänyt jyrkkä pietista O. H. Helander. Jos kukaan elämänsä loppupuolella kaipasi menneitä päiviä ja jos kukaan kärsi siitä yksinäisyyden tunnosta, joka muuttuneiden olojen takia näinä aikoina painoi niin monen herännäisyysliikkeen palveluksessa harmaantuneen sielunpaimenen mieltä, niin hän. Mutta noissa ahdingoissa nöyrtyi ja asettui hänen kiivas sydämensä, antaaksensa yhä enemmän sijaa sille rakkautta uhkuvalle mielelle, joka painaa leimansa hänen elämänsä iltaan. Tämä mieli tulee kauniilla tavalla näkyviin hänen veljelleen Reinhold Helanderille kirjoittamissa kirjeissä. Niinkuin olemme nähneet (IV, 356), taisteli tämä näinä aikoina usein melkein toivotonta taistelua epäuskon kiusauksia vastaan. Vanhoista ajoista tottuneena veljelleen purkamaan kiusaustensa kuormia, kääntyi hän nytkin tämän puoleen. O. H. Helanderin katsantotapaa sekä hänen ja vasta mainitun veljensä kaunista veljesrakkautta kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita ensinmainitun näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä:

"Suuri on iloni siitä, että nyttemmin olet tointunut taudistasi. Voin kyllä ymmärtää, että olet ollut ahtaalla. Ei ole helppo tulla toimeen epäuskonsa kanssa terveenäkään, vielä vaikeampaa, kun ijankaikkisuus astuu tautivuoteen läheisyyteen. Oi, veljeni, tunnen elävästi tuskasi, ja minun sydäntäni kirvelee, niinkuin sinunkin sydäntäsi. Kaikki on menetetty, kaikki lopussa! Totta, totta, ja niin saa ollakin. Mutta kuitenkaan ei kaikki ole lopussa, sillä _Yksi_ elää, joka sanoo, jokaisessa silmänräpäyksessä sanoo: teidän pitää elämän. Älkäämme siis kauan miettikö, vaan heittäytykäämme tämän auttajan syliin niin auttamattomina kuin olemme, vartokaamme ja toivokaamme, toivokaamme ilman toivottakin, niin mekin saamme kuolleessa sielussamme kuulla tämän hiljaisen kuiskauksen: sinä olet elävä, minä annan sinulle elämän, sinä olet elävä, vaikka oletkin kuollut! -- Vanhaa kuollutta tietoa! Olkoon niin. Mutta olen saanut muistutuksen uudistaa tätä kuollutta harjoitusta, ja katso, tuo salattu, kätketty elämä on välkkynyt minulle ja antanut minun käsittää, että minä voin pelastua ja olen pelastuvakin _armosta_. -- Tähän pysähdymme alituisesti. Huomaat kyllä, että olen tahtonut kehoittaa sinua. Niin, niin, sitä olen tahtonut. Mutta mitä minä voin. En muuta kuin huo'aten toivoa: Herra virvoittakoon ja lohduttakoon masentunutta henkeäsi! Ja hän, joka osaa oikealla ajalla puhua väsyneille, hän joka osaa puhutella toivottomia sydämiä, hän on puhutteleva sinuakin. Avaa nyt, rakas veli, suljettu, murheellinen sielusi ja kuule, kuule elämän sanaa elämän Herralta."

Tämä kirje on kirjoitettu v. 1865. Ei voi paremmin todistaa, miten väärä se syytös oli, että Helander, samoinkuin pietistat yleensä, olivat vain lain saarnaajia. Juuri tämmöistä oli esim. N. K. Malmbergin puhe epäuskon helteessä taisteleville. Näyttääksemme, ettei O. H. Helander sattumalta vain noin kirjoittanut, lainaamme tähän otteen muutamista toisista hänen samalle veljelleen kirjoittamistaan kirjeistä.

21/12 63: "-- -- -- Kirjeesi tuotti minulle iloakin. Ajattelet: miten tuo on mahdollista? Näen syrjästä, mitä ei kukaan ihminen hädän hetkellä näe, näen Jumalan armon ja Herramme Jesuksen Kristuksen palavan rakkauden, joka tulee sinua likelle, tahtoo pelastaa sinut ja antaa sinulle elämän keskellä kuolemaa. Semmoinen on hänen tapansa. Oi, veljeni, ei totisesti muuta tarvita kuin että uskot tätä rakkautta ja keskellä hätääsi huudat: tässä olen! _Jesus Kristus eilen ja tänään ja niin ijankaikkisesti_. Katso, hän on sama ja hänen rakkautensa sinua, juuri sinua kohtaan on aina ollut sama. Niin, mutta minä, minä, huudat tuskissasi, minä Kain, Judas, Demas! Ah, voi! Hätähuuto on kauhea. Mutta kaiken uhallakaan et ole pahempi kuin Aatamin lapsi, ja semmoisia varten on Jesus tullut. Mutta alaston, kauhea lapsi! Semmoisia säälii Jesuksen sydän. Oi, hiljaa veljeni! Jesus, Jumalan poika on antanut itsensä sinun tähtesi vapahtajaksi, ja hänen rakkautensa ääni kuiskaa hiljaa sydämessäsi, tuskan ja epäuskon myrskyjen siinä raivotessa, kuiskaa armosta, anteeksiantamisesta ja rauhasta. Kuuntele tätä hiljaista ääntä. Etkö näe, etkö itsekin huomaa, mitenkä sydämestäsi taistellen pyrkii esille huokaus, Jesusta ikävöiminen. Oi, veljeni, tuo pieni, ahdistetun henkesi salattu Jesusta-ikävöiminen, se juuri on tuo uskollinen vapahtajakäsi, joka sinuun on koskenut. Seuraa tätä vetämistä, rohkaise itseäsi ja seuraa tätä huomaamatonta, salattua vetämistä -- ja katso: Kain, Judas ja Demas ovat Kristuksen sylissä. Ihanaa, ihanaa, syntinen pelastuu armosta. Lempeä Jesus, anna anteeksi huonot sanani ja puhu itse murheelliselle veljelleni, puhu hänelle ijankaikkisen elämän sanaa. Tee se, amen! -- Sydämeni tuli liikutetuksi, tahdon lopettaa. Tahdoin lähettää sinulle joululahjan, paraan lahjan, itse Jesuksen. Ota vastaan tämä vieras, älä pelkää, avaa hänelle ovi, hän ei hylkää sinua. Tiedäthän, Reinhold, että meidän hiljaisesti yhä ikävöiden tulee tutustua elämän antajaan ja siten antaa epäuskolle matkapassit, sillä sen valta särkyy, kun me luomme katseemme Jesukseen. Kovin minä häpeän katsoessani itseäni, ja kuitenkin tahdon suoda Jesukselle sen kunnian, että hän saapi minua auttaa. Jota pahempi minä olen, sitä suurempi kunnia Jesukselle!"

Vielä valtiopäivillä ollessaan, vuotta ennen kuolemaansa, kirjoitti O. H. Helander ennen (IV, 301) mainitsemassamme kirjeessä samalle veljelleen:

"Usein olet ollut ajatuksissani ja jos yhtä usein olisit saanut minulta kirjeitä, niin olisi sinulla pakoittain niitä. Etenkin olet nyt ajatuksissani, kun Herran kuritus niin raskaasti on sinua kohdannut. [Koskee muutamaa Reinhold Helanderin perhesurua.] Veli rukka, mitä sanoisinkaan. Jos vain pystyisimme katsomaan paksun, raskaan epäuskon läpi, niin näkisimme pohjalla Isän ijankaikkisen, palavan rakkauden: 'jota Jumala rakastaa, sitä hän myös kurittaa'. Säilyttäkäämme väkisinkin, sanon väkisinkin, kun kaikki tuomiot myrskyten pauhaavat päämme päällä, tämä lohdutus, jonka saatana suuren kelvottomuutemme tähden tahtoo pimittää ja meiltä ryöstää. Huono lohduttaja minä kyllä olen ja helpostikin paiskattu maahan, mutta kuitenkin rohkenen huutaa sinulle nämä kehoituksen sanat. Kerran saamme avoimin katsein ja oikeassa valossaan nähdä, mitä kaikki tämä tietää, että se oli Kristuksen rakkaus, joka kuritti meitä parannukseen. Mutta älkäämme nyt, vaivan kestäessä, heittäkö pois sitä Herran lohdutusta, joka meille kuni lapsilleen puhuu: älä masennu, kun hän sinua nuhtelee."

Tähän tapaan kirjoittivat Helander-veljekset toisilleen vielä tänäkin aikana, jolloin useat muut herännäisyyden entisistä valppaista sielunpaimenista joko väsyneinä uupuivat välinpitämättömyyteen tahi takertuivat kaikenkaltaisiin maallisiin toimiin ja niistä keskenään puhuivat. Mitä jaon hengen tuottamiin tuhoihin tulee, eivät nekään täällä Pohjanmaan ruotsinkielisessä osassa, missä ei ainakaan kansa niistä juuri mitään tiennyt, estäneet liikkeelle uskollisia sielunpaimenia toimimasta entiseen tapaan. Sekin seikka tuki O. H. Helanderia hänen vakavassa työssään Pietarsaaressa.

O. H. Helanderin työhön valtiopäivillä olemme ennen viitanneet. Tämäkin luottamustoimi osoittaa, että häntä pidettiin kykenevänä miehenä. Mutta paljon huomattavampi on hänen urhoollinen, uhrautuva ja uskollinen työnsä Suomen herännäisyyden riveissä. Se ei ole väleen unohtuva. Kauniissa kirjeissään puhuu hän, "vaikka hän onkin kuollut", vieläkin kilvoittelevan ja voittoisan uskon kehoittavaa kieltä kaikille, jotka tätä kieltä ymmärtävät. Yhtä uskollisesti hoiti hän viimeiseen asti heränneen sielunpaimenen tehtävät. Kova oli aika. Nälkävuodet painoivat raskaasti Pietarsaarenkin seutuja, synnyttäen tautisuutta, joka joukottain tempasi ihmisiä kuolemaan. Kovaa oli varsinkin kevättalvi 1868. Niinkuin sen ajan sielunpaimenia muuallakin Suomessa, kutsuttiin Helanderiakin usein sairasten tykö. Tämmöisellä matkalla tarttui häneen tauti. Hän kuoli kesäkuun 1 p:nä 1868. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander (Reinhold Helanderin leski), V. L. Helander y.m.; O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 12/6 65, 21/12 63, 14/2 67.]

Samaan aikaan kuin O. H. Helander, toimi seurakunnan 1:senä kappalaisena toinenkin suurten herätysten aikoina uskonsa ja pelottoman esiintymisensä tähden vainottu herätyssaarnaaja I. O. Appelberg. Kokkolasta, missä hän, alussa hyvinkin ahtaissa oloissa (III, 56-61), oli ylimääräisenä pappina vuoteen 1858, pääsi hän Alavetelin kappalaiseksi, josta toimesta hän v. 1865 siirtyi Pietarsaaren kappalaiseksi. Mitään erikoista huomiota hän ei nyttemmin herätä. Vanhoilla päivillään tapaamme hänet Uudessakaarlepyyssä kappalaisena sekä kirkkoherrana Lappajärvellä ja vihdoin Mustasaaressa, missä hän kuoli v. 1894. [Paimenmuisto.]

Pietarsaaressa tapaamme vielä XX vuosisadan alussa tunnetun, Paavo Ruotsalaisen koulua käyneen sielunpaimenen: V. L. Helanderin. Kajaanista, missä hän oli tutustunut Kainuunmaan herännäisyyden eloisimpiin vaiheisiin, oli hän, niinkuin olemme kertoneet, muuttanut Ouluun ja siellä toiminut 10 vuotta koulunopettajana (IV, 346), kunnes hän 1869 pääsi Pietarsaaren kirkkoherraksi. Virkaa hän ei ollut hakenut, mutta Helanderien nimellä oli siksi hyvä kaiku varsinkin tässä seurakunnassa, että hänet kutsuttiin neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Äänestyksessä sai hän suuren enemmistön. Eikä siinä kyllin. Kun saatiin kuulla, että muuan ylimääräinen hakija on ilmoittautunut senaatille, toimittivat seurakuntalaiset lähetystön Helsinkiin pyytämään, että Helander nimitettäisiin virkaan.

V. L. Helander oli vakava ja perusteellinen luonne. Sekä saarnamiehenä että yksityisen sielunhoidon alalla saavutti hän hyvän maineen. Hänen esitystapansa oli kyllä hieman yksitoikkoista, mutta hartauteen ja tarkkaavaisuuteen ehdottomasti vaativaa. Kun tiedettiin hänen saarnaavan, riensivät kaikki, jotka vain suinkin pääsivät, kirkkoon. Ja täysipitoista sielunravintoa hän kuulijoilleen jakoikin. Viikon kuluessa oli Helander tarkoin ja syvällisesti miettinyt saarnaansa, joka aina oli hyvin sisältörikasta ja johdonmukaisen selvää. Miten hän käsitti saarnaajan tehtävän, näkyy esim. seuraavasta. Muuan nuori, seurakuntaan vasta tullut apulaispappi kysyi Helanderilta, montako saarnaa rovastin oli tapana pitää sunnuntaina. Yksi, kuului vastaus. "Niinkö vähän", arveli apulainen; "siinä seurakunnassa, missä viimeksi olin pappina, oli tapamme pitää kolme, vieläpä neljäkin saarnaa joka pyhä." Rovasti ei vastannut mitään. Seuraavana sunnuntaina saarnasi apulainen. Helander istui kirkossa kuulijana. Jumalanpalveluksen päätyttyä meni hän sakastiin, lausuen siellä apulaiselle: "Semmoisia saarnoja voisin pitää vaikka seitsemän samana sunnuntaina." Helanderin mielipide oli, ettei vapaasti pidettyjä saarnoja saa asettaa kirjoitetun sanan rinnalle. Hän ei antanut ensinmainituille niin suurta arvoa kuin moni muu herännyt pappi. Kuvaavia ovat seuraavat hänen sanansa muutamalle nuorelle virkaveljelle, joka tahtoi siirtää kollehdin kannon saarnan jälkeisen virren ajaksi: "Pidätkö sitten saarnaasi noita virsikirjamme ytimekkäitä virsiä parempana?"

Helanderin saarnat niinkuin hänen muut uskonnolliset opetuksensa ja neuvonsa liikkuivat uskollisesti herännäisyyden katsantotavan pohjalla. Meidän täytyy päästä näkemään kurjuutemme sekä muistaa, että olemme tomu ja tuhka Jumalan edessä! Tämä sävel kuului aina hänen puheistaan. Ja ankarasti hän ruoski syntiä, missä muodossa se sitten esiintyikin, maailman rakkautta, turhuutta elämäntavoissa ja vaatteissa sekä varsinkin ylpeyttä ja itaruutta. Mutta missä hän vain tapasi katumusta ja synnin surua taikka rehellistä pyrkimistä elämän tielle, siinä osasi hän, jakaa lohdutuksen sanoja niin hellästi ja kehoittavasti, että harvat tässä suhteessa vetivät hänelle vertoja. Häntä onkin nimitetty "Suomen evankelisimmaksi pietistaksi". Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla tuli tämä näkyviin, samoinkuin useat, nykyisessä sukupolvessa vielä elävät kertomukset osoittavat, miten oikein hän sielutieteelliseltäkin kannalta arvosteltuna esiintyi. Kuvatkoot seuraavat esimerkit Helanderin menettelytapaa.

Eräs herätykseen tullut nainen kantoi omallatunnollaan törkeän synnin muistoa. Kaikki pitivät häntä kunniallisena ihmisenä eikä hän millään ehdolla tahtonut menettää tätä mainetta. Varsinkin Helanderia hän pelkäsi, ja päätti sentähden olla syntiään kenellekään tunnustamatta. Mutta turhaan koetti hän, herättyään uuteen eloon, etsiä lohdutusta Jumalan sanasta. Tuo yksi synti poltti hänen tuntoaan, estäen häntä rauhaa löytämästä. Ennen pitkää joutui hän miltei toivottomaksi, peläten tehneensä syntiä Pyhää henkeä vastaan. Tuskan valtaamana päätti hän vihdoin tunnustaa tuon syntinsä Helanderille. Raskain askelin meni hän pappilaan. Matkalla oli sielunvihollinen monesti kuiskannut hänelle: se on turha matka, sinä olet kuitenkin kadotettu. Mutta perille hän kuitenkin pääsi ja astui vapisevana ja katkerasti itkien sielunpaimenensa eteen. Tämä, joka heti näki, että nainen oli todellisessa hädässä, koetti hellästi häntä puhutellen saada tietää, mikä tuska häntä painoi. Vihdoin tunnusti tämä syntinsä, toivotonna valittaen: "voi, voi, minulle ei löydy armoa, ei mitään laupeutta. Mitä teen?" Pitkän hetken istui Helander äänetönnä. Vihdoin hän lausui: "Pane se synti muiden syntien joukkoon," työntäen tuskastuneen vieraansa lempeästi ulos huoneesta. Nainen, joka oli toivonut saavansa kuulla perusteellista lohdutuspuhetta, oli ensin hyvin tyytymätön saamaansa neuvoon, mutta jota enemmän hän ajatteli opettajan sanoja, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä, ja kotia tullessaan kiitti hän Jumalaa, joka oli antanut hänelle tuonkin synnin anteeksi. -- Eräänä päivänä kutsuttiin Helander muutaman tutun rouvan luo, joka sairasti viimeistä tautiaan. Sairas, jota hän ennen monesti oli lohduttanut epäuskon kiusauksissa, valitti nyt miltei toivotonna kelvottomuuttaan ja heikkouttaan. Turhat olivat hänen heränneen miehensäkin puheet olleet; sairas ei saanut nähdyksi kuin syntinsä vain. Lempeästi häntä katsellen kysyi Helander: "Etkö sitten ole huutanut Herraa avuksesi?" "Olen, olen kyllä", kuului vastaus. "No, sitten ei sinun tarvitse epäillä vähintäkään, sillä kirjoitettu on: jokainen, joka huutaa avuksensa Herran nimeä, pelastuu." Se oli oikea sana. Kiusaukset väistyivät miltei heti, ja voittoisan uskon tukemana erosi rouva onnellisena maallisesta elämästä. -- Muutamana päivänä tultiin noutamaan Helanderia sairaan miehen tykö, joka suurten ruumiintuskien ja vielä suuremman sielunhädän vaivaamana oli joutunut niihin määrin epätoivon valtaan, että oli uhannut tehdä itsemurhan. Sairaan kodista oli pappilaan puolitoista peninkulmaa ja perillä täytyi kyytimiehen odottaa monta tuntia, ennenkuin Helander muista tärkeistä virkatoimista vapaana pääsi lähtemään. Oli jo hämärä, kun päästiin perille. Helander, joka kyytimieheltään oli tarkkaan tiedustellut sairaan tilaa, tervehti ystävällisesti hänen tuskan valtaamaa vaimoaan ja lapsiaan tuvassa ja astui tyyneenä sairashuoneeseen. "Kuulut hautovan itsemurha-ajatuksia", lausui hän ensi sanoikseen sairaalle. Mies väänteli käsiään ja valitti: "Niin, minulla ei ole muuta neuvoa, olen tehnyt niin kauheasti syntiä, ei minulle enää armoa löydy." "Kuinka?" kysyi Helander ankaran näköisenä, "etkö sitten ole lukenut, mitä Filippin vanginvartija teki?" "En", kuului sairaan tuskastunut vastaus. "No, lue sitten siitä", kehoitti tuo harvapuheinen sielunpaimen, antoi miehelle kättä, meni tupaan sekä lausui siellä odottavalle kyytimiehelleen: "Nyt lähdemme!" Yleinen hämmästys valtasi kaikki, mutta mikään ei auttanut. Helander jätti hyvästit sairaan omaisille ja lähti. Mutta miten tyytymättömiä tuvassa oltiinkin rovastin katkonaisiin ja jäykän lyhyihin neuvoihin sekä varsinkin siihen, ettei hän ollut antanut kovissa kiusauksissa olevalle sairaalle edes Herran ehtoollista, ruvettiin kiireesti hakemaan hänen neuvomaansa raamatunpaikkaa. Se löydettiin ja ihmeellinen oli sen vaikutus sairaaseen. Kiusaukset väistyivät, rauha täytti hänen sydämensä. -- Vielä elämänsä myöhäisenä iltana kertoi mies liikutuksella noista kovin synkistä ajoista ja siitä taidosta, millä Helander oli opastanut hänet Jumalan sanan virvoittavan lähteen luo. "Voi, kuinka siunaan sitä Helanderia", hän tuosta puhuessaan tämän kertojalle lausui.

Tarkatessamme näitä sekä muita Helanderin sielunhoitoa kuvaavia, jälkimaailmalle säilyneitä kertomuksia, johtuu mieleen Paavo Ruotsalaisen menettelytapa kovissa kiusauksissa olevia neuvoessaan. Yhtäläisyys on silmiinpistävää, sillä huomautuksella kuitenkin, ettei Helanderin esiintyminen milloinkaan ollut tuon hänen kuuluisan oppi-isänsä kaavamaista matkimista. Jos kohta hän olikin, niinkuin hän itsekin kertoi, tässä suhteessa oppinut paljon viimemainitulta ja vaikka hän useimmiten noudatti hänen neuvojaan ja Paavon tavoin puhutteli kiusatuita, oli koko hänen esiintymisessään tämmöisissäkin tilaisuuksissa jotakin harvinaisen välitöntä, joka selvään viittasi siihen, että hänen taitonsa ja tahdikkuutensa eivät olleet teennäisen kaavan synnyttämiä, vaan hartaan rukouksen pantteja.

Niinkuin hänen veljensäkin, oli V. L. Helanderkin harvinaisen suora mies. Vilppiä ja kiertelemistä hän ei sietänyt. Vikansa tunnusti hän avonaisesti pienimmissäkin asioissa, yrittämättäkään itseään puolustaa. Kuvaava on esim. seuraava tapaus. Helander oli kirjoittanut kuulutuksen avioliittoon, mutta naisen nimen edeltä epähuomiossa jättänyt pois sanat "siveä neitsy". Kiivastuneena tuli nainen pappilaan, lausuen pohjalaisen suoruudella ja jäykkyydellä: "Se tietäkää, että aina olen elänyt kunniallisesti ja siveästi ja minun olisi pitänyt saada tuo tunnustus. Minä olen niin vihainen rovastille." "Niin olisin minäkin ollut," kuului Helanderin vastaus.

Pietarsaaren pappilassa pidettiin Helanderin aikana sunnuntaisin hartausseuroja vanhaan pietistiseen tapaan. Näitä tilaisuuksia varten oli varattu kolme huonetta päärakennuksessa. Virsi virren perästä veisattiin ja isäntä luki kappaleen Lutherin, Nohrborgin tai Björkqvistin postillasta, joskus jostakin muusta hartauskirjasta, sekä puhui luetun johdosta. Perhejuhlat kodeissa, varsinkin hautajaiset, muodostuivat samankaltaisiksi hartausseuroiksi.

Helanderin vaikutus nuorisoon rippikoulussa oli valtaavan suuri. Samaa etevää kuulustelukykyä osoitti hän myöskin kinkereillä, saaden taitavilla kysymyksillään ja henkevillä selityksillään ujoimmatkin taivutetuiksi ottamaan osaa niihin opettaviin ja virkistäviin hengellisiin keskusteluihin, joihin nämä kuulustelut miltei aina päättyivät. Monelle jäi niistä kalliita eväitä elämän taipaletta varten. Varsinkin Helanderin nuorille rippikoulussa antamat neuvot todistavat vielä tänään, miten suureksi siunaukseksi tämä uskollinen sielunpaimen on tehnyt työtä Herran viinimäessä.

V. L. Helander oli yleisesti kunnioitettu ja arvossa pidetty mies, ja hänen kotinsa kantoi vakavan ja vierasvaraisen pietistakodin leimaa. Hiljaa ja myrskyjen häntä häiritsemättä hoiti hän uskollisesti paimentointaan vielä elämänsä myöhäisenä iltana. Helanderein luonnonomainen kiivauskin oli hänessä jo voitettu. Herännäisyyden menneet vaiheet, joita hän nuoruutensa ja miehuutensa aikana niin läheltä oli seurannut, oli hän kätkenyt uskolliseen muistoon ja puhui niistä rakkaudella, mutta samalla ihmeteltävällä puolueettomuudella. Helanderin pietismin katsantotavalle loppuun asti uskollista kantaa kuvaamaan lainaamme tähän muutaman hänen elämänsä iltana eräille Oulun vanhoille heränneille lähettämän jäähyväistervehdyksen:

"Rakkaat ystävät! Kyllä uskon, että vielä olette minun ystäviäni, koska muistatte minua. Kiitos siitä ystävyydenosoituksesta, että vielä kirjoitatte minulle. Mutta kylläpä oli se ehto kova, että minun tuli maksaa kirje in natura, sillä nyt olen ehtinyt niin pitkälle, että minun on vaikea kirjoittaa, nuo 80 vuoden ikäiset sormet kun sanovat itsensä irti virastaan. Sitäpaitsi on toinen syy estämässä: minulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Olen aina pitänyt itseäni köyhänä hengellisestä hyvästä, mutta vasta nyt tunnen olevani köyhä ja kurja, kun eivät ainoastaan ruumiin-, vaan sielunkin voimat loppuvat. Näin on käynyt varsinkin tänä viimeisenä vuotena, niin etten ole voinut ottaa osaa kirkollisiin toimituksiin, jonkun todistuksen kirjoittamista lukuunottamatta. Voi, miten nöyryyttävää onkaan olla näin kelvoton! Eniten minua masentaa se, etten enää uskalla astua saarnatuoliin, ja kun en enää jaksa julistaa evankeliumia, niin täytyy minun luopua siitä ravinnosta, joka ennen piti sieluani vireillä. Olettehan nähnyt, minkä näköinen vanha oljenkorsi on? Aivan semmoinen tunnen olevani, ilman elämää ja voimaa. Se ajatus minua pelottaa, että hengellisyyteni ehkä on vain järjen valoa. Sillä jos olisi toisin ollut ja hengellisyyteni olisi oikeaa laatua, niin ei kai kaikki kokonaan katoaisi ja vähän vain jäisi jälelle kuolleeseen muistiin. Mutta täytyyhän hukkuvan välttääkseen kuolemaa tarttua ainoaan vielä jälellä olevaan pelastuskeinoon, ja niin täytyy minunkin kurjassa tilassani tehdä. Ja mikä silloin minulla vielä on tarjona? Entiset kokemuksetko, entiset herätyksetkö, entinen parannus ja varmuus syntein anteeksisaamisesta y.m.? Ei, älä niihin luota: kuiva oljenkorsi katkeaa. No, mihin sitten tämmöinen voimaton voipi turvautua? Oi, tiedän vain yhden turvan: siunatun Poika. Hän ei koskaan muutu, ei vaadi minulta mitään eikä puutteitteni tähden hylkää minua. Kun kaikki muut tiet ovat tukossa, niin on se neuvo vielä tarjona, että saan tarttua Jesukseen, joka Isän oikealla puolella vielä rukoilee edestäni. Ystäväni, älkäämme luopuko hänestä! -- Nyt en enää jaksa eikä ole minulla muuta, mistä kirjoittaisin, kuin tuo vanha kerjäläisläksy." [Paimenmuisto; J(ulius) L(indbergin) v. 1914 K.N.M.Y:n vuosijuhlassa Pietarsaaressa pitämä esitelmä ("Människovännen" 1914, N:o 45-46); V. L. Helanderin kertomukset (1896); V. L. Helanderin kirje muutamille ystäville Oulussa 10/12 1901, jäljennös. Kirjeen on minulle kopioinut lehtorinrouva Augusta Söderman.]

Myöhään, kun jo miltei kaikki hänen asetoverinsa 1840- ja 1850-luvun ajoilta olivat muuttaneet pois tämän elämän taisteluista ja vaivoista, pääsi Vihtori Lauri Helander lepoon. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä syyskuun 10 p:nä 1905.

Ruotsinkielisen Pohjanmaan huomatuimpia heränneitä pappeja oli myöskin J. H. Roos, jonka tunnemme hänen esiintymisestään 1857 vuoden virsikirjaehdotuksen arvostelijana sekä hengellisten laulujen sepittäjänä (IV, 269 ja seur.). Monta vuotta toimittuaan ylimääräisenä pappina Uudessakaarlepyyssä sekä oltuaan muutamia vuosia saarnaajana Kristiinankaupungissa, pääsi hän (1867) Inkoon kirkkoherraksi. Hän kuoli v. 1885. [Paimenmuisto.]

Ensimmäisenä sunnuntaina sen kauhean tulipalon jälkeen, joka maan tasalle hävitti Vaasan kaupungin, kaikui säilyneen raatihuoneen portailta särkevä saarna kaupungin vielä savuaville raunioille kokoontuneille kodittomille asukkaille. Saarnaaja oli Mustasaaren silloinen kappalainen H. Moliis (k. 1871). Jos hän ei siihenkään aikaan (1842-51), jolloin hän oli pappina Pietarsaaressa (III, 51), varsinaisesti lukeutunutkaan pietistoihin kuuluvaksi ja vielä vähemmin nyttemmin kantoi tätä nimeä, on toiselta puolen huomattava, että hänet usein nähtiin heidän kokouksissaan sekä että hän kohteli heitä, niinkuin seurakuntalaisiaan yleensä erinomaisen ystävällisesti. Sitäpaitsi liikkuivat hänen saarnansa pietistisellä pohjalla. -- Tämänhenkisiä pappeja löytyi Pohjanmaalla muitakin. [Paimenmuisto; kert. rouva Gustaava Laurell; K. Smeds, Något om Replot församling.]

Jyrkkä pietista oli sitävastoin K. V. Lybeck (III, 51), joka loppuijällään oli kappalaisena Mustasaaressa (1875-1890). Hänen viimemainittuna vuonna tapahtuneen kuolemansa johdosta kirjoitti "Vasabladet": "Lybeck oli näillä seuduin ennen niin voimallisen pietismin innokas kannattaja. Hän oli noita voimallisia, ytimekkäitä saarnaajia, joita nykyaikana löytyy yhä harvemmassa. Kaikki mitä hän puhui saarnatuolilta tuli suoraan sydämestä; hän ei tarvinnut minkäänlaisia kirjoitettuja konsepteja, sillä hänen vakaumuksessaan löytyi ennakolta kirjoitettuna, mitä hän tahtoi sanoa. Hänen saarnansa olivat muutoin hyvin lyhyitä, mutta sisälsivät enemmän kuin tunteja kestävät esitelmät. Hänen äänensä oli sointuva ja selvästi kuuluivat hänen sanansa isoimmissakin kirkoissa. Hänen messuäänensä oli harvinaisen korkea tenoori, joka monesti saattoi lukkarit kerrassaan onnettomiksi. -- Ihmisenä oli Lybeck monessa suhteessa omituinen. Hän oli miltei äärimmäisyyteen nopea ja vikkelä liikkeissään ja kaikissa toimissaan. Meidän aikamme mukavuuksiin ei hän ollut mieltynyt; hän rakasti vanhaa, johon hänen kalliimmat muistonsa kuuluivat. Hiljaisena ja vaatimattomana eli hän kodissaan, esiintyen ainoastaan silloin, kun kirkko ja uskonnolliset toimet häntä siihen vaativat." [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1890, N:o 7.]

Saman hengen lapsia, kuin Lybeck, olivat myöskin ennen (III, 50) mainittu J. J. Häggman, joka kuoli ylimääräisenä pappina _Bergössä_ 1856, sekä tämän lanko _L. V. Schalin_ (k. _Luodon_ kirkkoherrana v. 1882). Paljon vakavia muistoja kätkeytyy näiden jo nuorina heränneitten sielunpaimenten elämäkertaan. Useimmat niistä eivät kyllä ole omiaan herättämään ihmisten huomiota, mutta tämä ei ratkaise niiden arvoa sen Jumalan edessä, joka lupaa palkita vähässä uskolliset. Ja tähän ryhmään kuului epäilemättä monta muutakin XIX vuosisadan heränneistä sielunpaimenista. [Paimenmuisto; K. Smeds, Något om Replots församling.]

Muista jo XIX vuosisadan herännäisyyden valta-aikana tunnetuista, mutta liikkeen johtohenkilöihin verrattuina vähemmän huomatuista Pohjanmaan papeista ovat yllämainittujen rinnalla seuraavatkin muistettavat.

1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen edellisellä puoliskolla kaikui J. R. Hedbergin (III, 51) herätyshuuto seuraavissa Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisissä seurakunnissa: Kristiinankaupungissa, Närpiössä, Kruununkylässä ja Bergön saarella. Viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hän pääsi v. 1853. Paljon hänestä toivottiin, mutta puolentoista vuoden perästä kutsui Ylipaimen hänet pois tämän elämän vaivoista (8/1 1855). Hedberg oli kuollessaan ainoastaan 42 vuoden ikäinen. [Sukukirja; kert. E. Roos, V. L. Helander y.m.] -- Raippaluodossa taisteli Jaakko Simelius (III, 51) kovaa taistelua. Hänen palkkansa oli mitättömän pieni, ja heränneitä kovin vihaavan, puoleksi mielipuolen K. E. Bergmanin apulainen kun hän oli, täytyi hänen uskonsa tähden kärsiä paljon vainoa. Seurakuntalaisiakin kiihoitti tuo mieletön esimies häntä vastaan. Mutta paljon ystäviäkin oli Simeliuksella Bergössä, ja nämä koettivat häntä kaikin tavoin tukea. Muunohessa rupesivat he yhdessä lähimmän mannermaan heränneitten kanssa rakentamaan hänelle omaa tupaa, joka ei kuitenkaan ehtinyt valmistua, ennenkuin hän, kaksi vuotta Bergössä taisteltuaan, muutti pois (1849). Toimittuaan pari vuotta pappina Luodossa, siirrettiin Simelius suomenkielisiin seutuihin, ollen muunohessa kappalaisensijaisena Alahärmässä vuosina 1854-1863. Täältä hän viimemainittuna vuonna pääsi _Jepuan_ kappalaiseksi, pysyen tässä virassa kuolemaansa asti (1868). [K. Smeds, Något om Replot församling; Paimenmuisto.] -- Oltuaan Maksamaan kappalaisena vuoteen 1848 (III, 51), pääsi P. J. Sandelin Vöyrin kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi elämänsä silloisista sielunpaimenista, kuoli Sandelinkin suurten nälkävuosien aikana (1867).

Etelä-Pohjanmaan herännäisyyden lähinnä Malmbergia vaikuttavimman sielunpaimenen F. O. Durchmanin tapaamme vielä kauan jaon aikojen jälkeen työssä eri seurakunnissa Pohjanmaalla. Muutamia kuukausia ennen tuon kuuluisan entisen asetoverinsa kuolemaa (1858) oli hän muuttanut Koivulahdelle, jonka seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi hänet s.v. oli nimitetty. Noiden vanhojen ystävien Kalajoen käräjien ja Suupohjan suurten herätysten aikoina solmima likeinen ystävyys oli, niinkuin olemme nähneet, jaon onnettomina aikoina katkennut. Tiedämme, että Malmberg v. 1857 lähestyi Durchmania kirjeessä (IV, 51), josta selvästi näkyy, miten hartaasti hän toivoi heidän entisten väliensä uudistuvan, ja väärin olisi olettaa, etteivät viimemainitunkin ajatukset ainakin toisinaan johtuneet samaan suuntaan -- mutta muutosta ei tullut. Toinen lähti heränneen kansan siunaamana sen Herran eteen, joka ei tuomitse, niinkuin ihmiset tuomitsevat, toinen tästä kansasta vuosi vuodelta yhä enemmän vieraantuneena jatkamaan työtään Suomen kirkon palveluksessa. Mutta aivan toisenlaista on tämä työ nyt kuin ennen. Kauniina kaikuu vielä Durchmanin ääni, huolellisesti valmistettuja ovat hänen saarnansa ja nuhteettomasti hoitaa hän virkatehtävänsä, mutta ihmisiä ei herää, ei ainoassakaan niistä seurakunnista, joissa hän nyttemmin toimii, jää muita jälkiä hänen työstään jälkimaailman nähtäviksi, kuin erinomaisen hyvin hoidetut kirkonarkistot ja kirkonkirjat. Niin Koivulahdella, missä hän vaikutti vuosina 1858-1867, niin hänen kotiseurakunnassaan Iissä, jonka kirkkoherrana hän oli viimemainitusta vuodesta vuoteen 1875, ja niin vihdoin Vöyrissä, jonka seurakunnan esipappina hän toimi vuosina 1875-1880. Samankaltaista leimaa kantoi kyllä useimpain muidenkin heränneitten pappien työ näinä aikoina, mutta Frans Oskar Durchmaniin nähden, jonka herätyshuudon edessä suruttomimmatkin joukottain ennen olivat heränneet, tuntuu tämä oudolta. Ja oudolta tuntuu moni muu kohta tämän muinoin niin kuuluisan herätyssaarnaajan myöhemmässä elämässä. V. 1865 esim. hakee ja saa hän vaalisijan Lapuan avoimeksi jääneeseen kirkkoherranvirkaan. Seurakunta on hänelle tuttu, täällä on hän Malmbergin kanssa lukemattomia kertoja seuroissa puhunut, ja monta entistä ystävää on hänellä täällä, mutta viran saa toinen, jota ei hän itse ja tuskin kukaan muukaan ollut ymmärtänyt pitää vaarallisena kilpailijana hänelle, tuolle mainehikkaalle saarnaajalle. Iihin muutettuaan joutuu Durchman tuon tuostakin tekemisiin sen puolen heränneitten kanssa. Useat näistä ovat hänen vanhoja tuttaviaan, joiden seurassa hän menneinä aikoina on viettänyt onnellisia hetkiä Jumalan sanan ääressä, mutta kun nämä nyt palauttavat hänen mieleensä menneitä aikoja, väistää hän heidän tiedustelultaan, arkaillen vastaten: puhutaan toisten siitä. Lankoaan J. I. Berghiä käy hän joskus Limingassa tervehtimässä, mutta entiseen sydämelliseen seurusteluun tämän kanssa painaa outo orjamielisyys leimansa. Sanalla sanoen: Durchman on vieraantunut sekä Suupohjan että Pohjois-Suomen heränneistä; yhteiset muistot ja niin paljon yhteistä mielipiteissä ja tavoissa vetävät häntä heidän puoleensa, ja hänen luontainen ystävällisyytensä ja miellyttävä seurustelutapansa ovat omiaan karkoittamaan lähestymisen esteet, mutta jotakin on tullut väliin, jotakin vieroittavaa ja kylmää, jota ei enää saada poistumaan. Mitä? Luovutamme vastauksen muutamalle kokeneelle, herännäisyyden koulussa harmaantuneelle Durchmanin tuttavalle, V. L. Helanderille, joka näistä asioista kerran keskusteltaessa monta vuotta viimemainitun kuoleman jälkeen lausui: "Rangaistuksetta ei kukaan riko yhteyttään sen liikkeen kanssa, jossa hän on saanut herätyksensä ja paraan työnsä suorittanut."

Tiedetään varmuudella, että Durchman paljon kärsi niiden seurakuntien suruttomuudesta, joissa hän, Isostakyröstä muutettuaan, oli pappina. Iistä esim., jonka pohjoiseen luontoon hän oli erinomaisen mieltynyt, haki hän vain siitä syystä pois, että "kansa ei ymmärtänyt häntä". Samaa valitti hän vöyriläisistäkin, ja kun hänen omaisensa hänen viimeisen tautinsa aikana hänelle kertoivat, että samat vöyriläiset kyyneleet silmissä olivat tiedustelleet hänen terveytensä tilaa, lausui hän suruvoittoisesti hymyillen ja kummastellen: sitäpä en olisi uskonut. Varma on niinikään, ettei syy siihen hengelliseen välinpitämättömyyteen, joka sanankuulijoittensa puolelta nyttemmin tuli hänen osakseen, ollut yksin hänen syynsä, mutta kyllä hän pahasti erehtyi syyttäessään siitä esim. valtiopäiviä, uutta kirkkolakiehdotusta y.m. s. Paljon oikeammassa oli hänen ystävänsä ja likeinen hengenheimolaisensa A. V. Ingman, joka hänelle muunohessa kirjoitti (1866): "Mietteissäsi nykyisestä pulastamme Suomessa on paljon totta; mutta siinä erehdyt, että tämä surkeus lähtisi valtiopäivistä ja uuden kirkkolain ehdotuksesta. Ei, tällä pulalla on vielä vanhempi alkunsa, se on perustettu koko aikakautemme luonteessa. Mutta tätä onnettomuutta ei poista mitkään lait, ei kirkkolait eikä muut ohjeet -- tähän tarvitaan elävän hengen laki. Vaikka sinulla olisi itse Drakon verinen miekka koivulahtilaisiasi vastaan, niin ei ne peijakkaat siitä parane, eipä edes kurissa pysy tällä aikaa, jolloin antikristillinen vauhti on ihmiset hurmannut. Siitä sinua vakuutan; jos et nyt minua usko, niin uskotpa vielä eteenpäin."

Ahkerassa kirjeenvaihdossa oli Durchman A. V. Ingmanin kanssa. Vuosilta 1858-70 on säilynyt monta viimemainitun hänelle enimmäkseen suomeksi kirjoittamaa kirjettä. Ne koskevat miltei yksinomaan Ingmanin tieteellisiä töitä sekä J. T. Beckin teoksia, joihin Durchmankin oli hyvin mieltynyt. Menneistä herännäisyyden ajoista ei tässä kirjeenvaihdossa vahingossakaan puhuta. Itse sanaa "herännytkin", jota liikkeeseen jääneet edelleen miltei yksinomaan käyttivät ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä ihmistä, ei heidän kirjeissään enää koskaan tapaa.

Niin kehoittavaa kuin onkin nähdä, että Durchman, jonka uskonsa tähden ennen oli täytynyt niin paljon kärsiä, vihdoinkin saa tunnustusta ansioistaan -- hänelle annetaan rovastin arvo jo