v. 1686 Ruotsissa julkaistiin sen entisessä emäkirkossa ja jonka

Venäjän maailmanvallan keisarit vuoden 1809 jälkeen, veljespari Aleksanteri ja Nikolai, juhlallisesti ovat vahvistaneet ohjeeksi kaikissa kirkollisissa asioissa. Liiaksi rakastamatta ja kiittämättä tätä lakia saattaa sanoa, ettei mikään kirkkolaki menneinä eikä myöhempinä aikoina ole tätä vanhaa lakikirjaa parempi. Isällisellä ankaruudella valvoo se sekä opin puhtautta että tapojen pyhyyttä ja julistaa kyllä ukkosen tavoin pannan haisevalle jäsenelle, joka täytyy hakata pois, mutta avaa toiselta puolelta rakkaudella ja lempeydellä sylinsä katuvaiselle, joka parannusta tehden tahtoo siihen palata. Ajan henki tahtoo uudistaa ja muuttaa kaikki, ja Suomikin on entisen emäkirkkonsa, Ruotsin kirkon eksyttämällä tahtonut sekaantua tuohon vaaralliseen leikkiin, saattanut vanhan vaaranalaiseksi etsiäksensä tulosta, jommoista nykyaika voi aikaansaada sekä Hänen Majesteetiltaan Keisarilta anonut ja saanut luvan valmistaa uutta kirkkolakia, jonka tähden komitea on määrätty tätä työtä toimittamaan. Mutta kun komitean muut jäsenet tärkeitten ja paljon aikaa kysyvien virkojensa takia eivät olleet tilaisuudessa jatkamaan tätä työtä, uskottiin sen lopullinen käsittely miehelle, joka kyllä on yleisesti tunnettu ja kiitetty perusteellisista ja laajoista lainopillisista tiedoistaan, mutta jolle kirkon sisällinen olemus helposti käsitettävistä syistä oli outo; sentähden onkin niin käynyt, että se lempeä evankelinen henki, jonka pitäisi kannattaa teosta semmoista kuin kirkkolaki on, on vaihdettu siihen henkeen, joka liikkuu rangaistuskaaren pykälissä. Lakiehdotukseen liitetyissä perusteluissa näkyy hän itse monessa paikoin huomaavan tämän, voimatta kuitenkaan särkeä sitä kidutus-sauvaa, joka pakottaa orjuuteen, tahi vaihtaa sitä evankeliumin lainmukaiseen vapauteen. Milloin laskee hän ikeen hartioillemme, jota emme me emmekä isämme ole voineet kantaa; milloin haihduttaa hän entisen vakavuuden tärkeimpien vaatimusten höllällä myöntyväisyydellä, joten yhteiskunnallinen siveys joutuu kerrassaan vaaranalaiseksi. Hän tahtoo korjata vanhaa pyhäkköä, mutta arvelee sen jättiläispilarien loukkaavan kauneudenaistia, ja kun hän niiden sijaan pystyttää ruokonsa, täytyy meidän pelätä, että rakennus luhistuu kokoon meidän päämme päälle.

"Kehoitettuina lausumaan ajatuksemme kirkkolakiehdotuksesta, tahdomme syvimmässä alamaisuudessa todistaa väitteemme muutamilla muistutuksilla, mutta sitä ennen kuitenkin laskea lausuntojemme perustukseksi totuuden, joka on pysyvä niinkauan kuin oikeudella ja kohtuudella on jalansijaa maan päällä, nimittäin että on oikeus jokaiselta kirkkolailta vaalia kolme ominaisuutta: _ensiksi_ se ei saa loukata asukasten Majesteetin antamia ja pyhittämiä oikeuksia. _Toiseksi_ se ei saa aiheuttaa epävarmuutta ja höllyyttä hyväksyttyyn tunnustukseen nähden eikä vähentää sitä selvyyttä ja voimaa, joka opilla vanhemmilta ajoilta asti on ollut. _Kolmanneksi_: älköön se säädöksillään vastustako evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä ja estäkö hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista."

Niinkuin ennen (III, 391) on kerrottu, oli kirkkolakiehdotus miltei kokonaan syrjäyttänyt kirkkomme muut tunnustukset paitsi muuttumatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen päätöstä. Jyrkästi vastustaen väitettä, että kirkkolakikomitean pois jättämiä tunnustuskirjoja ei muka koskaan olisi tunnustettu dogmaattisesti sitoviksi, lausuu Schwartzberg muun ohessa:

"Jos meidän tunnustuskirjamme olisivat olleet olemassa heti apostolisen aikakauden jälkeen ja niitä olisi pidetty hyvin ansaitussa arvossaan, niin varmaankaan paavikunta pimeyksilleen ja hyvin tunnettuine kurjuuksilleen olisi häpeäpilkkuna tahrannut aikakirjoja. Ei valtio eikä kirkko ole velvollinen uskomaan niitä, jotka tahtovat poistaa tunnustuskirjat ja yksin raamatulla johtaa kaikki yhteiseen uskoon ja vakaumukseen, he kun korkeintaan, jos tämän mahdottoman voisikin tehdä mahdolliseksi, luovat ulkokullattuja kirkkoon ja epäluotettavia alamaisia valtioon. Tämä valo koitti jos kohta myöhään kirkkaana keisari Kaarle V:lle hänen kelloseppähuoneessaan. Mikä esivallalleen ja isänmaalleen uskollinen sotilas kantaa lippunsa, miekkansa ja linnansa avaimet vihollisen leiriin, vaikka hän on valalla vakuuttanut säilyttävänsä ja puolustavansa niitä?"

Ei ole odottamatonta, että kysymyksessä oleva lausunto jyrkästi torjuu kirkkolakikomitean ehdotuksia yksityisistä hartauskokouksista. Siihen vaatimalla vaativat Kalajoen seutujen muistot sekä tämän lausunnon allekirjoittajien kokemukseen perustuva vakaumus tämmöisten kokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän herättämiseksi ja kehittämiseksi. Huomautettuaan, että komitea puhuessaan harhaoppien suosimisesta itse teossa tarkoittaa yksityisiä hartauskokouksia, jatkaa Schwartzberg:

"Eksyvän opinkäsityksen ja puhdasoppisten, Jumalan sanan viljelemistä, veisua ja rukousta tarkoittavien kokousten välillä on olemassa suuri eroitus. Edellinen on myrkkyä kirkolle, viimemainittu ylläpitää ja ravitsee kirkon jäsenten todellista hengellistä elämää. Väärää oppia ja kristittyjen kokouksia kirkon ulkopuolella ei siis mitenkään saa toisiinsa sekoittaa. On omituinen ilmiö, että lakiehdotus vielä toivoo, että oikeauskoisia evankelis-lutherilaisen kirkon tunnustajia vielä sitoisi 1726 vuoden asetus, joka oikein käsitettynä tarkoittaa ainoastaan harhaoppeja ja uskonnollista eksytystä. Meidän aikamme ja sen ajan välillä, jolloin tuo asetus annettiin, on jo toista vuosisataa. Astukoon tämä väliaika kokemuksineen tutkittavaksi, puhukoon se totuuden kieltä ja todistakoon, mitä tuo asetus on aikaan saanut. Tuokoon se esille kaikki ne oikeudenkäyntikirjat, kaiken pappisvihan ja viskaalisen itsekkäisyyden, jotka tämän asetuksen varjossa ovat versoneet, ja tulos on oleva: kun kristikunta on nukkunut uneen, ja muutamat, harvemmat tahi useammat, ovat heränneet todelliseen huoleen sielunsa pelastumisesta ja etsineet hengellisiä ravintoa Jumalan sanan viljelemisestä ja yhteisestä hartaudesta, niin ovat huolimattomat papit ja itarat viskaalit, maan kristillisyyden julkiseksi kunniaksi, kiiruhtaneet oikeusjutuilla, sakoilla, vankeudella ja uhkauksilla vainoamaan niitä, jotka eivät lihallisesta suruttomuudesta ja yleisestä penseydestä ole löytäneet ravintoa hengelliselle tarpeelleen, ja heidän on usein onnistunut vainoilla ja rangaistuskaarilla tukehuttaa se tuli, joka oikein hoidettuna olisi hyödyttänyt ajassa ja ijankaikkisuudessa. Jokainen joka puolueettomasti kuuntelee, mitä mennyt aika tästä kertoo, on huomaava, että tämä asetus on tuottanut maallemme onnettomuutta eikä onnea. Lakiehdotuksen tekijä, joka on niin myöntyväinen ja laimea, kun on kysymys kurista ja kunniasta, tahtoo kuitenkin uudessa kirkkolaissamme säilyttää tuon menneiltä ajoilta perityn tahran, ja kohtelee niihin määrin tirannisesti nuorempia ja käskynalaisia alempia pappeja, että hän koskee heidän opettajavapauteensa, jota näihin asti ei ole asetettu kysymyksen alaiseksi, ja kieltää heiltä oikeuden neuvoa ja opettaa sanankuulijoitaan ulkona kirkosta, jollei kirkkoherra siihen ole antanut lupaa! -- Tämä tietää papiston oikeuksien mitä törkeintä loukkaamista, heidän kun Jumalan sanan ja omantunnon mukaan tulee neuvoa sanankuulijoitaan, ja siten asetetaan käskynalaiset papit siihen häpeälliseen asemaan, että he ainoastaan kirkkoherrojen luvalla saavat opettaa. Piispoilla, rovasteilla ja kirkkoherroilla on oikeus käskeä käskynalaisia pappeja toimittamaan heille itselleen kuuluvia virkatehtäviä, mutta näihin asti ei vielä ole löytynyt lakia, joka oikeuttaa näitä esimiehiä kieltämään heitä opettamasta, milloin he sitä halajavat ja tarve sekä heidän omatuntonsa sitä vaativat, vaan on tämä väkivaltaa papiston oikeuksia ja heidän omaatuntoansa vastaan, jonka tähden me, perustuen Teidän Keisarillisen Majesteettinne omaan armolliseen vakuutukseen oikeuksiemme säilyttämisestä, nöyrimmässä alamaisuudessa pyydämme täydellistä vapautusta semmoisesta tunnottomasta säädöksestä sekä että jokainen, joka on vihitty papiksi ja saanut oikeuden julistaa sanaa ja hoitaa sakramentteja, niissä tilaisuuksissa, jotka hän pitää siihen sopivina, saisi opettaa niinkauan kuin hänen oppinsa on puhdas. Elävän Jumalan edessähän jokaisen papin tulee vastata toimestaan, ja kauheaa inkvisitoorista pakkoahan olisi tässä niin sitoa vapaan opettajan omaatuntoa toisen omaantuntoon, että hän olisi pahoitettu tuskalla pidättäytymään virkansa toimittamisesta, jonka Herra itse on hänelle uskonut. Tämänkaltaiset säädökset muistuttavat hyvin paljon Espanjan inkvisitioonia, ja lakiehdotuksesta löytynee vielä monta muuta samanlaista. Mutta tässä ei kahlehdita ainoastaan papiston opettamisvapautta, vaan nämä hartauskokousten kiellot vastustavat evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä sekä estävät hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista. Kun nyt lakiehdotuksen 1 luv. 8 §:ssä säädetään, että muiden kristillisten uskonoppien tunnustajat, jotka asuvat tässä maassa, vapaasti ja ilman omantunnon pakkoa sekä julkisesti että yksityisesti saavat harjoittaa uskontoaan siihen kuuluvine menoilleen, niin on tämä suvaitsevaisuutta, jota vanhojen lakiemme mukaan ei voi hyväksyä, mutta eikö lakiehdotuksen tekijä tässä ota leipää lapsilta ja heitä sitä koirille (Math. 15: 26)? Hän riistää maan omilta lapsilta kauan kaivatun edun ja takoo heidän kahleensa vielä kovemmiksi ja raskaammiksi kuin ne ovat olleet sekä antaa muukalaisten rajattoman vapaasti nauttia kirkollista vapautta, jota meidän täytyy kadehtia. Yksistään tämmöinen säädös liittää tekemään lakiehdotuksen vihattavaksi maan omille lapsille ja se sotii suorastaan niitä perusteita vastaan, joita näiden muistutusten alussa esitimme. Jos lakiehdotuksen tekijä piti 1686 vuoden kirkkolain 1 luv. III §:lää [Koskee kieltoa vieraan uskonnon harjoittamisesta Ruotsin valtakunnassa.] liika ankarana ja suvaitsemattomana, miksi hän sitten tallaa jalkojensa alle evankelis-lutherilaisten oikeudet?"

Kirkkolakivaliokunnan yksityisiä hartauskokouksia ehkäisevien määräysten sijalle asettaa Schwartzberg seuraavan ehdotuksen: "Kun seurakunnassa, kaupungissa tai maalla, harvat tahi lukuisat henkilöt halajavat kokoontua lukemisella, veisulla ja rukouksilla rakentaakseen toisiaan, olkoot velvolliset tästä ilmoittamaan seurakunnan papille, kruununpalvelijalle tai pormestarille, joiden, jos siihen näkevät syytä olevan, tulee valvoa, ettei yhteiskunnalle vahingollista epäjärjestystä synny eikä harhaoppisuutta pääse pujahtamaan opetukseen."

Niinkuin jo monesti ennen olemme huomauttaneet, on Suomen herännäisyyttä usein syytetty kirkon ja yhteiskunnan järjestystä tarkoittavien säädösten halveksimisesta, "separatismista" niin yhdessä kuin toisessa suhteessa. Se on muka liiallisessa uutuuden innossa eksyttänyt ihmisiä ylenkatsomaan vanhoja traditsiooneja ja niitä valvovien virastojen ja henkilöiden auktoriteettia. Ei mikään syytös ole vähemmän oikeutettu kuin tämä. Todistuksena ovat lukemattomien muiden kera Schwartzbergin yllämainitut sanat hartausseurojen silmällä pitämisestä. Aivan samalle kannalle asettuivat muutkin heränneet papit arvostellessaan vastaavaa kohtaa kirkkolakiehdotuksessa. Ja Kaarle XI:n kirkkolaista puhuvat he suurella kunnioituksella eivätkä ensinkään kiirehdi uuden aikaansaamista sen sijalle. Tämä ei suinkaan ole mielivallan vapautta eikä ylimielistä uudistuspuuhaa, vaan pikemmin nöyrää kuuliaisuutta vanhentuneille säädöksille, usein liiallistakin kunnioitusta näiden säädösten ahdasmielisiä valvojia kohtaan.

Elävästi muistaen sitä pappisvallan väärinkäytöstä, jota niin useat hänen likeisimmistä ystävistään ja hän itsekin nuorina pappeina olivat saaneet osakseen lähimmiltä esimiehiltään, kiivastui Schwartzberg tarkastaessaan kirkkolaki-ehdotuksen määräyksiä alemman papiston suhteesta ylempään. Hän lausuu:

"Jos Jumalan sana olisi ohjeena, muuttuisi tämä suhde pian, eikä tottelevaisuus sen johdosta katoaisi. Lainkuuliaisuus ja tottelevaisuus ovat uskonnon opettajien piirissä välttämättömät, mutta niiden täytyy esiintyä lempeämmin sävelin ja vapaammissa muodoissa kuin ne, jotka jyrisevät kaleerilaivan johtosäännössä. -- -- -- Mikä kehoitus on nuorukaisella, joka on käyttänyt kaiken aikansa tieteellisiin harjoituksiin, astuessaan säätyyn, jossa hän on niihin määrin sidottu, ettei hän, kun hänellä siihen on tilaisuutta, saa saarnata toisessa kirkossa alistumatta tuohon häpeälliseen mutkaan, jonka kirkkoherralta, rovastilta tai tuomiokapitulilta hankittava suostumus aiheuttaa. Sama on laita muihinkin toimituksiin nähden. Mutta nämä siteet eivät ole ainoat, jotka pitävät häntä vankina. Luku XXVIII 10-15 §§. Tässä on inkvisitoorinen ankaruus kohonnut sietämättömän korkealle: pappi joutuu virkansa menettämisen vaaraan, kun sopimaan haluton ja häijy kirkkoherra muutamia kertoja on häntä varoittanut asioista, jotka eivät ole rikoksia. Miten tavallista on epäsopu virkaveljien välillä, ja kuinka helposti voikaan vihamielinen kirkkoherra vainota ja syöstä onnettomuuteen virkaveljensä, joka ei parhaalla tahdollaankaan voi alistua niin syvälle ja olla niin orjallisesti nöyrä, kuin suosion säilyttäminen vaatisi. Hänen täytyy, § 15, jos herrat esimiehet sen tarpeelliseksi näkevät, kutsun saatuaan kiiruhtaa heidän luoksensa varoitettavaksi joka päivä hänen saamatta ilmoitusta siitä, mitkä virheet aiheuttavat tätä jatkuvaa torumista. Orjaksi joutuu jokainen käskynalainen pappi, jos tämä onneton luku hyväksytään. Koska veljellinen varoitus kyllä on pysytettävä voimassaan, koska tuomiokapituli varoittaa piispaa (katso 2 §), niin tulee apupapinkin varoittaa kirkkoherraa ja rovastia, sillä nämä tarvinnevat sitä yhtä hyvin kuin muut. Suomen papisto ei voi muuta kuin yksimielisesti yhtyä siihen alamaiseen anomukseen, että nämä säädökset ainaiseksi ajaksi katoaisivat evankelisen kirkkomme lakikirjasta."

Pappisvaltaa jyrkästi vastustaen, arvostelee Schwartzberg ankarasti kirkkolakikomitean ehdotusta yleisestä pappeinkokouksesta, arvellen että tätä koskevalla luvulla "ei liene vertaansa protestanttisessa kirkossa". Huomautettuaan, miten kirkkolakiehdotus uskoo kaiken vallan kirkossa muutamien harvojen pappien käsiin sekä että pappisvalta siten voi päästä sortamaan muitakin kansalaisia kuin alempaa papistoa, huudahtaa Schwartzberg: "Te, jotka hallitsette ja hoidatte Suomen yhteiskuntaa, ottakaa tästä vaari ja muistelkaa, että kaikesta despotismista papillinen on häijyin. Suoraan sanoen, emme luule asianomaisten itse edes aavistavan, mitä pahaa tämmöisestä luvusta saattaa kasvaa. Mutta pappisvallan perustus on tällä laskettu, ja maan tärkeimmät asiat ovat kerrassaan joutumaisillaan yhden ainoan säädyn valtaan. Kaikella huolella luvun 4 § säätää, että korkeimman vallan tulee vahvistaa se, mikä näissä pappeinkokouksissa päätetään, mutta kun maan muut säädyt eivät saa ottaa osaa päätökseen, vaatii oikeus ja kohtuus, että ne eivät ensinkään luovu siitä sana- ja päätösvallasta, joka niille vanhastaan kuuluu. -- -- -- Antakaa papeille opetusvapaus, rajaton vapaus, niinkauan kuin heidän oppinsa on puhdas: antakaa heidän tehdä työtä raamatun heille määräämällä alalla, kutsua syntisiä parannukseen, uskoon ja pyhitykseen, mutta koska heidän valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, niin älkää uskoko heille valtion peräsintä, vaan vaatikaa heitä palajamaan evankeliumiin, jonka kanssa heidän tulee olla tekemisissä. Jos he yksin tahtovat määrätä oppia, opetusta ja elämää, valtion muiden säätyjen kuin heidän saamatta tässä sanavaltaa, niin täytyy muistuttaa heille, ettei kirkko ole olemassa pappia varten, vaan pappi kirkkoa varten, jonka palvelija hän on. Jollei niin menetellä, on aikojen kuluessa kasvava yksipuolinen valta ja, jos kohta eri muotoja ja eri asteittaisuutta noudattava, paavikunta syntyvä, joka ehkä vielä kerta voipi tärisyttää maan muita valtoja ja luoda ilmoille Henrik IV:nen ja Gregorius VII:nen näytelmän."

Pietistan syntiä vastaan kiivailevaa kantaa kuvaavat Schwartzbergin kirkkolakiehdotuksen kirkkorangaistusta koskevien määräysten johdosta lausumat sanat:

"Julkinen kirkkorangaistus on tässä poistettu, ja rikoksentekijät ovat siirretyt sakastiin, missä niinikään, niinkuin 8 §:stä näkyy, menetellään hyvin lievästi, papiston kun kursailemalla kursaillen tulee koettaa taivuttaa syyllistä katumukseen ja parannukseen sekä vielä antaa hänelle ehtoollinen kuoleman hädässä, ottamatta huomioon siihen kuuluvaa ehtoa, että hän edes silloin tunnustaa syntinsä ja rukoilee sitä anteeksi. Hurskaat ja vakavat esi-isämme eivät tahtoneet tietääkään semmoisesta lihallisesta laupeudesta. Syntiä pitivät he syntinä, tahtoen että sitä semmoisena pidettäisiin, ja syntisen tuli julkisesti tunnustaa, että hän oli syntiä tehnyt; jollei hän vapaaehtoisesti taipunut sitä tekemään, niin eivät he häntä hyväilleet, vaan osoittivat inhoavansa hänen rikostaan juuri sillä tavoin, että hän oli pakoitettava tunnustamaan pahantekonsa, isän tavoin, joka niin kurittaa lastaan, että sen täytyy taipua hänen tahtonsa alaiseksi. Kohotettakoon vain hartioita julkiselle kirkkorangaistukselle: se säilyy kuitenkin ja sen tulee säilyä merkiksi, että löytyy pyhäin yhteys maailmassa, joka vihaa pahaa ja pakottaa ilkeän ihmisen pahan tahdon tunnustamaan rikkoneensa Jumalan lakia vastaan. Kirkkorangaistuksen, joka johtuu ensimmäisen seurakunnan ajoilta, tulee ja täytyy säilyä, jos kohta veltto ja hekumallinen sukukunta tahtoisikin sen poistamista."

Tässä hengessä on Schwartzbergin ja hänen yllämainittujen virkaveljiensä protesti kirkkolakivaliokunnan ehdotusta vastaan kirjoitettu. Uskollisemmin kuin ehkä mikään muu heränneissä piireissä tästä ehdotuksesta annettu lausunto kuvaa se silloisten heränneitten pappien jyrkkää katsanto- ja lausetapaa. Tyylillisessä suhteessa se ei ole Stenbäckin, von Essenin ja Kihlmanin lausuntojen veroinen, mutta herännäisyyden aatteiden kannattajana puolustaa se muissa suhteissa hyvin paikkansa näiden rinnalla, ollen muutamissa kohden, esim. huomautuksissaan muiden säätyjen oikeuksista sekä hierarkkian kaikkina aikoina turmiota tuottavasta vallasta ehkä niitä etevämpikin.

Raahen rovastikunnasta lähetettiin vielä toinenkin huomiota ansaitseva lausunto kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Sen olivat allekirjoittaneet tunnetut herännäisyysmiehet Jaakko Hemming ja Wilh. Österbladh. Yhtä vakavassa hengessä kuin Schwartzbergin lausunto, jota se paljon muistuttaa, mutta sanojen valintaan nähden vähemmän jyrkässä muodossa tarkastavat Hemming ja Österbladh lakiehdotuksen eri kohtia, löytäen niistä samoja vikoja kuin muutkin heränneet.

Oulunkin rovastikunnan kirkkolakiehdotuksesta annettavan lausunnon laatimista varten pidetyssä kokouksessa esiintyivät heränneet papit jyrkästi kantaansa puolustaen, vaikka he olivat vähemmistössä ja vaikka kontrahtirovasti A. G. Borg, joka, niinkuin ennen (III, 373) on mainittu, vielä myöhemminkin tuomiokapitulissa syytti hänen kirkkoherrakunnassaan toimivaa herännyttä pappia "luvattomien" seurojen pitämisestä, asettui heitä vastustavalle kannalle. Tunnetuimmat näistä -- heitä oli vain viisi -- ovat J. M. Stenbäck, M. R. Montin ja J. G. Lagus. Ensinmainittu ilmoitti kannattavansa veljensä Lauri Stenbäckin "Vasa Tidningissä" kirkkolakiehdotuksesta julkaisemia mielipiteitä. Näitä "laajaperäisiä ja suuremmoisilla sanoilla esitettyjä väitteitä" vastusti Borg, arvellen voitavan muutamin sanoin korjata, mitä lakiehdotusta vastaan saatettaisiin muistuttaa. Hyvinkin omituiselle kannalle asettui viimemainittu varsinkin yksityisiä hartauskokouksia koskevaan kysymykseen nähden. Hän näet arveli, että ne tekivät julkisessa jumalanpalveluksessa käymisen tarpeettomaksi, jos niissä Jumalan sanan tutkimisen ohessa myöskin veisattiin ja rukoiltiin, ne kun tässä tapauksessa edustivat täyttä, jumalanpalvelusta. Tästä pintapuolisesta huomautuksesta johtui Borg puolestaan hyväksymään seuraavan sanamuodon lakiehdotuksen kysymyksessä olevalle pykälälle: "Kodeissa tahi julkisissa huoneissa pidettyjä kokouksia, joissa täydellistä kristillistä hartautta ilman kirkollista lupaa -- -- -- j.n.e. älköön sallittako." Kuinka aivan toisin kuuluivatkaan kokouksessa olleitten heränneitten ajatukset tähän kuuluvista asioista! Siinä lausunnossa, jonka nämä Borgin kautta lähettivät tuomiokapituliin, näet muun ohessa sanotaan: "-- -- Konventikkelikielto tekee papista koneellisen, liikkumattoman puhujan, puu-ukon saarnatuolilla, sekä sulkee jokaisen perheenisän omaisineen erityiseen hinkaloonsa, jotta sillä tavoin harhaopit estettäisiin. Voi hulluuden hulluutta, sokeuden sokeutta! Kaikissa säädyissä tahtoo viisas hallitus asettaa järjestysmiehiä valvomaan järjestystä ja hyviä tapoja yhteiskunnassa, epäjärjestyksen ja kapinan estämiseksi; yksin hengelliseltä Siionilta tahi en vartijoilta riistetään tämä oikeus, sen järjestyksen valvominen, johon koko yhteiskuntaruumiin olemassaolo nojautuu."

Olemme maininneet J. F. Berghin ja N. G. Arppen esiintymisestä kirkkolakiehdotuksen arvostelijoina. Paitsi heitä liittyi muutamia muitakin Itä-Suomen heränneistä papeista kannattamaan von Essenin ja Lauri Stenbäckin tästä kysymyksestä lausumia ajatuksia. Verrattuna Pohjanmaan heränneitten pappien sankkojen joukkojen pontevaan protestiin kirkkolakiehdotusta vastaan supistuu kuitenkin Savon-puolen samanmielisten sielunpaimenten esiintyminen tässä tärkeässä kysymyksessä hyvinkin heikoksi. Ei siinä kyllin, että esiintyvien henkilöiden luku on niin pieni -- sekin on myönnettävä, ettei yksikään heidän antamistaan lausunnoista vedä vertoja heidän pohjalaisten aatetoveriensa yllämainituille kirjoituksille. V. 1845 julkaisi kyllä J. I. Bergh otsakkeella _"Anmärkningar öfver förslag till kyrkolag"_ (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksesta) pitkän -- se oli kaikkia muita tätä kysymystä käsitteleviä lausuntoja pitempi -- arvostelun, mutta se ei ollut omiaan herättämään sitä huomiota, kuin odottaa sopii. Tuota lennokasta esitystä haittaa suuremmassa määrässä kuin Berghin muita julkaisuja tyylin pitkäveteisyys, ja sen ajatusjuoksulta puuttuu se ytimeen suoraan sattuva täsmällisyys ja selvyys, jotka painavat leimansa pohjalaisten lausuntoihin ja antavat niille niin suurta kantavuutta. Mutta samoja, herännäisyyden taisteluissa syntyneitä ja vakaantuneita, uutta aikaa edustavia mielipiteitä kuin hekin kannattaa hänkin kirjassaan, ja oikea on epäilemättä sekin hänen huomautuksensa, että se rikkirevitty aika, jonka synnyttämä kirkkolakivaliokunnan ehdotus oli, ei ollut sopiva luomaan mitään eheää, kirkon päämäärää ja sen olemusta sekä sen oikeaa suhdetta valtioon vastaavaa ohjetta kristillisen elämän ilmiöille. Bergh sanoo tätä lausuntoaan katkelmaksi sekä viittaa ennen pitämäänsä esitelmään kirkon suhteesta maailmaan (III, 24-37).

Mitä muutoin tulee maan eri osista kirkkolakikomitean ehdotuksesta lähetettyihin lausuntoihin, huomaa heti, että ne sekä luvultaan että sisällykseltään jäävät paljon jälelle niiden rovastikuntien arvosteluista, joissa löytyi herännäisyysliikkeeseen kuuluvia pappeja. Miten kaukana vanhasta hierarkkisesta kaavakristillisyydestä Suomen papit näinä aikoma saattoivat olla, näkyy esim. seuraavasta Eurajoen kirkkoherran Henrik Tallqvistin lausunnossa tavattavista sanoista: "Saarnaaminen, jota, oli sen sisältö sitten dogmaatista tahi moraalista, oikeastaan ei voida pitää yleisen jumalanpalveluksen varsinaisena osana, olisi minusta rajoitettava vain muutamiin juhlallisiin tilaisuuksiin ja uskottava kokeneelle ja luotettavalle sanan julistajalle. Niinkuin nyt tapahtuu, että saarnaaja, joka usein on nuori, itseensä luottava mies, esiintyy lukien tahi muistosta kertoen ennen sepitetyn, huudahtuksista ja yleisistä opeista uhkuvan puheen -- työläästi se voikaan olla toisenlaista, hänen kun tulee esiintyä niin usein -- niin se jähdyttää enemmän kuin se lämmittää sanankuulijain hengellistä tuntoa. -- -- Jollei veisun, rukousten ja sakramentin jakamisen arvella vaativan riittävän pitkää aikaa, lukekoon pappi päiväjumalanpalveluksen täydentämiseksi jonkun tai joitakin lukuja Uudesta Testamentista, liittäen lukuunsa silloin tällöin, kun aika sen myöntää ja jos hänellä on kykyä siihen, lyhyitä historiallisia ja analyyttisiä selityksiä." -- Mutta jos eteviä, heränneitten katsantotapaa monessa suhteessa voimallisesti kannattavia lausuntoja, niinkuin esim. Tohmajärven kirkkoherran E. J. Andelinin ja Iisalmen kirkkoherran, sittemmin Kuopion hiippakunnan piispan R. V. Frosteruksen hylkäävät arvostelut kirkkolakiehdotuksesta syntyikin todistamaan, etteivät herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olleet ainoat, jotka kannattivat noita Suomen Siionia uudistavia periaatteita, joiden puolesta tuon liikkeen miehet niin kauan olivat kärsineet ja työtä tehneet, ansaitsee viimemainittujen esiintyminen tässäkin taistelussa enemmän tunnustusta kuin muiden. Nytkin, niinkuin niin monesti ennenkin, on heidän asemansa eturivin miesten asema, heidän työnsä tienraivaajien työtä. Täydestä sydämestä yhdymme seuraavaan erään tunnetun historiantutkijan [E. G. Palmén.] arvosteluun herännäisyyden merkityksestä kysymyksessä olevassa taistelussa:

"Siinäkin taistelu ansaitsee tunnustusta, että se edustaa kansallista herätystyötä, jonka vaikutus ulottui kauas. Lukuisa umpisuomalainen väestö seisoo tosin näennäisesti vieraana liikkeelle, jossa henkinen valppaus ja palava into ovat pääpiirteinä: muuta kuin ruotsiksi ei oltu painettu sanaakaan tästä kysymyksestä, jonka vaikutukset varsinkin ulottuivat kansan taajimpiin riveihin. Mutta sittenkin näkee, mitä matalain mökkien asujamet tässäkin ovat merkinneet. Missä -- -- -- herännäisyyden liike on ollut heikko, sieltä ei tullut kuin harvoja ja osaksi vähäpätöisiäkin lausuntoja kirkkolakiehdotusta vastaan, mutta tulvimalla niitä tulvi sieltä, missä Paavo Ruotsalaisen herätystyö oli syvimmät vakonsa kyntänyt sivistyneiden sydämiin. Pohjanmaan merkitys on tässä suorastaan valtava. Sankka parvi aikoja sitten manan maille menneitä miehiä, jotka milloin johtavina, useammin kuitenkin suuressa hiljaisuudessa vaikuttaneina ovat saaneet sijansa hengellisten liikkeiden ja kirkkomme asiakirjoissa, ovat uuteen kirkkolakiin nähden osoittaneet valppautta ja selvänäköisyyttä, jotka ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Paremmin kuin monet muut todisteet kelpaa tämä asianlaita osotteeksi, että tämä lähinnä uskonnollisen tarpeen tyydyttämistä tarkoittava herätys samassa on vaikuttanut hedelmöittävästi kaikilla muillakin edistyksen aloilla."

Luultavaa on, ettei kirkollisasiain toimituskunta, johon kaikki kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot vasta 1847 vuoden lopussa saapuivat, niitä perusteellisemmin tarkastanut. Toukokuussa 1848 uskoi se tämän tarkastustyön kirkkolakikomitealle. Arkkipiispa Melartinin ja kahden muun jäsenen kuoltua sekä ehdotuksen tekijän, J. J. Nordströmin muutettua pois Suomesta, jäi tämä tehtävä toistaiseksi. Vasta kun Bergenheim tuli arkkipiispaksi ja semmoisena kirkkolakikomitean puheenjohtajaksi (1850) ja uusia jäseniä, niiden joukossa prof. F. L. Schauman, oli siihen määrätty, ryhdyttiin vihdoinkin jälleen työhön. V. 1854 sai viimemainittu komitealta tehtäväkseen muodostaa uuden kirkkolakiehdotuksen. Ennenkuin se valmistui, oli komitean uusista jäsenistä kuoleman kautta kolme kirkkoherraa poistunut, jota paitsi yksi maallikko pyynnöstä sai eron tästä toimesta. Näiden sijalle määrättiin Turun tuomiorovasti T. T. Renvall, senaattori J. D. Dahl, Savon herännäisyyden tunnettu edustaja J. F. Bergh sekä Liperin kirkkoherra A. J. Europaeus. Paitsi heitä, arkkipiispaa ja Schaumania, olivat sen komitean jäseninä, joka vihdoinkin sai valmiiksi uuden kirkkolakiehdotuksen, Porvoon ja Kuopion hiippakuntien piispat. Näiden allekirjoittamana se esitettiin 1863-64 vuosien valtiopäiville, jotka eivät siitä kuitenkaan saaneet tehdyksi päätöstä, eri säätyjen mielipiteet kun menivät hajalle.

Niinkuin olemme nähneet, olivat heränneet papit jo ensimmäisestä kirkkolakiehdotuksesta antamissaan lausunnoissa, sekä painetuissa että muissa, jyrkästi puolustaneet kirkon tunnustuskirjojen säilyttämistä entisessä arvossaan. Tätä katsantotapaa kannatti komitean jäsenenäkin Bergh. Samalla kannalla näkyy suurin osa maan papistoa olleen, jos kohta poikkeuksiakin paljon löytyi. Tämä tuli muun ohessa näkyviin Turussa v. 1864 pidetyssä synodaalikokouksessa. Enemmistön kantaan tyytymättömänä kirjoitti asiasta T. T. Renvall J. F. Berghille:

"Täällä pidetty kokous on nyt päättynyt. Sitä arvostellaan varmaankin hyvinkin eri tavalla. Mitä minuun tulee, selveni minulle siitä, miten hyödyllistä olisi, että tällaisia kokouksia useammin pidettäisiin. Muutoin en ollut kokoukseen hyvinkään tyytyväinen. Tunnustuksellista ja valtiokirkollista kristillisyyttä teroitettiin niin jyrkästi, että nämä aatteet minusta asetettiin protestanttisuuden sekä muodollista että aineellista prinsiippiä korkeammalle. Nämä viimemainitut joutuivat minusta usein hyvinkin ahtaalle, ja kuitenkin riippuu Kristuksen kirkon jatkuva siunaus ja vaikutus yksin näiden reformatooristen periaatteiden elvyttämisestä elinvoimaiseksi totuudeksi ilman mitään ehtoja ja välipuheita, ei kylmästi ja kovasta konfessionalismista (joka tahtoo olla enemmän lutherilainen kuin Luther itse ja joka ei häikäile julistaa Melanktonia kerettiläiseksi sekä väittää, että jokaisen, joka tahtoo periä autuuden, täytyy tarkalleen hyväksyä ainakin järjellään -- sydämellään, tuo ei ole yhtä tärkeä -- lutherilaisten tunnustuskirjojen koko dogmaattinen järjestelmä) eikä jäykästä, komeasta valtiokirkollisuudesta (joka pelkää perustuksen särkyvän jalkojen alta, jollei valtio tukien kannata kirkkoa). Minkätähden on niin vaikea täydellisesti uskoa Jumalan ilmoittamaan totuuteen! Missä Kristuksen usko on päässyt voitolle joko kansoissa tai yksityisissä, siellä on se voittanut ainoastaan omalla sisällisellä voimalla, joka maailman voittaa. Miksemme siis korkealla äänellä ja kaikissa toimissamme todistaisi, että kirkolla Kristuksessa, joka on sen pää, on voiton sankari, joka kantaa kaikki voimallisella sanallaan? Joka ei tahdo totella ja palvella häntä hänen valtakunnassaan, hän on jo tuomittu, hän kun ei uskonut ainoan Pojan nimeen."

Vaikka Bergh, niinkuin mainitsimme, kannattikin tunnustuskirjojen säilyttämistä niiden entisessä arvossa, ei asettunut hän tässä kohden enää varsin niin jyrkälle kannalle, kuin v. Essen, Lauri Stenbäck, Kihlman y.m. herännäisyyden edustajat v. 1847 olivat olleet. Päinvastoin näkyy hän vähän epäilleenkin, missä muodossa tähän kuuluvat asiat olisivat esitettävät kirkkolaissa. Saatuaan Renvallin kirjeen, kirjoitti hän näet Otto Clevelle: "Tarvitsen neuvoa sinulta ja Juliukselta (J. I. Bergh), miten minun tulisi vastata Renvallin kirjeeseen. Mielipiteeni 1 §:ään nähden on, että seurakunta tarvitsee tarkkaan määrätyn tunnustuksen 1:ksi siitä mikä raamatussa on selvää ja 2:ksi siitä mikä on epäselvää ja josta jokainen saa ajatella vapaasti ja omantuntonsa mukaan, kuitenkin niin, ettei analogia fidei [Uskon yhdenmukaisuus.] tule rikotuksi. Jos siis huomataan, että tunnustuskirjat sisältävät jotakin, joka ei ole sopusoinnussa sen kanssa, niin on se oikaistava tai on siitä tunnustettava ylläolevien ohjeiden mukaan, kuitenkin niin, että kaikki alistetaan raamatun ratkaistavaksi."

Saatuaan lukea Renvallin kirjeen, kirjoitti J. I. Bergh veljelleen: "Minusta ei Renvall tarvitse ensinkään mitään vastausta arveluunsa kirkon tunnustuksesta. Eihän hän puhu siitä neuvoa tarvitsevana, vaan neuvoa antavana ja päätöksiä tekevänä. Minusta näyttääkin, ettei hän pyydäkään vastausta tähän kysymykseen, vaan ainoastaan ylimalkaista ystävyyden osoitusta luultavasti sielunrauhansa sisällisen tarpeen tähden. Ehkä olisi sentähden parasta, ettet ensinkään kirjoittaisi hänelle riidanalaisista kysymyksistä."

Jo kesäkuussa 1863, jolloin kirkkolakikomitea kokoontui Turussa, sai J. F. Bergh samalta veljeltään, jonka uskonnolliseen kantaan ja arvostelukykyyn hän suuresti luotti ja jonka mielipidettä hän sentähden työssään kirkkolakivaliokunnan jäsenenäkin tuon tuostakin tiedusteli, usein neuvoja. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh Schaumanin tunnustuskirjoja koskevasta ehdotuksesta: "Minäkin olen hyvin tyytymätön kirkkolakiehdotuksen ensimmäiseen artikkeliin. Mutta en ole tyytymätön ainoastaan sanaan _'peruskäsitys'_ [Ruots. 'grunduppfattning'.], vaan koko artikkeliinkin. Se sisältää jotain aivan toista, kuin vanhan kirkkolakimme 1 §, ja niin yleisin sanoin, että siihen saadaan mahtumaan mitkä 'käsitykset' tahansa. Se vaatisi perinpohjaista kritiikkiä, johon minulla kuitenkaan ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta. Tahdon vain viitata muutamiin epäilyksiini: 1) Sanalla 'ilmeisesti' eroittaa se arveluttavalla tavalla toisistaan _Jumalan sanan ja Pyhän raamatun_, niin että jokainen, sen mukaan mikä 'peruskäsitys' hänellä on raamatusta, saattaa pitää juuri tätä käsitystään Jumalan sanana ja kaikkea muuta raamatussa ihmissanana, joka alistaa jokaisen epäilyksen mistä opista tahansa ei raamatun, vaan eksegetiikan ratkaistavaksi, joka viimemainittu on äärimmäisyyteen asti venyvä; se ei salli, että 'Suomen ev. lutherilainen kirkko' tunnustautuu mihinkään oppiin ja uskoon, vaan ainoastaan 'peruskäsitykseen', jonka sanotaan löytyvän P. raamatussa sekä julki lausuttuna tunnustuskirjoissa. Se siirtää siis uudestaan jokaisen riidan ei vain P. raamatun, vaan myös tunnustuskirjojen eksegetikan ratkaistavaksi. Sillä kuka takaa, että tällä 'peruskäsityksellä' tarkoitetaan vanhurskauttamisoppiakaan, vielä vähemmin sen kanssa yhteydessä olevia oppeja. Sen kyllä tietää Schauman, sinä ja minä; mutta se, joka ei _tahdo_ sitä tietää, voi kyllä mainita paljon muutakin raamatun ja tunnustuskirjojen peruskäsitykseksi. 3) Ehdotettu artikkeli hyväksyy siis kirkollisina omikseen kaikenkaltaiset uudenaikaisen teologian eri suunnat ja mielipiteet, miten epäkirkollisia ja tunnustuksesta poikkeavia nämä sitten ovatkin, antaen siten aihetta lukemattomiin riitoihin, joita ei voida ratkaista raamatulla ja itse tunnustuskirjoilla, vaan jotka joutuvat teologisen tieteen tuomiovallan alaisiksi. -- Näen ja huomaan, että sanat ovat hyvin valitut käsittääksensä tahallaan enemmän kuin vanha §, mutta käsitän myöskin, mitä siitä seuraa. Niihin, jotka ymmärtävät asian ja joille kirkon oppi on rakas, tekee tämä masentavan vaikutuksen, epäuskolle vain tuottaa se iloa. -- Oletan myöskin, etteivät valtiopäivät meidän vapaamielisenä aikana enää kiristä, vaan päinvastoin höllittävät tunnustus-uskollisuuden siteitä. Mutta mitä voimme muuta kuin panna vastaan ja sitten jättää sekä tuloksen että seuraukset Herran käsiin! En odottanut Schaumanilta tässä kysymyksessä niin suurta myöntyväisyyttä; mutta hän onkin etupäässä eksegeettinen teologi."

Opettavaista on nähdä, miten herännäisyyden edustajat, jotka liikkeen alkuaikoina ja myöhemminkin julkisessa esiintymisessään ja kaikissa papillisissa toimissaan teroittivat varsinkin uskonnon subjektiivista puolta, myöhemmin painostavat kristinuskon objektiivista totuutta ja kiinnittävät niin suurta huomiota kirkon vanhaan, isiltä perittyyn tunnustukseen. Niinkuin ennen olemme nähneet, esiintyy viimemainittu harrastus selvästi jo niinä aikoina, jolloin hajaannuksen enteitä alkoi näkyä herännäisyyden omassa piirissä. Se erimielisyys opista, joka samaan aikaan tuli näkyviin, lisäsi tätä harrastusta. Mutta vielä suuremmassa määrässä vaati kirkollisissa piireissä yhä yleisemmäksi tullut pyrkimys päästä vapaaksi vanhasta tunnustuksesta heränneitä tuohon suuntaan. Varsinkin antoi Nordströmin kirkkolakiehdotus vauhtia tälle harrastukselle. Olemme nähneet, miten kiivaasti Lauri Stenbäck, von Essen ja Kihlman tästä ehdotuksesta antamissaan lausunnoissa iskivät tähän kysymykseen, ja yhtä ankarasti arvostelivat muutkin heränneitten piireissä syntyneet lausunnot kirkkolakikomitean ehdotusta kysymyksessä olevassa suhteessa. Samaa todistaa sekin seikka, että heränneet papit käänsivät tunnustuskirjat suomeksi ja pitivät huolta tämän käännöksen leviämisestä kansan syvissä riveissä. Vielä myöhemminkin kiivailivat heränneet saman asian puolesta. Varsinkin näkyy J. I. Bergh jyrkästi vastustaneen liiallista subjektivismia, joskus asettuen jokseenkin vanhoillisellekin kannalle. Aihetta siihen antoivat hänelle etenkin veljensä J. F. Berghin kirkkolakikomitean työtä koskevat kirjeet, joissa tämä pyysi häneltä neuvoa. Kuvaava ja monessa suhteessa huomattava on esim. seuraava hänen vastauksensa näihin tiedusteluihin:

"Niinkuin itse tiedät, olisi kai parasta ja terveellisintä kirkollisissa ehdotuksissa huomata ja kannattaa todellista ja oikeaa objektiivisuuden ja subjektivismin, hengen ja muodon, vapauden ja lainmukaisen pakon välistä keskitietä. Mutta juuri tämä ei liene niinkään helppoa. Minun käsitykseni mukaan koettanee tuon erinomaisen ja vapaamielisen Schaumanin kanta hankkia subjektiivisuudelle miltei kaiken vallan. Niinkuin tiedämme, tahtoo ajan katsantotapa myöntää melkein yksinmääräävän oikeuden tälle suunnalle, se kun ei eroita Jumalan henkeä omasta hengestään. Piispat ja heidän aseenkantajansa pelkäävät sen voimaa ja tekevät myönnytyksiä sen vaatimuksille. Sentähden pidän terveellisenä ja oikeana pysyä hereellä etenkin subjektivismiin ja liika jyrkkiin uudistuksiin nähden. Niin esim. kysymyksissä pappispaikkojen luokituksesta, pastoraalitutkinnosta, virkaylennys-asetuksista, tuleeko seurakuntien hakea opettajia vai päinvastoin j.n.e. -- Joka tuntee kansamme tietämättömyyden ja alhaisen kehityskannan sekä tavallisten pappiemme velttouden, niukat tiedot ja heikon uutteruuden, hänen täytyy pelätä sekä edellisten liian suurta vaalivapautta että viimemainittujen vapauttamista kaikesta tietojen valvonnasta. Huono valvonta on kyllä pastoraalitutkinto ja vielä huonompi kannustin; mutta ja juuri sentähden ei ainakaan pitäisi heittää pois viimeistä keinoa, vaan sitä tulisi päinvastoin käyttää oikein, tahi tulisi toimittaa jotakin parempaa sijaan. Oppineisuutta minäkin pidän suuressa arvossa, mutta toivoisin, että vaatimuksia maailmallisiin tietoihin nähden, jotka tiedot meidän aikoinamme ovat liika laajaperäisiä ja kauas ulottuvia, vähennettäisiin ja tietoja hengellisellä alalla lisättäisiin s.o. että pappien sivistystä korotettaisiin hengellisen, kristillisen tiedon ja opin saavuttamiseksi. Vaatimus että 'seurakuntien tulisi hakea opettajia eikä päinvastoin' kuuluu kyllä hyvin kauniilta ja sille onkin arvoa annettava, mutta tässäkin lienee varovaisuus tarpeen. Sillä 1) alussa ei ollut juuri niin: näitä ja muita päätöksiä tehtäessä kuului '_Pyhä henki_ ja _me_ (apostolit, piispat, vanhimmat) _olemme hyväksi nähneet_'; 2) Papisto on aikoja sitten kehittynyt eri säädyksi, vieläpä valtiosäädyksi, sen yksityiset jäsenet ovat nuoruudesta asti siihen määrätyt ja johdatetut, he eivät osaa mitään muuta ammattia eivätkä siis voi kuin yhdellä alalla elättää itseään ja usein lukuisaa perhettään. Miten raihnaiselta tuo kuuluukin, ovat kuitenkin sekä _sääty_ että sen yksityiset jäsenet suojeltavat väkivaltaa vastaan, historiallisesti saavuttamissaan oikeuksissa sekä ulkonaista hätää ja kurjuutta vastaan. Sitä saa yhtä vähän huolimattomasti jättää raa'an alhaison satunnaisten oikkujen ja päähänpistojen valtaan kuin hierarkkisen tahi caesareo-papistisen hallituksen suosiolle alttiiksi. -- -- -- -- En ensinkään pidä rajattomasta vaalisaarnaajien luvusta, koska tämä monen muun seikan kera johtaa vähemmän lahjakasten, ehkä hyvinkin) uskollisten työntekijäin sortamiseen, nämä kun siten voivat jäädä paikattomina nälkää kärsimään. Eiköhän olisi kohtuullista, niinkuin ennenkin, asettaa kolme ehdolle voimassa olevien perusteiden mukaan, pitämällä kuitenkin silmällä, mitä Keis. kirje v:lta 1853 säätää todellisesta jumalanpelvosta ja uutteruudesta, mutta että kaikilla seurakunnilla olisi oikeus pyytää neljäs vaalisaarnaaja sekä saada papikseen, kenen ratkaisevan suuremmalla enemmistöllä halajavat, mutta että muussa tapauksessa tuomiokapituli tahi hallitsija (jollei imperialismia saada poistetuksi) nimittää sopivimman. Oi, jos tuomiokapitulilla olisi Jumalan henki! Silloin ei olisi vaikeata säädöstä laatia. Silloin he myöskin tietäisivät, milloin tämä henki on seurakuntaa johtanut, ja silloin he vahvistaisivat, muussa tapauksessa kumoaisivat sen päätöksen."

Raskaalla mielellä teki J. F. Bergh työtä kirkkolakikomiteassa, usein kipeästi kaivaten heränneitten ystäviensä seuraa. Sentähden saapui kesällä 1863 häntä vieraassa Turussa rakkaudella tukemaan hänen vanha ystävänsä K. A. Colliander. Tästä kirjoitti J. I. Bergh: "Olin hyvin iloinen, kun sain kuulla, että olet saanut rakkaan veli Collianderin seuraksesi siellä Turussa. Pidän sitä Herran tosi lahjana, sinulla kun ei siellä ollut ainoatakaan todellista ystävää. Palkitkoon Herra hänelle tämän uuden uhrautumisen, jonka sama Herra on sallinut tapahtua suoraan sinun tähtesi. Mahtanee olla todellinen lohdutus sinulle saada veli Collianderille tyhjentää sydämesi murheet joka istunnon jälkeen, sillä luultavasti ei mikään semmoinen pääty synnyttämättä uusia epäilyksiä, uutta levottomuutta ja mielipahaa".

On kaunis piirre heränneitten katsantotavassa tuo pyhä pelko ja arkuus, jolla he käsittelevät Jumalan valtakunnan asioita, varsinkin kun on kysymys tätä koskevien säädösten ja vakaantuneiden, uskonnollisuuden pyhittämien tapojen muuttamisesta. Ja kaunis on myöskin se alakuloisuuteen painava tunnelma, joka heidät valtaa, kun he, ystävistään erotettuina, ovat pakotetut seurustelemaan ja työskentelemään toisin ajattelevien kanssa. J. F. Bergh ei suinkaan ollut ahdasmielinen eikä muita vikoileva. Hän tahtoi ymmärtää ihmisiä ja oli altis kunnioittamaan jokaisen vakaumusta, mutta kirkkolakikomitean jäsenissä hän ilmeisesti kaipasi sitä syvempää ymmärtämystä, johon hän ystäviensä piirissä oli tottunut. Hän tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä, vaikka piispat ja muut, niinkuin hän kirjeissään usein sanoo, kohtelivat häntä ystävällisesti ja kunnioituksella. Sitäpaitsi raskautti hänen mieltänsä sekin seikka, että Turusta koetettiin vaikuttaa papistoon, jotta tämä kannattaisi T. T. Renvallin yllämainittua käsitystä tunnustuskirjoista. Tästä kirjoittaa Bergh muutamassa kirjeessä: "Oppineet Turussa työskentelevät kaikin voimin saadakseen ihmiset puolelleen. Sain vastikään kirjeen Juvan Alopaeukselta, että olivat kirjoittaneet hänellekin, miten välttämätöntä olisi kirkkolakikysymyksessä tehdä myönnytyksiä ajanhengen vaatimuksille".

J. F. Berghin kirjeenvaihdosta näkyy, että useat papit Savossa näinä aikoina kääntyivät hänen puoleensa kirkkolakikysymyksessä sekä hänen ollessaan Turussa kirkkolakikomiteassa, 1863-64 v. valtiopäivillä että hänen kotia palattuaankin. Nekin, joita ei pidettyä varsinaisesti kuuluvina herännäisyysliikkeeseen, ilmaisivat monesti hänelle huolensa tämän kysymyksen johdosta ja halusivat saada hänen kanssaan asiasta neuvotella. Niinpä kirjoitti hänelle syksyllä 1864 Joroisten kirkkoherra K. A. Lillström: "Olisi mielenkiintoista ja mieltäylentävää saada kuulla yhtä ja toista valtiopäiviltä, kun asiat vielä ovat tuoreessa muistossa, sekä tuumia keskustelukysymyksistä -- -- --, etenkin koska me ahkerasti työskentelevät maalaispapit työläästi voimme perehtyvä noihin tärkeisiin kysymyksiin ominpäin muodostaaksemme itsellemme jonkunkaan vakaumuksen". -- Ehdotettuaan näiden seutujen pappien kokousta kirkkolakikysymyksen pohtimista varten, jatkaa Lillström: "Olisi tärkeätä kriitillisesti tutkia uutta kirkkolakiehdotusta, mutta siihen vaadittaisiin häiritsemätöntä vapautta ja pitempää aikaa. Mutta tuonhan tekevät oppineet herrat, jos kohta sekin, minkä vähemmän oppineet uskossa ja rakkaudessa huomaavat, ansaitsisi jotakin huomiota. Mitä ehdotuksen 'peruskäsitykseen' tulee, niin näyttää varmalta, ettei tämä sana saavuta kirkonmiesten hyväksymistä, ei ainakaan enemmistön. Jos toisia tunnustuskirjoja pidetään sitovina, toisiin nähden taasen asetutaan epämääräiselle kannalle, niin pitäisihän lain tarkemmin määrätä, mitkä kohdat kuuluvat toiseen, mitkä toiseen luokkaan, etenkin koska kirkon opettajia valalla velvoitetaan pysymään näissä todistuskappaleissa ja heitä ankarasti rangaistaan, jos he niistä poikkeavat. Kernaammin pitäisi vaatia ehdotuksen tarkastamista ja tämän tarkastuksen tuloksen mukaan määrätä, mikä on olennaista, kuin ilman muuta ja aivan yleisesti ja epämääräisesti säätää, että hyväksytään niin paljon, kuin pidetään oikeana ja totena sekä kristinuskon ja kirkon perustana, ei enempää. Muutoin en tiedä, onko maassamme löytynyt hyvinkään monta, joiden vakaumus ja omatunto ovat kärsineet pakkoa niiden kahleiden kautta, joilla tunnustuskirjat ovat määränneet, mitä meidän tulee uskoa ja saarnata. En usko, että uskonnolliset riidat ovat koskeneet tätä, vaan että tulee todellakin uskoa ja elää sen uskon mukaan, jota tunnustuksessa _sanoo_ uskovansa."

On säilynyt muitakin kirkkolakiehdotusta koskevia, Itä-Suomen pappien J. F. Berghille kirjoittamia kirjeitä. Ne eivät sisällä mitään uutta, mutta ne todistavat, kuinka suuressa arvossa tämän puolen papit, ei ainoastaan herännäissuuntaan lukeutuneet, vaan useat muutkin pitivät hänen uskonnollista kantaansa ja hänen epäitsekästä, kirkon parasta aina tarkoittavaa mieltään. Lillströmin ylläkerrotun kirjeen reunaan on Bergh kirjoittanut "tärkeä kirje". Tästäkin voimme päättää, miten painavana hän piti siinä käsiteltyä kysymystä. Berghin omista, näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä näkyy niinikään, että hän tunnustuskirjoihin nähden oli jokseenkin samalla kannalla kuin Lillström ylläkerrotussa kirjeessään. Niin jyrkkä, kuin Pohjanmaan heränneet papit, hän ei tässä kysymyksessä ollut, mutta henki on sama. Berghin sovinnollisuuteen taipuva luonne ja se arkatuntoisuus, millä hän aina arvosteli muiden mielipiteitä, eivät tässäkään kiellä itseään. Ei voinut hän itseltään salata, että, jos kohta useimmat papit yhä edelleen antoivatkin tunnustuskirjoille saman arvon kuin ennenkin, niitäkin löytyi, jotka asettuivat toiselle kannalle. Ja hänelle kaikki sydämensä avasivat ja huolensa ilmaisivat. Niinpä kirjoitti esim. Enonkosken saarnaaja I. Ruuth, joka oli kirjoittanut Savonlinnan rovastikunnassa v. 1865 kirkkolakivaliokunnan ehdotuksen tarkastamista varten pidetyn kokouksen pöytäkirjan: "Olen koettanut lyhyesti esittää, mitä kokouksessa lausuttiin uuden kirkkolakiehdotuksen 1 §:stä; mutta tarkemmin asiaa mietittyäni olen sitä mieltä, ettei ole helppo puolustaa kokouksen lausuntoa. Sillä niinpiankuin kerran myönnämme, etteivät tunnustuskirjat ole syntyneet välittömästä jumalallisesta vaikutuksesta ja johdatuksesta, niin emme ole oikeutettuja ahtaamaan Suomen kirkkoa eikä yksityisten omiatuntoja siihen pakottavaan myönnytykseen, että tulee pitää tunnustusta totena siinäkin, missä se ehkä sotii ilmoitettua sanaa vastaan. Myönnämmehän, etteivät tunnustuskirjat ole mikään uusi ilmoitus, vaan kirkon selitys siitä, mitä se uskoo ilmestyksestä, sekä tämän uskon tunnustamista. Meidän täytyy sentähden pitää tunnustuskirjoja raamatun sanan oikean ja tärkeän käsittämisen välineinä; mutta emmehän sentähden voi vaatia, että näissä tunnustuskirjoissa mahdollisesti löytyviä poikkeuksia minäkään aikana saataisiin pitää tärkeinä ja raamatun kanssa yhtäpitävinä eikä siis myöskään kirkon uskon ja ehdottoman kunnioituksen esineenä. Kokouksen jälkeen en ole ollut tilaisuudessa kenenkään virkaveljen kanssa keskustelemaan tästä kysymyksestä; mutta minä toivoisin ja ehdotan, että lausuntomme sanotusta §:stä uudestaan tarkastettaisiin, ennenkuin se allekirjoitetaan. Jommoisena lausuntomme nyt on, kuuluu se lyhyesti sanoen: että sana 'perustus' on 7 §:stä poistettava. Ja kuitenkin tietää tämä sana juuri sitä, ettei Suomen kirkko saa sitoa omaa eikä kenenkään jäsenensä uskoa sillä, jota tunnustuskirjoissa ei voida P. raamatulla todistaa ja joka ei pidä yhtä sen kanssa." Mutta miten huolellisesti Bergh punnitsikin tätä ja samankaltaisia pappien lausuntoja, pysyi hän uskollisena aikaisemmalle, heränneitten pappien yksimielisesti lausumalle katsantokannalle. Tämä näkyy siitäkin, että hän kirjeissään O. H. Clevelle, joissa hän usein puhuu kirkkolakiehdotuksesta, mielihyvällä kertoo, mitä hänen katsantokantansa kannattajat olivat hänelle kirjoittaneet, jota vastoin vastakkaiset mielipiteet silminnähtävästi tuottavat hänelle paljon huolta ja levottomuutta. Niinpä hän esim. kertoo, että M. E. Alopaeus, jota, niinkuin yllä mainitsimme, T. T. Renvall oli koettanut taivuttaa mielipiteitään kannattamaan, oli epäröivällä kannalla eikä suinkaan altis ehdottomasti hyväksymään viimemainitun todistelua. Hän tuntuu antavan suurta arvoa Alopaeuksen sanoille: "Voipi syyllä kysyä, eikö syntyisi vielä enemmän eripuraisuutta, jos tehtäisiin vanha tunnustuksellinen perustus horjuvaksi."

Niinkuin olemme nähneet, eivät 1863-64 vuoden valtiopäivät saaneet aikaan päätöstä kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Hallitsijan käskystä asetettiin tarkastuskomitea tutkimaan, kirkkolakiehdotusta sekä niitä lausuntoja, joita tuomiokapitulit, rovastikuntien papit, virastot ja yksityiset henkilötkin ennen lokakuun 1 p. 1865 tulisivat antamaan. Monesta seikasta näkyy kuitenkin, että varsinkin maaseudun papisto jo alkoi kyllästyä niihin alituisiin kokouksiin, joihin nuo pitkät valmistukset antoivat aihetta. Etenkin heränneet papit, joiden mielipiteet jo ennen olivat julkilausutut, tuntuvat ajatelleen tuohon tapaan. Tämä näkyy esim. seuraavista, muutamasta O. V. Forsmanin Alfr. Kihlmanille v. 1865 kirjoittama la kirjeestä lainatuista sanoista:

"Miten käy kirkkolakiehdotuksen teillä? Meillä ei kaiken ulkonaisen homman uhallakaan päästä paikastakaan. Kokouksia on pidetty, mutta ei ole vielä voitu päästä yksimielisyyteen tuon onnettoman 'peruskäsitys'-sanan suhteen 1 luv. 1 §:ssä. Syynä on, että älykkäämpi osa papistoa ei täällä oikein ymmärrä tuota sanaa; muu lauma käsittää sen vielä huonommin, mutta epäilee, että vihollisen koko pahuus on siihen kätkeytynyt. Hinc illae lacrimae. Mutta mikset sinä ja muut, joilla on kykyä, kirjoita? Keskustelu maan sanomalehdissä olisi paljon hyödyllisempi, kuin nämä ikuiset kokoukset, joissa hämmennys ja sekasorto vallitsee ja joissa useimmat osanottajat ovat niin ymmällä, etteivät edes tiedä, mitä tahtovat. Sanalla sanoen: kokouksemme muistuttavat tuloksiinsa nähden reformatoorisia kirkolliskokouksia keski-ajan lopulla. Yksipuolinen, kummituksia pelkäävä vanhoillisuus paraimmissa turmelee kaikki; muut eivät valita 'Josefin vahinkoa'. Heille ovat kirkko ja kirkkolaki ongenkoukku vain, jolla he kukin seudullaan hankkivat itselleen niin ja niin monta leiviskää voita, niin ja niin monta tynnyriä jyviä y.m. Leikiten he ovat pappisilla, mutta toden totta he pitävät huolta tuloistaan".

Yllämainitun tarkastuskomitean jäseniksi tuli muiden kera kaksi 1840-luvun herännäisyyden tunnetuimmista eduslajista: A. W. Ingman ja K. K. von Essen. Jos kohta liikkeestä nyttemmin luopuneina, lisäsivät nämä henkilöt työllään tämän komitean jäseninä sitä voimaa, millä tuo liike oli vaikuttanut kirkkolakikysymyksen ratkaisuun. Liioittelematta saattaa sanoa, että ne periaatteet, joiden mukaan 1869 vuoden kirkkolaki on rakennettu, suureksi osaksi olivat heränneet eloon ja kypsyneet itsetietoisiksi herännäisyysliikkeen ahdingoissa ja taisteluissa. Heränneitten pappien rakkaus Suomen kirkkoon ja siihen isiltä perittyyn tunnustukseen ja uskonnolliseen katsantotapaan, joista vanhan kirkkolain juuret ovat etsittävät, olivat uutta lakia laadittaessa estämässä lainlaatijoita särkemästä sitä siltaa, joka raittiissa historiallisessa kehityksessä yhdistää toisiinsa vanhan ja uuden; ja heidän parannuksessa ja uskon kilvoituksessa syntynyt rakkautensa totuuteen, heidän Herran voimassa rohkeaksi kasvanut kiivautensa Jumalan valtakunnan puolesta vaati heitä vastarinnasta huolimatta suurentamaan kirkkorakennuksen ovia ja akkunoita, jotta enemmän valoa ja raitista ilmaa pääsisi siihen tunkeutumaan. [Lähteitä: E. G. Palmén, "1869 vuoden kirkkolain vanhemmista esitöistä", johon ansiokkaaseen tutkimukseen ylläolevan esityksen edellinen osa suurimmaksi osaksi perustuu, minulla kun ei ole ollut tilaisuutta tutustua tähän kuuluviin alkuperäisiin asiakirjoihin; 1863-64 vuoden valtiopäivien pöytäkirjat; T. T. Renvallin kirje J. F. Berghille 16/9 64; J. F. Berghin kirjeet O. H. Clevelle 27/9 ja 15/11 64; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 23/6 ja 9/7 63 sekä 11/11 64; I. Ruuthin kirje J. F. Berghille 27/5 65; K. A. Lillströmin kirje J. F. Berghille 19/9 64; Julkaisu "O. V. Forsmanin muistoksi" siv. 72-73; Paimenmuisto.]

* * * * *

"Heränneet papit panivat liian vähän arvoa jumaluusopillisiin lukuihin; ainoastaan harvat kehoittivat opintoja jatkamaan". Näin on yksi heistä, A. O. Törnudd, vanhoilla päivillään arvostellut herännäisyysliikkeen suhdetta tieteellisiin harrastuksiin. Epäilemättä on tämä arvostelu oikea, jos kohta tasapuolisuus vaatiikin muistamaan, että sen ajan useimmilla heränneillä papeilla, joiden päätehtävänä oli kansan herättäminen synnin ja hengellisen välinpitämättömyyden unesta sekä kristillisen elämän tämän mukainen rakentaminen, ei mitenkään jäänyt aikaa tieteellisten opintojen jatkamiseen. Miten yksipuolisesti käytännölliseltä heidän toimittamansa sielunpaimenen-työ ylimalkaan näyttääkin ja miten vähän se antoi heille tilaisuutta pitämään huolta omasta kehityksestään, oli tuo työ siksi tärkeää, ettei tätä saa oudoksua. Vaikea on tienraivaajan tehtävä. Hän tarvitsee kaikki voimansa kiskoakseen kannot ja kivet maasta sekä muut esteet poistaaksensa, jotta toiset pääsisivät avattua uraa kulkemaan. Ojien syventämiseen, tien tarkempaan tutkimiseen, tasoittamiseen ja kantavaksi tekemiseen saadaan kyllä sitten muita voimia, sillä tämä työ on paljon mukavampaa ja helpompaa.

Väärin olisi kuitenkin väittää, että kaikki 1840- ja 1850-luvun heränneet papit pysyivät kylminä tieteellisille harrastuksille. Mieliä kirjallisiin toimiin vetämässä oli jo se heränneitten pappien ahkera käännöstyö, joka hankki kansallemme sen ajan oloihin nähden niin suuren määrän hartauskirjallisuutta sekä kirkkomme tunnustuskirjat kansan omalla kielellä. Muistettavat ovat niinikään pietistain kirkkolakiehdotuksesta painosta julkaisemat lausunnot, heidän oppiriitojen johdosta kirjoittamansa kirjat sekä muut ennen niinikään mainitsemamme alkuperäiset kirjansa. Tiedemiehiäkin löytyi heränneitten piirissä, jos kohta harvoja.

Kirjallisia harrastuksia seurasi itsestään pyrkimys saada ruotsinvoittoinen ja muutoinkin virheellinen suomenkieli puhtaammaksi ja oikeammaksi. Hyljäten vanhan kirkkokielen vääriä sanoja ja lausetapoja olivat heränneet papit saarnoillaan ja varsinkin kansan omaa katsanto- ja puhetapaa yhä yleisemmin noudattavilla seurapuheillaan valmistaneet sijaa paremmalle uskonnolliselle kirjakielellekin. Tässäkin suhteessa tuki herännäisyys voimallisesti samaan aikaan syntyneen kansallisen liikkeen elpymistä maassamme. Väärin kuitenkin heränneitä pappeja arvostelisimme, jos väittäisimme, että he kaikki olivat alttiita tälle työlle. Ennen (III, 47-50) olemme nähneet, miten kiivaasti esim. Alfr. Kihlmanin ja R. Helanderin N. K. Malmbergin kodissa vietetyissä häissä hyökättiin F. O. Durchmanin ja A. W. Ingmanin paraikaa painettavana olevaa Lutherin postillan suomennosta vastaan. Tässä tilaisuudessa lausui muunohessa H. Schwartzberg käännöksen tekijöistä: "Perään ajatelkoot itse, jos ei juuri meidän joukko sen kautta, että me suomea muuttelemme hengellisissä kirjoissa, anna maailmalle tilaa muuttaa koko pyhää raamattua ja niin poisottaa koko Jumalan sanan" ja asiasta yhä kiihtyneen väittelyn aikana hän huudahti: "Voi, kun ette häpeä sotkea lorusuomeanne hengellisiin kirjoihin. -- Kemellin sotkuiseen juttuun juomareista, koottu kohmeloväen suusta, Kultalaan, Kanavaan y.m. senlaisiin on suomenne hyvää, ja niissä minä sitä kunnioitan, mutta olkaa tukkimatta sitä hengellisiin". Eikä ollut Schwartzberg suinkaan ainoa, joka näin ajatteli. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin Jonas Laguksen johtamassa herännäissuunnassa, johon Schwartzbergkin kuului, vuosien kuluessa eksyttiin yhä yksipuolisempaan vanhoillisuuteen muunohessa juuri suomenkielen käyttöönkin nähden.

Useat herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olivat kotoisin umpisuomalaisista seuduista, toiset heistä, niinkuin esim. Schwartzberg, suorastaan kansan syvistä riveistä lähteneitäkin. Mutta niin sitkeä oli vanhan tottumuksen mahti, että kansanomainen, suomenkielen sääntöjen mukaan muodostettu uskonnollinen kirjakieli monesta tuntui loukkaavalta, väärien ja epäsuomalaisten sanojen ja lauserakennusten poistaminen miltei pyhänryöstöltä. Savossa ei tätä katsantotapaa niinkään paljoa huomaa, mutta sitä enemmän Pohjanmaan, varsinkin Keski-Pohjanmaan heränneissä papeissa. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsevat ne miehet, jotka ystäviensä vastustuksesta huolimattakin ryhtyivät parantamaan suomalaista uskonnollista kirjakieltä. Paljon ja ansiokasta työtä on tällä alalla suorittanut F. O. Durchman, mutta vielä enemmän ja huomattavasti parempaa A. W. Ingman. Edellinen osasi kyllä lapsuudesta asti hyvää suomea, mutta häneltä puuttui se kielitieteellinen pohja ja se tieteellinen kanta ylimalkaan, josta viimemainittu on tunnettu.

Jo ennenkuin Ingman erosi herännäisyydestä, oli hän kirjoittamalla uskonopillisia riitakirjoituksiaan ja jatkamalla jumaluusopillisia lukujaan osoittanut suurta taipumusta tieteelliseen työhön. Oltuaan muutamia vuosia ylimääräisenä pappina ensin Hattulassa, sittemmin Messukylässä, palasi Ingman v. 1855 Pohjanmaalle asettuen Yliveteliin, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän oli määrätty. Täällä jatkoi hän jumaluusopillisia opintojaan niin ahkerasti, että hän suoritti jumaluusopin kandidaattitutkinnon v. 1860 sekä lisensiaattitutkinnon v. 1861. Lukujensa ohessa teki Ingman ahkerasti kirjallistakin työtä. Niinpä hän vuosina 1856-1859 Suomen pipliaseuran toimesta valmisti kielen puolesta korjatun raamatunkäännöksen. Ennenkuin jatkamme tätä silmäystä herännäisyysliikkeeseen kuuluneiden ja kuuluvien pappien kirjallisiin ja tieteellisiin harrastuksiin XIX vuosisadan toisella puoliskolla, on syytä sivumennen tarkastaa, miten heränneet ottivat vastaan Ingmanin viimemainitun kirjallisen julkaisun.

Tiedämme, että herännäisyyteen jaon jälkeen jääneet papit ja maallikot hyvinkin ankarasti arvostelivat uuden suunnan miehiä. Malmberg-Niskasen suuntaan kuuluvat henkilöt eivät suinkaan olleet ainoat, jotka eivät hyväksyneet heitä -- jos mahdollista vielä ankarammin arvostelivat heitä Keski-Pohjanmaan toistupalaisuuteen menneet papit. Tämän arvostelun ulkopuolelle ei suinkaan Ingmankaan ollut jäänyt. Jo Lutherin postillan suomennos oli tehnyt hänet epäluulon alaiseksi tämän suunnan silmissä, ja tätä epäluuloisuutta lisäsi tietysti suuressa määrässä hänen eronsa herännäisyydestä. Jo ennakolta voi arvata, että Ingmanin raamatun käännös saisi osakseen ankarat moitteet ainakin Keski-Pohjanmaan heränneiltä papeilta. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin nämä ryhtyivät tarmokkaisiin toimiin estääkseen tuon käännöksen leviämistä. Yrityksen johtajana esiintyi W. Österbladh, joka, niinkuin tiedämme, siihen aikaan oli kirkkoherrana Piippolassa. Miten kipeä asia hänelle oli, näkyy siitäkin, että tuo lämminsydäminen, taisteluihin ja riitoihin haluton mies tässä kysymyksessä esiintyi hyvinkin kiivaana. Asian kulku oli seuraava.

Tutustuttuaan Ingmanin käännökseen, päättivät useat Keski-Pohjanmaan heränneet papit Österbladhin kehoituksesta Pyhäjoella kesäkuun 15 p. 1859 pidettävässä kontrahtikokouksessa ottaa puheeksi tuon käännöksen sekä tuumia, mihin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä sen ilmestymisen johdosta. "Olisi tärkeää", kirjoitti Österbladh muutamalle ystävälleen, "että niin monta kuin suinkin saapuisi tähän tilaisuuteen". Itse sepitti hän pitkän Ingmanin käännöstä ankarasti moittivan kirjoituksen, jonka hän luki kokoukseen saapuneille. Syytökset koskivat etenkin semmoisia kohtia Uudessa testamentissa, joissa Ingman eniten oli poikennut Lutherin raamatunkäännöksestä. Mentiin niin pitkälle, että kääntäjää suoraan syytettiin raamatun väärentämisestä. Kaikesta päättäen kannatti enemmistö Österbladhia, jos kohta se seikka, että ainoastaan heränneet kokoontuivat siihen yksityiseen kokoukseen, jossa asia uudelleen otettiin harkittavaksi, viittaakin siihen, että muitakin mielipiteitä siitä, mihin toimenpiteisiin uuden raamatunkäännöksen johdosta tulisi ryhtyä, tilaisuudessa ilmaantui. Oli miten oli -- "Kuopion hiippakunnan sanomista" näki Ingman, mitä hänestä Pyhäjoella pidetyssä [Kalajoen ja Raahen rovastikunnat olivat tähän aikaan vielä yhtenä; ne erotettiin toisistaan syksyllä s.v. (1859).] kontrahtikokouksessa oli sanottu, ja eräällä syyskesällä näille tienoille tekemällään matkalla sai hän suullisesti kuulla enemmän asiasta. Hän kirjoitti Österbladhille: "Mielipahalla luin 'Kuopion hiippakunnan sanomista', että siellä hiljattain pidetyssä pappein kokouksessa suurella hurjapäisyydellä ja innolla oli hyökätty korjaamaani suomalaista Uutta testamenttia vastaan. Olin tietenkin utelias saada tietää, kuka muistutusten tekijä oli, ja suureksi kummakseni sain L. M. Castrénilta [Kälviän silloinen kirkkoherra.] pian tietää, että sinä olitkin tuo 'korkeimmasti huutava'. Vaikkei Castrén minulle inttänyt tilaisuudessa esittämääsi kirjoitusta, niin ilmoitti hän minulle kuitenkin, mitä muistutuksia sinä siellä olit suvainnut tehdä minun Uuden testamentin käännöksen korjausta vastaan. Tahdon sentähden muutamin sanoin huomauttaa sinulle, että kaikki hyökkäyksesi työtäni vastaan johtuvat selittämättömästä tietämättömyydestä".

Huomautettuaan, että Österbladh oli moittinut Room. ep. 3: 25 käännöstä sentähden, että kääntäjä oli enemmän kunnioittanut innoitettua alkutekstiä kuin Lutherin käännöstä, lausuu Ingman: "Tahdon kuitenkin toivoa, että vielä niin paljon osaat kreikkaa, että käsität menettelyni oikeaksi, kun olen muuttanut entisen käännöksen 'osoittaaksensa sitä vanhurskautta kuin Jumalan edessä kelpaa' näin kuuluvaksi: 'osoittaakseen vanhurskauttansa'".

Samanlaatusia, kuin Österbladhin tätä paikkaa vastaan tekemät muistutukset, olivat hänen muutkin huomautuksensa, ja myöntää täytyy, että Ingman täydellä syyllä sanoo niiden suureksi osaksi ilmeisestikin johtuneen hänen puuttuvista tiedoistaan kreikankielessä. Sitäpaitsi olivat ne esitetyt hyvinkin kiivaassa muodossa.

Ingman tiesi, että maan muissakin osissa oli paljon tyytymättömyyttä hänen raamatun käännökseensä, ja tietysti koski häneen kipeästi varsinkin ne tietämättömyydestä johtuvat hyökkäykset, joita häntä vastaan niin yhdeltä kuin toiselta puolelta tehtiin. Mitä heränneisiin tulee, riippuivat heidän epäluulonsa silminnähtävästi siitä suhteesta, jossa Ingman nyttemmin oli liikkeeseen. Miten aiheettomat muistutukset uutta raamatunpainosta vastaan kielelliseltäkin kannalta arvosteltuina monesti olivat, näkyy esim. seuraavista Matth. Putkosen J. F. Berghille kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista: "Pyytäisin setää kiinnittämään huomiotansa etenkin seuraaviin kohtiin: Tuhlaajapojan isästä sanotaan Luuk. 15: 20: '-- ja suuteli häntä'. Minun kielitaitoni mukaan on tämä sana hyvin profaani. Sillä niin olen kuullut sanottavan vain irstaisista henkilöistä, jotka haureellisessa mielessä halaavat ja hyväilevät toisiaan. Niistä sanotaan: 'olivat suunnoksilla, suutelivat toisiaan'. Ainakin olen varma siitä, että sanan _suuteli_ alkumerkitys sisältää tätä, jos kohta sitä huolettomassa puheessa käytetään ilmaisemaan suutelemista puhtaassakin tarkoituksessa". Putkosen toinenkin muistutus, joka koskee Haggain 1: 9, on kerrassaan aiheeton.

Yllämainitun kirjeensä Österbladhille päättää Ingman seuraavin sanoin: "Tahdon toivoa, että vastedes tarkemmin mietit väitteitäsi, ennenkuin julkisessa pappeinkokouksessa ne julkaiset. Hillitse siis lihallista mieltäsi ja käänny vilpittömästi Jumalan tykö. Sillä semmoisella mielellä, millä esiinnyit viimeisessä kontrahtikokouksessa, et koskaan voi kestää Jumalan tuomioistuimen edessä. Raamattusi sanoo: 'Sinä istut ja parjaat veljeäsi, panettelet äitisi poikaa. Näin sinä teet ja minäkö olisin vaiti? -- Tajutkaa tämä te, jotka unhotatte Jumalan, jotten murjoisi teitä kenenkään pelastamatta'."

Mitä Osterbladhin ystävät ajattelivat hänen esiintymisestään Pyhäjoen kontrahtikokouksessa sekä kuinka he arvostelivat Ingmania, näkyy seuraavasta E. A. Wichmannin (IV, 32) ensinmainitulle syyskuussa s.v. kirjoittamasta kirjeestä:

"Suuri kiitos siitä, että lähetit minulle A. W. Ingmanin kirjeen. Esiintymisemme kontrahtikokouksessa kesäkuun 15 p:nä Ingmanin Uutta testamenttia vastaan tuotti aluksi ainakin sen hyvän tuloksen, että tuo kutsumaton väärentäjä alkaa töykätä meihin, jotta emme pysähtyisi a:han, vaan jatkaisimme hylkäämistuomiota loppuun asti. En ole muuta odottanutkaan. Saat olla iloinen siitä, että itsekin sait muutamia iskuja. Näkeehän hänen kirjeestään, kuinka korkealla hän istuu. Luther on koulupoika hänen rinnallaan. Leveän oppinsa on hän esittänyt niin, että maalaispappi raukka saa seisoa töllistää suu auki. Häneen sormellakaan koskeminen on koskemista itse Jumalaan ja hänen tuomionsa vetämistä päällensä. Mutta ajattelepas, jos semmoinen pukari kaatuisi, jos Herra sammuttaisi tuon loistavan maailman-kynttilän käyttäen aseinaan semmoisia oppimattomia ja hyljätyitä talikynttilöitä, kuin me olemme. Semmoista voi tapahtua, ja Jumala voi johdattaa työnsä voittoon käyttämällä sellaisia vähäpätöisiä ja halveksittuja välikappaleita. J. G. Lagus, M. R. Montin, Levon ja minä olimme viime maanantaina koolla Levónin luona. Keskustelu johtui Ingmanin väärennettyyn Uuteen testamenttiin sekä ehdotettuun uuteen käsikirjaan ja katkismukseen. Olimme kaikki sitä mieltä, että jotakin pitäisi koettaa, jotta ne eivät pääsisi kirkkoon tunkeutumaan eikä esivalta niitä laillistuttaisi. Hyvin tiesimme kykenemättömyytemme saada jotakin hyvää aikaan; mutta meillä oli se luottamus Herraan, että, kun vain joku alkaa koskea asiaan -- ja tätä pidimme Jumalan kutsumina sotilaina meidän tehtävänämme -- niin kyllä hän ottaa sen hoitaakseen ja suojelee Suomen kirkkoa vielä jonkun ajan, kun vain ei puutu alituisia rukouksia ja lapsellista luottamusta. Jotta tekisimme tehtävämme, sovimme niin, että minä, jonka muutoinkin tuli sinua kiittää kirjeestä, kirjoittaisin sinulle ja jättäisin sinun harkittavaksesi ja päätettäväksesi, eikö sopisi, että me kaikki heränneet papit Siikajoen laaksosta ja lähiseuduilta kokoontuisimme joko sinun, Montinin tahi minun tykö tänä talvena loppiaisen jälkeen. Tähän tilaisuuteen kutsuttaisiin Rahm, S. Castrén, V. L. Helander, Engelberg, Pettersson, Holmström, Ottelin, Simelius, Hemming y.m. Saisimme sitten sopia niistä perusteista, joiden mukaan vastarintamme näitä vaarallisia uutuuksia vastaan olisi järjestettävä, meidän kesken jakaa kirjojen tarkastamiset y.m., myöhemmin pidettävässä kokouksessa sitten yhdistääksemme kaikki ja kääntyäksemme yhteisesti allekirjoittamallamme protestilla Majesteetin puoleen. Näin yksinkertaisuudessamme tuumimme. Mieti nyt asiaa ja anna minun tietää, mitä siitä ajattelet. Minusta tuntuu, ettemme millään ehdolla saa heittäytyä välinpitämättömyyteen emmekä nukkua pois aikaamme. Eikö tuo olisi Jumalan kiusaamista? Odotan siis vastaustasi."

Monessa suhteessa valaiseva ja ajan oloja kuvaava on tämä kirje. Siitä näkyy muunmuassa, miten ehdottoman päättäväisesti kirjoittaja itse ja hänen mainitsemansa ystävät asettuivat pietismin kannalle, pitäen kiinni siitä, että he olivat "heränneitä pappeja" ja semmoisina velvolliset yksissä voimin ja erikseen muista esiintymään Jumalan valtakunnan sotilaina. Tässäkin kohden eroaa heidän kantansa, niinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, siitä katsantotavasta, jonka johtamina uuden suunnan miehet puhuivat ja toimivat. Miten kiitettävä olisi tuo heidän välinen veljellinen rakkautensa, heidän uskollisuutensa herännäisyyden traditsiooneille ja heidän kiivaileva innostuksensa yhä edelleen taistella tämän liikkeen aatteiden puolesta, jollei puolueellinen ahdasmielisyys, vanhoillisuus ja suvaitsemattomuus pimittäisi heidän katsettaan ja estäisi heitä näkemästä, mitä uudistuksia Suomen kirkko nyttemmin niin kipeästi kaipasi!

Wichmannin ehdottama kokous pidettiin tammikuussa 1860 Österbladhin pappilassa Piippolassa. Paitsi muutamia maallikkoja oli tilaisuuteen kutsuttu kaikki tämän puolen heränneet papit. Sotkamosta saapui K. R. Petterson, Kiuruvedeltä J. J. Rahm, Pyhäjärveltä S. Castrén, Haapajärveltä, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän samana vuonna oli päässyt, A. N. Holmström, Oulaisista J. Hemming, Kiimingistä F. F. Lönnrot, Rantsilasta M. R. Montin, Pulkkilasta K. J. Engelberg. Sitä paitsi nähtiin tässä tilaisuudessa E. A. Wichmann, V. L. Helander, joka siihen aikaan oli koulunopettajana Oulussa, J. G. Lagus y.m. Kutsutuista maallikoistakin oli muutamia saapunut, niiden joukossa kauppias A. Laurell Oulusta.

Luultavaa on, että nämä Ingmanin Uuden testamentin kiivaat vastustajat jossain määrin olivat korjanneet mielipiteitään käännöksen virheellisyydestä, koska heidän moitteensa nyttemmin pääasiallisesti koski sitä, että Ingmanin kirjaa myytiin kirkon kirjana, vaikkei sitä oltu asianomaisella tavalla tarkastettu eikä kirkko ollut sitä hyväksynyt. Varsinkin tästä asiasta päättivät he valittaa Kuopion tuomiokapituliin. Miten jyrkälle kannalle tämäkin kokous vielä asettui, näkyy siitä, että päätettiin valittaa senaattiin, elleivät kirkon viranomaiset ryhtyisi tehokkaisiin toimenpiteisiin Ingmanin käännöksen leviämisen estämiseksi. Muutoin on huomattava, että arkkipiispa Bergenheim oli antanut Pipliaseuralle luvan painattaa Ingmanin käännöksen, hankkimatta sille sitä ennen asianomaista tarkastusta. Ingman itsekin oli hyvin tyytymätön tähän menettelyyn, pitäen sitä "laittomana". Epäröivällä kannalla näyttävät ainakin alussa Kuopion tuomiokapitulin jäsenetkin olleen. "Pohjanmaan heränneitten pappien mielet ovat kuohuksissa Ingmanin raamatuntarkastuksen johdosta", kirjoitti J. I. Bergh veljelleen, "he ovat pyytäneet minun lausuntoani siitä, mitä asiassa tulisi tehdä. Olen todellakin neuvoton."

Tuomiokapituli käsitteli kysymystä helmikuun 22 p:nä 1860. Päätös kuuluu: "Koska hiippakunnan kahden [Tuomiokapitulin arkistossa ei löydy näiden kahden rovastikunnan kontrahtikokousten pöytäkirjoja. Paitsi Raahen (Kalajoki-Raahe) rovastikuntaa, tarkoitetaan luultavasti Kuopion tuomiorovastikuntaa, sillä näiden kahden rovastikunnan pöytäkirjat ovat olleet tuomiokapitulin jäsenten luettavina.] rovastikunnan papisto pitämissään kontrahtikokouksissa sekä keskuudessaan että tuomiokapitulissa on nostanut kysymyksen, että olisi välttämätöntä perusteellisesti tarkastaa varapastori, maisteri A. V. Ingmanin Turun pipliaseuran toimesta toimittaman suomalaisen raamatunkäännöksen korjausta ja tämän korjatun raamatunpainoksen esipuhekin myös näyttää viittaavan siihen, että tämä painos toistaiseksi on tarkoitettu vain ehdotukseksi, päätti tuomiokapituli mainitulta pipliaseuralta pyytää tietoa siitä, oliko seura ryhtynyt mihinkään muuhun toimenpiteeseen tämän raamattupainoksen tarkastamiseksi kuin antamalla yllämainitussa esipuheessa yleisölle oikeuden lähettää pipliaseuralle muistutuksia käännöstä vastaan."

Vielä tehokkaampi lienee muutama piispa Frosteruksen yksityinen kirje arkkipiispa Bergenheimille ollut. Hän näet huomautti, miten laittomasti tämä oli menetellyt antamalla luvan levittää Ingmanin käännöstä sekä ilmoitti, että asia vedettäisiin senaattiin, ellei sitä muulla tavoin saataisi korjatuksi. Tämä vaikutti. Keski-Pohjanmaan heränneet papit saavuttivat tarkoituksensa. Ingmanin käännökseen kiinnitettiin paperilippu, johon oli painettu sana "koetus-raamattu".

Vakuutettuina siitä, että he olivat tehneet Jumalan valtakunnalle suuren palveluksen, iloitsivat Ingmanin vastustajat voitostaan. Viimemainittuun sitävastoin oli asia kipeästi koskenut. Puhuessaan Österbladhin ja hänen ystäviensä kiivaista hyökkäyksistä kirjoittaa hän A. Wegeliukselle: "Olen näinä aikoina kokenut suurta sisällistä levottomuutta ja surua. Kaikki tuntuu minusta niin raskaalta ja vastenmieliseltä. Voi, jos surussa ja surun kautta Kristus olisi minulle kaikki kaikessa."

Missä hengessä Ingman oli ryhtynyt korjaamaan suomenkielisen raamatun virheellistä kieltä sekä kuinka vähän mielivaltaisesti hän oli tahtonut työskennellä tässä hänelle jo v. 1854 uskotussa tehtävässä, näkyy seuraavasta hänen s.v. Alfr. Kihlmanille, joka siihen aikaan oli arkkipiispa Bergenheimin apulaisena Turussa, kirjoittamastaan kauniista kirjeestä: "Pyydän, että sinä viet herra arkkipiispalle hurskaan toivoni, että hän -- jos mahdollista on -- kiertokirjeellä vielä kehoittaisi arkkihiippakunnan papistoa, yhdessä lausuntonsa kanssa ortografisesta uudistuksesta, myöskin lausumaan mielensä kielen korjauksesta. Tämä pyyntöni saattaa kyllä korkeasta esimiehestä näyttää liian rohkealta, jopa, niinkuin sanotaan tungettelevaiselta, itsekin häpeän tätä kirjoittaessani; mutta suotakoon se kuitenkin anteeksi -- se on sittenkin johtunut mitä lämpimimmästä pieteetistä, rakkaudesta Suomen komeaan ja arvokkaaseen kieleen, jonka tahtoisin tavata myöskin kaikkein pyhimmässä kirjassamme -- suomalaisessa Raamatussa. Minä tunnen mitä syvästi juurtuneita ennakkoluuloja näitäkin uudistuksia vastaan on tavattavissa sangen kunnioitettavissa virkaveljissä, minä tiedän, että he leimaavat kerettiläisyydeksi kirjaimenkin muuttamisen nykyisessä raamatussa, mutta heidän ajattelemattomien anateemojensa pitäisi herjetä lukuisien virkaveljien viisaitten ja perusteellisten lausuntojen edessä, jotka näistä isänmaallisista kysymyksistä annetaan tarkastuskomitealle."

Ainakin tähän Ingmanin kysymyksessä olevaan työhön nähden arvostelivat Keski-Pohjanmaan heränneet papit häntä aivan väärin. Viimemainittujen kantaa kuvaa muun ohessa Oulun Viikko-Sanomissa N:o 4, 5, 6 ja 7 ollut kirjoitussarja otsakkeella "Itkulasta". Johdatuksessa sanotaan: "Itkulan kylässä on kaikellaisten rasitusten tähden asukkailla ulkonaisesti hyvin kurja ja surkia elämä. Kuitenkin on Kaikkivaltias antanut heillekin yhden välikappaleen, jolla itseänsä virvoittaisivat ja lohduttaisivat, joka välikappale on hänen oma sanansa. Ei arvaakaan kukaan, missä arvossa he tätä pitävät: se on heidän ainoa ja paras tavaransa, johon he myös tyytyvät hyvin; ja, niinkauan kuin saattavat toivoa saavansa tätä turmeltumatoinna säilyttää ja nauttia, ovat he hyvällä mielin. Mutta kun vain näkyy joku vähäinenkään vaara tätä tavarata uhkaavan, niin silloin vasta Itkulassa kuuluu valitus ja itku ja vaikea parkuminen. -- -- Kirjoitussarjan muistutuksista mainittakoon muutamia esimerkkejä: Room. 12: 3 on sanat _teidän seassanne_ muutettu sanaksi _joukossanne_. Sopi tuota Roomalaisia kutsua joukoksi, koska Muuttaja puhuu apostoleinkin joukosta, joka mieleemme tuottaa mustalaisten joukkoa ja muitten. Oliko sana _seassa_ joka paikassa, johon sen sijaan on pantu _joukko_, niin väärää suomea? Eivätkö usein suomalaiset sano: suurin, pienin j.n.e. _seassamme_? Värs. 7:ssä on sana _virka_ muutettu _palvelusvirka seurakunnassa_. Mimmoinen virka se on, joka erittäin kutsutaan palvelusviraksi: eikö kaikki virkamiehet ole asetettu virassansa palvelemaan? Ja mikä virka palvelusvirka seurakunnassa on? Piispanko virka? Ei, ei, sanoo Muuttaja, sillä ymmärretään sitä virkaa, jota kutsutaan _diakonia_. Aivan oikein; mutta siitähän seuraa, että Piispan virka, koska ei ole palvelusvirka seurakunnassa, on virka, jota pitää palveltaman ulkona seurakuntaa: niinkö lienee! Paraniko nyt tämäkin paikka, eli vastaako se uusi kolme kyynärää pitkä sana alkukielen sanaa paremmin, kuin se näppärä sana virka, koska se uusikin sana ei saata osoittaa jotakuta erityistä virkaa, kuin virkaa yhteisesti." -- Paikallaan on varsinkin seuraava huomautus: "Mark. 9: 38, jonka oikea käännös on se entinen ja _kielsimme häntä, ettei hän seuraa meitä_, on Muuttaja kääntänyt näin surkiasti: ja _kielsimme häntä seuraamasta meitä_." Tämän johdosta lausuu kirjoittaja: "Mitä kummaa se oli, jos tänkaltaisia kohtia löydettyämme aloimme epäilemään muistakin muutoksista ylipään!"

Näiden Oulun Viikko-Sanomain "lähetettyjen" kirjoitusten kirjoittaja oli V. E. Helander, joka siihen aikaan oli koulunopettajana Oulussa. Jos kohta hän monesti iskeekin kirveensä kiveen, osoittavat hänen muistutuksensa, että hän oli tarkkaan tutkinut Ingmanin raamatunkäännöstä, jota paitsi hän, niinkuin yllämainitut esimerkit osoittavat, toisinaan osasi oikeaankin. Oikeutettu oli varsinkin seuraava huomautus: "Rupesimme ajattelemaan, missä arvossa tämä uusi kirja, jota nyt viriästi levitetään, on pidettävä; jos se tulis uuden ojennuksen _mallina_ eli _esityksenä_, niin ei olis meillä ollut mitään surun syytä. Mutta ensi lehdestä näimme, että se levitetään ihan _laillisena_, vieläpä kohta _ainoana_ seurakuntamme raamattuna. Ja uskomme sen kelvollisuudesta saamme perustaa sen, meille tuntemattoman, herra Ingmanin todistuksen päälle, että se on hänen ojentama ja Pipliaseuran kustantama; ehkemme tiedä, kuka on raamattumme h. Ingmanin vallan alle antanut eli lupaa Pipliaseuralle kustantamaan pränttiin vaikka kenenkä ojentaman käännöksen niillä varoilla, jotka seuralle on annettu laillisen raamatun levittämiseksi."

Ingman vastasi "Itkulaisten" muistutuksiin "Oulun Viikko-Sanomissa". Jos ei sovikaan kummastella, että hän vastauksessaan joskus eksyikin ylimielisesti kohtelemaan vastustajaansa, vedotessaan alkutekstiin ja etevien raamatuntutkijani selityksiin, tuntuu oudolta, ettei hän anna arvoa sille huomautukselle, että hänen käännöstänsä levitettiin ainakin näennäisesti laillisena raamatun käännöksenä. Jos hän itse olikin syytön siihen, että koko hanke esiintyi tuossa väärässä valossa, niin ei ollut paikallaan, että hän ylimielisesti kohteli _tätä_ täysin oikeutettua muistutusta. [Teologinen aikakauskirja 1900, I (A. O. Törnuddin v. 1897 pitämä puhe); Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, s. 93; W. Österbladhin kirje A. E. Wichmannille 23/5 59; A. V. Ingmanin kirjeet Adolf Wegeliukselle 7/9 59 ja V. Österbladhille 6/9 59 (jäljennös); K. E. Wichmannin kirje (konsepti) Österbladhille 29/9 59; Österbladhin kirje Wichmannille 18/2 60; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/12 59; Oulun Viikko-Sanomat 1860, N:o 4, 5, 6, 7, 10, 12; Oulun tuomiokapitulin arkisto; Josef Österbladhin kertomukset; Sukukirja; Paimenmuisto; Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, 322-323.]

* * * * *

Ahkerasti jatkoi Ingman tieteellistä työtänsä, tullen vuosi vuodelta yhä enemmän huomatuksi tiedemiesten piirissä. Suoritettuaan lisensiaattitutkinnon määrättiin hänet (1862) hoitamaan professorinvirkaa eksegetiikassa, johon virkaan hän 1864 vakituisesti astui. Tämän ohessa oli hän vuodesta 1861 jäsenenä raamatunkäännöskomiteassa, jota paitsi hänelle uskottiin muitakin paljon aikaa kysyviä tehtäviä. Tästä huolimatta ehti Ingman jatkaa kirjallista työtänsä. Muutamia pienempiä kirjoja mainitsematta julkaisi hän Helsinkiin muutettuaan ruotsiksi: "Uppsatser i biblisk-teologiska ämnen 1-4" (Kirjoituksia raamatullis-jumaluusopillisissa aineissa), 1865-67; "Några ord till försvar för den nyaste bibelteologin" (Muutamia sanoja uusimman raamatunteologian puolustukseksi), 1866, "Bibelns lära om rättfärdiggörelsen och försoningen" (Raamatun oppi vanhurskauttamisesta ja sovituksesta), 1870 sekä käännöksinä "Kristliga tal av J. T. Beck" (J. T. Beckin Kristillisiä puheita), 1867 ja 1868. Huomattavat ovat sitäpaitsi Ingmanin akateemiset väitöskirjat: "Om det bibliska trosbegreppet" (Raamatun uskonkäsitteestä), 1860 ja "Messianitetens egendomliga skaplynne i Gamla testamentet" (Messianiteetin luonne Vanhassa testamentissa), 1864.

Ingman oli lämmin suomalaisuuden ystävä. Tätäkin alaa koskevia kirjoituksia on hän julkaissut sekä ottanut osaa aikansa suomalaisen kirjakielen käyttöä koskeviin kieliopillisiin väittelyihin. Paljon tunnustustakin sai hän näissä harrastuksissaan osakseen, jos kohta toiset, etupäässä A. E. Ahlqvist, joskus kiivaastikin hyökkäsivät häntä vastaan. -- Ingmanin suomenkielisistä julkaisuista on huomattavin "Pyhän raamatun selityksiä", jota teosta ilmestyi kaikkiaan seitsemän osaa, vuosina 1868-76.

Lounais- ja Etelä-Suomessa Ingmanin loppuijällä yhä leviävää evankelista suuntaa ei hän hyväksynyt, jos kohta hän ei sen edustajia niin jyrkästi kohdellut, kuin Pohjanmaalla ollessaan, jolloin hän kirjoitti nuo ennen mainitsemamme kiivaat riitakirjat Hedbergiä vastaan. Herännäisyyden vaiheisiin ei Ingman liikkeestä erottuaan enää puuttunut eikä hän kirjallisestikaan siitä missään ole puhunut, lukuunottamatta Matth. Akianderille antamissaan tiedoissa, joista niinikään ennen on tehty selkoa. Niinkuin olemme nähneet, sisältävät nämä tiedot poikkeuksetta herännäisyydelle epäedullisia kertomuksia ja arvosteluja. Jo ennen 1852 vuoden suurta jakoa oli Ingman niihin määrin pahentunut herännäisyyteen, ettei hän pystynyt siinä näkemään kuin varjopuolia vain. V. Österbladhin ja tämän lähimpien ystävien vasta kertomamme hyökkäys hänen suomalaisessa raamatussa tekemiään kielellisiä korjauksia vastaan ei myöskään ollut omiaan entistä ystävyyttä palauttamaan. Ei ollut Ingmanin suhde Bergh-veljeksiinkään sama kuin ennen. Hän ei hyväksynyt heidän kantaansa, eivätkä he luottaneet siihen "uuteen suuntaan", jota hän edusti. Oudoilta tuntuivat heistä, niinkuin muistakin herännäisyyteen jaon jälkeenkin jääneistä esim. seuraavat Ingmanin Helsingin Pipliaseuran vuosijuhlassa v. 1863 lausumat, seuraavana vuonna painetut sanat: "Synkkä pimeys vallitsi kristillisessä kirkossa, sentähden että raamattu oli syrjäytetty ja unohtunut. Siitä on etsittävä kristinuskon perusvamma keski-aikana. Mutta tämän pääpahan huomasi Lutherin raamatun lukemisesta kirkastunut silmä. Sentähden asetti hän jälleen raamatun valon loistamaan seurakunnan kynttiläjalasta. Hän huomasi myöskin selvästi, mihin Origeneen allegorinen [kuvannollinen.] raamatun-selittämistapa johtaisi. Mutta vaikka hän usein, varsinkin elämänsä loppupuolella varoitti siihen antautumasta, niin ei voinut hän kuitenkaan kokonaan murtaa sen valtaa. Sillä me tiedämme, että tämä raamatunselittämistapa vielä Lutherin kuoleman jälkeenkin jäi vallitsevaksi kirkossamme. Sitä käyttivät semmoisetkin miehet kuin Arndt ja Spener ja vielä viimemainitun jälkeen useimmat postillankirjoittajat. Ja niinkuin me suomalaiset kaikessa olemme noudattaneet saksalaisten esimerkkiä, niin kävi tässäkin suhteessa, niinkuin meidän maamme sekä vanhempi että uudempi 'hartauskirjallisuus' selvästi todistaa." -- Varsinkin Pohjanmaan heränneisiin pappeihin koskivat nämä, samoinkuin muut tuohon suuntaan menevät arvostelut, kipeästi. Se on kuitenkin tunnustettava, että Ingman yksityisissä keskusteluissa joskus ystävyydellä, vieläpä hellyydelläkin puhui siitä ajasta, jolloin hän oli lukeutunut heränneisiin, sekä tämän liikkeen johtavista henkilöistä, joskus sillä tavoin niistäkin, joita hän oli ankarimmin arvostellut.

Ingmanin tässä luvussa mainittu tieteellinen ja kirjallinen jumaluusopillinen työ ei kuulu herännäisyyden historiaan, hän kun siihen aikaan ei enää kuulunut liikkeeseen, vaan päinvastoin sitä vastustikin. Oppiinkin nähden edustaa hän varsinkin siitä ajasta, jolloin hän julkisesti erosi heränneistä, siksi jyrkästi J. T. Beckin kantaa ja sen pohjalla Suomessakin syntynyttä "raamatullista suuntaa", ettei herännäisyys ole oikeutettu sanomaan omaksensa hänen tähän aikaan suorittamaansa kirjallistakaan työtä. Mutta Ingmanin raamatunteologina kirjoittamat kirjat puhuvat kuitenkin monessa paikoin siksi selvästi siitä herätyksestä ja uskon kilvoituksesta, joita hän heränneitten piiriin kuuluvana oli kokenut, että niiden mainitseminen tässäkin yhteydessä on paikallaan. [Gustaf Johansson, Anders Wilhelm Ingman (Oma maa I, 340-59); Sukukirja; Ingmanin yllämainitut kirjeet; kert. rovasti H. Nybergh, J. Schwartzberg, Wilh. Malmivaara, Jos. Österbladh y.m.]

Kaksi vuotta myöhemmin kuin Ingman tuli yliopiston vakituiseksi opettajaksi, määrättiin hänen likeinen ystävänsä K. K. von Essen käytännöllisen teologian professoriksi. Tämän miehen harvinaisesta kyvystä ja hänen terävästä kynästään päättäen sopisi odottaa, että hän Helsinkiin tultuaan olisi antautunut kirjallisiinkin toimiin. Olihan von Essen saanut hyvinkin yleistä tunnustusta kirkkolakikomitean ehdotuksesta julkaisemastaan lausunnosta, ja olihan hänellä professorina ollen sekä aikaa että tilaisuutta kirjalliseenkin työhön. Mutta lukuunottamatta hänen professorinvirkaa varten kirjoittamaansa väitöskirjaa "Om bikt och aflösning" (Ripistä ja synninpäästöstä), joitakuita Matth. Akianderin teosta varten kirjoittamiaan aivan vähäpätöisiä historiallisia tietoja, muutamia sanomalehtikirjoituksia sekä Lauri Stenbäckistä Pohjalaisosakunnan vuosijuhlassa v. 1870 pitämäänsä esitelmää, joka sitten painettiin, etsimme kirjallisuudestamme turhaan hänen kynänsä tuotteita näiltä ajoilta. Mitä von Essenin suhteeseen herännäisyyteen tulee, tiedämme, että hän v:sta 1852 pysyi erillään N. K. Malmbergin johtamasta suunnasta. Tämä suhde ei muuttunut viimemainitun kuolemankaan jälkeen. Samoinkuin Ingman jäi von Essenkin elämänsä loppuun asti ventovieraaksi sille ryhmälle, joka jaon aikojen jälkeen ennenpitkää muodostui vanhan herännäisyyden ainoaksi kantajoukoksi. Mutta jos von Essenin samoinkuin Ingmanin tieteellinenkään työ yliopistossa ei siis kuulukaan herännäisyyden historiaan, on kuitenkin huomattava, että näiden miesten kasvatus tämän liikkeen koulussa oli painanut leimansa heidän uskonnolliseen katsantotapaansa eikä voinut olla vaikuttamatta lähinnä sen pappispolven valmistukseen, jonka opettajina he yliopistossa olivat.

* * * * *

Olemme nähneet, miten jyrkästi Alfred Kihlman, Saksassa tutustuttuaan J. T. Beckiin ja hänen teologiiaansa, hylkäsi herännäisyyden. Hänessä siirtyi liikkeen ulkopuolelle kyvykäs ja kriitilliseksi tiedemieheksi kykenevä mies. Kihlman harjoitti ahkerasti jumaluusopillisia opintojaan, perehtyen perinpohjin Beckin katsantotapaan, jonka hän kaikin puolin hyväksyi ja täydellisesti omakseen omisti. Mitään isompaa teosta hän ei kuitenkaan ole tiedemiehenä julkaissut. Huomiota ansaitsee hänen uskonnonopettajavirkoja varten v. 1866 kirjoittamansa ja s.v. painettu, 100 siv. käsittävä esityksensä "Dogmen om barndopet" (Dogmi lapsenkasteesta), mutta tämä ja vielä vähemmän hänen muut painetut kirjalliset tuotteensa -- von Essenin kanssa julkaisemansa "Förslag till svensk psalmbok granskadt" (Ruotsalaisen virsikirjan ehdotuksen tarkastus), 1862, "Om Kristi uppfostran" (Kristuksen kasvatuksesta), 1867, Helsingin ruots. normaalilyseon vuosikertomukset 1864-89, sekä sanomalehtikirjoitukset -- eivät riittäneet hankkimaan hänelle sitä tiedemiehen nimeä, johon hänen lahjansa ja luontaiset taipumuksensa viittasivat. Sitä enemmän tunnustusta on hän sensijaan saanut osakseen muusta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa suorittamastaan työstä. V. 1852 palattuaan ennen mainitsemaltamme ulkomaamatkaltaan toimi Kihlman ensin lyhyen ajan apulaispappina Pohjanmaalla, jonka jälkeen hänet määrättiin "arkkipiispan avuksi erinäisiä toimia varten". Ollessaan kahden talvikauden ajan, 1853-54 ja 1854-55, kiinnitettynä tähän työhön, oli hän tilaisuudessa tutustumaan niihin periaatteisiin, joiden mukaan silloista kirkkoa johdettiin. Kun hänen tehtäviinsä m.m. kuului tutkia sekä Turkuun kokoontuneen kirkkolakikomitean työtä varten järjestää eri osista maata kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot, saattoi hän entistä monipuolisemmin perehtyä niihin uskonnollisen elämän virtauksiin, jotka siihen aikaan liikkuivat kansassamme. Miten huonosti hänen oma kantansa sopikin yhteen useimpain kirkkolakikomitean ja Turun tuomiokapitulin jäsenten, varsinkin arkkipiispan korkeakirkollisten mielipiteitten kanssa, vallitsi Kihlmanin ja näiden viranomaisten välillä varsin hyvä suhde. Erittäin näkyy Bergenheim häntä suosineen. Syynä tähän oli epäilemättä suureksi osaksi se, että hän häneltä sai hyviä huomautuksia ja asiallisia neuvoja, jotka auttoivat häntä kirkkolakikomitean ja tuomiokapitulin kokouksissa salaamaan puutteellisia jumaluusopillisia tietojaan. Ilmeistä vain on, ettei tämä suosio, miten ansaittua se sitten monesta syystä olikin, olisi tullut Kihlmanin osaksi, jos tämä edelleen olisi lukeutunut heränneisiin.

Vielä vähemmin kuin Ingmanin ja von Essenin työ jaon jälkeen kuuluu Kihlmanin myöhempi toiminta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa herännäisyyden historiaan. Varsinkin on hänen laajaperäinen ja ahkera työskentelynsä afäärialalla sille vieras. Erottuaan herännäisyydestä, vieraantui hän vieraantumistaan sitä johtavista periaatteista. Ei kukaan herännäisyyteen kuuluneista henkilöistä, tuskin kukaan muukaan, ole sitä ja sen johtomiehiä niin häikäilemättömän ankarasti arvostellut kuin Kihlman. Useat hänen jälkimaailmalle säilyneet kirjeensä sisältävät tuomioita, joita Jumalan pelvon nöyryyttämä kristitty työläästi uskaltaa lausua, vielä vähemmin paperille kirjoittaa. On tarpeetonta kertoa näitä tuomioita, ne kun ovat siksi karkeita ja usein niin ilmeisesti jäävät todistusta vaille, ettei niille voi ratkaisevan arvostelun arvoa antaa. Lainaamme tähän vain muutamia otteita hänen v. 1856 Pohjanmaalta Kuopion kautta Karjalaan tekemällään afäärimatkalla kirjoittamistaan muistiinpanoista, koska ne ovat vapaat tuon katkeran vihan purkauksista ja samalla ilmaisevat, mitä Kihlman ajatteli J. I. Berghistä:

"Julius (Bergh) oli kirkossa, mutta minä asetuin hänen huoneeseensa, kunnes emäntä näyttäytyi. Odottaessani katselin huonetta ja kalustusta, ja minua todella hämmästytti kaiken yksinkertaisuus. Täällä ei ollut mitään uutta taikka uusmuotista, ja se mikä 10 vuotta sitten oli ollut uutta, oli jo vanhemman näköistä. Sanottakoon meistä pohjalaisista mitä tahansa ja koetettakoon väittää, ettemme ole maailmankaltaisia, mutta sen tunsin kohta, kun vilkaisin ympärilleni, että täällä vallitsi toinen henki. En sano sitä siinä tarkoituksessa, että tahtoisin sillä lausua arvosteluni toisesta tai toisesta hengestä; tarkoitan vain, että on olemassa todellinen eroitus Juliuksen ja esim. minun kotini välillä. Kenties voivat molemmat suunnat pitää paikkansa toistensa rinnalla. -- -- -- -- -" Kerrottuaan keskusteluistaan Berghin kanssa Stenbäckin, von Essenin ja Ingmanin silloisesta julkisesta kirjallisesta esiintymisestä, mainitsee Kihlman myöskin, että Bergh otti puheeksi Martensenin ajatukset välitilasta sekä että hän oli sitä mieltä, että semmoisten kysymysten aprikoiminen olisi jätettävä syrjään. Viimemainitun johdosta Kihlman huudahtaa: "Tämä ääni on tunnettu!"

Vielä tuntuvammin pistää Kihlmanin vieraantuminen heränneistä silmään muutamasta toisesta samaa Kuopiossa-olon aikaa koskevasta lauseesta. Puhellessaan Berghin kanssa eräästä K. K. von Essenin sisaresta, joka oli naimisissa Kuopiossa, lausui ensinmainittu, ettei hän tiennyt, miten tuon naisen heräyksen laita nyttemmin oli, tämä kun ei ollut hänen kodissaan käynyt. Tämän johdosta kirjoittaa Kihlman: "Minä ajattelen, että yksi ja toinen Kuopiossa kyllä saattaa murehtia sielunsa tilaa olematta sentään huvitettu sikäläisten n.s. heränneitten seurasta."

Niin yhdessä kuin toisessa suhteessa tulee Kihlmanin vieraantuminen herännäisyydestä vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin. Semmoisiinkin kysymyksiin nähden, jotka eivät millään tavoin koske hänen suhdettaan liikkeen johtomiehiin eikä niihin riitakysymyksiin, jotka olivat aiheuttaneet hänen eronsa siitä, asettuu hän nyttemmin aivan eri kannalle. Ainoastaan yksi esimerkki. Tiedämme, miten suurella innostuksella XIX vuosisadan heränneet jo liikkeen alkuaikoina olivat ohjelmaansa ottaneet lähetystoimen asian. Jos kohta tämä innostus myöhemmin, kun viranomaiset Suomessa eivät enää vastustaneet työtä pakanalähetyksen hyväksi, olikin laimennut, oli tämä aate siksi eriämättömästi kasvanut yhteen heränneitten koko katsantotavan kanssa, että yksin sen kieltäminen olisi tietänyt liikkeestä eroamista. V. 1859, samaan aikaan, jolloin hän suostui rupeamaan Yhdyspankin Vaasan haarakonttorin sekä sikäläisen puuvillatehtaan johtokunnan jäseneksi, kutsuttiin Kihlman Suomen Lähetysseuran asiamieheksi. Tästä toimesta hän kuitenkin kieltäytyi "siitä syystä", niinkuin sanansa kuuluvat, "ettei hän vielä ollut voinut tulla vakuutetuksi siitä, että lähetysasia on sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa". [Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I.]

* * * * *

Vaasassa ja, tämän kaupungin v. 1852 tapahtuneen palon jälkeen, Uudessakaarlepyyssä ylialkeiskoulun rehtorina toimittuaan yhteensä lähes 9 vuotta, sai Lauri Stenbäck muutamilta tuttaviltaan kehoituksen hakea vasta perustettua professorinvirkaa kasvatusopissa. Joulun aikana 1853 oli hän sairastunut kovaa keuhkotulehdusta, joka suuressa määrässä oli heikontanut hänen ruumiinvoimiaan, ja muistakin syistä tuntui hänestä toimiminen yliopiston opettajana vastenmieliseltä. Kauan epäiltyään päätti hän kuitenkin noudattaa kehoitusta. Mitä hän asiasta ajatteli, näkyy seuraavasta otteesta muutamasta hänen näinä aikoina kirjoittamastaan kirjeestä: "Nykyisessä virassani olen saavuttanut muutamia kokemuksia kouluista, niiden asemasta ja tarkoituksesta ja minä tunnustan, että monesti olen tuntenut lämmintä halua pienillä voimillani koettaa kiinnittää huomiota muutamiin hyvin tarpeellisiin uudistuksiin tässä suhteessa. Tämä seikka se oli, joka etupäässä kehoitti minua lähettämään hakemukseni. -- Jos tulevan professorin tehtäviin vain kuuluu jonkun pienen lisän hankkiminen pappien sivistykseen, [Kasvatusopin professorin virka kuului silloin vielä jumaluusopilliseen tiedekuntaan.] niin tuntuu virka minusta hyvin vähän houkuttelevalta ja tärkeältä. -- Virkaylennystoiveitteni päämääränä on ollut se, että saisin kohtalaisen kirkkoherrakunnan, missä voisin saada toiminnan, joka paraiten vastaisi nykyistä mieltäni ja ehkä kykyänikin."

Stenbäckille myönnettiin opinnäyteaikaa seuraavan (1855) vuoden tammikuun loppuun, eli noin 9 kuukautta. Paitsi suuritöistä opettajatointaan -- Stenbäck hoiti koko tämän ajan rehtorinvirkaansa -- oli väitöskirjan kirjoittamista estämässä heikontunut terveys sekä kirjallisuuden puute, hänen omakin kirjastonsa kun oli hävinnyt Vaasan palossa. Näin ollen ei kukaan voi odottaa häneltä tieteellisesti täysiarvoista väitöskirjaa niin lyhyessä ajassa. Kaikesta näkyy sitäpaitsi, miten jaetulla mielellä hän ajatteli siirtoa Helsinkiin. Niinpä hän esim. juuri samaan aikaan, jolloin hän kirjoitti kysymyksessä olevaa opinnäytettään, haki Isonkyrön kirkkoherranvirkaa. Väitöskirja valmistui kuitenkin ajoissa, ja tammikuussa 1855 lähti Stenbäck Helsinkiin sitä yliopistossa puolustamaan.

Monessa suhteessa huomattava on tämä Stenbäckin väitöskirja. Sen nimenä on _"Om paedagogien och dess närvarande utveckling"_ (Pedagogiasta ja sen nykyisestä kehityksestä). Mitä kaikkea siltä tieteellisessä suhteessa puuttuukin, ilmaisee se alusta loppuun samaa jyrkkää kristillissiveellistä kantaa, jota Stenbäck herätyksensä alkuaikoinakin oli edustanut ja jolle hän elämänsä loppuun pysyi uskollisena. Vaikka hän ulkonaisesti olikin eronnut herännäisyydestä, puhuu hän tässä väitöskirjassaan pietistan kieltä siksi selvästi, ettei kukaan voi kieltää sitä henkistä sukulaisuutta, mikä yhä edelleen kaikista epäilyksistä ja uusista aatevirtauksista huolimatta on olemassa hänen ja tämän liikkeen välillä. Todistukseksi lainaamme tähän seuraavan otteen hänen väitöskirjastaan:

"Kristitty pedagoogi näkee omassatunnossa sen mahdin, joka valvoo pyhyyden ijankaikkista oikeutta ihmisessä, sen Jumalan äänen, joka vaatii tarkkaavaisuutta ja kuuliaisuutta, sen liittymiskohdan, joka tekee langenneen ihmisen auttamisen mahdolliseksi, ja sentähden koettaa hän ennen kaikkea saada sitä vaikuttamaan, pitää sitä hereellä ja hankkia sille kuuliaisuutta. Pakanallinen kasvatus sitä vastoin laiminlyö omantunnon, sallii sen nukkua taikka istuttaa siihen järjestelmällisesti valetta, itsekkäisyyttä ja teeskentelyä. Jos lapsi niissä monissa tilaisuuksissa, joita alituisesti tarjoutuu, on oppinut kysymään neuvoa omaltatunnoltaan ja pitämään sitä arvossa, jos se sisällisesti on harjaantunut jyrkästi toisistaan erottamaan oikean ja väärän, niin on siten sisällisen elämän, sanan hedelmää tuottavan kylvön ja hengen itsetietoisen ylivallan ensimmäinen ja välttämättömin perustus laskettu. Muussa tapauksessa takertuu lapsi ulkonaiseen varjoelämään ja valheeseen, sulkeutuen omalta sisimmältä itseltään, tuolta salaiselta syvyydeltä, missä pahan ja hyvän juuret ovat. Se ei koskaan opi tuntemaan tosi olemustaan, ei omaa itseään, vaan jää riippumaan siitä, mikä on ulkonaista, varjoa, tarkaten vain sitä, mitä ihmisten edessä voi tehdä, mutta ei mitä sydämen pohjalla Jumalan edessä tulee tehdä. Elämän- ja kuolemantuomiotansa kantaa jokainen ihminen omassa itsessään, samaa tuomiota, jonka viimeisenä päivänä julistaa se Herra, joka tutkii sydämet ja munaskuut ja valoon vetää niin suurimman kuin pienimmän todellisen olemuksen. Mutta niinkauan kuin omallatunnolla ei ole valtaa eikä sitä tarkoiteta, peittää peite kokonaan meidän varsinaisen luontomme ja elämän ja kuoleman vakavuus jää meiltä salatuksi, niin että kaikki esiintyy siinä pettävässä valossa ja me käsittelemme kaikki sillä väärällä tavalla, jonka paha luonnollinen halu pitää miellyttävimpänä ja mukavimpana. Siinä tilassa ei milloinkaan voi syntyä kysymystä mistään hengen taistelusta lihaa vastaan, eikä milloinkaan päästä kokemaan, mitä ihmiseltä oikeastaan puuttuu, nimittäin sisällisen luontomme puhdistus, pelastus synnistä, joka meissä on jo ennenkuin sen teimme, ja ennen kaikkea sovinto pyhän Jumalan kanssa, josta olemme luopuneet ja jonka edessä sydämemme meidät tuomitsee. Mutta ainoastaan siellä, missä kristillisen kasvatuksen kuri pitää omantunnon voimassa ja toiminnassa, käy tosi ja perusteellinen hurskasmielisyys mahdolliseksi, se hurskasmielisyys, joka ei tyydy siihen, etteivät ihmiset syystä voi syyttää meitä mistään pahasta, joka ei katso sitä vain, mikä silmien edessä on, vaan näkee ja tuomitsee sisällisen ihmisen viat ja puutteellisuudet, pahan ajatuksissa, tunteissa ja pyyteissä. Tämä hurskasmielisyys ei tyydy siilien, mitä se itse on tai tekee, vielä vähemmin muiden arvosteluihin ja kiittelyihin, vaan se jakaa mielen sisällistä puhtautta ja totuutta, omantunnon rauhaa, Jumalan vanhurskautta ja armoa eikä työnnä sitä luotaan, kun se Kristuksessa tarjotaan ja lähestyy meitä. Semmoisia ovat ne ihmiset, jotka seisovat ahtaassa portissa, ollen siinä pyrkimisessä ja taistellen sitä taistelua, jota paitsi ei kukaan, ei paras eikä pahin, voi päästä Jumalan valtakuntaan, ja heitä tarkoittavat Herran sanat: se joka on Jumalasta, se jota Jumalan ääni omassatunnossa saa opettaa, vaatia ja tuomita, hän kuulee minun sanani; joka tekee Jumalan tahdon, joka jännittää voimansa saattaakseen oikean ja hyvän, mikäli hän ne käsittää, eläväksi todellisuudeksi omassa elämässään ja toden takaa koettaa panna tuon täytäntöön eikä siitä vain haaveksien puhu, hän saa kokea Kristuksen opin jumalallisen totuuden voimaa; joka tekee totuuden, joka vilpittömästi etsii hyvää ja taistelee omaa pahuuttansa vastaan, hän tulee valoon. Tuo syvä siveellinen vakavuus, tuo pyhityksen voimakas etsiminen, jossa uusi elämänsuunta ilmenee ja jonka kautta menetetty pyhyys yhä enemmän saavutetaan, riippuu ennen kaikkea siitä, että omatunto on hereellä ja eloisassa toiminnassa, ja sentähden on sen oikea hoitaminen jokaisen kristityn pedagoogin perin tärkeä tehtävä. Mutta kuinka kauheaa laiminlyömistä tapaakaan tässä suhteessa, kuinka jääkään omatunto tarkkaamatta, miten sitä hämmennetään, eksytetään, tukahutetaan! Ja ken voi sanoin ilmaista kaiken sen onnettoman hävityksen, kaiken sen laajalle ulottuvan onnettomuuden, jonka tämän pedagogian ensimmäisen vaatimuksen laiminlyöminen saa aikaan. Käytännöllistä opettajaa, joka tosi psykoloogisella ja hengellisellä taidolla näyttäisi, miten omaatuntoa, tuota ihmisen jalointa perintöä, hänen kalleinta paratiisin ajoilta jäänyttä aarrettaan oikein tulisi hoitaa, kaipaamme mitä kipeimmin, niinkuin tämä on kristillisen pedagogiikan lähimpiä ja välttämättömimpiä probleemeja."

Täydellä syyllä taistelee Stenbäck väitöskirjassaan sitä yksipuolista järjen kehittämistä vastaan, johon koulun toiminta niin usein on eksynyt. Hän m.m. lausuu: "Se kasvatus, joka ei näe, että jumalanpelko on viisauden perustus, ja unohtaa, että omantunnon tulee määrätä ihmisen järjen toiminta, tarkoittaa etupäässä ja pääasiallisesti intellektuaalisten voimien hoitoa ja kehittämistä, odottaen että kaikki muu sitten seuraa itsestään. Se väittää, että siveellisetkin tarpeet tyydytetään älyn hoitamisella ja tätä kasvattaen ja kehittäen jättää se kapaloon sekä villiytymään sen, mikä ihmisessä on oleellista, tosi inhimillistä. Se kohtelee intellektuaalisia kykyjä eristettyinä, itsenäisinä voimina, joiden ei tule etsiä totuutta lahjana ja ottaa se vastaan kiitollisella ilolla, vaan itse luoda se sekä sitten löytää elämänsä tästä omatekoisesta totuudesta. Se jakaa tietoja, ei jotta niitä aseina hengen palveluksessa käytettäisiin Jumalan kunniaksi, oman ja muitten hyväksi, vaan oman tarkoitusperänsä mukaan, jonka saavuttamiseksi käytetään kaikki voimat ja turhamaisuuden kaikki, kiihokkeet pannaan liikkeelle. Siten se perustaa ja järjestelmällisesti teroittaa tuota yksipuolista järjen sivistämistä, joka olemukseltaan on barbaarinen ja voipi edistää ja levittää barbaarisuutta vain, vaan ei koskaan tosi humaniteettia; tuota järjen mieletöntä ylimielisyyttä, joka tahtoo tietää kaikki, arvostella kaikki, määrätä kaikki ja perkeleellisessä itsensä jumaloimisessa vaatii, että kaiken, korkeimmankin ja pyhimmän, säilyttääksensä arvonsa, täytyy voida puolustautua sen yksinvaltaisen valtaistuimen edessä."

Stenbäckin virallisena vastaväittäjänä oli käytännöllisen teologian silloinen professori F. L. Schauman, joka antoi hänen väitöskirjastaan mitä kiittävimmän lausunnon. Hän muunohessa lausui: "Ainettaan on tekijä suuremmoisella tavalla käsitellyt, sillä tämä käsittely ei ole ainoastaan tosi ja tarkasti kriitillinen, vaan myöskin aito reformatoorinen, tekijä kun tarkalla silmällä, rohkealla urhoollisuudella ja innostuksen lämmöllä on lausunut voimallisen ja vakavan protestin vallitsevaa kieroa suuntaa vastaan, joka miltei yksinomaan tavoittelee järjen yksipuolista kehittämistä, syrjäyttämällä siveellisen luonteen kasvattamista."

Paljon ankaramman arvostelun alaiseksi joutui Stenbäck "Litteraturbladetin" palstoilla. Tunnetulla perusteellisuudellaan ja terävyydellään tutki J. W. Snellman aikakauslehtensä maaliskuun numerossa Stenbäckin väitöskirjaa. Arvostelu oli, vanhasta ystävyydestä huolimatta, ankara. Heti alussa kohtaamme siinä seuraavan hylkäävän lauseen: "Tarkoituksemme ei ole kirjoittaa vasituista arvostelua kirjasta. Sen ensimmäinen osa 'Pedagogia ja sen tarkoitus', ainoa joka voisi tulla ankaramman tarkastuksen esineeksi, on siksi löysä ja epätieteellinen, ettei sen arvosteleminen voi tuottaa mitään hyötyä." Mutta jos syytös tieteellisyyden puutteesta y.m. tästä riippuvasta virheellisyydestä monessa suhteessa onkin oikeutettu, täytyy toiselta puolen myöntää, että Snellman arvostelussaan enemmän kuin yhdessä kohden loukkaa niitä raamatun mukaisia uskonnollisia totuuksia, joiden tunnustaminen ja runollisesti, lämmin esittäminen antavat Stenbäckin väitöskirjalle sen vasituisen arvon. Niinpä hän esim. arvostelee viimemainitun toivorikasta silmäystä tulevaan maailmaan, missä ihminen "uskon voimalla hallitsee hävityksen orjuudesta vapautetut luontokappaleet", seuraavin sanoin: "Niinkuin näemme, on tämä aika oleva aikaa, jolloin usko on astuva höyryn sijalle, hukka nukkuu karitsan kanssa veljesvuoteessa, jolloin vasikka vapaaehtoisesti juoksee teurastajan luo ja kana pitää onnena saada munia munansa keittokattilaan. -- Nämä gnostilliset fantasiat eivät ole uusia -- -- -- -- se vain kummastuttaa, että ne tällä vuosisadalla vaativat itselleen tieteen ja pedagogiikan nimeä".

Snellmanin kirjoituksen otsakkeena on "Lauri Stenbäckin professori-väitöskirjan johdosta". Sen tarkoituksena ei ole ainoastaan sanotun väitöskirjan arvosteleminen, vaan tämän ohessa koulujemme uskonopetuksen tarkastaminen. Sanomattakin on selvää, että Snellman, jonka lausuntojen lähtökohdat ovat aivan toiset kuin Stenbäckin jumalallisen ilmoituksen pohjalla alusta loppuun liikkuvan julkaisun edellytykset, johtuu ihan vastakkaisiin johtopäätöksiin myöskin uskonnon asemasta opetusaineena kouluissa, samoinkuin sivistyksen ja inhimillisen tiedon arvosta yleensä, tiedon suhteesta tahtoon y.m.

Vaikka Snellman kirjoituksensa lopussa tunnustaakin, että "Stenbäckin kirja on tyyliin nähden voimakas", että "kieli on lämmintä ja kaunopuheliasta" sekä "ettei kukaan elävämmin voi kuvata nykyisyyden puutteita", oli arvostelu kauttaaltaan masentava. Kipeästi koski se Stenbäckiin. "Se oli minut", niin hän itse kirjoittaa, "jo ennakolta julkisesti julistanut kerrassaan kelvottomaksi". Itse virkaan-nimittämiseen se ei kyllä voinut vaikuttaa, yliopiston puoltava ehdotus kun jo sitä ennen oli lähetetty Pietariin, mutta luonnollista on, että Stenbäck, joka, niinkuin tiedämme, usein vastahakoisuudella oli ajatellut hakemansa professorinviran tehtäviä, huolestuneena kuvitteli itselleen, miten epäedulliseen valoon Snellmanin musertava kritiikki yliopiston nuorison silmissä hänet asettaisi. Paljon kärsi hänen tunteellinen runoilijasydämensä siitäkin, että arvostelu hänestä ilmaisi vihamielisyyttä kristinuskoa vastaan.

Stenbäck aikoi ensin vastata Snellmanin arvosteluun, mutta luopui kuitenkin aikomuksestaan, hän kun ei luullut voivansa maltillisesti ja omaa persoonaansa siihen sekoittamatta puolustaa kantaansa. Sitäpaitsi arveli hän, että "itse asian puolustamiseksi olisi vaadittu kokonainen apologiia kristinuskon puolesta sekä niiden väärien edellytysten ja arvostelmien perinpohjaista tarkastamista, joita arvostelussa niin viljalta löytyy". Ehkä johtui Stenbäckin vaitiolo ainakin osaksi hänen luontaisesta, nyttemmin heikontuneen terveytensä lisäämästä alakuloisuudesta. Oli miten oli -- vastauksetta ei Snellman kuitenkaan jäänyt. "Åbo Underrättelserissa" esiintyi huhtikuussa 1855 nimimerkki -l-r-l Stenbäckin puolustukseksi ja pari kuukautta myöhemmin ilmestyi "Helsingfors Tidningarissa" pitkä kirjoitus otsakkeella "Herra Stenbäckin väitöskirja pedagogiasta". Edelliseen kirjoitukseen, joka on tyyni ja maltillinen, vastasi Snellman lyhyesti ja paikoin tunnustavastakin, mutta sitä kiivaammaksi muodostui väittely hänen ja tuon toisen kirjoittajan välillä. Tämä, joka alussa esiintyi vain nimimerkillä --n, vaan jonka myöhempien kirjoitusten alla oli K. K. von Essenin nimi, iski ankarasti, joskus purevan ivallisesti Snellmannin mielipiteisiin. Varsinkin näkyy viimemainittu loukkaantuneen siitä, että hänen vastustajansa, joka silloin vielä esiintyi yllämainitulla salanimellä, väitti, ettei hän ollut tahtonut ymmärtää Stenbäckiä, vieläpä viittasi siihenkin, että hänen äkäisyytensä syynä oli pedagogian professorinviran yhdistäminen jumaluusopilliseen eikä hänen omaan tiedekuntaansa. Näiden viittausten johdosta kirjoitti Snellman: "Nämä ovat peitettyjä sanoja. Niiden tarkoituksena kai on, että, jos tuo professorinvirka olisi saanut kuulua filosofiseen tiedekuntaan, niin olisi allekirjoittanut voinut pitää sitä silmällä. Emme totisesti tiedä, tulisiko meidän enemmän kummastella tämän salaviittauksen tyhmyyttäkö vai sen kehnouttako. Tahtoisimme tietää, kuinka kauan raukkamaiset nimettömät kirjoittajat muistutuksetta saavat moralisesti häväistä ketä tahtovat ja kuinka kauan asianomaiset sanomalehdet suojelevat ja levittävät tätä huonoutta. Luulisi asian koskevan myöskin niiden toimitusten kunniaa."

Itsestään on selvää, että Stenbäck tässä hänen väitöskirjansa johdosta syntyneessä ja useissa uusissa kirjoituksissa jatkuneessa väittelyssä sai monta uutta iskua kylmän loogilliselta ja kriitilliseltä vastustajaltaan. Hänen ystävänsä von Essenin puolustus oli monesti siksi kiivas ja ivallinen, että Snellman kiihtyi mittaamaan samalla mitalla ei vain viimemainitulle, vaan sivumennen Stenbäckillekin. Ei ole kuitenkaan vaikea huomata, että tuo ankara vastustaja puhuu, viimemainitusta paljon suuremmalla myötätunnolla ja kunnioituksella kuin hänen puolustajastaan, jonka sutkaukset ja paikoin väittelyn ydintä hieman kiertelevät vastaväitteet näkyvät kovin suututtaneen häntä. Kuvaavia ovat esim. Snellmanin seuraavat, von Essenin ensimmäisen kirjoituksen johdosta kirjoittaman kirjoituksen loppusanat: "Halpamielinen Muistuttaja ei varmaankaan voi käsittää, mikä on vaatinut meitä esiintymään herra Stenbäckin väitöskirjaa vastaan, jonka tekijän jaloa luonnetta ja harvinaisia sielunlahjoja allekirjoittanut kunnioittaa ja josta pitkäaikainen ystävällinen seurustelu on opettanut häntä paljon pitämään. Olemmeko vastatodistuksissamme menetelleet 'ylimielisesti ja katkeruudella', sitä arvostelkoot muut kuin Muistuttaja. Jos arvostelumme on ankarampaa, kuin asia vaatii, olemme siitä todellakin pahoillamme".

Snellmanin ja von Essenin välinen väittely kehittyi yhä enemmän persoonalliseksi. Ei puuttunut purevia sanoja kummaltakaan puolelta. Täydellä syyllä huomauttaa von Essen tuon tuostakin vastustajansa raamatusta poikkeavasta kannasta. Että hän itse inhimillisen tiedon ja jumalallisen ilmoituksen keskinäiseen suhteeseen nähden miltei yhtä jyrkästi kuin Stenbäck asettui kristinuskon, sopisi melkein sanoa pietismin kannalle, ei ollut omiaan Snellmanin kiihkoa asettamaan. Ja ehkä osasi viimemainittu ainakin osaksi oikeaan, kun hän vastustajalleen lopuksi lausui: "Herra von E! Me emme sano, että olette jesuiitta, mutta niinkuin Te tässä väittelyssä olette menetellyt, niin olisi jesuiittakin tehnyt".

Epäilemättä oli Snellman oikeassa, kun hän väitellessään von Essenin kanssa lausui: "Vakaumuksemme on ja on kauan ollut, että Herra Stenbäck runoilijaluonteena ja tunteen miehenä kirjoittaa omalla tavallaan ja ettei häneltä tarkempaa tieteellistä selvyyttä saa vaatia. Hän ratkaiskoon itse, onko hänen kutsumuksensa tiedemiehen kutsumus."

Toukokuussa 1855 nimitettiin Stenbäck professoriksi ja syksyllä s.v. ryhtyi hän virkaa hoitamaan. Useista hänen näinä aikoina kirjoittamistaan kirjeistä näkyy, ettei tämä uusi toimi häntä miellyttänyt, vaan että se päinvastoin monesti tuntui hänestä raskaalta, vieläpä joskus suorastaan vastenmieliseltäkin. Virkaa hakiessaan oli Stenbäck selvästikin ajatellut enemmän nuorison kristillisen kasvattajan ja ohjaajan, kuin tiedemiehen tehtäviä, ja jota selvemmin hän pääsi käsittämään, että hänen virkansa velvoitti häntä ahkeraan tieteelliseen työhön, sitä oudommalta ja raskaammalta tuntui hänestä kaikki. Väitöskirjassaan lausumilleen periaatteille pysyi hän kuitenkin uskollisena. Missä hengessä hän, huolimatta Snellmanin ankarasta kritiikistä, oli päättänyt luennoida, näkyy seuraavista hänen ensimmäisellä luennollaan lausumistaan sanoista:

"Pedagogian täytyy etsiä ihmisluonnon sisimpää perusolemusta ja kääntyä sen puoleen, sen Jumalan-tarpeen puoleen sekä liittää toimintansa tähän perusolemukselliseen kohtaan; sen täytyy ymmärtäen hoitaa, ravita ja kehittä tätä pyhää siementä, joka uinailee ihmisen sisimmässä ja josta hänen tosi, arvokas Jumalan määräämä ihmisyytensä on kehittyvä. -- -- -- Koska me epäilemättä tarvitsemme pedagoogeja emmekä kasvatusopillisia järjestelmiä, eläviä persoonallisuuksia, joiden järjestelmällinen menettelytapa on heissä itsessä, emmekä metoodeja ja teoriioja, niin väitän, että pedagogian professorin lähin ja tärkein tehtävä on hankkia ja valmistaa näitä persoonallisuuksia, elävän rakkauden ja pyhän innon lämmittämiä sydämiä, jotka usein voivat korvata neroa, jotavastoin nero ei konsanaan korvaa intoa. Ei tarvitse pelätä, että teoriia ja käytäntö semmoisissa henkilöissä milloinkaan ovat eristetyt toisistaan. Missä ajatteleva henkilö uhrautuvalla rakkaudella ja innostuneella mielellä antautuu tehtäväänsä suorittamaan, siinä katoo erotus teoriian ja käytännön väliltä ja ne seuraavat tukien toisiaan. -- -- -- Itsestään on selvää, että älylliset kyvyt ovat kehitettävät ja kasvatettavat -- siitä ei milloinkaan voi riitaa syntyä. Tämä saavutetaan opettamisellakin, joka on oleellisen tärkeä, taitoa ja kykyä kysyvä osa kasvatuksessa. Mutta älyn kasvattaminen edellä muiden kykyjen, uskonnollissiveellisen sivistyksen jäädessä syrjään muka itsestään tulevana, siinä ajan suuri kasvatusopillinen erehdys, jota minä puolestani en voi kuin yhä edelleen vastustaa, koska minun vakaumukseni mukaan sen sivistyneen ja sivistymättömän barbaarisuuden pääsyyt, jonka jälkiä jokainen, joka asiaa likemmin tutkii, voinee viljalta nähdä, ovat siitä etsittävät. Niitä vastaan, jotka puolustavat tiedon absoluuttista arvoa, täytyy kristillisen pedagogiikan teroittaa, ettei pelkkä tieto riitä, ettei sillä ole tarkoitusperää itsessään; sillä paitsi sitä, että kaikki tietomme on paloteltua ja että moni n.s. tieto totuuden auringon loistaessa hajoaa pelkäksi sumuksi, riippuu tiedon arvo viimeksi siitä, kuinka ja mihin sitä käytetään ja voidaan käyttää. Sentähden sanookin Herra: 'Jos te sen tiedätte, autuaat olette, jos te sen teette'; ei tiedon itsessään, vaan sen toteuttamisen elämässä ja toiminnassa, sanoo siis korkein auktoriteetti, Herra, omistavan autuuden s.o. Jumalan armon ja yhteyden ja niistä riippuvan rauhan ja sopusoinnun."

Mutta jos Stenbäck uudessa virassaan toimikin vakaumuksensa mukaan, ja jos hän sekä virkaveljiltään että ylioppilailta sai paljon tunnustusta ja kehoitusta, ei päässyt hän tieteellisesti perehtymään aineeseensa eikä viihtynyt hän toimessaan. Pääkaupungin rauhaton elämä ei myöskään miellyttänyt häntä; hän kaipasi maaseudun rauhallisia oloja, usein toivossa ajatellen mahdollista muuttoaan Isoonkyröön, jonka seurakunnan kirkkoherranvirkaa hän, niinkuin mainitsimme, oli hakenut. Tämä toivo ei pettänyt. Joulukuussa 1855 nimitettiin Stenbäck virkaan, ja ryhtyi sitä hoitamaan jo helmikuussa seuraavana vuonna.

Ihmiset eivät ymmärtäneet, miksei Stenbäck viihtynyt yliopistossa, ja moni arveli hänen hakeneen professorinvirkaa ainoastaan sitä tietä päästäksensä tuottavaan kirkolliseen virkaan. Hyvinkin loukkaavassa muodossa tuli tämä ajatus julkisuudessakin näkyviin siinä kutsumakirjoituksessa, jonka Fredr. Cygnaeus julkaisi hänen jälkeläisensä virkaanasettajaistilaisuutta varten. Siinä tekijä näet muunohessa lausuu: "Erehdyttiin, kun luultiin, että professori Stenbäck tarkoitti saada pysyvän sijan siinä akateemisessa virassa, joka oli odottanut häntä ensi kerran täyttyäkseen. Se oli hänelle vain portaana, josta hän sitä varmemmin saattoi siirtyjä siihen viinitarhaan, jonka kirkko on istuttanut noiden kuuluisain Isonkyrön peltojen keskelle, joiden pituus ja leveys jo aikoja sitten on tullut sananlaskuksi tässä maassa." -- Jos kohta tämänkaltaiset viittaukset, varsinkin Fredr. Cygnaeuksen, kipeästi koskivatkin Stenbäckiin, nöyrtyi hän tunnustamaan, että hän itse hakemalla virkaa yliopistossa oli antanut aihetta niihin. Niinpä hän esim. yllämainitun hyökkäyksen jälkeen kirjoitti ystävälleen B. O. Lillelle: "Pidän tätäkin hyökkäystä luonnollisena seurauksena siitä elämäni suuresta, katkerasta erehdyksestä, että muiden kehoitusten ja oman väärin käsittämäni velvollisuudentunnon ohjaamana hain virkaa yliopistossa."

Miten lyhyt Stenbäckin olo yliopistossa olikin ja kuinka muut häntä professorina arvostelivatkin, näkyy hänen mielestään ja hänen esiintymisestään tänä aikana punaisena lankana kaikissa vaiheissa se särjetyin sydämen "suru Jumalan mielen jälkeen", se muukalaisuuden tunne ja koti-ikävä, joka on herännäisyyden huomattavimpia tuntomerkkejä. Hän on eronnut heränneitten suuresta joukosta, mutta henkinen yhteys hänen ja liikkeen välillä on kaiken ulkonaisen erimielisyyden uhallakin yhä edelleen olemassa. Paremmin kuin uuden suunnan muiden merkkimiesten puheissa ja toimissa näkyy Stenbäckin elämässä jaon jälkeen heränneitten katsantotapaa. Jos kohta hänen välitön ja tunteellinen luontonsa tarjosikin tälle katsantotavalle enemmän liittymiskohtia, kuin esim. von Essenin ja Kihlmanin järkiperäiselle mietiskelylle alttiimmille mielille, ilmaisee koko hänen myöhempikin uskonnollinen kehityksensä suurempaa rakkautta ja uskollisuutta sen hengellisen elämän sisimmille ilmauksille, jota hän herännäisyyteen kuuluvana oli elänyt. Tämä tulee näkyviin hänen puheissaan ja kirjoituksissaankin. Niinpä hän esim. edelleen käyttää sanaa "herännyt" ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä, vieläpä uskossakin elävää ihmistä, jota vastoin tätä sanaa tuskin tässä merkityksessä käytettynä löytää Kihlmanin ja von Essenin kirjeistä ja kirjoituksista. Näin ollen on Lauri Stenbäckin myöhempikin elämä herännäisyyden historiaakin likempänä kuin esim. yllämainittujen uuden suunnan miesten työ ja toiminta jaon aikojen jälkeen.

Jo v. 1853 oli Stenbäckille uskottu tehtävä, johon hän lahjojensa puolesta oli sopivampi kuin mihinkään muuhun. Tarkoitamme hänen jäsenyyttään virsikirjakomiteassa, johon paitsi häntä kuuluivat J. L. Runeberg ja B. O. Lille sekä puheenjohtajana arkkipiispa Bergenheim. Tuskin on meidän maassamme koskaan löytynyt henkilöä, joka yhtä hyvin kuin Stenbäck olisi pystynyt tämänlaiseen toimeen. Hän oli runoilija ja samalla elävä, kokenut kristitty. Ainoana esteenä oli hänen arkaileva luonteensa, joka muulloinkin esti häntä tarmolla ryhtymästä hänen taitoaan odottaviin tehtäviin. Myönnettävä on kuitenkin, että Stenbäckin epäilykset tällä kertaa ainakin osaksi eivät olleet aivan perusteettomia. Mitä hän ajatteli kysymyksessä olevasta työstä, näkyy siitä kirjeestä, jonka hän elokuussa 1853 kirjoitti Bergenheimille, saadakseen tietää, mikä virsikirjakomitean varsinainen tehtävä tulisi olemaan. "Jos, niinkuin oletan", hän tässä kirjeessä kirjoittaa, "tarkoitetaan uuden virsikirjan aikaansaamista tahi valmistavaa työtä siihen, niin minä luonnollisestikin arkaillen pelkään niin tärkeää, painavaa ja syvälle käypää yritystä. Mutta toiselta puolen tuntuu minusta sietämättömältä olla ja pysyä aivan toimettomana jäsenenä komiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta en suinkaan pidä vähäarvoisina, ja tahdon kernaasti kykyni mukaan täyttää sen tehtävän, joka saamallani kutsumuksella on minulle uskottu. Pidän mahdottomana, että tämä pirstoitettu ja hengellisesti voimaton aika voisi luoda kirkolle arvokasta ja pysyvää virsikirjaa, jos se tätä tehdessään turvautuu alkuperäiseen työhön ja omaan luovaan kykyynsä; sillä siihen vaadittaisiin elävää kristillistä ja kirkollista tietoisuutta ei vain yksityisissä, vaan myöskin kirkossa, joka voisi kannattaa edellistä ja siinä elähyttäen vaikuttaa. Ainoa, mikä minusta voidaan tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan aarteen käyttäminen, jonka kirkkomme edellä kaikkien muiden omistaa eloisampien ja voimallisempien aikojen perintönä, joka perintö meillä on jokseenkin tuntematon. Olen sentähden aikonut koettaa tehdä valikoiman näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä niin hyvin kuin mahdollista kääntää niitä, säilyttämällä alkuperäisten virsien henkeä ja voimaa."

Paitsi ennen mainittuja henkilöitä olivat myöskin piispat Ottelin ja Frosterus kutsutut ottamaan osaa virsikirjakomitean töihin. Ensimmäisessä kokouksessa, joka pidettiin helmikuussa Turussa, päätettiin, että Runeberg, Lille ja Stenbäck kukin kohdastaan valmistaisivat ehdotuksen, pääasiallisesti noudattamalla viimemainitun yllämainitussa kirjeessä lausumia mielipiteitä, joiden kannalle Runebergkin jo aikaisemmin oli asettunut. Kaikesta päättäen oli tämä jo aikaisemmin tarkasti miettinyt ja suunnitellut tehtäväänsä komitean jäsenenä. Luultavaa on myöskin, että hän lausunnoillaan näissä komitean valmistavissa kokouksissa ilmaisi niin suurta asiantuntemusta sekä innostusta tähän uuteen tehtäväänsä, että kaikki alusta alkaen, toivoivat paljon etenkin hänen ehdotuksestaan. Tarmolla ja ahkeruudella ryhtyikin Runeberg kotia palattuaan työhön, jota vastoin Stenbäck ja Lille "muiden tointen estäminä" saivat hyvin vähän aikaan. Jo keväällä 1856 oli ensinmainitun ehdotus valmis. Sitä yksityisesti tutkittuaan kokoontuivat komitean jäsenet yhteiseen työhön Turkuun helmikuussa 1857.

Muistaessamme "Vanhan puutarhurin kirjeitä" ja Stenbäckin vastausta niihin (II, 33-52), tuntuu miltei uskomattomalta, että tuo jyrkkä pietista oli niin taipuvainen hyväksymään Runebergin virsikirjaehdotusta. Kummankin mielipiteet olivat silminnähtävästi ainakin muutamissa kohden paljon muuttuneet tuon kiivaan polemiikin aikojen jälkeen. Niissä kirjeissä, joita Stenbäck komitean töissä työskennellessään kirjoitti, hän vain kerran ilmaisee tyytymättömyyttä Runebergiin. Hän näet kertoo, että hän, kun ehdittiin katumussalmeihin ja ryhdyttiin tutkimaan ehdotuksen kristityn sisällistä elämää koskevia virsiä, joutui sellaiseen epätoivoon, ettei hän koko päivän aikana pystynyt tekemään paljon mitään. "Semmoiseen ei Runebergin runous riitä", hän kirjoittaa; "semmoisen sydämen purkausten verosta, jossa jumalanpelko ja rakkaus elää, käyttää hän tavallisesti ulkonaista mietiskelyä, joka runollisessa suhteessa kyllä on hyvin kaunista, mutta ei virttä." Mutta kun komitea päätti säilyttää useimmat tähän ryhmään kuuluvat virret, oli tämäkin Stenbäckin huoli poistettu, niin että hän saattoi lausua sen vakavan toivon, "että voimme saada virsikirjan, jota ei kukaan kohtuullisesti saata sanoa huonoksi tai kelvottomaksi kenen hyvänsä käytettäväksi". Ja Runeberg kirjoittaa muutamassa kirjeessä vaimolleen: "Itse Stenbäckin, joka tietysti tarkoin tuntee hurskasten vaatimukset ja joka on hyvin altis syrjäyttäen poistamaan kaikki, joka ei miellytä heitä, iloitsee työstämme arvellen, ettei kenelläkään pitäisi olla aihetta tyytymättömyyteen, ainakaan ei siihen osaan nähden, jonka tähän asti olemme läpikäyneet." On merkille pantava, etteivät Stenbäckin vaatimat muutokset koskeneet Runebergin alkuperäisiä virsiä, vaan pääasiallisesti Ruotsin uudesta virsikirjasta lainattuja virsiä. Kaikesta näkyy, että niiden komitean jäsenten välillä, jotka suorittivat varsinaisen työn, vallitsi mitä kaunein sopu. Tätä Turussa-olon aikaa muistellen kirjoitti Runeberg kotia palattuaan Lillelle: "Suurta elämää me siellä elimme pienissä huoneissa, taiteellista, jalolle tehtävälle antautunutta elämää. Se oli täynnä ystävyyden paraita aarteita, se oli luottavan avomielistä ja keskinäiselle avuliaisuudelle altista." Ja samalla mielellä kuin Runeberg muisteli Stenbäckkin tätä heidän yhteistä työtään virsikirjakomiteassa.

Niinkuin odottaa sopii, ilmaantui ennen pitkää sen tunnustuksen ja kiitoksen kera, minkä kysymyksessä oleva v. 1857 valmistunut ruotsinkielinen virsikirja-ehdotus yleisön puolelta sai osakseen, tyytymättömyyttäkin. Varsinkin pietistisissä piireissä oli tämä tyytymättömyys suurikin. Julkisuudessakin tuli se näkyviin. V. 1861 ilmestyi painosta _"Anmärkningar vid förslag till svensk psalmbok för de evangeliskt lutherska församlingarna i Finland"_ (Muistutuksia ruotsalaisen virsikirjaehdotuksen johdosta). Kirjasen tekijä oli J. H. Roos (III, 385), joka siihen aikaan oli pappina Kaskisissa. Hän oli jo nuorena julkaisemillaan runoilla ("Dikter", 1841 ja 1843 y.m.) osoittanut huomattavaa runollista aistia sekä sittemmin vakavassa ja vilpittömässä hengessä, niinkuin tiedämme, toiminut sielunpaimenena herännäisyyden kristilliseen kokemukseen vaativilla seuduilla. Hän oli siis kaikin puolin pätevä arvostelemaan virsikirjaehdotusta.

Roosin julkaisu käsittää 40 sivua. Hyväksyen Stenbäckin ja Runebergin ennen mainitun mielipiteen, jota Lillekin oli kannattanut ja jonka mukaan he olivat koettaneet säilyttää niin monta vanhaa virttä kuin suinkin sekä niiden kieliasua korjatessaan tarkasti valvoa, ettei näiden virsien henki muuttuisi, väittää kirjanen, ettei komitea ollut pysynyt uskollisena näille periaatteille. Roos kyllä tunnustaa, että Ruotsin uudesta virsikirjasta lainatut virret ovat runollisessa suhteessa eteviä, mutta pitää monta niistä uskonnollisessa suhteessa ala-arvoisina ja sopimattomina kirkossa käytettäviksi. "Vanhasta virsikirjastaan", hän lausuu, "oli seurakuntamme saanut puhtaamman maun" -- "eikä voinut mieltyä kaikenlaisiin hengettömiin ja suolattomiin korulauseisiin". Komitean ehdotuksen alkuperäisistä virsistä ei tekijä kirjansa johdatuksessa mitään mainitse, mutta erikoistarkastuksessaan hän arvostelee toisia niistä hyvinkin ankarasti, pitäen niitä kauniina runoina, vaan ei virsinä, maallisen eikä hengellisen mielen purkauksina. Tältä kannalta hän esim. arvostelee Runebergin virsiä "Hur skön är ej jorden" ("Kuink' ihmeinen viel' aina") ja "Bevara, Gud, vårt fosterland". Mutta muuten on pantava merkille, että verraten moni alkuperäisistä virsistä pääsee muistutuksetta Roosin kritiikin läpi.

Toimittamassaan aikakauslehdessä _"Tidskrift för finska kyrkan"_ (Suomen kirkon aikakauslehti) oli F. L. Schauman jo 1857 vuoden lopussa ja seuraavan alkupuolella arvostellut virsikirja-ehdotusta. Hänkin oli hyväksynyt komitean käsityksen vanhojen virsien ja niiden hengen säilyttämisestä, ollen sitä mieltä, että olisi ollut syytä ottaa ehdotukseen vielä enemmän vanhoja virsiä. Hän oli niinikään huomauttanut, että alkuperäisissä virsissä, joiden arvoa hän ei kieltänyt, oli toinen sävel kuin vanhoissa, joka seikka hänestä oli vaikuttanut, ettei komitea ollut voinut säilyttää yhtenäisyyttä ehdotuksessaan. Sitäpaitsi oli hän jyrkästi vastustanut sitä komitean ehdotusta, että vanhaa virsikirjaa käytettäisiin uuden rinnalla ja että virsien luku kummassakin olisi sama sekä muita tämän näkökohdan silmällä pitämisestä johtuvia toimenpiteitä. Roos näkyy mieltymyksellä lukeneen Schaumanin arvostelun, kannattaen pääasiassa siinä tehtyjä muistutuksia. Hän vain asettui paljon jyrkemmälle kannalle, esiintyen monessa suhteessa selvästi pietismin edustajana.

Paitsi professori A. Mobergin evankelisen suunnan hengessä kirjoittamaa virsikirja-ehdotusta hylkäävästi arvostelevaa lentokirjasta ilmestyi v. 1862 K. K. von Essenin ja Alfred Kihlmanin IX + 240 siv. käsittävä kirja _"Förslag till svensk psalmbok för de evangeliskt-lutherska församlingarna i Finland"_ (Ruotsalaisen virsikirjan ehdotus evankelis-lutherilaisille seurakunnille Suomessa). Arastelematta hyljäten miltei kaikki ne periaatteet, joiden mukaan virsikirjakomitea oli suorittanut työnsä, esiintyvät tekijät jyrkästi sitä vanhoillisuutta vastaan, joka heidän mielestään enemmän kuin yhdessä suhteessa haittasi ehdotusta. "Emme mitenkään", he muunohessa lausuvat, "ymmärrä sitä, että täydellisyys on etsittävä juuri siitä, mikä on vanhaa, vanhentuneista lausetavoista ja sanamuodoista". Komitean alkuperäisistä virsistä antavat von Essen ja Kihlman ylipäänsä hyvinkin suotuisan lausunnon, arvellen että useimmat niistä ehdottomasti olivat paljoa parempia kuin niiden tieltä syrjäytetyt vanhat.

Paljon tunnustusta ansaitsee tämä seikkaperäinen, suurella huolella ja tarkkuudella suoritettu suuritöinen tarkastus. Oikeaan osuu moni siinä löytyvä yleinen lausunto, samoinkuin useat yksityisseikkoihin menevät lausunnot ylimalkaan ilmaisevat asiantuntemusta ja terävää arvostelukykyä. Täydellä syyllä he esim. kiittävät niitä Runebergin virsiä, jotka kuuluvat luonnollisen uskonnon ja siveysopin alaan, sekä lausuvat: "hänen laulunsa on kotoisin lämpöisen sydämen kylläisyydestä, ja innoitettu laulu vaikuttaa ehdottomasti innostuttaen kaikkiin näille totuuksille alttiisiin sieluihin." Ja oikea on toiselta puolen epäilemättä sekin heidän Stenbäckin ennen mainitsemaamme lausuntoon liittyvä arvostelunsa, että sitävastoin ne viimemainituista virsistä, joiden sisältö tavoittelee vasituisesti kristillistä, ovat heikompia.

Ei voi varmuudella päättää, mitkä kohdat kysymyksessä olevassa kirjassa ovat von Essenin, mitkä Kihlmanin kirjoittamia. Mikäli on kysymys esitystavasta, lienevät useimmat kirjassa viljalti löytyvistä sukkeluuksista ja ivallisista sutkauksista ensinmainitun kynän tuotteita, jos kohta viimemainittukaan ei ole niiden esiintymiseen syytön. Oli miten oli, tämmöisessä kirjassa tekevät ne vastenmielisen vaikutuksen, samoinkuin se ylimielinen henki, jonka siinä niin monessa paikoin tapaa. Eikä sekään ole kirjoittajille kunniaksi, että loukkaavimmat näistä lausunnoista tähtäävät Roosiin, jonka vakaan kristillisen kannan he hyvin tunsivat ja jonka runollinen aistikin aivan hyvin veti vertoja heidän omalleen. Niinkuin tiedämme, oli viimemainittu pitänyt Runebergin ennen mainittuja, maallista isänmaanrakkautta uhkuvia virsiä virsiksi sopimattomina. Roos tiesi, että moni tosi kristitty loukkaantuisi siitä runollisesta, maan ihanuutta ja maallisen isänmaanrakkauden tunteita kuvaavasta muodosta, johon runoilija oli ne pukenut, ja hänestä itsestäänkin tuntui tämä muoto _virressä_ oudon sopimattomalta. Jos Kihlmanin ja von Essenin katsantotapa nyttemmin olikin toinen, kuin se heidän herännäisyysliikkeeseen kuuluessaan oli ollut, odottaisi kuitenkin heiltä enemmän ymmärtämystä ja nöyryyttä Roosin kantaan nähden, kuin ne pedagoogiset esitelmät, joilla he kirjassaan koettavat näyttää, miten eksyvä viimemainitun kanta oli. He lausuvat:

"Roos ei tahdo kuulla puhuttavan maan ihanuudesta. Hän pelkää, että siten viritetään maallista mieltä, maata rakastavia kun muutenkin on liian paljon. Onkohan tämä pelko oikeutettu? Onko todella vaarallista rakastaa luonnonkaunista? Tuleeko kristityn tukahuttaa taipumusta siihen? Emme usko sitä. Maa on ihana: se on kieltämätöntä, yöllä ja päivällä se levittää kauneutensa silmiemme eteen. Ei ole näkymätön tuleva meille rakkaaksi siten, että ummistamme silmämme siltä, mikä näkyy. Päinvastoin on raamatussa: 'kuinka voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jonka näette?' Niin myös: kuinka voi tuntea taipumusta taivaallista ihanaa kohtaan, jollei maallinen ihana mitään vaikuta? Näkyyhän Davidin psalmeissa tavattavista kauniista luonnonkuvauksista, ettei edes Vanhassa testamentissa peljätty maan kauneutta. Ja kuinka vähän Kristus tarkoitti, että silmät ummistettaisiin luonnolta ja sen ihanuudelta, näkyy siitä, että hän itse sanoo: Katsokaa kedon kukkasia, ei Salomo kaikessa kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä."

Ainakin on puhe luonnonihanan _"rakastamisesta"_ ristiriidassa ei vain pietismin, vaan raamatunkin kanssa. Ontuva on niinikään huomautus Vapahtajan sanoista: "Miten voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jota näette", jos näillä sanoilla, niinkuin tässä, tahdotaan todistaa, että ihminen rakastamalla näkyväistä maailmaa paremmin saa silmänsä auki näkemään taivaallistakin kauneutta. Kehoittaahan Vapahtaja mainituissa sanoissaan sitäpaitsi meitä lähimmäisessämme rakastamaan etupäässä sitä, joka hänessä sanan tavallisessa merkityksessä ei näy. Roos on edelleen niiden heränneissä piireissä ahkerasti viljeltyjen hartauskirjojen kannalla, jotka varoittamalla varoittavat "luontokappaleita" rakastamasta. Lukija arvostelkoon, kumpiko katsantotapa, hänen vai Kihlman--von Esseninkö, on likempänä raamatun henkeä.

Melkein yhtä aiheeton on muistutus Roosin käsityksestä Runebergin yllämainitusta isänmaanvirrestä, hän kun nim. ei tätä virttä vastaan lausumillaan muistutuksilla ollut tarkoittanut muuta, kuin ettei sen hehkuvaa runollisuutta uhkuva muoto hänestä soveltunut _virteen_. Tarpeeton on varsinkin se isänmaanrakkauden käsitettä selvittävä esitys, johon kysymyksessä olevat arvostelijat innossaan eksyvät. He näet Roosin muistutuksen johdosta lausuvat:

"On totta, että tämä virsi muistuttaa Maamme-laulua, mutta että se sentähden on hyljättävä, ei ole itsestään selvää. Kun virsi käsittelee samaa aihetta, ei ole ihme, että yhtäläisyyttä on olemassa. Jos yleensä aihe _isänmaa_ on virsikirjassa käsiteltävä, niin missä se tapahtuu sopivammin kuin tässä? Ja mitä muita motiiveja voitaisiin käyttää kuin Runebergin käyttämät? Sitä totuuttahan ei kukaan tahtone kieltää, että kaikista maista isänmaa on rakkain sille, jonka ei ole onnistunut tukehuttaa luonnollista tunnettaan syntymäseutuansa kohtaan. Saattaa pitää muita maita monessa suhteessa parempina, saattaa rakastaa niitä, vieläpä niistä etsiä uuden isänmaankin; mutta rehellinen, turmeltumaton mies, jolla on joku rahaa korkeampi harrastus, on tunteva itsensä pieteetin tunteella kiinnitetyksi vanhaan isänmaahansa. Isänmaanrakkaus voi monessa olla tietoisuutta vailla, mutta tarvitaan vain, että hän joksikin ajaksi joutuu pois maastaan, ja hänen palatessaan on hänen sydämensä sykkivä aivan toisella lailla, kun hän jälleen näkee sen kalliorannat. Se on sykkivä lämpimästi ei vain niiden rakkaiden puolesta, jotka täällä asuvat, vaan myöskin rannan, mantereen, maan ja kaiken sen puolesta, joka siinä on."

Täydellä syyllä voipi huomauttaa, ettei von Essenillä ja Kihlmanilla ollut syytä muistuttaa Roosia "rahaa korkeammasta harrastuksesta". Ja yhtä suurella syyllä voi kysyä, miten he rohkenivat niin vakavassa asiassa käyttää niin huolimattoman pilkallista ja loukkaavaa kieltä, kuin heidän kirjassaan enemmän kuin yhdessä paikassa tapaa. Selitykseksi ei riitä Kihlmanin von Essenille lausumat sanat: "eräitä asioita voidaan ainoastaan ivalla tehokkaasti vastustaa; yksinkertaista olisi mielestäni vakavasti käsitellä parantumattomia ennakkoluuloja". Tarpeetonta on kirjasta näytteeksi poimia tuonkaltaisia sanoja ja lauseita. Riittää kun huomautamme, että Kihlmanin ja von Essenin lähin ystävä ja hengenheimolainen A. V. Ingmankin arvosteli heidän kirjansa kieltä hyvinkin moittivasti, arvellen että he esiintymisellään olivat saattaneet Beckin ja hänen oppinsa monen silmissä huonoon valoon. Hän näet kirjoitti Kihlmanille:

"Älä suinkaan luule, että olen väärin ymmärtänyt kritikoimiani lauseita kirjassasi, sillä koska minulla pääasiassa on sama peruskäsitys kristinuskosta kuin sinullakin, niin ymmärsin sinut sangen hyvin. Mutta mikä lukiessani kirjaanne teki minuun tuskallisen vaikutuksen -- oli se osaksi ylpeä, osaksi kevytmielinen ääni, joka kauttaaltaan siinä vallitsee -- ja koska olen ystävänne, _täytyy_ minun suoraan julkilausua teille, etten hyväksy semmoista epäpyhää kirjoitustapaa. Te vaaditte korkeaa pyhitystä ja se on oikein, mutta miksi näyttäydytte itse lihallisina ja veitikoina? Semmoisilla aseilla ei koskaan onnistu voittamaan toisinajattelevia; päinvastoin teette siten kirjoittaessanne oman siveellisen ja hengellisen harrastuksenne epäiltäväksi. Ja mikä enimmin tuskastuttaa minua, on se, että myöskin ukko Beck, jonka oppilaana sinua pidetään, puheena olevan kirjanne kautta tulee väärinkäsitetyksi.

"Kaikki tämä yhteensä teki, että minun on katseltava teostanne ikäänkuin _vastustajienne_ silmillä. Minä puolestani sekä ymmärsin kaksimieliset lauseet -- tunsin muutamin paikoin sinun dogmaattiset mietelmäsi -- että tunsin myöskin varsin hyvin teidän persoonalliset tyyppinne, niin etten minä mitenkään harmistunut; mutta nyt, kun tarkastan teostanne, täytyy minun asettua esim. Ol. Helanderin, Jul. Berghin ja myöskin Schaumanin, Fredrikssonin y.m. kannalle. Ja kun itse otat huomataksesi näitä vaikuttimiani, niin et suinkaan saata väärin selittää arvostelutapaani. Sanon vielä kerran, että vastenmielisyyteni teidän teoksenne _ulkonaista_ muotoa kohtaan johtui sydämellisestä suosiostani sitä kristinuskon käsitystä kohtaan, jota Beck puolustaa. Ei yksikään ihminen ole niin väärin ymmärretty meillä kuin juuri tämä mainittu jumalanmies; mutta että hän (niinkuin pelkään) tulee vielä enemmän väärinkäsitetyksi kirjanne kautta, se, rakas veli, _se_ teki minut murheelliseksi."

Miellyttävän vaikutuksen tekee enemmän kuin yhdessä suhteessa tämä Ingmanin kirje. Vielä eheämpi olisi kuitenkin sen vaikutus, jos kirjoittajan huolen vaikuttimena olisi asia semmoisenaan eikä vain pelko siitä, että J. T. Beckin vastustajat Suomessa saisivat uutta aihetta häntä vikoilemaan. Voi kyllä ymmärtää, että Ingman tarkoittaa sitä vahinkoa, jonka von Essenin ja Kihlmanin kirjan loukkaava muoto oli omiaan tuottamaan Jumalan valtakunnalle, mutta Beckin sekoittaminen asiaan ilmaisee toiselta puolen myöskin, että he, hyljättyään herännäisyyden johtomiesten auktoriteetin, josta he nyttemmin niin moittivasti puhuivat, olivat joutuneet toisen ihmisauktoriteetin ihailijoiksi. -- Muillekin ilmaisi Ingman mielipahansa Kihlman-von Essenin arvostelun johdosta. Niinpä hän esim. kirjoitti F. O. Durchmanille: "Minun mielestäni ovat Kihlman ja Essen varsin häväisseet itsensä tarkastuksessaan Runebergin virsikirjasta."

On huomattava, ettei von Essen--Kihlmanin kirja loukannut yksinomaan heränneitä. Paitsi evankelisessa suunnassa sitä vastaan lausuttua mielipahaa, kuului tiedemiestenkin puolelta tyytymättömyyttä sen esitystavan johdosta, jotapaitsi Roosin kanta sai puolustusta tältäkin taholta. Tunnustaen että von Essen ja Kihlman "olivat käsittäneet tehtävänsä vakavalta kannalta", lausui esim. F. L. Schauman: "En pidä kirjan tyylistä, se on paikoittain melkein poikamainen. Heidän ei olisi pitänyt laskea leikkiä komitean kanssa. Myöskin ovat herrat liian ylimielisiä Roosia kohtaan, joka mielestäni usein on oikeassa heihin verraten, esim. arvostellessaan Runebergin isänmaan virttä."

Myöntää tulee kuitenkin, että von Essen--Kihlmanin kirja ylimalkaan sai osakseen enemmän kiitosta kuin moitetta. Yksinomaan mielipahaa herätti se ainoastaan evankelisessa suunnassa ja herännäisyyden edustajissa. Varsinkin viimemainittujen piireissä oli tyytymättömyys suuri. Eivät hyväksyneet he Runebergin virsikirjaehdotusta, jossa moni heistä vaani harhaan johtavaa oppiakin, eikä vain pintapuoliseen kristillisyyteen eksyttävää katsantotapaa. Silminnähtävästi tältä kannalta asiaa arvostellen oli esim. luutnantti Colliander ilmaissut huolensa J. F. Berghille. Viimemainitulle kirjoitti J. I. Bergh: "Runebergin virsikirja vaatisi kyllä perinpohjaista kritiikkiä, mutta kuka pystyy siihen vallitsevaa ajanhenkeä vastaan? Tuskin ukko Colliander, jonka kritiikki luultavasti on hyvinkin epäkriitillinen. Kuka kuitenkin tietää, ehkä olisi parasta näin pulmallisessa kysymyksessä ilman pontta ja perää huutaa vastaan vain, sillä eihän maailma usko eikä tahdo muuta uskoa, kuin että riita koskee ainoastaan vanhaa ja uutta tai korkeintaan muotoa, mutta ei sisällystä". Mutta jos jo virsikirjaehdotus semmoisenaan ei tyydyttänyt heränneitä, niin oli heidän mielipahansa von Essenin ja Kihlmanin esiintymisestä tässä kysymyksessä vielä suurempi. Niinpä kirjoitti J. I. Bergh veljelleen syksyllä 1864: "Olen kummastellut vanhoja ystäviämme Esseniä ja Kihlmania, jotka paksussa kirjassa 1862 ovat tarkastaneet Runebergin uutta virsikirjaa ja siinä hävyttömällä vallattomuudella laskettelevat toisiaan vastustavia oppeja ja yhtä säädyttömällä hävyttömyydellä vastustavat ja pilkkaavat sekä vanhan että uuden virsikirjan ihanimpia virsiä ja näissä lausuttuja puhtaasti lutherilaisia totuuksia sekä niissä löytyvää täysikelpoisimpaa, hengellisen elämän ilmauksia sisältävää runoutta, niinkuin esim. virttä N:o 17 ja lukemattomia muita. Vasta nykyään olen nähnyt tuon ylimielisen nerontuotteen; valtiopäivien aikana ei minulla vielä ollut siitä vihiäkään. Jos silloin olisin tietänyt siitä, niin en suinkaan olisi kummastellut Essenin rabulismia siellä. Nyt olen niihin määrin hämmästynyt heidän hurjaa menettelyään ja aherrustaan, etten voi odottaa kuin hyvin surkeita aikoja kirkkoraukallemme Suomessa. Jos meidän keskuudessamme vielä löytyisi elämää, voimaa, kykyä ja aikaa, niin pitäisi minusta jonkun siihen kykenevän kirjoittaa voimallinen kehoitus Suomen kansalle ja papistolle, että ne heistä, jotka vielä pitävät lutherilaisen uskon, opin ja tunnustuksen kalleimpana, isiltä saatuna perintönään, nostaisivat päänsä ylös ja tarkkaisivat ajan merkkejä sekä asettuisivat vakavasti vastustamaan sekä ylen suurta objektivismiä että liiallista subjektivismiä".

Virsikirjaehdotusta vastaan tehdyt, eri osista maata tulleet muistutukset lähetti senaatti arkkipiispa Bergenheimille, ja tämän kutsumuksesta kokoontui komitea uudelleen kesäkuussa 1863. Stenbäck ja Lille kaipasivat kovin Runebergiä, joka sairauden tähden ei voinut ottaa osaa kokouksen töihin. Päätettyään että ensinmainitut kumpikin kotona tarkastaisivat virsikirjaehdotusta vastaan tehtyjä muistutuksia, hajosi komitea toistaiseksi. Kuinka vähän Kihlmanin ja von Essenin ylimielinen hyökkäys ehdotetun virsikirjan vanhoillisuutta vastaan sai kannatusta komiteassa, osoittaa sekin päätös, että, huomioon ottamalla muotoa ja ajan yleisesti tunnustettuja vaatimuksia, säilytettäisiin vanhan virsikirjan kristillinen henki niin puhtaana ja hämmentymättömänä kuin suinkin sekä että siitä syystä poistettaisiin kaikki lauseet, jotka saattoivat synnyttää väärinkäsitystä ja levottomuutta.

Noudattaen tätä periaatetta, jonka hän alussa oli julki lausunut ja jota hän yhä edelleen täydestä vakaumuksesta kannatti, menetteli Stenbäck erittäin varovaisesti vanhojen virsien korjaamisessa. Hyvin hellävaraisesti kohteli hän Runebergin virsiä, joissa hän monesti kaipasi uskonnollista syvyyttä ja joiden korjaaminen siitä syystä tuntui hänestä paljon vaikeammalta kuin vanhojen virsien parantaminen, viimemainitussa työssä kun tavallisesti oli kysymyksessä vain vanhentuneen kielimuodon saattaminen ajanmukaisempaan asuun. Hyvänä apuna oli hänelle Lille, jonka kanssa hän näinä aikoina oli ahkerassa kirjeenvaihdossa ja joka heidän yhteisen työnsä vuoksi kesällä 1864 oleskeli hänen luonaan Isonkyrön pappilassa kolme viikkoa.

Arkkipiispa Bergenheimin kehoituksesta päätti Stenbäck painattaa virsikirjaehdotuksensa. Se valmistui painosta v. 1866. Tuskin on maassamme milloinkaan löytynyt toista hengelliseen kokemukseen ja samalla runoilijakykyyn nähden tämmöiseen työhön niin kykenevää miestä kuin Stenbäck. Tuntuu oudolta, että hän, jonka runokokoelmissa löytyvät kauniimmat Suomessa kirjoitetut hengelliset runot, virsikirjaehdotukseensa ei kirjoittanut kuin 5 omaa virttä. Tämä ei suinkaan riippunut yksinomaan siitä runoilijan käsityksestä, että uuteen virsikirjaan tulisi ottaa pääasiallisesti "kirkkomme vanhoja aarteita", vaan epäilemättä suuressakin määrässä siitäkin, ettei hän enää tuntenut halua runoilemiseen. Pääsyynä tähän oli silminnähtävästi hänen vuosi vuodelta huonontunut, nyttemmin hyvinkin heikko terveytensä ja tämän ohessa jonkunlainen arkuus purkaa ajatuksensa ja sisimmät tunteensa runon muotoon. Jollei ylimalkaan sovikaan sanoa, että Stenbäckin alkuperäiset virret ovat sepitetyt vasituisesti pietistisessä hengessä, eivät ne toiselta puolen ole ristiriidassa hänen aikaisemman uskonnollisen katsantotapansa kanssa, vaan pikemmin likeisestikin siihen liittyviä. Niinpä esim. seuraavat säkeet (Ruots. virsik. 274): "De säkras stora hop ur syndens sömn väck opp, De väckte lät i tro och hopp Förkofras till din ära" ("Herätä kaikki synnin uneen nukkuneet, Suo että myös jo heränneet Tunnossa edistyvät;" Suom. virsik. 327).

Stenbäckin virsikirjaehdotus ei saanut osakseen läheskään sitä huomiota; kuin Runebergin. Ainoa, joka koetti kiinnittää yleisön huomiota ensinmainitun virsikirjaan, oli varsinkin Pohjanmaan ruotsinkielisissä osissa lämpimästä herännäisyysmielisyydestään tunnettu kansakoulunopettaja _A. Svedberg_, joka toimittamassaan "Österbotten" nimisessä kansanlehdessä ja "Hufvudstadsbladetissakin" innokkaasti sitä puolusti. Mutta muut vaikenivat. Tämä koski Stenbäckiin, joka oli toivonut saavansa kustannukset maksetuiksi, vieläpä aikonut luovuttaa voiton kansakoulun perustamiseksi Isoonkyröön, hyvin kipeästi. Varsin tyytymätön oli hän siihenkin, että Sakari Topelius kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi, josta toimesta hän itse terveydellisistä syistä oli ollut pakotettu luopumaan. Tyytymättömyytensä uuden komitean töihin ilmaisi Stenbäck tapansa mukaan peittelemättä ja usein hyvinkin ankarin sanoin. Niinpä kirjoitti hän v. 1868 Lillelle: "Liitteestä en nyt tahdo enempää sanoa, koska varmana oletan, että jo ennakolta olette kirjoittaneet sen ettekä kai voi pitää mahdollisena siellä nyt -- pitojen y.m. välissä -- hätähätää sepittää virsiä pyhän Jumalan kunniaksi ja ihmisten kuolemattomien sielujen hyödyksi, tämmöinen työ kun välttämättömästi on toimitettava yksinäisyydessä Jumalan edessä, monissa rukouksissa, sisällisissä taisteluissa ja kiusauksissa."

Ei ehtinyt Stenbäck ennen kuolemaansa nähdä, kuinka paljon arvoa uusi virsikirjakomitea antoi hänen virsikirjalleen ja kuinka suuressa määrässä se käytti hyväkseen hänen tekemiään korjauksia. Näin ollen ei sovi oudoksua, että häneen kipeästi koski se näennäinen välinpitämättömyys, jolla yleisö oli sitä kohdellut. Jos tuossa hänen mielipahassaan oli itserakkauden arkuuttakin, niin on sekin helposti selitettävissä, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka huolellisesti ja heikkoja ruumiinvoimiaan säästämättä hän oli tätä työtä tehnyt. Ja kauniina, heränneen kristityn ajatuksia ilmaisevana todistuksena siitä, millä mielellä hän muisteli virsikirjatyötään, ovat hänen v. 1867 Lillelle kirjoittamansa sanat: "Sanottakoon siitä (virsikisaehdotuksesta) mitä tahansa; minä kiitän Jumalaa siitä, että hän minut siihen vaati, ja että jokainen oleellinen korjaus on tehty hänen silmiensä edessä ja rukouksissa kannettu hänen eteensä; ainakin _minulla_ on ollut hyötyä siitä, jos kohta ei kenelläkään muulla".

Mikäli asia koskee herännäisyyden historiaa, tulee meidän tähän silmäykseen virsikirjakomitean töihin vielä lisätä, että J. H. Roos, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Inkoossa, v. 1872 Schaumanin aikakauslehdessä "Sanningsvittnet" arvosteli 1868 vuoden virsikirjaehdotusta, muunohessa lausuen, että se muodollisessa suhteessa oli edellistä heikompi, mutta sisällykseen nähden sitä paljon parempi. Vastauksessaan myönsi Schauman, joka nimityksensä jälkeen Porvoon piispaksi (1865) oli kuulunut virsikirjakomiteaan, vieläpä ollut johtavana henkilönä siinä, että Roosin viimeistä virsikirjaehdotusta vastaan tekemät muistutukset monessa suhteessa olivat arvokkaita. Jo sitä ennen (1862) oli Roos _"Andliga Sånger"_ (Hengellisiä lauluja) nimisessä runokokoelmassaan antanut uuden todistuksen siitä, että hän pystyi tämänkaltaisia asioita arvostelemaan. Tämä tunnustettiinkin julkisesti, kun 1876 vuoden kirkolliskokous valitsi hänet ruotsinkielisen virsikirjakomitean jäseneksi. -- Roosin sepittämistä virsistä tapaamme muutamia käytännössä olevassa virsikirjassamme.

Vuodesta 1863 kuului muiden kera suomenkieliseen virsikirjakomiteaan myöskin K. K. von Essen.[Lähteitä: Lars Stenbäck, Om Paedagogien och dess närvarande ställning; Th. Rein, Johan Vilhelm Snellman, senare delen, 96-97; J. V. Snellmans samlade arbeten IV, 651-683; Litteraturbladet 1855 N:o 9 ja N:o 12; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I; V. T. Rosenqvist, Runebergs insats för åstadkommande af en ny svensk psalmbok i Finland; Biografinen nimikirja; Hornborg, Matrikel; Förslag till svensk psalmbok för de evankeliskt-lutherska församlingarna i Finland, granskadt av C. G. von Essen och Alfred Kihlman; A. V. Ingmanin kirje Alfr. Kihlmannille ja F. O. Durchmanille 19/4 61; Josef Österbladhin, V. L. Helanderin y.m. kertomukset Pohjanmaan heränneitten pappien ajatuksista uudesta virsikirjaehdotuksesta sekä von Essenin ja Kihlmanin arvostelusta; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 5/2 60 ja (luultavasti) 1864 (ilman päivämäärää).]

* * * * *

Harva herännäisyyden edustajista on niin tarkkanäköisesti ja laajaperäisesi seurannut hengellisen elämän virtauksia omassa maassamme ja ulkomailla kuin J. I. Bergh. Kaikesta päättäen hän luki paljon ulkomaankin kirjallisuutta. Hänen kantansa ilmaisee monesti suurtakin edistysmielisyyttä, jos kohta hän toiselta puolen kunnioittavalla rakkaudella tahtoi Säilyttää tosi lutherilaisuuden perintöä. Yksipuoliseen vanhoillisuuteen hän ei kuitenkaan viimemainittua näkökohtaa silmällä pitäen eksynyt. Herännäisyyden koulussa kasvaneena ei Bergh esim. hyväksynyt Saksan uuslutherilaisten käsitystä kirkosta, joka käsitys siihen aikaan oli saanut kannatusta Suomessakin. Muiden kera sitä edusti A. G. Borg, joka sitä puolusti muunmuassa Kuopiossa v. 1856 pidetyssä synodaalikokouksessa, jota tilaisuutta varten hän tässä hengessä oli kirjoittanut väitöskirjan otsakkeella _"Inledande betraktelser till augsburgiska bekännelsen"_ (Alustavia silmäyksiä Augsburgin tunnustukseen). Mitä Bergh ajatteli tähän kuuluvista asioista, esim. Ruotsissakin siihen aikaan väittelyn alaisesta uskonvapauskysymyksestä, näkyy seuraavista hänen veljelleen kirjoittamistaan sanoista: "Nurjamielisyys uskonvapautta vastaan on johdonmukainen seuraus uuslutherilaisten yksipuolisesti objektiivisesta käsityksestä kirkosta, josta seuraa mitä onnettomin sen ja valtion sekoitus ja sentähden myöskin kirkon opin ja järjestysmuodon väkivaltainen ylläpitäminen. Historian todistus Hildebrandin teokratian ja lutherilaisen kirkon caesareopapismin kieroudesta ei näy voivan taivuttaa tätä mielipidettä luopumaan Jumalan valtakunnan rakentamisesta ja ylläpitämisestä maailmallisella mahdilla ja lihan käsivarsilla. Tärkeintä kaikesta on kuitenkin, että tämä mielipide ei voi käsittää, mitä vahinkoa se tuottaa, että pidetään suuria ratsionalistijoukkoja kirkossa siinä levittämässä totuuden halveksimisen, kieltämisen, epäuskon ja maailmanmielisyyden myrkkyä, jolla he sitäpaitsi oikeammin ajatteleviinkin nähden estelevät ja kahlehtivat hengen, elämän ja voiman kirkossa. Sitävastoin ei sanottu mielipide käsitä, että uskonvapaus on ehdottomasti välttämätön senkintähden, että kirkosta voitaisiin perkata pois kaikki, mikä on julkisesti luopunnutta, vahingollista ja turmiollista, ja että moni semmoisen perkkauksen jälkeen aivan toisella mielellä ja halulla jälleen etsisi totuutta, tosi kirkon yhteyttä".

Mitään huomattavampaa ei Bergh kuitenkaan myöhempinäkään aikoina kirjoittanut. Hänen monet, kirkon ja yhteiskunnan eri aloille haaraantuvat tehtävänsä, joita kaikkia hän koetti hoitaa perusteellisen luonteensa vaatimusten mukaan, eivät suoneet hänelle aikaa eivätkä tilaisuutta siihen. Yksi Berghin puhtaasti teolooginen julkaisu kuitenkin löystyy. Tarkoitamme hänen Kuopiossa v. 1864 synodaalikokouksen tarkastettavaksi kirjoittamaansa väitöskirjaa _"Försök till granskning af det kyrkliga inspiratsionsbegreppet"_ (Kokeilu kirkollisen inspiratsiooni-käsitteen tutkimiseksi). Esitys on tieteellinen, mutta kankeanlainen, ja kirja käsittää ainoastaan 44 sivua. Kuinka vähän aikaa Berghillä oli sen valmistamiseen, näkyy siitäkin, että se vilisee painovirheitä. Itsenäisen tutkimuksen tuotteena ei tekijä myöskään sitä julkaissut, vaan mainitsee, että se on kirjoitettu "pappi Mehringin mukaan". Kaikesta päättäen ryhtyi Bergh syystä tai toisesta niin myöhään tähän työhön, että olisi väärin sen mukaan arvostella niitä tieteellisen kirjailijan edellytyksiä, joita hänessä löytyi. Muutamia kuukausia ennenkuin kysymyksessä oleva julkaisu ilmestyi painosta, kirjoitti hän veljelleen: "Hädässäni olen aikonut enemmän tai vähemmän itsenäisesti, vieläpä sanasta sanaan lainaamalla kyhäellä kirjoituksen inspiratsiooniopista Rudelbach ja Guericken aikakauslehdestä, miten kummalliselta lainatavaralla esiintyminen sitten näyttäneekin -- sillä hädällä ei ole mitään lakia". [Sukukirja; Jul. Imm. Bergh, Försök till granskning af det kristliga inspiratsionsbegreppet; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 18/5 57 ja 1864 (ilman päivämäärää).]

* * * * *

Heränneitten pappien ylimalkaan harvalukuisista kirjallisista tuotteista mainittakoon edellisten lisäksi vielä seuraavat.

V. 1875 julkaisi herännäismielinen _J. V. Johnsson_, joka siihen aikaan oli jumaluusopin lehtorina Kuopiossa, siellä s.v. pidettävää synodaalikokousta varten väitöskirjan otsakkeella _"Hemmets betydelse för det kristliga samhället"_ (Kodin merkitys kristilliselle yhteiskunnalle). Kirja, joka käsittää 51 sivua, sisältää vakavia, lasten kristillistä kasvatusta koskevia neuvoja ja hyviä pedagoogisia ohjeita. Tunnustusta ansaitsee varsinkin huomautus siitä vaarasta, joka loisväen ja yleensä tilattoman väestön lasten kodittomuuden takia uhkaa yhteiskuntaa. "Nyttemmin", lausuu tekijä, "ovat papit vapautetut yhteiskunnallisista toimista, heidän ei enää tarvitse pitää huolta seurakuntiensa taloudesta. Mitä toiminta-alaa voipi pitää heille sopivampana kuin kotia? Juuri kotien pitäisi olla papin huolen esineenä. En sitä tarkoita, että pappien tulisi tunkeutua kotielämään siellä neuvoillaan ja muulla vaikutuksellaan anastaaksensa itselleen isäntävallan. Koti on rauhoitettu ala; sinne ei saa pappikaan tunkeutua ilman perheenisän suostumusta. Ja jos tämä tahtoo käyttää häntä neuvonantajanaan, niin tulee papin aina muistaa, ettei hänellä ole oikeutta siellä esiintyä käskijänä, vaan että isäntä sekä jumalallisen että inhimillisen oikeuden mukaan on herrana kodissaan sekä vastuunalainen siitä, millainen tämä koti on. Olen sentähden sitä mieltä, ettei papin pidä puuttua kodin sisällisiin ja ulkonaisiin olosuhteisiin, mutta hänen tulee opettaen neuvoa niille, jotka aikovat perustaa oman kodin, mitä velvollisuuksia heillä tulevaisuudessa kodissa tulee olemaan. -- -- -- Arvelen sentähden, että papit ovat velvolliset saarnoissa ja kinkereillä teroittamaan kodin merkitystä."

Valaiseva ja monen seudun oloihin soveltuva on seuraava herännäisyyden menneitä vaiheita koskeva kohta kirjassa:

"Kotihartaus ei saa eksyä paljoon lukemiseen ja veisaamiseen eikä pitkiin teennäisiin rukouksiin. Edellinen synnyttää kyllästymistä ja väsymystä, viimemainittu totuttaa lasta teeskentelyyn. Se on järjestettävä niin, ettei se siihen osaaottajista tunnu pitkältä eikä teennäiseltä. Varsinkin tulee välttää, ettei se käy kaavamaiseksi, sillä semmoisena se on kaiken vakavamman jumalanpelon surma. Silloin se tuntuu vastenmieliseltä sille, jonka jumalanpelko on todellinen. Tämä vika se oli, joka viime herätysten aikoina sai aikaan sen, että kotihartaus useimmissa kodeissa, joissa vakava jumalanpelko syntyi, kokonaan hyljättiin. Jumalan sanan yhteinen viljeleminen siirrettiin kodista hartausseuraan, koska arveltiin, että sitä täällä vähemmin väärinkäytettiin. Kodeissa ottivat siihen osaa henkilöt, jotka eivät olleet niin vakavasti uskonnollisia; seuroissa elähytti sama harrastus kaikkia. Sentähden pidettiin konventikkelia parempana. Mutta seurauksena oli, että hartaus katosi kodeista ja sen mukana se kasvattava merkitys, joka sillä lapsiin nähden oli ollut. Jumalan sana ei saanut pyhittää kotielämää, ja siten syntyi eripuraisuutta ja riitoja. Lapset vieraantuivat Jumalan sanasta. Kodin pyhyys katosi ja se rauha, jonka sanan vilpitön ja vakava viljeleminen tuo mukanaan."

Mainitsemista ansaitsee niinikään herännäisyyden kasvattaman ja liikkeen menneitä vaiheita yhä edelleen rakkaudella muistavan _Jaakko Cederbergin_ lyhykäinen selitys _"Syntein anteeksi saamisesta"_, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1875 ja toinen 1876. Tekijä, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Jurvassa, oli huolella seurannut äärimmäisen laestadiolais-suunnan leviämistä Suupohjassa, ja hänen kirjansa tarkoituksena oli varoittaa kansaa eksymästä siihen. Vedoten raamattuun sekä monessa paikoin myöskin Lutheriin, esittää hän vakavin sanoin selvästi ja tyyneesti ajatuksensa. Huomattava on niinikään se puolueettomuus, millä hän arvostelee laestadiolaisuutta, jonka oppi juuri siihen aikaan oli kiivasten väittelyjen esineenä. Niinpä antaa hän jo esipuheessa tunnustusta K. A. Heikelin laestadiolaisuuden vaiheita käsittelevälle kirjalle "Kertomuksia hengellisistä liikunnoista Lapissa ja Pohjanmaalla", siitä muunohessa lausuen: "Varmaa on, että, jos K. A. Heikelin hengellisistä liikunnoista tekemä kirja on tosi, eli, oikeammin sanottu, jos sen opin uskolliset ovat sellaisia, joiksi heitä siinä kirjassa osoitetaan, niin on oppi täällä etelässä peräti erilaatuinen kuin pohjan-perillä. Niistä heränneistä, joitten oloja Heikel kuvailee, ei sovi olla paljon mitään moittimista, jos heitä rakkauden hengellä tutkitaan. Päinvastoin taidamme kaikki iloita liikunnosta, joka on niin hyviä hedelmiä vaikuttanut, kuin Heikel sanoo sen vaikuttaneen. Sillä harvoin ilmestyy hengellinen herätys niin puhtaana, ettei siihen takerru jotain inhimillistä kuonaa. Mutta toisin on täällä Vaasan tienoilla laita. Se oppi, joka näillä seuduilla on ilmestynyt, on väärä ja Lutherilais-seurakunnan oppia vastaan sotiva. Ei missään kristillinen rakkaus saata eikä saa sitä puolustaa. Se on väärä monessa kohden, erittäin syntein anteeksi saamisesta. Mutta vaikka oppi on harhaileva, vieläpä väärä, niin löytyy heidän joukossaan ihmisiä, joilla näyttää olevan vilpitön huolenpito sielunsa autuudesta. Se on myös muistettava, kun me istumme tuomiolle heidän ylitsensä." [Sukukirja; J. V. Johnsson, Hemmets betydelse för det kristliga samhället; Jak. Cederberg, Syntein anteeksi saamisesta.]

* * * * *

Miten erillään yleisisänmaallisista sivistyspyrinnöistä heränneet papit liikkeen alkuaikoina ylimalkaan tahtoivatkin pysyä, täytyi heidän myöhemmin yhä yleisemmin kiinnittää huomionsa niihin. Jota enemmän herännäisyys levisi ja jota useampien sivistysilmiöiden kanssa se joutui kosketuksiin, sitä enemmän vaati heiltä aika tässäkin suhteessa. Voipi sanoa, että ainoastaan yksi ala jäi heille vieraaksi: estetiikan ala. Se seikka, että niin suuri runoilija, kuin Lauri Stenbäck oli, kuului liikkeeseen, ei riitä kumoamaan tätä väitettä, sillä hyvin vähän huomiota sai hänen runoutensa osakseen heränneiltä, vaikka sen pohjasäveleenä oli särjetyn sydämen valitus ja kiitos Jumalan edessä. Muutamia muitakin vasituisesti runollisia luonteita löytyi heränneissä papeissa, L. J. Achrén, Jonas Lagus, J. H. Roos, O. V. Forsman ja ehkä lisäksi joitakin vähemmän tunnetuita, mutta ylimalkaan ei tämäkään kauniin ala näy vetäneen heitä puoleensa. A. V. Ingmania kyllä varsinkin hänen nuorempina aikoinaan viehättivät Kalevala-runot ja muut suomalaisen kansanhengen tämänkaltaiset tuotteet, mutta emme erehtyne, jos väitämme hänen niihin mieltyneen enemmän vasta heränneen suomalaisen kansallishengen kuin kauneudenaistinsa elähyttämänä. On kieltämätön totuus, että sivistyneet heränneet kirjeenvaihdossaan eivät vahingossakaan mainitse sanaakaan Runebergin runoudesta, eivät silloinkaan, kun koko maassa yleisesti tunnustettiin niiden verraton kultuurihistoriallinenkin arvo. "Vanhan puutarhurin kirjeiden" ajoilta asti merkitsi runoilijakuninkaan nimi heränneissä piireissä enemmän kristinuskon vastustajaa kuin muuta. Ja niissä harvoissa kodeissa, joissa hänen runojaan luettiin, eivät ne päässeet innostusta herättämään ja sydämiä lämmittämään, niinkuin muualla. Sanalla sanoen, runouden ala oli näissä piireissä vieras ala, johon ei oltu päästy perehtymään ja joka ei sentähden miellyttänyt.

Soitannollisia taipumuksia löytyi XIX vuosisadan herännäisyydessä paljon sekä kauneudestaan laajaltikin tunnettuja lauluääniä. Miten ahkerasti näitä lahjoja käytettiinkin heränneitten uskonnollisen seuraelämän palveluksessa, niin olisi voitu saada paljon enemmän aikaan, jos liike olisi hyväksensä käyttänyt maassa heränneen muun soitannollisen elämän saavutuksia ja huolellisemmin valvonut soitannon ja laulun taiteellista kehitystä omassa keskuudessaan.

Sanomattakin on selvää, että kuvaamataiteet olivat tämän ajan heränneille vielä vieraammat. Ainoat kuvat, joita heidän kodeissaan näki, olivat uskonnollisia ja niiden valintaa ei kauneudenaisti useinkaan päässyt määräämään. Tällä alalla, jos millään, karttoivat heränneet arasti kaikkea, joka ei ollut likeisessä yhteydessä heidän "maailmaa" vastustavan uskonnollisen katsantotapansa kanssa. Itsestään seuraa, etteivät he näin ollen myöskään ollenkaan seuranneet kysymyksessä olevien taiteiden alkavaa elpymistä maassamme eivätkä tähän kuuluvista asioista keskenään milloinkaan puhuneet.

Mutta jos taide jäikin XIX vuosisadan heränneiltä syrjään, ja jos he, niinkuin olemme nähneet, eivät tieteenkään alalla saaneet suuria aikaan, niin oli heidän vaikutuksensa, puhumattakaan heidän työstään uskonnollisella ja kirkollisella alalla, monen muun kulttuurielämän ilmiöön sitä tuntuvampi. Etupäässä on tässä muistettava, miten suuri herännäisyyden osuus on suomalaisen kansallisuusaatteen voittoon. Olemme monesti huomauttaneet, kuinka paljon tämän voiton saavuttamiseksi painoi vaa'assa se, että herännäisyys kaatoi maahan ne raja-aidat, jotka vanhojen, epäkristillisten ennakkoluulojen tukemina erottivat eri kansanluokat toisistaan. Ei mikään liike maassamme ole ollut niin kansanvaltainen tämän sanan kauniimmassa merkityksessä kuin herännäisyys. Ja juuri sentähden, että tämän kansanvaltaisuuden juuret olivat Jumalan sanassa, sai suomalaisuuden aate niin vakavan ja intohimoista vapaan pohjan kansan syvissä riveissä. Kansa ei noussut kapinaan ruotsinkielistä yläluokkaa vastaan sorretun kielensä puolesta, ei vedonnut lihan käsivarteen, kun J. W. Snellmanin herätyshuuto sille ilmoitti, mitkä oikeudet tällä kielellä Suomessa tulisi olla, vaan se astui taisteluun totuuden ja oikeuden sisällisen, Jumalan sanaan perustuvan voiman elähyttämänä. Ilmeistä on, että herännäisyyden merkitys tässä suhteessa oli arvaamattoman suuri. Tuskin ainoakaan herännäisyysliikkeeseen kuuluvista lukuisista papeista vastusti suomalaisuutta, ani harvat olivat välinpitämättömät tämän aatteen voitosta, useimmat kannattivat sitä koko sydämestään. N. K. Malmberg teroitti usein Helsingistä y.m. tulleille säätyläisvierailleen, miten välttämätöntä olisi, että he oppisivat suomea, [Kert. A. O. Törnudd, maisteri K. K. Svahn y.m.] 1877 vuoden valtiopäivillä tehdessään anomuksen Oulun Suom. Yksityislyseon hyväksi, nimitti J. I. Bergh itseään "harmaantuneeksi sotavanhukseksi suomalaisuuden riveissä", [Pappissäädyn pöytäkirjat 1877 vuoden valtiopäivillä.] K. O. Durchman, A. V. Ingman, Jos. Grönberg y.m. työskentelivät sydämen lämmöllä tämän aatteen puolesta, K. K. von Essen teki 1863-64 vuoden valtiopäivillä anomuksen suomenkielen käyttämisestä opetuskielenä suomenkielisissä seuduissa olevissa kouluissa sekä virastoissa, [Pappissäädyn pöytäkirj. 1863-64 ja 1877 v. valtiopäivillä.] ja niistäkin liikkeeseen kuuluneista tai kuuluvista papeista, jotka huonosti osasivat suomea, esiintyi moni, Lauri Stenbäck, [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck y.m.] Alfred Kihlman y.m., suomalaisuuden lämpimänä ystävänä ja tarmokkaana kannattajana. Muistettava on vihdoin varsinkin se, että heränneet papit sointuvalla kansankielellä pitämillään saarnoilla sekä suomentamalla paljon hartauskirjallisuutta kielellisessäkin suhteessa ovat tehneet tienraivaajan työtä ja etenkin sillä tavoin voimallisesti auttaneet suomalaisuuden asiaa eteenpäin.

* * * * *

Heränneitten pappien julkiseen toimintaan kuuluu vielä ennen heistä antamiemme tietojen lisäksi heidän toimensa valtiopäivillä ja kirkolliskokouksissa. Yhden heistä, J. F. Berghin, tapaamme jo tammikuun-valiokunnan jäsenenä (1862). Samanlaiseen toimeen valittiin myöskin J. I. Bergh, joka kuitenkin oli estetty sitä vastaanottamasta. 1863-64 vuoden valtiopäivillä edustivat nämä Savon herännäisyyden merkkimiehet pappissäätyä, ja varsin huomattava oli heidän esiintymisensä sekä valiokunnissa että säädyn istunnoissa. Jos he joskus, niinkuin esim. pitkäksi venyneessä väittelyssä naimattoman naisen täysi-ikäisyys-ijästä, hänen naimaoikeudestaan y.m. tämän kanssa yhteydessä oleviin esityksiin nähden tuntuvatkin vanhoillisilta, sisältävät heidän lausuntonsa tässäkin paljon mietittävää. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia otteita heidän kysymyksessä olevista puheistaan. J. I. Bergh lausui muunohessa: "Hämmästyttävä epätieteellisyys on tullut näkyviin nyt esitetyissä sekä kirjallisissa että suullisissa lausunnoissa, kun naisen yhdenarvoisuus miehen kanssa ja hänen ihmisarvonsa on sekoitettu käsitteeseen, jonka sisältönä on hänen yhteiskunnallinen täysi-ikäisyytensä. On todellakin mitä suurinta epätieteellisyyttä, kun luullaan voitavan sielutieteellisillä perusteilla päästä naisen yhdenarvoisuuteen miehen kanssa, vieläpä hänen asettamiseen tätä korkeammallekin, ja siten kielletään se tieteen, kristinuskon ja kokemuksen tunnustama totuus, että nainen on 'heikompi astia'." Säädyn tässä kysymyksessä tekemää päätöstä vastaan pani Bergh vastalauseen, jossa hän muunmuassa lausui: "Jotta ei kuitenkaan kukaan mielipiteeni johdosta naimattoman naisen suhteesta vanhempien loukkaamattomaan naittajaoikeuteen väärin käsittäisi sitä näkökantaa, jolta minä arvostelen naisen asemaa yleensä tässä maallisessa elämässä, tahdon edellistä lausuntoani selvittääkseni lisätä, että asetan naisen siveellisenä henkilönä samalle asteelle kuin miehen, arvellen täten antaneeni hänelle täyden arvonsa. Mutta pitää säännönmukaisena sitä, että nainen yhteiskunnassa olisi vapautettu siitä alistetusta asemasta, johon Herra Jumala on asettanut hänet ei vain Aatamille ja Eevalle lausumallaan, vaan heissä koko mies- ja naissukua koskevalla sanalla: 'miehesi puoleen pitää sinun halusi oleman ja hän on sinua vallitseva', sitä en mitenkään voi enkä luule sitä koskaan voivani, niin kauan kuin sanotut ohjesanat löytyvät 1 Moos. 3 luv. 16 v. Tämän mielipiteen mukaisesti vastustan jyrkästi kaikkia sellaisia uudenaikaisia emansipatsiooni-pyrintöjä, esittäkööt niitä sitten miehet tai naiset, jotka tarkoittavat naisen vapauttamista tuollaisesta miehestä riippuvasta asemasta, johon Jumalan ihmisille julistama sana ja hänen heille säätämänsä järjestys on hänet asettanut: sillä minä edellytän varmuudella, että kun nainen, joka kehittyy raamatun opista poikkeavissa emansipatsiooni-pyrinnöissä, on saavuttanut päämääränsä, näiden pyrkimystensä huipun, niin on hän naisen täydellinen irvikuva, s.o. nainen syvimmässä alennustilassaan." Vastalauseen säädyn tässä kysymyksessä tekemää päätöstä vastaan teki myöskin J. F. Bergh, johon yhtyivät Sakari Castrén sekä pari muuta säädyn jäsentä. Tässä vastalauseessa sanotaan muunmuassa: "Sitä säädöstä, ettei vanhempien suostumusta naimattoman tyttären avioliittoon vaadita kuin siinä tapauksessa, 'että hän oleskelee heidän kodissaan ja syö heidän leipäänsä' ei voi yhdistää siihen ehdottomaan kunnioitukseen isää ja äitiä kohtaan, minkä Jumalan lain 4:s käsky vaatii. Mutta se sotii myöskin Vanhan testamentin hurskasten esimerkkiä ja Uuden testamentin selvää oppia vastaan. Nämä ovat epäilemättä määränneet vanhan lainsäädäntömme määräykset tässä kohden. -- -- -- Älköön sanottako, että ennenmainitut käskyt ja säädökset koskevat vain niitä aikoja, jolloin ihmisten katsantotapa ja silloiset olosuhteet tekivät ne välttämättömiksi. -- -- -- -- Uskomme kyllä, että filantropinen tunto ja inhimillinen ajatussuunta kaikkina aikoina tässäkin suhteessa ovat tahtoneet kulkea omaa tietänsä. Mutta apostoli Paavali ja vanhat lainsäätäjät -- -- -- ovat kuunnelleet toista korkeampaa ääntä kuin inhimillisen tunnon ja yleisen mielipiteen ääntä."

Kuinka vakuutetut Bergh-veljekset sekä Sakari Castrén olivat siitä, että Jumalan sana ehdottomasti vaati heiltä tämmöistä esiintymistä tässä kysymyksessä, näkyy seuraavista J. F. Berghin kysymyksessä olevan väittelyn johdosta pappissäädyn istunnossa Otto Clevelle kirjoittamista sanoista: "Yhä selvemmäksi käypi, ettei säätyveljiemme enemmistö paljoakaan kysy, mitä Jumala tahtoo. Meidän (hänen, J. I. Berghin ja Castrénin) täytyy tuon tuostakin lyödä rintoihimme."

Pietismin vakavan jyrkkä kanta syntiin nähden tulee mitä selvimmin näkyviin monissa Bergh-veljesten, Sakari Castrénin ja K. F. Stenbäckin lausunnoissa. Paitsi heitä olivat herännäisyyden koulua käyneistä miehistä myöskin K. K. von Essen ja Jos. Grönberg näillä ensimmäisillä valtiopäivillä, mutta he esiintyivät verraten harvoin ja varsinkin ensinmainittu useimmiten taloudellisissa kysymyksissä, eivätkä niin jyrkästi pietistisessä hengessä kuin heidän yllämainitut säätyveljensä.

On mielenkiintoista nähdä, millä johdonmukaisuudella heränneet papit näillä valtiopäivilläkin kirkkolakiehdotukseen nähden puolustivat sitä kantaa, jolle liikkeen edustajat alusta alkaen olivat asettuneet. Tämä tulee näkyviin esim. heidän lausunnoissaan kirkkorangaistukseen nähden tehtyjen ehdotusten johdosta. Lempeä J. F. Bergh esim. asettuu miltei Vanhan testamentin kannalle, kun on kysymys lapsenmurhasta säädetyn rangaistuksen lieventämisestä. Miten hän käsitti velvollisuutensa tähän kysymykseen nähden, näkyy seuraavista hänen Otto Clevelle kirjoittamistaan sanoista: "Jumalaa rukoillen olen päättänyt huutaa niin äänekkäästi kuin suinkin raamatunvastaista esitystä vastaan. Tämä tapahtui viimein, kun oli kysymys lapsenmurhasta, jonka rikoksen luonnetta kuvaamaan oli käytetty vain filantropisia järkisyitä kokonaan syrjäyttämällä raamatun sanat. Ääneni ei ole tullut kuulluksi, mutta olen kuitenkin arvellut, että minun tuli puhua ainakin tunnustuksen tähden."

Saman Jumalan vanhurskautta puolustavan katsantotavan vaatimina lausuivat Bergh-veljekset sekä Castrén, niinkuin muutkin herännäisyyssuunnan miehet, protestin sitä mielipidettä vastaan, joka vastusti vetoamista järjestysvaltaan lepopäivän rauhan ylläpitämiseksi. Huomattava on niinikään heränneeltä taholta nostettu vaatimus, että papit vapautettaisiin heidän hartioilleen lasketuista kaikenkaltaisista yhteiskunnallisista toimista, jotka estivät heitä käyttämästä aikaansa yksinomaan sielunpaimenen painaviin tehtäviin. Tähän kysymykseen kiinnittivät esim. K. F. Stenbäck ja Sakari Castrén huomattavilla lausunnoilla säädyn huomiota. Heränneitten sielunpaimenina olivat he tottuneet siihen käsitykseen, että papin viralliset tehtävät ovat vain pieni osa hänen työstään sielunpaimenena.

Varsinkin yhdessä kysymyksessä esiintyi J. F. Bergh tulevaisuuden miehenä. Tarkoitamme hänen lausuntoaan hallituksen esityksen johdosta viinan valmistuksesta. Muut heränneet papitkin asettuivat vielä hieman välittävälle kannalle, jos kohta he lämpimästi puhuivatkin viinan kirouksesta. J. F. Bergh meni pitemmälle kuin kukaan muu, vaatien ehdotonta viinanvalmistuskieltoa. Hän ei turhaan ollut läheltä seurannut ja mieleensä kätkenyt maamme ensimmäisen varsinaisen raittiusmiehen, H. Renqvistin väsymätöntä taistelua "viinan kauhistusta vastaan". Berghin lausunnon pääkohdat olivat seuraavat:

"Se vakaumus, että viinan n.s. kohtuullinen nauttiminen on ainakin tarpeetonta ja hyödytöntä, pääsee yhä yleisemmin vallitsevaksi mielipiteeksi maamme rahvaassakin. Olivathan esi-isämme voimallista ja rotevaa kansaa, ennenkuin heillä oli viinaa. Ja ne nykyajan työmiehet, jotka eivät viljele viinaa, eivät suinkaan sentähden ole työhön kykenemättömämpiä, vähemmän kestäviä ja vähemmän karaistuja, sairaampia ja heikompia, kuin viinan käyttäjät. -- -- -- Tarvitseeko minun monin sanoin puhua viinan väärinkäyttämisen onnettomista seurauksista; siitä ruumiinvoimien heikontumisesta, siitä sielun veltostumisesta ja henkisestä alennuksesta, siitä köyhyydestä, niistä onnettomista avioliitoista, siitä laiminlyödystä lasten kasvatuksesta, niistä taudeista ja ennenaikaisista kuolemantapauksista, niistä mielenhäiriöistä, itsemurhista, lisääntyneistä rikoksista ja siitä syystä täyteen ahdatuista vankiloista, minkä laajalti tavattava viinan väärinkäyttäminen meidänkin maassamme on saanut aikaan? Toivoisin, että kaikki, jotka osaavat lukea, tutustuisivat pieneen, Ruotsissa joku aika sitten ilmestyneeseen kirjaan otsakkeella 'Viinan himosta ja viinan juomisesta Ruotsissa', jonka on kirjoittanut -- -- -- Magnus Huss."

Kerrottuaan tämän kirjan sanoja Pohjois-Amerikassa viinanpolton lakkauttamisesta saaduista kokemuksista, jatkoi Bergh: "Olen palvellut Uudenmaan, Mikkelin, Kuopion, ja Viipurin lääneissä sekä tuttaviltani, joita minulla näissä seuduissa vielä on, saanut kuulla samoista kokemuksista viinanpolton lakkauttamisen johdosta, jonka lakkauttamisen aiheuttivat katovuosien tähden annetut asetukset, sekä siitä että vanhat turmiolliset viinan väärinkäyttämisen seuraukset heti näyttäytyivät, kun kieltoaika loppui. Minä ja epäilemättä me kaikki tiedämme, että viinanryyppääjät itse tai ainakin useat heistä, jos kohta alussa vastoin tahtoaan, ovat päässeet kokemaan, miten viinan poistaminen on hyödyttänyt heidän terveyttänsä, tapojansa ja varallisuuttansa, ja he ovat toivoneet, että Jumala taivuttaisi lainsäätäjäin sydämet kokonaan kieltämään viinan valmistuksen. Näillä syillä rohkenen mitä vakavimmin ehdottaa, että sekä kotitarve- että tehdasviinan poltto maassamme, lakkautettaisiin, poikkeuksena vain se, jota tarvitaan lääketieteellisiä ja teknillisiä tarkoituksia varten. Kernaasti mahdamme me, joille ruokaryyppy näihin asti on ollut niin mieluinen ja hyvänmakuinen, uhrata sen niin tärkeää tarkoitusta varten, sitä suuremmalla syyllä kun meidän täytynee myöntää seuraavien mainitusta kirjasta lainattujen sanojen totuus: 'Tärkein on varmaankin kirkon palvelijain antaman esimerkin vaikutus. Niinkauan kuin pappi viljelee viinaa vaikka kuinka kohtuullisesti, ei voi hän opillaan ja varoituksillaan sanankuulijoissaan vaikuttaa viinan väärinkäyttämisen poistamista. Luopukoon hän itse tästä alhaisesta nautinnosta, niin on hänen työnsä tuottava siunauksesta rikkaita hedelmiä. Hän on saava paljon siunausta sen vähän sijasta, josta hän on luopunut, sen vähäpätöisen sijasta, josta hän on näyttänyt voivansa kieltäytyä. Sillä tavoin tulisi lainsäädäntö hyvin yksinkertaiseksi eikä tarvittaisi laveasti väitellä siitä, mistä rahat ovat otettavat kansakouluihin ja muihin hyödyllisiin laitoksiin, sillä yksin viinan poistamisen kautta saadut säästöt riittänevät siihen'."

Tätä jyrkkää kantaa vastaan, jota S. Castrén ja jotkut muutkin väittelyn aikana yhä enemmän lähentelivät, esitettiin paljon vastasyitä. Muiden kera huomautti J. I. Berghkin niistä epäkohdista ja vaikeuksista, joita hänen veljensä ehdotus olisi omiaan synnyttämään. Kaikkia näitä huomautuksia vastaan puolusti itseään J. F. Bergh niin voimallisesti, että hän äänestyksessä sai 9 ääntä ehdotuksensa puolelle. Näistä äänestäjistä oli ainakin Castrén yksi. Enemmistön päätöstä vastaan pani Bergh vastalauseen.

Mitä heränneitten pappien esitysten muotoon tulee, on myönnettävä, ettei kumpikaan Bergh-veljistä ollut etevä puhuja. Etenkin J. I. Berghin esitystapa oli raskasta ja liian laveaa, ja sama vika haittaa, jos kohta vähemmässä määrässä, J. F. Berghinkin valtiopäiväpuheita. Sitä syvällisempää ja kristinuskon ytimeen suoranaisemmin tähtäävää kuin ehkä kenenkään muun silloisen pappissäädyn jäsenen lausuntojen johtavat aatteet on heidän puheensa sisältö. Harvinaisen voimallisesti ja sitäpaitsi huomattavan täsmällisesti ja loogillisesti puhui K. F. Stenbäck. Muodollisessa suhteessa sujuvia ja sanojen valintaan nähden tarkkoja ovat niinikään von Essenin ja Castrénin puheet.

Tarkastaessamme pappissäädyn pöytäkirjoja 1863-64 vuoden valtiopäivillä, johtuu ajatus heti alussa heränneitten käsitykseen alamaisten suhteesta esivaltaan. Olemme ennen viitanneet siihen, että he ylimalkaan mitä jyrkimmin vastustivat kaikkea, joka kaukaakaan asettaisi heidän lojaalisuutensa epäiltävään valoon. Tämä lojaalisuus pistää silmään liikkeen kiihoittavien käräjäjuttujenkin aikana. Ja sama oli heidän katsantotapansa myöhempinäkin aikoina. Kuvaava on esim. seuraava kohta muutamassa J. I. Berghin v. 1863 kirjoittamassa kirjeessä: "Mitä tuleekaan ajatella ja sanoa sanomalehtimiehistämme, varsinkin räyhäävistä _suomenkielisistä_, jotka peittelemättä ja huutaen ilmaisemallaan myötätuntoisuudella Puolan hurjaa kapinaa kohtaan tarkoituksella syöttävät kansalle kapinallisia aatteita. Näkyy, että he johdonmukaisesti kasvattavat kansaa kapinaan -- tulevaisuudessa". Mitä suurinta varovaisuutta noudattivat heränneet ylimalkaan sanojenkin valinnassa, kun oli kysymyksessä esivallasta ja varsinkin hallitsijasta puhuminen j.n.e. Mutta kuultiinpa 1863-64 vuoden valtiopäivillä tässä suhteessa heidän ryhmästään vastakkaiseenkin suuntaan meneviä lausuntoja. Olemme ennen (IV, 278) huomauttaneet J. F. Berghin kirjeestä "von Essenin ja muiden rabulismista". Muissakin hänen näiltä valtiopäiviltä kirjoittamissaan kirjeissä löytyy samankaltaisia huomautuksia. Samalle kannalle asettuu kirjeissään myöskin J. I. Bergh. Essenin lausuntoja ei kuitenkaan pidetty hyvinkään vaarallisina, mutta sensijaan herättivät muutamat K. F. Stenbäckin sanat suurta hämmästystä, ne kun säädyn puhemiehen ja useimpain sen jäsenten mielestä olivat valtiollisesti vaarallisia. Jo siinä istunnossa, joka käsitteli kysymystä painoasiamiehen ilmoituksesta sanomalehdille, että kertomukset valtiopäivien toiminnasta joutuisivat rajoittavien supistusten alaisiksi, teki Stenbäck vakavan muistutuksen tätä toimenpidettä vastaan. Kertomalla muutamia kohtia keisarin valtaistuinpuheessaan Suomen kansalle vakuuttamastaan luottamuksesta, hän näet lausui:

"Ken epäilee näiden Hänen Majesteettinsa ihanien, sydämiin kätkettävien sanojen vilpittömyyttä? Jokainen rehellinen suomalainen on, niinkuin toivon, vakuutettu siitä, että ne ovat kotoisin sydämen syvyydestä ja todella semmoisiksi tarkoitetut. Kuinka on sentähden mahdollista, että Hänen Majesteettinsa heti sen jälkeen, kun hän ne on lausunut, olisi suostunut kovennettuun sensuuriin valtiopäivien keskustelujen vapaata esittämistä vastaan sanomalehdissä! On selvää selvempää, että tämä käsky herättää kipeätä levottomuutta ja epäilystä jokaisen rehellisen suomalaisen povessa sekä että sen täytyy häiritä sitä _luottamusta_, joka nyt on olemassa korkeasti rakastetun, Armollisimman Suuriruhtinaamme ja meidän välillä. Tätä ei mitenkään voi muulla tavoin selittää kuin siten, että Hänen Majesteettiansa on eksytetty ja johdatettu harhaan. Kuka on sen tehnyt? Suuriruhtinaamme tunnustaa meidät _rehelliseksi_ ja _uskolliseksi_ kansaksi, mutta omat miehemme eivät tahdo suoda Suomen kansalle iloa saada todellisesti osoittaa, että valtiopäiväasioitten vapaa arvosteleminen sekä vahvistaa rakkautta hallitsijaan että kehittää Suuriruhtinaskunnan menestystä. Vilpitön ajatukseni on sentähden, että Suomen kansan luottamusmiesten näillä valtiopäivillä tulee poistaa se tahra, joka valtaistuimen edessä on isketty kansaamme."

Vielä jyrkemmästi esiintyi Stenbäck, kun oli kysymys valtiopäivien suhteesta valtiovarojen hoitoon. Hänen käyttämistään "sopimattomista mahtisanoista" eivät pöytäkirjat mainitse muita kuin "lahonut valtiolaitos", mutta keskusteluista käy selville, että puhemies keskeytti hänet. Niinikään tiedetään, että Stenbäck pakotettiin säädyltä pyytämään anteeksi varomattomia sanojaan. Tämän katsantotavan jyrkin vastakohta heränneitten piirissä eduskunnassa on J. I. Berghin 1877 vuoden valtiopäivillä tekemä ehdotus, jonka säädyt sittemmin hyväksyivät, että miljoona Suomen markkaa annettaisiin Venäjän armeijan silloisessa sodassa turkkilaisia vastaan haavoitettujen avuksi.

Muutoin huomaa selvästi, etteivät pappissäädyn keskustelut myöhemmillä valtiopäivillä kanna samaa läpeensä uskonnollista leimaa, josta tämän säädyn istunnot ensimmäisillä valtiopäivillä tunnetaan. Se seikka, ettei J. F. Bergh silloin enää ollut mukana, ei tietysti ratkaise asiaa, jos kohta hänen valtaava kristillinen persoonansa olikin omiaan voimallisesti tukemaan kaikkia niitä, jotka tahtoivat ohjata keskustelut uskonnolliseen suuntaan, vaan riippuu erotus pääasiallisesti siitä, että taloudellisten kysymysten luku lisääntymistään lisääntyi. Myöhemmilläkin valtiopäivillä oli herännäisyydelläkin edustajia -- J. I. Bergh, O. H. Helander, Sakari Castrén, F. O. Durchman y.m., -- mutta hekin olivat pakotetut kohdistamaan huomionsa niin moniin käytännöllisiin ja taloudellisiin toimiin, ettei heidän uskonnollinen kantansa niin selvään tule näkyviin kuin ensimmäisillä valtiopäivillä. Se vain tiedetään, että valtiopäivätyöt ylimalkaan tuntuivat heistä hyvinkin vastenmielisiltä ja heidän uskonnollista elämäänsä häiritseviltä. Tämä sävel kuuluu selvästi esim. seuraavasta O. H. Helanderin veljelleen 1877 vuoden valtiopäiviltä kirjoittamasta kirjeestä:

"Täällä olen nyt Helsingissä valtiopäivillä enkä voi asemastani valtiopäivämiehenä muuta sanoa kuin: qvid Saulus inter prophetas? (mitä tekee Saulus profeettain joukossa). Jos luon katseeni oikeaan tai vasempaan, kohtaavat minua tiede ja periaatteet ja niitä katsella töllistän kuin lehmä uutta veräjää. Mitä näihin asti on tapahtunut säädyn istunnoissa, ei ole mistään arvosta, eikä minulla vielä ole ollut syytä esiintyä. Asemaani olen koettanut käsittää siten, että kykyni mukaan koetan seurata asioita, muodostaa mielipiteeni ja äänestäessä lasken ääneni vaakaan. Tällä tavoin en suinkaan tule huomatuksi, mutta kuinka toivonkaan pysyväni huomiota-herättämättömänä, niin vähän huomattuna, ettei kukaan tietäisi minusta mitään. Niin myöskin mikäli asia koskee täkäläistä kristillistä elämää. Vieraita kieliä kuulee tälläkin alalla. Castrén on minulle hyvä veli ja ystävä, vanhoista ystävistä ovat Otto Hjelt ja hänen rouvansa vielä niinkuin ennen. Mitä muihin tulee, niin -- -- se teologia, se teologia, kuinka pettävä portto se onkaan! -- -- -- Kirkkolaista jatkuu kuumia väittelyjä valiokunnassa. On huolestuttavaa, miten kirkkolakimme käynee. Vapaamieliset tahtovat anastaa kaikki eivätkä soisi kirkko-raukallemme mitään."

Heränneitten esiintyminen kirkolliskokouksissa ei ole omiaan herättämään suurempaa huomiota. Toiset heistä, niinkuin esim. J. I. Bergh, K. K. von Essen, Josef Grönberg, henkikirjuri K. A. Malmberg (IV, 92-93) käyttivät ahkerasti sananvuoroa, toiset, niinkuin V. L. Helander, J. V. Johnsson (IV, 285), K. F. Pfaler (III, 571), H. K. T. Brofeldt (IV, 110) harvoin tahi ei kertaakaan. Se aika on mennyt, jolloin heränneet yhtenä miehenä, niinkuin 1842 vuoden pappeinkokouksessa Turussa, esiintyivät erityisenä, kaikista muista eroavana joukkona. Heidän silloin edustamiaan mielipiteitä kannatetaan jo monessa suhteessa valtion ja kirkon kokouksissa, jos kohta toiselta puolen myöskin on myönnettävä, että herännäisyydessä tapahtunut hajaannus suuressa määrässä on estämässä tuota yksimielisen jyrkkää taistelua totuuden ja oikeuden puolesta, josta XIX vuosisadan herännäisyyden aikuisemmat vaiheet tietävät niin paljon kertoa. [Sukukirja; Biografinen nimikirja; Pappissäädyn pöytäkirjat 1863-64, 1867, 1872 ja 1877 vuoden valtiopäivillä; 1876 vuoden kirkolliskokouksen pöytäkirjat; Josef Grönbergin y.m. kertomukset 1863-64 vuoden valtiopäivistä; J. F. Berghin kirjeet Otto Clevelle 28/11 63 ja 13/9 64; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille toisena pääsiäispäivänä 1863; O. H. Helanderin kirje Reinhold Helanderille 14/2 67.]

VII.

Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita v. 1860 jälkeen.

Tiedustellessamme Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme itsestään ymmärrettävistä syistä niihin miehiin, joiden kautta Jumala ylläpiti tätä liikettä niinäkin vaikeina aikoina, jolloin sen nuoruuden into ja miehuudenajan voima olivat antaneet sijaa vanhuuden väsyneille päiville, ja syksyn myrskyt uhkasivat hävittää kaikki. Ensimmäisenä näistä miehistä astuu silloin eteemme Juhana Fredrik Bergh. Hänkin on jo vanhentunut, hänen ruumiinvoimansa ovat riutuneet ja monet raskaat murheet levittävät usein syksyn pimeää hänen mieleensä, mutta hänen henkensä valvoo, ja odottaessaan Herransa tuloa tekee hän loppuun asti yhtä ahkerasti sitä heränneen paimenen työtä, jolle hän jo nuorena on elämänsä vihkinyt.

Olemme huomauttaneet Berghin työstä valtiopäivillä sekä nähneet, miten huolellisesti hän koetti perehtyä eduskunnan käsiteltävinä oleviin kysymyksiin. Mutta näidenkin toimien aikana seurasi hän tarkasti seurakuntansa asioita, ahkerasti kirjoittaen kirjeitä ja toimittaen muulla tavoin ohjeita ja neuvoja sanankuulijoilleen. Varsinkin muisti hän niitä, joille hän oli uskonut johtajantehtäviä heidän keskuudessaan. Huomattavin näistä oli hänen vävynsä O. H. Cleve (III, 499), joka vuosina 1859-64 toimi ylimääräisenä pappina Rantasalmella. Ja kotona ollessaan oli Bergh yhtä ahkera ja huolellinen paimentyössään, kuin miehuutensa paraina päivinä. Mutta surulla täytyi hänen kokea, että hengellinen velttous vuosi vuodelta sai yhä enemmän sijaa seurakunnassa, jos kohta siinä vielä eloakin näkyi. Bergh oli järjestyksen mies. Siltäkin kannalta katsoen loukkasi häntä kovin esim. se, että paljon ihmisiä jumalanpalveluksen aikana kokoontui juttelemaan seurakuntataloon sekä yksityisten kirkon läheisyydessä oleviin asuntoihin. Muutamassa kirjeessä [J. F. Berghin kirje O. II. Clevelle 15/11 64.] valittaa hän sitä, ettei hän virkamiehiltä, joiden puoleen hän tuon huonon tavan poistamiseksi oli kääntynyt, ollut saanut mitään apua. "Kummallista", lausuu hän tämän johdosta, "ettei valtio tahdo käsittää, että kirkko on siveellisyyden perustus ja että siveellisyys on valtion perustus".

Joulukuussa 1863 määrättiin O. H. Cleve jumaluusopin lehtoriksi Jyväskylän alkeisopistoon. Hänen poismuuttonsa Rantasalmelta sai aikaan huomattavan aukon seurakunnan hengellisissä oloissa ja tuntui raskaalta varsinkin sen vanhasta kirkkoherrasta. Paitsi sitä, että näet Bergh oli erittäin mieltynyt tähän vakavamieliseen ja hartaasti uskonnolliseen mieheen, viihtyi hän siitäkin syystä hänen seurassaan, että Cleve oli opinnoille altis sekä tarkasti, niinkuin hänen appensakin, seurasi aikansa hengellisen elämän virtauksia ja muita niiden kanssa yhteydessä olevia yleisinhimillisiä kysymyksiä. Niinpä esim. hänen jumaluusopinlehtorinvirkoja varten kirjoittamansa väitöskirja _"Försök att historiskt belysa läran om prestaembetet"_ (Koe historiallisesti valaista oppia papin virasta), joka painettiin 1863, tuotti Berghille paljo iloa, samoinkuin hänen tälle ajan polttavissa kysymyksissä julkilausumansa mielipiteet. Usein kirjoittivat he toisilleen. Varsinkin Cleve pyysi kaikissa tärkeissä kysymyksissä neuvoa vanhalta, valistuneelta apeitaan. Eikä tämä kieltäytynyt vastaamasta. Mielenkiintoista on lukea näitä Berghin Clevelle kirjoittamia kirjeitä. Ne ilmaisevat paitsi tuota syvällisen hellää, hänelle niin ominaista uskonnollisuutta, joka aina on kirjeiden pohjasävelenä, tarkkaa huomiokykyä ja avonaista silmää mitä erilaisimpia ilmiöitä käsittämään. Monesti näkyy niissä, samoinkuin Berghin muissakin kirjeissä, myöskin erinomaisen tarkkaa kaukonäköisyyttä ja aina mitä uskollisinta myötätuntoisuutta kansan olojen parantamiselle, niin hengellisten kuin aineellisten puutteiden poistamiselle. Hän tahtoo kehittää ja sivistyttää kansaa, mutta samalla kiinnittää sitä niihin toimiin ja töihin, joista sen toimeentulo ennenkin on riippunut. Huomattava on tähänkin nähden hänen vasta mainitsemamme O. H. Clevelle kirjoittamansa kirje. [15/11 64.] Viimemainittu, joka vasta oli muuttanut Jyväskylään, oli kirjoittanut Berghille siellä perustetusta kasvatusopillisesta seurasta, joka ohjelmaansa näkyy ottaneen myöskin maalaiskansan johtamisen kirjallisiin harrastuksiin. Tämän johdosta kirjoitti Bergh: "Tuottakoot kokouksenne hyötyä myöskin hengelliselle elämälle! Minä tulen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että n.s. sivistys ilman tosi jumalanpelkoa ei ensinkään hyödytä. Se tuottaa vain vahinkoa ja turmelusta, sen näkee täälläkin. Se on esteenä myöskin taloudelliselle edistymiselle. Ne, jotka siitä ovat päässeet osallisiksi, karttavat ja häpeevät työtä ja pitävät laiskuutta hyveenä, kun vain voivat saada säätyläisten vaatteet yllensä. Pedagoogiselle yhdistykselle tulee huomauttaa tätä. Irstaimmat Helsingissä ovat juuri ne, jotka ovat saaneet tämmöisen kasvatuksen. Siltä alkaa näyttää myöskin täällä maalla. Ainoastaan heränneet palvelijat tyytyvät toimittamaan tavallista talonpojan työtä, riihenpuintia ja karjanhoitoa."

Maassamme näinä aikoina heränneeseen harrastukseen kansan sivistyksen korottamiseksi, joka harrastus pari vuotta myöhemmin synnytti kansakoululaitoksemme, otti Bergh innokkaasti osaa. Jo nuorena pappina oli hän, niinkuin ennen (I, 152) olemme maininneet, vankilansaarnaajana Kuopiossa tullut siihen vakaumukseen, että useimpain rikosten syynä olivat kerjuu ja puute. Tämä vakaumus johdatti hänet ensin (I, 340) pyhäkoulujen perustamiseen sekä monenkaltaisiin toimiin kansan taloudellisen tilan parantamiseksi. Vielä vanhoilla päivillään työskenteli hän innokkaasti tuon nuoruutensa lempiaatteen toteuttamiseksi. Niinpä hän esim. joulukuussa 1864 piti pitäjänkokouksen Rantasalmella koulun perustamiseksi tämän pitäjän Haapaniemen kylään. Yritys kohtasi tietysti vastarintaakin. Toiset yhtyivät muutaman vaikutusvaltaisen isännän lausuntoon: "Valistusta on meillä kyllin, lisää ei tarvita", mutta enemmistö kannatti Berghiä. Millaiseksi tämä oli suunnitellut koulua, näkyy seuraavasta hänen kirjeessään O. H. Clevelle löytyvästä selostuksesta: "Tarkoitus olisi tähän kansakouluun yhdistää lastenkoti. Varat saadaan maanviljelyksestä. Ainoastaan semmoisia oppilaita otetaan kouluun, jotka käytännöllisestikin tahtovat oppia kaikki, mikä kuuluu maanviljelykseen. Ne, jotka ovat läpikäyneet koulun, pääsevät opettajiksi kylissään ja saavat palkakseen vanhat koulumestarikapat. Haapaniemen koulusta tulisi siis jonkunlainen seminaari. Paitsi kristinuskoa, kirjoittamista, laskentoa ja maanviljelystä (pääasiallisesti käytännöllistä) otetaan ohjelmaan, jos aika myöntää, muitakin aineita". [J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 9/1 65.] -- Köyhän ajan sekä Berghin pian tapahtuneen kuoleman tähden jäi hanke sikseen, mutta sekin puolestaan todistaa paljon tämän valppaan miehen harrastuksista kristillisen kansansivistyksen hyväksi.

Raskaita olivat Berghin viimeiset vuodet. Poikiensa tähden oli hän vanhoilla päivillään joutunut taloudelliseen ahdinkoon, joka tuotti hänelle paljon huolta. Muitakin nöyryytyksiä täytyi hänen heidän tähtensä kokea. Kovasti painoi hänen hellää mieltään myöskin tähän aikaan monta vuotta perätysten sattunut kato ja siitä seuraava köyhyys ja tautisuus. Ylen raskaaksi kasvoi silloisissa oloissa hänen työtaakkansakin, varsinkin kun hänen terveytensä vuosi vuodelta kävi yhä huonommaksi. Muunohessa vaivasi häntä kova kolotustauti, joka etenkin öisin tuotti hänelle "sietämättömiä tuskia". Epäuskon kasvava valta, herännäisyyden taantuminen monessa paikoin, kirkkolakia y.m. kirkollisia ja isänmaallisia kysymyksiä koskeva erimielisyys eivät myöskään olleet omiaan virkistämään Berghin mieltä ja helpottamaan hänen raskaan työpäivänsä iltahetkiä. Mutta Herran kädestä ottaa hän kaikki, mitä hänen osakseen tulee, ei vastenmielisesti, vaan kiittäen ja ylistäen. On kehoittavaa nähdä, miten huolet ja vastoinkäymiset ahdistavat häntä yhä likemmäs Jumalaa. Kansan köyhyyttä ja omia taloudellisia huoliaan ajatellen kirjoittaa hän: "Olen koettanut oppia ja opettaa muille neljättä rukousta sen yhteydessä muiden rukousten kanssa. Herra opettakoon meitä uskomaan ja tunnustamaan". [J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 22/5 65.] Ja kun hän jo oli niin sairas, ettei enää kyennyt lähtemään virkatoimiin pitäjälle, iloitsi hän siitä, että hän "oli päässyt tilaisuuteen enemmän kuin ennen viljellä sanaa ja rukousta". "Täten", niin hän kirjoittaa, "on Jesus yhä enemmän kirkastunut minulle ja tullut minulle yhä kalliimmaksi". Tässä yhteydessä puhuu Bergh siitäkin, että hän tutkimalla tunnustuskirjoja raamatun lukemisen yhteydessä on "saanut enemmän valoa kestävissä ulkonaisissa riidoissa". Kuinka perusteellinen Bergh oli, näkyy siitäkin, että hän pyytää Cleveä hankkimaan hänelle paremman alkukielisen tunnustuskirjojen painoksen, hänen omansa kun oli huono eikä noudattanut samaa järjestystä, kuin suomenkielinen käännös.

Berghin tauti pakotti hänet vihdoin pyytämään virkavapautta. Ainoastaan muutamia kuukausia hän sitä tarvitsi. Mutta vielä pari viikkoa ennen kuolemaansa kirjoitti hän, vaikka hänen tuskansa usein olivat hyvin kovat, Clevelle: "Jumala on ihmeellisesti auttanut minua sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänelle olkoon kiitos ja ylistys". [J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 25/5 66; J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 3/9 66.]

Mikkelin päivänä jumalanpalveluksen alkaessa, syyskuun 30 p:nä 1866 kutsui Herra Juhana Fredrik Berghin lepoonsa. Kun hänen apulaisensa aamulla lähti kirkkoon, jätti hän hänelle hyvästi lausuen: "Vie tervehdykseni seurakunnalle. Sano heille: niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta kuka ikinä häneen uskoo, se ei hukkuisi, vaan saisi ijankaikkisen elämän". "Sanonko minä", kysyi apulainen, "että te nyt omalle kohdallenne sen niin tunnette?" "Älä siitä puhu", kuului kuolevan vastaus, "vaan sano _heille_ nuo Herran sanat". -- Melkein heti apulaisen lähdettyä, sammui hiljaa tuon uskollisen Herran palvelijan maallinen elämä.

Berghin tuttavat ovat kertoneet, että hänen katseensa, kun hän astui suureen seuraan, ensin aina ilmaisi ihmettelyä, joka, jos hän seurassa huomasi ystäviä, suli onnelliseen hymyilyyn. "Autuaallista ihmettelyä ilmaisivat hänen kalpeat kasvonsa, kun minä kirkosta tultuani astuin hänen kuolinvuoteensa ääreen", on yllämainittu apulainen kertonut. [Kert. kirkkoherra P. Malinen.]

Kuinka rakas Berghin muisto vielä kauan hänen kuolemansakin jälkeen oli Rantasalmella, samoinkuin poikkeuksetta Savon heränneen kansan keskuudessa, näkyy muunohessa muutamasta torppari _Juhana Hämäläisen_ hänestä v. 1879 sepittämästä runosta. Sen muodollinen puoli on hyvinkin puutteellinen, mutta sisällys, joka kuvaa Berghin elämänvaiheita, hänen opettajatointaan ja oppiaan, osoittaa, miten selvän käsityksen viimemainitun sanankuulijat olivat häneltä saaneet ei vain hengellisen elämän salaisuuksista, vaan muistakin asioista. Runoa, joka käsittää 980 säettä, ei ole painettu. Lainaamme sen loppuosasta tähän muutamia säkeitä:

"Tämä on tohtori Berghin muistolaulu, Jota tehdä tuli minull' suuri halu, Ei että tämän kautt' tietyksi tulisin Ja mainittava maailmassa olisin."

"Vaan sille vainajal' muistoksi tämä olkoon, Ja Jumalalle kunniaksi tulkoon, Jota tulis meidän aina ylistää Ja hänen totuuttansa julki julistaa."

"Vaan kun vainaja, josta tämä laulu tehtiin, Kristinopin syvään ytimeen on ehtin', Että hänel' oli niistä selvä käsitys Ja Pyhän hengen oma esitys."

"Että hän ei juttuja jaaritellut Eikä järjen viisaut' opiksi esitellyt, Vaan puhtaasti kylvi sanan siementä Tahtomatta niilläkään sitä lisätä."

"Opin puhtaudest' ansaitsee hän kiittää, Vaan se tunnustus mun tulee tähän liittää, Että hän ansaitsee paljon enemmän Kuin onkaan minussa miestä tekemään".

[Johan Hämäläisen Muistolaulu Tohtori Johan Fredrik Berghin opista ja elämästä. (Runon on minulle lainannut pastori T. Vilho Laine.)]

Yhä yleisemmin kunnioitettiin Berghiä varsinkin hänen elämänsä loppuaikoina myöskin johtavissa kirkollisissa piireissä. Maan hallitusmiehetkin antoivat hänelle tunnustuksensa. Todistuksena on muunohessa sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon. Paljon suuriarvoisempi on kuitenkin se tunnustus, minkä hän on saanut Savon heränneeltä kansalta, joka sukupolvesta toiseen siunaa hänen muistoaan.

Varsinkin Berghin kuoleman jälkeen alkaa herännäisyyden lamautuminen tulla näkyviin lähipitäjissäkin. Säämingissä elivät vielä sikäläisen liikkeen etevät johtajat Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko, mutta heidänkin johtamiinsa joukkoihin vaikutti Berghin poismuutto lamauttavasti. Säämingin heränneillä ei enää ollut asiaa Rantasalmelle, yhteys heidän ja sikäläisten ystävien välillä kävi vieraammaksi, väsähtämistä alkoi näkyä yhä yleisemmin. Sitäpaitsi oli moni vainojen aikojen kärsimyksissä karaistusta ja uskonnollisessa elämässään vakaantuneesta kantajoukosta jo siirtynyt pois näyttämöltä, eikä uusia herätyksiä enää tapahtunut kuin hyvin harvoin. [Kert. sahanhoitaja G. Pesonen.] Säämingin merkkimiehistä kuoli Olli Juhonpoika Pesonen 1868, Olli Mikonpoika Pesonen 1870 ja Matti Liukko 1878. [Säämingin kirkonkirja.] Paljon siunausta olivat nämä kansanmiehet opillaan ja kristillisellä vaelluksellaan levittäneet kotiseudullaan ja, niinkuin jo ennen on mainittu, lähiseuduilla, varsinkin Kerimäellä. Jos täytyykin myöntää, että liike näillä seuduin J. F. Berghin ja näiden Säämingin heränneitten johtomiesten kuoleman jälkeen ennenpitkää katosi miltei näkymättömiin, jäi kuitenkin heidän vaikutuksestaan sikäläisen kansan uskonnolliselle elämälle pohja, jolle tulevaisuudessa syvällistä hengellistä elämää voidaan rakentaa. -- Säämingin vanhoista, näiden seutujen ulkopuolellakin tunnetuista heränneistä, jotka elivät vielä vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, on edellisten kera muistettava myöskin kanttori P. Venell. Heränneitten katsantotavalle uskollisena loppuun asti päätti hän päivänsä v. 1883. [Sukukirja.] Näiden seutujen heränneistä papeista mainittakoon A. Wahlberg (IV, 113), joka, oltuaan kappalaisena Pieksämäellä 1856-1866, viimemainittuna vuonna siirtyi samankaltaiseen virkaan Kerimäelle, missä hän kuoli v. 1868. [Sukukirja; kert. Hanna Cautón.]

Pieksämäellä oli vielä V. J. Majanderin (IV, 113) ja Wahlbergin poismuuton jälkeen seurakunnasta herännäisyyden jäännöksiä huomattavan paljon. Vielä vuosisadan lopussa löytyi siellä tähän suuntaan lukeutuvia henkilöitä, jos kohta yhteinen sananharjoitus siellä jo siihen aikaan melkein kokonaan oli lakannut. [Kert. Hanna Cautón.]

Paitsi seurakunnassa toimineita heränneitä pappeja, jotka, niinkuin olemme nähneet, jo aikaisemmin olivat muuttaneet pois paikkakunnalta, olivat herännäisliikkeen muutkin täällä vaikuttaneet merkkimiehet poistuneet näyttämöltä. Tuo aikoinaan hurmahenkistä levottomuutta täällä aikaansaanut, mutta sittemmin Paavo Ruotsalaisen oppilaaksi nöyrtynyt Pietari Riipinen (I, 331) kuoli jo 1861 ja seudun heränneitten epäilemättä etevin maallikkoedustaja Gabriel Markkanen (III, 221), jonka vaikutus muissakin herännäispiireissä oli huomattava, syksyllä 1863. Kauemmin eli täkäläisen Paavo Ruotsalaisen suunnan kolmas johtava henkilö Heikki Asikainen (III, 221), joka kuoli vasta 1875. Mitään elinvoimaisempaa liikettä ei Markkanenkaan ja vielä vähemmin hänen viimemainittu apumiehensä saanut Pieksämäellä syntymään. Herätysten aika oli täälläkin loppunut. Eikä päässyt täällä nousemaan renqvistiläinenkään suunta. Sen etevimmät edustajat Juhana Ukkonen (k. 1884) ja Klemens Liukkonen (III, 221) (k. 1881), eivät vanhoilla päivillään enää saaneet rukouksen henkeä seuralaisissaan sytytetyksi, ja heidän edustamansa liike kuoli ennenpitkää sukupuuttoon. [Pieksämäen kirkonkirja.]

Paremmin kuin useimmissa muissa Savon seurakunnissa säilyi herännäisyys Suonenjoella. V. 1861 siirtyi sinne Pieksämäeltä V. J. Majander. Heränneen papin lämmöllä liittyi hän sikäläisten heränneitten luotettavaan ja kokeneeseen johtajaan Pentti Korhoseen, koettaen yhdessä hänen kanssaan sytyttää liekkiin liikkeen sammuvaa tulta. Bergh-veljet eivät enää päässeet käymään täällä rakkaassa kotipitäjässään, yhä yleisemmäksi käynyt epäusko levitti myrkkyään tännekin, ja heränneitten oma huolimattomuus avasi oven kaikenlaisille onnenonkijoille heidän omaan piiriinsä. Näistä on ennen (IV, 113) mainittu Paavo Jalkanen huomattavin. Turhaan koetettuaan saada Korhosta epäluulon alaiseksi Majanderin silmissä, alkoi hän vehkeillä molempia vastaan. Yhä rohkeammin esiintyi hän seuroissa puhujana, lumoten kansaa liehakoitsevan ystävällisellä käytöksellään ja hyvillä puhelahjoillaan. Seurauksena oli, että Korhonen muutti Majanderin kanssa pois, kun tämä, oltuaan välisaarnaajana Iisalmessa (1862-63), siirtyi Karttulaan, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän viimemainittuna vuonna oli päässyt. Kasvamistaan kasvoi Jalkasen maine Suonenjoella, vaikka sekin hänestä tiedettiin, että hän runsaasti viljeli väkijuomia. Pintapuolista oli hänen puheensa ja pintapuolisuuteen eksyivät hänen sanankuulijansa. Tuskin olivat Majander ja Korhonen ehtineet asettua Karttulaan, missä heidän vaikutuksestaan uusi herätys syntyi, ennenkuin Suonenjoenkin heränneitä tuon tuostakin alkoi näkyä heidän seuroissaan. Mutta eivät nämä kuitenkaan rikkoneet yhteyttään Jalkasenkaan sanankuulijoitten kanssa, vaikka kummankin suunnan uskonnollisessa katsantotavassa oli tuntuva erotus. Häiriöitä ja eripuraisuutta tämmöiset olosuhteet kuitenkin väkisinkin synnyttivät Suonenjoen jo ennestään Paavo Ruotsalaisen ja Berghien aikuisten, vakavaan parannukseen ja valvovaan uskoon vaativien herätysten ajoista vieraantuneessa liikkeessä. [Kert. Ville Suhonen y.m. Suonenjoen vanhat heränneet; Paimenmuisto.]

Samana vuonna (1862) kuin Majander muutti pois Suonenjoelta, pääsi sinne kappalaiseksi herännäismielinen _Juhana Warén_. Hänen esiintymisensä ei ollut omiaan häiriötä asettamaan. Levottomuus päinvastoin vain lisääntyi niinä 20 vuotena, jolloin hän, ensin kappalaisena, sittemmin kirkkoherrana, oli pappina seurakunnassa. Ettei hän ollut herännäisyyden vastustaja, näkyy siitä, että hän kääntyi Bergh-veljesten puoleen kirjeillä, joissa hän valitti vaikeaa asemaansa ja kysyi heiltä neuvoa. Niinikään pyysi hän heitä pyytämällä saapumaan Suonenjoen uuden kirkon vihkijäisiin (1865). Kutsua eivät Berghit voineet noudattaa ja sitäpaitsi näkyvät he pitäneen kaiken sekaantumisen suonenjokelaisten ja heidän pappinsa välisiin suhteisiin turhana, he kun silminnähtävästi eivät luottaneet viimemainittuun. Asianlaitaa kuvaa seuraava J. I. Berghin, heränneen suonenjokelaisen Aapeli Rossin käynnin johdosta hänen luonaan Limingassa, J. F. Berghille kirjoittama kirje:

"Keskusteluista Aapeli Rossin kanssa, joka on järkevä mies, sain yhä enemmän varmuutta siihen, mitä jo ennakolta tiesin ja uskoin, että Warénilta todellakin puuttuu tahtia, niinkuin sinäkin näyt huomanneen. Sitäpaitsi on hän epäluuloinen ja pyytää kiitosta hengellisyydestään, ahkeruudestaan ja lahjoistaan. Olen uskonut, että todellisia vikoja löytyy ja on löytynyt myöskin vanhojen heränneitten puolella, mutta Aapelilta sain tietää, että he todellakin ovat tehneet ainakin hyviä yrityksiä saadakseen aikaan sopua ja myönteliäisyyttä. Mutta ei auta mikään, sillä W. kuuntelee juoruja. Hän on alituisesti kiusannut minua pitkillä kirjeillä samasta asiasta. Viimeinen kirjeeni hänelle (paljon ennen Rossin käyntiä täällä) oli ankaran vakava, ja sentähden lienee hän kääntynyt sinun puoleesi. Olisi erinomainen asia, jos jaksaisit ja ehtisit käydä Suonenjoki-raukkaa katsomassa, -- ei niinkään paljon Warénin tähden, jonka luulen auttamattomaksi, hän kun suullisessa keskustelussa myöntää paljon, vihdoin kaikkikin, mutta pian jälleen yksinään ollessaan vetäytyy 'janhukselleen' [paksuun kuoreensa.] -- vaan heränneitten tähden, jotka ovat kovin kiusattuja ja syvästi surevat eripuraisuutta. W. taistelee heitä vastaan saarnatuolista, ei hyväntahtoisesti heitä nuhdellen, vaan katkeralla innolla, joka ilmaisee nurjamielisyyttä heränneitä vastaan seurakunnan edessä". [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 13/2 66; Paimenmuisto.]

Jos tämä kirje osoittaakin hieman puolueellisuutta Suonenjoen vanhoihin heränneisiin nähden, näkyy siitä samalla muuttumatonta rakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin kansan syvissä riveissä. Tuo ilmeisesti liiaksi ankara arvostelu Warénista johtuu nähtävästi siitä, ettei tämä ymmärtänyt Suonenjoen heränneitä ja siten antoi aihetta väärinkäsityksiin myöskin heidän puoleltaan. Ja joka tapauksessa on asiaa arvosteltaessa otettava huomioon se vikoileva mieli, eripuraisuus ja huikentelevaisuus, jonka Jalkasen esiintyminen oli saanut aikaan Suonenjoen heränneissä. Warénin asema ei todellakaan ollut helppo.

Kauan ei saanut Majander toimia Karttulassa. Jo v. 1867 kutsui elon Herra tämän ahkeran ja innostuneen työntekijän pois. Kaksi vuotta aikaisemmin (1865) oli Pentti Korhonen päässyt lepoon. Huomattava oli se herätys, minkä nämä herännäisyyden uskolliset ja elävähenkiset vartijat saivat aikaan Karttulassa, mutta ennenpitkää alkoivat senkin näkyvät jäljet, mikäli on kysymys liikkeestä semmoisenaan, kadota. Jalkasen pintapuolisesta ja eksyttävästä johdosta huolimatta säilyi herännäisyys sitävastoin Suonenjoella. Vielä vuosisadan lopussa oli se huomattava ja elinvoimainen. Jalkanen kuoli vasta 1895. [Kert. V. Suhonen y.m.; Paimenmuisto; Suonenjoen kirkonkirja.]

Kuopion herännäisyydessä tapahtui tuntuva muutos, kun J. I. Bergh v. 1861 muutti Liminkaan. Niinkuin olemme nähneet (IV, 93), oli kyllä se osa sikäläisistä heränneistä, joka oli mieltynyt Jonas Laguksen katsantotapaan, jo sitä ennen vieraantunut hänestä, mutta hänellä oli kuitenkin vielä paljon ystäviäkin täällä Savon herännäisyyden vanhassa keskuspaikassa, ja nämä kaipasivat häntä paljon. Sitäpaitsi on huomattava, että herännäisyys Berghin poismuuton kautta menetti paraan tukensa Kuopion tuomiokapitulissa. Piispa Frosterusta (k. 1884) ei kyllä mitenkään voi sanoa liikkeen sortajaksi, mutta erillään heränneistä hän aina pysyi eikä milloinkaan ryhtynyt suoranaisesti heidän etujaan valvomaan, ja mitä tuomiorovasti A. G. Borgiin tulee, niin tiedämme, että hänen uskonnollinen kantansa vielä vähemmän sopi yhteen heränneitten katsantotavan kanssa. Näin ollen jäi Berghin poismuuton kautta Kuopiosta sikäläiseen tuomiokapituliinkin aukko, joka varsinkin virkamääräyksiin nähden ei ollut eduksi maan pohjoisen osan herännäisyydelle.

Oltuaan seitsemän vuotta pappina Karstulassa (IV, 93), palasi Albert Ingman v. 1860 Kuopioon, jonka maaseurakunnan kappalaiseksi hänet oli nimitetty. Huonosti oli hän viihtynyt ensinmainitussa seurakunnassa, mutta paljon oli hän siellä kokenut ja sisällisen ihmisensä puolesta edistynyt. Kuopioon palatessaan oli hän kyllä sama vakava, maailmaan ja sen tapoihin nähden jyrkkä pietista kuin hänen ensi kertaa täällä pappina toimiessaan, mutta hänen esiintymisensä oli lempeämpää ja hänen saarnansa evankelisempaa kuin ennen. Hänen työpäivänsä myrskyt olivat asettuneet ja illan rauha joutunut. Vaikka Ingman lähinnä kuului Jonas Laguksen edustamaan suuntaan, lähestyivät häntä luottamuksella myöskin paikkakunnan muut heränneet. Sekä J. I. Berghin että J. F. Berghin kanssa oli hän hyvässä sovussa. Ingman kuoli toukokuussa 1866. [Paimenmuisto; K. A. Malmbergin, A. Granitin y.m. kertomukset; J. F. Berghin kirjekokoelma.]

Näiden seutujen heränneistä papeista on edellisten kera muistettava myöskin J. V. Johnsson, joka, toimittuaan jumaluusopin lehtorina Kuopion alkeisopistossa vuosina 1868-76, pääsi Juvan kirkkoherraksi. Että häntä pidettiin oppineena ja kykenevänä miehenä, näkyy niistä monista luottamustoimista, jotka hänelle uskottiin. Hänet näet valittiin (1871) raamatun suomennoskomitean jäseneksi sekä pappissäädyn edustajaksi 1867 ja 1872 vuosien valtiopäivillä, ja varsinkin todistaa se seikka, että hänet v. 1884 asetettiin ensimmäiselle vaalisijalle Porvoon hiippakunnan piispanvirkaan, miten suuressa arvossa hänen virkaveljensä häntä pitivät. Tähän virkaan hänet myöskin nimitettiin, mutta hän kuoli samana vuonna (1884), ennenkuin hän oli ehtinyt siihen astua. [Hornborg, Matrikel; Paimenmuisto.]

Miltei ainoana Kuopion Paavo Ruotsalaisen aikuisista heränneistä eli vielä XIX vuosisadan lopussa lääninrahastonhoitaja K. A. Malmberg (IV, 92-93). Niinkuin olemme nähneet, oli tämä vilpitön ja kiivas herännäisyyden ystävä sydämensä koko lämmöllä jo nuorena ruvennut Paavo Ruotsalaisen opetuslapseksi. Yhtä innokkaasti kuin hän tämän herännäisyyden oppi-isän eläessä oli häntä kannattanut, yhtä ehdottoman varmasti puolusti hän häntä elämänsä loppuun asti, kovasti kiivastuen, jos kukaan uskalsi viitatakaan hänen vikoihinsa. Ja yhtä ehdottomalla kunnioituksella ja ihailulla oli hän liittynyt Jonas Lagukseen. Vuosien kuluessa ja samassa määrässä kuin Kuopion herännäisyys alkoi vähetä, kävi tämä ihailu yhä yksipuolisemmaksi ja puolueellisemmaksi. Vikoillen J. I. Berghiä, jonka kanssa sopu kuitenkin ulkonaisesti säilyi loppuun asti, ja ennen kaikkea niskaslaisuuden ja uuden suunnan edustamia oppeja, ei tahtonut hän kuulla puhuttavankaan muusta herännäisyydestä kuin siitä, jonka johtajana Lagus elämänsä loppupuolella oli ollut. Miten vierasta tämä toistupalainen katsantotapa Savon heränneille ylimalkaan olikin, edusti Malmberg sen jyrkintä muotoa siinäkin kohden, että hän piti Laguksen suuntaa ja siihen kuuluneita sekä vielä elossa olevia henkilöitä ainoina, jotka olivat päässeet käsittämään sitä salaista viisautta, minkä Jumala oli uskonut Paavo Ruotsalaiselle. Mitään uudistusta herännäisyysliikkeelle hän toistupalaisten tavoin ei myöskään pitänyt mahdollisena. Herätysten aika oli ollut ja mennyt! Mutta se lämpö, jolla hän vielä vanhoillakin päivillään puhui menneitten aikojen vaiheista, sekä hänen valistunut käsityksensä ristin tien salaisuuksista todistivat, miten syvästi herännäisyys oli vaikuttanut häneen. Suurta kunnioitusta nautti Malmberg kotiseudullaan loppuun asti, joka näkyy siitäkin, että hänet valittiin maallikkoedustajaksi vielä 1893 vuoden kirkolliskokoukseen, vaikka hän siihen aikaan oli 76 vuoden ikäinen. -- Malmberg kuoli v. 1901. [Kuopion kirkonkirja.]

Muita huomattavia herännäisyyden edustajia ei Kuopiossa J. I. Berghin poismuuton ja Albert Ingmanin kuoleman jälkeen ollut. Mutta vaikka sikäläinen liike näiden aikojen jälkeen laimenemistaan laimeni, löytyi vielä vuosisadan lopussa sekä Kuopion kaupungissa että siihen kuuluvassa maaseurakunnassakin monta, joiden koko uskonnollinen katsantotapa oli vanhojen heränneitten katsantotapaa. Senmielisiä pappejakin on Berghin ja Ingmanin aikojen jälkeenkin siellä ollut.

Maaningan ja Nilsiän herännäisyys oli jo Paavo Ruotsalaisen loppuaikoina ilmaissut hyvinkin selviä väsähtämisen oireita, eikä kulunut kuin pari vuosikymmentä, ennenkuin liike näillä seuduin näytti kerrassaan häviävän. Ensinmainitussa seurakunnassa toimi kyllä, niinkuin olemme nähneet (IV, 112) vuoteen 1858 herännyt E. Saurén, mutta sanottavia jälkiä hänenkään työstään ei siellä myöhempinä aikoina enää näkynyt. Mutta täällä, samoinkuin Nilsiässäkin, löytyi kyllä vielä myöhemminkin kansan uskonnollisessa käsityksessä paljon perintöä suurten herätysten ajoilta. Tämä koskee varsinkin Nilsiää. Paavo Ruotsalaisen kerrotaan vähän ennen kuolemaansa kerran kotipitäjästään lausuneen: "Täällä ei herää ihmisiä ennenkuin 30 vuoden perästä". [Kert. näiden seutujen vanhat heränneet.] Jos kertomuksessa on perää, ilmaisi tuo merkillinen mies, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, tälläkin ennustuksella sitä profeetallista lahjaa, josta monesti ennen olemme huomauttaneet.

Paljon eloisampaa kuin viimemainituissa seurakunnissa oli liike vielä 1860-luvun jälkeenkin Iisalmessa. Syynä ei suinkaan ollut yksinomaan se, että siellä vielä verraten myöhäisinä aikoina oli vaikuttanut heränneitä pappeja -- A. Wahlberg (1853-56), V. J. Majander (1862-63), H. K. T. Brofeldt vuodesta 1865 sekä Lapinlahdella Klas Weisell, joka siellä oli kappalaisena vuodesta 1854 kuolemaansa asti v. 1876 -- eikä sekään, että siellä olisi löytynyt eteviä maallikkojohtajia, vaan ilmeistä on, että sikäläiset heränneet, mitä sitten heidän silloisesta hengellisestä tilastaan onkin sanottavaa, rakkaudella koettivat pysyä uskollisina herännäisyyden vanhoille traditsiooneille, joista he poissiirtyvältä sukupolvelta olivat niin paljon kuulleet. Näistä vanhuksista on ensimmäisenä muistettava herännäisyyden muistojen kerääjä ja kertoja L. J. Niskanen, joka, niinkuin tiedämme (IV, 91), eli vielä XIX vuosisadan keskivaiheella, sekä Juhana Poikonen (IV, 116), joka kuoli vasta v. 1867. Niinkuin tiedämme, oli kumpikin näistä miehistä erittäin huvitettu herännäisyyden vanhoista muistoista ja kertoivat niistä kernaasti nuoremmalle sukupolvelle. Emme sentähden erehtyne, kun väitämme tämänkin seikan estäneen Iisalmen heränneitä vieraantumasta isien tavoista ja harrastuksista. Kun sitten L. J. Niskasen vanhin poika, ennen (IV, 110) mainittu Juhani Niskanen 1860-luvulla ryhtyi kotiseutunsa jo hajoavan herännäisyysliikkeen johtajaksi, liitti hän toimintansa menneiden aikojen suuriin muistoihin, joita hän isältään oli niin paljon kuullut ja kyytimiehenä tämän matkoilla suoranaisesti itsekin mieleensä painanut. Tämän kautta sai hänen esiintymisensä, jonka voimaa vilkas älynsä, puheliaisuutensa ja avomielisyytensä suuressa määrässä lisäsivät, Iisalmen heränneitten joukon, jota eripuraisuus ja uneliaisuus jo kauan olivat hajoittaen havitelleet, jälleen kootuksi. Sitäpaitsi on huomattava, että 1860-luvulla sattuneet suuret nälkävuodetkin pakottamalla pakottivat ihmisiä Jumalaa etsimään, varsinkin niitä, jotka Herrasta enemmän isiltään olivat kuulleet. Muistettava on niinikään Kiuruveden läheisyys, mistä, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, Niskanen ennenpitkää sai paljon apua.

Savon herännäisyyden tukeena oli vielä XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä J. J. Rahm. Niitä vaikeuksia säikähtämättä, joita Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen kuoleman jälkeen ilmaantui Kiuruveden heränneitten sopua ja hengellistä elämää häiritsemään (IV, 111-112), pysyi tämä koeteltu sotavanhus uskollisena menneille muistoille sekä oman aikansa liikkeen vaiheille, vaikka hän olikin liian heikko painamaan alas sitä eripuraisuuden ja yhä kasvavan vikoilemisen henkeä, joka oli hajoittamassa Kiuruveden heränneitä ja uhkasi sukupuuttoon hävittää koko heidän joukkonsa. Jäännös kuitenkin jäi, ja siihen liitti Herra, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, uudestaan herättävän ja kokoovan armonsa. -- V. 1866 siirtyi Rahm Kiuruvedeltä Heinävedelle, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän sitten toimi vuoteen 1879. Viimemainitussa seurakunnassa oli Albert Ingmanin ajoilta heränneitä, mutta mitään eloisampaa liikettä hän ei sielläkään enää saanut aikaan. Sitä eheämmän tunnustuksen ansaitsee Rahm siitä, että hän yhä edelleen rakkaudella seurasi herännäisyyden vaiheita eikä liittynyt niihin, jotka miltei iloiten tuomitsivat sen jo sukupuuttoon kuolleeksi. Vielä elämänsä myöhäisenä iltana -- hän kuoli Leppävirran kirkkoherrana v. 1894 -- iloitsi hän siitä uudesta, vanhaan herännäisyyteen liittyvän herätyksen aamukoitosta, joka XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä alkoi näkyä Savonkin pietismin entisillä sydänmailla. [Hengellinen Kuukauslehti 1895, s. 257; Paimenmuisto; Wilh. Malmivaara, Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa; kert. Eero ja Aappo Lämsä, Wilh. Malmivaara, K. A. Malmberg, J. Schwartzberg, Kusti Niskanen y.m.]

* * * * *

Se likeinen yhteys, joka 1820--30-luvuilla oli olemassa Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyysliikkeiden välillä, väheni, niinkuin tiedämme, vähenemistään Paavo Ruotsalaisen loppu-ijällä ja katkesi hänen kuolemansa jälkeen kokonaan. Nämäkin vaiheet osoittavat selvästi, miten tärkeänä tekijänä herännäisyyden säilymiseksi ja elpymiseksi sen eri seutujen likeinen keskinäinen kanssakäyminen on ollut. Se on laajentanut heränneitten näköpiiriä, tuonut uutta, virkeämpää eloa etäälläkin oleviin seutuihin, painanut alas itsekylläisyyden syntiä, opettanut pitämään muita itseään parempina ja sytyttänyt rakkauden tulta niissäkin sydämissä, joissa tämä tuli jo oli sammumaisillaan. Savon ja Karjalan herännäisyyden vieraantuminen toisistaan tuotti arvaamattoman suurta vahinkoa kummallekin liikkeelle. Viimemainitun maakunnan heränneitten pappien kirjeenvaihto Savossa asuvien virkaveljiensä kanssa on 1860-luvusta alkaen ja jo aikaisemminkin ainoa yhdysside kummankin maakunnan heränneitten välillä. Varsinkin Karjalan syrjäiselle, muulle herännäisyydelle jo ennestään perin vähän tunnetulle liikkeelle tuotti tämä suurta vahinkoa.

Etenkin Karjalan pohjoisissa seurakunnissa tapaamme vielä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla verraten monta herännyttä pappia. Etevin näistä oli epäilemättä P. J. F. Brofeldt, joka v. 1851 (III, 499-502) tuli Nurmeksen kappalaiseksi. Vielä tänään muistetaan hänen tarmokasta työtään tämän seurakunnan palveluksessa. Kirkossa, rippikoulussa, kinkereillä ja sairasmatkoilla jakoi hän voimallisesti ja samalla hellän evankelisesti pelastuksen sanomaa seurakuntalaisilleen Joskus oli hän uupua suuren työtaakan alle tässä pappien puolelta kauan laiminlyödyssä seurakunnassa. "Reestä rekeen minua kuljetetaan" oli hänen tapansa sanoa, kun häntä alituisesti, monesti aivan aiheettomastikin, pyydettiin lähtemään pitäjälle. Varsinkin Brofeldtin rippikouluopetusta kiitetään erinomaiseksi. Muunohessa oli hän oppilailleen puhunut siveellisyysasioistakin, tytöille erikseen ja pojille erikseen suljettujen ovien takana. Pyhäkoulutkin järjesti Brofeldt Nurmekseen. Aiheen siihen lienee kuitenkin piispa Frosterus seurakunnassa pitämällään tarkastuksella antanut.

Brofeldtin suhde Nurmeksen heränneitten johtajiin, Peti Tolvaseen ja Tuomas Piiroseen (III, 201-203), joka, niinkuin tiedämme (III, 500-501), alussa ei ollut hyvä, parani vuosi vuodelta. Muunmuassa kerrotaan, että viimemainittu hänen viimeistä tautiaan sairastaessaan kävi hänen luonansa. Brofeldt oli valittanut, että hän oli levoton hengellisestä tilastaan ja, kun Piironen oli neuvonut häntä ansiotonna lähestymään armoistuinta, vastannut: "Tuotahan minä olen saarnannut, enkä sitä nyt itse muistanut". -- Brofeldt kuoli heinäkuun 15 p:nä 1858. [Paimenmuisto; O(lli) K(oistinen), Karjalatar 1912, N:o 36.]

Nurmeksessa toimi loppu-ijällään Lapinkin herännäisyyden vaiheissa voimallisista herätyssaarnoistaan tunnettu K. F. Pfaler (III, 568), ollen tämän seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 1868 vuoteen 1879, jolloin hän kuoli. Luultavaa on, että tämän monessa suhteessa kelpo miehen saarnat eivät siitä syystä päässeet syvemmältä vaikuttamaan hänen sanankuulijansa sydämiin, että ne olivat yksipuolisesti laillisia. Nurmeksessa antoi hän sitäpaitsi juuri tällä saarnatavallaan Tuomas Piiroselle tilaa puhumaan vastakkaiseen, s.o. hedbergiläiseen suuntaan.

Muista täällä vuosisadan loppupuolella vaikuttaneista papeista on niinikään mainittava Keski-Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa jo aikaisemmin tunnettu K. J. Engelberg, joka v. 1860 tuli Nurmeksen kappalaiseksi. Niinkuin olemme nähneet (IV, 239), kuului hän Jonas Laguksen perustamaan suuntaan ja oli uuteen paikkaan muuttaessaan niin piintynyt tuon suunnan katsantotapaan, että hänen oli vaikea päästä kotiutumaan muihin oloihin. Sentähden hän ei myöskään löytänyt täysin luotettavia liittymiskohtia uskonnolliselle elämälleen Karjalan heränneitten katsantotavasta, vaikka tämä vieläkin, niinkuin hänen oma käsityksensäkin, pääasiassa perustui Paavo Ruotsalaisen oppiin. Engelberg oli kappalaisena Nurmeksessa kuolemaansa asti v. 1894. Millaisia hänen saarnansa ja yksityisessä sielunhoidossa antamansa neuvot olivat, voidaan päättää hänen säilyneistä kirjeistään, joita hän usein masentunutta mieltään keventääkseen kirjoitti ystävilleen Pohjanmaalla. Lainaamme tähän otteen muutamasta tällaisesta kirjeestä, varsinkin koska se näyttää, kuinka yleiseksi hedbergiläinen henki Nurmeksessa oli tullut:

"Muutama rivi ikävässäni. -- -- -- Uusi testamentti, Hunajanpisarat, Pontoppidanin Uskon peili y.m. ovat toverinani kamarissani. En näy pääsevän edistymään. Yhä. edelleen täytyy minun köyhänä syntisenä riippua sanan kalliissa lupauksissa, katsoen häneen, joka on uskon alkaja, jatkaja ja päättäjä. Tämä on parannukseni ja uskoni. Monenkaltaisia ulkonaisia ja sisällisiä kiusauksia täytyy minun kokea, mutta tämä kaikki on terveellistä masentamaan ja nöyryyttämään jäykkää ja ylpeää aatamiani. Vanhaa ystävääni Rahmia muistelen usein. Kun tapaat hänet, niin sano hänelle paljon terveisiä minulta. Jos vielä tulisin matkustamaan Kuopioon (suuria toiveita), niin pistäytyisin välttämättömästi Leppävirralla. Olisi sekä hyödyllistä että hupaista saada hänen kanssaan jonkun päivän puhua Jumalan valtakunnan salaisuuksista, kun vain ei vanhentunut usko ja kristillisyys tukkisi suuta. Kysy häneltä, muistaako hän vielä, miten Paavo Ruotsalainen nuhteli häntä ja minua, viimeisen kerran käydessämme häntä tervehtimässä saarella. Hän puhui penseydestä ja hitaudesta, niistä vioista, jotka yhä edelleen ja näihin asti ovat minua vaivanneet. Voi, kuinka harvoja köyhiä ja armoa isoovia sieluja löytyy seurakunnassani, jotka tulevat minua tervehtimään! -- -- -- Mutta syynä lienee minun epäuskoni, joka vaikuttaa, että niin vähän puhun heille Jumalan valtakunnasta, sekä toiselta puolen sekin, ettei heillä enää ole tarvetta elää uskosta, isoten ja janoten Kristuksen vanhurskautta, vaan he elävät omatekoisen uskon perustuksella. He luulevat liitäneensä suoremman ja helpomman tien ahtaan portin ohi ijankaikkiseen autuuteen. Ristin tie on heille tuntematon; he eivät tiedä, mitä ristin päällensä ottaminen on eikä mitä uudistuminen hengessä sanan kautta tietää. Tämä kaikki on heille vastenmielistä, niinkuin se ei kelpaakaan lihalle ja verelle. Sanalla sanoen, he pitävät jokapäiväistä parannusta ja uskonharjoitusta epäuskon tienä. Kauheassa pimeässä he ovat kaiken luullun suuren valonsa uhalla. Herra valaiskoon ja pyhittäköön meitä totuudellansa! Emme saa väsyä, vaan läpi kaikkien esteiden tulee meidän, miten kylmiä ja hitaita sitten olemmekin, katsoa Jumalan karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin. Kyllä hän pitää lupauksensa: joka minun tyköni tulee, häntä en minä heitä ulos."

Se väärä evankelisuus, jonka valtaan Engelbergin ylläolevan todistuksen mukaan suurin osa Nurmeksen uskonnollisia asioita harrastavia henkilöitä oli joutunut, oli saanut alkunsa ennen mainitusta Tuomas Piirosesta. Vielä Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen oli tämä lahjakas, mutta kevytmielisyyteen ja pintapuolisuuteen jo nuorena harjaantunut mies useita vuosia yksissä Peti Tolvasen (III, 201-203) kanssa tehnyt työtä Paavo Ruotsalaisen opin pohjalla. Huomattava on näiden miesten vaikutus paitsi Nurmeksessa myöskin Pielisjärvellä sekä varsinkin Juuassa, missä suuria herätyksiä tapahtui vielä 1850-luvulla. Etenkin viimemainitun seurakunnan _Vuokon_ kylässä näkyy liike toisinaan olleen hyvinkin vilkasta. Niinpä esim. tapahtui siellä pääsiäisaikana v. 1853, jolloin Piironen siellä piti seuroja, paljon herätyksiä. Useita muitakin maallikkojohtajia löytyi näillä tienoin. Semmoinen oli esim. N. G. Arppen ystävä ja hänen matkatoverinsa monilla seuramatkoilla _Tahvo Saarelainen_ (k. 1870), joka asui Vuokon _Männikkölä_-nimisessä talossa, missä usein piti seuroja. Huomattava on niinikään Peti Tolvasen likeinen ystävä Pielisjärven Viekissä _Antti Kiiskinen_ (k. 1904), monta muuta mainitsematta.

Jo ennen (III, 202-203) olemme nähneet, että Tuomas Piironen kauan oli osoittanut taipumusta hedbergiläisyyteen. 1850-luvun loppupuolella antautui hän yhä rohkeammin väärään evankelisuuteen, joka lopullisesti johti täydelliseen eroon heränneistä v. 1860. Viimemainittuna vuonna tuli muutamissa Nurmeksen Jokikylässä pidetyissä seuroissa julkinen riita Piirosen ja Paavo Ruotsalaisen uskollisen opetuslapsen, hengen mieheksi paikkakunnalla tunnetun _Niilo Kokkosen_ välillä, joka seuraväen kuullen paljasti hänen erehdyksensä. Tästä alkaen pysyi Piironen erillään heränneistä, puhui epäillen Nurmeksessa samaan aikaan alkaneesta, mutta sittemmin kuitenkin vähitellen sammuvasta herätyksen liekistä, jonka ääressä kuultiin kielilläpuhujienkin jo kauan unohduksissa olleita outoja ääniä. -- Piirosen pojat jatkoivat isänsä työtä paikkakunnalla, levittäen evankelisen suunnan oppia näillä XIX vuosisadan aikuisimman herännäisyyden merkkiseuduilla. Itse hän kuoli v. 1871.

Etevin kaikista tämän puolen herännäisyyden maallikkojohtajista oli epäilemättä Peti Tolvanen. Vielä niidenkin aikojen jälkeen, jolloin hedbergiläisyys Piirosen ja muiden johtamana yhä yleisemmin voitti alaa Pielisjärven seurakunnissa, oli hänen vaikutusvaltansa suuri. Tolvanen pysyi loppuun asti uskollisena Ruotsalaisen opille. Rauhaa rakastavana ei hän väleen antautunut väittelyihin toisinajattelevien kanssa; kun vastustajat vaatimalla vaativat häntä puolustamaan kantaansa, oli hänen tapansa sanoa: "Jos ei Herra näytä minun olevan väärässä, en käsityksestäni luovu." Kernaasti kuunteli Pielisjärven herännyt kansa Tolvasen puheita; seuraväen tarkkaavaisuus pysyi vireillä, vaikka puheita monesti kesti pari tuntiakin yhtämittaa. Ei ollut harvinaista, että kielilläpuhujiakin seuroissa esiintyi vielä Tolvasen loppuaikoinakin. Väsymättä kylvi Tolvanen herännäisyyden siemeniä varsinkin lapsiin, hän kun yli 30 vuotta toimi pyhäkoulunopettajana kotiseurakunnassaan. Koulua kesti koko päivän. Aamulla piti hän koulupaikassa ensin hartausseurat, jonka jälkeen hän luetti lapsia iltaan saakka. Ahkera oli Tolvanen kotonakin puhumaan ja veisaamaan. Viimeisenä oli hän ylhäällä ja veisasi väkensä nukkumaan. Samalla tavalla hän sen aamulla herätti. Muistettava on sekin, että hän oli ahkera rukoilija, käyttäen usein polvirukoustakin.

Nuorena oli Tolvanen tuohilevyyn hiilellä piirrellen opetellut kirjoittamaan. Tätä taitoa, jossa hän vuosien kuluessa kehittyi hyvinkin eteväksi, käytti hän, seutunsa herännäisyyden luotetuksi johtomieheksi tultuaan, ahkeraan kirjeenvaihtoon etäämmällä asuvien ystävien kanssa. Valitettavasti ovat nämä hänen kirjoittamansa kirjeet, samoinkuin muidenkin hänelle kirjoittamat, joita oli hyvin paljon, melkein kaikki joutuneet hukkaan. Miten ja mitä hän kirjoitti, näkyy seuraavasta hänen kirjoittamastaan kirjeestä. Se on osoitettu muutamalle hänen naapurilleen, joka siihen aikaan oli valtiopäivillä, ja kuuluu: "Rakas veljeni! Muista sitä puhetta, jota puhuttiin Jänönvaarasta Putsoon mennessä iltasella sinä 12 p. lokakuuta 1863, jossa minulle puhuit Herran kuhtumisesta ja armotyön alusta ensi kerran vasta -- vaikka siitä olet paljon kuullut, vaan se ei ole sydämeesi päässyt senkään verran, josta minä olen ollut suuressa ikävässä. Jos Herra kasvonsa kääntäisi puoleemme syntejämme tuta, saisimme, jota olemme monta kertaa kyllä suulla veisanneet. Vaan kun Jumala sen sanoo sydämessä, sitten vasta saapi sydämen kivulla nähdä, mitä meiltä puuttuu. Ja tämä on armotyötä, tämä on Korkeimman käsi ja tästä minä olen kiitollinen Jumalalle. Nämä nuhteet ovat Korkeimmalta, jonka armokäsi saavutti sinun. Niin kuule, rakas veljeni, nöyryytä itsesi Herran väkevyyden eteen ja tunnusta vikasi suoraan Herran edessä ja ole kuuliainen armo-Herran kutsumiselle eläkä enää lähde pois näiden nuhteiden alta, vaan kanna Herran vihaa, kunnes Herra itse siitä irti laskee. Anna armotyön teurastaa mieliään myöten. -- -- -- Ei moni tule ahtaasta portista elämän tielle, vaan niin ylhäiset kuin alhaiset menevät sivu tästä luulouskolla taivaan toivossa helvettiin. -- Sinä tiedät valtioveljes, löytyykö monessa sitä omantunnon ahjoa, oikein sitä elävätä tuntoa. Hyvä ystävä, mistä heillä se olisi, kun eivät armotyön alla ole Jumalasta syntyneet. Ja tämähän se on vika ja puutos siinä suuressa valtiokunnassa. Mielimurheella saapi Suomea suurta katsella." Peti Tolvanen kuoli Jänönvaara nimisellä kotitilallaan Nurmeksen Höljäkässä tammikuun 9 p:nä 1885. [Paimenmuisto; F. F. Lönnrotin kertomukset Nurmeksen herännäisyydestä ja Engelbergistä, jonka kanssa hän oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa; Engelbergin kirje K. A. Malmbergille (ilman vuosi- ja päivämäärää); pastori A. Oravalan minulle Piirosesta ja Tolvasesta hankkimat tiedot; J. P. J., Herännäisyyden virtauksia Pohjois-Karjalassa (Karjalatar N:ot 111, 112, 118 v. 1913).]

Pielisjärven seurakunnassa toimi paitsi ennen mainittuja heränneitä pappeja, K. Weiselliä ja E. Saurénia (III, 502), myöskin J. V. Johnson (IV, 317), joka siellä oli kappalaisen sijaisena 1854-1860. Seurakuntaan kuuluvassa Juuan kappelissa, jonka silloista herännäisyyttä kiitetään erittäin eläväksi, teki ilolla työtä N. G. Arppe, jonka seurakunta, niinkuin tiedämme (III, 502), v. 1851 oli kutsunut ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen, vuoteen 1862. Vielä vanhoilla päivillään muisteli tämä valpas Herran palvelija kernaasti tätä aikaa, Juuan seurakunnasta todistaen: "Saatan sanoa, että koko seurakunta oli herännyt." Myöskin painosti hän sitä, ettei tämän eikä ylimalkaan Pielisjärven ympäristön herätys saanut alkuansa papeista, vaan että se johtui suoranaisesti Jumalan hengen vaikutuksesta kansan syviin riveihin. Muistettava on niinikään, että tässä etäisessä perukassa sekä aikaisemmin että myöhemmin toimineiden maallikkojohtajien vaikutus usein ulottui kauaskin yli sen seurakunnan rajojen, johon he kukin kuuluivat.

Samaan aikaan kuin Arppe oli pappina Juuassa, teki Enossa työtä (1851-59) Paavo Ruotsalaisen uskollinen ystävä L. A. Landgren. Se oli raskasta työtä, sillä seurakunta, minne eivät Pielisjärven muilla mailla puhaltavat tuulet olleet päässeet vaikuttamaan, oli upposurutonta. Raskaat rahahuolet ja sairaloisuus lisäsivät sitä ikävää, millä hän muisteli Nilsiän-aikoja ja ystäviään Savossa. Varsinkin v. 1856, jolloin M. Akiander historiaansa varten pyysi häneltä tietoja Paavo Ruotsalaisesta, palasivat vanhat muistot elävinä hänen mieleensä. Miten ahdistettu hän siihen aikaan oli, näkyy seuraavista hänen v. 1862 J. F. Berghille kirjoittamistaan sanoista: "Jo niinkuin muistelen v. 1856 pyysi ja sai prof. Akiander minulta muutamia tietoja ukko Paavosta ja herätyksistä Savossa. Minua ahdisti siihen aikaan kovasti kolotus- ja vilutauti, ja jälestäpäin olen katunut, että noin sairaana yritinkään noudattaa prof. Akianderin pyyntöä, etenkin koska samaan aikaan sielunikin asiaan nähden olin aivan sekasin."

Ettei Landgrenia saa syyttää Enon seurakunnan suruttomuudesta, näkyy siitäkin, ettei siellä herätyksiä syntynyt minäkään aikoina, jolloin N. G. Arppe siellä oli kirkkoherrana (1862-70). Myöntää kuitenkin täytyy, ettei ensinmainittu, miten harras herännäisyyden ystävä hän sitten olikin, ollut kylliksi tarmokas ja virkeä saadakseen huomattavampaa liikettä syntymään näillä Karjalan harvaan asutuilla mailla. Samaa todistaa hänen toimensa Pälkjärvelläkin, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän oli vuosina 1859-1869. Täällä oli, niinkuin muistamme (I, 139-150) J. F. Bergh herätyksensä alku-aikoina sytyttänyt hengen tulta moneen sydämeen, ja täällä oli muiden kera vaikuttanut myöskin Renqvistin ystävä G. Monell (1848), mutta nyt oli kaikki pimeää eikä saanut Landgrenkaan Herran tulta uudestaan syttymään. Melkein koko hänen siellä-olonsa aikana ei seurakunnalla ollut kirkkoakaan, se kun paloi v. 1860 ja uusi kun valmistui vasta samana vuonna, kuin hän muutti sieltä pois. Masentunut oli Landgrenin mieli hänen koettaessaan kylvää sanan siementä pälkjärveläisten sydämiin. V. 1862 hän esim. kirjoittaa J. F. Berghille: "Velkani kasvavat yli rajojensa ja elatuksen murheet tunkevat niin kovasti päälleni, etten tahdo enää jaksaa kestää. Vaan kohtahan pääsen kaikesta, sen tunnen rapistumisestani. Kiusat ovat minulla olleet monet ja kovat. Erinomattain ovat penseys ja hitaus minua vaivanneet. Milloin päivä valjennee, mieleni virkistynee? Oi kuitenkin entisiä aikoja! 'Suusta ovat menneet, ei mielestäni', sanoo puheenparsi".

Landgren ei suinkaan ollut ainoa tämän puolen vanhoista heränneistä papeista, joka noin kaihomielin muisteli "entisiä aikoja". Näiden miesten nuoruudenaika oli suurten herätysten innostunutta ja toivorikasta aikaa; nyt oli kaikki niin muuttunutta, niin väsynyttä, rikkirevittyä ja uupunutta, että mieli väkisinkin vetäytyi muistojen pyhäkköön sieltä etsien sitä tyydytystä, jota ei nykyisyys eikä tulevaisuus enää tuntunut voivan antaa. Masentavasti vaikutti heihin sekin, että vanhoista ystävistä toinen toisensa perästä siirtyi pois. Paitsi ennen mainittuja kaatoi tuonen viikate näinä aikoina (1859) Landgrenin asetoverin Pielisjärven ajoilta E. Saurénin, joka viimeksi oli ollut kappalaisena Kiteellä, minne hän (1852) oli muuttanut Maaningalta. [Paimenmuisto; L. A. Landgrenin kirje J. F. Berghille 15/5 62; Kert. N. G. Arppe.]

Huomattava on se muutos, jonka J. F. Berghin muutto Jaakkimasta Rantasalmelle (1857) ja H. Renqvistin v. 1866 tapahtunut kuolema saivat aikaan Karjalan herännäisyyden vaiheissa. Mutta ainakin pitkistä ajoista sopii noihin heidän entisiin toimialoihinsa sovittaa sananlaskun sanat: "Mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät".

Siunaukseksi vaikutti Jaakkimassa vuoteen 1859 O. H. Cleve, ja vaikka paikoin epäuskon hallan panemana säilyi ylimalkaan jokseenkin lupaavana vielä 1860-luvulla Berghin kylvö tässä seurakunnassa. Sikäläisiä heränneitä nähtiin monesti Rantasalmella vanhan rakkaan opettajan saarnoja ja seurapuheita kuulemassa ja usein pyysivät he häneltä kirjallisesti neuvoja. Ja Berghkin puolestaan kävi joskus heitä tervehtimässä. Hänen kuolemansa jälkeenkin pysyi Jaakkiman heränneitten joukko koossa, todistaen seuroillaan ja kertomuksillaan, kuinka voimallinen 1840- ja 1850-luvun herätys siellä oli ollut. Vielä vuosisadan lopussa pitivät he hartaushetkiä vanhaan tapaan. Merkille on kuitenkin pantava, että nuoria yhä harvemmin liittyi heihin, jonka vuoksi heidän lukunsa alkoi vuosi vuodelta yhä nähtävämmin vähetä. Huomattava on niinikään, että eripuraisuuttakin alkoi ilmestyä näiden heränneitten joukossa, toiset kun eivät tahtoneet olla missään tekemisissä pappien kanssa ja toiset kun tähänkin kysymykseen nähden tahtoivat noudattaa herännäisyyden vanhoja traditsiooneja. Viimemainittujen johtajana esiintyi vuosisadan lopussa kirkonmies _Taneli Tuunanen_ (k. 1916), joka piti seuroja kodissaan sekä muualla pitäjällä. Vielä elämänsä loppuaikoinakin todisti hän sanankuulijoilleen elävästi Herrasta, vaikka hänen kielensä halvauksen vaikutuksesta oli kankea.

Niinkuin olemme nähneet (II, 436), oli herännäisyys Berghin Jaakkimassa ollessa hänen kauttansa levinnyt myöskin Parikkalaan. Täällä vaikutti seurojen pitäjänä talollinen ja pyhäkoulunopettaja _Olli Mikonpoika Jääskeläinen_ (k. 1888). Tämä oli herännyt v. 1848 käydessään Jaakkimassa Berghiä kuulemassa. Hänen vaikutuksestaan elpyi ja levisi herännäisyys jonkun verran Parikkalassa. Sikäläisten heränneitten seuroissa luettiin Berghin ja Nohrborgin postilloja sekä muita hengellisiä kirjoja. Rukouksiakin Jääskeläinen näissä kokouksissa piti. Seurojen jälkeen keskusteltiin hengellisistä asioista. Kerimäelle asti ulotutti Jääskeläinen matkansa, esiintyen puhujana sikäläistenkin heränneitten hartauskokouksissa. -- Muistettava on niinikään, että Renqvistinkin opetuslapsia löytyi Parikkalassa, jos kohta vielä vähemmin kuin Paavo Ruotsalaisen katsantotapaan liittyneitä. [J. F. Berghin kirjekokoelma; kert. Matti Tapanainen, Juhana Kapuna y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Jaakkiman kirkonkirja. Tietoja tämänpuolisista oloista on minulle niinikään hankkinut pastori E. Snellman; Parikkalan kirkonkirja.]

Vielä elinvoimaisemmilta näyttivät XIX vuosisadan lopussa Henrik Renqvistin ja hänen hengenheimolaisensa Karjalassa raivaamat, kylvämät ja otsan hiessä hoitamat viljavainiot. Puhumattakaan Sortavalasta, missä heränneitten luku kaupungissa ja varsinkin maaseurakunnassa vielä 1890-luvulla oli ehkä yhtä suuri kuin sikäläisen herännäisyyden huomattavimpina aikoina, ei kuollut liike sukupuuttoon missään muuallakaan, missä se oli saanut jalansijaa. Ja samassa määrässä kuin kuuset Renqvistin haudalla tuuhenivat ja kohosivat, levisi nousevienkin sukupolvien kuultavaksi noiden vanhojen rukoilijain kautta todistus siitä, mitä tuo uskollinen Herran viinimäen työntekijä eläessänsä oli toimittanut. On kyllä totta, että nämä sukupolvesta toiseen säilyneet, hänen yksipuolisuuttaankin ylenmäärin kunnioittavat kertomukset näissä heränneissä ovat ylläpitäneet, vieläpä paikoin levittäneetkin sitä kaavamaisuutta, joka tavataan tämänkin puolen rukoilijoissa, mutta totta on myöskin, että ne viime aikoihin asti ovat vaikuttaneet suolanakin ja vakaannuttavana voimana Karjalan huikentelevaisuuteen ja iloiseen suruttomuuteen taipuvaisessa kansassa.

Pysyvimmän muistopatsaan Renqvistin muistolle pystytti

_P. Poutiainen_, joka v. 1887 otsakkeella _"Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena"_ julkaisi kertomuksen tämän merkkimiehen elämänvaiheista sekä suomennoksia hänen M. Akianderille antamistaan kirjeistä. Kirjan tekijä, joka vuosina 1877-78 sekä 1883 oli toiminut ylimääräisenä pappina Sortavalassa ja sikäläisten heränneitten ystävänä likeisesti tutustunut heihin, kuvaa heidän silloista yhteistä uskonharjoitustaan ja elämäänsä seuraavin sanoin:

"Kirkolle tulevat renqvistiläiset heränneet jo lauvantaina iltapuolella ja viettävät sen illan ja sunnuntai-aamun sekä myös seuraavan yöntienoon, jos on kaksi pyhäpäivää, yhteisessä hartauskokouksessa kirkon vierellä olevassa n.k. pitäjäntuvassa, aivan samoin kuin ennen Renqvistin johdolla hänen rukoustuvassansa pappilassa. Rukouksia siellä pitävät ja keskustelemalla neuvojaan antavat tavallisesti vanhemmat, kokeneet seurassakävijät. Väkeä on usein hyvin paljon siellä läsnä. On välistä tapahtunut, että joku hihhulilainen tai muu lahkolainen on sinne tullut seuranpitoa saarnaamisella, väittelemisellä, jopa rukouksen-pitoakin häiritsemällä estämään. Mutta turhaan ne toimet aina ovat rauenneet. -- -- -- -- Sellaiset elävät kirkon jäsenet, kuin renqvistiläiset kristityt, ovat maan suolana; he saarnaavat ja Herrasta todistavat myös elämällään, ja se onkin parhain todistus. Renqvistiläisten elämä näyttää, että Kristus asuu uskon kautta heissä ja he hänessä, että he ovat oksia totisessa viinipuussa. Rietas ja paha elämä ja renqvistiläisyys eivät sovi ollenkaan yhteen; juoppoutta, irstaisuutta, petollisuutta y.m. paheita ei heidän seassaan suvaita; maailmanmukainen meno, kyläjuoksut, tansseissa-käynnit, vaatteilla koreileminen y.m. turhuudet jäävät pois. Elämä on kaikinpuolin siivoa, mielen tyytyväisyys ja sisällinen uskon vanhurskaudesta tuleva rauha (Room. 5: 1) kuvastuu jo kasvoissa, käytös on nöyrää ja hiljaista. He ovat avosydämisiä, teeskentelemättömiä. Voi olla joukossa jotakin, voi olla renqvistiläistenkin joukossa itsevanhurskaita ihmisiä, jotka eivät vielä oikeaa autuuden tietä tunne, vaan luottavat jumalisuuden harjoituksiin y.m. Mutta poikkeuksena ovat ne pidettävät. Itsevanhurskaina olisivat renqvistiläiset ylpeitä, kerskaavia, muita tuomitsevaisia, vaan nyt ovat he päinvastoin nöyrän publikaanin kaltaisia, jotka armahtamista huutavat, armoa kerjäävät, armosta elävät. Tuosta oman viheliäisyyden tunteesta se myös johtuu, etteivät he kerskaile uskostaan, sillä he pitävät uskosta ja autuudesta kerskaamista hengellisenä ylpeytenä ja varovat niillä, jotka itseänsä 'uskovaisiksi' ja 'autuaiksi' kutsuvat, olevan kuolleen suunuskon. Tuo varovaisuus on syynä, että he varsin harvoin puhuvat uskosta, ja siitä syystä näyttääkin uskon tietopuolinen käsite olevan muutamilla heistä vähän hämäränlainen. Mutta he puhuvat sitä useammin siitä, millaisen uskovan kristityn tulee olla, miten uskon tulee uudessa elämässä ilmestyä. Ja uskon olento ilmestyy heillä sisällisessä ja ulkonaisessa elämässä. Että Jesus Kristus on renqvistiläisillä, niinkuin kaikilla kristityillä tulee olla, A ja O, ja että Jesuksen tähden, rakkaudesta häneen, ovat niin itseänsä kieltäviä, tulee kyllä puhellessa heidän kanssaan pian selville. 'Kuinka kävisin', sanovat he, 'leikkikokouksissa jaloillani hyppimässä, kun tiedän minun tähteni rakkaan Vapahtajani jalat ja kädet olleen ristinpuuhun kiinni naulitut; kuinka vaatteilla y.m. koreilisin, kun Jesus kantoi orjantappurakruunua ja purppuraista pilkkapukua. Kuinka hennoitsisin herkutella, kun muistelen Jesuksen tähteni sappea ja etikkaa juoneen; kuinka en minä syntiskurja kärsisi vaivaa ja pilkkaa, kun hän, viaton Jumalan Karitsa, minun tähteni verta hikoili, pilkattiin ja piinattiin'. -- -- Tällainen mieliala, jota usein saa kuulla heidän ilmituovan, osoittaa kylläkin heissä oikeata uskonkantaa."

Oman aikansa renqvistiläisiä kuvaamaan esittää Poutiainen muutamia heidän hänelle kirjoittamiaan kirjeitä. Ne ovat samanlaisia, kuin Renqvistin aikuisten rukoilijain viimemainitulle lähettämät kirjeet. Kieli vain on parempaa ja esitystapa sujuvampaa. Mitä muutoin tulee Poutiaisen omaan, ylläolevaan selostukseen Sortavalan heränneistä, niin on se ehkä liiaksi kiittävä, mutta pääpiirteissään epäilemättä oikea. Että hänen sanansa uhkuvat suurta rakkautta heihin, ei tietysti riitä tekemään mitättömäksi hänen arvosteluaan. -- Poutiainen kuoli Jääsken kappalaisena 1890. [P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena s. 31-32; Paimenmuisto; kert. Sortavalan vanhat heränneet.]

Yllämainitussa kirjassaan kertoo Poutiainen, että "eräät (Sortavalan) seurakunnassa palvelleet papit" olivat osoittaneet ystävällistä mieltä sikäläisiä heränneitä kohtaan. Vaikea on tietää, keitä hän tällä lauseella on tarkoittanut. Hieman oudolta tuntuu, ettei hän tässä yhteydessä mainitse ketään suoranaisesti renqvistiläisessä hengessä näillä mailla toimivaa pappia. Senmielisiä kyllä muutamia lienee löytynyt, jos kohta ainoastaan yksi heistä on enemmän tunnettu. Tarkoitamme G. Monellia, joka tähän aikaan (1862-1884) oli kirkkoherrana Ilomantsissa. Jo aikaisemmin oli hän siellä, niinkuin tiedämme (II, 437) toiminut apulaispappina ja auttanut Renqvistin oppia siellä juurtumaan. Vanhemmaksi tultuaan oli hän varsinkin oppi-isänsä kuoleman jälkeen vapautunut hänen yksipuolisuuksistaan, mutta pääasiassa kannatti hän edelleen hänen oppiaan ja uskonnollista katsantotapaansa, jonka vuoksi seurakunnan rukoilijat ei vain Ilomantsissa, vaan lähiseudun muissakin pitäjissä, Impilahdella, Ruskealassa, Kiihtelysvaaralla pitivät häntä hengellisenä tukenaan ja kääntyivät monesti hänen puoleensa pitkienkin matkojen takaa. Monell oli väsymätön Herran työmies, suora, vakava ja samalla lempeä "vanhan kansan mies". Virkaansa oli hän hyvin kiintynyt. Kun hän esim. muutamana iltana meni näyttämään kirkkoa vasta tulleelle uudelle apulaiselleen, osoitti hän kädellään saarnatuolia, lausuen: "Tuolla tahtoisin kuolla, sillä silloin kaatuisin paikallani, niinkuin sotilas, joka päättää päivänsä taistelutantereella". Renqvististä puhui Monell aina kunnioittaen, ei vain hänen kannattajilleen, vaan muillekin, jos kohta hän myönsikin, että tuo hänen "väsymätön, aina Jumalan kanssa tekemisissä oleva" oppi-isänsä ei ollut menetellyt viisaasti vaatiessaan sanankuulijoitaan alituiseen rukoukseen, moni kun siten oppi teeskentelemään. Monellin kirjallisista toimista olemme ennen kertoneet. Hän kuoli 1884. [Kert. kirkkoherra O. Fabritius y.m.; Paimenmuisto.]

Renqvistiläisen suunnan papeista ansaitsevat Monellin kera mainitsemista myöskin Henrik Renqvist nuorempi sekä _Kustaa Adolf Höök_. Ensinmainittu, joka, niinkuin tiedämme, isänsä apulaisena Sortavalassa oli tutustunut sikäläiseen liikkeeseen ja sittemmin toiminut Pukkilassa (III, 505), pääsi v. 1865 Sysmän kirkkoherraksi, jossa virassa hän pysyi kuolemaansa asti. Nuorena oli hän täällä pappina toiminut ja uskonsa tähden viranomaisilta vainoakin kärsinyt (III, 199), mutta seurakunta oli häneen mieltynyt ja monessa sydämessä itivät hänen opetuksensa näillä renqvistiläiseen suuntaan jo ennestään taipuvaisilla mailla. Mitään huomattavaa liikettä ei Renqvist, joka sitäpaitsi ei opissa eikä uskonnollisissa menoissa yleensä asettunut isänsä yksipuolisesti jyrkälle kannalle, kuitenkaan saanut aikaan, eikä hänen nimensä ollut laajemmalta tunnettu näiden seutujen rukoilijainkaan piireissä. Renqvist kuoli v. 1895. [Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin.]

Innostunut ja harvinaisen ahkera sielunpaimen oli yllämainittu K. A. Höök. Rautalammella, missä hän oli ollut ylimääräisenä pappina kaksi eri kertaa, 1847-48 ja 1852-57, oli hän tutustunut renqvistiläisiin ja heihin mieltynyt, moittimatta kuitenkaan muitakaan heränneitä, joita täälläkin vähän löytyi J. J. Rahmin ja L. A. Lindgrenin ajoilta. Niinkuin tiedämme, oli näet ensinmainittu siellä ollut ylimääräisenä pappina 1840-luvun alkupuoliskolla sekä hänen jälkeensä vuoden ajan Landgren. Mitään huomattavampaa nämä Paavo Ruotsalaisen opetuslapset eivät täällä saaneet aikaan, ja pienenä pysyi siellä Höökin elävähenkisen työn uhallakin edelleen rukoilijoittenkin joukko. Myöhemmin tapaamme Höökin "saarnaajana" Polvijärvellä (1862-1863). Täälläkin oli hän tekemisissä sekä Ruotsalaisen että Renqvistin opetuslasten kanssa, toimittaen uskollisesti tuona kovien katovuosien aikana heränneen sielunpaimenen työtä. Usein piti hän hartauskokouksia, jotka tavallisesti päättyivät polvirukouksella. Höök kuoli Liperissä, jonka seurakunnan kappelina Polvijärvi siihen aikaan oli, v. 1868. [Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin, kansak. opettaja A Räsänen y.m.]

Mitä muutoin tulee renqvistiläisyyden leviämiseen Karjalassa ja Pohjois-Savossa, niin oli tämä liike XIX vuosisadan lopussa paitsi Sortavalassa, Liperissä ja Ilomantsissa, kaikissa muissa seurakunnissa, joissa se aikaisemmin oli saanut jalansijaa, hyvinkin pieni. Mutta erinomaisen rakas oli vielä kaikissa näissä piireissä nämäkin aikoina Renqvistin muisto. Hänen verrattoman ahkeraa, rukouksen pyhittämää työtään täytyi jokaisen vähänkin puolueettoman kaiken yksipuolisuuden ja kaavamaisuuden uhallakin ihmetellä niissä vanhuksissa, jotka vielä olivat elossa ja omasta kokemuksestaan voivat siitä todistaa. Niinpä löytyi esim. Liperin vaivaistalolla henkilöitä, joiden vertaista uskonnollista mieltä ei herännäisyyden maillakaan monesti tapaa. Toiset heistä osasivat ulkoa pitkiä lukuja Vanhan testamentinkin kirjoista.

Mikkelin-puolen herännäisyys tarjoo vielä XIX vuosisadan loppupuolella tutkijalle paljon mielenkiintoista. Etenkin on Mäntyharjun herännäisyys omiaan vetämään huomiota puoleensa. Siellä toimi muuttumattomalla uskollisuudella kuolemaansa asti (1868) näiden seutujen heränneitten tunnetuin johtomies Salomon Häkkänen, ja hänen kotinsa, Hartosenpään rustholli, oli vielä myöhemminkin heidän huomattuna seurapaikkanaan. Uskollisena liikkeensä traditsiooneille vaikutti tässä seurakunnassa sekä, niinkuin viimemainittukin johtomies, sen rajojen ulkopuolellakin myöskin Antti Ahvenainen (III, 509), joka kuoli vasta 1893, hengellisen elämän ylläpitämiseksi seudun rukoilijain harvenevissa joukoissa. Millaista tämä elämä vuosisadan loppupuolella oli, kuvatkoot seuraavat piirteet muutaman Mäntyharjulla vuosisadan lopussa vielä eläneen naisen elämästä.

1860-luvun alussa kokoontui pieni joukko heränneitä -- heitä oli noin 20 henkeä -- pääsiäisseuroja pitämään. Torpan emäntä _Vaalpuri Hoppman_ oli seuroja varten varustanut tarvittavia ruokia ja juomia, vanhastaan kun oli tapana, että niitä seurapaikassa oli tarjottavina, jos sitten varakkaammat toivatkin eväitä mukanaan. Ennenkuin vieraat saapuivat, sairastui emäntä ankaraan tautiin, joka ennenpitkää huomattiin isoksirokoksi. Siitä välittämättä saapuivat ystävät seuroihin. Kukaan heistä ei kuitenkaan sairastunut. -- Vaalpuri Hoppmanin elämä liittyy likeisesti Mäntyharjun herännäisyyden loppuaikoihin. Hänellä oli tuntehikas luonne, ja koko hänen esiintymisestään huomasi, että Jumalan armo oli syvästi vaikuttanut häneen. Hänen heleä supraano-äänensä kaikui kirkkaana heränneitten seuroissa. Eikä laulanut hän vain vanhoja, tunnettuja lauluja -- uusiakin kumpusi hänen laulaja-sielustaan.

Pakotta ne virtasivat esille tulkitsemaan hänen rikashenkistä sisäistä elämäänsä. V. 1863 ilmestyi niitä painosta otsakkeella _"Viisi uutta hengellistä laulua, kokoonpannut yksi maailmaan kyllästynyt ja taivaaseen ikävöivä sielu. P. V."_ [Nämä laulut on sittemmin otettu laulukokoelmaan "Matkalauluja tiellä taivaalliseen Siioniin".] Lainaamme tähän muutamia säkeitä Vaalpuri Hoppmanin painamattomista hengellisistä lauluista:

"O, ihana aika kuin autuaana Saan minäkin asua taivaas'! En silloin enään mä muistelekaan Täällä kärsittyi tuskii ja vaivoi. Saan nähdä mun Jesuksen kunniassa Ja katsella kirkkaita kasvojansa; Kaikki pahuus on paennut kauas."

"Ei siellä mun lihani, järkenikään Saa Jesuksesta mua riistää, Ei maailma, synti, ei saatanakaan -- Tok' olen jo päästetty niistä, Kun täällä mua useasti kiduttavat Ja Jesuksen uskosta pimittävät, Kun rukousuhrini sammuu."

"Tääll' aina täytyypi häveten juur' Mun Jesuksen etehen mennä, Kun näen, kuinka uskottomuuten' on suur' Ja puutteet, joita useasti tunnen, Vaan palaita anteeksi saamatta en Oo tarvinnut, syntin kun Jesukselle Ja vikani tunnustan kaikki."

"Viel' anteeksisaamisen vakuutukseks Mulle juottaapi verensä kalliin Ja sanoo: sen synteinne sovitukseks Mä olen sen vuodattaa sallin', Ja isäni itsekin rakastaa teit', Ett' rakastatte minua ja uskotte nyt Mun Jumalasta maailmaan tulleen."

Nuoruutensa innokkaimpana aikana liikkui Vaalpuri Hoppman ahkeraan Hirvensalmen ja Mikkelinkin puolen heränneitä tapaamassa. Varsinkin Apajalahden talossa ensinmainitussa seurakunnassa, jonka talon, niinkuin tiedämme (IV, 120-123), omisti heränneitten tunnettu johtomies A. Manninen (k. 1887), oli hän suosittu vieras. Erinomaisen opinhaluinen kun Vaalpuri Hoppman aina oli ollut, oli hän itse hankkinut itselleen niin paljon tietoja, että hän joskus opettajan puutteessa johti opetusta Apajalahden kansakoulussa, joka oli paikkakunnan ensimmäisiä.

Renqvistin suuntaan liittyneinä olivat täkäläiset rukoilijat edelleen ehdottomasti raittiita tahi viljelivät he väkijuomia hyvin kohtuullisesti. Yleensä puhuivat hekin vähän armosta ja vanhurskauttamisesta uskon kautta, he kun kovin pelkäsivät kuollutta suu-uskoa. Jos itsehurskauttakin ja töihin luottamusta heidän keskuudessaan siellä täällä lieneekin löytynyt, niin kuului monen vanhuksen ja nuoremmankin kuolinvuoteelta tunnustus: "Ei minulla ole muuta kuin Vapahtajani. Jesus ja hänen ristinsä." Armoa pyytämään ja yksin armosta elämään neuvoivatkin Mikkelin-puolen heränneitten johtomiehet sanankuulijoitaan. Kirkossa kävivät he edelleen ahkerasti suuresti iloiten, jos siellä saivat kuulla jonkun "hengen miehen" saarnaavan. Paitsi hartausseuroja, pidettiin näiden heränneitten kodeissa vielä vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä talonväen keskuudessa polvirukouksia aamuin illoin, vieläpä puolipäivänkin aikana. Jumalan sanan lukemista näiden rukoushetkien yhteydessä harvoin kuuli, mutta sitä runsaammin pyhäpäivinä. Lasten täytyi tavallisesti aina olla mukana, vaikka pitkät lukemiset luonnollisestikin heitä kyllästyttivät ja väsyttivät.

Näiden seutujen heränneistä papeista XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on etupäässä mainittava G. Monell, joka oli kappalaisena Mikkelissä 1859-1862. Niinkuin tiedämme, toimi hän ahkerasti Renqvistin hengessä, levitti hänen kirjojaan sekä käänsi suomeksi hänen lempikirjailijoitaan. Jo tästä syystä kääntyivät nämäkin rukoilijat luottamuksella hänen puoleensa, ja tämä luottamus kasvoi samassa määrässä, kuin he oppivat häntä persoonallisesti tuntemaan. Vuosisadan lopussa oli herännäismielinen B. K. Sarlin (k. 1906) kirkkoherrana Mikkelissä, mutta hänen aikanaan oli näiden seutujen herännäisyys jo melkein sukupuuttoon kuollut. Joitakin muita samanmielisiä pappeja on kysymyksessä olevissa seurakunnissa löytynyt, mutta eivät hekään ole saaneet vanhaa herännäisyysliikettä uudestaan elpymään. Mäntyharjulla, Mikkelissä, Sysmässä, Hartolassa, Joutsassa, Hirvensalmella -- kaikkialla, missä se XIX vuosisadan keskivaiheilla oli esiintynyt niin elinvoimaisena, oli siitä 1890-luvulla tuskin muuta kuin muisto enää jälellä. Olemme ennen huomauttaneet näiden heränneitten jyrkästä erosta "maailman lapsista". Epäilemättä oli sekin syynä siihen, että heidän seurapiirinsä vähenemistään vähenivät. Sensijaan voitti 1870-luvusta alkaen evankelinen suunta yhä enemmän alaa Mikkelin-seudun vakavan, jatkuvaan parannukseen ja valvomiseen kehoittavan herännäisyyden mailla. Heidän toisistaan käyttämä nimikin, "ystävät", unohtui, ja sijalle jäi nimi "heränneet" ikäänkuin jälkimaailmalle muistuttamaan, että hekin olivat kuuluneet XIX vuosisadan suureen herännäisyysliikkeeseen. [Edla Ahvenaisen minulle hyväntahtoisesti tekemät muistiinpanot Mikkelin-seudun herännäisyydestä; Hirvensalmen kirkonkirja; Paimenmuisto; Kert. B. K. Sarlin y.m.]

Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Savon ja Karjalan herännäisyyteen XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme vielä kerran muutamiin merkkimiehiin, jotka liikkeen valta-ajoilta ennen mainittujen kera olivat jääneet jälkimaailmalle todistamaan tämän liikkeen vaiheista ja sen lähtemättömästä vaikutuksesta heidän sydämiinsä.

Valkealan kartanossa eli vielä 1860-luvun keskivaiheilla K. A. Colliander. V. 1858 oli hän saattanut poikansa A. M. Collianderin hautaan ja odotti itse hartaasti sitä päivää, jolloin hänkin pääsisi elämän taisteluista ja vaivoista Herran lepoon. Uutta aikaa hän ei enää oikein ymmärtänyt -- siinä oli niin paljon hänen uskonnolliselle katsantotavalleen vierasta, ja senkin tähden viihtyi hän niin kernaasti vanhojen aikojen muistoissa ja niiden ystävien seurassa, jotka, niinkuin hänkin, olivat uskolliset herännäisyyden traditsiooneille. Näistä ystävistä olivat Otto Hjelt, J. I. Bergh ja J. F. Bergh hänelle edellä muiden rakkaita. Varsinkin näkyy viimemainittu olleen hänelle likeinen. On liikuttavaa lukea J. F. Berghin kirjekokoelman todistuksia siitä hellästä rakkaudesta, millä he toisiaan niin suuremmissa kuin vähemmissä asioissa aina muistivat. Heidän välinen ystävyytensä on herännäisyyden kauniimpia todistuksia siitä "rakkaudesta, joka ei koskaan palaja". Eikä tarvinnut kummankaan jäädä tänne pitkäksi ajaksi ystäväänsä kaipaamaan. Ainoastaan muutamia päiviä aikaisemmin kuin Bergh pääsi Colliander pois. Hän näet kuoli Valkealan kartanossa syyskuun 21 p:nä 1866.

Menneitä aikoja kaipuulla muistamaan jäi moneksi pitkäksi vuodeksi N. G. Arppe, joka v. 1870 "kylmästä" Enon seurakunnasta pääsi Taipalsaaren kirkkoherraksi. Vielä vanhoilla päivillään oli hän miltei yhtä vilkas kuin nuoruutensa ja parhaan miehuutensa päivinä. Tästä puhuen lausui hän vielä samana vuonna, kuin hän kuoli, kerran: "Venellin häissä (II, 412), missä nuorena ylioppilaana innostuksella kuuntelin Paavon ja muiden väittelyjä Roseniuksen kanssa, kääntyi ukko äkkiä puoleeni, hellästi, mutta samalla hyvin vakavasti lausuen: etsi aina Jumalaa hiljaisessa hengessä, muista se -- hiljaisessa hengessä. Tuskin on ainoatakaan päivää kulunut, jona en olisi näitä sanoja muistanut. Tarkalla silmällään näki Paavo, mitä neuvoa minä eniten tarvitsin." -- Taipalsaaren seurakunnan suruttomuus painoi Arppea kovin. Hän ei voinut sille mitään, mutta hän nosti silmänsä mäkiin päin, ja sieltä tuli hänelle vihdoin apu. V. 1896 pääsi hän Herran lepoon. [J. F. Berghin kirjekokoelma; Paimenmuisto; kert. N. G. Arppe.]

VIII.

Pohjois-Suomen ja Kainuunmaan herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.

Olemme nähneet, että Pohjanmaan suuri herätysliike, Kainuunmaata lukuunottamatta, ei semmoisena voittanut alaa Pohjois-Suomen kylmillä perukoilla. Miltei kaikissa sikäläisen rantamaan pitäjissä, vieläpä Lapinmaan seurakunnissakin löytyi kyllä heränneitä, mutta Kalajoen-varren herännäisyyden ja siihen kuuluvien lähiseutujen pohjoispuolella ei liike missään saanut yleisempää kannatusta kansan puolelta, vaikka näilläkin seuduin monen heränneen papin ääni kaikui. Seuraava silmäys Pohjois-Suomen oloihin XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on näyttävä, millaiseksi sikäläinen herännäisyys mainitun ajan kuluessa muodostui.

Jo mikäli kysymys koskee Pohjois-Suomen muissa suhteissa huomattavimpaa paikkaa, Oulun kaupunkia, missä, vielä vanhemmista muistoista puhumattakaan, XIX vuosisadan herännäisyyden alku-aikoina F. G. Hedberg oli vaikuttanut ja Paavo Ruotsalainenkin matkoillaan käynyt, näkyy selvästi, miten vähän suosittu tämä liike tässä osassa maata on ollut. On kyllä myönnettävä, ettei kaupungissa eikä sen läheisyydessäkään herännäisyyden valta-aikoina, jolloin herätyksen tuulet voimallisimmin vaikuttivat yli Suomen, Hedbergin lyhyttä ja hänen sorrettuun asemaansa (II, 310-320) nähden hyvinkin rajoitettua toimintaa lukuunottamatta, ainoakaan vaikutusvaltaisempi henkilö esiintynyt kokoamaan heränneitten pientä laumaa, mutta tämän uhallakin täyttyy oudoksua, miten vähän jalansijaa liike silloin kaupungissa sai. Vielä vähemmin oli jaon aika omiaan sitä kartuttamaan. Ei saanut L. H. Laurinkaan, joka, niinkuin tiedämme (IV, 33), 1850-luvun keskivaiheilla oli kappalaisena Oulussa, herännäisyyttä elpymään, ja vielä oudommalta tuntuu, ettei V. L. Helanderinkaan aikana, joka v:sta 1859 oli konrehtorina ja vuosina 1865-69 uskonnon lehtorina Oulun koulussa, mitään huomattavampaa liikettä syntynyt. Hän toimi kyllä jyrkästi pietistisessä hengessä, ja tätä leimaa kantoi hänen kotinsakin, johon kaupungin heränneet usein kokoontuivat hartausseuroja pitämään, mutta pienenä niiden luku hänenkin aikanaan pysyi. Hedelmätöntä ei kuitenkaan Helanderin vaikutus Oulussa tuon pienen joukon ulkopuolellakaan ollut, hän kun monen maailmanihmisenkin sydämessä herätti ainakin aavistuksen todellisen kristillisyyden luonteesta ja vaatimuksista. Sitäpaitsi ylläpiti hän koulussa, jonka rehtorinakin hän muutamia vuosia oli, vakavaa järjestystä, ja moni hänen oppilaistaan sai hänen uskontotunneiltaan unohtumattomia opetuksia ja herättävän kalliita neuvoja. [Paimenmuisto; Hornborg, Matrikel; kert. kolleega G. A Saxbäck, rehtori G. Marelius, konsuli Fr. Borg, neiti Mimmi Bergh y.m.] -- Helanderin poismuutettua Oulusta, väheni sikäläinen liike vähenemistään. Sen keskuudessa vakaantui vakaantumistaan yhä suvaitsemattomampi vanhoillisuus, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään uusista kirjoista eikä siitä uudestaan elpyvästä herännäisyydestä, joka Kalajoen-varrelta y.m. pyrki ulotuttamaan vaikutustaan tännekin. Nuo Oulun "vanhat heränneet" pitivät 1880- ja 1890-luvulla sunnuntaisin hartauskokouksia kaupungin omistamassa lasten työkodin talossa, mutta kun noita muitakin heränneitä alkoi sinne pyrkiä, lakkasivat nämäkin kokoukset. Aivan pienenä tuo toinen, Kalajoen herännäisyyteen liittynyt joukkokin vielä vuosisadan lopussakin pysyi.

Syksyllä 1861 muutti Savon herännäisyyden tunnettu johtomies J. L Bergh Liminkaan, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän s.v. oli nimitetty. Oudon kylmältä Savon oloihin verrattuna tuntui hänestä täällä kaikki. Kansan jäykkä luonne, heränneitten pieni luku, huono kirkkoveisu y.m. tekivät häneen alusta alkaen masentavan vaikutuksen. Mutta tunnetulla tarmollaan ryhtyi Bergh työhön, koettaen niin yhdessä kuin toisessa suhteessa parantaa Limingan ja siihen kuuluvien kappeliseurakuntien -- Lumijoen, Tyrnävän, Temmeksen ja Kempeleen -- kirkollisia oloja. Järjestyksen miehenä ryhtyi hän taistelemaan piintyneitä epäkohtia vastaan, kiinnittäen huomionsa muunmuassa kansan uskonnollisen tiedon korottamiseen, järjestäen ennen löytyvien lisäksi uusia kiertokouluja kaikkiin kirkkoherrakuntansa seurakuntiin ja hoitaen sekä valvoen erikoisella huolella ja taidolla rippikoulua. Jo Berghin tänne muuttaessa levisi seudun toistupalaisuuteen yhä yleisemmin eksyneiden heränneitten piireissä se huhu, että hän oli "laajalla" eikä kiinni siinä "pikkukohdassa", josta nämä Jonas Laguksen neuvoja yksipuolisesti matkien niin usein puhuivat. Berghin monenkaltaiset toimet seurakunnan olojen parantamiseksi ja etenkin se entisyydestä poikkeava ulkoleima, jota hänen pitämänsä hartauskokoukset nyttemmin kantoivat, eivät olleet omiaan Limingan vanhoillisten heränneitten vikoilemishalua asettamaan. Mitä erittäin hartauskokouksiin tulee, joita hän uskollisesti piti pappilansa tuvassa, on nim. huomattava, että hän niissä melkein aina luki jonkun raamatunpaikan, jonka johdosta hän sitten puhui, eikä käyttänyt postillaa tahi muuta hartauskirjaa, niinkuin täälläkin heränneitten seuroissa niihin asti oli ollut tavallista. Eriseuraisuuden välttämiseksi alkoi Bergh sitäpaitsi Siionin virsien asemasta johtamissaan hartaustilaisuuksissa yhä enemmän käyttää virsikirjaa. Miten hartaita nämä usein polvirukouksella päättyvät kokoukset olivatkin ja miten paljon niihin ainakin ajoittain väkeä saapui, eivät tyydyttäneet ne oikein heränneitä eivätkä synnyttäneet mitään varsinaista herännäisyysliikettä seurakunnassa. Ja kuitenkin oli Bergh yhä edelleen ja "loppuun asti pietista", niinkuin muutama hänen kirkkoherrakunnassaan siihen aikaan palveleva pappi on todistanut, ja hänen pappilansa kantoi vakavaa, erinomaisen vierasvaraisen ja Jumalan sanan viljelylle aina alttiin herännäiskodin leimaa. Kuinka hartaasti tuo Savon eloisampiin oloihin tottunut, menneiden aikojen muistojen vielä nytkin lämmittämä Siionin muurien vartija olisi toivonut herätyksen tulen syttyvän näillä kylmillä mailla, osoittavat seuraavat hänen, laestadiolaisuuden voittaessa alaa Pohjois-Suomessa, kerran lausumansa sanat: "Paljon kernaammin näkisin senkin tulevan; tämä hiljaisuus ja hengellinen välinpitämättömyys surmaavat."

Muutamassa v. 1871 kirjoittamassaan kirjeessä kuvaa Bergh asemaansa Limingassa seuraavin sanoin: "Me nukumme ja kuorsaamme täällä perinpohjin ja olemme kuolla hengellisesti ja ruumiillisesti; ja kuitenkin elähyttää Herra uskollisuudessaan meitä joskus uudelleen, niin että uskallamme toivoa hänen armahtavaa armoansa ja rakkauttansa. Seurakuntani taasen ovat kovia kuin kivet, ja kaikki työni näyttää menevän aivan hukkaan ja toimeni kerrassaan onnistumattomalta. Eikö liene syy työmiehessä itsessä. Ulkonaisia voittoja olen kyllä saavuttanut useampiakin, mutta mitäpä niistä."

Arvosteltaessa Limingan uskonnollisten olojen kehitystä Berghin aikana, on varsinkin seuraava seikka otettava huomioon. V. 1868 tuli E. A. Wichmann (IV, 237) seurakunnan kappalaiseksi. Niinkuin olemme nähneet, oli hän täydellä vakaumuksella ja sydämensä vaatimuksesta liittynyt pietismiin, täydellisesti omistaen Keski-Pohjanmaan heränneiden pappien keskuudessa vallitsevan katsantotavan, johon muunohessa kuului mitä jyrkin vanhoillisuus liikkeen traditsiooneihin nähden. Sitäpaitsi oli Wichmann luonteeltaan arka ja loukkaantui helposti, jos häntä oikaistiin. Näin kävi esim., jos Bergh, joka saarnan muotoonkin ja johdonmukaiseen ajatusjuoksuun nähden oli hyvin tarkka, joskus hänelle huomautti näitä asioita. Sanalla sanoen: jaon henki, joka siihen aikaan niin monissa paikoin vieroitti heränneet papit toisistaan, pääsi täälläkin vaikuttamaan. Riitaa koetti varsinkin Bergh ystävällisyydellään estää, eikä Wichmannkaan antanut aihetta varsinaisen eripuraisuuden syntymiseen, mutta he eivät ymmärtäneet toisiaan, ja välit pysyivät, jolleivät kylminä, niin ainakin verraten vieraina. Asiaa ei suinkaan sekään parantanut, että Wichmann alkoi pappilassaan pitää eri hartausseuroja pietistain vanhaan tapaan. Berghiä vikoillen kokoontuivat niihin yhä yleisemmin "vanhat heränneet" samaan aikaan, kuin tämä piti raamatunselityksiä ison pappilan tuvassa. Tätä koetusta ei herännäisyys Limingan karulla maalla kestänyt. Liike ei päässyt nousemaan eikä, vaikka siinä silloin tällöin huomattaviakin elonmerkkejä alkoi näkyä, kokoontumaan eikä ryhmittymään. Pirstaleita vain jäi tuleville sukupolville todistamaan, että täälläkin elävää Jumalan sanaa oli kuultu.

Ennen olemme kertoneet Berghin toimista valtiollisen ja yleiskirkollisen elämän sekä kirjallisuuden alalla. Viimemainittuihin kuuluu vielä hänen työnsä raamatunkäännöskomitean jäsenenä, joka toimi hänelle uskottiin jo v. 1861. Juhlahetkiä olivat hänelle ne hetket, joina hän, muista töistä vapaana, sai kääntää psalttaria suomeksi. Matkustajat, jotka talvella kulkivat Limingan pappilan ohi, huomasivat monesti myöhään yöllä valoa kartanonpuolisesta nurkkahuoneesta. Siellä valvoi Bergh heprealaisen raamattunsa ääressä.

Paljon oli Bergh menneinä aikoina saanut kokea maailman vihaa ja paljon sai hän tätä vielä Liminkaankin muutettuaan kokea. Tuo ei ollut kummallista, kun muistamme, miten peittelemättä hän usein totuutta puolustaessaan ajatuksensa julki lausui. Luontaisen lempeytensä uhalla, joka vaati häntä heränneitten tavoin kohtelemaan varsinkin kaikkia kärsiviä erinomaisen hellästi, oli hän jäykkä ja taipumaton, kun tiesi olevansa oikeassa. Moni loukkaantui hänen toisinaan karkeaan esiintymiseensä. Emme erehtyne väittäessämme, ettei Berghiä Pohjanmaalla yleensä ymmärretty, vaan että samanmielisetkin usein arvostelivat häntä väärin. Ja myönnettävä on niinikään, ettei hänkään pohjalaisia oikein käsittänyt. Hän oli kasvanut ja kehittynyt aivan toisenkaltaisissa oloissa ja toisenkaltaisten ihmisten seurassa, ja sitäpaitsi häneltä puuttui tarkka psykoolooginen silmä.

Paavo Ruotsalaisen muisto ja herännäisyyden valta-ajan menneet vaiheet olivat lähtemättömästi painuneet Berghin mieleen. Sentähden vieraantui hän niistä entisistä ystävistään, jotka olivat eronneet liikkeestä ja vikoillen puhuivat siitä. Kernaasti kertoi hän Savon herännäisyyttä koskevista kokemuksistaan, usein puhuen siitäkin, miten aiheettomasti monesti oli varsinaisen pietismin puolelta hyökätty muun herännäisyyden miehiä vastaan. Kaukana entisiltä taistelutantereilta, missä eivät vanhat riidat niin likeltä johtuneet mieleen, saattoi hän täällä Limingassa entistä puolueettomammin arvostella menneiden, aikojen erimielisyyttä ja siitä johtuvaa katkeruutta. "Hedberg on paljon parempi kuin hänen maineensa meikäläisten keskuudessa", kuultiin hänen lausuvan, ja virkaveljilleen kertoen Renqvistin suuresta työstä, huomautti hän usein: "En ymmärrä, minkä tähden häntä niin kovin polvirukouksien pitämisestä moitittiin, varsinkin kun jokainen meistä usein oli ollut mukana, kun Paavo Ruotsalainen piti samanlaisia rukouksia."

Vanhoilla päivillään mieltyi Bergh yhä enemmän J. T. Beckiin, vaikka hän ensi-aikoina oli epäillyt hänen sovinto-oppiaan, hänen käsitystään seurakunnasta y.m. Nyttemmin luuli hän kuuluisan saksalaisen teoloogin kirjoista, joita hän ahkeraan luki, löytävänsä pääpiirteissään Paavo Ruotsalaisen oppia. Mutta ei hän silti läheskään yhtä ehdottomasti, kuin moni uuden suunnan mies, antautunut hänen oppilaakseen. Emme erehtyne väittäessämme, että Berghin loppuun asti muuttumaton rakkaus herännäisyyteen oli tuota estämässä. Todistuksena tästä rakkaudesta on esim. hänen ennen (IV, 314) mainitsemamme kirjeensä J. Warénin suhteesta Suonenjoen heränneisiin, jossa hän muunohessa myöskin kirjoittaa: "Vanhan ystävämme Paavo Markkasen (Suonenjoelta), joka taistellen tuli tänne kuollaksensa, hautasimme täällä tammik. 24 p:nä. Pidin ruumissaarnan, ensimmäisen jonka täällä olen pitänyt. Kaikki Limingan heränneet olivat hautajaisissa meillä sekä vainajan leski Hedvig, joka on kotoisin Rantasalmelta, ja tämän seuralainen matkalla Suonenjoelta Aapeli Rossi. Meillä oli paljon kehoitusta sekä Paavon kuolemasta että hänen hautajaisistaan". Mutta Kalajoen-varren ja Suupohjan herännäisyydelle, joka Berghin Limingassa ollessa yhä huomattavammin alkoi elpyä uuteen eloon, pysyi hän vieraana. Hän ei tuntenut sitä eikä ymmärtänyt sen tulevaisuuteen tähtäävää voimaa. Pohjanmaan heränneistä papeista lienee V. L. Helander ollut hänelle läheisin. Savoa, Savon herännyttä kansaa ja heränneitä pappeja hän aina kaivaten muisteli. Pohjanmaa ei hänestä läheskään voinut korvata, mitä hän heistä erotessaan oli menettänyt. Bergh oli ilmeisesti savolainen luonne. "Selvästi näkyivät hänen esiintymisessään tämän luonteen kauniit, kristinuskon pyhittämät piirteet, eikä ollut hän toiselta puolen vapaa sen heikkouksistakaan", on muutama hänen likeisistä tuttavistaan hänestä lausunut.

Olemme sanoneet, että Bergh vanhoilla päivillään sai osakseen paljon tunnustusta. Tähän kuuluu paitsi hänen valitsemisensa julkisiin toimiin sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon. Mutta muutakin täytyi hänen kokea. Paitsi samanhenkisten vikoilemisia tuli hänen osakseen maailman pilkkaa ja häväistystäkin. Niinpä häntä esim. sanomalehdissä pilkaten syytettiin karuudesta, muunohessa sillä perustuksella että hän oli nuhdellut muutamia petollisia papin saatavien maksajia vilpillisyydestä. Tuolle moitteelle kallisti moni hänen ystävänsäkin korvansa. Ei mikään syytös ole perättömämpi kuin tämä. Kaikki, jotka häntä likemmin tunsivat, todistavat sen yksimielisesti. Velkansa sai hän kyllä Limingassa maksetuksi, mutta suurin osa ylijääneistä rahoista oli hänen kuollessaan säästössä yli-ikäisinä velkakirjoina, joita hän ilmeisesti ei ollut aikonutkaan periä.

Berghin saarnat ja raamatunselitykset Limingassa painuivat syvään hänen sanankuulijoittensa mieleen, ja niitä muisteltiin kiitollisuudella vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Se vakava leima, minkä jumalanpalvelus kirkossa hänen esiintymisestään sai, vaikutti maailmanlapsiinkin. Varsinkin tekivät hänen rippisaarnansa ja p. ehtoollisen jakaminen syvän vaikutuksen. Bergh tuntui tätä toimitusta tehdessään aina olevan hengessä mukana, ja joskus tapahtui -- niinkuin hän itse on kertonut -- että toimitus niihin määrin tempasi hänet mukaansa, että hän, muille sitä näyttämättä, itselleenkin jakoi siunattua leipää ja viiniä. -- Kernaasti viihtyi Bergh nuorten seurassa ja kohteli heitä hyvin ystävällisesti. Tavallisesti johti hän keskustelunsa hengellisiin asioihin. Usein nähtiin Limingan pappilassa Berghin aikana vieraita. Miltei joka kerta viljeltiin silloin Jumalan sanaa. Millä tavoin hän käsitti suhteensa maailmanihmisiin, näkyy seuraavasta hänen vastauksestaan muutamalle heränneelle, joka häneltä valittaen kysyi, mitä hän tekisi estääksensä suruttomia tuttavia käymästä luonaan. "Lue heille Jumalan sanaa", vastasi Bergh, "jos he sittenkin tulevat, niin ota heidät ilolla vastaan".

Vaikea on sanoa, missä määrässä siinä Berghin ystävien (W. Österbladhin, V. L. Helanderin y.m.) syytöksessä kenties oli perää, että hän monien koulujensa ja muiden kirkollis-siveellisen elämän ulkonaista parantamista tarkoittavien, paljon aikaa kysyvien toimenpiteiden tähden ehkä laiminlöi vasituista sielunhoitoa seurakunnassaan. Se vain on ilmeistä, että hän, jota lähemmäs elämänsä ilta joutui, yhä hartaammin ikävöi "Karitsan häihin". Varsinkin vaimonsa kuusi viikkoa ennen hänen omaa kuolemaansa tapahtuneen poismuuton jälkeen eli hän melkein yksinomaan näissä ajatuksissa. Kauan ei hänen tarvinnut sairastaa. Muutamia päiviä kestänyt keuhkotulehdus murti hänen voimansa. Kehoittava oli hänen viimeinen tautivuoteensa omaisille ja tuttaville. Siinä nähtiin kilvoittelevan uskon voittoisaa taistelua. Koviakin kiusauksia täytyi hänen kokea. Niiden helteessä hän esim. kerran tuskastuneena lausui: "Miten minun käynee, kun en ole eläväksi tehty hengessä?" Mutta vapautumisensa hetken lähestyessä hän riemuiten lausui: "Minulla on ollut paljon vaivoja, mutta nyt -- kiitos, kunnia, halleluja." Helmikuun 27 p:nä 1878 kutsui Herra lepoonsa tämän paljon kokeneen ja paljon vaikuttaneen Siionin muurien vartijan. [Korsblomman 1897; V. Lindstedt, puhe pappeinkokouksessa syyskuun 15 p:nä 1880; Kert. Otto Hjelt, V. L. Helander, Josef ja Maria Österbladh, Mimmi Bergh y.m.; Sukukirja; J. I. Berghin kirje B. G. Bergrothille 27/6 71.]

V. 1881 kuoli Limingassa myöskin Bergh-veljesten Savon ajoilta kielilläpuhumisestaan tunnettu sisar Maria Elisabeth Bergh, joka v. 1862 Savosta oli sinne muuttanut. Juustilan tilalla lähellä pappilaa piti hän monta vuotta pientenlastenkoulua. [Sukukirja.]

J. I. Berghin toiminta Limingassa johtaa mieleen erään toisenkin naishenkilön. Tarkoitamme johdonmukaisesta herännäisyysmielisyydestään tunnettua _Emma Maria Wichmannia_, joka vielä vuosisadan lopussa voimallisesti todisti kilvoittelevan uskon ahdingoista ja taisteluista sekä Herran armon suuruudesta kaikille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Ruumiillinen sairaloisuus sekä luontainen taipumus suruvoittoisuuteen ja epäluuloisuuteen lisäsi näiden taistelujen hellettä, mutta todellinen herätys, syvällinen perehtyminen ristin tien salaisuuksiin ja kuuliaisuus Herran äänelle estivät häntä epäuskoon sortumasta. Jonkun aikaa työskenneltyään Helsingin diakonissalaitoksessa, jonka ensimmäinen diakonissa hän oli, vastaanotti hän johtajatoimen Limingan lastenkodissa, joka J. I. Berghin toimesta joku aika varemmin oli perustettu. Tässä toimessa oli hän vuosina 1871-1894, painaen persoonallisesti ominaisen sieluelämänsä leiman huomattavan selväpiirteisenä näkymään kasvatettavissaan, joita hän harvinaisella uhrautuvaisuudella hoiti. Vapaana Oulun puolella löytyvän toistupalaisuuden epäilyksistä, seurasi hän ilolla Suupohjan ja Kalajoen-varren herännäisyyden elpymistä ja seurusteli kernaasti siihen liittyneiden henkilöiden kanssa.

Emma Wichmann oli E. A. Wichmannin sisar. Hän kuoli kotikaupungissaan Raahessa v. 1900. [Sukukirja.]

Berghin aikaan Limingan kirkkoherrakunnassa eläneistä tunnetuimmista heränneistä on mainittava myöskin J. G. Lagus, (IV, 33), joka vuosina 1858-1870 oli kappalaisena Lumijoella, missä hän viimemainittuna vuonna kuoli. Hyvin vähän huomiota hän täällä ollessaan kuitenkin enää herätti ja vähän näkyvää hedelmää hänen työnsä täällä tuotti.

Elinvoimallisemmalta kuin Limingan kirkkoherrakunnan muissa seurakunnissa näytti herännäisyyden kylvö Kempeleessä, missä Reinhold Helanderin ajoilta asti löytyi arkoja omiatuntoja. Vuosisadan lopussa alkoi siellä kalajokelaisten heränneitten katsantotapa voittaa alaa ja tämän henkisiä seuroja alettiin pitää. Temmeksellä, missä vuosisadan keskivaiheilla (1847-53) oli vaikuttanut erinomaisen voimallisena herätyssaarnaajana tunnettu Herman Malmberg (I, 283) sekä 1870-1889 herännäismielinen, kansan parasta harrastava _Nils Holmström_, tunnetun A. N. Holmströmin poika, sekä Tyrnävällä, missä vielä vuosisadan lopussa niinikään löytyi vähän heränneitä, säilyi miltei ainoana herännäisyyden ilmauksena "vanhojen heränneitten" katsantotapa. [Paimenmuisto; Kaleva 1912, "Temmeksen kotiseutunumero".]

Huomattavasti vilkkaampaa oli liike Raahen puolella. _Vihannissa_ vaikutti entisellä tarmollaan Reinhold Helander, joka oli kappalaisena seurakunnassa 1861-1868, ja Raahen kaupungissa sekä Salon emäseurakunnassa iti vielä nousevankin sukupolven sydämissä hänen isänsä A. Helanderin siellä rakkaudella toimittama kylvö. Muutamista veljensä O. H. Helanderin hänelle kirjoittamista kirjeistä, joista enemmän myöhemmin, näkyy, että Reinhold Helander Vihannissa-olon aikana sai kokea kovia sisällisiä ahdinkoja ja että suuret kiusaukset ajoittain uhkasivat painaa hänet epäuskoon ja toivottomuuteen. Epäilemättä oli syynä siihen suureksi osaksi ne vaikeat ajat, joihin herännäisyysliike oli joutunut. Oli miten oli: monessa sydämessä sai Helanderin herätyshuuto vastinetta ja hänen kylvämänsä siemen jäi itämään kantaaksensa hedelmää myöhempinäkin aikoina. Vihannin ja Oulaisten heränneitten välillä -- viimemainitussa seurakunnassa oli samaan aikaan (1859-1866) kappalaisena Jaakko Hemming sekä 1867-1879 K. O. Tenlén (k. Kemin kirkkoherrana 1890) -- syntyi näinä aikoina kanssakäymistä, ja siitä johtuva suurempi eloisuus selittää, miksi näissä seurakunnissa vuosisadan lopussa alkoi näkyä enemmän myötätuntoisuutta Pohjanmaalla uudestaan elpyvää suurta herännäisyysliikettä kohtaan kuin Pohjois-Suomessa ylimalkaan. [Paimenmuisto.]

Vielä suuremmalla syyllä tulee meidän painostaa Raahen ja Raahen-Salon herännäisyyttä XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Paitsi tässä seurakunnassa vuosisadan edellisellä puoliskolla vaikuttaneita heränneitä pappeja -- A. Helander, V. L. Helander, Reinhold Helander -- tapaamme siellä myöhemminkin samanmielisiä opettajia. Näistä mainittakoon kuuluisan Fredrik Östringin poika _Haniel Östring_ (k. 1891), joka oli kappalaisena Raahen kaupungissa 1879-1891 ja viimeisinä elinvuosinaan _Församlingsvännen_-nimisellä, toimittamallaan hengellisellä aikakauslehdellä, joka painettiin Uudessakaarlepyyssä, osoitti, miten kalliit hänelle isänsä muisto ja herännäisyyden menneet vaiheet olivat. Merkille on pantava, että kaupungissa ja maaseurakunnassa, varsinkin _Pattijoella_ vuosisadan lopussa esiintyvä herännäisyys sai osakseen huomattavaa myötätuntoisuutta säätyhenkilöittenkin puolelta, eikä ole näin ollen tuulesta temmattua sekään näiden henkilöiden otaksuminen, että paikkakunnan elinvoimainen herätys oli saanut vaikutusta viimemainitun enemmän ruotsin- kuin suomenkielisen papin toimesta ja kirjoituksista. Raahen heränneistä kodeista vuosisadan lopussa ansaitsee mainitsemista varsinkin pormestari _Albert Luoman_ koti. Raahen--Pattijoen herännäisyys liittyi luottamuksella ja likeisesti Pohjanmaan suureen liikkeeseen. Toistupalaisuudesta siellä on verraten vähän tiedetty. Luoma kuoli Turun hovioikeuden asessorina v. 1913.

Heinäkuun 12 p:nä 1866 päätti Rantsilassa päivänsä M. R. Montin, oltuaan kappalaisena siellä 10 vuotta. Hartaudella ja elävästä vakaumuksesta oli hän siellä pyytänyt kylvää Jumalan sanaa ihmisten sydämiin, oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan nähden lähinnä liittyen Jonas Laguksen kantaan. Mutta jos tässä seurakunnassa hänen aikanaan herätyksiä tapahtuikin, ei syntynyt siellä silloinkaan mitään huomattavampaa liikettä. Väärin olisi syyttää häntä seurakunnan enemmistön suruttomuudesta sekä siitä, että sikäläinen herännäisyys ennenpitkää alkoi ilmaista yhä selvempiä häviämisen oireita. Asiaa arvostellessamme tulee meidän ottaa huomioon, millainen tämä aika hengellisessä suhteessa ylimalkaan oli ja kuinka vaikea herännäisyyden oli nousta lamautumistilastaan ja koota jaon hajoittamat rivit niilläkin seuduin, missä se oli elinvoimaisin. Epäilemättä osasi J. I. Bergh pääasiassa oikeaan, kun hän Montinin kuoleman johdosta kirjoitti veljelleen: "Niinkuin Albert Ingmanin kuolema Kuopiossa, oli M. R. Montinin poislähtö meitä täällä lähellä olevassa Rantsilassa sydäntä särkevää. Nykyään kutsuu Herra ilmeisesti pois uskollisimmat ja uutterimmat palvelijansa, joita ihmismielen mukaan paraiten tarvittaisiin. Ehkä tapahtuu tämä kansan kovuuden tähden." [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 12/6 65 ja 14/2 67; Haniel Östring, Församlingsvännen; kert. Raahen-puolen vanhat heränneet, pormestari Albert Luoma y.m.; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 24/8 66; Paimenmuisto.]

Paavolaan jäi J. M. Stenbäckin vaikutuksesta, kuten odottaa sopii, huomattavia jälkiä. Niinkuin vasta saamme nähdä, tarjosi sikäläinen liike, miten taipuvaisia toiset siihen kuuluvat henkilöt sitten ensin olivatkin toistupalaisten tavoin arvostelemaan vuosisadan lopussa siellä alkavaa, Pohjanmaan uudistuvaan herännäisyyteen kuuluvaa herätyistä, monta liittymiskohtaa tälle herätykselle.

Stenbäckin työtä Paavolassa oli E. A. Wichmann hänen kuolinpesänsä puolesta jatkamassa (1861-64), julistaen siellä innolla Jumalan sanaa edeltäjänsä hengessä. Mitä muutoin tämän valppaan, vanhoillis-herännäisessä hengessä toimivan sielunpaimenen myöhempiin elämänvaiheisiin tulee, oli hän 1865-68 kappalaisena Revonlahdella sekä toimi Limingassaolonsa jälkeen (IV, 349) ensin _Hailuodossa_ ja sittemmin Pyhäjoella, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän v. 1886 kuoli. Kaikissa näissä seurakunnissa oli hänellä samanmielisiä ystäviä, jos kohta harvassa.

Palveltuaan ylimääräisenä pappina Rovaniemellä (III, 571), Sodankylässä ja Ylitorniolla, pääsi E. L. Levón Karungin kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi vuosina 1856-59. Hänen alkuansakin heikko terveytensä kärsi näillä "Lapin raukoilla rajoilla" paljon senaikuisen meluavan laestadiolaisuuden kasvavasta vallasta, johon hänen hiljainen, sisällisen ihmisen salattuun elämään sulkeutunut kristillisyytensä ei ensinkään voinut mieltyä. Hänen luontainen taipumuksensa suruvoittoisuuteen lisäsi sieluntuskien kera hänen ruumiillistakin sairaloisuuttaan ja painoi hänen mielensä alakuloisuuteen, jota eivät edes hänen oppi-isänsä Jonas Laguksen hänelle kirjoittamat kehoittavat ja rohkaisevat kirjeet saaneet karkoitetuksi. Lähemmäs samanmielisiä ystäviä pääsi Levon, kun hän