v. 1857 Isonkyrön pappilassa vietti häitä sisarensa tyttärelle,

arvellen että tämä tilaisuus oli hyvinkin maailmallinen. [Kert. Karolina Bergroth, Hedvig Paavola, Greetta Hartosalo y.m., Aspelin, "Lars Stenbäck".]

* * * * *

Mitä yleisemmin papit erosivat Malmbergista, sitä likeisemmin liittyi tämä Vilhelm Niskaseen. Usein, tavallisesti kolme kertaa vuodessa, kävi viimemainittu Lapualla, tehden sieltä matkoja lähiseurakuntiinkin. Niskasen mukana oli usein Taneli Rauhala sekä muita ystäviä hänen kotiseuduiltaan. Virkansa ja heikkenevän terveytensä tähden Malmberg ei yhtä usein voinut käydä tervehtimässä ystäviään Kalajoen-varrella, mutta monta kertaa matkusti hän vielä jaon jälkeen noille entisille työmailleen. Niinpä kävi hän v. 1855 Ylivieskassa ja Nivalassa, jonka viimemainitun seurakunnan kirkossa hän saarnasikin. Vielä tammikuussa 1858 teki Malmberg matkan Kalajoen-varrelle käyden Raahessa asti. Sikäläisessä kirkossa hän silloin saarnasi.

Tähän aikaan oli Malmberg jo niin sairas, että hän työläästi kesti matkan vaivat. Haapajärvellä kävi hän Reinhold Helanderia tervehtimässä. Tämäkin oli jo pahentunut häneen, mutta otti hänet ystävällisesti vastaan, itkien lausuen: "voi, Malmberg, kuinka olet muuttunut; sinä olet kovin sairas". Ja sairas hän todellakin oli. Hänellä oli niin kova hengenahdistus, että hänen öisin täytyi olla pitkät hetket istuvassa asennossa. Sekä Haapajärven että Nivalan kirkossa hän kuitenkin vielä kerran saarnasi. Ääni oli entistä heikompi, mutta hänen puheensa särkevä sävel oli sama kuin ennenkin ja jätti lähtemättömän muiston kuulijain sydämiin. Paluumatkalla seurasi häntä paljon ystäviä Ylivieskaan, missä heränneet kokoontuivat Juurikosken taloon lähellä kirkkoa. Viimemainittu tilaisuus -- talossa vietettiin silloin isännän sisaren häitä -- antoi ennenpitkää aihetta maallisen vallan sekaantumiseen heränneitten matkoihin ja seuranpitoihin. Asian laita oli seuraava:

Vilhelm Niskasen jälkeen huomatuin heränneen kansan merkkimiehistä näillä seuduin oli _Heikki Juurikoski_, myöhemmin yleisesti tunnettu nimellä _Helaalan vaari_. Hän oli kotoisin Kalajoelta, missä oli syntynyt v. 1818, ja A. Helanderin sukua. Jo 1850-luvulla piti Juurikoski seuroja kodissaan sekä muuallakin, ja yhä yleisemmin turvautuivat Ylivieskan heränneet sielunsa asioissa häneen. Sairastenkin luo kutsuttiin häntä usein. Viranomaiset tiesivät tämän ja seurasivat karsain silmin hänen ja Vilhelm Niskasenkin johtamaa vilkasta liikettä. Räikeänä todistuksena on muutama vainoomishanke, jota seuraavassa tahdomme silmäillä.

Kevättalvella 1858 saapui Oulun läänin v.t. kuvernööri A. R. Cygnaeus virkamatkalla Ylivieskaan, ollen yötä Juurikosken talossa, joka oli kievarina. Talon vanha muori, joka oli hyvin puhelias, kysyi vieraalta muun ohessa: "Kuinka kuvernööri, joka on niin korkea virkamies, kulkee vain yhdellä hevosella ja pienen renkipojan seuraamana? Tänä talvena kulki etelästä Nivalassa pitäjän apulainen, pappi Malmberg. Hän kävi täällä meilläkin. Mutta hän kulki komeammasti. Kotipuolestaan oli hän seuraansa ottanut useita hevosia ja miehiä ja täällä hänellä oli viisikymmentä hevosta seurassaan". Cygnaeus, joka jo aikaisemmin oli saanut tietoja Reinhold Helanderin, Vilhelm Niskasen sekä Juurikosken "luvattomista" seuroista ja niiden kautta kansaan levinneistä "turmelevista tavoista", alkoi tiedustella Malmbergin aikaisemmista toimista Kalajoen-varrella sekä hänen yllämainitusta matkastaan. Eukko kertoi, mitä muisti, lisäten kertomukseensa omiakin keksimiään juttuja.

Palattuaan Ouluun ryhtyi Cygnaeus heti toimiin. Että hän, joka oli saanut virkamieskasvatuksensa viimeksi kenraalikuvernöörin kansliassa, "luvattomiin hartauskokouksiin" nähden vielä edustaa Kalajoen käräjien aikuisten viranomaisten katsantotapaa, ei ole niinkään kummallista, kuin että Oulun läänin lääninsihteeri L. Pentzin varmisti ne päätökset, joilla ensinmainittu aikoi tehdä lopun Kalajoen-varren herännäisyydestä.

Toukokuussa s.v. sai Kalajoen käräjien asiakirjoissa kuuluisaksi tullut maafiskaali E. J. Berg käskyn paikkakunnalla tutkia, miten Ylivieskan ja Nivalan seurakunnissa pidettyjen luvattomien seurojen laita oli ja keitä todistajia näiden seurojen toimeenpanijoita ja niihin osaaottaneita vastaan voitaisiin saada, sekä oikeudessa syyttää asianomaisia. Muutamia viikkoja myöhemmin kirjoitti Cygnaeus lääninsihteerinsä varmentaman näin kuuluvan kirjeen asianomaiselle tuomarille J. Haeggströmille:

"Saatuani tietää, että laittomia kokouksia muka hartautta varten viime talvena on pidetty Kalajoen pitäjän Ylivieskan kappelissa ja Haapajärven pitäjän Pidisjärven kappelissa, joka häiritsevä epäkohta yhä jatkuen yltyy, olen käskenyt maafiskaali E. J. Bergiä kihlakunnanoikeudessa syyttämään näiden kokousten sekä toimeenpanijoita että niihin osaaottaneita. Ja koska rikoksen laatu vaatii kiireellistä ratkaisua tämän uskonhurmauksen ehkäisemiseksi sekä tutkinto vastaajani ja todistajain lukuisuuden takia käypi niin laajaperäiseksi, ettei sitä voitane käsitellä kihlakunnanoikeuden lakimääräisessä istunnossa, saan O. K:n 3 §:n 4 luvun nojalla kehoittaa teitä ottamaan esille ja käsittelemään näitä juttuja ylimääräisissä käräjissä niin pian kuin suinkin".

Sekä Kuopion että Turun tuomiokapituleille ilmoitti Cygnaeus näistä toimenpiteistään, väittäen että Ylivieskassa ja Nivalassa yhä useammin pidetyt uskonnolliset kokoukset olivat päässeet niin suureen vauhtiin N. K. Malmbergin käynnin takia siellä matkalla Raahen markkinoille helmikuun 9-10 p:nä. Viimemainittua virkakuntaa pyysi hän tämän ohessa kieltämään Malmbergia "millään ehdolla enää tulemasta Oulun lääniin eksyttämään kansaa laittomiin kokouksiin", "koska hän muussa tapauksessa häneen nähden tulisi ryhtymään tehokkaampiin toimenpiteisiin".

Noudattaen yllämainittua käskyä, matkusti maafiskaali Haapajärvelle, tiedustellen siellä R. Helanderilta, joka hoiti kirkkoherran virkaa, miten asianlaita oli. Tämä antoi hänelle kirjallisen todistuksen, ettei kirkkoherrakunnassa ensinkään oltu pidetty kiellettyjä kokouksia. Nivalaan tultuaan sai Berg kuulla, ettei Niskanen ollut kotona. Raudaskosken kylässä pitämässään kuulustelussa, johon hän oli antanut kutsua viimemainitun vanhemman pojan, Kustaan, kysyi hän tältä tiuskaten: "Isä on kai taas luvattomilla matkoilla"? "Hän vei Kokkolaan sairaan veljeni eikä ole vielä ehtinyt palata kotia tältä matkalta", kuului vastaus. Saamatta mitään raskauttavia todistuksia Vilhelm Niskasta vastaan, suuntasi Berg matkansa Ylivieskaan. Täällä kääntyi hän ensin seurakunnan kappalaisen, E. V. Krankin puoleen, vaatien tätä kanssansa Juurikoskelle. Sinne saavuttuaan kutsui hän esille isännän. "Kuinka rohkenet", ärjäsi hän, "senkaltaista täällä toimittaa, josta sinua nyt syytetään? Sinä pidät suuria seuroja, joissa saarnaat, ja kuljet sairaita opettamassa, vieläpä heille Herran ehtoollistakin jakamassa". Jyrkästi kieltäen milloinkaan ihmisiä "ripittäneensä" myönsi Juurikoski käyneensä sairaita puhuttelemassa, vetäen puolustuksekseen Jumalan sanan. Mitä heränneitten seuranpitoon tuli, huomautti hän, että säätyläisetkin usein kokoontuivat yhteisille puolisille ja yhteisiin illanviettoihin kenenkään heitä siitä ahdistamatta, kysyen mikseivät talonpojat saisi kokoontua ystäviensä koteihin. "Se vain on eroitus", hän lisäsi, "ettemme Jumalaa pelkäämättömien tavoin ole pidoissamme juoden ja räyhäten aikaa kuluttaneet, vaan veisuulla, hyviksi tunnettujen postillojen lukemisella ja toinen toistamme muistuttamisella". "Tuntuisiko teistä sopimattomalta", hän vihdoin kysyi, "jos me, jotka nyt tässä istumme, johtuisimme puhumaan niistäkin asioista, jotka autuuteemme kuuluvat"? Hieman hämillään vastasi fiskaali: "Ei suinkaan". Kun lisäksi myös Krank Juurikosken pyynnöstä todisti, ettei tämä eivätkä muut heränneet milloinkaan olleet häntä sopimattomasti kohdelleet, lopetti maafiskaali kuulustelunsa, taputti Juurikoskea olalle ja pyysi häntä tarkasti varomaan, etteivät heränneet kokoontuisi luvattomiin kokouksiin, kehoittaen häntä varoittamaan Niskastakin, jonka yksimielisenä apumiehenä hän tiesi tuon Ylivieskan heränneitten johtomiehen olevan, tarkkaan valvomaan, ettei luvattomia kokouksia pidettäisi. Juurikoski vastasi: "Emme ole luvattomia kokouksia pitäneet emmekä vastakaan aio _semmoisia_ pitää". -- Että maafiskaali aikoi antaa vapauttavan lausunnon lääninvirastoon, näkyi siitäkin, että hän poistuessaan talosta nuhteli eukkoa, joka oli kuvernöörille kertonut Malmbergin ja tämän ystävien käynnistä Juurikoskella, lausuen: "Joutavilla puheillanne tuotitte minulle turhaa vaivaa".

Vaikka tämä kuulustelu oli vain heikko jälkikaiku Kalajoen käräjien ajoilta, ei sovi kummastella, että seudun heränneet pelkäsivät saavansa kokea samaa sortoa, kuin heidän isänsä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin olivat kokeneet. Huomattava on sitäpaitsi, etteivät heränneet papit enää, niinkuin silloin, olleet herännyttä kansaa puolustamassa, he kun kaikki olivat vetäytyneet siitä syrjään. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee Juurikosken suora ja peloton esiintyminen tässä tilaisuudessa. Hänen tapansa olikin sanankuulijoilleen sanoa: "Kun uskonne perustusta kysytään, niin olkaa aina valmiit vastaamaan. Silloin olette pappeja".

Päätettyään kuulustelunsa ilmoitti Berg kuvernöörille heinäkuun 12 p:nä päivätyssä kirjeessä, että hän, tutkittuaan tarkemmin Ylivieskassa ja Nivalassa pidettyjä kokouksia, oli tullut siihen johtopäätökseen, ettei mitään laitonta tässä suhteessa ollut tapahtunut. Lausuntonsa tukeeksi liitti hän kirjeeseensä R. Helanderin yllämainitun todistuksen sekä Kalajoen kirkkoherrakunnan v.t. kirkkoherran E. A. Montinin antaman samanlaisen lausunnon. Tämän johdosta ilmoitti Cygnaeus asianomaisille luopuvansa kysymyksessä olevasta hankkeesta. Berg sai kuitenkin tehtäväkseen "tarkkuudella seurata Ylivieskan ja Nivalan hengellistä liikettä sekä, jos hän siinä jotain epäiltävää huomaisi, asiasta kuvernöörille ilmoittaa".

Tämän jutun asiakirjoihin kuuluu myöskin Turun tuomiokapitulin N. K. Malmbergilta vaatima selitys. Se kuuluu: "Viime tammikuussa tein matkan Raaheen viedäkseni tyttäreni sinne saamaan yksityisopetusta. Matkustin Ylivieskan ja Nivalan kautta, osaksi rantamaantien huonomman kelin vuoksi, osaksi viimemainitulla paikkakunnalla hoitaakseni tärkeitä, minun läsnäoloani välttämättömästi vaativia taloudellisia asioita. Mitä siihen joukkoon tulee, joka muka olisi minua matkalla sinne seurannut, niin on asianlaita se, että kolme minun pitäjäläisistäni matkusti kanssani Raahen markkinoille. Kaikkiin paikkoihin, joissa pysähdyin hevosiani syöttämään, saattoi kyllä kokoontua ihmisiä, niinkuin markkina-aikoina on lavallista; minä kyllä en näitä kansan kokoontumisia aiheuttanut. Kuitenkin saan ilmoittaa, etten minä koko matkalla pitänyt kokouksia, en laillisia enkä laittomia, jonka kyllä voin todistaa". [Kert. Ylivieskan ja Nivalan vanhat heränneet, Sofia Helander y.m., Simo Pylvään ja Heikki Juurikosken Muistokirjat, Kuopion tuomiokapitulin ja Oulun läänin lääninhallituksen arkistot, Ylivieskan kirkonkirja.]

Selitys on päivätty heinäkuun 31 p:nä -- siis muutamia viikkoja ennen Malmbergin kuolemaa. Herännäisyyden muita pappeja ei näinä aikoina enää syytetty "luvattomien hartauskokousten" pitämisestä -- Malmbergia niistä ahdistettiin viimeiseen asti.

II.

Kuolemansanomia Pohjanmaan herännäisyyden merkkimiesten rivistä 1850-luvun loppuvuosina ja seuraavan vuosikymmenen alussa.

Ensimmäisenä Pohjanmaan herännäisyyden vanhimmista tukeista poistui näyttämöltä Antti Helander. Hän kuoli kesäkuun 28 p:nä 1855. Jo Kalajoen herätyksen alkuaikoina oli hän koko sydämestään liittynyt heränneisiin, mielenkiinnolla seuraten sikäläisen liikkeen vaiheita. Varsinkin näkyy hän antaneen suurta arvoa Lagukselle ja hänen toimilleen. Helander oli luonteeltaan vaatimaton, otti verraten harvoin osaa heränneitten suuriin kokouksiin ja vielä vähemmin oppiriitoihin ja näistä aiheutuviin taisteluihin, mutta heränneet papit kunnioittivat häntä vilpittömänä, suorana pietistana, jonka sanoihin aina saattoi luottaa. Paavo Ruotsalaisen uskollisena opetuslapsena pysyi hän loppuun asti, mutta koetti, niinkuin olemme nähneet, ylläpitää ystävyyttä myöskin Vilh. Niskasen kanssa, vaikka hän oppiin nähden olikin paljon evankeelisemmalla kannalla kuin tämä. Kipeästi näkyy häneen koskeneen jaon tuottamat häiriöt ja riidat. Ne sekä hänen heikkenevä terveytensä vaikuttivat, että hän loppuijällään yhä enemmän sulkeutui itseensä. Siitä syystä tiedetäänkin hänen viimeisistä vuosistaan hyvin vähän. Huomiota herättämättä oli hän tahtonut elää, eikä näy hänen kuolemansakaan hellittäneen suurta huomiota. Mutta moni vanha herännyt häntä kaipasi ja siunasi hänen muistoaan. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander y.m.]

* * * * *

Muutamia kuukausia myöhemmin kuin Helander, päätti päivänsä ruotsinkielisen Pohjanmaan kuuluisin herätyssaarnaaja, Fredrik Östring. Yhtä väsymättömällä ahkeruudella kuin ennenkin oli tämä uskollinen totuuden palvelija jaonkin jälkeen hoitanut paimentehtäväänsä, siunaukseksi ei vain Maalahden seurakunnalle, missä hän edelleen oli pitäjänapulaisena, vaan lähiseurakunnillekin, kun Herra odottamatta kutsui hänet luoksensa. Kesällä 1855 oli hän sairastanut kovaa tautia eikä ollut vielä täysin tointunut siitä, kun hän syyskuun 6 p:nä oman ja erään toisen pienen pojan kanssa lähti kalastusmatkalle Maalahden saaristoon. Tuulenpuuska kaatoi veneen. Östring, joka oli taitava uimari, jännitti viimeiset voimansa pelastaaksensa lapset. Hän saikin heidät korjatuiksi muutaman lahden rannalle ja pääsi itsekin maalle, mutta liiallinen ponnistus oli niihin määrin kysynyt hänen voimiaan, että hän hetken kuluttua kuoli halvaukseen.

Niinkuin ennen (III, 411) on mainittu, oli Östring yksi niitä pappeja, jotka kirjoittivat nimensä Härmän pöytäkirjan alle. Jo aikaisemmin oli hän loukkaantunut heränneitten hänen mielestään ylellisistä pidoista ja joukkovierailuista toistensa luona. Muutamassa semmoisessa tilaisuudessa (III, 68) oli hän suoraan ja kaikkien kuullen siitä paheksumisensa lausunutkin. Hän pelkäsi nimikristillisyyttä, missä muodossa tämä sitten esiintyikin, vaatien heränneitä tarkemmin valvomaan hengellistä elämäänsä. Tämän vaikuttimen ohjaamana, liittyi hän kannattamaan niitä henkilöitä, joiden alotteesta Härmän pöytäkirja syntyi. Mihin määrin hän oli pahentunut erikoisesti Malmbergiin, siitä ei löydy luotettavia tietoja. Oli miten oli -- Östring joutui siten jaon tuottamiin taisteluihin ja moneen heränneeseen pappiin nähden siihen eristettyyn asemaan, minkä jaon hajoittava henki sai aikaan. Siten vieraantui hän esim. kirkkoherrastaan ja vanhasta ystävästään Jaakko Vegeliuksesta. Huomattava on kuitenkin, ettei Östringin muuttunut asema vaikuttanut hänen suhteeseensa sanankuulijoihinsa, hän kun toimi yksinomaan ruotsinkielisissä seuduissa, jonka herännyttä kansaa jaon henki ei päässyt hajoittamaan eri puolueisiin. Täällä näet ei kielenkään tähden tiedetty paljon mitään Malmberg-Niskasen ja uuden suunnan välisistä riidoista. Viimemainittu suunta, johon hän Härmässä oli liittynyt, ei sitäpaitsi ehtinyt hänessä kehittyjä tuoksi herännäisyydestä eronneeksi suunnaksi, jommoisena se A. W. Ingmanissa, von Essenissä y.m. muutamia vuosia myöhemmin esiintyi. Millainen hänen kantansa opillisesti oli, näkyy seuraavista, hänen vähää ennen kuolemaansa heränneille sanankuulijoilleen kirjoittamastaan paimenkirjeestä lainatuista otteista: "Valvomistanne käyttäkää etenkin siten, että opitte oikein tuntemaan perisynnin, varsinkin epäuskon ja epäjumalanpalvelemisen. Kun ihminen oikein tuntee perisyntinsä ja miten se eroittaa hänet Jumalasta, niin ei voi mikään muu häntä lohduttaa kuin Kristus. Kun synti lain kautta on tullut eläväksi ja ylenmäärin syntiseksi, niin ihminen tuntee itsensä. Silloin astuu hän yksinkertaisesti Jesuksen eteen, tunnustaen hänelle millainen hän on ja mitä hän on tehnyt. Siinä tulee hänen odottaa ja yhä edelleen sairaana kerjätä Jesuksen jalkain juuressa. Hänen tulee sulkea silmänsä niin, ettei hän lukiessaan, veisatessaan, rukoillessaan näe itseään, vaan jumalisuuttaan harjoittaen makaa kuni mykkä, jonka luo Jesus ansaitsematta tulee, niinkuin hän tuli Latsaruksen tykö. Tässä ei saa katsoa synnin voimaa eikä sitä, kuinka usein se karkua päällemme, vaan ainoastaan rukoilla armoa uskomaan syntien anteeksisaamista Kristuksen tähden. Joka rehellisesti tuntee ja tunnustaa syntinsä, hän ei ainoastaan saa apua Karitsalta, vaan tulee myöskin varjelluksi törkeitten syntitapojensa purkaukselta. Uskovalle ihmiselle, joka tuntee synnin vallan kuoleman alaisessa ruumiissaan, on mitä tärkeintä muistaa 1:ksi että Jesus on läsnä kaikkialla, katso, minä olen teitä läsnä joka päivä, sanoo Vapahtaja, sekä 2:ksi että Jesus on ottanut synnin pois ja voittanut perkeleen vallan ja kavaluuden. Sillä Jumalan poika ilmestyi, jotta hän kukistaisi perkeleen työt. Miksi kuljet siis arkana ja itseesi suljettuna epäuskossa, ulkokullaillen ja salaten syntisi? Mihin voit paeta Jesuksen hengeltä? Hänhän on aina meitä läsnä; voithan aina paeta hänen haavoihinsa. Saathan aina tunnustaa, mikä sinua vaivaa. Muista vielä, että Jesus on Jalopeura Juudaan suvusta, voitonsankareista voimallisin. Sentähden on hän voittava syntisi, niin että saat ne anteeksi ja että ne tulevat hillityiksi lihassasi. -- -- Meidän tulee aina mennä perkelettä vastaan tällä sotahuudolla: minä kiitän Jumalaa Jesuksen Kristuksen kautta. On vaarallista heikkouskoisesti valittaa: voitetuksi minä tulen, en jaksa taistella syntiä vastaan. Kun Jesus on meidän puolellamme, täytyy meidän vihdoin voittaa. -- -- -- Tämän ohessa tulee meidän muistaa, ettemme suuren ja voimallisen synnintunnon kestäessä saa pyytää varmuutta tahi todistusta armontilastamme, vaan ainoastaan huutaa armoa Jesukselta ja tyytyä siihen armoon, että Jesus ottaa vastaan syntisiä ja sekä tahtoo että voipi puhdistaa meidät kaikesta saastaisuudesta. Jos joku teistä pitää tilaansa hyvin huonona, niin hän muistakoon, ettei se tule hyväksi, ennenkuin se ensin on ollut huono. Ei saa siis toivoa voivansa välttää huonoa, vaan taistella huonon läpi. -- -- -- Se, jolla on armon tuntoa, älköön ylenkatsoko heikkouskoisia ja huolimattomia, vaan kehoittakoon heitä kaikin tavoin. Sillä armohan se on, joka antaa elämää, ja sairaat tarvitsevat parantajaa. Mitä vaarallisinta eripuraisuutta syntyy usein semmoisten yksinkertaisten sielujen välillä, joilla on helppo päästä Kristuksen tykö, ja niiden omientuntojen välillä, jotka kantavat itsevanhurskauden hapatusta povessaan ja työläästi saavat nähdyksi Kristuksen. Kummatkin ovat hyvässä tilassa, vaikka näyttävät olevan niin erinkaltaisia. Mutta varokaa, ettette etsi kiitosta toisiltanne. Helposti eksyy ajattelemaan: mitä mahtanee se taikka se ajatella minusta. Silloin alkaa ihminen teeskennellä ja hänestä tulee ulkokullattu. Ahdistettu omatunto tarvitsee kyllä joskus uskonkehoitusta. Mutta vaarallista on tuon tuostakin todistaa olevansa oikeassa". -- -- --

Niinkuin näistäkin sanoista näkyy, oli Östring loppuun asti oppiinkin nähden pietistä. Vahinko vain, ettei moni niistä näkökohdista, jotka tässäkin kirjoituksessa tulevat näkyviin, jälkeen v. 1852 enää päässyt täydentämään Pohjanmaan uudestaan elpyvän suomenkielisen herännäisyyden oppia. Jaon katkerat riidat ja niiden aiheuttamat epäilyt ja vikoilemiset olivat sitä estämässä.

Kuollessaan oli Östring ainoastaan 45 vuoden vanha. Paljon hän kuitenkin oli ehtinyt vaikuttaa herännäisyyden taistelun eturivissä, ja paljon oli hän tässä taistelussa kärsinyt sen Herran seuraamisessa, jolle hän oli uhrannut rikkaat lahjansa ja paraat voimansa. [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1889, n:o 7, n:o 1 ja n:o 9.]

* * * * *

Pyhäjärven syrjäisessä seurakunnassa kilvoitteli Jonas Lagus viimeistä kilvoitustaan. Jaon aikana lausuttuaan ankarasti tuomitsevat sanansa uuden suunnan miehistä sekä toiselta puolen jyrkästi asetuttuaan myöskin Malmbergin ja Niskasen johtamaa liikettä vastaan, oli tämä Pohjanmaan herännäisyyden ennen niin tarmokas johtomies, joka niin monta vuotta taistelutantereen eniten uhatulla paikalla oli heiluttanut sanan miekkaa ylhäisiä ja alhaisia totuuden vastustajia vastaan, masentuneena vetäytynyt syrjään ja yhä enemmän sulkeutunut itseensä. Miten toivottomana hän piti asemaa, näkyy esim. seuraavista hänen Otto von Essenille v. 1852 kirjoittamistaan sanoista:

"Jumalan suuri armo etsi erinomaisella valolla, lämmöllä ja voimalla koko Suomea, painoi alas suruttoman, syntisen joukon ja opetti meitä jokaista tekemään parannusta tomussa ja tuhassa, ja tuo voimallinen, vastustamaton armo sai meidät kaikki liikkeelle. Puhuimme uusilla kielillä, kuulimme uusilla korvilla, näimme uusilla silmillä. Kukapa ei tästä olisi odottanut mitä autuaallisimpia seurauksia. Mutta ijankaikkinen viisaus on sanassaan ilmoittanut: monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut; se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sillä tiellä vaeltavat. Kaikilla oli meillä tilaisuus tulla autuaiksi; mutta kun suurin synninsuru kului pois, ja kansan olisi tullut lähteä ahtaan portin kautta elämän tielle, kun oman itsensä ja maailman kieltämisen olisi tullut jatkua, nousivat nukkuvassa ja penseäksi käyneessä suvussa liha ja veri, ensin salaisesti, sitten julkisesti sekä tietä että oppia vastaan. Suostuttiin vähitellen siihen, jonka omatunto alussa oli hyljännyt, ja nyt julistetaan raivoisasti, että on erehdytty sekä opissa että elämässä. -- -- Tämä on Suomen herännäisyyden kehitys, ja pimeys tulee nyt niin suureksi, ettei sen vertaista ennen ole maassamme ollut".

Omasta suhteestaan herännäisyysliikkeeseen hän tämän yhteydessä lausuu: "Varhain Jumalan armon johtamana orjantappuraiselle tielle, vetäydyin syrjään. Niitä varoituksia, joilla jo vuosia sitten olen muistuttanut vanhimpia ystäviäni, ovat nämä kohdelleet hyvin tylysti. Sentähden olen hiljaisuudessa vetäytynyt syrjään. Lihan, maailman ja perkeleen henki hallitsee nyt niissä sydämissä, joissa Jumalan henki teki työtä, -- -- sillä Jumala ei anna itseään pilkata".

Missä suhteessa Lagus tahtoi olla kaikkiin, jotka eivät taipuneet juuri hänen kantaansa, näkyy seuraavasta tämän kirjeen vastaanottajalle antamastaan neuvosta: "Sinun täytyy ehdottomasti kokonaan erota tuosta haaveilevaan kurjuuteen joutuneitten, ennen heränneitten joukosta. Älä ota sanallakaan osaa heidän riitoihinsa ja väittelyihinsä, älä niistä puhu äläkä niitä ajattelekaan. Pysy hiljaa, ja jos tapaat jonkun, joka vaeltaa tiellä, niin iloitse hänen kanssansa; mutta älä usko jokaista, joka tulee luoksesi, kristittynä esiintyen; sillä kun olet heittänyt helmiä sioille, niin ne kääntyvät sinua vastaan ja repivät sinua. Kokemukseni vakuuttaa minulle, että on pakko näin menetellä".

Ikävän vaikutuksen tekee tämä kirje. Lagus mainitsee siinä erittäin Malmbergin ja Vilhelm Niskasen nimet, mutta silminnähtävästi tarkoittaa hän poikkeuksetta kaikkia niitä entisiä ystäviään, joiden katsantotapa ja toiminta vähänkin erosivat hänen omastaan. Se on miltei yhtä suvaitsematon, kuin hänen Hedbergiä ja sittemmin uuden suunnan edustajia vastaan singoittamansa tuomio. Myöntää täytyy niinikään, ettei hän myöhempinäkään vuosina ole lausunut eikä kirjoittunut sanaakaan, joka osoittaisi että hän olisi katunut näitä arvosteluja. Jos kohta tässä onkin otettava huomioon, miten häikäilemättömän suorasti ja jyrkästi heränneet ylimalkaan lausuivat mielipiteensä, on sittenkin vaikea selittää, miten hän toisin ajatteleviin nähden sanaakaan peruuttamatta loppuun asti saattoi pysyä niin ehdottomasti hylkäävällä ja arkailemattoman tuomitsevalla kannalla. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun Laguksen lukuisat kirjeet hänen viime vuosiltaan, samoinkuin hänen likeisimpien ystäviensä yksimielinen todistus, osoittavat että hän itse syntisistä suurimpana, rukouksissa valvoen ja nöyrässä uskossa kilvoitellen, tahtoi elää yksin Jumalan armosta Kristuksessa. Ja yhtä oudolta tuntuu tämän urhoollisen sotasankarin toivoton vetäytyminen syrjään aikana, jolloin, jos milloinkaan, hajoova herännäisyysliike kipeästi olisi tarvinnut hänen valistunutta mieltään ja nerokasta kykyään. Taistellessaan Hedbergiä vastaan oli Lagus tälle lausunut: "Kuinka ovat sankarit kaatuneet sodassa ja aseet hukkaan joutuneet?" (II, 558). Nämä sanat kääntyvät nyt, jos kohta toisessa merkityksessä, kuin hän oli ne lausunut, tuomiten häntä itseään vastaan.

Jo jaon vuotena oli Laguksen terveys huono ja siitä lähtien se huononemistaan huononi, niin että hän monesti oli pitkät ajat vuoteen omana. V. 1854 kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen: "Ruumiini heikkenee heikkenemistään, ja minusta näyttää kuin lähenisi toivottu hetki, vaikka en tiedä, mitä Herra on päättänyt minusta. Usein halajan erota täältä, sillä kyllä olisi autuasta, jos voittaisin, saada olla Herran Kristuksen tykönä ja nähdä hänet, joka on kantanut syntini rangaistuksen ja käsittämättömällä pitkämielisyydellä on kutsunut minua parannukseen. Kun täällä puuttuvaisuuden maalla suuressa hämärässä katselen häntä ja hänessä näen autuuteni kallion ja että tie hänen tykönsä on auki köyhälle halajamiselleni yöt päivät, niin tunnustan, etten voi käsittää sitä kirkkautta, joka odottaa niitä, jotka kestävät loppuun asti".

Tämmöinen oli Laguksen oma toivo, ja kirkastumistaan se kirkastui, jota enemmän hänen maallisen elämänsä taival likeni loppuaan. Ja samaa toivoi hän luottamuksella ystäväpiiristään. Kuinka kovilta kuuluvat sen rinnalla hänen ajatuksensa niistä heränneistä, jotka eivät kaikin puolin taipuneet juuri hänen uskonnolliseen katsantotapaansa. Heistä hän pari viikkoa sen jälkeen, kuin hän kirjoitti viimeksi kerrotut sanat, lausuu: "Kauhean raskas uneliaisuuden aika on meitä etsiskelemässä, ja yksin ne, jotka elävät Herrasta Kristuksesta, voivat pelastua. Ja ne ovat harvat, sillä koko herännyt maailma syöksyy perikatoon".

Toukokuun 17 p:nä 1857 tapahtui huomattava käänne Laguksen sairaloisuudessa. Hän ymmärsi heti, että loppu ei ollut kaukana. Puhuen omaisilleen lohdullisesti Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, lausui hän kiittäen: "Miten suuri onkaan Herran armo, kun joka hetki saamme uudistaa asiamme hänen kanssaan!" Monesti täytyi hänen kuitenkin kiusauksiakin kokea. Niinpä valitti hän ystävälleen K. A. Malmbergille, joka kesäkuun alussa kävi hänelle jättämässä hyvästi: "Monet hullut vaatimukset itseltäni rasittavat luontoani", "mutta" -- hän toivorikkaana lisäsi -- "minulla ei ole aikaa muuhun, kuin ikävöiden katsoa Herran puoleen, rukoillen että hän antaisi minulle, mitä elämään ja autuuteen kuuluu". Usein hän huokasi: "Herra pysy tykönämme, sillä ilta jo joutuu ja päivä on kulunut."

Joskus valittivat Laguksen omaiset ja muutamat hänen kuolinvuoteensa ääressä valvovat ystävänsä, että eronhetki joutui. Kerran hän heille vastasi: "Minäkin rakastan teitä niin paljon, että tahtoisin viipyä luonanne, jotta saisimme kehoittaa toisiamme siinä uskossa, joka meillä on, mutta minut tulee teidän unohtaa. Hyvä on, että menen pois, jotta ette minuun turvaisi, vaan yksin Kristukseen".

Jättäessään hyvästi K. A. Malmbergille oli Lagus, ojentaen hänelle kätensä, lausunut: "Katso tässä tyhjässä kädessäni on kaikki mitä minulla on, parannukseni, uskoni -- kaikki, mutta Lunastajani on Isän oikealla puolella". Nämä sanat Loisti hän omaisilleen vähää ennen kuolemaansa.

V. 1857, kesäkuun 24 ja 25 päivän välisenä yönä sammui hiljaa Jonas Laguksen maallinen elämä. Yleisen hajaannuksen ja kiihkeäin oppiriitojen tähden ei tämäkään kuolemantapaus herättänyt mitään yleisempää huomiota. Hautajaisissakaan ei nähty kuin verraten harvoja vieraita ulkoseurakunnista: muutamia säätyläisiä Savon puolelta sekä Reinhold Helander ja hänen rouvansa. Talonpoikia oli kyllä kokoontunut verraten paljon, niiden joukossa Vilhelm Niskasenkin sanankuulijoita. Viimemainittuja ei kuitenkaan kutsuttu pitoihin. Kun joku tiedusteli syytä siihen, vastattiin: he eivät kuulu talon ystäviin.

Laguksen hauta on Pyhäjärven kirkkomaalla lähellä tapulia. Iso, sileäpintainen kivi ilmaisee paikan. Siihen on hakattu sanat: "Mutta opettajat loistavat niinkuin taivaan kirkkaus, ja jotka monta opettavat vanhurskauteen, niinkuin tähdet alati ja ijankaikkisesti".

Moni Laguksen ystävistä -- niiden luku oli suuri varsinkin Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan ja Savonkin puolen heränneissä säätyläisissä -- kunnioitti häntä kuolemankin jälkeen melkein pyhimyksenä. He pitivät hänen sanojaan ja neuvojaan, joita he säilyttivät hänen lukuisien kirjeittensä laajalti levinneissä jäljennöksissä, jumalallisen totuuden miltei erehtymättöminä ilmaisijoina. Historia todistaa hänestä, että hänkin oli erehtyväinen ihminen, mutta yksi niitä, joiden kautta Herra on vaikuttanut suuria Suomen Siionissa. Liioittelematta saattaa sanoa, että hän oli Suomen herännäisyyden nerokkaimpia ja valistuneimpia edustajia, sen ensimmäisiä suurmiehiä [Laguksen kirje Otto von Essenille 28/8 52; Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 9/5 54 ja 14/6 54 (Evankeliumin ääni 192 ja 194); K. A. Malmbergin muistiinpanot Jonas Laguksen viimeisistä päivistä; Rosa Laguksen kirje 23/11 57; Kert. Sofia Helander.].

* * * * *

Ei täyttä puolta vuotta myöhemmin kuin Lagus, pääsi hänen uskollinen ystävänsä H. Schwartzbergkin lepoon. Hän kuoli marraskuun 18 p:nä 1857. Niinkuin olemme nähneet, oli hänkin herännäisyysliikkeen hyväksi vilpittömässä hengessä paljon työtä tehnyt ei vain huomattuna saarnaajana, vaan väsymättömänä totuuden palvelijana yksityisen sielunhoidon alalla. Jaon hengen tuhotöitä ei hänkään voinut estää ja uudestaan elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana, mutta pietista hän oli loppuun asti, ja hyvin moni Vilhelm Niskasen sanankuulijoistakin kaipasi häntä syvästi. Syrjäisessä Säräisniemen seurakunnassa, missä hän päätti päivänsä, eivät jaon myrskyt paljon tuntuneet. Siellä sai tämä Herran kiivas sotamies hiljaisuudessa valmistautua odottamaan Herransa tuloa. [Paimenmuisto; Kert. Charlotte Achrén.]

Suupohjassa muistetaan vielä tänään erästä rippipuhetta, jonka Niilo Kustaa Malmberg loppuijällään piti Nurmon kirkossa. Murtuneet olivat hänen ruumiinsa voimat, raskas hänen mielensä. Ei jaksanut hän puhua kuin hyvin lyhyesti, mutta syvästi koskivat varsinkin loppusanat monen sydämeen. Hän lausui: "Jos, ystäväni, elämäsi tie joskus nousee aivan pystöön, niin ettet ymmärrä, minne lähteä, mistä päästä eteenpäin; kun toinen neuvoo sinne, toinen tänne, etkä tiedä, kumpi on oikeassa, kumpi väärässä -- muista, että löytyy yksi, joka sanoo: minä olen tie. Ja jos kaikenkaltaiset eksyttävät ajatukset pimittävät mieltäsi, etkä tiedä, mikä on totta, mikä valetta, vaan tuskastuneena kysyt: mikä on totuus? -- kuuntele silloin sen Herran ääntä, joka todistaa: minä olen totuus. Ja kun kuoleman kauhut sinua ympäröivät ja sen jäätävä kylmyys tuntuu sydämessäsi, kun kaipaat elämää itsessäsi ja ympärilläsi, etkä mistään löydä kuin kuolemaa vain -- kun päiväsi loppuu ja ilta joutuu, eikä näy muuta olevan edessäsi kuin pimeä, mykkä hauta -- kuule, ystäväni, vielä silloinkin elää hän, joka sanoo: minä olen elämä." [Kert. useat v. 1896 vielä elävät Suupohjan vanhat heränneet.]

Kovien kiusausten repimästä ja raskasten huolten painamasta sydämestä olivat nämä sanat kotoisin. Malmberg tunsi, että hänen elämänsä taival likeni loppuaan. Usein puhui hän näinä aikoina siitä ystävilleen. Kesällä 1858 kehittyi hänen tautinsa nopeasti, tuottaen monesti hengenahdistusta ja kovia tuskia. Viimeiseen asti koetti hän kuitenkin hoitaa virkaansa. Niinpä hän vielä vähän toista viikkoa ennen kuolemaansa saarnasi Ylihärmän kirkossa. Tällä matkalla kävi hän monen vuoden perästä von Esseniä tervehtimässä. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan, lausuen jälestäpäin omaisilleen ilonsa tästä käynnistä. [Kert. Neiti Hilda Hellman, joka siihen aikaan oleskeli von Essenin pappilassa.] Seuraavana sunnuntaina oli Malmbergin määrä saarnata Alahärmässä. Jo matkalle lähtiessään tunsi hän itsensä kovin sairaaksi. Kooten viimeiset voimansa nousi hän kuitenkin kiesiinsä, tarttui ohjaksiin ja lähti. Mutta kuinka vähän hän olikin tottunut itseään säästämään, täytyi hänen matkalla luopua päätöksestään. Hengenahdistus ja kovat tuskat pakottivat hänet palajamaan kotia.

Kiihtymistään kiihtyi tästä alkaen tauti. Seuraavana päivänä ja vielä maanantainakin oli Malmberg kuitenkin jalkeilla huoneessaan. Hän valitti vaivaa vasemmassa kyljessään, lausuen talonsa väelle: "jos nämä tuskat nousevat sydämeen, tulee heti loppu." Maanantaina illalla oli hän niin sairas, että lupasi vaimolleen seuraavana päivänä lähettää hakemaan lääkäriä. Tätä ei kuitenkaan tarvittu. Yöllä herätti Malmberg äkkiä vaimonsa. Tämä, joka huomasi, että loppu oli likellä, kiirehti hakemaan palvelijaa avuksi. Huoneeseen ei jäänyt kuin sairas ja hänen pieni, ei vielä neljä vuotta täyttänyt poikansa. Lapsi heräsi ja sanoo muistavansa, että isänsä, vaimonsa poistuttua huoneesta, oli noussut polvilleen vuoteellaan, vaan melkein heti kuolleena vaipunut alas. Tämä tapahtui syyskuun 21 p:nä 1858 kello 4 aamulla [Kert. Kaisa Autio y.m.; Wilh. Malmivaara, "Puoli vuosisataa Heränneiden keskuudessa"; K. V. Litzellin kiitos Lapuan kirkossa Malmbergin kuoleman johdosta.].

Nopeasti levisi tieto Malmbergin kuolemasta talosta taloon, pitäjästä toiseen. Se herätti raskasta surua hänen lukuisissa ystävissään, hämmästystä ja monenkaltaisia ajatuksia hänen vastustajissaan ja vikoilijoissaan. Välinpitämättömyydellä tämä kuolemansanoma tuskin missään otettiin vastaan.

Maailmakin tiesi, että oli kaatunut mies, jonka vertaista ei joka aika synnytä. Kuolemanilmoituksen kirkossa teki Lapuan kappalainen K. V. Litzell, joka ei kuulunut heränneihin. Hän m.m. lausui: "Me kiitämme sinua, kaikkivaltias Jumala, siitä pelastuksesta, jonka annoit hänelle kuoleman vaivoista ja kivusta, ja siitä armosta, jolla sinä häntä vahvistit ja hänen sieluansa ilahutit tuskissa; me kiitämme, Herra, sinua kaikesta hyvästä, jota sinä hänen kauttansa olet meidän seassamme vaikuttanut. Tällä Siionin vuorella on hän julistanut evankeliumin kallista oppia koko sydämensä halulla hyödyttääksensä niitä sieluja, joita hän oli kutsuttu kaitsemaan. Hän osoitti tien monelle eksyneelle ja auttoi ylös monen langenneen".

Tavattoman paljon kansaa kokoontui saattamaan rakastettua opettajaa hänen viimeiseen leposijaansa. Sen luku laskettiin 5,000:ksi. Surusaaton saapuessa Saaren kylään, seisoi joukko miehiä, jotka eivät kuuluneet heränneisiin, rivissä kummallakin puolen tietä. Paarien tullessa heidän kohdalleen paljastivat he päänsä ja kumarsivat ruumiille. Hauta oli kaivettu niin, että kantajat saattoivat kirstun haudan pohjaan asti. "Saatetaan niin kauas kuin voidaan", sanoivat ystävät. Ruumissaarnan kirkossa piti K. K. von Essen, joka saarnastuolista ilmoitti sanasta sanaan suomeksi käännettynä lukevansa sen saarnan, minkä Malmberg oli pitänyt L. J. Achrénin hautajaisissa [Biografinen Nimikirja; Wilh. Malmivaara, "Puoli vuosisataa Heränneitten keskuudessa"; Vanhojen heränneitten sekä A. O. Törnuddin kertomukset.].

Tuskin on kukaan Suomen papeista eläessään saanut osakseen niin paljon kiitosta ja moitetta kuin Niilo Kustaa Malmberg. Eivätkä vaienneet nämä kiitokset ja moitteet hänen kuolemansakaan jälkeen. Niitä jatkui päinvastoin kauan vielä ja yhtä kiihkeästi kuin ennen. Tuhansissa kiitollisissa sydämissä kuului hänen voimallisen saarnansa jälkikaiku, ja siunaten hänen muistoaan kertoivat nämä ihmiset lapsillensa hänen suuresta työstään herännäisyyden taistelussa maailmaa ja nimikristillisyyttä vastaan, kieltäen hänen vikansa ja jyrkästi puolustaen häntä syytöksiä vastaan; ja, jos mahdollista, vielä kiihkeämmin levittivät hänen vastustajansa kaikenkaltaisia kertomuksia hänen lankeemuksestaan ja vioistaan. Vaikeaa, vieläpä mahdotonta on sanoa, mikä näissä puheissa on totta, mikä liioiteltua, juoruihin perustuvaa ja valetta. Se vain on varma, että moni Malmbergin tavattomien lahjojen ja suuren työn lumoamana usein on unohtanut, että kaikki kiitos siitä, minkä hän Jumalan valtakunnan hyväksi teki, tulee yksin sille Herralle, joka hänelle nämä lahjat antoi ja joka ei anna kunniaansa epäjumalille. Ja yhtä varma on, että ne, jotka häntä ankarimmin moittivat ja hänestä kovimmat tuomiot lausuivat, unohtivat, että sielunvihollinen tähtää tulisimmat nuolensa niihin, jotka voimallisimmin Herran sotaa käyvät, ja että on vaarallista tuomita sillä tuomiolla, jonka Jumala on pidättänyt itsellensä. Tunnettu on, että tämänhenkisiä arvosteluja Malmbergista paljon lausuttiin hänen kuolemansa jälkeen, milloin sääliväisyyden lieventäminä, milloin ylimielisesti alastomina, ja tässä maaperässä versoivat nopeasti lukuisat, ilmeisesti erehdyttävätkin kertomukset hänen viimeisistä ajoistaan. Tarpeetonta olisi tässä luetella semmoisia kertomuksia, niille kun ei kuitenkaan voi historiallista arvoa antaa. Mutta jos täytyykin myöntää, että löytyy todistuksia Malmbergin lankeemuksista, joiden todenperäisyyttä ei kukaan pysty kieltämään, on vaikeaa, rohkenemmepa väittää mahdotonta, selittää kuinka hänen sanansa olisivat voineet koota herännäisyyden hajonneet rivit uuteen elinvoimaiseen uskonnolliseen elämään, jos, niinkuin on väitetty, hänen saarnansa veti Jumalan armon synnin peitteeksi ja hän itse oli synnin paaduttama ihminen. On kyllä totta, että esim. Jaakko Vegelius, joka, jos kukaan, oli totuuden mies eikä suinkaan altis tuomitsemaan, on Malmbergin viime ajoista lausunut sanoja, jotka näyttävät tukevan sitä käsitystä, että tämä kuoli synnin orjana; mutta tämä todistus perustuu kuulopuheisiin, ja ainakin sen loppuosa on ilmeisesti erehdyttävä. Koska usein on vedottu Vegeliuksen kysymyksessä oleviin sanoihin, lainaamme ne tähän. Muutamassa, maaliskuussa 1859 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa: "Malmbergin viimeiset päivät lienevät olleet samanlaiset kuin hänen viimevuotiset päivänsä yleensä. Matkalla kappeliseurakuntaan, missä hänen oli määrä saarnata, tunsi hän itsensä niin kipeäksi, että hänen täytyi palata kotia. Sunnuntaina ja etenkin maanantaina oli hän seurustellut suruttomien herrojen kanssa, oli illalla tuntenut itsensä huonommaksi ja luvannut vaimolleen lähettää hakemaan lääkäriä seuraavana päivänä, mutta kuoli yöllä -- tämä on kaikki, minkä olen kuullut" [Jaakko Vegeliuksen kirje Reinhold ja Vendla Pettersonille 29/8 59.].

Joka tarkemmin on tutkinut kirjallisia todistuksia Malmbergin loppuelämästä ja häntä lähellä olleiden henkilöiden suullisia kertomuksia, hänen täytyy tulla siihen käsitykseen, että niissä on paljon hämärää, jota tuskin mikään tutkimus voi saada poistetuksi. Ei siinä kyllin, että eri henkilöiden lausunnot monesti ovat jyrkästi toisiaan vastaan -- samat henkilötkin ovat antaneet keskenään ristiriitaisia todistuksia. Ja tässä tarkoitamme yksinomaan semmoisia henkilöitä, sekä puolustavalla että vastustavalla kannalla olleita, joista täytyy otaksua, että he ovat tahtoneet puhua totta. [Lueteltakoon tässä _muutamia_ niitä henkilöitä, joilta olen saanut suullisia tietoja Malmbergista: Maria Keltamäki (Seinäjoki), Juha Jaskari (Nurmo), Sven Toppari (Kauhava), Hedvig Paavola (Isokyrö), Maria Hanhikoski, Esaias Untamala, Kaisa Autio (Ylistaro), A. O. Törnudd, Otto Hjelt, V. L. Helander, Sofia Helander, Karolina Bergroth, N. G. Arppe, Liina ja J. V. Nybergh, Jos. Grönberg, A. V. Ingman, maisteri F. E. Jernberg, Vendla Petterson, Charlotte Achrén.] Tuntuu kuin olisi Malmbergin valtaava persoonallisuus vielä hänen kuolemansakin jälkeen vaatinut monta heistä epäilemään, epäröiden korjaamaan, vieläpä peruuttamaankin mitä aikuisemmin olivat hänestä sanoneet. Merkillinen on tässäkin suhteessa tämän merkillisen miehen muisto!

Mutta jos moni kohta Malmbergin elämässä kätkeytyykin epätiedon hämärään, ei ole salassa hänen työnsä Suomen Siionin viljavainioilla. Se näkyi selvänä jo hänen eläessään ja näkyy vielä selvemmin hänen kuoltuaan. Todistus siitä on säilynyt ja on säilyvä sukupolvesta toiseen. Kun kaikki hänen oman aikansa ja nykyajan mieskohtaiset, liialliseen ihailuun ja liialliseen vikoilemiseen yksipuolisesti perustuvat todistukset vaikenevat, on tuo todistus kuuluva yhä selvempänä, ja sen mukana on Niilo Kustaa Malmbergin nimi herännäisyyden suurmiehen nimenä säilyvä historian lehdillä.

Malmbergin haudalle pystyttivät ystävät yksinkertaisen rautaristin. Paitsi hänen nimeään ja syntymä- sekä kuolinpäiväänsä luetaan siinä sanat: "Hän on ylenkatsottu kynttiläinen ylpeitten ajatuksissa, valmistettu että he siihen loukkaavat jalkansa. Katso, minun todistajani on taivaassa ja joka minun tuntee on korkeudessa".

* * * * *

Malmbergin kuolemankin jälkeen kävi Vilhelm Niskanen muutamia kertoja ystäviään Suupohjassa neuvomassa ja yksimielisyyteen kehoittamassa. Vielä ahkerammin hän liikkui Kalajoen-varrella. Kummallakin seudulla kunnioitettiin häntä yhä yleisemmin luotettavana johtajana.

Tunnustuskirjoista, joita Niskanen näinä aikoina ahkerasti tutki, luuli hän löytäneensä sen salatun viisauden, jota tämä oppiriitojen hajoittama aika edellä muuta kaipasi. Käsittämättä näiden kirjojen vasituista tarkoitusta viljeli hän niitä hartauskirjoina, siten takertuen yhä enemmän opillisiin kysymyksiin sekä jyrkästi arvostelemaan kaikkia, jotka eivät kuuluneet hänen joukkoonsa. Miehen silloista kantaa kuvaa selvästi seuraava, hänen v. 1859 kirjoittamansa "lähetyskirja":

"Syy siihen, että kristillisyys niin moniin erehdyksiin joutuu, on tämä, ettei yksinkertaisella kansalla ole näihin aikoihin asti ollut tietoa, mikä erotus on muuttumattoman Augsburgin tunnustuksen ja parannetun evankeliumillisen uskon välillä. Jos tästä on oppineilla tieto, niin ei heillä ole kuitenkaan vahvaa käsitystä, kumpiko näistä on oikea. Sentähden heränneiksi kutsutut papit, jotka uskonopin parantavat evankeliumilliseksi, pannen siihen ihmisajatelmia, lakeja ja säädöksiä harjoitettaviksi, antavat tilan eli syyn hurmahengellisyydelle, joka saattaa hengellisen elämän vinoittelemaan monissa erhetyksissä ja vaihetuksissa. Tämä on vanha saatana ja käärme, joka saattoi Aatamin ja Eevan innoittelijoiksi ja vietteli heidät Jumalan ulkonaisesta sanasta hengellisyyksiin ja omiin luuloihin (katso Schmalkaldin uskonkappaletta ripistä). Ne hengelliset, heränneet papit, jotka antavat aineen ja tilan tälle hurmahengellisyydelle, häpiävät opetuslapsiaan eivätkä rohkene sanoa heitä oikeiksi eikä vääriksi. Talonpoikainen, yksinkertainen kansa pitää näitä hurmaavaisia, ennustavaisia henkiä taivaasta lähetettyinä sanansaattajina, niinkuin nytkin viime syksynä Lapualla Töyrän talon tyttö [Saarnaajanainen Liisa Greetta Ylikarhu (ei heränneitä) Lapualla.] rupesi saarnaamaan ja ennustamaan, josta nyt on koko kahakka pitkin merenrantaa. Mutta Malmbergilla oli selkiä tieto koettelemisesta; sentähden niitä ei ollut hänen eläissänsä hänen ystävissänsä. -- Näitä ennustavaisia henkiä on ollut paljo, jotka ovat saaneet virkkupäisiä, oppimattomia miehiä pauhaamaan niinkuin meren julmat aallot ja saattaneet heränneet pahaan huutoon. Paavo Ruotsalaisella oli kyllä puhdas uskonoppi, vaan ei hänkään ymmärtänyt raamatun lauseiden jälkeen erottaa henkiä, kun hänellä ei ollut tarkkaa tietoa tunnustuskirjoista, että näillä kahdella koetuskivellä koetella ja erottaa, mikä henki on oikea ja mikä väärä. Kun ei hänen ystävillänsäkään ole selkiää käsitystä asiasta, niin he hänen hengellisyyttänsä liikamäärin kiittävät. -- -- -- Nykyisemmät hengelliset kirjat huikaisevat tunnustuskirjain lukijalta silmät, ellei niitä siinä valossa ja kirkkaudessa selitetä, joka niissä itsessänsä on -- -- --". [Vilhelm Niskasen lähetyskirja 16/4 59 (Akiander VI, 329-30).]

Jos tämä "lähetyskirja", paitsi erehdyttävää käsitystä, tunnustuskirjojen merkityksestä, osoittaakin liika suurta itsetietoisuutta sen kirjoittajassa, on siinä hyviäkin puolia, samalla kun se todistaa, että kirjoittaja oli teräväpäinen ja syvällisiin miettimisiin altis mies. Ja sekin ansaitsee huomiota, että Niskanen huomasi hurmahenkisyyden vaaran ja "Jumalan ulkonaisen sanan arvon" aikana, jolloin oppiriidat särkivät herännäisyyden rivit ja pakottamalla pakottivat hengellistä elämää kaipaavat henget etsimään tätä elämää jos mistä. On merkille pantava, että Pohjanmaalla paitsi "Töyryn talon tyttöä" näinä aikoina esiintyi muitakin saarnaajanaisia, sekä että Kalajoen-varren herännäisyys muutamia vuosia myöhemmin, niinkuin vasta saamme nähdä, oli eksyä hyvinkin arveluttavaan hurmahenkisyyteen. Muistettava on niinikään, että Lapin puolelta leviävä laestadiolaisuus vaati heränneitä teroittamaan Jumalan raamatussa ilmoitetun sanan arvoa kaiken sisällisen kristillisyyden ainoana ehdottomasti oikeana ohjeena ja tuomarina.

Nämäkin näkökohdat ovat otettavat huomioon Vilhelm Niskasta ja hänen monesti omituiselta kuuluvia sanojaan arvosteltaessa. Ne puhuvat, ainakin osaksi, hänen edukseen. Mutta hänen suurin merkityksensä on, inhimillisten heikkouksien ja yksipuolisuuksien uhallakin, että hän, niinkuin monesti ennen on huomautettu, etevää johtajataitoa osoittaen, tarmokkaasti on estänyt herännäisyyden hajoomista ei ainoastaan Keski-Pohjanmaalla, vaan Suupohjassakin.

Loppuijällään sairasti Niskanen sydäntautia, jonka oireet vuosi vuodelta yhä selvemmin näyttäytyivät. Kuolemaa hän ei näy pelänneen, vaan pikemmin ikävöiden odottaneen. Usein hän siitä omaisilleen ja lukuisille ystävilleen puhui. Jo monta vuotta ennen kuolemaansa hän muutamassa tilaisuudessa lausui: "Kolme rukousta olen usein rukoillut: että saisin semmoisen toimeentulon, ettei tarvitsisi puutetta kärsiä, että lapseni pysyisivät kristikunnassa. [S.o. etteivät luopuisi heränneistä.] Nämä rukoukset on Jumala kuullut. Kolmanteen en ole vielä saanut vastausta, mutta tyydyn odottamaan: että saisin helpon ja autuaallisen kuoleman. Tätä en lakkaa rukoilemasta". -- Varsinkin viimeaikoinaan odotti Niskanen hartaasti kuolemaa. Joka ilta, kun hän riisui kengät jaloistaan, kuultiin hänen huokaavan: "suo minulle Jumala autuas kuolema". Kaksi viikkoa ennen loppuaan (hän oli silloin jo niin sairas, että hänen oli vaikea kävellä), hän muutamille ystävilleen lausui: "En ole kauan enää teidän seassanne. Olen rukoillut, etten kuolisi tielle enkä muukalaisten luona, vaan kotona tahi ystävien tykönä".

Marraskuun 12 p:nä 1860 oli seurat Eerolan talossa Nivalassa. Sinne on Vilhelm Niskasen omistamasta Niskakosken talosta vain kilometrin pituinen matka. Toiset vieraat jäivät taloon yöksi, niiden kera myöskin Niskanen. Mitään tuskaa ei tämä maata pannessaan valittanut, mutta aamulla, kun tuotiin kahvia hänen makuuhuoneeseensa, huomattiin että hän oli kuollut. Hiljaa ja kenenkään huomaamatta oli hän nukkunut, käsi posken alla. Hän oli saanut helpon kuoleman.

Paljon kansaa kokoontui saattamaan Niskasta haudan lepoon. Suupohjasta saapui, paitsi sikäläisten heränneitten johtomiestä, Arvi Logrenia, muitakin ystäviä. Niskakosken puolelta tultiin kirkolle 130 hevosella ja Haapajärveltä päin niinikään suurissa joukoissa. Vainajan pojat olivat pyytäneet A. N. Holmströmia pitämään ruumissaarnan, mutta siihen tämä ei suostunut. Haudan hän kuitenkin vihki. Suuret hautajaisseurat pidettiin Niskakoskella. Tilaisuudessa puhuivat Logren ja Taneli Rauhala. [Kert. Vilhelm Niskasen pojat sekä useat seudun vanhat heränneet.]

* * * * *

Herännäisyyden historiassa niin vaiherikkaan 1850-luvun loppupuolella kirjoitti muutama vanhan Jaakko Vegeliuksen opetuslapsista hänestä eräälle ystävälleen: "Hänen rakastava, yksinkertainen ja kristillinen mielensä on aina elävänä kuvana silmieni edessä. En rakasta ainoastaan hänen ulkonaista ihmistään, vaan jotakin muutakin. Hän oli se Jumalan ase, jonka kautta armon säteet ensin pääsivät sieluuni, ja sentähden vetää hän minua puoleensa enemmän kuin kukaan muu ihminen. Herra on kuljettanut häntä syvien laaksojen kautta, ja sentähden on hän armon kautta säilynyt uskossa ja Kristuksen rakkaudessa vielä kauvan sen jälkeen kuin kukkuloitten korkeat sedripuut murskaantuivat ja lakastuivat". Näin ajatteli moni Maalahden vanhasta tohtorista, muistellessaan mitä hyvää hän hänen kauttansa oli saanut ja katsellessaan hänen pitkän työpäivänsä kaunista, sapattia ennustavaa iltaa. Monessa taistelussa oli hän ollut, monet myrskyt kokenut, ja kovin näistä, herännäisyydessä tapahtunut hävittävä jako oli säälimättömästi häirinnyt hänen vanhojen päiviensä lepoa ja surun pimeään kätkenyt hänen nuoruutensa ja miehuutensa kauniimmat ihanteet, mutta Herran rauhaa eivät nämäkään koetukset voineet riistää hänen sydämestään. Eivät saaneet oppiriidatkaan hänen vakaumustaan horjumaan, hän pysyi pietistana loppuun asti, kerjäläissauva kädessään odottaen vapautumisensa hetkeä. Vielä vuoden 1858 lopussa kirjoitti hän vapisevalla kädellä tyttärelleen:

"Jos kuolema on tuleva meille voitoksi, niin täytyy Kristuksen joka hetki olla elämämme. Mutta tämä ei tapahdu muulla tavoin kuin siten, että Jumalan henki saa avata silmämme ja vakuuttaa meille, ettemme itsestämme ole muuta kuin syntisiä sekä ettemme pyrkimisillämme ja ponnistuksillamme, teimme mitä tahansa, tule muuksi kuin syntisiksi, velallisiksi, tuomituiksi ja kadotetuiksi, kaikkeen hyvään kykenemättömiksi syntisiksi. Mutta huomaa, tämä ensimmäinen askel parannuksen tiellä on meille aina vaikein, etenkin jos olemme ulkonaisesti siivoja. Minä, joka jo monta vuotta olen ollut elävästi vakuutettu siitä, tarvitsen vielä joka päivä sydämessäni muistutusta siitä, mitä kaikesta velasta vapautettu Paavali tunnustaa itsestään Room. 7: 13-24. Kuinka paljon vaikeampaa mahtaakaan olla sinulle ja varsinkin miehellesi, joka ulkonaisesti on ollut ja ompi niin siivo, tulla vakuutetuiksi syyllisyydestänne ja että olette ansainneet palkkanne helvetissä. Mutta jos me kerran olemme tulleet vakuutetuiksi tästä, niin että Paavalin kanssa huudahdamme: minä viheliäinen ihminen, kuka vapahtaa minut tästä synnin ja kuoleman ruumiista, silloin on vielä jälellä toinen askel, joka ei ole edellistä helpompi: turvautua ainoaan pelastuskeinoon ja niin syntisinä, tyhjinä, alastomina kuin olemmekin pyrkiä armonistuimelle siellä saadaksemme laupeutta ja armoa sekä pysyä siellä, kerjäten ja rukoillen armoa, itseltään odottamatta tai vaatimatta muuta kuin kaiken huonoutemme ja puutteellisuutemme rehellistä tunnustamista ja hakematta tai odottamatta pienintäkään apua muualta. Mutta tämä on vaikeaa ylpeälle hengellemme, joka aina itsestämme tahtoo löytää jotakin ansiota tahi edes jotakin, johon voisimme turvautua. Ja kun ei tätä voi löytyä, niin kauan kuin omatunto pysyy hereillä, emme tahdo jaksaa joka päivä kestää sitä, ettemme tule muuksi kuin kurjiksi, köyhiksi, sokeiksi ja alastomiksi. Sentähden kyllästyykin moni tämmöiseen parannukseen, alkaa koettaa saada aikaan omaa vanhurskautta ja lankeaa siten armosta, kadottaa Kristuksen ja sortuu suruttomuuteen. Kehoittakaamme siis me, joiden ehkä piankin täytyy täältä lähteä, toisiamme pysymään lujina uskossa s.o. etsimään pelastusta yksin Jesuksessa ja hänen kauttansa, niin että vielä kuolemanhetkelläkin rohkeasti voisimme Paavalin kanssa tunnustaa: minä unohdan sen, mikä takana on (Filipp. 3: 13-14), sillä se on totinen sana (1 Tim. 1: 15-16) -- Amen".

Joulukuun 10 p:nä 1860 sairastui Vegelius viimeiseen tautiinsa. Sitä kesti seuraavaan tammikuun 8 p:ään. Jota enemmän hänen ruumiinsa voimat riutuivat, sitä nähtävämmin hän uudistui sisällisen ihmisensä puolesta. Hänen tautivuoteensa ääressä heräsi moni ystävä, joka kävi häntä tervehtimässä, entistä elävämpään synnintuntoon, toivoon ja uskoon. "Minulla on luja toivo", kuulivat he hänen vakuuttavan, "mutta se toivo perustuu horjumattomaan Kristus-kallioon, vaikkei minulla olekaan suloisia tunteita". Kaksi päivää ennen kuolemaansa hän vuoteensa ympärille kokoontuneille lausui: "Minä voin puhua Jesuksen kanssa, vaikken jaksakaan teille puhua. Haluni on kuin silkkilangalla kiinnitetty sydämeeni, missä hän asuu. Hänen puoleensa on kaikki kaipuuni, ikäväni, toivoni rukouksissa ja kiitoksissa". Loppuun asti oli hän täydessä tajunnassa, vaikkei hän viimeisenä päivänä jaksanutkaan kuin kuiskaten ajatuksiaan ilmaista. Joku lausui hänelle: "Jokainen, joka huutaa avuksensa Jesuksen nimeä, pelastuu". "Niin, niin", kuiskasi vanhus, autuas hymy huulillaan. Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Melkein heti sen jälkeen sammui hiljaa hänen maallinen elämänsä.

Vegeliuksen hautajaiset toimitettiin helmikuun 14 p:nä. Lukuisain tilaisuuteen saapuneiden ystävien ja suuren kansanjoukon käytös ilmaisi, miten rakastettu vanhus oli ollut. Ruumissaarnan piti lämpimin sanoin Vegeliuksen apulainen ja ystävä, ennen (III, 385) mainittu K. V. Lybeck. [K. V. Lybeckin ruumissaarna J. Vegeliuksen hautajaisissa; kert. Vendla Pettersson.]

* * * * *

Maaliskuun 3 p:nä 1861 päätti päivänsä Paavolan pappilassa Juhana Mikael Stenbäck. Totuuden tähden vainottuna oli hän nuorena urhoollisesti taistellut ja valittamatta kärsinyt Pohjanmaan herännäisyyden rintamassa, mutta vielä syvemmin oli hän myöhempinä aikoina kiusausten helteessä saanut kokea, miten ahdas se portti ja kaita se tie on, joka johtaa elämään. Hänen helmasyntinsä, juoppous, kiusasi häntä vielä viime aikoinakin, vaikkei hän, Herran armoon turvaten, sortunutkaan sen orjaksi.

Jaon hävitykset koskivat Stenbäckiin kovin kipeästi. Niiden kestäessä kannatti hän oppiin nähden yhä hartaammin Laguksen uskonnollista katsantotapaa. Sille pysyi hän uskollisena kuolemaansa asti.

* * * * *

Monta huomattua henkilöä oli Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina menettänyt. Olemme tässä luetelleet ainoastaan merkkimiehiä, mutta näidenkin luku oli suuri. Kaikki olivat he elämänsä aikana julistaneet sitä totuutta, että Jumala nöyryyttää ja riisuu jokaista, joka hänen käsialaksensa taipuu. Tämmöiseksi saarnaksi muodostui myöskin heidän oman elämänsä ilta. Heidän täytyi vähentyä, jotta Kristus tulisi suureksi heissä itsessään ja heidän sanankuulijoilleen. Ja tätähän voittoa oli heidän työnsä tarkoittanutkin.

III.

Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen vuoteen 1860.

Vaikkei Pohjanmaan herännäisyydessä tapahtunut jako suoranaisesti koskenutkaan Savon heränneeseen kansaan, ja vaikka tämän puolen heränneet papitkaan, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, eivät ottaneet osaa sen synnyttämiin riitoihin, huomaamme Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen täkäläisessäkin herännäisyysliikkeessä miltei kaikkialla väsähtymistä ja hajaantumista. Miten suuressa määrässä tuon kaikkien kunnioittaman johtomiehen poistuminen näyttämöltä olikin syynä tähän, on ilmeistä, että Savonkin herännäisyyden kehitys on johtunut murrosaikaan, joka on näyttävä, onko se edelleen säilyvä itsenäisenä liikkeenä, vaiko sulava yhteen yleiskirkollisen kristillisyyden kanssa tai hajoova maailmallismielisyyteen. Jo tämän murrosajan alkuvuosina pistää silmään yksi eroitus Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden välillä, joka selvästi viittaa siihen, että viimemainitun liikkeen kehitys on oleva toinen kuin ensinmainitun. Edellisessä nousevat etevät talonpojat kokoamaan ja järjestetyksi joukoksi ryhmittämään heränneitten hajonneet rivit, kun sitävastoin Savossa ei ainoakaan semmoinen henkilö astu esille jatkamaan Paavo Ruotsalaisen työtä. Yrityksiä tuohon suuntaan kyllä täälläkin muutamissa paikoin tehdään, mutta heikkoja ovat nämä yritykset, voimat eivät riitä, kykyä puuttuu ja tarmoa. Pohjanmaan heränneen kansan suurin vaara näinä aikoina on joutuminen lahkolaishengen hallittavaksi, Savon herännäisyyttä taasen uhkaa väsymys ja hajaantuminen.

Ennenkuin lähdemme silmäilemään Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen lähinnä seuraavina vuosina, on syytä tarkastaa ainoan tämän liikkeen vielä elossa olevan suurempaa huomiota ansaitsevan talonpojan, Lauri Juhana Niskasen elämän loppuaikoja. Jos nim. täytyykin myöntää, että hän ainoastaan Paavon rinnalla ja tämän tukemana oli mitä hän oli heränneitten johtomiehenä eikä ilman hänettä semmoisena saanut mitään aikaan, on miehen merkitys herännäisyyden muistojen kertojana siksi tärkeä, että hän jo siitä syystä ansaitsee erityistä huomiota.

Olemme tässä teoksessa monesti puhuneet Niskasen hengellisten asiain muistokirjasta ja siitä lainanneet monta tietoa yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyyden alkuajoilta. Se maine, minkä Niskanen liikkeen muistojen kertojana eläessään sen edustajilta osakseen sai, vaatii tarkastamaan hänen kirjoituksensa luotettavaisuutta historiallisena lähteenä.

Historiallisen esityksen arvo riippuu mitä suurimmassa määrässä esittäjän puolueettomuudesta -- siitä onko hän voinut ja tahtonut puhua totta. Niskanen kuului itse siihen liikkeeseen, jonka alkuvaiheita hän "Muistokirjassaan" on kuvannut. Hän liittyi siihen jo v. 1815, jolloin hän oli 21 vuoden ikäinen. Kirjoitus käsittelee pääasiallisesti herännäisyyden vaiheita Pohjois-Savossa, Iisalmessa, Kiuruvedellä, Maaningassa ja Nilsiässä vuosina 1796-1837, eli juuri niillä seuduin, missä hän itse ja hänen likeisimmät tuttavansa elivät ja toimivat. Seurasihan Niskanen Ruotsalaista tämän matkoilla sekä esiintyi hänen lähettämänään itsekin hengellisenä neuvonantajana ja puhuu siten usein omastakin esiintymisestään, täten suuressa määrässä vaikeuttaen asemaansa historiallisten tapausten esittäjänä. Tämä seikka on sitä huomattavampi, kun Niskanen tahtoo esiintyä ei ainoastaan kertojana, vaan miltei kaikkialla arvostelijanakin. Ja kun hänen arvostelunsa pääasiallisesti koskee heränneitten oppia, joka ei siihen aikaan vielä ollut vakaantunutkaan, vaan vasta muodostumassa, niin ei sovi kummastella, että herännäisyyden vastustajat varsinkin jaon aikoina, jolloin, niinkuin olemme nähneet, liikkeeseen kuuluneet ja siitä sittemmin eronneet henkilötkin sitä vikoillen arvostelivat, eivät sille suurtakaan arvoa antaneet. Sitäpaitsi on pantava merkille, että Niskanen niin kokonaan omisti Ruotsalaisen katsantotavan ja niin rajattomasti häntä kunnioitti, että kaikki, jotka vähänkin poikkesivat tämän oppi-isän opista, hänestä olivat kerrassaan väärässä. Vaikka hän paljon oli lukenut raamattua, ei vetoa hän siihen, arvostellessaan herännäisyydessä syntyneitä hurmahenkisiä, opillisesti eksyttäviä y.m. ilmiöitä, vaan miltei aina Paavon opetuksiin ja todistuksiin. Sama yksipuolisuus tulee vielä selvemmin näkyviin "Muistokirjan" kertomuksissa Henrik Renqvistin opista ja Savon heränneitten suhteesta häneen.

Mutta tämän uhallakaan ei Niskasen "Muistokirja" niissäkään kohdissa, joissa hän kertoo omista ja Paavo Ruotsalaisen heränneitten oppia käsittelevistä puheista, suinkaan ole vähäarvoinen lähdekokoelma. Nuo monet puheet eivät milloinkaan ole ristiriidassa keskenään eivätkä eksy syrjäseikkoihin, jotka hämmentäisivät esitystä ja salaisivat sen punaisen langan, joka ilmaisee Savon herännäisyyden opin päätarkoituksen: ihmisten johtamisen elävään synnintuntoon ja armoa armosta armonistuimen luona etsimisen ja saamisen. Että Niskanen näissä esityksissä usein käyttää samoja sanoja, ei vähennä hänen kirjoituksensa luotettavaisuutta, sillä tuota yhtä suurta pääasiaa teroitti Ruotsalainen ja tämän neuvomana Niskanen itsekin kaikkialla.

Ainoa kohta, jossa Niskanen eksyy ilmeiseen, persoonallisesta vastenmielisyydestä ja kateudesta johtuvaan puolueellisuuteen, on hänen kertomuksensa Juhana Poikosesta. Renqvistiä sitävastoin, jonka elämänvaiheista hän laveasti puhuu, arvostelee hän kyllä hyvin ankarasti, mutta tätä ei kukaan saata oudoksua, joka tietää, kuinka jyrkälle ja toisin ajatteleviin nähden suvaitsemattomalle kannalle hänen aikansa uskonnollisten liikkeiden edustajat ylimalkaan asettuivat. Oman aikansa mittakaavan mukaan arvosteltuna esiintyy hän kuitenkin, Renqvististäkin, tuosta Ruotsalaisen kiivaimmasta vastustajasta puhuessaan, maltillisena, vieläpä joskus tasapuolisenakin arvostelijana. Niinpä hän esim. myöntää "kansaa paljon Karjalassa heränneen synnin suruttomuuden unesta hänen saarnojensa kautta", sekä että "hänellä oli kiivaus Jumalan puoleen", vaikka "ei taidon jälkeen" j.n.e.

Että Niskanen on tahtonut todenmukaisesti esittää kerrottavansa, näkyy paraiten niistä arkistoissa säilytetyistä oikeusjuttujen pöytäkirjoista, joista hän "Muistokirjassaan" kertoo. Näihin kohtiin nähden ei hakemallakaan hänen esityksestään löydä asiallisia virheitä. Uskottavaisuuden leimaa kantavat niinikään, mikäli asiaa nyttemmin tutkia voidaan, hänen muutkin kertomuksensa, kun on kysymys tapahtumista semmoisinaan. Niskasen puutteellisen lauserakennuksen ja kirjoitustaidon uhallakaan ei; lukija hänen kirjoituksessaan kohtaa ainoatakaan paikkaa, joka estäisi täysin käsittämästä, mitä kirjoittaja on tahtonut sanoa, ei ristiriitoja eikä laajaperäisen, moneen eri suuntaan haaraantuvan ainehiston järjestämisestä syntyneitä epäselviä kohtia. Kaikesta näkyy, että kertoja on tehnyt tarkkaa ja tunnollista työtä. Huomauttaa sopii siitäkin, ettei Niskanen, miten halukas hän silminnähtävästi olikin kuvaamaan aikansa herännäisyysliikkeen vaiheita, kirjoittanut mitään niistä seuduista, joiden oloja hän ei tarkoin tuntenut. Niinpä hän esim. ei puhu sanaakaan Kalajoen-varren suuresta herätyksestä, vaikka hän monesti itse oli käynyt viimemainitulla seudulla. Tämä osoittaa tunnollisuutta, jota ei saa pieneksi arvostella, ja lisää suuressa määrässä "Muistokirjan" luotettavaisuutta.

Päivämääriä ja vuosilukuja on Niskasen kirjoituksessa niukasti. Syynä siihen, ettei hän useampia mainitse, on silminnähtävästi se seikka, ettei hän ole enemmän semmoisia muistanut eikä voinut useammista varmoja tietoja hankkia. Kaikki hänen käyttämänsä ajanmääräykset ovat poikkeuksetta oikeita.

"Muistokirjan" heikoin puoli on se, että Niskanen, kertoessaan Ruotsalaisen voimakkaasta esiintymisestä hurmahenkisyyden ja väärän opin kukistamiseksi, hyvin usein asettaa itsensä hänen rinnalleen, teroittaen omiakin ansioitaan heränneitten johtamisessa. Ne monesti hyvinkin ankarat nuhteet, joita hän useasti kuuluisalta asetoveriltaan sai, hän sitävastoin huolellisesti salaa. Tuo johtuu Niskasen tunnetusta itserakkaudesta ja kunnianhimosta, joka usein lienee esiintynyt hyvinkin silmäänpistävällä tavalla. Suoranaista kiitosta itselleen antamaan hän ei "Muistokirjassaan" kuitenkaan missään alennu, jos kohta monesta kertomuksesta selvään kuultaa hänen halunsa näyttää toteen, että hänkin on jotain saanut aikaan.

Ei tiedetä, mihin aikaan Niskanen oppi kynää käyttämään, eikä sitäkään, milloin hän päätti ruveta "Muistokirjaa hengellisistä asioista" kirjoittamaan. M. Akianderille annettu tieto, että Jonas Lagus olisi kehoittanut häntä ryhtymään viimemainittuun toimeen, on luultavasti oikea. [Kert. Niskasen poika Kusti Niskanen (1897).] Se tiedetään, että kirjoitus v. 1840 oli valmis (II, 310). Heränneet hankkivat itselleen siitä jäljennöksiä, joiden kautta se heidän keskuudessaan tuli hyvin yleisesti tunnetuksi.

Akianderin teoksessa löytyvä L. J. Niskasen v. 1846 kirjoittama kirje, jossa hän sanoo kirjeen vastaanottajalle lähettävänsä "vähäisen ja puuttuvasti kokoonpannun kirjoituksen eli historian", ei tarkoita hänen yllämainittua "Muistokirjaansa", vaan toista. V. 1844 oli hän näet ryhtynyt kirjoittamaan laajaperäistä kertomusta Kiuruveden herännäisyysliikkeen vaiheista jälkeen v. 1837, johon "Muistokirja" päättyy. Tämä kirjoitus on valitettavasti joutunut hukkaan [Kert. Kusti Niskanen.].

Niskasen "Muistokirjan" tietoja täydentävät hänen kirjeensä. Puhuessaan näissä tilaisuuksista, joissa hän itse on ollut saapuvilla, tahi henkilöistä, joita hän matkoillaan on tavannut, mainitsee hän useimmiten paikan ja päivän tarkasti sekä kertoo kerrottavansa hyvin täsmällisesti, vaikka tavallisesti lyhyesti. Käsiala on selvää ja jokseenkin hyvää.

Herännäisyyden vaiheita käsittelevistä talonpoikaisten miesten kirjoituksista voivat ainoastaan Matti Paavolan muistiinpanot vetää vertoja Niskasen kynän tuotteille. Jos niitä vertaa esim. hänen serkkunsa Vilhelm Niskasen "Muistokirjaan" ja kirjeisiin, on eroitus hyvin suuri. Viimemainittu oli huono kynämies eikä pystynyt läheskään niin puolueettomasti kuin edellinen asioita esittämään. Heränneitten johtajana sitävastoin oli Vilhelm Niskanen paljon etevämpi. Hän oli sitäpaitsi luonteeltaan vakavampi ja syvällisempi kuin tuo hänen huikenteleva ja oppineittenkin seurassa usein suurisuinen sukulaisensa. Mutta se tunnustus on empimättä Lauri Juhana Niskaselle annettava, että hän oli lahjakas mies ja että hän kirjoituksillaan suuressa määrässä on hyödyttänyt herännäisyysliikettä, antamalla siitä jälkimaailmalle tärkeitä tietoja sekä kehoittamalla esimerkillään muitakin rahvaan miehiä tekemään kirjallisia muistiinpanoja isien taisteluista ja elämänvaiheista.

Niskasen loppuelämä ei ole omiaan tukemaan hänen mainettaan. Niinkuin moni muu Paavo Ruotsalaisen ystävistä sortui hänkin vanhoilla päivillään viinan orjaksi. Tämä oli varmaan suuressa määrässä syynä siihen, että hän lakkasi kirjoittamastakin. Ehkä estivät sitäpaitsi herännäisyydessä syntynyt erimielisyyskin ja jako häntä tätä lempityötään jatkamasta. Mahdollista on myöskin, että hän J. I. Berghiltä, jonka luona hän vielä elämänsä viime vuosina usein kävi, oli saanut kuulla, että Lauri Stenbäck, jaon hengen kiihoittamana, jyrkästi oli vastustanut Paavo Ruotsalaisen elämäkerran kirjoittamista (III, 455). Luotettavien kertomusten mukaan oli Niskanen aikonut kirjoittaa kertomuksen viimemainittua vastaan v. 1848 nostetusta oikeusjutusta, hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan.

Niskanen kuoli toukokuun 17 p:nä 1853. [Kert. Kusti Niskanen; Akiander, VII, 149.]

* * * * *

Savon herännäisyyden huomattavin paikka oli edelleen Kuopio ja sen ympäristö. Mutta näilläkin tienoin huomaamme 1850-luvun keskivaiheilla ja jo aikaisemminkin väsymystä ja lamautumista, ja sitäpaitsi tulee kaupungin heränneissä säätyläisissä näkyviin vikoilemishalua hengenheimolaisia kohtaan ja erimielisyyttä. Jonas Lagus kävi näinä vuosina silloin tällöin Kuopiossa, ja hänen lähimmässä sikäläisessä ystäväpiirissään kehittyi kehittymistään se käsitys, että muut opettajat olivat vieraantuneet siitä ikävöivän uskon elämästä, jota Paavo Ruotsalainen oli teroittanut valvovan kristityn vasituisena tuntomerkkinä. Missä määrässä Lagus itse oli syynä tuossa piirissä syntyneeseen vikoilemishaluun, on vaikea sanoa, mutta selvästi näkyy, että täälläkin heränneitten keskuudessa syntyi tuommoinen ahtaampi piiri kuin Pyhäjärvellä ja muuallakin, missä hänen pessimistinen katsantotapansa sai kannattajia. V. 1853 kirjoitti hän ystävilleen Kuopiossa: "Karttakaa kaikkia riitoja älkääkä antako toisten katkeruuden saattaa itseänne kiistaan ja aiheettomaan kiivauteen. Sillä eihän muuta voi tapahtua, kuin että teidänkin keskuudessanne ilmaantuu joku tai joitakuita, jotka luonnon ja lihan ärsyttäminä tekevät tien leveämmäksi, kuin raamattu on sen viitannut. Tuntekaa heidät heidän hengestään ja hedelmistään! Aika on kauhea, ja perkele raivossa niille harvoille, jotka haluaisivat tulla istutetuiksi Kristukseen." [Laguksen kirje K. A. Malmbergille 19/4 53 (Evankeliumin ääni, s. 166).] Kirje on kirjoitettu K. A. Malmbergille. On huomattava, ettei Lagus siinä eikä muissakaan samalle henkilölle näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä lähetä terveisiä Berghille, vaikka hän mainitsee useita henkilöitä, niiden joukossa viimemainitun sisarenkin Lisette Berghin, joita hän pyytää kirjeen vastaanottajaa tervehtimään.

Ainoa Kuopion, papeista, johon Lagus ja hänen ystävänsä tässä kaupungissa näkyy täysin luottaneen, oli Albert Ingman, mutta tämä muutti jo v. 1853 _Karstulaan_. Ehkä oli tämä muutto ainakin osaksi syynä siihen, että tuo pieni joukko Kuopiossa yhä yksipuolisemmin liittyi Lagukseen. Oli miten oli, Berghiin he eivät enää täysin luottaneet. Varsinaista tuvan jakoa Kuopion heränneissä ei kyllä tapahtunut, mutta salainen vikoileminen sai sensijaan yhä enemmän jalansijaa heidän piirissään. Myöntää täytyy, ettei Lagus tehnyt mitään sitä estääksensä. Hän päinvastoin melkein joka kirjeessä puhuu ystävilleen ja ystävistään tavalla, joka osoittaa, että hän epäili Kuopion muita heränneitäkin. Niinpä hän esim. v. 1854 kirjoittaa K. A. Malmbergille: "Niitä ystäviä, jotka kävivät meitä tervehtimässä, oli myös Ingman äitineen Karstulasta. Hauska oli heitä tavata. Vielä on muutamia ihmisiä, harvoja siellä ja harvoja täällä, jotka ovat liikkeellä parannusasiansa vuoksi." [Laguksen kirje K. A. Malmbergille 1/4 54 (Evankeliumin ääni, s. 189).]

On kyllä totta, että Bergh, niinkuin ennen (III, 512) on kerrottu, siinä suhteessa oli poikennut aikaisemmasta kannastaan, että hän, vastustaen Savon herännäisyyden "subjektivismia", entistä enemmän teroitti raamatun lukemista ja siinä ilmoitetun jumalallisen armon objektivista puolta, mutta Paavo Ruotsalaisen opin perusteista hän tämän kautta ei ollut poikennut. Todistaaksemme, ettei niin ollut laita, ja samalla näyttääksemme, ettei Laguksen ja Berghin opissa ollut mitään oleellista eroitusta, asetamme tässä rinnakkain kummankin näinä aikoina kirjoittaman kirjeen. Ensinmainittu kirjoittaa muutamalle epäuskon kiusauksia vastaan taistelevalle virkaveljelle:

"Kun armahtava Vapahtaja on sinussa herättänyt halun tulla pelastetuksi, väijyy sinua epäusko, vaatien sinulta, mitä Kristus ei ensinkään vaadi eikä odota sinussa löytävänsä, nimittäin elämää, voimaa, tahtoa ja valoa elääksesi hänen kanssansa; sillä juuri tätä on hän tullut sinulle antamaan, kun joka hetki uudelleen tulet hänen luoksensa ja pääasianasi on näiden armonvoimien pyytäminen, joita ei sinulla eikä kenelläkään toisella ole, vaan yksin hänellä, joka on elämän leipä ja joka, alituisesti uudelleen antaen tätä kaikkea, synnyttää ja elättää meitä ijankaikkiseen elämään. Luovu siis kaikesta muusta, ja kun epäuskon käki laulaa sydämessäsi: 'Sinulle ei löydy apua, sinä olet hukkaan joutunut' y.m. niin älä usko tuota tuonelan lintua, vaan mene heti yksinkertaisesti Herran Kristuksen tykö, puhuttele häntä ja kysy: 'Herra, tahdotko vielä ottaa minut elämän tielle, antaa minulle lapsen oikeuden ja verelläsi puhdistaa minut kaikesta synnistäni?' Pitkitä tätä hiljaisuudessa, odottaen minkä vastauksen hän sinulle antaa, ja jos vastaus viipyykin, niin älä antaudu epätoivoon. Eihän meillä ole oikeutta uskoa tyhmän sydämemme hylkäämistuomioita, jotka perustuvat yksinomaan Jumalan valkeuden ilmoittamaan kurjuuteemme, sillä juuri tämän kurjuutemme tähden on Jesus Kristus, elävän Jumalan poika, tullut maailmaan auttamaan meitä ja antamaan elämää kaikille auttamattomasti kadotetuille. Koska ilman hänettä ja ilman uskonyhteyttä hänen kanssaan joudumme hukkaan, vaan hänessä tulemme korjatuiksi, niin tahdommehan lukea kaiken muun vahingoksi, jotta me öin päivin löydettäisiin hänessä, pyrkien hänen tykönsä kuivan, kuolleen, syntisen sydämemme halulla. Mutta tämä tuleminenkin Herran tykö on hänen lahjansa, jonka hän antaa, kun tunnustamme, ettemme ilman häntä mitään voi. Pitkitä sentähden joka aika tätä sisällistä anomista ja Kristusta ikävöimistä, rukoile äläkä väsy, niin saat itse kokea, että tämä on ainoa oikea, uudestiluova parannus, ja sinä olet ymmärtävä eroituksen sen ja itsevanhurskauden pettävän, hengettömän parannuksen välillä, jonka perustuksena on lain autio kallio. Veljeni! Kristus elää ja hoitaa itse meitä. Älkäämme koskaan väsyen lakatko häntä etsimästä ja häneltä pyytämästä kaikki, kaikki. Kun itse näin teet ja tätä harjoitusta jatkat, niin saatat myöskin rohkeasti julistaa sitä ilosanomaa, että kaikki syntiset poikkeuksetta saavat tulla hänen luoksensa tullaksensa autetuiksi ja puhdistetuiksi, ja että parannus, usko, pyhitys johtuvat tästä lapsellisesta, alituisesta sisällisestä seurustelusta hänen kanssansa. Työtä tekevä ja raskautettu ystävä! Älä kauemmin pysy poissa hänen luotaan, joka tänä päivänä ja kaikkina päivinä rakastaa sinua, olit sitten millainen hyvänsä, ja on käskenyt sinua kutsumaan sieluja luoksensa". [Laguksen kirje jollekin virkaveljelle 18/5 57.]

Berghin kirje on kirjoitettu eräälle niinikään epäuskon kiusauksissa taistelevalle naisystävälle. Sen pääsisällys on seuraava:

"Suret sitä, ettet ymmärrä sen pimeän syytä, johon sielusi on joutunut. Pelkäät tämän epätietoisuuden johtuvan helmasynneistä, kun et Herralta saa mitään vastausta rukouksiisi y.m. Rakas ystävä, tämä ja kaikki mitä asiastasi kirjoitat todistaa, että Herra on sinulle rakas ja että hän rakastaa sinua, varsinkin koska selvästi käsität, että hän on ainoa turvasi, ja huolellisesti koetat kääntyä hänen puoleensa. Olen vakuutettu siitä, etteivät helmasynnit, olkoot nämä sitten mitkä tahansa, eikä se, että Herra ei tahtoisi auttaa sinua, ole syynä levottomuuteesi, vaan se, ettet tunne Herran teitä, jotka eivät ole sinun teitäsi, ja siitä johtuva kärsimättömyys, kun hänen vastauksensa viipyy, sekä aiheeton semmoisen vastauksen odottaminen häneltä, s.o. semmoinen varmuus armoittamisestasi ja yhdistyksestäsi hänen kanssansa, jota hän ei ole luvannut eikä nyttemmin tahdo sinulle antaakaan. Rakas sisar, heitä pois tuo innoitteleminen, sillä siten sinä vain kiusaat Herraa ja ylläpidät itsessäsi pohjattoman epäuskon, katkeran levottomuuden ja toivottomuuden lähteen. Semmoista varmuutta ja semmoista vastausta, kuin sinä tahdot, ei sinulle enää suoda, sen tiedän varmasti, vaan Herra itse, tuo taivaaseen astunut, Isän oikealle puolelle korotettu, kaikkinäkevä ja kaikkivoipa Herra Jesus ja hänen sanansa kalliit armonlupaukset ovat itsessään täysin riittävä varmuus sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa kiusata häntä sinulle antamaan, sillä luotettavampaa varmuutta hän ei ole luvannut; mutta jos hän kuitenkin antaisi sinulle senkaltaisen varmuuden kuin odotat, niin kyllä hän itse tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen antaa. Se vastaus ja varmuus, jota tarvitset, ovat sinulle siis joka päivä tarjona. Älä niitä sentähden etsi mistään välittömästä Herran vastauksesta äläkä mistään valtaavasta hänen armonsa tuntemisen ilosta y.m.s. Älä sitä myöskään etsi sydämesi muutoksista äläkä elämäsi täydellisyyksistä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja elämäsi jokapäiväisten syntien, vikojen ja puutteiden ajaa ja nöyryyttää itseäsi lapsellisella luottamuksella pakenemaan hänen armonistuimensa tykö, mihin hänen kalliit armolupauksensa kutsuvat sinua, ja ilmaise sillä edelleen huolesi hänelle itselleen ja asetu kaikkinesi turvautumaan yksin hänen ansioonsa. Ota siellä hänet vastaan hänen armolupaustensa eikä minkään välittömän vastauksen nojalla vapahtajaksi äläkä pelkää siten loukkaavasi häntä. Päinvastoin tahtoo hän harjoittaa sinua juuri näin tekemään, sillä 'autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat'. Siten saat hänet itse kaikkine hänen armonsa rikkauksineen ja voimineen, vaikka kuinka vähän saisitkin tunteessasi sitä maistaa, ja sinä saat, niinkuin sinun tuleekin, luoda luotasi kaikki tarpeeton kuoleman pelko. -- On kyllä totta, että tämä taito katsoa Herraan ja yksin häneen turvautuminen ei ole heti opittu, vaan vaatii harjoitusta, ahkeraa ja pitkällistä harjoitusta; mutta eihän Lutherkaan eivätkä muut sinua ja minua paremmat uskonsankarit ole oppineet tätä taitoa yhdessä päivässä, vaan ovat sitä koko elämänsä ajan opetelleet. Kuitenkaan he eivät ole epätoivoon antautuneet. Kuinka paljon vähemmän syytä siihen onkaan meillä, tämmöisillä vaivaisilla, jollemme heti tätä taitoa opi". [J. I. Berghin kirje muutamalle ystävälle 2/11 56.]

Väärin olisi sanoa, ettei näissä kirjeissä mitään eroitusta ole, mutta yhtä väärin olisi väittää, että ne sentähden ovat erihenkisiä. Kumpikin liikkuu herännäisyyden opin pohjalla, vaikka toinen teroittaa enemmän yhtä, toinen toista puolta tässä opissa, sopusoinnussa täydentäen toisiaan. Mutta sillä tavoin ei se pieni, itseensä sulkeutunut herännäisryhmä Kuopiossa, joka oli valinnut Laguksen oppi-isäkseen ja piti hänen uskonnollista katsantotapaansa ainoana oikeana ja herännäisyyden periaatteille uskollisena, Berghin kantaa arvostellut. Se vaani siinä järkeisuskoa ja turhamaista tieteellistä viisastelemista. Oudolta tuntui näistä heränneistä myöskin viimemainitun monipuolinen toiminta, varsinkin hänen yrityksensä uusien koulujen aikaansaamiseksi. Se jyrkkä vanhoillisuus, joka Laguksen edustamassa suunnassa Pohjanmaalla oli päässyt vallalle ja nyttemmin oli saanut jalansijaa Kuopiossakin, ei mitenkään voinut sulattaa sitä, että Bergh hartaasti kehoitti sikäläisiä heränneitä panemaan lapsensa kaupungissa hallituksen toimesta perustettavaan tyttökouluun. Julkista eroa ei tämä kuitenkaan saanut aikaan Kuopion heränneissä, ja varsinainen kansa oli tietämätön siten syntyneestä erimielisyydestä, mutta heikontaen se vaikutti näiden seutujen muutoinkin hajaannusta ennustavissa oloissa. [Kert. K. A. Malmberg y.m.]

Missä määrässä Lagus kannatti savolaisten ystäviensä epäileviä ajatuksia Berghistä, on vaikea sanoa, mutta se tiedetään, että hän elämänsä loppuaikoina vieraantumistaan vieraantui hänestä. Julkisuudessa hän ei kuitenkaan koskaan häntä vastaan esiintynyt. Mitä Berghiin tulee, oli hän koettanut saada aikaan likempää suhdetta Savon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien välillä ja tässä tarkoituksessa kolme eri kertaa, viimeksi keväällä v. 1854, käynyt Laguksen luona Pyhäjärvellä. Turhat olivat kuitenkin nämä yritykset olleet. Muutamassa J. F. Berghille v. 1856 kirjoittamassaan kirjeessä arvostelee hän asemaa seuraavin sanoin: "Minulla on ollut masentavia kokemuksia näistä unioonipuuhista. Tuossa veljellisessä tarkoituksessa olen kolmasti käynyt Laguksen luona. Hän otti minut vastaan erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti, mutta lukuunottamatta hyvinkin tuntuvaa, muualta tullutta tuulenpuuskaa, sain viime matkalta kotia tultuani ystäviltä ja ystävien ystäviltä kuulla, että olimme olleet 'erinomaisia ystäviä suulla, mutta sydämeen, mieleen ja tilaan nähden kaukana toisistamme'. Tämän jälkeen en ole pitänyt tarpeellisena tehdä mitään tämän ystävyyden tähden, mutta en myöskään ole tahtonut mielessäni kantaa minkäänlaista nurjamielisyyttä. Olen pitänyt tätä paraana keinona tarpeettomien riitojen, juorujen ja teeskentelyn välttämiseksi. Vaikken olekaan uskaltanut toivoa avomielistä veljellisyyttä, niin eivät juorut ainakaan ulkonaisessa suhteessa ole sitä viime aikoina häirinneet".

Epäilemättä oli Bergh oikeassa, sanoessaan Laguksen ja tämän lähimpien ystävien uskonnollista katsantotapaa liika "subjektiviseksi", mutta tästä ei seuraa, että hän olisi pitänyt heidän oppiaan erehdyttävänä. Päinvastoin tunnustaa hän vasta mainitsemassamme kirjeessään oppiin nähden olevansa melkein kokonaan samalla kannalla kuin hekin. Veljelleen J. F. Berghille, joka näinä aikoina näkyy koettaneen saada aikaan likempää yhteyttä Savon ja Laguksen edustaman ryhmän välillä, ilmaisee hän syyn, miksei hän näistä yrityksistä paljon mitään toivonut, seuraavin sanoin: "En tahdo vastustaa haluasi matkustaa Laguksen, Rahmin ja Österbladhin tykö, mutta mitään hedelmällistä tulosta tästä matkasta en toivo, koska 1) eroitus opissa ei ole oleellinen, 2) koska tämä eroitus riippuu ylenmäärin suuresta subjektivisuudesta, 3) koska Lagus ja Rahm pääasiallisesti siitä syystä pitävät meitä maailmallisiin hommiin nukkuneina ja unionipyrinnöt sentähden voisivat näyttää pyrkimykseltä hengellisen maineen saavuttamiseksi, sekä 4) siitä syystä, että vanhat veljet ovat pohjalaisia" [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 26/11 56.]. -- Syvästi on jaonhenki päässyt herännäisyydessä vaikuttamaan, kun J. I. Berghkin arvelee senkin estävän Savon ja Pohjanmaan heränneitten uudestaan yhtymistä, että Lagus, Österbladh y.m. ovat pohjalaisia!

Mitä tulee Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa syyttäviin arveluihin Bergh veljesten "maailmallisista hommista", johtuivat nämä syytökset ilmeisesti ahdasmielisestä vanhoillisuudesta. Kevytmielisestä uutuudenhalusta eivät nuo Savon herännäisyyden johtomiehet ryhtyneet niihin toimenpiteisiin, joista Laguksen suunnan edustajat heitä moittien tuomitsivat. Miten tunnollisesti esim. J. F. Bergh oli punninnut kysymystä Kuopioon perustettavasta tyttökoulusta, näkyy seuraavista hänen tämän oppilaitoksen vihkiäistilaisuudessa syyskuun 2 p:nä 1857 lausumistaan sanoista:

"Kunnioitettavat opettajattaret ja opettajat! Tänne kokoontuneiden vanhempien ja holhoojien puolesta niinkuin omastakin puolestani pyydän vilpittömällä luottamuksella saada uskoa nämä rakkaat lapsemme teidän rakkautenne, kärsivällisyytenne ja huolenpitonne turviin kasvatettaviksi ei vain tiedoissa, vaan ennen kaikkea 'kurituksessa ja Herran nuhteessa'. Ei liehittely eikä kerskaus vaadi minua tunnustamaan, että lastensa, sydämensä kalliimman omaisuuden uskominen julkiselle koululle on vaikea ja suuri uhri, vaan se on nöyryyttävä tunnustus -- tunnustus, jota -- siitä olen vakuutettu -- en minä yksin tässä tilaisuudessa tee. Voisimme ehkä kiertäen sitä välttää lyhyesti sanomalla, että tämä on 'aivan luonnollista' silloinkin, kun luottamus kouluun on suuri. Mutta asialla on vakavampikin puolensa. Me emme paraassakaan tapauksessa usko koululle ihannelapsia. Heillä on monta vikaa ja heiltä puuttuu luonteen, tietojen, sivistyksen ja hyvien tapojen puolesta paljon. Nämä heidän vikansa ja puutteensa tulevat koulussa paljastetuiksi, ja nämä viat ja puutteet ovat meidän omia vikojamme ja puutteitamme; ne johtuvat kasvatuksemme virheellisyydestä, ja mikä pahinta on, usein omasta esimerkistämme. Ja omia vikojansahan koettaa jokainen ainakin salata. Sentähden sanoin, että lastensa, etenkin tyttäriensä uskominen koululle on vaikea uhri. Kun tämän uhallakin sen uhrin uhraamme, ei voitane sitä sanoa pieneksi. Mutta vaikutin painaa vaa'assa enemmän kuin kaikki epäilykset ja tämä vaikutin on toivo hankkia lapsillemme parempaa kasvatusta ja sivistystä, kuin itse voimme heille antaa. Ja tätä toivomme, koska ymmärrämme, että hyvä kasvatus ja tosi sivistys olisi kallein ja useimmissa tapauksissa ainoa perintö, minkä voimme jättää lapsillemme. Mutta tämäkin on nöyryyttävä tunnustus. Sillä jokainen meistä myöntänee, että pyhin velvollisuutemme kieltämättä olisi itse antaa tyttärillemme kasvatus, joka tekisi heidät kykeneviksi täyttämään tehtävänsä elämässä ja toteuttamaan päämääränsä ijankaikkisuudessa. Mutta kun emme kykene sitä tekemään taikka kun arvelemme, ettei meillä ole aikaa siihen, ja sentähden turvaudumme kouluun, täytyy minun avomielisesti tunnustaa, että ainakin minun omatuntoni, joka kerta kun tätä ajattelen, uudestaan saattaa minut epäilemään, onko oikein mukavuutta rakastaen luotaan luoda ja julkisen koulun niskoille heittää pyhimmät velvollisuutensa, oli tämä koulu sitten vaikka paras maailmassa. Horjumaton vakaumukseni on nim. kaiken sen uhalla, mitä nykyään naisemansipatsioonista huudetaankin, että Jumala on luonut naisen kotia varten, miehen sitävastoin pääasiallisesti julkista elämää varten, ja että kodin, perheen sentähden on pidettävä huolta naisen kasvatuksesta ja sivistyksestä, miehen kasvatus sitävastoin jätettävä julkisen koulun täydennettäväksi. Mutta kun minäkin tästä huolimatta lämpimästi ja hartaasti olen odottanut tyttökoulun perustamista kaupunkiimme, kun olen kehoittanut muita panemaan siihen lapsensa sekä siinä omille tyttärilleni pyytänyt sijaa, tunnen itseni velvoitetuksi julkilausumaan ajatukseni tyttökoulun merkityksestä ja sen tarkoituksen ehdoista".

"Mitä pitemmälle ihmiskunta edistyy sivistyksessä, sitä suuremmiksi kasvavat eri säätyjen, perheiden, perheenjäsenten ja sukupuolien välisten sivistysasteiden eroavaisuudet. Tämä on tosiseikka. Mutta miten oudoilta sanani sitten kuulunevatkin, täytyy minun sanoa: juuri tämä on onnellisen perhe-elämän kuolema ja hauta. Kun tähän vielä tulee, että se, jota sanotaan sivistykseksi, sisältää suuret määrät raakuutta, siltä kun puuttuu totuuden sisällistä yhtenäisyyttä, rakkauden elämää, pyhyyden rajoitusta, siveellisyyttä päämääränään, ja kun sitä sentähden käsitetään eri tavalla ja se muodostuu pääsuunnissaan elämän tärkeimpiin kysymyksiin nähden toisistaan jyrkästi eroaviksi katsantotavoiksi, niin on luonnollista, että kodin elämän tosi yhtenäisyys, sopusointu ja rauha käyvät yhä harvinaisemmiksi niissäkin säädyissä, jotka edellä muiden nimittävät itseään sivistyneiksi. Jos perhe-elämää, tätä inhimillisen yhteiskunnan ensimmäistä ja välttämättömintä perustusta ja perusehtoa todella tahdotaan vapauttaa raakuuden sille tuottamista vammoista, jos mielitään palauttaa sen rauha ja saada sitä vastustamattomalla sisällisellä voimallaan vaikuttamaan isänmaahan, valtioon ja kirkkoon, täytyy ennenkaikkea kasvatuksen ja itse sivistyksen, raakuudesta vapautettuna, palata totuuden yhtenäisyyteen ja ainakin jossain määrin suurempaan sopusointuun sivistysmäärään nähden. Mutta kun ajan sivistyksen monenkaltaiset opintuulet yhä enemmän murtavat tämän yhtenäisyyden perustuksia ja niitä hävittävät, ja koulusivistyksen jättiläisedistyminen yhä enemmän suurentaa mies- ja naissivistyksen välistä juopaa, pidän tyttökoulua oikeutettuna pakkopuolustuksena perheen suojelukseksi. Toiminnallaan tarkoittaen sisällistä yhtenäisyyttä ja tasapainoa, on se elinvoimaisesti ja terveellisesti vaikuttava perheen totuuden ja mahdin s.o. sen todellisen aatteen ylläpitämiseksi". [J. I. Berghin Kuopion tyttökoulun vihkiäisissä 2/9 57 pitämän puheen konsepti.]

Kuopion tyttökoulu oli perustettu "virkamiesten ja muiden sivistyneiden vanhempien tyttäriä varten". Säätyrajoitusten puitteissa liikkuu vielä Berghinkin puhe. Mutta joka tapauksessa se todistaa, että kysymys naissivistyksen korottamisesta oli saanut kannatusta herännäisyydenkin edustajissa. Sitäpaitsi olivat muuallakin asuvat heränneet -- ensimmäinen lienee ollut Jaakko Vegelius -- alkaneet panna tyttärensä tyttökouluihin. Mutta yleistä kannatusta nämä oppilaitokset eivät suinkaan näissä piireissä osakseen saaneet. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin toistupalaisuuteen kuuluvat henkilöt monessa paikoin kovin vikoilivat niitä heränneitä, jotka antoivat tyttäriensä käydä julkisissa kouluissa. Syynä oli tämän suunnan jyrkkä vanhoillisuus, joka ei sallinut pienintäkään poikkeusta liikkeessä vakaantuneista tavoista, sekä pelko, että heränneetkin tytöt julkisessa koulussa tulisivat turhamielisiksi ja maailmallisiksi. Niinkuin olemme nähneet, oli tämä suunta saanut jalansijaa Kuopionkin heränneissä säätyläisissä. Sitä enemmän tunnustusta ansaitsee se itsenäinen kanta, jolle Bergh kysymyksessäkin olevaan asiaan nähden asettui.

Berghin monenkaltaisia toimia ja niiden aiheuttamia vaivoja lisäämään liittyivät suuret rahahuolet. Hänen velkakuormansa kävi vihdoin niin raskaaksi, että hän vuoden 1860 lopussa alkoi tuumia vararikkoa [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 1/1 1861.]. Talouttaan parantaaksensa sekä päästäksensä varsinaista papinvirkaa hoitamaan oli hän v. 1857 hakenut avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa Limingassa. Valitusten tähden suoritettiin vaalisaarnat vasta 1860. Eräs toinen hakija sai enimmät äänet. Eroitus hänelle ja Berghille annetun äänimäärän välillä oli kuitenkin mitättömän pieni, niin että muutamat seurakuntalaiset heti alkoivat tuumia valitusta. Tästä kirjoitti Bergh veljelleen: "He aikovat aloittaa uutta riitaa saadakseen minulle jonkun äänen enemmän, mutta heillä ei ole siihen laillista syytä. Siten vain jatkuu turha juttu. Minä: en enää ajattele tätä enkä muutakaan kirkkoherrakuntaa. Olen saanut tarpeeksi tästä yhdestä hakemuksesta ja tuosta koko elämäni ajan kestävästä Egyptin lihapadoille ikävöimisestä. Eihän ole niin helppoa heittää pois koko elämänsä pyrkimystä, mutta kyllä huomaan, etten enää kelpaa papiksi tai pastoriksi, jos en muuksikaan". Jo oli Bergh melkein päättänyt toteuttaa tuumansa vararikosta, kun hän sai tietää, että senaatti oli ratkaissut liminkalaisten valituksen hänen edukseen (1861). [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/2 61.]

Bergh oli erinomaisen toimintahaluinen mies. Niinpä hän suuresta työtaakastaan ja taloudellisista vaikeuksistaan huolimatta 1859 vuoden lopussa veljensä J. F. Berghin kehoittamana alkoi tuumia hengellisen lehden perustamista. Tästä hankkeesta hän kuitenkin luopui "rajoitetun aikansa" tähden sekä "sen alituisen orjuuden takia", jonka tämmöinen toimi olisi tuottanut. Sitäpaitsi pelkäsi hän rettelöitä tuomiokapitulin puolelta. Sensijaan näkyy hän ryhtyneen kirjoittamaan "Kirkkohistoriallisia elämäkertoja", toivoen semmoisista hyötyä kansalle [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/12 59.]. On valitettavaa, ettei kuitenkaan tästäkään tuumasta mitään tullut eikä ylimalkaan muistakaan hänen suunnittelemistaan kirjallisista töistä.

Yksi Berghin kynän tuote näiltä ajoilta kuitenkin löytyy: hänen kontrahtikokouksessa Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämänsä esitelmä _"Hos hvem finnes den Heliga Ande"?_ (Kenessä on Pyhä Henki?), joka esitelmä samana vuonna painettiin. Niin lyhyt kuin tämä kirjanen onkin -- se sisältää vain 28 sivua -- ansaitsee se mitä suurinta huomiota. Niinkuin ennen (I, 3-4, III, 134-135) olemme huomauttaneet, teroittaa tämä kirja elävän, Pyhän hengen synnyttämän, persoonallisen kristillisyyden välttämättömyyttä jokaiselle, joka toivoo pelastuvansa, samalla kun se rakkaudella muistuttaa Jumalan etsivän armon ihmeistä isiemme maassa. Oivallisella tavalla tukevat tässä esityksessä toisiaan kristinuskon objektivinen ja subjektivinen puoli puhtaasti lutherilaisessa hengessä. Todistukseksi lainaamme tähän otteen. Huomautettuaan, miten Jesus Jumalan ja ihmisten hylkäämänä yksinään taistelee Golgatan ristillä, huudahtaa Bergh: "Eikö sitten koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka tänä painavana hetkenä, jolloin hän vuodattaa verensä maailman syntien sovinnoksi, tahtoisi riippua hänessä ja tunnustaa hänet Herrakseen"? Ja hän jatkaa: "Kiitos Jumalan, että toki yksi löytyy! Häntä tulee ihmiskunnan pitää edustajanaan ja esikuvanaan, jonka kaltaiseksi sen tulisi pyrkiä. Tämä ainoa on Jesuksen kera ristiinnaulittu pahantekijä. Hän riippuu siinä kuolemantuskissa; mutta hän ei tunne vain ruumiinsa repiviä tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden tähden hän on tuomittu kuolemaan, ja tuntien sekä tunnustaessaan nämä syntinsä antautuu hän nöyrästi sen rikoksentekijän-kuoleman alaiseksi, jonka hän tietää ansainneensa. 'Me tosin kärsimme oikeutta myöten', lausuu hän rikostoverilleen, 'sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat'. Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, jolla hän löytää ja näkee itsensä synnissään ja velassaan, tuo katse se on, joka avaa hänen nähtäväkseen Jesuksen kunnian ristillä; se katse antaa hänelle käsityksen Jesuksesta, joka jää kaikilta muilta suljetuksi. Hän se on, joka puhuttelee ristiinnaulittua ja kirouksen alaista Herraksi ja tunnustautuu hetkenä, jolloin Jesus on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, hänen ijankaikkiseen valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi käsittää, millä tavoin tunnustautuminen Herralle Jesukselle meissä on syntyvä, jos se on kehittyvä lujaksi ja pysyväiseksi. Samalla totuudelle alttiilla ja suoralla katseella, kuin tuo pahantekijä, tulee meidän katsella syntejämme eikä ylimalkaisesti vain, vaan tarkkaan ja suoraan kohti, kuni hän, mutta sen uhalla tyyneesti ja nöyrästi, niinkuin näemme hänen tekevän, vastaanottaa kaikki paha, joka meitä kohtaa ja jonka alaisina kärsimme, oikeudenmukaisena ja luonnollisena rangaistuksena. Jos se katse meille avautuu, jos harjoitamme tuota totuuden tekoa itseämme kohtaan, niin käsitämme myöskin Jesuksen hänen alentumisessaan, silloin näemme myöskin juuri hänen Jumalan hylkäämässä ja kirouksen alaisessa tilassaan hänen viattomuutensa ja vanhurskautensa, hänen rakkautensa ja laupeutensa, jolla hän ottaa hoitaaksensa meidän asiamme alentumalla syvimpään onnettomuuteemme ja tehden itsensä aivan meidän kaltaiseksemme, jotta meillä olisi hänet aivan läheisyydessämme, niinkuin hänen kera ristiinnaulitullakin oli, jotta meillä, kun tunnemme kaikkien meidät hyljänneen, olisi yksi, joka on yhtä lähellä meitä, kuin me itse. Silloin ei meidän tarvitse tuijottaa eteenpäin eikä taaksepäin, ei hakea hänen kunniaansa maailman edestä eikä hänen kirkkauttaan taivaista, vaan hänen kunniansa on säteilevä meille tuosta synkästä rististä, ja tämä risti on meidän henkemme nähtäväksi muuttuva taivaalliseksi ja kukistumattomaksi valtaistuimeksi, jonka Jesuksen ijankaikkinen rakkaus on pystyttänyt itsellensä keskellä maailmaa, ja tämän valtaistuimen edessä saamme polvistua ja palvoen rukoilla pyhässä luottamuksessa ja autuaallisessa ilossa. Silloin on tunnustuksemme 'Jesus on minun Herrani, joka minut kadotetun ja tuomitun ihmisen on verellänsä lunastanut' tosi. Eikä ole tämä tunnustus enää ulkoa opittu sana vain, se ei enää ole järkesi ajatuksia eikä sydämesi liikutuksia, vaan se on Pyhän hengen teko ja sana, joka voimallaan täyttää koko sisällisen ihmisesi, koko järjellisen olemuksesi ja joka sinussa korottaa ja ylentää hänet, joka alensi itsensä hamaan ristin kuolemaan, kaiken Herraksi ja pääksi taivaassa ja maan päällä" [J. I. Bergh, Hos hvem finnes den Heliga Ande? siv. 17-18.].

Siinä tilaisuudessa, jossa nämä sanat ensin lausuttiin, oli vain muutamia Berghin hengenheimolaisia saapuvilla, mutta kaikki läsnäolijat tunnustivat yksimielisesti, ettei mikään puhe milloinkaan ollut tehnyt heihin niin syvää vaikutusta [Kert. rovasti J. T. Dahlström.]. Epäilemättä onkin tämä esitys puhtaasti uskonnolliselta kannalta arvosteltuna XIX:n vuosisadan herännäisyyden paras jälkimaailmalle säilynyt kirjallinen selostus uskonelämän synnystä ja sen kasvamisesta Pyhän hengen koulussa.

* * * * *

Iisalmessa oli heränneitten luku vielä 1850-luvun loppuvuosinakin jokseenkin suuri, jos kohta väsymystä ja lamautumista täälläkin selvästi näkyy. Muutamia heränneitä pappeja seurakunnassa kyllä oli -- Klas Veisell (III, 502), joka v. 1854 pääsi Lapinlahden kappeliseurakunnan kappalaiseksi, sekä emäseurakunnan kappalainen ennen (III, 212) mainittu A. Vahlberg (1853-56) -- mutta uusia herätyksiä ei heidän kauttansa syntynyt. L. J. Niskasen kuoleman jälkeen ei johtomieheksi kykenevää maallikkoakaan löytynyt. Näin ollen on hyvinkin luonnollista, että Iisalmen heränneet olivat pahoillaan, kun heidän harras toivonsa saada J. F. Bergh kirkkoherrakseen ei toteutunutkaan. Niinkuin ennen (III, 492) on mainittu, sai tämä kyllä vaalisijan seurakunnan v. 1851 avonaiseksi tulleeseen kirkkoherranvirkaan, ja kun hän vaalissakin sai useimmat äänet, oli jo totuttu siihen ajatukseen, että tuo Paavo Ruotsalaisen likeinen ystävä ja Savon herännäisyyden kokenut johtomies väleen tulisi sytyttämään Herran sammuvaa tulta Iisalmessa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Toinen nimitettiin virkaan. Kun vasta mainittu A. Vahlberg v. 1856 siirtyi kappalaiseksi Pieksämäelle, toivoivat Iisalmen heränneet saavansa samanmielisen papin hänen sijalleen. Semmoinen olikin vaalissa, mutta hän ei saanut seurakunnan kutsumusta [Paimenmuisto; Oulun tuomiokapitulin arkisto.].

Näiden Iisalmen heränneitten pettyneiden toiveiden johdosta kirjoitti Jonas Lagus muutamalle sikäläiselle ystävälleen: "Vaalit Iisalmessa ovat nyt päättyneet, ja Jumala itse vaalit niin johdattanut. Puhdistaaksensa pientä joukkoaan Iisalmessa kuonasta, ei kyllä Jumala ole antanut heidän saada n.k. herännyttä pappia, jonka hartioilla ja opetuksella saisivat levätä. Herra tahtoo, että te eläisitte yksin Jesuksesta Kristuksesta, elävästä Jumalan pojasta -- hänen kauttansa, joka on Isänsä oikealla puolella ja kaitsee teitä kuin paimen sekä antaa teille joka päivä syötäväksi itsensä, joka on elämän leipä. Uskon varmasti, että tämä on ollut laupiaan Vapahtajan tarkoitus heikkoutenne tähden, ettette enää antaisi ihmisten itseänne hurmata, vaan harjoittelisitte ja oppisitte ahkerammin katsomaan Jumalan karitsaan ja pyytämään häneltä öljyä lamppuihinne ja siten odottamaan hänen tuloaan. Ylimmäinen pappinne saa silloin kunnian teiltä, ja hän kyllä antaa teille kaikki, kaikki, mitä tarvitsette. Iloitkaa ja riemuitkaa, kun tämän ymmärrätte, ja ruvetkaa ahkerammin lähettämään köyhä ikävänne hänen tykönsä, jonka yksin tulee olla teille kaikki kaikessa ja siksi jäädä. Karkoita rohkeasti pois se epäuskon tuuma, että Jumala olisi hyljännyt Iisalmen. Pois se! Se häpäisee Kristuksen määräämätöntä rakkautta. Herra elää vielä ja yhä eteenpäinkin Iisalmessa, eikä kukaan saa reväistyksi hänen kädestään niitä harvoja, jotka häntä etsivät" [Laguksen kirje muutamalle ystävälleen Iisalmessa 22/4 57 (Evankeliumin ääni siv. 255).].

Miten oikeita ajatuksia tämä kirje sisältääkin ja kuinka oikeutettu varsinkin se huomautus oli, että heränneet liiaksi olivat riippuneet johtajistaan, niin näkyy selvästi, että Laguksen ajatukset herännäisyyden tulevaisuudesta olivat menneistä ajoista paljon muuttuneet. Suurta liikettä hän ei enää toivo syntyvän, eikä hän Iisalmenkaan heränneistä puhuessaan tarkoita muita, kuin niitä harvoja, jotka olivat omistaneet hänen katsantotapansa, ja joiden hän luuli kilvoittelevan ikävöivän uskon kilvoitusta. Sen hän tiesi, ettei Vilhelm Niskasella näillä seuduin kannatusta ollut, mutta hän piti suurinta osaa Iisalmen heränneistä uneliaisuuteen sortuneina ja siten Herrasta luopuneina.

Vanhoista, entisinä aikoina huomatuista heränneistä eli näillä tienoin vielä Juhana Poikonen (III, 221). Lapinlahdelta, missä hän asui, seurasi hän tarkkaan herännäisliikkeen vaiheita näillä mailla, mutta vähän vaikutusvaltaa hänellä tuntuu olleen. "Täällä Iisalmessa", kirjoittaa hän J. F. Berghille, "ovat jotkut koettaneet seurata entistä Paavon järjestystä, vaikka huonosti. Mutta paljon on eriseuraisuutta ilmaantunut nykyisinä aikoina. Riitoihin emme ole paljon sekaantuneet, emme puheilla emmekä kirjoituksilla". Kirjeessään -- se on kirjoitettu joulukuussa 1860 -- valittaa Poikonen, että "kaikki vanhat ystävät sekä Iisalmessa, Nilsiässä sekä muissakin pitäjissä ovat kuolleet" lisäten: "Mitä Herra aikoo minun suhteeni, kun antaa minun niin kauan elää, kaikki minua nuoremmat kun kuolevat"? Huomiota ansaitsee etenkin se seikka, että hän poismenneistä vanhoista ystävistä erittäin mainitsee Vilhelm Niskasen, jonka kuolemasta hän vasta oli saanut tiedon. On kehoittavaa kuulla hänen tällä tavoin puhuvan tuosta kerettiläiseksi julistetusta Kalajoen-varren heränneitten johtomiehestä, jonka suhteesta esim. Lagukseen hän herännäisyyden vaiheiden tarkkana seuraajana epäilemättä oli kuullut hyvinkin ankaria arvosteluja. -- Kirjeensä lopussa puhuu Poikonen Iisalmen vasta alkaneesta "uudesta herätyksestä", sanoen toivovansa, että "tämä uupunut ja untunut seurakunta uudistuisi". Näitä sanoja tukee sekin seikka, että Iisalmen heränneet näinä aikoina alkoivat yhä useammin kokoontua L. J. Niskasen pojan _Juhani Niskasen_ omistamaan Koljonvirran luo vasta perustamaan, _Virrantalo_ eli _Niskala_ nimiseen uudistaloon, 2 km. matkan päähän kirkolta. Varsinkin lauvantai-iltoina kuului sieltä virrenveisuuta. Näistä ajoista alkaen alkoi myöskin mainittu Juhani Niskanen, joka oli syntynyt v. 1826, vähitellen kohota seudun heränneitten johtomieheksi.

Iisalmen herännäisyysliikkeessä näinä aikoina huomattavaa suurempaa eloisuutta todistaa sekin, että seurakunnassa v:sta 1859 vaikutti lahjakas, samana vuonna papiksi vihitty _Henrik Kustaa Teodor Brofeldt_. Heränneestä kodista lähteneenä -- hän oli P. J. F. Brofeldtin poika -- sekä Kesälahdella ja Nurmeksessa, joissa seurakunnissa tämä oli pappina toiminut, oli hän lapsena ja nuorukaisena likeisesti tutustunut herännäisyyteen, ja samaa katsantotapaa oli häneen istuttanut J. I. Bergh, jonka oppilaana hän Kuopion lukiossa oli ollut. Papiksi tultuaan määrättiin Brofeldt Lapinlahden heränneen kappalaisen Klas Weisellin apulaiseksi, antautuen alusta alkaen ahkeraan ja tunnolliseen työhön elävän kristillisyyden elvyttämiseksi seurakunnassa [Juhana Poikosen kirje J. F. Berghille 22/12 60; kert. Julius Tenhonen y.m.; Hengellinen Kuukauslehti 1895 s. 257; Teologinen Aikakauskirja 1914 s. 155-56.].

* * * * *

Kiuruvedenkin heränneissä syntyi 1850-luvulla jonkunlainen tuvanjako. Tämä ei kuitenkaan ole missään muussa yhteydessä samaan aikaan Kalajoen-varrella alkaneen hajaannuksen kanssa, kuin että muutamat henkilöt täälläkin Laguksen ystävien tavoin alkoivat vikoilla heränneitten parannusta ja vaatia kilvoittelevan uskon tuntomerkkejä. Vikoilijoista oli huomatuin _A. Kokko_, joka v. 1856 alkoi esiintyä jonkunlaisena hengellisenä neuvonantajana seurakunnassa. Vaikka J. J. Rahm, joka edelleen oli kappalaisena täällä, osaksi oli samaa mieltä kuin Kokko, hän kun itse yhtä hartaasti kuin ennenkin taisteli elävän kristillisyyden puolesta, ei hän esiintymisellään millään tavoin tukenut heränneissä sanankuulijoissaan syntyvää hajoittavaa erimielisyyttä, vaan koetti sitä päinvastoin painaa alas. Paljon hän ei liikkunut seuroja pitämässä, mutta heränneet kävivät usein hänen luonaan sielunsa asioista neuvottelemassa. Kaikille, jotka vikoilevassa mielessä häneltä kysyivät, kumpiko suunta oli oikeassa, kumpiko väärässä, hän vain vastasi: "katsokaa ettette itse mene väärään". Ja vaikka hän pitikin Kokon kantaa oppiin nähden muutamissa kohden puhtaampana kuin häntä vastustavien katsantotapaa, varoitti hän ystäviään ehdottomasti luottamasta tämän opetuksiin. -- Miten sekaviksi herännäisyyden asiat tässä osassa maata muutoin olivat käyneet, näkyy siitäkin, että Kokon johtamia heränneitä Kiuruvedellä kutsuttiin _uusiksi_ heränneiksi, vaikka he olivatkin Laguksen edustaman suunnan likeisiä hengenheimolaisia, ja tämä suunta Pohjanmaalla jyrkästi väitti yksin edustavansa _vanhaa_ herännäisyyttä ja siellä monesti muiltakin sai tämän nimen [Kert. Aappo Lämsä, Eero Lämsä y.m. Kiuruvedellä, J. Schwartzberg; Wilh. Malmivaara, "Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa" s. 104.]. Viimemainittukin seikka todistaa, että Kiuruveden herännäisyysliike, joka menneinä aikoina oli ollut yhdyssiteenä Pohjanmaan ja Savon heränneitten välillä, ei enää ollut yhteydessä kummankaan kanssa, vaan jäi eristettyyn asemaan, samoinkuin useampien muidenkin seutujen herännäisyys viimemainitussa maakunnassa.

* * * * *

Nilsiässä tapaamme vielä 1850-luvun loppupuolella Paavo Ruotsalaisen ystävän K. B. Sarlinin, joka täällä toimi herännäisyyden hengessä vuoteen 1858. Muita senmielisiä pappeja ei seurakunnassa löytynyt, ja sikäläinen liike, joka, niinkuin ennen (III, 491) on mainittu, jo ennen Ruotsalaisen kuolemaa oli alkanut ilmaista huomattavaa heikkenemistä, lamautui lamautumistaan. Samoin kävi Maaningan herännäisyydenkin, vaikka sielläkin toimi herännyt pappi, E. Saurén (1852-58). Suurempaa eloisuutta huomaamme sitävastoin Suonenjoella, jos kohta täälläkin selvästi näkyy, että liikkeen henkinen voima on vähenemässä. Oppiriitoja ei sikäläistenkään heränneitten piirissä ilmaannu, mutta sensijaan alkaa erimielisyys johtomiehiin nähden häiritä heidän sopuaan. Pentti Korhosta (III, 491) vastustamaan ja joukkoa itselleen kokoamaan nousi puhujana lahjakas _Paavo Jalkanen_, alussa kyllä salaa, mutta kasvavalla menestyksellä. Suurissa seuroissa hän ei vielä 1850-luvulla koskaan esiintynyt, vaan ainoastaan siellä täällä syrjäkylissä, mutta Suonenjoen heränneet alkoivat mieltyä hänen puheisiinsa sekä vähitellen vieraantua vanhasta, vaatimattomasta johtomiehestään. Täten syntynyt erimielisyys tuli muutamia vuosia myöhemmin selvästi näkyviin [Kert. (1896) W. Suhonen y.m. Suonenjoen vanhat heränneet.].

* * * * *

Pieksämäen herännäisyysliikettä johti vielä 1850-luvun loppuvuosinakin samalla lämmöllä ja innolla kuin ennenkin V. J. Majander (III, 495). Vaikka hän edelleen oli vain ylimääräisenä pappina seurakunnassa, jommoisena hän siellä toimi, vuoteen 1861, esiintyi hän pitäjän säätyläistenkin pidoissa, pappilassa y.m. jyrkästi pietistisessä hengessä, saaden näissäkin piireissä yhä enemmän kannatusta. Ei näy seurakunnan kirkkoherrakaan J. F. Homén häntä estäneen, vaikkei hän kuulunutkaan heränneisiin. Apua pyrinnöissään sai Majander A. Wahlbergilta, joka v. 1856 Iisalmesta siirtyi Pieksämäen kappalaiseksi. Siksi voimallista ja hedelmällistä oli Majanderin työ elävän kristillisyyden juurruttamiseksi seurakunnassa, että sikäläinen liike vielä 1850-luvun lopussa oli yhtä eloisa, ehkä vielä eloisampikin kuin ennen. Vielä vuonna 1858 laskettiin heränneitten luku 1/10 osaksi koko seurakunnasta. "Kerettiläisiksi" heitä maailma edelleen nimitti, pitäen heitä tarkasti silmällä. Ulkonaisestikaan nuhteetonta kaikkien elämä ei kuitenkaan näy olleen, koska sitä sanomalehdissäkin vikoilijat moittivat [Paimenmuisto; kert. Hanna Cautón, Helene Tavast y.m.; Suometar 1858 n:o 26.].

* * * * *

Uutta elinvoimaa sai näiden seutujen herännäisyys, kun J. F. Bergh v. 1857 pääsi Rantasalmen kirkkoherraksi. Yhtä väsymättömällä innolla kuin Jaakkimassakin ryhtyi hän uudessa seurakunnassaan jatkamaan siunauksesta rikasta paimentyötään. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sikäläisessä herännäisliikkeessä alkoi näkyä entistä eloisampi leima. Rantasalmelaistenkin täytyi taipua siihen tarkkaan järjestykseen ja perusteelliseen uskonnon opetukseen, jolla Bergh Nurmijärvellä ja Jaakkimassa oli koettanut johdattaa sanankuulijoitaan Jumalan sanan tuntemiseen. Kinkereillä kutsui hän seurakuntalaiset perhekunnittain esille, tutki tarkasti heidän lukutaitoaan ja uskonnollista käsitystään sekä teroitti vakavasti jokapäiväisen sananharjoituksen tarpeellisuutta. Lapsia kuulusteltiin eri huoneessa. Hartauden herättäminen ja sydämen uskon synnyttäminen oli kuitenkin näissäkin tilaisuuksissa Berghin päätarkoituksena. Kuulustelujenkin aikana lausui hän tuon tuostakin herättäviä ja uskonelämää ravitsevia sanoja, jotka painoivat hänen kinkereihinsä hartauskokousten leiman. Sentähden saapuivatkin seurakuntalaiset kernaasti näihin tilaisuuksiin. Joka ei tullut, sai tyytyä siihen, että hänet kutsuttiin "jälkikylän lukuihin", joita pidettiin sunnuntaisin kirkossa. Huonoille lukijoille kesti näitä "lukuja" koko kesän.

Varsinkin juhlapäivinä kokoontui Rantasalmen pappilaan Berghin aikana paljon kansaa, ei ainoastaan hänen omasta seurakunnastaan, vaan muualtakin. Kesällä tultiin veneillä suurissa joukoissa Kerimäeltä, Säämingistä, Joroisista y.m. hyvissä ajoin tuota kuuluisaa saarnaajaa kuulemaan; jo lauvantai-iltana kaikui Rantasalmen pappilan riihistä ja ladoista heränneitten veisuu. Jumalanpalvelus kirkossa oli juhlallista. Sitä nostamassa ja elähyttämässä oli paitsi Berghin särkevät puheet kaunis veisuu, minkä tuo väsymätön paimen täällä, samoin kuin Jaakkimassakin, sai kehitetyksi neliääniseksi. -- Ahkerasti piti Bergh hartausseuroja Rantasalmessakin, ja näihin tilaisuuksiin kokoontui paljon heränneitä ulkoseurakunnistakin.

Niinkuin olemme nähneet, koetti Bergh uudelleen solmia yhteen Savon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten näinä jaon aikoina toisistaan vieraantuneet joukot. Tämä osoittaa, että hän piti liikkeen säilymistä tärkeänä, jos kohta hän vuosien kuluessa olikin tullut vakuutetuksi siitä, että muutamat kohdat siinä kaipasivat korjaamista. Samalla kannalla oli J. I. Berghkin, sillä eroituksella kuitenkin, ettei tämä näy uskoneen näiden veljensä uniooniyritysten voivan tuottaa toivottua tulosta. Epäilemättä oli tämä arvostelu oikea. Se kova seulomisen aika, jonka alaiseksi herännäisyys kaikkialla maassa oli joutunut, oli saanut aikaan, etteivät Savon ja Pohjanmaan heränneet silloisen sukupolven aikana enää voineet tuntea toisiaan saman hengen lapsiksi, vaan vikoillen epäilivät toisiaan. Mikäli asia koskee Savon herännyttä kansaa, ei tämä, niinkuin jo ennen on huomautettu, tästä erimielisyydestä paljon tietänyt, mutta sen puolen papistossa tuo tietoisuus vuosi vuodelta kävi yhä varmemmaksi. Sitä ei voinut J. F. Berghinkään sovinnollisuuteen kehoittava mieli saada estetyksi, ja hänkin luopui ennenpitkää kysymyksessä olevista yhteenliittämishankkeistaan. Paitsi yleiskirkollisiin kysymyksiin, joita hän näinä aikoina ahkerasti pohti, kohdisti hän sensijaan valvovan huomionsa Savon herännäisyysliikkeeseen. Johtajaksi hän ei pyrkinyt ja hän oli liian vähän puoluemies siksi sanan tavallisimmassa merkityksessä oikein sopiakseenkaan, mutta hänen vaikutuksensa Savon heränneisiin sekä muihinkin ihmisiin, jotka kuulivat hänen puheitaan tahi joutuivat yksityisesti tekemisiin hänen kanssaan, oli suuri. J. F. Bergh on tuntuvammin ja laajemmalta kuin kukaan muu seurakunnanopettaja tämän maakunnan kansaan juurruttanut Paavo Ruotsalaisen uskonnollista katsantotapaa ja estänyt tätä katsantotapaa yksipuolisuuksiin kehittymästä.

Liikkeen huomatuimpien talonpoikien kanssa oli Bergh ahkerassa kirjeenvaihdossa, ja tämä kirjeenvaihto osoittaa, miten avomielisesti viimemainitut saattoivat häntä lähestyä. Niinpä kirjoittaa esim. Juhana Poikonen hänelle v. 1860: "Vieläkö rovasti niin moninaisten muutosten alla, jotka teitä ulkonaisesti ovat kohdanneet, pysyy siinä yksinkertaisuudessa, johon Herra teidät kutsui? Rikkaus, kunnia ja hyvät päivät ovat ulkonaisesti osaksenne tulleet; nämä ovat itsessään hyviä, mutta ne vieroittavat pois ainaisesta likeisestä kanssakäymisestä elämän Herran kanssa, ellei jokahetkinen uudistus ja sisällinen kesti, joka on alituinen armon hengen vaikuttama sisällinen turmeluksemme näkeminen, saa pakoittaa alinomaisella ikävöimisellä armonistuimen tykö. Kuta ahkerammin ollaan sydämen sisällisessä tunnossa, sitä enemmän puutokset näkyvät, sitä haikeammin täytyy valittaa ja sitä köyhemmiksi aina tullaan." [Juhana Poikosen ennen mainittu kirje J. F. Berghille 22/12 60.].

Miltei lukemattomat ihmiset, säätyläiset ja talonpojat eri osista maata, varsinkin Savosta ja Karjalasta, tulivat Rantasalmeen Berghiltä hengellisissä asioissa neuvoa saamaan, ja tuskin kenenkään tarvitsi hänen luotaan neuvotonna palata. Tuon valistuneen ja väsymättömän sielunpaimenen rikas kokemus ja lämmin ihmisrakkaus riittivät kaikille. Ja yhtä altis oli hän vastaamaan niihin moniin kirjeisiin, joihin sielunsa tilasta murheelliset, säätyhenkilöt niinkuin talonpojatkin, häneltä vastausta pyysivät [Berghin kirjekokoelma.].

* * * * *

Niinkuin ennen (III, 495-496) on mainittu, oli Kerimäen ja Säämingin herännäisyys vielä 1850-luvun alussa verraten eloisaa. Turhaan eivät Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko jatkaneet siunauksesta rikasta työtään viimemainitussa seurakunnassa, ja huomattava on niinikään, että heidän vaikutuksensa ulottui naapuripitäjiinkin, varsinkin Kerimäelle. Vielä tärkeämpänä tekijänä näiden seutujen herännäisyysliikkeen säilymiselle oli se seikka, että sikäläiset heränneet usein kävivät Berghiä Jaakkimassa kuulemassa ja häneltä ohjausta ja neuvoja saamassa. Näinä väsähtämisen ja hajaannuksen aikoina kehoitti tämä sanoillaan ja esimerkillään uuteen kilvoitukseen, teroittaen varsinkin veljellisen rakkauden suurta käskyä. Vielä tuntuvammaksi kävi Berghin vaikutus näiden seutujen heränneisiin, hänen muutettuaan Rantasalmelle, minne matka oli paljon lyhempi kuin Jaakkimaan. Mutta että suurten herätysten aika näilläkin seuduin oli loppumassa, sitä ei Berghinkään herätyshuuto voinut estää.

* * * * *

Mikkelinkin herännäisyydessä ilmaantuu 1850-luvun loppupuolella samaa väsähtymistä, kuin muussakin Savossa. Niinkuin olemme nähneet (III, 507-512), kantoi sikäläinen herännäisyys ylimalkaan renqvistiläisyyden leimaa, vaikka se oppi-isään nähden asettuikin vapaammalle, raamatun auktoriteettia jyrkästi teroittavalle kannalle. Ainakin koskee viimemainittu huomautus seudun heränneitten etevintä johtomiestä Salomon Häkkästä. Luotettavimpana opettajanaan viimemainittukin Renqvistiä edelleen kunnioittaen muisti. Ja samaa ajattelivat hänestä seudun muutkin rukoilijat. Todistuksena on muunohessa mikkeliläisen _Paavo Närväsen_ hänelle 1858 kirjoittama helläsydäminen kirje [Akiander VII, 263.].

Paavo Ruotsalaisen hengenheimolaisia näillä seuduin ei enää pitkiin aikoihin ollut löytynyt nimeksikään. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt Mikkelin heränneitä jyrkästi tuomitsemasta Savon herännäisyyden johtajaa ja hänen oppiansa. Tietysti olivat Renqvistin kirjat, joita täällä edelleen ahkerasti luettiin, näissäkin rukoilijoissa ylläpitäneet tuota vanhaa, Savon herännäisyyden eri suuntien välistä vikoilemishalua. Paavo Ruotsalaisen moitittava esiintyminen Margareetta Högmania vastaan Toholahden markkinoilla (II, 326-327) eli sitäpaitsi vielä kaikkien tämän seudun vanhempien heränneitten muistossa, ja nuoremmatkin muistivat Pieksämäen ja Haukivuoren heränneitten outoa esiintymistä myöhempinä aikoina, jolloin nämä vielä suurissa joukoissa saapuivat Mikkelin markkinoille, puhuen kielillä ja kiittäen "ukon" oppia. Seurauksena oli, että Ruotsalaisen oppia pidettiin mitä vaarallisimpana eksytyksenä ja sen tunnustajia miltei riivattuina synnin palvelijoina. Suomen herännäisyydessä vallitseva yleinen hajaannus ei ollut omiaan juopaa supistamaan. Sitävastoin on omituista, etteivät tämän puolen heränneet, johtomiehiä tietysti lukuunottamatta, paljonkaan tunteneet Hedbergin oppia eivätkä sen herännäisyyttä vastaan synnyttämää taistelua. Eivät olleet Renqvistin kiivaat riitakirjatkaan evankeelisen suunnan perustajaa vastaan kääntäneet näiden seutujen heränneitten huomiota tuohon.

Omituinen ilmiö Mikkelin herännäisyydessä on, että seudun hartausseurat 1850-luvun lopussa olivat hävinneet melkein sukupuuttoon. Vasta-heränneet ja sielunsa tilasta levottomiksi joutuneet kokeneemmatkin kävivät kyllä usein "vanhojen", luotettujen kristittyjen luona saadakseen neuvoa ja ohjausta, ja joskus saattoi sattua, että useampikin samalla hetkellä saapui saman neuvojan luo, mutta yhteisiä seuroja ei syntynyt. Löytyipä niitäkin heränneitä, jotka arvelivat tuommoista toisilta neuvoa etsimistä sielun asioissa tarpeettomaksi, koska "sen tiedon kylissä juoksematta kyllä saapi raamatusta ja muista hengellisistä kirjoista". Ja kuitenkin vallitsee näiden seutujen kokeneissa kristityissä sama uskonnollinen katsantotapa ja välit ovat muussakin suhteessa hyvät. Ei siis kateus eivätkä muut itsekkäät pyyteet ole syynä tähän ilmiöön, vaan ilmeisestikin väsymys, joka ennustaa perikatoa Mikkelin herännäisyysliikkeelle semmoisena. Mutta näinäkin aikoina vaikutti se suolana laajoissa piireissä ja painoi vakavan leiman näiden seutujen uskonnolliseen katsantotapaan.

Mikkelin seudun herännäisyydelle ominaista oli, niinkuin ennen (II, 218) on mainittu, raamatun ja muun uskonnollisen kirjallisuuden ahkera viljeleminen. Varsinkin liikkeen huomatuimmat henkilöt lukivat paljon, eivätkä suinkaan yksinomaan uskonnollista kirjallisuutta. Ehkä juuri tämä seikka aiheutti lainakirjaston perustamisen Mikkeliin jo v. 1856. Kolme vuotta myöhemmin löytyi tässä kirjastossa seuraava määrä kirjoja: uskonnollista kirjallisuutta 108, historiallista 33, kaunokirjallisuutta 54, "lukemista rahvaalle" 74 sekä maanviljelystä käsittelevää kirjallisuutta 17 nidosta [Suometar 1854 n:o 5 ja 6; Suometar 1859.].

Mikkelin herännäisyyteen liittyi likeisesti se herännäisyyden jäännös, joka näinä aikoina vielä löytyi muutamissa Itä-Hämeen seurakunnissa: Hirvensalmessa, Joutsassa, Hartolassa ja Mäntyharjulla. Hartauskokouksia ei näissäkään seurakunnissa enää usein pidetty, vielä vähemmin yhteisiä Mikkelin heränneitten kanssa, mutta uskonnollinen katsantotapa säilyy samana, kuin se menneinä aikoina oli ollut, ja varsinkin huomatuimmat henkilöt ovat toisilleen tutut, vieläpä likeisiä ystäviä. Tämä koskee varsinkin Hirvensalmea, joka vasta v. 1851 eroitettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi Mikkelin emäseurakunnasta, jonka kappelina se niihin asti oli ollut.

Hirvensalmen heränneistä ansaitsee edellä muiden huomiota ennen (II, 218 ja 327) mainittu Antti Manninen. Hän tuli heräykseen v. 1849, häälyen alussa sinne tänne käsityksessään, kunnes hänessä vakaantui Renqvistin katsantotapa. Hyvin päättävästi hän teroitti armon omistamisen välttämättömyyttä. Muutama pitäjän säätyläinen, joka oli Ruotsalaisen oppiin mieltynyt, tuotti hänelle paljon sisällisiä taisteluja, kunnes Manninen, vihdoin varmuuteen päästyään, hänelle vastasi: "Jos minulla olisi niin nälkä, että kuolemaisillani olisin, ja ilmaantuisi laupias rikas, joka panisi paljon hyvää ja kallista ruokaa tarjolle, sanoen: tuon saat ilman hinnatta, kun vain tulet ottamaan, enkä menisi ottamaan, vaan katsoisin kaukaa vain, niin pysyisin yhtä nälkäisenä ja viimein kuolisin nälkään".

Hyvänä tukeena Manniselle hänen herätyksensä alkuaikoina oli kirkkoherranapulainen K. K. Dahlgren. Tämä alkoi kuitenkin muutaman vuoden kuluttua häntä epäillä ja vähin väärästä opistakin ahdistaa. Mannisella oli näet tapana viettää n.s. apostolein päiviä pyhäpäivinä. Apajalahden taloon, jonka hän tähän aikaan omisti, kokoontui näinä päivinä heränneitä sanaa viljelemään kuni sunnuntaisin. Palkollisilleenkin antoi hän silloin vapautta työstä, kuitenkin sillä ehdolla, että he ottivat osaa sananviljelykseen. Nimismiehelle ja papistolle saapui kanteita Mannista vastaan, hän kun muka neuvoi ihmisiä pyhimyksiä palvelemaan sekä laiskottelemaan. Dahlgren kuitenkin pian tuli vakuutetuksi näiden syytösten perusteettomuudesta ja sai siten vainonhankkeet raukenemaan.

Vuosina 1860-61 syntyi Hirvensalmessa uusiakin herätyksiä ja yhteisiä hartauskokouksia pidettiin verraten usein Apajalahdella. Manninen kertoo itse tästä ajasta: "Ei ole mitään eriseuroja ollut heränneitten välillä, ei myös pappiemme välillä. Kaikkien heränneiden mielialana on vain tulla tuntemaan Vapahtaja jokapäiväiseksi pyhittäjäksi". "Mutta", lisää hän, "niin kuitenkin on, että monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut". Niin suuret kuin 1840-luvulla, jolloin seuroihin saapui ihmisiä ulkopitäjistäkin, niin että kokoontuneitten luku nousi moneen sataan, eivät nämä kokoukset enää olleet, mutta vieläkin nousi näihin tilaisuuksiin kokoontuvien luku noin 60-70.

Margareetta Högmania ja Salomon Häkkästä sanoo Manninen tämän seudun herännäisyyden pylväiksi. Renqvististä oli hänellä sama käsitys kuin Häkkäsellä. Hänkään ei hyväksynyt rukoilijain kuuluisan oppi-isän pitkiä, orjallisesti aina samaa ulkonaista muotoa noudattavia rukouksia "Mutta", lausuu hän, omasta ja ystävien mielipiteestä puhuen, "tästä ei moitita Renqvistiä, vaan annetaan hänen pitää tapansa, koska uskotaan, että hän on varmaan itse tuntenut parhaan avun sen tapaisesta rukouksesta". Tämän yhteydessä kertoo Manninen seutunsa heränneitten hartauden-harjoituksista 1860-luvun alussa seuraavaa:

"Yhteiset aamu- ja iltarukoukset, niinkuin myös pyhäpäivinä kerran keskipäivälläkin, pitävät he kyllä tavallisesti polvillaan, selittäen, että koska sielulla ja ruumiilla on niin likeinen yhteys, niin on luonnollisesti ruumiin nöyryyttäminen avullinen sielunkin nöyryyttämiselle Jumalan puoleen. Kun Ruotsalaisen opin puolustajat syyttävät heidän sillä rakentavan omaa vanhurskautta, niin vakuuttavat he, ettei niin ole laita, jos kohta joku yksinkertainen saattaakin sitä tehdä. -- -- -- Vaikka tapana on tällä tavoin rukoilla, niin en luule niiden, jotka vähänkin enemmän ymmärtävät, siitä uskonkappaletta tekevän. -- -- -- Nämä rukoukset pidetään ulkomuistosta, rukoilijan valitsemilla ja oman sydämen pohjasta lähtevillä sanoilla, eivätkä tavallisesti kestä kuin noin 10 minuuttia eikä aina sitäkään. Ne alotetaan tavallisesti jonkun virren loppuvärsyn ulkoa, seisoalla ja kädet ristissä laulamisella, jonka loputtua laskeudutaan polville, kasvot istuimia eli penkkiä vastaan, jolloin joku vanhemmista rukoilee, jos nim. useampia rukouksen pitoon pystyviä on saapuvilla. Ensin omin sanoin hetken rukoiltuaan, lukee hän 'Isä meidän' ja jonkun virrenvärsyn. Useimmin hän vielä rukoilee lyhyen rukouksen omin sanoin, jonka perästä hän lukee Herran siunauksen. Joku toinen alkaa taas laulaa, niinikään polvillaan ollen. Viimeksi lukee sama rukouksen pitäjä virrenvärsyn, ja sitten vasta noustaan ylös".

Seuroissa käyttivät nämä heränneet eniten Björkqvistin postillaa, veisuukirjoina "Siionin Virsiä" ja "Halullisten sielujen hengellisiä lauluja". Virsien, puheitten ja luvun välisinä lomahetkinä keskusteltiin uskon elämän kokemuksista, sen koetuksista, taisteluista ja voitoista [Akiander VII, 27-28; Paimenmuisto.].

Tämänkaltaiseksi oli Hirvensalmen heränneitten jumalanpalvelus vähitellen muodostunut ja semmoiseksi se Mannisen johtamana vakaantui. Vaikea on sanoa, missä määrin väite tämän johtomiehen tekopyhyydestä, josta häntä hänen omat aikalaisensakin monesti syyttivät, on oikeutettu. Ilmeistä on, että tämä väite on kotoisin maailmasta ja ainakin liioiteltu. Ehkä oli sitävastoin enemmän perää siinä syytöksessä, että Manninen teroittamalla sanankuulijoilleen armon omistamisen välttämättömyyttä nukutti monen väärään rauhaan. Oli miten oli: paljon hyvää hän vaikutti sekä pyhitetyllä elämällään että opetuksellaan, herättäen ihmisiä vielä näinä suurten herätysten iltahetkinä etsimään sitä pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä.

IV.

Henrik Renqvist 1853-1866.

Se hajaannuksen ja yleisen väsähtämisen painostava voima, joka 1850-luvulla näkyy miltei kaikkialla herännäisyyden mailla ja joka murtaa niin monen tämän liikkeen merkkimiehenkin voimat, saaden heidät riitoihin ja väittelyihin kyllästyneinä ja raskaan päivätyön murtamina valmistautumaan laskemaan paimensauvansa kädestään, ei vaikuta mitään muutosta Henrik Renqvistin esiintymisessä ja työssä. Hän on vielä tähän aikaan sama kuin ennenkin, kirjoittaa yhtä paljon kuin miehuutensa paraina vuosina, hyökkää yhtä kiivaasti toisin ajattelevia vastaan, saarnaa ja pitää seuroja yhtä väsymättömästi, keräilee rahoja lähetystoimen hyväksi ja on vilkkaassa kirjeenvaihdossa miltei lukemattomien henkilöiden kanssa. Vuodet painavat hänen hartioitaan -- Renqvist lähenee 70 ikävuottaan -- taudin murtamana kärsii hän usein suuriakin ruumiintuskia, mutta hänen toimintahalunsa on muuttumattomasti sama kuin ennenkin, eikä hän vähimmässäkään määrässä vähennä työtaakkaansa. Hänen aikansa riittää suurten kysymysten pohtimiseen ja se riittää lannistumattoman kiivaan puoluekiihkon ja suvaitsemattoman pikkumaisuuden tyydyttämiseen. Ja yhtä hartaasti kuin ennenkin etsii hän rukouksissa lakkaamatta sitä "mikä ylhäällä on" ja kilvoittelee anomisissa Jumalan valtakunnan voiton puolesta pakanamaailmassa.

Renqvistin uskottu ystävä oli edelleen G. Monell, joka 1850-luvun loppupuolella (1853-1859) oli saarnaajana Lappeenrannan työvankilassa. Hänelle hän ahkerasti kirjoitti, uskoen hänelle avosydämisesti kaikki huolensa. Niinpä hän v. 1853 kirjoittamassaan kirjeessä valittaa, että apulaisensa Viitikka, josta hänellä jo oli hyvä toivo (III, 504), saatuaan kirjeen Hedbergiltä on ruvennut julistamaan tämän oppia. Renqvistin kantaa kuvaavat seuraavat sanat: "Kun piispa viime viikolla (maaliskuussa 1853) kävi täällä, sanoin Viitikalle: en ilmoita väärää oppiasi, jos lupaat luopua siitä". Ei tiedetä, mitä Renqvist teki, hänen apulaisensa kun lujasti vakuutti pysyvänsä vakaumuksessaan, mutta joka tapauksessa pistää tuosta uhkauksesta esille pitkälle kehittynyt uskonnollinen suvaitsemattomuus. Vastenmielisen vaikutuksen tekee niinikään uhkaus puhdasoppisuuden nimessä vedota piispaan, varsinkin kun muistamme, mitä Renqvist itse menneinä aikoina "harhaoppisuutensa" tähden esimiehiltään oli saanut kokea. Muita seurauksia Renqvistin ja Viitikan välisistä rettelöistä ei kuitenkaan näy olleen, kuin että viimemainittu seuraavana vuonna määrättiin toiseen seurakuntaan.

Samaan aikaan kuin Renqvist kirjoitti viimemainitun kirjeen, teki hän matkan Suur-Savoon, tervehtiäkseen sikäläisiä ystäviään. Mikkelin pitäjässä viipyi hän kahdeksan päivää, enimmän ajan _A. Paasosen_ ja P. Närväsen luona, pitäen joka ilta seuroja näiden kodeissa. Koko ajan oli mukana myöskin Salomon Häkkänen, joka, Renqvistin tarkasti selitettyä käsityksensä rukouksesta, josta he ennen kirjallisesti olivat keskenään väitelleet (III, 507-509), vakuutti täydellisesti tyytyvänsä oppi-isänsä selityksiin.

Paluumatkan teki Renqvist Liperin kautta, missä hän viipyi viikon päivät. Tällä matkalla hän poikkesi Rantasalmen, Tohmajärven ja Liperin pappiloissa, joissa hän sai osakseen "hyvin ystävällistä" kohtelua. Asiana oli hänellä varojen kerääminen pakanalähetyksen hyväksi. Tuntuvan lisän Mikkelissä, Liperissä ja Joensuun kaupungissa tähän tarkoitukseen kokoamiinsa varoihin saikin hän mainituissa pappiloissa. Kaikkiaan kokosi Renqvist tällä matkalla 150 ruplaa, niin että hän sitä ennen v. 1853 kokoamiensa varojen kera (m.m. oli muutama kreikkalaiseen kirkkoon kuuluva talonpoika Liperissä lahjoittanut 55 ruplaa) saattoi Tukholman lähetysseuralle lähettää 500 rupl. Vuosina 1854-58 sai hän vähemmän lähetetyksi. Syyksi siihen sanoo Renqvist sen, että tuomiokapituli subsecreto-kirjeessä oli kieltänyt papistoa Tukholman lähetystoimelle varoja kokoamasta, väittäen kiellon aiheutuneen "erään kateellisen esimiehen vaikutuksesta". Ne 500 ruplaa, jotka Renqvist mainittuina vuosina, kiellosta huolimatta, lähetti Tukholman pakanalähetysseuralle, oli hän salaa kerännyt.

Myöhempinäkin vuosina toimi Renqvist yhtä ahkerasti pakanalähetyksen hyväksi. Sortavalan ja muiden Itä-Suomen seutujen köyhyyteen nähden eivät, olleet pieniä ne rahaerät, jotka hän, pääasiallisesti sikäläisiltä, miltei yksinomaan talonpoikaissäätyyn kuuluvilta ystäviltään tätä tarkoitusta varten keräsi. Niinpä nousi hänen yksin Sortavalassa v. 1862 pakanalähetykselle kokoamansa rahasumma 228 ruplaan ja kesällä seuraavana vuonna sai hän kootuksi 887 markkaa.

Muuttunut oli aika. Muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin oli herännäisyyden johtomiehiä sakotettu ja virasta eroitettu heidän raivatessaan sijaa pakanalähetysaatteelle suomalaisien sydämissä. Nyt oli Suomelle jo oma pakanalähetysseura perustettu, nyt saatiin täälläkin vihdoin vapaasti toimia pakanain kääntämisen hyväksi. Mutta harvat lienevät seuran perustamisjuhlassa, tammikuun 19 p:nä 1859, muistaneet Jonas Lagusta, N. K. Malmbergia, F. O. Durchmania y.m. tämän aatteen edestä kärsineitä tienraivaajia, joista huomattavimmat jo olivat päässeet lepoon, harvat tämän aatteen väsymättömiltä puolustajaa Henrik Renqvistiä, vaikka tämä vielä eli. Ainoa näiltä ajoilta jälkimaailmalle säilynyt tunnustus on muukalaisen antama. Renqvistin ystävä, ennen mainittu Ferd. Uhde kirjoitti näet hänelle muutamia viikkoja myöhemmin kysymyksessä olevan juhlan johdosta: "Joka 20 vuotta on nähnyt mitä vastarintaa lähetystoimen asia Suomessa on saanut kokea ja kuinka hengellinen esivalta on koettanut rahvaassa painaa alas kaikkea tätä asiaa tarkoittavaa harrastusta, ei voi kylliksi ihmetellä nyt tapahtuvaa muutosta. Täytyy huudahtaa: sen on Herra tehnyt; hänelle ei ole mitään mahdotonta. Mutta kaikista, jotka nyt iloitsevat, lienee kuitenkin veli huomattavin. Sillä jokainen tietänee, että veli oli ensimmäinen, joka rakkaudesta Jumalan valtakunnan levittämiseen pakanoiden keskuudessa sytytti tämän kipinän Suomen rahvaan sydämessä ja joka, kestäen paljon pilkkaa, vainoa ja kärsimyksiä, on kylvänyt tuon taivaallisen siemenen, joka nyt nousee ja lupaa kantaa hedelmää. Herran uskolliset tietävät sen tarkoin ja elämän kirjaan on se myöskin kirjoitettu, ja kaikki iloitsevat siitä, että Herra on antanut veljen vielä elää ja suonut sinun nähdä sen armon, joka on tullut tämän maan osaksi. Suomen kansa on viimeisiä niistä kansoista, jotka ovat ryhtyneet työhön lähetystoimen hyväksi, mutta viimeiset tulevat ehkä ensimmäisiksi. Jo siitä pienestä alusta, joka nyt on saatu aikaan, voipi huomata, että rahvas lämmöllä ottaa osaa tähän ja tahtoo edistää Jumalan työtä. Mitä sitten tapahtuukaan, kun tämä rahvas suomenkielisten lähetyssanomain kautta saa enemmän tietoa tästä suuresta työstä"!

Yhtä ahkera oli Renqvist edelleen myöskin kirjoja kirjoittamaan ja kääntämään sekä niitä levittämään. Niinpä kirjoittaa hän v. 1854 Monellille: "Koetan valmistaa kirjaa Hedbergiä vastaan niinkuin kirjoitin Ruotsalaistakin vastaan. Se hyöty minulla on Viitikasta ollut, aivan niin kuin Jaakkiman Bergh sai minun kirjoittamaan Ruotsalaista vastaan. Jos ehtisin ja saisin armoa, syntyisi toinen osa 'Väärän opin kauhistuksesta'. Kirjan nimeksi aion panna: '_Korkeimmallensa pyrkivän jumalattomuuden kauhistus ja rangaistus_'." Tässä kirjassa sanoo Renqvist aikovansa yhdessä käsitellä sekä Hedbergin että Ruotsalaisen oppia. Siinä muodossa hän ei kuitenkaan aiettaan toteuttanut, "kirja kun olisi tullut liian suureksi", vaan päätti julkaista "Hedbergin kauhistuksen" eri kirjana. V. 1855 lähetti hän käsikirjoituksen Kuopion tuomiokapitulin tarkastettavaksi, mutta painattamislupaa hän ei vielä silloin saanut. Renqvistille hyvin suopea tuomiokapitulin notario K. H. O. Molander ilmoitti hylkäämisen syyksi, että kirjaa pidettiin Hedbergille seurakunnan opettajana liika loukkaavana, "jos kohta tämä ei muutoin ollutkaan tuomiokapitulin suosiossa". Vasta kun Renqvist oli käsikirjoituksesta poistanut Hedbergin nimen, jonka sijassa hän käytti nimeä "turkulainen", sai kirja painoluvan. Lopullisen hyväksymisen vaikuttavimpana syynä piti Molander sitä "erinomaista" kirjelmää, johon käsikirjoitus liittyi. Viimemainittua kiitosta ei Renqvist kuitenkaan ansainnut, vaan hänen ystävänsä Monell, joka tuon kirjelmän oli kirjoittanut. Renqvistin kantaa kuvaa seuraava mielenpurkaus siinä kirjeessä, jossa hän kirjansa vaiheista kertoo. Molander oli hänelle kirjoittanut: "Vaikka kirjelmäsi tuomiokapitulille olikin erinomainen, en kuitenkaan voi pitää tätä (kirjan painattamislupaa) kuin Jumalan sormen vaikuttamana". Tämän johdosta huudahtaa Renqvist: "Se luulo minulla on, kun Julius Bergh on konsistoriossa ja siinä määrässä vihainen minulle kuin entinen Paavokin. Bergh on raateleva susi".

Kysymyksessä oleva kirja painettiin v. 1856 otsakkeella: _"Kuolleen uskon opin ilmoittaja"_. Painoksen suuruus oli 3,500 kpl. Seuraavat numerot osoittavat, millä seuduin Renqvist aluksi laski saavansa eniten lukijoita tälle kirjalle. Hän lähetti sitä Raumalle 450 kpl, Turkuun 50, Mikkeliin 400, Rautalammelle 50, Ouluun 50, Kajaaniin 10, Viipuriin 10, Helsinkiin 100, Porvooseen 10, Valkjärvelle 10, Liperiin 100, Tohmajärvelle 50, Ilomantsiin 20, Kiihtelysvaaralle 10, Pitkäänrantaan 10. Paras menekki oli kirjalla tietysti Sortavalassa, missä Renqvist itse sitä levitti.

Ei ole vähintäkään syytä epäillä, että Renqvist vakaumuksesta oli tämänkin kirjan kirjoittanut. Mutta kun hän siinä, paikoin hyvinkin sattuvasti, näyttää, että "usko ilman töitä on kuollut", kärsii tämänkin kirjan sisältö toiselta puolen usein siitä katkerasta kiivaudesta, jolla hän Hedbergiä kohtelee. Vielä näinäkin aikoina osoittautuu Renqvist toisin ajattelevia vastaan suvaitsemattomammaksi kuin kukaan muu. Muissakin tilaisuuksissa, kirjeissä y.m. tuli tämä näkyviin. Varsinkin Ruotsalaista muistelee hän yhä edelleen leppymättömällä katkeruudella. Kun esim. ennen (III, 239) mainittu A. Möykkynen "Suomettaressa" v. 1856 julkaisi pitkän myötätuntoisen kirjoitussarjan viimemainitusta, kirjoitti Renqvist Monellille: "Kuka mahtoi olla niin jumalaton kuin Paavosta Suomettareen semmoisen elämäkerran on kirjoittanut. Olisi tarpeellista, että kirjoittaisit vastaan". Ja saatuaan samalta ystävältään jonkun uuden todistuksen siitä, ettei tämäkään hyväksynyt noita hänen eniten vihaamiansa uskonsuuntia, hän kirjoitti: "Iloitsen siitä, että niin kammoksuen inhoot ruotsalaisuutta ja hedbergiläisyyttä". Muutamassa toisessa kirjeessä purkaa hän sappeaan Paavon kannattajia vastaan seuraavin sanoin: "Niinkuin Ruotsalainen on lähinnä perkelettä, niin on Wahlberg (siihen aikaan 1853 kappalaisena Iisalmella) lähinnä Ruotsalaista" j.e.p. -- Muista Renqvistin vielä hänen vanhoilla päivillään kirjoittamistaan kirjoista mainittakoon myöskin _"Antikristuksesta"_ -niminen kirjanen, joka ilmestyi v. 1861.

Käännöksiäkin suoritti Renqvist yhä edelleen ja toimitti painosta. Toisiin, niinkuin esim. Sallengrénin saarnaan "Väärä oma vanhurskaus", joka käännös ilmestyi 1856, lisäsi hän sitäpaitsi oman kirjoittamansa esipuheen sekä selityksiä. Niinkuin tämäkin ovat Renqvistin suorittamat käännökset kyllä enimmäkseen pieniä, mutta työtä nekin kysyivät ja paljon vaivaa niiden levittäminen ja myyminen. "Kun painattaa kirjoja omalla kustannuksellaan", valittaa hän Monellille, "saa kirjoittaa melkein yhtä paljon kirjan levittämisestä kuin itse kirja kysyi. Tämä antaa hirveän paljon työtä". Kustantajille taas Renqvist ei tahtonut käsikirjoituksiaan myydä, nämä kun "nostavat hinnat niin korkeiksi". Seurauksena oli, että hän kirjojensa takia monesti joutui rahapulaan, josta kuitenkin aina hänen ystävänsä Raumalla, Tampereella, Liperissä y.m. hänet auttoivat. Renqvistin velka kirjapainoihin y.m. kirjojen painattamisessa tarvittaville välittäjille nousi 1850-luvun alussa 8,000 ruplaan, mutta v. 1856 teki se vain 1,500 ruplaa; loppuijällään pääsi hän velattomaksi. Ja huomattava on, että hän yksinomaan myytyjen kirjojensa hinnalla maksoi tuon silloisissa oloissa ja varsinkin köyhän kappalaisen tuloihin nähden suuren velan. Mutta tyytymätön oli Renqvistin vaimokin hänen kirjakauppaansa, m.m. arvellen hänen "hävittävän puolet tuloistaan", kun hän ei itse edes pitänyt kirjakauppaa, vaan muiden kautta kirjojaan levitti. Tästä Monellille kertoessaan lausuu Renqvist: "Ei vaimoni ole sitä vähemmän saanut, vaikka on itse pitänyt huushollia antamatta minulle mitään".

Verraten paljon Renqvist vielä vanhoilla päivillään matkustikin. Häntä ei enää ahdistettu "luvattomien hartausseurojenkaan" pitämisestä, vaikka hän semmoisia kyllä ystäviensä luona käydessään vieraillakin paikkakunnilla piti. Hänen pitkä matkansa Suur-Savoon, Liperiin y.m. v. 1853 (IV, 125-126) ei ollut ainoa laatuaan. Niinpä hän esim. v. 1856 joulukuussa kävi Ilomantsissa, viipyen tällä matkalla kolme viikkoa. Kaikkialla missä hän liikkui kokoontui häntä kuulemaan paljon kansaa. Renqvist sanoo tällä matkalla olleensa täydessä työssä aamusta iltaan. Ettei papistokaan enää tahtonut panna esteitä hänen uutteralle työlleen Jumalan valtakunnan puolesta, näkyy siitäkin, että hän tällä matkalla saarnasi Kiihtelysvaaran, Tohmajärven y.m. pitäjien kirkoissa. Muutoin ei ole vaikea huomata, että Renqvist paljon ystävällisemmin ajattelee niitä sielunpaimenia, joita muut heränneet pitivät suruttomina ja maailmanmielisinä, kuin Ruotsalaisen tai Hedbergin suuntaan kuuluvia virkaveljiään. Nämä olivat hänen mielestään suorastaan sielunvihollisen kätyreitä, joita edellä muiden tuli kaikin tavoin vastustaa.

Usein muistuttivat Renqvistin ajettunut käsi, joka ajoittain teki kirjoittamisenkin hyvin vaikeaksi, sekä muut taudinkohtaukset, että hänen elämänsä likeni loppuaan. Mutta niinkauan kuin hän suinkin voi, tahtoo hän hoitaa kaikki tehtävänsä niin, kuin ennenkin. Liikuttavaa on lukea hänen lyijykynällä ja vapisevalla kädellä lapsilleen ja ystävilleen kirjoittamiaan pitkiä kirjeitä. Pääsisältönä on miltei poikkeuksetta ijankaikkisen elämän ja kuoleman suuri kysymys. Yhtä perusteellisesti hän vielä viimeisinä elinvuosinaan neuvoo ja selvittää "puhdasta, raamatunmukaista oppia", yhtä hartaasti, jos mahdollista vielä hartaammin kuin miehuutensa päivinä, hän kehoittaa parannukseen ja uskoon. Vielä v. 1863 sanoo hän "melkein joka postipäivänä" kirjoittaneensa "pitkiä kirjeitä oikealle ja vasemmalle".

Omassa seurakunnassaan toimi Renqvist vielä 1860-luvulla yhtä ahkerasti kuin ennenkin. V. 1861 kirjoittaa hän pojalleen: "Olen lauvantai- ja sunnuntai-iltoina pitänyt rukous- ja opetushetkiä niihin saapuneiden kanssa. He ovat tulleet niinkuin ennenkin". Ja syksyllä 1863 todistaa hän työstään: "Tänä kesänä olen, Jumalan kiitos, vanhuuden heikkoutta lukuunottamatta, ollut terve, jonka vuoksi tuskin on ollut sitä saarnapäivää, jolloin en olisi saarnannut tahi pitänyt rippipuhetta. En ainoanakaan lauvantai- tai sunnuntai-iltana ole laiminlyönyt rukous- ja opetusseurojen pitämistä kotona, pitäjällä tai sairaalassa, ja näissä tilaisuuksissa olen aina koonnut varoja lähetystoimelle".

V. 1864 sairasti Renqvist niin kovaa niveltautia, että hänen täytyi pari viikkoa pysyä vuoteessaan. Mutta päästyään vähänkään liikkeelle ryhtyi hän heti jälleen työhön. Siitä kirjoittaa hän muutamassa kirjeessä: "Suuria hartauskokouksia olen pitänyt kotonani lauvantaisin niiden kanssa, jotka seuraavana pyhänä ovat käyneet Herran ehtoollisella".

Turhaa ei Renqvistin ahkera työ ollut. Tänä aikana, jolloin heränneitten luku useimmissa paikoissa maata vähenemistään väheni, lisääntyi se Sortavalan tienoilla. Vielä v. 1864 kirjoittaa Renqvist muutamassa kirjeessä: "Herätys leviää naapuriseurakunnissa enemmän kuin ennen. Hartaasti he ahkeroivat sielujensa pelastusta. Jumala auttakoon heitä pitkittämään loppuun asti". Lisääntymistään lisääntyi liike Renqvistin omassa seurakunnassa vielä seuraavanakin vuonna, vaikka hän pääsiäisestä alkaen oli niin sairas, ettei enää jaksanut saarnata. Usein hän vielä tänäkin aikana piti rippipuheita kirkossa sekä kävi sairasten luona kaupungissa ja läheisimmissä kylissä. Ja joukoittain kokoontui edelleen, niinkuin entisinä aikoina, hänen kotiinsa heränneitä kuulemaan hänen neuvojaan ja hänen kanssaan polvistumaan Herran eteen. Varsinkin lauvantai-iltoina ja sunnuntaiaamuina ennen kirkonmenoa sekä saman päivän illalla oli hänen seuratupansa täynnä sielunsa tilaa huolehtivia ihmisiä, jotka tarkasti kuuntelivat vanhan opettajansa opetuksia ja polvillaan seurasivat hänen rukouksiaan. Vielä syyskuussa v. 1865 todistaa Renqvist seurakunnastaan muutamassa kirjeessä: "Niinikään juhlapäivinä, jolloin ei ole ollut Herran ehtoollisella-käyntiä eikä ilma ole estänyt, on paljon ihmisiä saapunut luokseni. Hyvin paljon uusia heräyksiä on tapahtunut, ja moni, joka ennen on tullut heräykseen, mutta sitten kylmennyt tai luopunut, on nyttemmin uudelleen alkanut etsiä armoa sydämen koko hartaudella".

Lukiessa Renqvistin kirjeitä sekä muita todistuksia hänen väsymättömästä toiminnastaan, tuntuu joskus kuin olisi työ tullut hänelle miltei intohimoksi. Kun tämän lisäksi hänen perustamansa uskonnollisen suunnan kannattajia monesti on syytetty kaavamaisuudesta, tunkeutuu se epäilys mieleen, että hänen oma, alituisissa, usein loppumattoman pitkissä puheissa ja rukouksissa kulumiseen asti harjoittamansa uskonnollisuus ainakin hänen vanhoilla päivillään jähmettyi hengettömäksi tavaksi laillisine tehtävineen ja omatekoisine pyhityspyrintöineen. Tähän kuuluu myöskin, että Renqvist hyvin tiesi, että hän oli tehnyt paljon työtä Herran viinimäessä ja että hän vanhoilla päivillään, niinkuin seuraavassa luvussa saamme nähdä, ei suinkaan ollut välinpitämätön siitä tunnustuksesta, joka nyttemmin monelta taholta tuli hänen osakseen. Oli miten oli -- varma on kuitenkin, että Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämissä oli hänelle siksi kallis asia, että kaikki muu sen rinnalla supistui pieneksi. Siitä hän puhui ja kirjoitti, iloitsi koko sydämestään, kun Herra jonkun syntisen löysi tai armoitettuna pelasti kotia, sekä suri katkerasti, kun häneltä toivo toisten pelastumisesta sammui. Niin täynnä oli hänen sydämensä tämmöistä iloa ja surua, ettei hän voinut olla sitä ilmaisematta uskonnollisesti välinpitämättömillekään, eipä edes vapaa-ajattelijoillekaan. Todistukseksi lainaamme tähän otteen muutamasta Renqvistin v. 1865 kirjoittamasta kirjeestä: "On ollut mieluista seurustella heränneitten kanssa, mutta etenkin on tuollaisten katuvaisten ja elävästi uskovaisten ero tästä pahasta maailmasta tuottanut minulle iloa, kun heissä kuolinvuoteella olen huomannut kaikki ne tuntomerkit, joita Jumalan sanan mukaan tavataan autuaissa sieluissa. Sitävastoin olen vapisten kauhistunut katumattomien kuolinvuoteen ääressä, heissä kun ei ole elävän uskon tuntomerkkejä. Semmoinen oli muutama täkäläinen kauppapalvelija, joka kuolinvuoteellaan kyllä tuli heräykseen, mutta jota en saanut mihinkään semmoiseen, jota välttämättömästi täytyy löytyä heränneessä syntisessä, en rukoukseen, en uskoon Jesukseen, en Pyhän ehtoollisen nauttimiseen. Jos kehoitin häntä rukoilemaan, niin hän vastasi: en taida enkä jaksa rukoilla. Kun sanoin hänelle: ei sinun tarvitse jaksaa muuta kuin maatessasi publikaanin tavoin huoata armoa, vastasi hän: en voi sitäkään. Jos sanoin: ikävöi edes armoa ja usko, että Jesus armahtaa sinua, niin oli tulos sama. Kun hän tahtoi tunnustaa kaikki suurimmat syntinsä, mutta ei jaksanut, sanoin hänelle: riittää, vaikka vain tunnet itsesi syntisistä suurimmaksi. Kun sitten kysyin häneltä, tahtoiko hän nauttia Herran ehtoollista, sain vastaukseksi: siihen olen minä aivan mahdoton. Ilman ehtoollista hän kuolikin. Katuvaiseksi hän kyllä tuli, mutta ei uskovaiseksi, ja sentähden toteutuivat suomalaisen virsikirjan sanat: 'Kamala on katumus kuoleman ajalla'. Aivan niin käypi sinullekin, jollet terveenä rupea armon anomiseen ja parannukseen. Mutta koska pahoin pelkään, että sinä kääntymättömyytesi lisäksi olet vapaa-ajattelijakin, seuraa tätä kirjanen 'Kristuksen hauta', jotta et tuomiopäivänä saata sanoa, etten sinulle vakuuttaen puhunut Kristuksen jumaluudesta ja elämästä kuoleman jälkeen".

Renqvist oli köyhille hyvin antelias. Varsinkin vanhoilla päivillään, jolloin hän oli paremmissa varoissa, auttoi hän aineellista apua tarvitsevia ei vain leipä- ja muilla ruokalahjoilla, vaan rahallakin, puhumattakaan siitä, että hän varattomille ilmaiseksi jakoi paljon kirjoja. Monelle tarvitsevalle hän velkakirjaa ja korkoa vaatimatta lainasi rahoja; saataviaan hän ei milloinkaan jättänyt ryöstöllä haettaviksi. Vaimonsa, joka ei ollut niin auttavainen, oli usein hyvinkin tyytymätön miehensä anteliaisuuteen, koettaen sitä kaikin tavoin rajoittaa ja estellä. Seurauksena oli, että Renqvist usein salasi vaimoltaan mitä hän köyhille antoi.

Luonteeltaan oli Renqvist, niinkuin monesti olemme nähneet, itsepäisyyteen asti lujatahtoinen. Ei mikään mahti olisi saanut häntä poikkeamaan siitä, minkä hän piti oikeana. Vaikka hän oli hyvin vakava, kuultiin hänen suustaan joskus leikillistäkin puhetta ja koomillisia kertomuksia menneitten päivien oloista ja vaiheista. Mutta tämmöisetkin puheet käänsi hän ennenpitkää hengellisiin asioihin. Ei kukaan lähtenyt hänen luotaan saamatta häneltä kuulla, "mitä hänen rauhaansa sopii", eikä hän mistään seurasta poistunut antamatta niille, joiden kanssa hän oli seurustellut, opetuksia, varoituksia ja neuvoja elämän tietä varten. Viimeisinä vuosinaan hän ei muusta paljon ensinkään puhunutkaan.

Jos Renqvist nuorempana taistelun helteessä joskus kiivastui, ei tuo hänen vanhoilla päivillään juuri milloinkaan tapahtunut. Tämän yhteydessä on paikallaan huomauttaa siitäkin, että nuo hänen katkerat hyökkäyksensä Ruotsalaista ja Hedbergiä sekä näiden hengenheimolaisia vastaan, jotka hyökkäykset, niinkuin olemme nähneet, eivät suinkaan heikenneet hänen loppuijälläänkään, eivät ole kiivaudessa lausuttuja, vaan harkittuja, itsepintaisen vakaumuksen purkauksia. Että ne eivät ole sopusoinnussa Renqvistin elävän saarnan kanssa rakkaudesta eivätkä sen rakkauden työn kanssa, jota hän väsymättömällä innolla ja verrattomalla ahkeruudella suoritti Herran viinimäessä, sitä ei kukaan voi kieltää, eikä sitäkään, että ne sitäpaitsi usein pukeutuvat hyvinkin epämiellyttävään muotoon. Mutta niiden uhallakin näkyvät kuitenkin Renqvistin jalot ominaisuudet ja hänen siunauksesta rikas työnsä siksi selvästi 19:ta vuosisadan herännäisyyden vaiheissa, että hän ehdottomasti on luettava tämän liikkeen ensimmäisten merkkimiesten joukkoon. Hänen elämänsä iltatyö ei suinkaan ole omiaan vähentämään tätä tunnustusta, vaan päinvastoin.

Kovien taistelujen kautta oli Renqvist nuorena löytänyt Herran, kovissa taisteluissa oli hänen uskonsa puhdistunut ja kasvanut. Se uskon varmuus, jonka hän oli saavuttanut, ja se Herran rauha, jonka suloisuutta hän niin monesti oli saanut maistaa, joutuivat vielä hänen vanhoilla päivillään, varsinkin hänen viimeisen tautinsa aikana, kovan koetuksen alaisiksi. Toukokuussa 1866 neljä viikkoa sairastaessaan lavantautia, valitti Renqvist usein hengellistä pimeyttä, ja kun tauti syksyllä uudistui, joutui hän tautivuoteellaan usein suuriin hengellisiin kiusauksiin ja ahdistuksiin. Etenkin viime vuosina oli hän hyvin usein käynyt Herran ehtoollisella, saaden silloin aina uutta kehoitusta ja uskon rohkeutta, mutta kun hän nyt kuoleman kynnyksellä kutsutti luoksensa Kymölän koulun opettajan A. W. Lyran ja vaimonsa kanssa hänen kädestään vastaanotti Herran ehtoollisen, oli hänen sisällinen taistelunsa ehkä kuumempi kuin koskaan ennen. Kovaa oli hänen ruumiillinen tautinsa, mutta hänen puheensa, sekä hänen houraillessaan että selvänä ollessaan, ilmaisivat monesti vielä kovempaa sieluntuskaa. Kerran esim. kielsi hän palvelijansa sytyttämästä pesään pantuja puita, huudahtaen: "helvetin tulella poltetaan". Mutta kovimpienkin tautien helteestä löysi hänen etsivä uskonsa tien Jesuksen tykö. "Kuolemaksi se tulee", lausui hän kerran, "ja minua armahdetaan". Päivää ennen kuolemaansa lausui hän tyttärensä kuullen: "tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa".

Oli pyhäin miesten päivä. Kun kansa tuli kirkosta ja sanoi vielä kerran tahtovansa kuulla rakkaan opettajansa äänen, ilmoitettiin sille, että tämä koko päivänä ei enää ollut jaksanut puhua ja juuri vasta oli vaipunut uneen. Seuraavana yönä kuultiin hänen vielä houraillen lausuvan: "Köyhille antakaa". Omaiset, jotka valvoivat vuoteen ääressä, ymmärsivät, että hän oli apua jakavinaan tarvitseville. Toinenkin piirre hänen luonteessaan tuli vielä tänä yönä näkyviin. Hän näet lausui: "Kirkkoon pitää lähteä".

Maanantaiaamuna kello 8, marraskuun 5 p:nä 1866 pääsi väsynyt matkamies lepoon. Hautajaiset pidettiin seuraavana perjantaina. Ruumissaarnan piti Renqvistin apulainen K. J. Johnsson. Sen alkulauseena olivat sanat: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään" ja saarnanaiheena: "Minä annan teille paimenet minun sydämeni jälkeen, jotka teitä ravitsevat opilla ja viisaudella". Paljon oli kansaa kokoontunut kirkkoon sekä saattamaan rakasta opettajaansa haudan lepoon. Syvä ja yleinen oli suru.

Hautajaisissa nosti talollinen Simo Räty kysymyksen muistopatsaan pystyttämisestä Renqvistin haudalle. Häntä kannattivat lämpimästi varsinkin tilaisuudessa saapuvilla olevat talonpojat. Listalla koottiin 300 markkaa, jota summaa seuraavana vuorina aiottiin kartuttaa uudella keräyksellä. Silloin sattuneet kovat nälkävuodet lienevät vaikuttaneet, että hanke jäi toistaiseksi. Se toteutui vasta v. 1887, jolloin muutamat yksityiset henkilöt täyttivät mitä puuttui. Kivi, joka silloin pystytettiin haudalle, on harmajasta graniitista ja runsaasti kahden metrin korkuinen. Paitsi Renqvistin nimeä, syntymä- ja kuolinvuotta sekä vuosilukua 1836, jolloin hän tuli Sortavalan kappalaiseksi, on siihen hakattu sanat: "Pyrkikää niitten perään, jotka ylhäällä ovat, eikä niitten, kuin maan päällä ovat".

[Lähteitä: Paimenmuisto; Renqvistin kirje G. Monellille 24/4 53 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura); P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan, kappalaisena; Renqvistin kirje pojalleen, K. Renqvistille 18/11 63 (omistaa maist. A. Renqvist); Ferd. Uhden kirje Renqvistille 5/2 59 (Akiander VII); Renqvistin kirjeet Monellille 22/4 53, 17/1 54 ja 1856 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura); Renqvistin kirje K. Renqvistille 11/10 61 (omistaa A. Renqvist); Osk. Molanderin kirje Renqvistille 28/12 55; Renqvistin kirjeet Monellille 5/8 56, 3/4 57, 24/2 57, 25/11 63 (omistaa Kirkkohist. seura); Renqvistin kirjeet K. Renqvistille 11/10 61, 19/7 64, 15/9 65 (omistaa A. Renqvist); A. W. Lyran, Fr. Saukon, Jaakko Lembergin y.m. kertomukset.]

V.

Herännäisyys Matth. Akianderin teoksessa "Historiska Upplysningar om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider". ["Historiallisia tietoja uskonnollisista liikkeistä Suomessa vanhempina ja myöhempinä aikoina".]

Se yleinen huomio, jonka uskonnollinen kysymys Suomessa XIX vuosisadan keskivaiheilla sai osakseen, tuli näkyviin siinäkin, että ruvettiin kokoamaan tietoja hengellisen elämän vaiheista isänmaassamme. Tätä heräjävää harrastusta ilmaisee mitä huomattavimmalla tavalla se seikka, että kansanmiehet eri osissa maata ryhtyvät keräilemään tietoja sekä kirjoittamaan kertomuksia herännäisyydestä ja sen huomatuimmista miehistä, siten pelastaakseen unohdukseen joutumasta niitä valtaavia uskonnollisen elämän ilmiöitä, joita he olivat nähneet ja joiden syvälle ulottuvia vaikutuksia he olivat kokeneet. Tämmöisistä kalliiden muistojen vartijoista kansan syvissä riveissä on yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyys, niinkuin olemme nähneet, siksi rikas, että sopisi odottaa hyvinkin suurta innostusta tähän asiaan heränneitten pappien ja muiden liikkeeseen kuuluvien, tietopuolista sivistystä saaneiden puolelta. Mutta tässä odotuksessa me kerrassaan petymme. Lauri Juhana Niskanen, Matti Paavola, Juhana Poikonen, Vilhelm Niskanen, Salomon Häkkänen, Antti Manninen ja useat muut heränneet talonpojat ovat jättäneet jälkimaailmalle arvokkaita tietoja herännäisyydestä, mutta heränneet papit ja muut samanmieliset sivistyneet ovat, heidän kirjoittamiaan ja säilyttämiään kirjeitä lukuunottamatta, miltei kokonaan laiminlyöneet tämän tehtävän. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee professori Matth. Akiander siitä, että hän teokseensa _"Historiska upplysningar om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider"_ (Historiallisia tietoja uskonnollisista liikkeistä Suomessa vanhempina ja myöhempinä aikoina) on koonnut niin paljon arvokkaita tietoja myöskin yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyydestä. Tuon laajasuuntaisen, lähes 3,000 sivua käsittävän teoksen seitsemästä osasta on kaksi osaa, yhteensä lähes 1,000 sivua, omistettu yksinomaan XIX vuosisadan herännäisyydelle. Näin ollen on syytä likemmin tarkastaa näitä osia, pitämällä silmällä, keltä Akiander on saanut niihin kokoamansa tiedot sekä miten sen ajan heränneet arvostelivat tätä hänen esitystään.

Niinkuin olemme nähneet (III, 497-498), kääntyi Akiander v. 1852 J. F. Berghin puoleen pyynnöllä, että tämä hankkisi hänelle tietoja herännäisyydestä. Jo sitä ennen oli hän pääasiallisesti seurakuntien kirkkoherrojen kautta keräillyt paljonkin näitä tietoja, mutta tärkein ainehisto oli tietysti saatava herännäisyyden omilta miehiltä, ja Akiander oli siksi tarkka ja tunnollinen tutkija, että hän tämän täysin oivalsi. Että hän etupäässä kääntyi juuri J. F. Berghin puoleen näitä tietoja saadakseen, ei suinkaan vähennä hänen arvoaan tutkijana. Huomattava on nim., että hänen tiedustelunsa viimemainitulta koski yksinomaan Itä-Suomen herännäisyyttä ja sen suhdetta varsinkin Renqvistiin, ja näistä asioista oli Berghillä tarkemmat tiedot kuin luultavasti kenelläkään toisella, jota paitsi hän puolueettomammin kuin ehkä kukaan muu pystyi arvostelemaan liikkeen yksipuolisuuksia ja sen eri suuntien välisiä riitoja. Lukuunottamatta niitä lukuisia heränneitä pappeja ja talonpoikia, joiden antamat tiedot eivät Akianderin esityksessä erikoisesti tule näkyviin, sai tämä arvokasta apua etenkin J. F. Berghiltä, J. J. Rähmiltä, L. A. Landgrenilta ja K. A. Malmbergilta. Paitsi lukuisia kirjeitä, joita nämä ja muut henkilöt hänelle toimittivat, oli hänellä Savon herännäisyysliikettä käsitellessään käytettävinä L. J. Niskasen Muistokirja, A. Möykkysen ennen (IV, 129) mainitut, "Suomettaressa" julkaistut kirjoitukset Paavo Ruotsalaisesta, Jonas Laguksen v. 1860 painettu "Evangelii röst till kallade själar"-niminen kirjekokoelma, sekä nuo miltei kaikissa sanomalehdissä eri aikoina ilmestyneet, herännäisyyttä koskevat arvostelut ja väittelyt, joita edellisissä osissa olemme käsitelleet. Muistettavat ovat edellä muiden "Tidningar i andliga ämnen", "Hengellisiä sanomia" ja "Evangeliskt Veckoblad", jotka eri näkökohdilta valaisivat heränneitten katsantotapaa ja mielipiteitä sekä heidän oppiaan. Sitäpaitsi oli Akianderilla Savon herännäisyyden lähteenä käytettävänä myöskin Antti Mannisen laajaperäinen ja selvästi kokoonpantu selostus "Hengellisistä liikkeistä Mikkelissä ja sen ympäristöllä". Viimemainitun kirjoituksen päätarkoituksena on kyllä Etelä-Savon ja Itä-Hämeen rukoilijain merkkihenkilöiden ja heidän oppinsa esittäminen, mutta Paavo Ruotsalaisestakin ja hänen perustamastaan suunnasta sisältää se siksi paljon tietoja ja arvosteluja, että se ehkä hyvinkin tuntuvasti on ollut määräämässä Akianderin käsitystä Savon herännäisyydestä. Ja vielä enemmän on häneen varmaankin vaikuttanut Renqvistin "Väärän opin kauhistus" ja hänen muut hyökkäyksensä tätä suuntaa vastaan, puhumattakaan Hedbergin lukuisista, pietismiä vastustavista kirjoituksista.

Jo näistä huomautuksista näkyy, että Akianderin käytettävinä olleet, Savon herännäisyyttä käsittelevät lähteet eivät suinkaan olleet sopusoinnussa keskenään, vaan päinvastoin moneen kysymykseen nähden mitä jyrkimmin toisiaan vastaan. Näin ollen jäi hänen tehtäväkseen tarkkaan punnita, missä määrin kummankin puolen lausunnot ja väitteet olivat liioiteltuja ja missä suhteessa ehkä aivan vääriä. Tunnustettava on, että hän tunnollisesti ja puolueettomasti on koettanut vaikeaa tehtäväänsä suorittaa sekä, mikäli kysymys on Savon herännäisyydestä, arvosteluissaan monessa suhteessa onnistunutkin. Oikein on hän menetellyt siinäkin, että hän verraten harvoin näitä omia arvostelujaan lausuu, jättäen tämän tehtävän niille liikkeeseen kuuluville henkilöille, joilta hän tietonsa oli saanut.

Paitsi lukuisia, eri tahoilta koottuja ja useiden eri henkilöiden kirjoittamia kirjeitä, sisältää Akianderin teos sanasta sanaan hyvin paljon muitten kertomuksia ja arvosteluja henkilöistä ja tapahtumista. Sentähden muodostuukin tämän teoksen esitys herännäisyydestä enemmän lähdekokoelmaksi, jommoisena se pääasiallisesti on julkaistukin, kuin yhdenjaksoiseksi historiaksi. Puutteena tahtoisimme huomauttaa, että Akiander usein jättää mainitsematta, keiltä hän tietonsa on saanut, monesti silloinkin, kun hän sanasta sanaan kertoo saamansa kirjalliset lausunnot ja arvostelut. Niinpä hän esim. (VI osa, siv. 41-46) lainausmerkkien välissä toistensa perässä kertoo kolmen eri henkilön arvostelun Paavo Ruotsalaisesta, mainitsematta näiden henkilöiden nimiä. Kysymyksessä olevien arvostelujen, niinkuin muidenkin samankaltaisten historiallinen arvo riippuu tietysti suureksi osaksi siitä, keiden sanoja ne ovat. Ja jos tiedetäänkin [J. I. Berghin aikoinaan omistamaan Akianderin teokseen tehdyt reunamuistutukset.], että viimeksi mainitut arvostelut ovat J. F. Berghin, L. A. Landgrenin ja J. J. Rahmin kirjoittamat, niin löytyy toisia kohtia, lainausmerkin välissä oleviakin, joiden kirjoittajista on lausuttu niin monta eri arvelua, ettei niistä tässä suhteessa voi mitään varmuudella sanoa. Ja vielä vaikeampaa on tietää, keiden antamiin tietoihin ja lausuntoihin ne kohdat perustuvat, jotka Akiander on julkaissut omassa nimessään. Paljon tietoja Savon herännäisyydestä, varsinkin Paavo Ruotsalaisesta, on Akiander J. F. Berghin kautta saanut J. I. Berghiltä ja K. A. Malmbergilta, mutta vielä enemmän J. J. Rahmilta [Kert. K. A. Malmberg.]. Tämä kuitenkin koskee yksinomaan VI:tta osaa, seuraavaan eivät Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat henkilöt, J. F. Berghiä lukuunottamatta, hänelle enää tietoja antaneet [Kert. K. A. Malmberg.].

Tuskin olivat Savon heränneet saaneet kuulla, että Akiander tulisi suorittamaan kuvauksensa heidän edustamansa suunnan merkkimiehistä ja menneistä vaiheista toisessa hengessä, kuin he olivat toivoneet, ennenkuin he yhä yleisemmin valittivat, että heidän piiristään mitään tietoja oli hänelle annettu. Julkisuudessa he eivät esiintyneet, mutta sitä kiivaammin keskinäisissä keskusteluissa ja toisilleen kirjoittamissaan kirjeissä. Bergh lienee ollut ainoa heistä, joka edelleen edusti toista katsantotapaa [Kert. K. A. Malmberg, Josef Österbladh, N. G. Arppe y.m.]. Saatuaan lukea Akianderin Savon herännäisyyttä koskevan esityksen alkua [Kert. Otto Hjelt.], oli hänkin pahoillaan siitä, että tämä esitys sisälsi niin paljon erehdyttävää ja harhaan johtavaa, mutta hän piti kuitenkin sitä semmoisenakin siksi tärkeänä, ettei hän suinkaan tahtonut teoksen valmistumista vaikeuttaa. Saadakseen täydentää ja oikaista Akianderin ainehistoa, koetti hän vain viivyttää kysymyksessä olevan osan ilmestymistä, jotta hän ehtisi hankkia Akianderille tarkempia tietoja, joiden kautta Savon herännäisyys myöhemmässä esityksessä pääsisi esiintymään edullisemmassa valossa. Tässä tarkoituksessa kirjoitti hän m.m. J. J. Rahmille, pyytäen häneltä tarkempia tietoja muutamista asioista. Vastaukseksi sai hän pitkän, ankaran kirjeen otsakkeella: "Rovasti, veli J. F. Berghin promemorian johdosta. Samalle J. F. Berghille uskottu lausunto". Koska tämä lausunto kuvaa ei vain Rahmin, vaan useampien muiden heränneitten silloista katsantotapaa ja koska se samalla selittää, miksi tiedot Savonkin Ruotsalaisen suuntaa edustavasta herännäisyydestä Akianderin teoksessa ovat suhteellisesti paljon niukemmat kuin kuvaukset esim. Renqvistin ystävistä samassa osassa maata, lainaamme sen tähän:

"Allekirjoittanut, joka mitä syvimmällä kunnioituksella kunnioittaa J. F. Berghin hyviä tarkoituksia ja hänen väsymätöntä intoa paraan ymmärryksensä mukaan edistää tosi kristillisyyttä ja kaikkea muuta, joka voipi hyödyttää ihmisiä, ja joka tietää itsensä olevan hyödyttömän ja kelvottoman rievun, joka ei olisi kelvollinen pyyhkimään veli Berghin kenkiä, arvelee, että sama B. on menetellyt sangen epäviisaasti ja väärin keskeyttämällä Akianderin Savon herännäisyyttä esittävän historian painattamista, saadakseen mielipidettä tästä liikkeestä muuttumaan ja korjatuksi. Jos B. voisi uudestaan luoda Akianderin ja tehdä hänestä, joka on suruton sekä hengellisesti sokea ja kokematon ihminen, uudesti syntyneen ja kokeneen kristityn, niin tuo olisi toista: mutta koska olen vakuutettu siitä, ettei B. eikä kukaan muukaan ihminen voi semmoista aikaansaada, niin ei varmaankaan ole miksikään hyödyksi, vaan päinvastoin vahingoksi, varustaa Akianderia uusilla aineksilla hänen keittoaan varten. Sillä hänen keittotaitonsa on semmoinen, että hän joka tapauksessa saa keitolleen sen maun, minkä hän sille alkuaan aikoi, ja siten tulee vain viimeinen villitys ensimmäistä pahemmaksi. Niin, iterum iterumque dico (jälleen ja jälleen sanon): sangen tyhmä päähänpisto ja kunnioitetun veljeni B:n omaa puuhaa tuo oli, että hän rupesi toimimaan yhdessä Akianderin kanssa ja hankkimaan hänelle uusia aineksia, koska tämä kuitenkin itse on kokkina ja semmoisena tahtoo toimia oman päänsä mukaan. Olihan Paavo Ruotsalainen Jumalan valittu ase, jolla oli evankeliumin syvä salaisuus kätkettynä karkean kuoren alla, ja Akiander on rehellinen, suruton mies, joka käsittää jumalisuuden salaisuuden yhtä hyvin kuin lehmä tuulimyllyn. Kummako sitten, että A. häväisee ja panettelee Paavo Ruotsalaista? Hänenhän täytyy niin tehdä, sitä ei saa kummastella, 'se on hänen virkansa'. Hän ei sitäpaitsi ole yksinänsä, ei luota yksistään itseensä, vaan luulee seisovansa hyvinkin lujalla pohjalla, turvautuessaan korkeasti valistuneihin jumaluusoppineihin, jotka eivät ole 'lahkolaisia' sekä muiden viisasten ja hengellisesti sokeitten maailman herrojen arvosteluun ja auktoriteettiin. Tuommoinenko, joka sitäpaitsi semmoisen kaartin seuraamana lähtee taisteluun kerettiläisiä vastaan, rupeisi kuuntelemaan jonkun katuojasta huutavan vastalauseita? Sitä älköön kukaan uskoko. Ei, hän luulee tietävänsä, että hän ajaa oikeaa asiaa ja tekee Jumalalle palveluksen, eikä sydämensä sokeudessa tiedä, että hän asettuu Herraa ja hänen voideltuansa vastaan. Tuo ei ole kummallista, koska raamattu todistaa: _'luonnollinen ihminen ei ymmärrä'_ j.n.e. Mikä tulos siitä on, jos minä panen sokean hakemaan lokaan tahi kivikkoon kätkettyä jalokiveä? Niin myöskin, jos pukki asetetaan puutarhuriksi ja sille sanotaan: saat kyllä perata pois rikkaruohot, mutta varo muita kasveja ja hoida niitä, varsinkin noita kauniita kupukaaleja! Tiedämmehän mitä pukki tekee: se syö kaalit ja jättää rikkaruohot rauhaan. Ja sen se tekee, vaikka sitä kuinka neuvottaisiin ja varoitettaisiin. Niin käypi meidänkin Akianderille antamiemme neuvojen ja avustusten. Niitä on hän jo saanut liiaksi paljon eikä suinkaan liian vähän. Saakoon hän rauhassa keittää keittoaan. Älkäämme myöskään vaivatko itseämme turhaan potkimalla vastaan, vaan antakaamme hänen kernaasti kuvata Paavoa ja Savon kristityitä miten rumiksi tahansa. Ehkä voi semmoinenkin menettely Jumalan kädessä tulla välikappaleeksi meidän herättämiseksi hengellisestä penseydestä, maailmankaltaisuudesta ja maailman ystävyydestä. Minusta tuntuu, että meillä jo on liiaksi kunniaa ja myötätuulta, paljon enemmän kuin kestämme. Paavo oli uskollinen Herran opetuslapsi, ja sentähden täytyi maailman vihata häntä. Älkäämme olko tyytymättömiä siihen, että häpeä maailman mielestä liittyy hänen nimeensä". Lueteltuaan niitä "arvonimiä", jotka Paavo Akianderilta saapi, jatkaa Rahm: "Tuohan kuuluu kaikki kauniilta, kun vain Akiander ei menettelisi aivan kuivasti, vaan ahkeruudella ja innolla huutaisi maailmalle, mitä hänen mielessään on, sekä, mikäli hän voipi, todistaisi sen esimerkeillä ja todistuksilla sydämensä pohjasta"!

"Mutta ennenkuin jatkan, tahdon lausua muutaman sanan noista muista kohdista, joihin en niinkään paljo koske. Mitä niihin kohtiin tulee, jotka koskevat historiallisia seikkoja, niin tuntevat muut ne asiat paremmin kuin minä. Mutta siinä vakaumuksessa pysyn minä puolestani, ettei uusia tietoja ensinkään Akianderille annettaisi. Jos kuitenkin muut vastoin minun kieltoani ja tahtoani vastaavat jotakin tiedusteluihin ja jos toisten sopii menetellä sivistymättömien maalaiskappalaisten tavoin, niin ehdottaisin, että muutamiin tiedusteluihin, esim.: 'Mitä sanoi ukko Poikosen opiksi?' mitä tarkoitti hän sanoillaan: 'Ei auta kumpikaan?' y.m., lyhyesti vastattaisiin: 'se ei koske professori Akianderia'."

"Vielä tahdon ukko Paavon huonosta maineesta vakaumuksenani lausua, että hänen nimensä, siinäkin tapauksessa että asiasta kynäsota syntyisi, ainakin nykyisen sukupolven aikana yleensä tulee olemaan loan peittämänä eikä menetä arvokoristeitaan. Mitä tulevat sukupolvet asiasta arvelevat, jos ne sitä ajattelevat, siitä en tahdo mitään ennustaa. Mutta sen saatan myöskin todenmukaisesti sanoa, etten alusta alkaen ole muuta odottanut, kuin että Akianderin hääräileminen Savon herätysten parissa ei johtaisi muihin tuloksiin, kuin pukin toiminta puutarhassa".

"Tulen nyt toiseen kysymykseen, jonka tämän lukija asettaa itsensä tahi oikeammin minun vastattavaksi: sekö sitten on mielipiteesi, että meidän tulisi pysyä aivan äänettöminä, kierrettiin ja väännettiin totuutta miten tahansa, niin ettei meidän ensinkään tarvitsisi huolehtia totuuden tunnustamisesta ja puolustamisesta eikä valheen vastustamisesta j.n.e.? Vastaan: vakaumukseni on, että meidän sotaa ja puolustusta suunnitellessamme ensin tulee tarkastaa, oman itsemmekö tähden vai totuudenko tähden varustaudumme taisteluun. Taistellaanhan usein paljon oman kunnian puolesta ja jotta vältettäisiin häväistystä ja ristiä, vaikka tuo on tapahtuvinaan totuuden tähden. Eivät ole semmoiset sodat hyödyllisiä. Jos kärpänen puree meitä nenään, niin eihän sentähden tarvitse suurta melua nostaa. Ja jos pieni häväistyksen puro tulee päällemme jumaluusoppineitten kukkuloilta, niin että kunniamme siitä kärsii ja me saamme takaisin liuskan siitä narrikaapusta, jota meidän ennen täytyi kantaa, niin eihän taivas sentähden putoa alas päällemme. Ei meidän siis tarvitse olla niin kovin hätäisiä ja tuskitellen kysyä neuvoa järjeltä, jos joku oppinut professori sijoittaa meidät narrien ja haaveilijoitten lukuun, koska Herra vielä elää ja auttaa niitä, jotka häntä etsivät. Toiseksi arvelen, että jos joku tuntee Herran kutsumusta taisteluun totuuden puolesta, niin älköön hän suinkaan vetäytykö siitä pois, vaan korottakoon äänensä pasuunan ääneksi ja taistelkoon, sikäli kuin hänen kutsumuksensa vaatii, kaikella voimalla, sitkeydellä ja itsensäkieltämisellä sen armon mukaan, minkä Herra hänelle antaa. Jos joku tänäkin aikana tuntisi kutsumusta ja saisi armoa ja voimaa tosi valossa esittämään Paavo Ruotsalaisen sisällistä ja ulkonaista elämää tahi -- käyttääkseni Akianderin nimitystä -- koko 'Savon herännäisyyttä', niin en suinkaan tahtoisi kieltää häntä sitä tekemästä. Mutta siinä tapauksessa olisi minusta tämä kirjoitus julkaistava eri kirjana eikä lähetettävä Akianderille hänen imelän keittonsa lisäksi. -- Ainoa keino Akianderin esityksen kumoamiseksi on epäilemättä erikoisen esityksen toimittaminen, semmoisen, joka esittää asiat asiakirjojen ja todistusten pohjalla ja jossa ne siten esiintyvät toisessa valossa, kuin Akiander voi ja tahtoo niille antaa. Semmoisen esityksen lähettäminen Akianderille sillä vaatimuksella, että hän sen julkaisisi oman esityksensä rinnalla, kävisi ehkä päinsä, mutta varmuudella ei voi olettaa, että hän tuohon suostuisi. Minä puolestani en kuitenkaan toivoisi, että tämmöinenkään esitys Akianderin kätten kautta toimitettaisiin julkisuuteen, vaan kernaammin eri kirjoituksena, jommoista sitäpaitsi kuitenkaan lyhyessä ajassa tuskin voitaisiin saada aikaan. Jos J. F. Bergh -- epäilemättä ainoa, joka pystyisi kirjoittamaan laajaperäisen biografisen esityksen tästä -- tuntisi kutsumusta ruveta semmoista kirjoittamaan, niin ei ole aika sopiva siihen, ennenkuin Akianderin esitykset ja lähteet ovat tulleet julkisuuteen, nämä kun epäilemättä sisältävät paljon tietoja, joita muutoin suurella vaivalla saisi hakea".

"Mutta jos nyt J. F. B--gh minulta kysyisi: koska tahdot, ettei mitään Akianderille lähetettäisi, mitä arvelet siis, että hänelle vastaisin, minä kun olen keskeyttänyt painattamisen ja luvannut toimittaa hänelle uusia tietoja, niin ehdottaisin, että B. kirjoittaisi hänelle tähän tapaan: 'Pyydän kohteliaimmin anteeksi, että minä, asian laajaperäisyyttä punnitsematta, olen keskeyttänyt teoksenne painattamisen. Huomaan nyt, että olen luvannut enemmän kuin pystyn toimittamaan ja niukka aikani myöntää. Herra Professorilla on monessa suhteessa toiset mielipiteet kuin minulla -- arvostelee asioita toisen näkökohdan mukaan kuin minä. Voidakseni esittää ainetta vakaumukseni mukaan, täytyisi minun maalata koko taulu aivan uudestaan ja asettaa se kerrassaan toiseen valoon, ja tätä en nyt lyhyessä ajassa voi saada aikaan. Sentähden pyydän vielä toistamiseen anteeksi sekä, että jatkatte teoksenne julkaisemista paraan ymmärryksenne mukaan'".

Jotta Bergh voisi välttää jyrkän kiellon loukkaavaa muotoa ehdottaa Rahm, että hän antaisi lyhyitä vastauksia muutamiin Akianderin historiallisia asioita koskeviin tiedusteluihin. Mainittuaan muutamia näistä, hän jatkaa: "Mutta kaikkiin muihin tiedusteluihin niinkuin Poikosen opista, Niskasten muistokirjoista, Paavon matkasta Puolaan y.m. ei pitäisi vastata mitään taikka näin: en ole ehtinyt niistä selvitystä antaa. Mitä tulee tiedustelun ensimmäiseen kohtaan ja kaikkiin kunnianimiin, jotka Paavo siinä saa, niin säilykööt ne semmoisina. Korkeintain voisi Bergh Paavo Ruotsalaista vastaan siinä tehtyjen syytösten johdosta vastata: 'ei, ei, ei, ei, niin ei ole, mutta miten asian laita oikeastaan on, sitä ei ole niin helppo sanoa -- siihen tarvittaisiin uusi kuvaus;' ja jos B. niin ajattelee, sopisi lisätä: jos minulle suodaan elonpäiviä, terveyttä ja voimia, niin aion vastedes koettaa kirjoittaa erikoisen esityksen P. Ruotsalaisesta ja hänen elämänvaiheistaan".

"Liitän tähän otteen kaksi vuotta sitten Akianderille kirjoittamastani kirjeestä, näyttääkseni veljille, mitä tietoja Akiander minulta ennen on saanut. Olkoon se todistuksena, ei viisaudestani, vaan suuresta tyhmyydestäni. Niin -- minä häpeen ja minua inhoittaa, lukiessani lörpötystäni ukon 'varjopuolista'. Sen kautta ovat asianomaiset sokeat pilkkaajat vain saaneet enemmän vettä myllyynsä. Asianlaita oli seuraava. Akiander pyysi minulta kaikenkaltaisia tietoja, erittäin muutamista kiuruveteläisistä -- Lyytikäisestä, Olkkosesta, Pikkaraisesta [Nämä tiedot löytyvät Akianderin teoksen IV:ssä osassa. (Käsitelty historiani II osan siv. 356-359.)] -- sekä kirkonkirjan että minun tietojeni mukaan. Seurakunnan pappina pidin itseni velvollisena hänelle antamaan nuo tiedot, aikomatta ensin kirjoittaa mitään muuta. Mutta aloitettuani kirjeeni ja selvitettyäni mainittujen kiuruveteläisten vaiheet, tuntui minusta kuin voitaisiin kirjoituksestani tulla siihen johtopäätökseen, että olin asettunut korkealle tuomarinistuimelle ja itse tahdoin puhdistaa itseäni, jotta en maailman ja herra Akianderin silmissä joutuisi paavolaiseksi, pietistaksi y.m. Sentähden ajattelin: tahdon sivumennen myös lausua, mitä ajattelen Paavo Ruotsalaisesta. Kun sitäpaitsi Akianderin kirjeestä olin huomannut, kuinka täynnä myrkkyä hän oli Paavo Ruotsalaista kohtaan ja miten paljon hänen hallussaan oli kaikenkaltaisia ukkoa alentavia kertomuksia ja arvosteluja, niin ajattelin: noh, he tarkastavat ukon selkäpuolta ja peilailevat itseään siinä; jätän heidät häiritsemättä nauttimaan tuosta huvituksesta. Minä tahdon katsella vain hänen päätään ja etupuoltaan ja siitä sanoa niin paljon, että ymmärtävät, että olen pitänyt ukkoa suuressa arvossa ja kernaasti heidän silmissään tahdon olla haaveilija y.m. Ja sitten tokasin paperille mitä mielessäni oli ja kynästä lähti sekä lähetin heti kirjeen. Jälestäpäin olen kyllä arvellut, että olisi ollut parempi, jollen mitään olisi kirjoittanut ukosta sekä että puhumalla 'varjopuolista' olen tukenut noita sokeita pilkkaajia ja selkäpuolen tarkastajia heidän pilkassaan -- sillä ukon etupuolta he eivät kuitenkaan käsitä -- mutta en ole voinut sitä auttaa" [J. J. Rahmin kirje J. F. Berghille 2/5 62 (kuuluu viimemainitun kirjekokoelmaan).].

Samaa mielipidettä Akianderin teoksen Savon herännäisyyttä koskevasta osasta kuin Rahm edustivat miltei kaikki tämän puolen heränneet papit. Poikkeuksena oli J. F. Bergh siinä suhteessa, että hän, Rahmin ja muiden ystäviensä neuvoa noudattamatta, edelleen tahtoi hankkia Akianderille tietoja herännäisyydestä ja semmoisia hänelle paljon toimittikin. Niinpä hän esim. hänelle lähetti Salomon Häkkäsen kertomuksen Margareetta Högmanista, vaikka tämä kertomus (Akiander VII, 1-10) sisältää raskauttavan todistuksen Paavo Ruotsalaisen juopottelusta Mikkelin markkinoilla. [A. F. Bromsin kirje J. F. Berghille 13/4 62, jonka kirjeen mukana oli Häkkäsen kirjoitus. (Kuuluu J. F. Berghin kirjekokoelmaan.)] Tämä osoittaa puolueettomuutta ja valistunutta historiallista silmää, jonka vertaista on vaikea löytää silloisen herännäisyyden kiivaista, Paavo Ruotsalaista ylenmäärin kunnioittavista kannattajista. Tyytymätön oli kyllä Berghkin monessa suhteessa Akianderin herännäisyydelle vieraaseen ja sitä vikoilevaan kantaan, mutta hän älysi, miten tärkeä hänen työnsä oli, ja tahtoi sitä kaiken erimielisyyden uhallakin kannattaa. Valitettavaa vain on, ettei hän noudattanut Rahmin kehoitusta ja tämän yhteydessä ryhtynyt suunnittelemaan omintakeista esitystä Paavo Ruotsalaisesta ja Savon herännäisyydestä. Siinä tapauksessa olisivat heränneet papit ja lukuisat muut liikkeeseen kuuluvat henkilöt auliisti koonneet hänelle aineksia ja antaneet hänelle tietoja, joista suuri osa nyt sortui heidän kanssansa hautaan. Huomattava on kuitenkin, että J. F. Berghin suuri kirjekokoelma, joka on jälkimaailmalle säilynyt, ilmeisesti viittaa siihen, että sen omistaja näitä kirjeitä ja muita herännäisyyden vaiheita valaisevia asiakirjoja kootessaan ja järjestäessään oli aikonut sitä lähdekokoelmaksi tulevien aikojen tutkimuksille. Myöskin J. I. Bergh kokosi ja järjesti tarkasti ystäviltään saamansa kirjeet varmaankin samassa tarkoituksessa. Että omaiset hänen kuolemansa jälkeen polttivat suuren ja ehkä tärkeimmän osan näistä kirjeistä, ei riitä tätä olettamista turhaksi tekemään. [Kert. J. A. Lyly, Mimmi Bergh y.m.] Ennen (II, 577) olemme nähneet, miten Jonas Lagus hedbergiläisen riidan aikana lupasi säilyttää vastustajansa hänelle kirjoittamat kirjeet sekä kehoitti heitä samoin menettelemään, jotta tulevaisuudessa saataisiin nähdä, mitä kummallakin puolen oli sanottu ja tehty. Herännäisyyttä koskevia kirjeitä säilyttivät useimmat muutkin liikkeeseen kuuluvat papit ja muut säätyläiset, moni heistä epäilemättä samassa tarkoituksessa kuin Berghit ja Lagus, puhumattakaan niistä lukuisista talonpojista, jotka, niinkuin olemme huomauttaneet, tekivät muistiinpanoja ja kirjoittivat pitkiä kertomuksia suurten herätysten ajoista. Tämä koskee kuitenkin pääasiallisesti niitä henkilöitä, jotka jaonkin jälkeen pysyivät uskollisina herännäisyydelle ja sen katsantotavalle. Uuden suunnan miehistä lienee Alfr. Kihlman ainoa, joka on jättänyt jälkeensä isomman kirjekokoelman. Muut heistä tuntuvat arvelleen, että oli parempi kätkeä kaikki unohduksen helmaan, herännäisyyden myöhempien vaiheiden repivät ristiriidat kun olivat menneiden aikojen heillekin ennen niin rakkailta muistoilta viehätyksen riistäneet [Kert. Charlotte Achrén, N. G. Arppe, Ebba Stenbäck, Otto Hjelt y.m.]. Kuvaavaa on, että F. O. Durchman, jolla aikoinaan oli ollut paljon kirjeitä ja joka muun ohessa, silminnähtävästi helpoittaaksensa tulevaa tutkimusta, oli kopioinut ja paksuksi kirjaksi nidottanut kaikki Kalajoen käräjäjuttua koskevat asiakirjat, vanhoilla päivillään kerran poltti suuren osan kirjekokoelmastaan, etupäässä kaikki N. K. Malmbergin hänelle kirjoittamat kirjeet [Kert. Vendla Durchman o.s. Hällfors.].

Jo yllämainitut esimerkit selittävät, miksei Suupohjan herännäisyys, vaikka sikäläinen liike oli valtaavampi kuin minkään muun seudun herännäisyys, ole saanut mitään sijaa Akianderin teoksessa. Miltei mahdotonta on olettaa, ettei tekijä sieltä tietoja pyytänyt ja että hänen esityksensä siitä syystä kysymyksessä olevassa suhteessa olisi niin vaillinainen. Sensijaan näyttää jokseenkin varmalta, että uuden suunnan papit sekä muut samanmieliset henkilöt, jotka olisivat pystyneet näitä tietoja antamaan, kieltäytyivät sitä tekemästä. Tätä käsitystä tukee huomattavalla tavalla muun ohessa Lauri Stenbäckin ennen (III, 455) kerrottu epäävä vastaus (1852) J. I. Berghille, joka häneltä oli pyytänyt kirjeitä ja muita lähteitä siihen aikaan Savossa tekeillä olevaa Paavo Ruotsalaisen elämäkertaa varten. Että muutoin ainakin toiset kysymyksessä olevista suupohjalaisista kieltäytyivät antamasta mitään tietoja julkisuutta varten kotiseutunsa herännäisyysliikkeestä hienotunteisuudesta N. K. Malmbergin muistoa kohtaan, josta juuri näinä aikoina mitä hurjimmat kertomukset liikkuivat, sitä ei voi epäillä, mutta varma on myöskin, että niitäkin löytyi, jotka koettivat tehdä olemattomiksi herännäisyyden suuret voitot näillä mailla ja sentähden vaikenivat. Etenkin koskee tämä Malmbergin muistoa ja hänen suurta työtään Suupohjan herättämiseksi. Tämän seudun oloista Akiander ei ole saanut muita tietoja kuin A. W. Ingmanin otsakkeella "Historiallisia muistiinpanoja niskaslaisuudesta" v. 1861 päivätyn kirjoituksen, joka kokonaisuudessaan löytyy hänen teoksessaan (VI osa, siv. 319-326). Mutta tämäkin kirjoitus koskee miltei yksinomaan Vilhelm Niskasta ja hänen suhdettaan Suupohjan heränneisiin, sisältäen sitäpaitsi muutaman sanan F. O. Durchmanin ja Ingmanin omasta asemasta seurakunnissaan jaon jälkeen sekä pari sivumennen lausuttua ankarasti moittivaa arvostelua Malmbergista. Täytyy todella kummastella, ettei Akianderin teoksesta saa minkäänlaista aavistustakaan siitä valtaavan suuresta liikkeestä, jonka varsinkin viimemainittu sai aikaan Suupohjassa.

Tässä yhteydessä on paikallaan huomauttaa myöskin muutamasta toisesta Malmbergin muistoa koskevasta seikasta. Teoksensa VI:teen osaan siv. 28-32 on Akiander kokonaisuudessaan ottanut "Evangeliskt Veckobladin" lisänä v. 1841 ilmestyneessä "Evangeliska misceller" nimisessä lehdessä (II, 285) otsakkeella "Den första sammankomsten" (Ensimmäiset seurat) julkaistun kirjoituksen. Tässä paikassa sanoo hän sen koskevan Paavo Ruotsalaisen käyntiä Nivalassa ja hänen tutustumistaan N. K. Malmbergin kanssa, joka siihen aikaan oli sijaispappina viimemainitussa seurakunnassa. Hän mainitsee tarkkaan ajankin, jolloin tämä tapahtui, sekä antaa lukijan tietää, että kirjoituksen kirjoittaja oli sama Malmberg. Mutta teoksensa viimeiseen osaan liitetyssä korjausten luettelossa lausuu Akiander: "VI:nen osan siv. 28-32 'Evankelisissa miscelleissä' julkaistu kertomus 'Ensimmäisistä seuroista' ei ole N. K. Malmbergin, vaan Ev. miscellein toimittajan kirjoittama. Siitä puuttuu siis asiallista pohjaa eikä se myöskään tarkoita ketään määrättyä henkilöä. Tämän on kertoja (Akiander) myöhemmin saanut tietää". Jos sanotun lisälehden toimittaja, Lauri Stenbäck, itse olisi ilmoittanut tämän Akianderille, olisi asia selvä, eikä kukaan epäilisi kysymyksessä olevan korjauksen pätevyyttä, mutta siihen olettamiseen eivät Akianderin vasta kerrotut sanat suinkaan ilman muuta vaadi. Päinvastoin on se olettaminen ainakin yhtä lähellä tarjona, että viimemainittu olisi pukenut sanansa hieman toiseen muotoon, jos Stenbäck itse olisi hänelle asiasta ilmoittanut. Muutkin syyt, etupäässä muutamien vanhojen heränneitten kertomukset [Asian valaisemiseksi mainittakoon seuraavaa. Kun tämän kirjoittaja