vv. 1862-1863, jolloin Akiander julkaisi teoksensa VI:nen ja VII:nen

osan. Näiden seutujen heränneet, n.s. niskaslaiset, olivat näet jo muutamia vuosia olleet yksinomaan talonpoikien johdettavina, kaikki papit kun olivat vetäytyneet heistä erilleen, ja usein he saarnatuoleista saivat kuulla hyvinkin ankaroita tuomioita, mutta ei kukaan heistä nytkään ajatellutkaan kirkosta luopumista.

Ainoastaan kolme pappia on Akianderin teoksen herännäisyyttä koskevissa osissa saanut osakseen erikoisempaa huomiota: Jonas Lagus, F. G. Hedberg ja Henrik Renqvist. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun tekijä monesti hyvinkin seikkaperäisesti tekee selkoa semmoistenkin talonpoikien elämänvaiheista, joiden vaikutus herännäisyyden vaiheisiin kaikesta päättäen oli hyvinkin vähäarvoinen. Monen etevän ja liikkeen hyväksi paljon vaikuttaneen papin nimeä etsii teoksesta turhaan ja tiedot etevimmistäkin, kolmea yllämainittua lukuunottamatta, ovat kovin niukat. Tämä puutteellisuus pistää sitä enemmän silmään, kun Akiander III:nen osan esipuheessa lausuu seuraavat sanat teoksensa tarkoituksesta: "Suomen kirkkohistorian tuleville kirjoittajille olisi ollut tarpeeksi lisäyksiä tekemättä toimittaa vain asiakirjat painoon; mutta pidin silmällä muitakin lukijoita kuin vain historian tutkijoita, ja ryhdyin sentähden ryhmittämään asiakirjat maassamme syntyneiden eri opinsuuntien mukaan ja tämän ohessa luomaan silmäyksiä eri opinryhmiin sekä antamaan elämäkerrallisia tietoja etevimmistä henkilöistä. Viimemainitut tiedot ovat monessa suhteessa tulleet hyvin niukoiksi ja köyhiksi, mutta tämä annettaneen minulle anteeksi, kun huomautan, ettei minulla ole ollut mitään esitöitä perustana, vaan että olen ollut pakoitettu hyvin laajalla kirjeenvaihdolla hankkimaan sekä elämäkerralliset tiedot että itse asiakirjat". Tämäkin huomautus viittaa siihen, että Akiander työssään sai hyvin vähän kannatusta heränneiltä papeilta. Kiitettävänä poikkeuksena olivat F. G. Hedberg ja J. F. Bergh sekä, niinkuin vasta saamme nähdä, Henrik Renqvist.

Mitä niihin Paavo Ruotsalaisesta Akianderille annettuihin tietoihin tulee, jotka löytyvät teoksen VI:ssa osassa, niin on ilmeistä, että tekijä niitä esittäessään miltei kauttaaltaan, niissäkin paikoin, joissa hän ei käytä lainausmerkkiä, useimmiten kertoo kerrottavansa ja lausuu arvostelunsa niiden henkilöiden sanoilla, joilta hän tietonsa on saanut. Ja nämä tiedot ovat ylimalkaan semmoisia, että on vaikea käsittää, miksi Akianderin esitys niihin määrin suututti Rahmia, että tämä, niinkuin olemme nähneet, jyrkästi kieltäytyi antamasta Berghin häneltä pyytämiä lisätietoja. Täytyy myöntää, että tuo hänen kiivautensa osoittaa liiallista Paavo Ruotsalaisen muiston kunnioittamista. Varsinkin Laguksen johtamassa suunnassa, johon Rahmkin kuului, säilyi vielä johtajan kuolemankin jälkeen tämä katsantotapa.

Varmuudella ei tiedetä, kuka Akianderille hankki L. J. Niskasen ja Vilhelm Niskasen muistokirjat. Ehkä sai hän nekin J. F. Berghin kautta. Mitä muutoin näihin asiakirjoihin tulee, tekee Akiander pitkillä otteilla hyvin tarkasti selkoa niiden sisällyksestä. L. J. Niskasen muistokirjan luotettavaisuutta näkyy hän kyllä jossain määrin epäilleen, mutta ylimalkaan tuntuu hän antaneen sille suurtakin arvoa. Jos hän esim. A. V. Ingmanilta, jonka kanssa hän oli paljon tekemisissä, ja muilta uuden suunnan miehiltä ehkä olikin saanut kuulla epääviä arvosteluja tästä lähdekokoelmasta, painoi epäilemättä toiselta puolen Laguksen siitä antama kiittävä lausuntokin hänen mielestään niin paljon vaa'assa, että hän monesti empimättä sitä lähteenä käyttää. Vilhelm Niskasen muistokirjan sanoja hän sitä vastoin usein kertoo todistuksena harhaan johtavasta opista, niinkuin sen tekijäkin saa tyytyä moneen hyvinkin ankaraan arvosteluun. Tässä on kuitenkin huomattava, että miltei kaikki, joilta Akiander on voinut saada tietoja viimemainitusta, sekä uuden että toistupalaissuunnan edustajat moittien arvostelivat sekä hänen oppiaan että hänen tointaan heränneitten johtajana eivätkä siis voineet antaa hänestä kuin ylimalkaan epäedullisia tietoja. Siihen nähden on Akianderin esitys Niskasesta hyvinkin tasapuolinen.

Omituista on, ettei Akianderin teoksen herännäisyyttä koskevissa osissa löydy mitään J. I. Berghin käsialaa suoraan muistuttavaa kohtaa, lukuunottamatta III:teen osaan (siv. 268) lainattua otetta hänen Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämästään esitelmästä "Kenessä on Pyhä Henki?" Tuskin oli Akiander viimemainitulta mitään tietoja pyytänytkään. Ja vielä omituisemmalta tuntuu, ettei J. F. Berghkään tässä asiassa näy veljensä puoleen kääntyneen. Ainakaan ei näiden veljesten välisestä, kysymyksessä olevina vuosina hyvin vilkkaaksi käyneestä kirjeenvaihdosta, joka suureksi osaksi on säilynyt, ole sanallakaan siitä puhetta. [J. F. Berghin kirjekokoelma.] Ja kuitenkin oli J. I. Bergh hyvinkin perehtynyt Savon herännäisyyden vaiheisiin sekä elävästi vakuutettu siitä, että tämä liike historiallisessakin suhteessa oli mitä tärkein ilmiö Suomen kirkon vaiheissa. Niinpä oli hän Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään esitelmässä (VI, 104) lausunut seuraavat, jo ennen (I, 1-3) kertomamme sanat: "Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kun yksi niitä voimakkaampia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on tahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneihin kaavoihin, yhtäkkiä tämän Iisalmen seurakunnan Savojärven kylässä syntyi niin voimallisena, että tuskin mikään Suomen kirkon asiakirjoissa mainittu liike on sen vertainen ollut ja että sen vaikutukset eivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä lakanneet." Mies, joka vielä näinä herännäisyyden hajoomisen aikoina, jolloin niin moni liikkeen entisistä puolustajista ei enää tahtonut sen menneistä vaiheista ja vielä vähemmin sen yhä kestäneestä vaikutuksesta puhua, näin lämpimästi siitä todisti, olisi jos kukaan ollut oikeutettu vaatimaan itselleen sananvuoroa sen muistoja koottaessa ja niitä arvosteltaessa, mutta, niinkuin jo sanoimme, etsii lukija turhaan Akianderin teokseen kootuista kirjoituksista hänen kynänsä jälkiä. Tuntuu kuin olisi syynä siihen Lauri Stenbäckin jyrkästi hylkäävä vastaus J. I. Berghille, kun tämä häneltä, niinkuin ennen on mainittu, Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tiedusteli aineksia viimemainitun elämäkertaan, jonka kirjoittamiseen hän aikoi ryhtyä. Ehkä estelivät häntä myöskin toistupalaissuunnan vikoileva mieli sekä hänen monenkaltaiset muut toimensa näinä aikoina. Oli miten oli -- joka tapauksessa on tämä puute Akianderin aineskokoelmassa tuntuva. Eikä sekään suinkaan asiaa paranna, että tekijä yllämainittujen Savon herännäisyyden alkuvaiheita tarkoittavien sanojen jälkeen, jotka hän teoksensa III:ssa osassa kertoo, on liittänyt sanan: "sic!" sekä niistä lausunut seuraavan arvostelun: "Tunnustan, etten näissä tapahtumissa näe mitään edes niin tavatonta ja erinomaista kuin monessa muussa tässä osassa kuvatussa ekstaattisessa ilmiössä". Päinvastoin on tämä arvostelu omiaan lukijalta salaamaan, että Berghin käsitys Savojärven tapahtumista ei suinkaan ollut ainoastaan hänen käsityksensä ja että miltei kaikki sen ajan heränneet arvostelivat tätä asiaa samoinkuin hänkin. [Kert. N. G. Arppe, K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] Tästä ei kuitenkaan saa päättää, ettei Akiander ollut altis tunnustamaan herätysajan suurta merkitystä Suomen kirkon vaiheissa. Mitä hän siihen kuuluvista liikkeistä ajatteli, näkyy esim. seuraavista VII:nen osan esipuheessa löytyvistä sanoista: "Vaikka kaikissa näissä toisistaan eroavissa opinsuunnissa onkin varjopuolia ja vaikka monessa uskonnollisessa intoilijassa jumalisuuden varjon alla piileili ja vielä tänään piileilee paljon teeskentelyä sekä aistillista ja maailmallista himoa, on vakaumuksemme kuitenkin, että 'herätykset' ja niistä johtuneet hengelliset liikkeet kaikkialla, missä kansa luonnollisella älyllään on ymmärtänyt eroittaa ytimen kuoresta, ovat vaikuttaneet enemmän hyvää kuin pahaa. Jo nyt kysytään Jumalan sanan palvelijoilta enemmän, jo nyt vaaditaan heiltä ei vain jumaluusopillisia tietoja, vaan niiden kera uskonnollista mieltä. Ja jota enemmän kansan henkinen sivistys lukemisen kautta kasvaa, sitä enemmän vaaditaan niiltä, jotka tahtovat esiintyä kansan opettajina. Jos nämä eivät voi eivätkä tahdo kohota sanankuulijoittensa kantaa korkeampaan henkiseen ja siveelliseen sivistykseen, miten voivat he silloin täyttää evankeelisen saarnaajan tehtävän, miten saada osakseen kunnioitusta sanankuulijoiltaan? Tämän älyää opiskeleva nuorisokin, eikä enää sisällistä kutsumusta tuntematta yhtä kevytmielisesti kuin ennen antaudu papinuralle. Ja tämä on hyvä ajan merkki." On valitettavaa, ettei Akiander itse historiallisessa esityksessään anna paljon ensinkään sijaa tällaisille huomautuksille. Ne olisivat olleet omiaan heränneitten piireistä poistamaan monet ennakkoluulot hänen teoksensa tarkoituksesta ja vaatineet heitä sitä puolueettomammin arvostelemaan. Nyt sitä vastoin herännäisyyden johtomiehet ja melkein poikkeuksetta myöskin ne lukuisat henkilöt, joille vielä jaonkin jälkeen liikkeen menneet vaiheet olivat rakkaat, olivat hyvinkin tyytymättömiä siihen leimaan, jonka Akianderin esitys oli näille vaiheille antanut. [Kert. A. O. Törnudd, Otto Hjelt, Josef Österbladh, Charlotte Achrén, J. V. Nybergh y.m.] Evankeelisen suunnan edustajat sitä vastoin tervehtivät mieltymyksellä teoksen ilmestymistä, se kun muka "niin selvästi oli näyttänyt toteen pietismin erehdyksen". [Kert. E. M. Rosengren, rehtori A. F. Rosendal, Josef Grönberg, J. V. Nybergh, Otto Hjelt y.m.] Heidän vastenmielisyyttänsä viimemainittua liikettä vastaan tuki sekin seikka, että Akianderin esitys Hedbergistä ja tämän perustaman suunnan aikaisimmista vaiheista on paljon johdonmukaisempaa ja myötätuntoisempaa kuin se kuva, minkä lukija hänen teoksestaan saa herännäisyydestä ja sen huomatuimmista henkilöistä.

Mitä itse kansaan tulee, jäi Akianderin teos sekä heränneille että muille miltei kokonaan tuntemattomaksi. Nekin kansanmiehet, joiden kirjoituksia siinä löytyy, eivät kirjasta muuta tietäneet kuin mitä joku pappi heille kertoi tahi luki. Suurin osa tästä laajasta teoksesta on nim. kirjoitettu ruotsiksi, niin etteivät valistuneimmatkaan talonpojat voineet sitä lukea. Ainoat kansan syviin riveihin kuuluvat henkilöt, jotka jonkunlaisella mielenkiinnolla seurasivat Akianderin teoksen viimeisten osien ilmestymistä, olivat Renqvistin hengenheimolaiset. Eivät vain Mikkelin-puolen rukoilijat, joiden johtomiehet, niinkuin olemme nähneet, olivat toimittaneet tuon teoksen tekijälle tärkeitä tietoja, vaan tämän suunnan edustajat Sortavalan seuduilla, vieläpä muutamat Lounais-Suomessakin tiesivät, että Akiander tulisi käsittelemään heidän oppi-isänsä elämänvaiheita ja että viimemainittu itse oli luottamuksella lähettänyt hänelle paljon vanhoja kirjeitä sekä hankkinut hänelle muitakin aineksia, jonka vuoksi hekin siitä hyvää ajattelivat. Mitä Renqvistin omaan suhteeseen Akianderin työhön tulee, todistavat seuraavat otteet hänen 1860-luvulla kirjoittamistaan kirjeistä, että hän suurella mielihyvällä sitä seurasi ja kernaasti siitä muillekin puhui.

Huhtikuun 13 p:nä 1857 kirjoittaa Renqvist Monellille: "Viime kesänä Akiander examenpitomatkallaan tuli minun tyköni, viipyi kokonaisen rupeaman ja kyseli minulta elämäkertaani. Hän tahtoisi nyt kirjallisesti tietoja. Lupasin antaa, mutta käteni on niin kipeä, että on työläs kirjoittaa. Tahtoisin näyttää, miten Jumala on varjellut minua villityksistä" [Kirjeen omistaa Kirkkohistoriallinen seura.].

Lokakuussa 1861 päivätyssä Renqvistin pojalleen kirjoittamassa kirjeessä löytyvät seuraavat sanat: "Olen ollut pakoitettu vapisevalla kädelläni kirjoittamaan entistä enemmän. Professori Akiander kirjoitti elämäkertani, mikäli hän sen kirjoittaa voipi minun hänelle aikaisemmin antamieni tietojen, kihlakunnanoikeuden, hovioikeuden ja konsistoriumin pöytäkirjojen ja päätösten nojalla vuosikymmeniä kestäneessä oikeusjutussa. Kirjoituksensa lähetti hän minulle korjattavaksi sekä kehoitti minua hänelle lähettämään kaikki hengellisiä asioita koskevat muilta saamani kirjeet sekä niiden autuuden oppia koskevien kirjeiden konseptit, joita minulla ehkä on. Lähetin hänelle 70 hengellistä kirjettä, joista hän kopioi 50. Jo aikoja sitten olen korjannut sen elämäkerran, jonka hän on minusta kirjoittanut. Nyttemmin on minulla kirjoitettava vain vastaus muutamaan minusta ruotsalaiselta taholta kirjoitettuun hyvin ilkeään ja valheelliseen kirjoitukseen". [Renqvistin,; kirje K. Renqvistille 11/10 61 (omistaa maist. A. Renqvist).]

Muutamasta Renqvistin pari vuotta myöhemmin samalle pojalleen kirjoittamasta kirjeestä näkyy, että hän oli aikonut itse kirjoittaa elämäkertansa, vaan sittemmin, ehkä Akianderin tiedustelujen johdosta, tästä ajatuksesta toistaiseksi luopunut. Samassa kirjeessä hän kirjoittaa: "Nyt on professori Akiander teoksensa VII:ssä osassa kuvannut koko ulkonaisen elämäni kaikkine siihen kuuluvine oikeusjuttuineen ja niistä aiheutuvine kärsimyksineen. Hän on kirjoillani ja yksityisille henkilöille kirjoittamillani kirjeillä, joita hän on tusinoittain painattanut, todistanut, että oppini kaikissa kohdissa on raamatun mukainen ja luultavasti siitä syystä varustanut tämän osan minun kuvallani. Hedbergin kuvaa hän ei ole siihen ottanut, vaikka hän laajalti puhuu myöskin hänen opistaan sekä kirjaansa on ottanut paljon hänen kirjeitään ja pitkiä otteita hänen kirjoituksistaan". [Renqvistin kirje K. Renqvistille 13/11 63 (omistaa maist. A. Renqvist).]

Että Renqvist sanankuulijoilleen oli kertonut, mitä Akiander oli hänestä kirjoittanut, näkyy seuraavista hänen Monellille kirjoittamistaan sanoista: "Nyt kaikki suomalaiset tahtoisivat suomeksi Akianderin kirjan, kun ovat saaneet lukea mitä siinä suomeksi on. Minun elämäkertani on Akiander melkein hyvästi eli oikein osannut kirjoittaa ja myöskin kirjeitä minulle ja minulta paljon siihen pannut". [Renqvistin kirje Monellille 25/12 63 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura).] Hyvin mieltynyt oli Renqvist muutoinkin Akianderiin. Niinpä lausuu hän samassa kirjeessä: "Akiander on nöyräluontoinen minua kohtaan, niin että alensi itsensä minua veljeksi kutsumaan viimeisessä kirjeessään". [Renqvistin kirje Monellille 25/12 63 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura).]

Seuraavana vuonna ryhtyi Renqvist toimittamaan tuota elämäkertansa kääntämistä suomeksi, mutta kivuloisuus esti häntä työtä jatkamasta, jonka tähden hän päättikin sen sikseen jättää. Sen sijaan mietti hän vieläkin sitä elämäkertansa kirjoittamista, josta vasta mainitsimme. [Renqvistin kirje K. Renqvistille 19/1 64 (omistaa A. Renqvist.)] Tästäkään hankkeesta ei kuitenkaan enää mitään tullut.

Miten tyytymättömiä heränneet Renqvistiä ja hänen ystäviään lukuunottamatta olivatkin Akianderin teokseen, on kiitollisuudella tunnustettava, että hän sillä on herännäisyydellekin suuren palveluksen tehnyt. Hän on teokseensa koonnut monet tärkeät tätä liikettä koskevat asiakirjat, jotka ilman hänettä olisivat joutuneet hukkaan. Hän on oivaltanut näiden asiakirjojen tärkeyden aikana, jolloin useimmat herännäisyyteen kuuluneet tai kuuluvat henkilöt eivät tehneet mitään niiden pelastamiseksi unholaan joutumasta. Tämän tosiseikan rinnalla supistuvat pieniksi ne oikeutetutkin muistutukset, joita herännäisyyden vaiheisiin perehtyneet tekivät hänen esitystään vastaan.

VI.

Herännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien suhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin uudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.

Olemme ennen (III, 387-393) kertoneet K. K. von Essenin ja Lauri Stenbäckin lausunnoista v. 1846 ilmestyneestä kirkkolakiehdotuksesta sekä huomauttaneet siitä tietä raivaavasta tehtävästä, joka XIX vuosisadan herännäisyydellä tämänkin kysymyksen selvittämisessä on ollut Suomen kirkossa. On näet huomattava, etteivät mainitut herännäisyysmiehet yksin edusta näissä lausunnoissaan esittämiään mielipiteitä, vaan että kysymyksessä olevaa lakiehdotusta perusteellisesti oli tutkittu varsinkin niissä kontrahtikunnissa, joissa herännäisyysliikettä edustavat papit olivat enemmistönä. Stenbäckin ja von Essenin asiasta julkaisemat kirjoitukset eivät siis edusta vain heidän mielipiteitään, vaan koko herännäis-suunnan katsantotapaa sitä vanhoillista ja monessa suhteessa ahdasmielistä kantaa vastaan, jonka pohjalle sanottu lakiehdotus oli rakennettu. Kysymyksessä olevien mietintöjen johtavat aatteet olivat syntyneet ja kehittyneet niissä ahdingoissa, joissa koko herännäisyysliike aikaisemmin oli ollut ja joita useimmat sen huomatuimmista edustajista mieskohtaisesti -- Stenbäck ja von Essen eivät suinkaan olleet poikkeuksena siitä -- niin runsaasti olivat saaneet kokea. Mainitut henkilöt puhuivat näissä mietinnöissään omaa, taistelussa Jumalan valtakunnan puolesta saadun kokemuksensa elävää kieltä, ja sen voimaa lisäämässä oli lukuisain ystävien samankaltainen kokemus. Siitä näiden lausuntojen voimallinen sävel, siitä se valoisa, monista vanhoista ennakkoluuloista vapaa katsantotapa, joka niissä kaikkialla näkyy.

Stenbäckin ja von Essenin julkaisut eivät ole ainoat todistamassa, miten tarmokkaasti heränneet astuivat esille vastustamaan 1846 vuoden kirkkolakiehdotusta. Paitsi rovastikuntien pappien lausunnoissa, joissa, niinkuin vasta saamme nähdä, herännäisliikkeeseen kuuluvien sielunpaimenten mielipiteet mitä huomattavimmalla tavalla tulevat näkyviin, ansaitsevat vasta mainittujen julkaisujen kera muutamien muidenkin yksityisten kirjoittamat lausunnot etevyytensä tähden erityistä huomiota.

Tiedämme, että Alfr. Kihlman jo näinä aikoina oli likeisessä suhteessa heränneisiin. Etenkin olivat Lauri Stenbäck ja von Essen häneen vaikuttaneet. Hänen terävä älynsä ja perusteelliseen kritiikkiin taipuva mielensä sekä yllämainittujen ystäviensä kirkkolakiehdotusta koskevat keskustelut ja lausunnot saivat hänetkin tarttumaan kynään. Etenkin seuraava kohta Kihlmanin kirjoittamassa lausunnossa kuvaa hänen katsanto- ja esittämistapaansa:

"XXXII luku yleisestä pappeinkokouksesta voittaa hierarkkisessa despotismissa ja papillisessa tiranniudessa uuden lakiehdotuksen muut kohdat. Siinä säädetään pappeinkokous, johon ainoastaan piispat, tuomiokapitulit ja kirkkoherrat ovat oikeutetut ottamaan osaa, ja kuitenkin tullaan tässä kokouksessa käsittelemään kirkon elinkysymyksiä, kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjoista, oppi- ja käsikirjoista sekä julkisesta jumalanpalveluksesta, vieläpä kysymyksiä opista ja opin hoidosta. Alemmalla papistolla, puhumattakaan seurakunnan muitten jäsenten suuresta joukosta, ei näissä kysymyksissä ole minkäänlaista sanan valtaa. Kaikki riippuu ylemmän papiston käsityksestä ja mielivallasta, niinkuin yksinomaan se omistaisi kaiken kristillisyyden valon ja hengellisen kokemuksen. Itse kirkon tulee alaikäisen tavoin vaieten suostua kaikkeen, tyytyä siihen, mitä nämä sen ainoat valistuneet ja holhoojat suvaitsevat neuvotella ja sille määräten esittää. Siltä aiotaan riistää sen entiset oikeudet, se aiotaan saattaa uuteen Baabelin vankeuteen, joka ei ole paljoakaan parempi kuin paaviuden orjuuden ies, sillä useat paavit voivat yhtä hyvin tiranneina hallita Jumalan seurakuntaa kuin yksi. -- Käsittämättömintä tässä on, että perustelut ilmaisevat mitä kristillisintä valoa käsityksessä kirkon hallinnosta. Tässä jos missään näyttää, kuin olisi perustelujen esittäminen ollut uskottuna toiselle komitealle, itse ehdotus toiselle. Perustelut selvittävät hyvinkin selvästi ja todenmukaisesti, miten katolisen kirkon perustarkoitus, hierarkkia, vähitellen mutta varmasti kehittyi. Ne esittävät, miten aikojen kuluessa se oppi kehittyi, että piispat olivat Kristuksen asettamia kirkon välittömiä hallitusmiehiä, jotka olivat seurakuntia korkeammat ja siitä syystä olivat n.s. ecclesia representativa [edustava seurakunta.] sekä miten maallikkojen ja alemman papiston oikeus ottaa osaa yleisten ja maakuntasynodein neuvotteluihin ja päätöksiin tämän johdosta katosi, sekä edelleen, miten piispojen ja ylempien pappien synodit pitivät itsensä oikeutettuina päättämään ja määräämään kaikissa kirkkoa koskevissa asioissa, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle hallinnolle sekä niin, ettei seurakunta missään suhteessa voinut näistä päätöksistä vedota'. Tämän todenmukaisen esityksen uhalla ja vaikka komitea jyrkästi hylkää sen perustuksen, jolla hierarkkia kehittyi, ehdottaa se vastoin parempaa tietoaan yleistä, katolisten synodein tavoin järjestettyä pappeinkokousta, missä piispat ja ylemmät papit julistavat itsensä oikeutetuiksi, alemmasta papistosta ja maallikoista riippumatta, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle hallinnolle. Emme voi käsittää tämän kauhean lain perusteita. Ennen saatiin pappisvalta käytäntöön vähitellen ja varovaisesti, nyt käydään valmistuksetta oikopäätä asiaan käsiksi. Mutta uni lutherilaisessa kirkossa ei toki voi olla niin yleinen, ettei näin törkeää hanketta huomattaisi ja ettei se joutuisi yleisen vastenmielisyyden esineeksi."

Kumman oudoilta tuntuvat ne ahdasmieliset määräykset, joilla kirkkolakiehdotus oli rajoittanut maallikkojen, vieläpä alempien pappienkin oikeutta kokoontua kokouksiin yksityistä hartautta varten. Olivathan Suomen herännäisyyden vaiheet olleet omiaan siksi selvästi todistamaan, miten epäkäytännölliset ja kristilliselle elämälle suoraan vahingolliset 1726 vuoden konventikkeliplakaatin ehkäisevät säädökset olivat, ettei senkaltaisten määräysten säilyttäminen uudessa kirkkolaissa olisi pitänyt lainlaatijan mieleen enää tähän aikaan tulla. Kysymyksessä oleva lakiehdotus herättää tässä suhteessa sitä suurempaa huomiota, kun eivät pietistat suinkaan olleet ainoat, jotka vaativat tähän kuuluvien ahdasmielisten ja kaikkea kristillistä vapautta sortavien määräysten poistamista. Niinpä arvosteli esim. Vaasan hovioikeus kirkkolakiehdotuksesta antamassaan lausunnossa kysymyksessä olevaa kohtaa seuraavin sanoin:

"Tähän kysymykseen vastattaessa tulee ottaa huomioon, että kristillisen hurskauden olemuksessa on voimakas taipumus, vaikkapa niiden esteiden uhallakin, jotka kahlehtivat tämän hurskauden ilmauksia, kuuntelemaan yksinomaan omantunnon kutsumusta, sekä että se taipumus hartauden harjoittamiseen paitsi julkisessa jumalanpalveluksessa myöskin seuroissa ja yksityisissä kokouksissa, joka muutamassa osassa maan asukkaista on näyttäytynyt, aiheutuu tuosta kutsumuksesta; jonka tähden ja kun sitäpaitsi kokemus, niinkuin hovioikeus myöskin on ollut tilaisuudessa näkemään, on osoittanut, että monissa paikoin tehdyt yritykset saada ihmisiä kaikin puolin noudattamaan nykyään voimassa olevia asetuksia eivät ole olleet tehokkaita eivätkä osoittautuneet terveellisiksi, vaan päinvastoin herättäneet tyytymättömyyttä, levottomuutta ja katkeruutta sekä niistä, joita näistä syistä on vedetty oikeuteen, näyttäytyneet vainoilta, joita heidän uskonsa tähden on täytynyt kärsiä, niin ei ole hovioikeus voinut tulla muuhun vakaumukseen, kuin ettei tällaisilla kielloilla muuta saada aikaan kuin pahaa."

Varsinkin tähän perusteluun liittyvä loppulause on omiaan muistuttamaan herännäisyyden vaikutuksesta yleiseen katsantotapaan. Se kuuluu: "Yksityisiä hartausharjoituksia varten toimeenpantujen kokousten pitäisi sentähden hovioikeuden alamaisen käsityksen mukaan sitä suuremmalla syyllä olla sallittuja, kun Kuninkaallinen plakaatti tammikuun 12 p:ltä 1726 kehoittaa papistoa muutamissa tilaisuuksissa seurakuntalaisten kanssa pitämään tämmöisiä kokouksia."

Niinkuin tiedämme, puolustivat Kalajoen käräjillä hartausseurojen pitämisestä syytetyt papit itseään vetoamalla juuri tähän konventikkeliplakaatin kohtaan ja samaan kohtaan vetosivat myöskin J. M. Stenbäck ja Fredrik Östring heitä vastaan samasta syystä nostetuissa oikeusjutuissa. Vaasan hovioikeus käsitteli kaikkia näitä juttuja. Se tuomitsi kyllä silloin nuo heränneet papit -- muuta siltä tuskin silloisissa oloissa voitanee vaatia -- mutta heränneitten esiintyminen oikeustilaisuuksissa ja heidän perusteelliset valituskirjansa hovioikeuteen vaikuttivat silminnähtävästi paljon ainakin niissä lakimiespiireissä, joiden edustajat käsittelivät näitä ja muita samankaltaisia oikeusjuttuja. Sitäpaitsi on huomattava, että Vaasan hovioikeuden ylläkerrottu lausunto on kirjoitettu muutamia kuukausia myöhemmin kuin Lauri Stenbäck Vasa Tidningissä julkaisi ennen mainitun kritiikkinsä kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Että tämä syvällinen ja runoilijan lennokkuudella kirjoitettu kritiikkikin oli omiaan vaikuttamaan lakimiehiin juuri Vaasassa, missä sitäpaitsi herännäisyys juuri siihen aikaan oli hyvin suosittu säätyläispiireissäkin, on itsestään selvää. Sanalla sanoen: ilmeistä on, että Pohjanmaan heränneitten jalo taistelu totuuden puolesta ennen ja nyt voimallisesti oli vaikuttanut sikäläisiin lakimiehiinkin.

Verrattuna tähän Vaasan hovioikeuden lausuntoon esiintyy asian käsittely Turun ja Viipurin hovioikeuksissa, miten ansiokkaita näiden virkakuntien lausunnot muuten ovatkin, mikäli kysymys on uskonnolliseen elämänalaan kuuluvista asioista, paljon heikompana tahi oikeammin: se näkökohta jää niissä miltei kokonaan syrjään.

Mitä maan kuvernöörinvirastojen kirkkolakiehdotuksesta antamiin lausuntoihin tulee, ansaitsee asian käsittely Oulun lääninhallituksessa erityistä huomiota. Muita oikeutettuja ja valistunutta katsantotapaa ilmaisevia muistutuksia mainitsematta, tapaamme tämän viraston lausunnossa seuraavat sanat: "XXXI luk. 10 §. Tämän §:n toinen kohta, joka kuuluu: 'jos pappeinkokouksen tekemä päätös koskee seurakuntia tai riippuu näiden toimenpiteestä ja myötävaikutuksesta, niin on tämä päätös saarnatuolista seurakuntien noudatettavaksi julistettava', on kokonaan poistettava, koska papisto ei ole oikeutettu tässä tapauksessa päättämään seurakunnista ja näitä kuulematta. -- -- XXXII (Yleisestä pappeinkokouksesta). Koko tämä luku kirkkolaissa on kasvannainen, jonka ei milloinkaan olisi pitänyt saada nähdä päivän valoa: täten muutamille harvoille, n.s. ylempään papistoon kuuluville henkilöille uskoa oikeuden päättää kaikissa kirkollisissa asioissa, minkä nimisiä nämä sitten ovatkaan -- julkisesta hartaudesta, uskonnonopetuksesta, opista ja uskosta, seurakunnan hoidosta, papistosta, niinkuin myöskin kirkon etua koskevista toivomuksista -- ilman että valtion muut jäsenet, joiden pyhimpiä oikeuksia tässä käsitellään, eivätkä edes n.s. alemmat papit saa ottaa osaa keskusteluihin ja päätöksiin, ei edes päättävien valitsemiseen, tämä ei ole ainoastaan vastoin voimassa olevia perustuslakeja, vaan myöskin mitä suurimmassa määrässä vaarallista sekä valtiolle että kirkolle ja on ennemmin tahi myöhemmin, toisessa tai toisessa muodossa johtava siihen, ettei enää olla selvillä siitä, onko papisto olemassa valtioa ja kirkkoa varten, vai valtio ja kirkko varsinkin ylempää papistoa varten. Tässä ovat historia ja kokemus hyviä opettajia, ja saman luvun 4:nen §:n määräys ei yksin riitä perustuslakien mukaan aikaansaamaan näin perinpohjaisia muutoksia yhteiskunnassa. Jos korkein valta katsoo tarpeelliseksi määräämälleen yleiselle synodalikokoukselle, jossa jokaisella kansanluokalla ja jokaisella valtion jäsenellä on edustajansa, jättää harkittaviksi tässä kysymyksen alaisina olevat asiat, siten oikeudenmukaisella tavalla aikaansaadakseen ajan vaatimia hyödyllisiä säädöksiä ja parannuksia, niin on tämä sekä suotavaa että laillista, mutta niin yksipuolinen yhteiskunnan pyhimpien ja kalliimpien etujen käsitteleminen, kuin tässä ehdotetaan, ei ole laillinen eikä suotava.

"Tästä syystä, ja koska, yleistä tyytymättömyyttä kysymyksessä olevan luvun ehdotuksiin kaikkialla maassa niin selvästi julkilausutaan, saanee koko tämä luku poistua uudesta kirkkolaista tai antaa sijaa ajanmukaisemmalle."

Lausunnon alle ovat kirjoittaneet nimensä seuraavat lääninhallituksen virkamiehet: kuvernööri R. W. Lagerborg, lääninsihteeri L. Pentzin, lääninkamreeri K. K. Bergbom sekä heidän lähimmät sijaisensa J. Kr. Wichmann ja K. A. Sölfverarm. Tämä heidän lausuntonsa herättää sitä suurempaa huomiota, kun muistamme, että kuvernööri Lagerborg oli mukana panemassa vireille kuuluisat Kalajoen käräjät (II, 76) sekä että lääninsihteeri Pentzin vielä v. 1858, niinkuin olemme nähneet (IV, 55), varmensi Oulun läänin v.t. kuvernöörin A. R. Cygnaeuksen päätöksen, jonka mukaan asianomaista tuomaria kehoitettiin "ylimääräisissä käräjissä niinpiankuin suinkin ottamaan esille ja käsittelemään" Ylivieskassa ja Nivalassa pidettyjä rikoksellisia kokouksia. On kyllä totta, ettei Oulun lääninhallituksen kirkkolakiehdotuksesta antama lausunto ensinkään puutu kysymykseen 1726 vuoden konventikkeliplakaatin säilyttämisestä, jonka kieltämät hartauskokoukset vielä myöhempinäkin aikoina näkyvät olleen tämän virkakunnan kammona, mutta joka tapauksessa ansaitsee kysymyksessä oleva lausunto suurta tunnustusta. Kenen ansio siinä lausutut valistuneet, vanhoista kaavoista ja ennakkoluuloista vapautuneet mielipiteet lähinnä ovatkin, ei liene liiallista väittää, että herännäisyyden uutta aikaa luova taistelu ja työ tässäkin ovat huomioon otettavat.

Kirkkolakikomitean ehdotuksen arvostelu varsinaisesti uskonnolliselta kannalta kuului edellä muitten virkakuntien maan tuomiokapituleille. Mutta ei ainakaan Turun tuomiokapitulin lausunto vastaa oikeutettuja vaatimuksia. Se on päivätty joulukuun 29 p:nä 1847, ja sen alla luetaan seuraavat nimet: Edv. Bergenheim, J. E. Ahlstedt, H. Heikel, Fredr. Hertzberg, F. V. G. Hjelt ja G. F. Helsingius, jotka Turun lukion lehtoreina olivat asessoreina tuomiokapitulissa. Että muutamia kuukausia aikaisemmin kuollut arkkipiispa Melartin sekä Turun tuomiorovasti J. A. Edman, jotka molemmat olivat olleet kirkkolakikomitean jäseninä, ehkä suuressakin määrässä olivat vaikuttaneet kysymyksessä olevan lausunnon henkeen, on hyvin luultavaa, jos kohta asiakirjan allekirjoittajiltakaan, mikäli heidän myöhempi vaikutuksensa on tunnettua, ei voi odottaa ahdasmielisestä vanhoillisuudesta poikkeavaa katsantotapaa. Heidän lausuntonsa ei kyllä hyväksy komitean ehdottamaa "yleistä pappeinkokousta", jossa yksinomaan ylempi papisto esivallan suostumuksella saisi päättää kirkon tärkeimmistä asioista, mutta kun tuomiokapituli ei kirkolliskokouksen kokoonpanoon nähden muuta muutosta ehdota, kuin että kappalaisillekin sopisi myöntää oikeus valita edustajia semmoiseen kokoukseen, kuuluu miltei ivalta tähän myönnytykseen liittyvä rajoitus, ettei viimemainituille kuitenkaan olisi myönnettävä oikeutta itse päästä synodalikokouksen jäseniksi. Vielä ahdasmielisempää kantaa ilmaisee tuomiokapituli käsitellessään kirkkolakivaliokunnan suhdetta konventikkeliplakaattiin. Sen tätä kysymystä koskevat ehdotukset osoittavat, ettei se ensinkään ollut voinut seurata sitä suurta edistymistä, joka kirkollisella alalla näinä aikoina on nähtävissä laajoissa piireissä. Päinvastoin ilmaisee tämä tuomiokapitulin kysymyksessä oleva lausunto, verrattuna sen F. Östringin ja Kalajoen pappien oikeusjutussa antamaan päätökseen (II, 174-178) ilmeistä taantumista. Hartauskokouksia tuomiokapituli kyllä ei rohkene kieltää, mutta se rajoittaa sensijaan niiden pitämistä jos minkälaisilla määräyksillä. Hartauskokouksia saataisiin pitää yksityisen asunnossa sunnuntaisin iltapäivillä ja niihin saisi kokoontua 3-4 lähekkäin asuvaa huonekuntaa eli 12, korkeintaan 15 henkeä, poikkeuksena olisivat vain häät, ristiäiset ja hautajaiset, joihin saisi kokoontua ihmisiä aina 30:een, sillä ehdolla kuitenkin, että pappi olisi saapuvilla näissä tilaisuuksissa toimitetussa hartaudessa. Hartausseuroihin kokoontuneet saisivat lukea raamattua tai hyväksyttyä hartauskirjaa, veisata ja rukoilla vahvistettujen kaavojen mukaan. Mutta tämmöiseenkin hartaustilaisuuteen olisi hankittava lupa seurakunnan kirkkoherralta, jonka tulisi toimittaa joku henkilö järjestystä tilaisuudessa valvomaan.

Ajatellessamme niitä suuria, satoihin, joskus tuhansiinkin nousevia kansanjoukkoja, joita herännäisyyden valtaseuduilla jo näinä aikoina kokoontui yksityisten koteihin hartautta harjoittamaan, ja miten vapaiksi kaavamaisista säädöksistä nämä hartauskokoukset olivat muodostuneet, ja kun sitäpaitsi täytyy olettaa, etteivät nämä seikat olleet kysymyksessä olevan lausunnon allekirjoittajille tuntemattomia, jää todella ihmettelemään sitä piintynyttä vanhoillisuutta, joka tässä on ollut johtamassa maan vanhinta tuomiokapitulia.

Paljon vapaammalle ja valistuneemmalle kannalle asettui Porvoon tuomiokapituli. Sen antaman lausunnon, joka on päivätty joulukuun 22 p:nä 1847, ovat allekirjoittaneet piispa Ottelin, tuomiorovasti K. K. Nykopp sekä lehtorit V. Lindh, A. F. Borenius, J. L. Runeberg, J. E. Öhman, Aug. Lindfors ja G. M. Waenerberg. Paitsi muita oikeutettuja, uuden valistuneemman ajan koittoa ennustavia muistutuksia ja ehdotuksia, sisältää tämä lausunto seuraavat, herännäisyyttä ja sen toteutuvia toiveita suoranaisesti tukevat sanat:

"Kaavamaiselta muodollisuudelta ja itsekkäisyyteen perustuvalta välinpitämättömyydeltä ei voi odottaa mitään hyvää, mutta heräämistä seuraa elämä, ja jos kohta moni unesta vasta heräjävä ei heti löydä oikeaa tietä, niin ei saa epätoivoisena epäillä, että sama Pyhä henki, joka on vaikuttanut heräyksen, ei myöskin tietäisi ja voisi johdattaa ja oikaista. Sentähden ei ole viisasta asettaa ulkonaista pakkoa Hengen työtä vastaan, mutta se on tärkeätä, että kirkossa kaikki tutkitaan Jumalan sanan valossa sekä johdatetaan ja hallitaan totuuden ja rakkauden hengessä. Samalla kuin kristittyjen olkoon sallittu asunnoissaan kokoontua yksityistä hartautta harjoittamaan, olkoot seurakunnan opettajat, joille sanan julistaminen kuuluu, velvolliset käymään näissä kokouksissa, neuvomaan missä neuvoa tarvitaan, oikeaan johdattamaan, missä tien suhteen on erehdytty, jotta herännyt harrastus olisi vilpitöntä harrastusta Jumalan kunnian puolesta ja sielujen ikuista parasta siten valvottaisiin. Epäjärjestysten poistamista ei mikään niin edistä kuin julkisuus; pääsy semmoisiin kokouksiin olisi sentähden oleva vapaa kaikille."

Porvoon tuomiokapitulin tämän perustelun mukaisesti laatima, kirkkolakivaliokunnan ahdasmielisestä mietinnöstä kokonaan poikkeava ehdotus ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kun sama virkakunta, etupäässä piispa Ottelin, niinkuin herännäisyyden historia niin monessa kohden todistaa, aikaisemmin niin häikäilemättömän ankarasti oli kohdellut heränneitten hartausseuroja ja ylimalkaan miltei kaikkia heidän harrastuksiaan elävän kristillisyyden herättämiseksi Suomen kirkossa. Koska tämä lausunto muissakin kohdin ilmaisee sekä syvällistä uskonnollista katsantotapaa että perehtymistä jumaluusopillisiin kysymyksiin, on lausuttu se hyvinkin luotettavalta tuntuva olettaminen, että sen varsinaisena luojana oli tunnettu jumaluusoppinut, yllämainittu G. M. Waenerberg, joka Porvoon lukion lehtorina oli sikäläisen tuomiokapitulin asessorina (1843-52). Heränneisiin hän ei lukeutunut, mutta valistuneena kristittynä kannatti hän niitä eläviä, kaavakristillisyydestä vapautuneita aatteita, joiden puolesta herännäisyyden miehet niin kauan olivat taistelleet.

Suurta tunnustusta ansaitsee myöskin yliopiston lausunto. Sen laatiminen oli ollut uskottuna komitealle, johon kuului jumaluusopillisen ja lainopillisen tiedekunnan professoreja. Edellistä edustivat tässä työssä professorit A. A. Laurell, B. O. Lille, J. A. Gadolin sekä F. L. Schauman, viimemainittua lakitieteen professorit AL Blomqvist ja J. Ph. Palmén. Niinkuin jo näistä niinistä voi arvata, on täten syntynyt lausunto, jonka yliopiston konsistoriumi semmoisena hyväksyi, yhtä perusteellinen kuin valistunut protesti kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Edellä muiden oli tässä työssä muistettava professori Palmén, joka lausunnon antajien joukossa miltei yksin edusti lakitiedettä ja jolle mietinnön laatiminenkin oli uskottu.

Yliopiston lausunnon henkeä ja sen raitista uskonnollista kantaa ilmaisee jo se seikka, että uskonnolliselta kannalta tärkein kysymys, kysymys yksityisistä hartauskokouksista, jonka kirkkolakikomitea suurimmaksi osaksi oli asettanut ohjesääntöiseen asetukseen, otetaan puheeksi lausunnon alussa. Teroitettuaan kristittyjen yleistä pappeutta ja vedottuaan kirkkohistorian todistuksiin vapaitten hartauskokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän herättämisessä ja elvyttämisessä, lausuu komitea:

"Sanotun perustuksella tuntuu, että 1726 vuoden hierarkkisen hengen synnyttämä yksityisten kokousten kielto, niidenkin, joissa ei epäjärjestys vallitse, ei olisi uudessa kirkkolaissa uudistettava, vaan että se päinvastoin olisi kokonaan poistettava. On kyllä totta, että semmoisia kokouksia voidaan väärinkäyttää sekä että niitä meidänkin maassa on väärinkäytettykin, ne kun ovat johtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin; mutta hyvin yksipuolista olisi näiden väärinkäytösten takia kokonaan kieltää nämä kokoukset. Sillä julkistakin jumalanpalvelusta, niinkuin opettajavirkaakin, väärinkäyttää hyvin moni monella eri tavalla, mutta sentähden ei voi kenenkään mieleen juolahtaa, että kumpikin olisi poistettava. Mainittujen väärinkäytösten riittävä ehkäisijä saadaan, jos niissä tapauksissa, missä kokoukset aiheuttavat senlaista epäjärjestystä, syyllinen rangaistaan, niinkuin tämänkaltaisista rikoksista eri kohdissa on säädetty. -- Mitä tulee 3 §:n, joka määrää edesvastuuta papille, joka kirkkoherran luvatta on ottanut osaa yksityisiin hartausseuroihin, niin voivat sen säädökset, niinkuin sanotusta seuraa, vielä vähemmin kuin edelliset puolustaa ja säilyttää paikkaansa uudessa kirkkolaissa."

Kirkkolakikomitean vielä pitemmälle kuin kuuluisa 1726 vuoden konventikkeliplakaatti menevien, yksityistä hartautta ehkäisevien määräysten sijalle ehdottaa yliopiston komitea näin kuuluvan pykälän:

"Kotihartautta koettakoon pappi siinä seurakunnassa, missä hän toimii, sopivalla tavalla elvyttää. Jos kotihartaus aiheuttaa julkisen jumalanpalveluksen ylenkatsetta, eksyttävää oppia tahi muuta epäjärjestystä, meneteltäköön syyllisen suhteen, niinkuin kirkkokuria koskevassa luvussa säädetään."

Ainoastaan yksi kohta ylläkerrotussa, muutoin niin oikeaan osanneessa lausunnossa on erehdyttävä ja tuntuu oudolta. Tarkoitamme väitettä, että hartauskokouksia Suomessakin "oli väärinkäytetty, ne kun olivat johtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin". Lukija voi tuskin tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että nämä komitean sanat johtuvat etupäässä heränneitten hartauskokouksista saadusta kokemuksesta, sillä näidenhän kokoukset ne olivat, joita vastaan kaikenkaltaisia syytöksiä oli tehty, käräjäjuttuja pantu vireille ja tuomioita langetettu. Itä-Suomessa pidettiin kyllä juuri näinä aikoina törkeään lihallisuuteen sortuvia kokouksia (katso Akiander IV), ja viranomaisten muistossa elivät ehkä vielä "Auvaisten paavin" (I, 210) hurmahenkiset seurat Lounais-Suomessa, mutta jos kysymyksessä oleva lausunto olisi tarkoittanut näitä ja samankaltaisia vähemmän tunnetuita seuroja, olisi epäilemättä muutamalla sanalla huomautettu, miten vapaita heränneitten kokoukset yleensä olivat tuonkaltaisista sairaloisista ilmiöistä. Nyt viittaavat sensijaan huomautukset "julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn saarnaviran halveksimisesta" y.m. niihin kerrassaan perusteettomiin syytöksiin, joita heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan vastaan aikaisemmin oli tehty. Tämä kohta tuossa elävälle kristillisyydelle niin myötätuotoisessa lausunnossa näyttää todistavan, että lausunnon laatijat itse teossa hyvin vähän tiesivät, millaiseksi kristillinen elämä hartausseurojen varsinaisilla kotiseuduilla oli muodostunut.

Miten ansiokas tämä, samoinkuin muutamien muidenkin virastojen lausunnot, joista tässä silmäyksessä kirkkolakikomitean ehdotuksen vaiheisiin on huomautettu, monessa suhteessa onkin, ansaitsevat kuitenkin heränneitten uskonnollista, lämpöä ja innostusta uhkuvat protestit tuota ehdotusta vastaan vielä suurempaa huomiota. Niissä tykkii voimallisena se suurten uskonnollisten herätysten valtasuoni, joka jo muutamia vuosikymmeniä oli tuottanut uutta hengellistä elämää Suomen kirkon kangistuneeseen ruumiiseen. Olemme ennen (III, 387-93 sekä IV 177-80), lyhyesti tehneet selkoa K. K. von Essenin, Lauri Stenbäckin sekä Alfr. Kihlmanin lausunnoista kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Niissä lausuttujen mielipiteitten mukaan muodostui Pohjanmaan heränneitten pappien piireissä voimakkaita, kirkkolakiehdotusta ankarasti vastustavia lausuntoja, jotka osaltaan mitä voimakkaimmin vaativat valtion ja kirkon viranomaisiakin vihdoinkin käsittämään, että heidän sitkeä vastarintansa kirkossa alkanutta uudistustyötä vastaan oli turhaa. Tahdomme tässä silmäillä muutamia näistä lausunnoista.

Viitaten ennen mainittuun "Anmärkningar vid kyrkolagsförslaget (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksen johdosta)" nimiseen kirjaseensa, joka paraikaa oli painettavana, kirjoitti von Essen lyhyen, Pietarsaaren rovastikunnan hallitukselle annettavan lausunnon, johon yhtyi Ylihärmän kappalainen Z. Forsman. Siinä tilaisuudessa, jossa kysymystä harkittiin, oli saapuvilla 19 pappia, joista paitsi von Esseniä useat olivat herännäisyyden merkkimiehiä. Nämä kirjoittivat nimensä Kuortaneen kirkkoherran K. F. Stenbäckin samassa hengessä kirjoittaman pitkän lausunnon alle. Näistä nimistä mainittakoon: E. Svahn, H. Moliis, A. N. Holmström, N. K. Malmberg, J. R. Hedberg, O. H. Helander, A. V. Ingman, J. H. Roos. Yleisemmin tunnetuksi tuli tietysti pian tuo von Essenin pitempi ennen painettu lausunto. Siihen vedoten lähettivät sen senaattiin omien lausuntojensa tukeeksi m.m. seuraavat herännäisyyden historiassa tunnetut henkilöt: N. G. Arppe, K. A. Colliander, M. A. Colliander, O. E. A. Hjelt sekä A. W. Wegelius.

Collianderien, Hjeltin y.m. lausuntoa seurasi paitsi von Essenin kirjanen myöskin Lauri Stenbäckin kirkkolakikomitean mietinnöstä "Vasa Tidningissä" ensin julkaisemat muistutukset, jotka, niinkuin ennen (III, 387) olemme maininneet, sittemmin painettiin eri kirjasena. Tähän Stenbäckin julkaisuun vetosi myöskin Vaasan ylinen rovastikunta, liittäen sen lausuntoonsa. Samoin tekivät niinikään J. F. Bergh ja hänen apulaisensa M. Faler etäisessä Jaakkimassa. Supistetussa muodossa esiintyvät Stenbäckin ajatukset kirkkolakiehdotuksesta siinä lausunnossa, jonka hän esitti Vaasan ja Mustasaaren pappien ja koulunopettajain syyskuussa 1847 pitämässä kokouksessa. Se hyväksyi sen omana, lähetettävänä lausuntonaan. Lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan:

"Kunnianarvoisan tuomiokapitulin kontrahdin rovastin kautta meille antaman kehoituksen johdosta, saamme me allekirjoittaneet, Vaasan ja Mustasaaren kirkkoherrakunnan jäsenet, Suomen Suuriruhtinaskunnalle aiotun kirkkolain ehdotuksesta nöyrimmästi esiintuoda seuraavaa:

"Kun omantuntomme vaatimina olemme pitäneet velvollisuutenamme ensiksi ja pääasiallisesti vakavasti harkita, turvaako ehdotus kristinuskon säilymistä, edistymistä ja kehitystä sekä suojeleeko se puolestaan kirkon oleellisimpia ja korkeimpia tarkoitusperiä, niin emme tämä silmämääränämme voi kyllin voimakkaasti, avomielisesti ja yksimielisesti julkilausua mielipahaamme ja hämmästystämme ehdotuksen menettelytavasta ja sen suurista puutteista. Ensimmäinen ja tärkein asia, minkä jokainen kirkon jäsen täydellä syyllä voipi ja mikä hänen täytyy vaatia kirkkolailta, on 1:ksi että se ylläpitää ja turvaa oikeata oppia, joka on kirkon sisäisin elinprinsiipi, jota se ei saa menettää, 2:ksi että se edistää kristillistä elämää, sen herättämistä, ilmenemistä ja kehitystä, jota kaikki kirkon toiminta vasituisesti tarkoittaakin, sekä 3:ksi että se järjestää kirkon hallituksen ja hoidon kirkon luonteen ja raamatussa löytyvien periaatteiden mukaisella tavalla. Mutta juuri näissä kohdin loukkaa ehdotus kirkkoa mitä syvimmin tahi oikeammin hajoittaa ja kukistaa sen kokonaan.

"Mitä oppiin tulee, on kirkko julkilausunut sen ja määritellyt sen tunnustuskirjoissaan. Tässä ei ole paikka selvittää kirkollisen tunnustuksen tarpeellisuutta, tärkeyttä ja merkitystä -- kysymys, jota kirkon uskollisimmat ja terävämietteisimmät miehet paraikaa käsittelevät ajan lähimpänä elinkysymyksenä; mutta niin paljon on kieltämätöntä ja selvää, ettei kristittyä kirkkoa voi löytyä ilman sen uskon ja opin selvästi ja tarkkaan lausuttua tunnustusta, sekä että se raamatunmukainen, puhdas ja kehittynyt oppi, jonka kirkkomme vaivoissa ja taisteluissa on saavuttanut ja joka on sen kallein aarre, on täydellisesti lausuttu ja säilytetty tunnustuskirjoissamme. Tahtomalla säilyttää ainoastaan Confessio Augustanan ja sulkemalla pois kirkon muut tunnustukset, jotka ovat ensinmainitun tunnustuksen välttämättömiä selityksiä ja sen kehityksiä, uhraa se sen tarkkaan määrätyn ja raamatun mukaan selvään kehitetyn opin, joka on kirkkomme perustus, turva ja ase, sekä avaa oven kaikille niille riidoille, jotka se jo Jumalan armolla on voittanut, tahi sille kauhealle sekamelskeelle, joka nykyään repii rikki protestanttisen kirkon muissa maissa. Jos koko sydämestämme kannatamme tätä oppia, jota myöskin pyhällä valalla olemme sitoutuneet julistamaan ja levittämään, jos olemme täysin vakuutetut siitä, että jumalallinen totuus on täysin vastaavasti, väärentämättömänä ja täydellisenä lausuttu kirkkomme uskossa ja tunnustuksessa, niin emme voi muuta kuin pitää tuomittavana petoksena Jumalaa ja omaatuntoamme vastaan sitä, ettemme juhlallisesti lausuisi vastalausettamme sitä ehdotuksen ennen kuulumatonta menettelyä vastaan, jolla se on kumonnut useimmat kirkkomme tunnustuskirjat ja siten kuolettavasti vahingoittanut kirkon sisimpiä elinjuuria.

"Mitä sitten tulee kristilliseen elämään, jonka herättämiseksi ja edistämiseksi, kirkon palvelijat tekevät työtä, niin emme käsitä, miten sitä voisi löytyä ilmaisematta itseään Jumalan sanan uskollisessa käyttämisessä sekä julkisesti että yksityisesti, ilman veljellistä kanssakäymistä keskinäiseksi kehoitukseksi, nuhteeksi ja lohdutukseksi, sekä yleensä hurskaassa elämässä. Olemme aina pitäneet julkista jumalanpalvelusta pääasiassa hedelmättömänä, jollei kristinusko yksityisessä elämässäkin ja seurustelussa tule eläväksi, ja sentähden kykymme mukaan kehoittaneet sanankuulijoitamme kirkon ulkopuolellakin viljelemään Jumalan sanaa ja harrastamaan jumalisuutta. Jos nämä kehoitukset olisivat kantaneet sitä hedelmää, että sanankuulijamme seuroissaankin tavallisen syntisen ja maailmallisen ajanvieton sijasta viljelisivät Jumalan sanaa ja keskenään kehoittaisivat toisiaan tosi jumalisuuteen, niin pitäisimme tätä suurimpana ilonamme. Mutta nyt tahtoo ehdotus, uudistamalla nuo luonnottomat lait n.s. yksityisiä hartauskokouksia vastaan, s.o. seurakunnan vakavimpien jäsenten yhteiseksi hartaudeksi toimeenpanemia jumalisuudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja tukehuttaa kristillisen elämän ensimmäistä ja luonnollisinta ilmaisua. Tunnettu on, että nämä hierakkisen episkopaali-järjestelmän kuolemankamppauksista johtuvat lait, jotka niin usein ovat tukeneet sokeaa uskonnonvihaa ja tarjonneet sille aseita, eivät milloinkaan ole vaikuttaneet muuta kuin sekasortoa ja levottomuutta kirkossa. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja epäkirkollisuutta vastaan, niinkuin ne jo itsessäänkin loukkaavat kaikkia oikeuden ja kohtuuden inhimillisiä tunteita, mitään järjellistä syytä kun ei löydy, miksi kristillistä seurustelua enemmän kuin mitään muuta ihmisten välistä seurustelua olisi kovilla rangaistussäädöksillä vastustettava ja miksi kristittyjen kokoontumista uskonnollisessa tarkoituksessa tulisi pitää muita kieltämättä paljon epäiltävämpiä seuroja vaarallisempina ja turmiollisempina. Sentähden onkin ajan suvaitsevaisuus kaikkialla asettunut näitä lakeja vastaan. Täällä vain tahtoo ehdotus niitä säilytettäviksi, vieläpä tehdä ne yhä ankarammiksi, haitaksi papeillekin ja heidän velvoittaville sitoumuksilleen, joiden mukaan heidän tulee pitää huolta sanankuulijoittensa opettamisesta ja hartaudesta. Jollemme tahdo tukehuttaa kristillistä elämää seurakunnassa jo tämän elämän syntyessä ja sen ensimmäisissä ilmauksissa, ja siten joutua taistelemaan Jumalaa ja hänen työtänsä vastaan, niin täytyy meidän mitä vakavimmin asettua ehdotuksen luonnotonta määräystä vastaan tässä kohden.

"Mitä tulee kirkon hallintoon ja hoitoon, olemme kummastellen huomanneet, että ehdotus on jättänyt kokonaan syrjään sen kolmesataa vuotta kestäneen taistelun historiallisen kehityksen, jonka tarkoituksena oli tosi evankelisen kirkkojärjestyksen aikaansaaminen. 1686 vuoden kirkkolaki perustuu kokonaan siihen aikaan vallitsevaan episkopaalijärjestelmään, ja kysymyksessä oleva ehdotus on pääasiallisesti rakennettu samalle pohjalle, vaikka kokemus jo aikoja sitten on paljastanut sen puutteet. Lakia säätävä ja päättävä valta on vielä yksinomaan pappien käsissä, ja kirkon tulee vain totella ja noudattaa, mitä nämä herrat suvaitsevat määrätä. Vastoin kaikkia evankelisia periaatteita ovat seurakunnat suljetut pois kaikesta aktiivisesta kirkollisesta toiminnasta ja niitä kohdellaan kuin alaikäisiä, joiden tulee sokeasti antaa kuljettaa itseään talutusnuoralla. Mutta että ehdotus klerokraattisessa väkivaltaisuudessa ja tiranniudessa voittaa itse episkopaalijärjestelmän tämän järjestelmän ankarimmassa muodossa, tuo on todellakin mieltä järkyttävää. Selvimmän todistuksen tästä antaa XXXII luku, joka puhuu 'yleisestä pappeinkokouksesta'. Tähän 'yleiseen' pappeinkokoukseen ottavat osaa piispat, yksi jäsen jokaisesta tuomiokapitulista sekä yksi kirkkoherrojen valitsema kirkkoherra joka rovastikunnasta. Kaikki muu papisto on siis suljettu siitä pois eikä sillä siellä ole mitään sananvaltaa, vielä vähemmin maallikkojen suurella joukolla, joka muodostaa kirkon. Ja kuitenkin tulevat näissä kokouksissa käsiteltäviksi kysymykset evankeliumi- ja virsikirjojen, jumalanpalveluksessa käytettävien käsikirjojen ja oppikirjojen hyväksymisestä, vieläpä kysymyksiä opista ja sen hoitamisesta -- sanalla sanoen kaikki kirkon korkeimmat ja kalleimmat oikeudet. Nuo etuoikeutetut tulevat näitä asioita harkitsemaan, niistä määräämään ja niitä ratkaisemaan, kirkon saamatta siitä hiiskua sanaakaan. Sen tulee heidän yksityisen ratkaisunsa päätettäväksi jättää kaikki elinkysymyksensä, tyydyttää hengelliset ja ijankaikkiset tarpeensa niillä hartauskirjoilla, joita he tahtovat määrätä, sillä opilla, jota he kulloinkin suvaitsevat kannattaa, sekä sokeasti alistua niitä päätöksiä ja määräyksiä noudattamaan, jotka vielä suuremmaksi varmuudeksi 'ovat alistettavat Korkeimman Vallan ratkaistaviksi'. Mitä tässä vielä puuttuu papistisen despotismin täydelliseksi tekemisestä? Me kauhistumme sitä syvää alennusta, johon semmoiset säädökset voivat syöstä ja pakostakin syöksevät Kristuksen kirkon isänmaassamme, ja rohkenemme toivoa, ettei kristillinen ja valistunut esivaltamme milloinkaan ole hyväksyvä tämmöistä väkivaltaa.

"Kun me siis olemme tulleet siihen käsitykseen, että ehdotus suoraan sotii kristinuskoa ja kirkon parasta vastaan, emme voi muuta kuin pitää suurimpana onnettomuutena, mikä voi Suomen kirkkoa kohdata, jos tämä ehdotus hyväksyttäisiin ja saisi lain voiman. Jumalan ja omantuntomme tähden täytyy meidän viimeiseen asti lausua vastalauseemme sitä vastaan.

"Vaikka nämä periaatteelliset puutteet ovat enemmän kuin riittävät vaatimaan jokaista kirkon ja kristinuskon ystävää mitä päättävimmin hylkäämään tämän lakiehdotuksen, tulee meidän niinikään mainita, ettemme suinkaan voi hyväksyä kaikkia ehdotuksen yksityisiäkään, hallinnollisia, säännöteltyjä y.m. säädöksiä ja määräyksiä. Esimerkkinä mainittakoon: Koko kirkon edustamisen yhä jatkuva puute, jos kohta ehdotuksen säilyttämiä kirkkoneuvostoja ja kirkonkokouksia, jotka kuitenkin kaipaavat perinpohjaista uudistusta, voidaan pitää yksityisiä seurakuntia ja niiden oikeuksia edustavina; Tuomiokapitulien kokoonpano ja niiden jäsenten määrääminen kirkkoa ensinkään kuulematta ja sallimatta sen ottaa siihen osaa, vaikka ehdotus epäilemättä täydellä syyllä ei ole hyväksynyt tuota yleisesti tunnustettua ja moitittua järjettömyyttä, että lukion lehtorit, joilta tavallisesti täydellisesti puuttuu valmistusta siihen, ovat siihen itseoikeutettuja jäseniä; Tuo, lievästi puhuen, epäkirkollinen menettelytapa pappien virkaylennyksissä ja papinvirkojen täyttämisessä; Kaikkien yliopiston professorien ja apuopettajain sekä lukionlehtorien kohtuuton ja täydellinen vapauttaminen papintutkinnosta, ennenkuin heidät vihitään papeiksi; Maailmallisissakin tieteissä 'oppineiden' privilegium exclusivum isoimpiin kirkkoherrakuntiin, johon niinikään oikeuttaa tuo niin satunnainen laudatur pastoraalitutkinnossa; Se kummallinen dogmaattinen sekavuus, joka kaikkialla pistää silmään ehdotuksen mielipiteissä pyhästä ehtoollisesta ja sen käyttämisestä; Säädökset julkisesta kirkon-rangaistuksesta, joka, semmoisena kuin ehdotus sen säilyttää, on katkera, kirkkoa alentava irvikuva; Ehdotuksen inhoittava, n.s. 'sivistyneitten' ilmeinen suosiminen j.n.e. Näitä esimerkkejä voidaan paljon lisätä, ja varmana saattanee pitää, että aikaa voittaen, kun ehdotus on tullut enemmän tunnetuksi ja kun sitä on ehditty tarkemmin tutkia, tehdään monta perusteellista muistutusta sen erityisiä pykäliä vastaan. Tämä olisikin hyvin suotavaa, koska lakiehdotus ainoastaan sillä tavoin yksityiskohdissaan voi saavuttaa asianmukaista täydennystä ja tulla käyttökelpoiseksi. Mutta tämä on painava lisäsyy, jonka vuoksi ei pitäisi kiirehtiä niin tärkeän säädöksen vahvistamista kuin kirkkolaki on, joka menettelytapa lähimmäisessä tulevaisuudessa voisi tuottaa hyvinkin katkeria seurauksia. Emme myöskään käsitä, mikä kipeä tarve tekisi niin äkkinäisen hyväksymisen välttämättömäksi.

"Kaikista näistä syistä rohkenemme mitä hartaimmin nöyrästi anoa, että saisimme loukkaamatta pitää vanhan kirkkolakimme ja järjestyksemme, jota Suomen kirkko vuosisatojen kuluessa on tyytyen noudattanut ja jonka turvissa se on keskuudessaan nähnyt monen Jumalan istutuksen kehittyvän ja kukoistavan, tämä kirkkolaki kun paljon suuremmassa määrässä kuin nykyinen ehdotus on jättänyt ainakin kirkon pyhimmät oikeudet loukkaamattomiksi. Ei ole epäilemistäkään, ettei se vastedeskin voi tulla sillä toimeen, kunnes todellinen uudistus käy mahdolliseksi ja välttämättömäksi."

On kehoittavaa nähdä, millä innolla ja tarmolla varsinkin Pohjanmaan heränneet papit asettuivat vastustamaan hierarkkisessa hengessä laadittua ja niin monessa kohden sanan huonoimmassa merkityksessä vanhoillista kirkkolakiehdotusta. Missä esim. rovastikunnan esimies esitti toisaalle tähtäävän lausunnon, ei saanut hän papistossa kannatusta, jos tämä oli herännäismielistä. Niin kävi m.m. Vähänkyrön pappilassa syyskuun 8 p:nä 1847 Vaasan ylärovastikunnan pappien lausunnon antamista varten pidetyssä kokouksessa. Isäntä, kontrahtirovasti Elias Lagus sai puolelleen ainoastaan oman kappalaisensa, jota vastoin kaikki herännäismieliset papit, E. J. Snellman, J. V. Durchman, F. O. Durchman, Th. B. Wegelius, J. W. Nybergh, O. W. Forsman y.m. esittivät kokoukselle Lauri Stenbäckin "Vasa Tidningissä" julkaisemat mielipiteet sekä anoivat vanhan kirkkolain säilyttämistä. Joskus herännäisyysliikkeen ulkopuolellakin olevat papit, vieläpä sitä vastustavatkin liittyivät heränneitten virkaveljiensä lausuntoon. Varsinkin vaikuttivat, niinkuin ennen olemme huomauttaneet, von Essenin ja Lauri Stenbäckin etevät lausunnot paljon yleisen mielipiteen nostamiseksi kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Paljon vaikutti niinikään Alfr. Kihlmanin terävä kirjoitus käsitteiden selvittämiseksi, ei vain heränneitten samaa katsantotapaa lämpimästi kannattavissa piireissä, joista esim. Kokkolan rovastikunnan heränneet papit, S. U. Gallenius, B. H. Aspelin, O. I. Appelberg, A. A. Favorin y.m. tämän lausunnon kirjoittajan kera siihen yhtyivät, vaan muussakin papistossa.

Tarkastaessamme näitä Pohjanmaan herännäisyyden etevimpien kynämiesten lausuntoja, kaipaamme varsinkin yhden tämän liikkeen palveluksessa aikaisemmin paljon käytetyn kynän tuotteita. Huomiomme kääntyy Keski-Pohjanmaalle, Kalajoen käräjien kuuluisille seuduille. Kysymme: mitä on Jonas Lagus, tuo herännäisyyden etevä tyyliniekka, joka niin häikäilemättömän jyrkästi ja samalla hienon kirjoitustavan vaatimuksia noudattaen aina oli ollut valmis esiintymään, kun oli kysymys herännäisyyden aatteitten puolustamisesta, kirjoittanut näitä aatteita niin loukkaavaa kirkkolakiehdotusta vastaan? Hän oli näinä aikoina kappalaisena Pyhäjärven syrjäisessä kappeliseurakunnassa, mutta, niinkuin olemme nähneet, tunnustivat Keski-Pohjanmaan sekä muidenkin lähiseutujen heränneet papit hänet oppi-isäkseen ja seurasivat tarkoin hänen neuvojaan. Varsinkin oli hänellä paljon kannattajia ja ihailijoita Raahen rovastikunnassa, jonka vuoksi sopisi odottaa, että hän kirjoitti ainakin tämän rovastikunnan lausunnon. Mutta Raahen rovastikunnassa ei pidetty mitään kokousta yhteisen lausunnon antamista varten, ja se, joka Jonas Laguksen, S. Castrénin, Henrik Schwartzbergin, A. Engelbergin, K. J. Engelbergin sekä K. A. Odenvallin allekirjoittamana Oulun lääninhallituksen kautta lähetettiin senaattiin, ei ole ensinmainitun, vaan hänen apulaisensa Henrik Schwartzbergin kirjoittama. Että siinä selvästi huomaa Laguksen ajatuksia, vieläpä paikoittain hänen lempisanojaan, siellä täällä hänen kirjoituksissa käyttämäänsä lausetapaakin, ei suinkaan oikeuta päättämään, että hän olisi sen kirjoittanut. Päinvastoin osoittaa kirjoituksen kokonaisuus sekä monet siinä löytyvät, tyylillisessäkin suhteessa karkeat kohdat, sen väitteen oikeaksi, että se on lähtenyt Schwartzbergin kynästä. Tätä olettamista tukee sekin, että viimemainittu aikaisemmin, niinkuin varmuudella tiedetään, erityisellä lämmöllä oli ystävilleen puhunut kirkkolakiehdotuksen vastustamisen välttämättömyydestä. Koska kysymyksessä oleva lausunto erittäin tarmokkaasti ja herännäisyyttä sekä sisällyksen että muodon puolesta uskollisesti kuvaavalla tavalla kohtelee kirkkolakikomitean ehdotusta, ansaitsee se tulla yleisemmin tunnetuksi. Lainaamme siitä sentähden seuraavat otteet. Kuvatkoot ne samalla myöskin Schwartzbergin, tuon Keski-Pohjanmaan, herännäisyyden periaatteille aina uskollisen herätyssaarnaajan luonnetta ja uskonnollista kantaa.

Huomauttaen valtion ja kirkon likeisestä suhteesta toisiinsa, joka vaatii huolellista, kummankin oikeuksia turvaavaa lainsäädäntöä, lausuu Schwartzberg:

"Selvästi lausui toiselta puolelta evankeliumi perustuslakinsa: 'minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta: olkaa kaikelle inhimilliselle järjestykselle alamaiset Herran tähden', mutta se ei sentähden millään tavalla ole luopunut korkeista taivaallisista oikeuksistaan, niin että se, kun sen vapaata toimintaa koetetaan estää, kun koetetaan tukkia sen suuta ja pakoittaa sitä panemaan valonsa vakan alle, rohkeasti vastaa: 'enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä'; ja tämän vastauksen on se korkealla äänellä antava, niinkauvan kuin aurinko valaisee synnin tähden kirottua maata. Näkyvän vallan edustajana maan päällä on valtio joskus luullut tekevänsä hyvän työn tuolle taivaalliselle muukalaiselle antamalla sille katon pään päälle ja sentähden koettanut ahdata tuon vapaan vieraan hengellisen olemuksen lakikirjan ahtaitten pykälien puitteisiin. Tämän lakikirjan raamatun ulkopuolella oleva tarkoitusperä on tehnyt valtiosta ja kirkosta kuivettuneen elimistön, jonka jähmettyneet muodot ovat osoittaneet, että sanan elämä ja voima ovat kadonneet. Tästä on kaikkina aikoina seurannut, että, kirkon elämällä kun on talvensa ja keväänsä, on pidetty jokaista näkyviin tullutta voimallisempaa ja virkeämpää elonmerkkiä kapinana valtiota ja kirkkoa vastaan. Suomen evankelis-lutherilainen kirkko on monien vuosisatojen vaiheissa ollut samalla puhtaasti raamatullisella kannalla kuin sen sisarkirkot maailmassa, ja kun Jumalan sana on ollut sen säilymisen lähteenä ja valona, on se ulkonaisiin muotoihin nähden turvautunut siihen kirkkolakiin, joka