Part 45

Suupohjan pappien ero Malmbergista ja heränneitten joukkojen kokoamista sekä niiden maailmasta eroittamista vastustavan uuden suunnan synty tarjosi voimallista tuetta sille kirkon hallitusmiesten luulolle, että herännäisyyden aika oli loppumassa. Itsetietoisena nousee jälleen yleis-kirkollinen valta, tosin hieman muuttuneena, mutta pohjaltaan vielä samana kuin ennenkin. Helsingin Nikolainkirkon juhlallinen vihkiminen talvella 1852, piispantarkastukset, pappeinkokoukset, perintöruhtinaan käynti Helsingissä (1852) y.m. tilaisuudet tarjoovat tämän vallan edustajille paljon tyydytystä, ja suuri osa herännäisyydenkin miehistä näyttää pyrkivän heidän suosioonsa. Mitä uuden suunnan edustajiin tulee, pitivät he lujasti kiinni kannastaan, arvellen sitä ainoaksi, joka nyttemmin voisi luoda eloa kirkkoon. Niihin määrin oli esim. Stenbäck ihastunut J. T. Beckiin, että hän innokkaasti kannatti ehdotusta tämän kutsumisesta dogmatiikan professoriksi yliopistoomme. Ja kuitenkin oli omassa maassa niin etevä tiedemies kuin A. F. Granfelt tarjona tähän virkaan. Beckin suostumuskin oli jo hankittu, mutta yritys raukesi kuitenkin sikseen. Tämäkin hanke osoittaa, että herännäisyys on syrjääntymässä siitä valta-asemasta, johon se oli alkanut kohota. Mennyt oli sen loistonaika, mutta sen aatteet ja riennot elivät kukistamattomina kansan syvissä riveissä.

Haikein sydämin katselivat herännäisyyden ystävät jaon aikaansaamaa hävitystä. Moni ei enää tiennyt, minne kääntyisi ja keneenkä luottaisi. "Ei ole minulla nykyään suoraan sanoen halua matkustaa mihinkään", kirjoittaa Otto von Essen F. O. Durchmanille, joka oli pyytänyt häntä luoksensa. "Nykyajan särkevä erimielisyys on riistänyt minulta kaiken rohkeuden ja kaiken halun matkustaa. Ehkä onkin parasta hiljaisuudessa odottaa, mitä aika tuopi muassaan". Levottomuutta ja raskasta surua tuotti suuresta herännäisyysliikkeestä syrjään vetäytyminen lukemattomille. Tulevaisuus tuntui niin epävarmalta ja synkältä. He olivat kaikki saaneet herätyksensä herännäisyydessä, pietistiseen seuraelämään tottunut katsantotapa oli jälellä, yksinäinen elämä ei tyydyttänyt. Raskainta kaikesta oli nähdä, miten monessa maailmankaltaisuus ulkonaisessa elämässä sekä maailmanmielisyyskin sai vallan. "Paljo tuli luvalliseksi, jota ennen oli hyvinkin ankarasti arvosteltu", on muuan herännyt papinrouva näitä aikoja muistellessaan lausunut. Samoin ajattelivat useat varsinaisesta liikkeestä eronneet talonpojatkin. Jo jaon vuotena huomasi moni, että heidän hengenheimolaisensa pitkin askelin riensivät maailmaan.

Raskas on huokaus, jonka 1852 vuoden tapahtumat pusertavat heränneitten sydämistä. Heidän mielialaansa tulkitsevat elävästi seuraavat muutamasta J. I. Berghin samana vuonna kirjoittamasta kirjeestä lainatut sanat: "Herra Jumala yksin voi korjata ja parantaa Suomen kirkon surkeat vammat". [Lähteitä: Hornborg, Matrikel över församlingarna och presterskapet i Finland; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; Aug. Schauman, Från sex årtionden i Finland; Lars Stenbäck, Tvenne Predikningar; Laguksen ennen mainittu kirje Jaakko Wegeliukselle 15/5 52; Th. Rein, Supplementblad till Johan Wilhelm Snellmans Samlade Arbeten, I; Otto von Essenin kirje F. O. Durchmanille 9/7 52; Karolina Bergrothin y.m. kertomukset; J. I. Berghin kirje F. O. Durchmanille 8/5 52.]