Part 42

Miten köyhä herännäisyydelle uskollisista papeista Etelä-Suomi ylimalkaan onkin, tapaamme siellä kuitenkin vielä 1850-luvun alussa muutamia semmoisia. Näitä oli J. F. Berghin vanha ystävä ja asetoveri K. Aspegren (II, 243), joka vuodesta 1835 oli ollut ja vieläkin toimi kappalaisena Tuusulassa. Vaikka hän oli sairaloinen ja teki paimentyötään sekä hengellisessä että taloudellisessa suhteessa ahtaissa oloissa, joita sitäpaitsi hänen lastensakin kelvottomuus vaikeutti, ei pahentunut hän Herran kuljetukseen eikä herännäisyyden ristin tielle vaativaan oppiin. Melkoinen joukko heränneitäkin löytyi hänen seurakunnassaan, näiden joukossa niitäkin, jotka vielä muistivat Berghin paimentyötä näillä seuduin. Varsinkin Aspegrenille oli tämä muisto rakas. Pitkään aikaan hän ei ollut tuosta jalosta ystävästään paljonkaan kuullut eikä edes ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Vastoinkäymisten lisääntyessä -- hän oli muunohessa turhaan hakenut parempia paikkoja tarttui hän vihdoin kynään, kertoen Berghille kärsimyksistään, muunohessa kirjoittaen (lokakuussa 1849): "Epäilen suuresti, haenko enää mitään paikkaa, sillä olen väsynyt vaalimatkoihin ja talvella sain kovan ja pitkällisen taudin. Arndtin 'Totisesta kristillisyydestä', joka nyttemmin on ollut pääravintonani, luin Jumalan kaitselmuksesta ja sain siitä mitä suloisimman ja lujimman tukeen luottamukselleni Herraan ja hänen isälliseen huolenpitoonsa ja kaikkiviisaaseen johdatukseensa. Sentähden olen ilolla voinut antautua hänen turviinsa. Voi, kuinka turvallista on, kun tuo muutoin niin levoton sydän täydellä varmuudella saa kokea, että meillä on kaikkiviisas, hyvä ja kaikkivoipa isä taivaassa. Kun hän pitää perää elämämme haahdessa, niin saa olla tyytyväinen, jos ulkonainen ihminen ei saakaan kaikkea, mitä se toivoo, sillä hän tietää paraiten, mikä meille on hyödyllistä. Jos vain voisin oikein tehdä hänen työtään! -- Koetukseni jatkuvat, mutta nehän ovat välttämätöntä jokapäiväistä leipää, jotta yhä paremmin oppisin tuntemaan kurjuuteni ja turmelukseni ja siten tulisin pakoitetuksi etsimään voimaa Jesuksessa, voidakseni hänen jäljissään vaeltaa murheen laakson läpi". Kirjeen lopussa lausuu Aspegren sen toivomuksen, että Bergh kävisi entistä työalaansa tervehtimässä, lisäten että "moni muukin" toivoi samaa.

Paljon ikävää sai Aspegren kokea kirkkoherraltaan, J. Ihlströmiltä, joka kaikesta päättäen oli julki jumalaton mies. Heidän väliset riitansa päättyivät vihdoin oikeusjuttuun. Aspegren oli näet tuon esimiehensä ollessa poissa seurakunnasta vihkinyt pariskunnan, jonka avioliiton päättämiselle oli ilmoitettu muutama vähäpätöinen, hänelle tuntematon este. Tämän johdosta syytti Ihlström häntä tuomiokapitulissa virkavirheestä, vetäen kannekirjassaan esille kaikenlaisia muitakin muistutuksia virkaveljeään vastaan. Aspegren, joka siihen asti nöyrästi oli koettanut kärsiä esimiehensä hävyttömyyttä ja jumalattomuutta, ei enää vaiennut. Tuomiokapitulille antamassaan selityksessä ilmoitti hän, että Ihlström monessa tilaisuudessa oli pilkannut uskontoa, muunohessa sanonut muutamalle heränneelle isännälle, joka kinkerien päätyttyä oli tarjonnut hänelle lasin punssia: "tämäkö on sitten sitä kääntymistä", nimittänyt Möllerin katkismuksen armonjärjestystä "kestikievarijärjestykseksi", sanonut Murbachin saarnoista: "koko kirja sisältää paljasta roskaa ja olisi senvuoksi poltettava, sillä sen kirjoittaja on ollut hullu, niinkuin nekin, jotka sitä lukevat", antanut koirilleen evankelistaan nimiä sekä niiden kuoltua "passittanut ne vapahtajan tykö" j.n.e. Asia lykättiin kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Aspegrenin selityksessä löytyi kuitenkin yksi syytös Ihlströmiä vastaan, johon nähden tuomiokapituli heti teki päätöksen. Jo v. 1845 oli mainittu virasto kiertokirjeellä kieltänyt papistoa toimittamasta kantojaan kinkerien yhteydessä. Ihlström ei ollut määräystä noudattanut, vaikka piispa Ottelin v. 1851 seurakunnassa pitämässään tarkastuksessa vakavasti oli häntä siitä muistuttanut. Tästäkin virkavirheestä oli Aspegren selityksessään huomauttanut. Seurauksena oli, että tuomiokapituli keväällä 1852 eroitti Ihlströmin virasta puoleksi vuodeksi. Tämä valitti hovioikeuteen, valituskirjassaan väittäen, että "hänen virkaveljensä monta kertaa oli tehnyt itsensä syypääksi pappisviran menettämiseen". Muunmuassa syytti hän Aspegrenia liiallisesta ankaruudesta rippikoululapsia kohtaan, niin että näitä oli täytynyt "piilopaikoistaan rummulla kutsua kouluun", sanoi että hän "synkkämietteisillä viittauksilla oli saanut aikaan eripuraisuutta ja pahennusta perhe-elämässä" sekä ettei hän esimiehelleen ollut osoittanut asianomaista kunnioitusta. Hovioikeus vahvisti tuomiokapitulin päätöksen, ottamatta huomioon Ihlströmin Aspegrenia vastaan tekemiä syytöksiä. Viimemainittu, joka Porvoossa sattumalta sai nähdä asiakirjat, pyysi tuomiokapitulia vaatimaan Tuusulan pitäjänkokouksen lausuntoa Ihlströmin häntä vastaan tekemistä syytöksistä. Että hän oli syytön näihin syytöksiin, näkyy siitä, että pitäjänkokous todisti ne kerrassaan perättömiksi. Kihlakunnanoikeuden käsiteltäväksi lykätty juttu keskeytyi Ihlströmin talvella 1853 tapahtuneen kuoleman kautta. Aspegren määrättiin Tuusulan v.t. kirkkoherraksi ja vähän myöhemmin vakituisena samaan virkaan.

Silmäillessämme Etelä-Suomen uskonnollisia oloja 1850-luvun alkuvuosina ja niitä jälkiä, joita herännäisyys oli sinne jättänyt, emme saa unohtaa luutnantti K. A. Collianderin Herralle pyhitettyä kotia Valkealassa. Pitäjän ja sitä ympäröivien seutujen suruttomuus ei voinut sammuttaa sitä Jumalan hengen tulta, joka tässä kodissa paloi. 1850-luvun alussa loisti se yhtä kirkkaana kuin Collianderin ja hänen poikansa A. M. Collianderin herätyksen alkuaikoina. Usein kävi varsinkin ensinmainittu etäällä asuvia ystäviä tervehtimässä ja usein esiintyi hän puhujanakin heidän seuroissaan. Hänen elävähenkiset, lapsellista uskoa Herraan todistavat sanansa ja se syvä kokemus ristin tien salaisuuksista, joka näissä sanoissa tuli näkyviin, lähtivät sydämestä ja synnyttivät vastakaiun kaikissa tosi heränneissä kuulijoissa. Samaa vaikutti hänen kaunis veisuunsakin. Se särki monen suruttomankin mielen. Jaakkimassa kävi Colliander usein Berghiä ja muita sikäläisiä ystäviä tapaamassa. Sieltä kuljettiin kesäisin ensin Puhoisiin, mistä matkaa jatkettiin veneellä Savonlinnan ohi Kuopioon. Matkalla käytiin maissa etenkin niillä seuduin, missä löytyi heränneitä. Moni näillä matkoilla lausuttu sana jäi koko elinajaksi matkustajain ja rannalle jääneiden ystävien mieleen. Kerrottakoon tässä yksi semmoinen sana. J. F. Bergh oli saattanut Collianderin, J. I. Berghin ja moniaita muita ystäviä Jaakkimasta Puhoisiin. Matkalla oli puhuttu muutamista Herran lepoon vasta muuttaneista ystävistä. Vierasten vene oli jo kulkenut vähän matkaa, kun luutnantti Colliander huusi rannalla seisovalle Berghille: "Jos pääset ennen meitä, niin vie terveisiä heille".

K. A. Collianderin ja hänen poikansa A. M. Collianderin kristillisyyttä kuvaamaan kerrottakoon heidän käytöksensä muutamien heitä kohdanneiden taloudellisten vahinkojen johdosta. Eräänä syysyönä 1847 syttyi Valkealan kartanon asuinrakennus tuleen ja paloi tuhaksi. K. A. Colliander oli vierailemassa muutaman ystävänsä luona. Tätä ystävää pyysi A. M. Colliander tulipalon jälkeisenä päivänä kirjoittamassaan kirjeessä isälleen tapahtumasta varovasti ilmoittamaan. Kertoessaan tulipalosta, irtaimiston pelastamisesta y.m. siihen kuuluvista asioista, ei unohda hän puhua Jumalan armollisesta varjeluksesta ja johdosta, kirjeessään muunmuassa lausuen: "Mielemme ovat vielä hyvin vähän selvinneet huumaustilastaan. Järjellämme olemme kyllä selvästi nähneet Herran oman käden, mutta Herran henki on vähän, aivan liika vähän saanut laskea tämän sydämillemme, tehdäksensä sen meille hyödylliseksi ja siten täyttääksensä, mitä hän tällä on tarkoittanut. Me olemme niin kovasydämisiä ihmisiä, mutta kuitenkin on Herra vielä tässä tulipalossa osoittanut meille suurta laupeutta. -- -- -- Jumala varjeli pelastustyöhön osaaottaneiden sekä hengen että terveyden, vaikka kumpikin monen, ja juuri minunkin kohdalla oli suuressakin vaarassa; hän säästi ruumiini tulipalon liekeiltä ja köyhän sieluni helvetin tulelta". -- Neljä vuotta myöhemmin paloi Valkealan kartanon uusi päärakennus. Tulipalo alkoi eräänä kesäpäivänä puolipäivän aikana. Paljon ihmisiä, niiden joukossa läheisyydessä asuvat säätyläiset, jotka aina olivat moittineet talon liiallista jumalisuutta, oli kokoontunut paikalle. Luutnantti Colliander ei silloinkaan ollut kotona. Hänen paikalle saapuessansa oli rakennus jo ilmitulessa. Hän heittäytyi poikansa kaulaan, alkaen hetken kuluttua tämän kanssa veisata kiitosvirttä. "Näkee mitä semmoinen kristillisyys vaikuttaa", kuului säätyläisten joukosta, "sehän tekee ihmiset hulluiksi." -- -- Asian valaisemiseksi tulee meidän mainita, että Valkealan kartano oli vakuuttamatta, luutnantti Colliander kun, samoinkuin sen ajan heränneet yleensä, piti palovakuutusta syntinä.

Tämmöisiä piirteitä tapaamme paljon vielä tämänkin ajan heränneissä. Niissä kuvastuu se tunteitten rikkaus, sydämellisyys ja hellyys, jotka kaiken jyrkkyyden ja ulkonaisen karkeuden uhalla painoivat leimansa varsinkin aikuisempien vuosien herännäisyyteen. Oppiriitojenkaan kovat taistelut ja sydämettömät tuomiot eivät saaneet tätä leimaa poistumaan niistä, jotka pysyivät uskollisina liikkeen hengelle. Yksi näitä oli, jos kukaan, Kustaa Adolf Colliander. [Lähteitä: Adolf Wegeliuksen muistikirja; leht. Wilh. Wegeliuksen y. 1912 kirjoittama, past. U. Wegeliukselle lähettämä kertomus A. W. Wegeliuksen kodista ja Helsingin heränneitten seuroista; Otto Hjeltin kirjeet J. F. Berghille 16/3 52, 22/5 52, 16/6 52, 7/7 52, 23/10 52; E. J. Olinin, Jaakko Leanderin, Juhana Maulan (kaikki Nurmijärvellä) kirjeet J. F. Berghille 21/2 49, 7/4 49, 25/11 49; K. M. Alopaeuksen kirjeet J. F. Berghille 19/6 52 ja 27/5 51; Sukukirja; Paimenmuisto; Kert. Otto Hjelt, O. I. Colliander y.m.; A. M. Collianderin kirje muutamalle ystävälle 23/9 47. (Kirjeen on minulle lainannut ja siitä täydentäviä tietoja minulle hyväntahtoisesti antanut kunnallisneuvos A. N. Colliander).]

XX.

Suomen piispojen suhde herännäisyyteen 1850-luvun alkuvuosina.

Niistä kirkkomme hallitusmiehistä, jotka vainojen aikana, olivat olleet johtamassa tuomiokapitulien toimenpiteitä herännäisyyden vastustamiseksi, oli jälellä ainoastaan piispa Ottelin. Niinkuin olemme nähneet, oli hän vielä v. 1850 Kuopiossa pitämässään piispantarkastuksessa hyvinkin selvästi osoittanut, että esim. J. I. Bergh oli hänelle vastenmielinen henkilö, sekä mahtipontisella esiintymisellään koettanut pelottaa seudun muitakin heränneitä. Tuetta tämmöiselle esiintymiselle oli hän silminnähtävästi luullut saavansa muunmuassa Paavo Ruotsalaista vastaan siihen aikaan vireellä olevasta oikeusjutusta, jonka vaiheista hänelle oli toimitettu tarkat tiedot. Viimemainittua luuli hän olevansa oikeutettu arvostelemaan jos kuinka ankarasti ja halveksivasti. Kun esim. B. K. Sarlin toukokuussa v. 1850 papiksi-vihkimistään varten kävi hänen luonaan, neuvoi hän häntä pysymään erillään heränneistä, muunmuassa lausuen: "Paavo Ruotsalainen on heittiö". Monesta seikasta päättäen, näkyy Ottelin muutoin arvelleen, että herännäisyyden aika jo oli loppunut. Tätä hänen ajatustaan tuki voimallisesti etenkin evankelisen suunnan leviäminen Etelä-Suomessa. Niinkuin olemme nähneet, esiintyivät tämän suunnan äärimmäiset edustajat varsinkin Porvoossa niin ilmeisesti maailmaa ja maailmankaltaisuutta suosivina, ettei heidän puheissaan ja esiintymisessään herännäisyyden jälkiäkään enää näkynyt, ja mitä Etelä-Savon rukoilijoihin tulee, oli heidän toimintansa siksi hiljaista ja vähän huomiota herättävää, ettei siltäkään puolen näyttänyt olevan mitään pelättävää. Renqvistkin sai näinä aikoina olla aivan rauhassa. Ei ole mahdotonta, että hänen kiivaat hyökkäyksensä Ruotsalaista vastaan olivat tehneet hyvän vaikutuksen Otteliniin. Olihan hän "Väärän opin kauhistus"-kirjassa huomauttanut, että Ruotsalainen ja hänen hengenheimolaisensa olivat tuottaneet tuomiokapitulille paljon huolta.

Muutamassa, pari viikkoa Paavo Ruotsalaisen hautajaisten jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä mainitsee J. F. Bergh, että "piispa" oli tiedustellut hänen mainitussa tilaisuudessa pitämänsä ruumissaarnan syytä sekä "vaatinut hänen selitystään". Vaikka tämä tiedustelu todistettavasti oli yksityistä laatua, Porvoon tuomiokapitulin seikkaperäisissä pöytäkirjoissa kun ei löydy mitään todistusta asiasta, tiedetään että Bergh Ottelinilta sai sekä kirjalliset että suulliset nuhteet "laittomasta ja säädyttömästä käytöksestään". ["För sitt olagliga och otillständiga beteende" (sekä N. G. Arppe että K. B. Sarlin sanoivat varmaan muistavansa nämä sanat).].

Tehokkaampiin toimenpiteisiin Paavo Ruotsalaisen edustaman uskonsuunnan ehkäisemiseksi ei Ottelin näinä aikoina ryhtynyt. Tämä ei kuitenkaan todista, että aika olisi muuttanut hänen mielipiteensä herännäisyyden merkityksestä Suomen kirkolle. Varsinkin hänen esiintymisestään Bergh-veljeksiä vastaan näkyy selvästi, että hän tässä suhteessa "ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut".

Arkkipiispa Melartin kuoli v. 1847. Hän sai heränneiltäkin sen todistuksen, että hän oli ystävällinen ja oikeutta harrastava mies, jos kohta hän valtiollisista syistä sekä vanhojen ennakkoluulojen eksyttämänä olikin ryhtynyt pakkokeinoihin heitä vastaan. Tiedettiin niinikään, että hän monelle heränneelle papille kyynelet silmissä oli puhunut heidän elävästä kristillisyydestään, vieläpä joskus suoraan kehoittanutkin heitä toimimaan herännäisyyden periaatteiden mukaan. Paavo Ruotsalaistakin oli hän kohdellut varsin ystävällisesti, kun tämä kerran kävi hänen luonansa. Herännäisyyttä koskevista asiakirjoistakin voi päättää, että Ottelin olisi asettunut paljon suvaitsemattomammalle kannalle, jos hän olisi ollut tekemisissä Pohjanmaan heränneitten pappien kanssa.

Melartinin kuoleman jälkeen oli arkkipiispanvirka kolme vuotta täyttämättä. Vaikutusvaltaisin Turun tuomiokapitulin jäsenistä oli lukion lehtori _Edvard Bergenheim_. Hän oli aikuisemmin ollut historian opettajana Haminan kadettikoulussa ja määrättiin luultavasti siitä syystä arkkipiispaksi (1850), vaikka hän ei ollut ensimmäisellä vaalisijalla. Bergenheim oli vilkasluontoinen ja sivistynyt mies. Historian opettajana oli hän saavuttanut oikeutettua tunnustusta, mutta hänen uskonopilliset tietonsa olivat hyvinkin vaillinaiset. Arkkipiispana asettui hän jyrkästi hierarkkiselle kannalle ja valtiollisessa suhteessa oli hän arka sekä huolellisen tarkka toimimaan vallitsevan ohjelman mukaisesti. Hänen taitonsa Suomen kielessä oli aivan huono ja kansan syvien rivien katsantotavalle ja riennoille oli hän vento vieras.

Kesäkuun 3 p:nä 1850 ryhtyi Bergenheim arkkipiispanvirkaa toimittamaan. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä koski oppilaitoksia, jotka siihen aikaan vielä olivat tuomiokapitulien valvonnan alaisina. Jo syksyllä viimemainittuna vuonna lähti hän tarkastamaan hiippakuntansa kouluja. Tarkasti määrätystä matkasuunnitelmasta näkyy, että hän syyskuun 5-8 päivinä matkusti Orihveden ja Längelmäen seurakuntien läpi sekä Jyväskylän ja Kuopion kautta Kajaaniin, josta viimemainitusta kaupungista hän 9 p:nä saapui Paltamon pappilaan. Mainitun matkasuunnitelman johdannossa sanotaan, että "matkaan käytettävissä oleva aika tällä kertaa, yhtä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta, rajoittuu hiippakunnan koululaitokseen" sekä itse suunnitelmassa, että "tulo Paltamon pappilaan, jos Jumala suopi, tapahtuu niin varhain, että kokous rovastikunnan sinne saapuneiden pappien kanssa voidaan pitää 9 p:nä kello 6 i.p." Syy tähän Bergenheimin kysymyksessä olevan rovastikunnan suhteen tekemään "poikkeukseen" matkasuunnitelman yksinomaan kouluihin kohdistuvasta ohjelmasta oli seuraava.

Ensimmäisinä vuosina pappina ollessaan, oli K. R. Petterson virkavallan sitä estämättä vapaasti saanut toimittaa sitä herätystyötä Sotkamossa, josta ennen olemme kertoneet. Seurakunnan silloinen kirkkoherra J. R. Appelgren ei häntä estellyt, ja tämän kuoltua (1847) oli kirkkoherranvirka kaksi vuotta ollut täyttämättä. Mutta jyrkkä käänne tapahtui, kun K. B. Ståhlberg v. 1849 astui tähän virkaan. Jo nuorena, jolloin hän isänsä sijaisena ja hänen kuolinpesänsä armonvuoden saarnaajana vuosina 1819-23 oli toiminut pappina seurakunnassa, oli hän asettunut silloin Kajaanissa ja siellä täällä naapuripitäjissäkin alkavaa herännäisyyttä vastaan, vaikka hänen kotipitäjässään kaikki vielä näytti hyvinkin tyyneeltä ja rauhalliselta. Oltuan senjälkeen yli kaksikymmentä vuotta kappalaisena Utajärvellä, missä liike sai hyvin vähän jalansijaa, hämmästyi hän, Sotkamoon muutettuaan, nähdessään miten suuri muutos täällä hänen poissaolonsa aikana oli tapahtunut. Emäseurakunnan ja siihen yhdistetyn Kuhmoniemen kappelin herännäisyysliike, jonka viimemainitun seurakunnan kappalainen sitäpaitsi Keis. Majesteetin v. 1841 antaman määräyksen mukaan oli hänen palkattavansa, teki häneen oudon ja häiritsevän vaikutuksen. Hän päätti ryhtyä sitä tarmokkaasti vastustamaan. Varsinkin Kuhmoniemen kappalaiseen A. N. Holmströmiin kohdistui hänen huomionsa. Turhaan koetettuaan mahtisanoilla saada muutosta aikaan ja nähdessään herännäisyyden vain voittavan yhä enemmän alaa seurakunnassa, turvautui hän tehokkaampiin keinoihin. Seudun heränneet papit saivat kuulla, että vasta nimitetylle arkkipiispalle yksityistä tietä oli ilmoitettu heidän pitämistään hartausseuroista, ja väleen saivat he kokea, ettei huhu ollut perätön. Bergenheimin kiertokirje Paltamon pappilassa pidettävästä kontrahtikokouksesta vakuutti heille, että herännäisyyden asia oli kysymyksessä. Kokous pidettiin määrättynä päivänä. Pöytäkirjaa tässä tilaisuudessa silminnähtävästi ei kirjoitettu, koska semmoista ei löydy Turun tuomiokapitulin eikä kysymyksessä olevan rovastikunnan arkistossa. Sitä arvokkaampi on saapuvilla olleen henkilön, V. L. Helanderin, antama kertomus tästä arkkipiispa Bergenheimin Paltamossa syyskuun 9 p:nä pitämästä kontrahtikokouksesta. Se kuuluu: "Kontrahtirovastilta, Paltamon kirkkoherralta K. Aejmelaeukselta, Bergenheim silminnähtävästi ei ollut saanut tietoja Kajaanin-puolen heränneitten seuroista y.m., sillä ensinmainittu oli kohdellut heränneitä pappeja ja heidän sanankuulijoitaan ystävällisesti, vaikkei hän kuulunutkaan heihin. Tarkastustilaisuudessa tuli selvästi näkyviin, mistä syytös alkuansa oli kotoisin. Ståhlberg esiintyi nimittäin syyttäjänä, koettaen saada heränneet niin epäedulliseen valoon kuin suinkin arkkipiispan silmissä. Muunohessa veti hän moittivien arvostelujensa todistukseksi esiin murhan, jonka muuan herännyt mies vähän aikuisemmin oli tehnyt. Aejmelaeus sitävastoin huomautti, että rikos oli tehty pikaisuudessa eikä siis mitenkään voinut todistaa, että heränneet siveellisessä suhteessa olivat alemmalla kannalla, kuin muu kansa. Varsinkin Holmströmiin ja hänen toimintaansa Kuhmoniemellä kohdisti Ståhlberg syytöksensä. Loistavaan piispalliseen pukuun puettuna esiintyi Bergenheim hyvin mahtipontisesti, vaatien meiltä selitystä. Holmström vastasi, että hän kyllä oli pitänyt hartauskokouksia sekä kodissaan että pitäjällä, koska hän omantuntonsa vaatimana katsoi itsensä velvolliseksi jokaisessa siihen tarjoutuvassa tilaisuudessa julistamaan Jumalan sanaa sanankuulijoilleen. Huomauttaen että sellaiset kokoukset olivat kielletyt, ne kun poikkesivat säädetystä tavallisesta järjestyksestä, käski arkkipiispa jyrkästi Holmströmin lakkaamaan niitä pitämästä. Viimemainitun asemassa olisi moni herännytkin pappi hämmästynyt tahi ainakin vaieten kuunnellut mahtavan esimiehen sanoja, mutta Holmström ei sitä tehnyt. Hän lausui: 'omantuntoni tähden en voi kieltoa totella'. Ståhlbergkin säikähti; semmoinen rohkeus tuntui hänestä kerrassaan käsittämättömältä. Bergenheim kiivastui. 'Minä näytän', hän liuskasi, 'että käytän koko piispallista mahtiani'. Vakavasti ja tyyneesti vastasi Holmström: 'Minä en voi kieltoa totella'. Ei hän ylimielisyydestä näin jyrkästi esiintynyt korkeaa esimiestään vastaan, sillä hän oli nöyrä ja vaatimaton. Mutta hän oli mies tämän sanan kauneimmassa merkityksessä -- -- mies jota Jumalan sana ja omatunto johdattivat, eikä voinut hän sentähden vaieta. Hänen esiintymisensä tässä tilaisuudessa oli kaunis jälkikaiku herännäisyyden vainojen ajoilta ja se tekikin syvän vaikutuksen hänen heränneisiin virkatovereihinsa".

Siitäkin syystä oli Bergenheimin hyökkäys Kainuunmaan heränneitä pappeja vastaan kohdistunut etenkin Holmströmiin, että tämä omasta ja muiden puolesta oli vastannut hänen moittiviin arvosteltuihinsa heränneistä ja heidän seuranpidostaan ja siten johtunut väittelemään hänen kanssaan. Alkuansa koski moite kyllä Krankia, Helanderia, Pettersonia sekä muita seuroja pitäneitä pappeja. Epätietoista on kuitenkin, olisiko arkkipiispa saanut kuulla täysin suoraa vastalausetta, jollei Holmström olisi ollut tilaisuudessa läsnä.

Seuraavana päivänä tarkasti Bergenheim Kajaanin alialkeiskoulua, jonka opettajina Krank ja Helander olivat. Vaikka hän tiesi, että nämä ahkerasti olivat pitäneet hartausseuroja kaupungissa, niinkuin maaseudullakin, sekä luultavasti oli kuullut, että he olivat käyneet Paavo Ruotsalaisenkin luona, ei hän edellisen päivän keskusteluista silloin enää mitään puhunut. Näyttää vähän kuin olisi hän katunut jyrkkää esiintymistään Paltamon pappilassa.

Kajaanista suuntasi Bergenheim matkansa rantaseuduille ja sieltä rantatietä myöten eteläänpäin. Luultavasti sai hän matkalla mielestään huolestuttavia tietoja Pietarsaaren rovastikunnan papistosta, koska hän, niukasta ajastaan huolimatta ja matkasuunnitelmastaan poiketen, täälläkin piti kontrahtikokouksen, jossa hän lausui tyytymättömyytensä hartausseurojen pitämisen johdosta. Muuta kuin että Bergenheim kaksi vuotta myöhemmin Lapualla toimittamassaan piispantarkastuksessa viittasi tuohon lausuntoonsa, ei tästä kontrahtikokouksesta tiedetä.

Jo syyskuun 27 p:nä tarkasti Bergenheim Waasan lukiota ja seuraavana päivänä kaupungin ylialkeiskoulua, jonka rehtorina, niinkuin ennen on mainittu, Lauri Stenbäck oli. Jos luultavaa onkin, ettei tämä ollut ehtinyt saada mitään tietoja Paltamon pappilassa pidetystä kontrahtikokouksesta, on miltei mahdoton olettaa, ettei hän olisi kuullut arkkipiispan Pietarsaaren papistolle hartausseurojen pitämisen johdosta lausumasta mielipahasta ja siihen liittyneestä kiellosta. Ainakin tiesi hän, ettei uusi arkkipiispa suinkaan ollut herännäisyyden ystävä. Näin ollen tuntuu oudolta, että Stenbäck Bergenheimin juhlallista vastaanottoa varten koulussaan sepitti tervehdysrunon, jonka oppilaansa "Maamme"-laulun säveleillä tuolle, "tunnetulle ja rakkaalle turvalleen" sitten esittivät. Miten vähäpätöinen asia itsessään onkin, ennustaa sekin selvästi sitä hajaannusta, joka siihen aikaan oli syntymässä Suupohjan herännäisyydessä. Ei niin, että Stenbäck olisi alentunut turhamaisella imartelulla hieromaan sovintoa esimiehensä kanssa -- siitä esti häntä hänen aatteellinen katsantotapansa ja hänen miehekäs suoruutensa. Mutta kieltämätöntä on, että tästä runostakin kuultaa hänen herännäisyydestä yhä vieraantuva mielensä, joka ei enää ole altis arvostelemaan kirkon tätä liikettä vastustavia johtomiehiä yhtä jyrkästi pietistiseltä kannalta kuin ennen. Jos aika olikin muuttunut ja heränneittenkin puolelta vaati sovinnollisempaa esiintymistä kirkon viranomaisia kohtaan, kuin menneinä häikäilemättömien vainojen päivinä oli mahdollista, ja jos Stenbäck itse olikin kylmentynyt niille kristillisen elämän tavoille ja muodoille, jotka olivat ominaisia herännäisyysliikkeelle, on vaikea käsittää, kuinka helposti hän jo tähän aikaan näkyy vapautuneen aikuisemmasta kannastaan.