Part 38

Erityisellä rakkaudella seurasi Bergh edelleen herännäisyyden vaiheita kotipitäjässään Suonenjoella. V. 1846 jälkeen, jolloin L. J. Landgren ja J. Majander, siellä muutamia kuukausia pappeina toimittuaan, siirrettiin muihin seurakuntiin, kaipasivatkin sikäläiset heränneet suuresti taitavaa johtajaa ja kääntyivät sentähden, Kuopiossa käydessään, usein Berghin puoleen. Suuren työtaakkansa ja monien toimiensa takia tämä ei kuitenkaan saattanut käydä Suonenjoella kuin harvoin vain, ja silloinkin täytyi hänen kuluttaa aikaansa veli-vainajansa N. H. Berghin taloudellisten asiain selvittämiseen, kun nim. viimemainitun leski Katarina Charlotta Fonseliuskin v. 1848 oli kuollut. Muutoin muistutti tämä kuolemantapauskin suonenjokelaisille, että Bergh-suvun likeinen suhde heihin, jonka muistot olivat heille niin kalliit ja joka sikäläiselle herännäisyydelle oli tuottanut niin paljon siunausta, oli loppumassa. Pois oli myöskin muuttanut Gabriel Markkanen (III, 221), eikä voinut Pentti Korhonenkaan, vaikka hän siellä "veljellisellä käytöksellään" oli saanut monta ystävää, enään samalla menestyksellä, kuin ennen, jatkaa siunauksellista työtään. Hän asui loisena Vaajaniemen talossa, jonka asukkaat olivat heränneitä, mutta hänen omat perheolonsakin näkyvät olleen esteenä hänen toiminnalleen. Sensijaan alkoivat uudet, johtajiksi pyrkivät saamamiehet yhä julkisemmin esiintyä heränneitten neuvojina. Paavo Ruotsalaisen kuolema näkyy Suonenjoella, niinkuin muuallakin, antaneen paljon rohkeutta monelle onnenonkijalle.

Niinkuin ennen olemme nähneet, olivat Gabriel Markkanen ja Pentti Korhonen tunnetut etäällä olevilla seuduillakin. Heränneitten pappien kirjevaihdossa (Bergh-veljesten, F. H. Bergrothin y.m.) näkee usein heidän nimensä. Joskus matkustivat he Pohjanmaalle asti, usein Keuruulle. Niinä aikoina, jolloin riita Malmbergin ja Suupohjan heränneitten pappien välillä oli kiivaimmillaan, näkyvät viimemainitut heidän kauttansa koettaneen vaikuttaa sanankuulijoihinsa. Luultavasti neuvotteli esim. F. H. Bergroth heidän kanssansa tästä asiasta maaliskuussa 1852, jolloin he olivat hänen vierainaan Keuruulla neljä päivää. Suupohjaan asti he tällä matkalla eivät kuitenkaan näy matkustaneen.

Nilsiän ja Iisalmen herännäisyydessä alkoi heti Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen yhä selvemmin näkyä hajaantumista ja lamautumista. Vielä kuolinvuoteeltaankin oli hän tavattomalla auktoriteetillaan, josta joku nuhteen, varoituksen tahi kehoituksen sana joskus muistutti, pitänyt koossa tämän puolen heränneitä ja estänyt eripuraisuuden siemeniä itämästä. Hämmästyksellä huomasivat kaikki todellisesti heränneet, miten nämä siemenet nyt alkoivat itää. Heränneitä pappeja ei näillä seuduin enää ollut, J. I. Bergh ei ehtinyt kuin joskus vain käydä horjuvia ystäviään herättämässä ja neuvomassa, ja ainoa näinä aikoina siellä toimivista johtomiehistä, L. J. Niskanen, oli kykenemätön työtään jatkamaan, hän kun, niinkuin ennen on mainittu, oli sortunut juoppouden syntiin. Viimemainittu ei enää pystynyt unholan pimeästä pelastamaan herännäisyyden muistojakaan, vaikka hän vielä näinä aikoina suunnitteli Paavo Ruotsalaisen elämäkerran kirjoittamista. J. I. Berghkin lienee häntä tähän työhön kehoittanut, mutta turhaan. Luultavasti tarkoitti tämä kehoitus lähteiden kokoamista sitä Ruotsalaisen elämäkertaa varten, johon Bergh itse aikoi ryhtyä, mutta josta aikomuksesta hän, saatuaan Lauri Stenbäckin tätä asiaa koskevan, ennen (III, 455), mainitun kirjeen, luopui. Aika oli lainautumisen, ei tarmokkaan toiminnan aikaa. Todistuksena on monen muun herännäisyyden vaiheissa tunnetun johtomiehen kera tämän liikkeen muistojen lahjakas kertoja Lauri Juhana Niskanen. Hän elää vielä tämän aikakauden lopussa, mutta surkeaa on hänen elämänsä ilta.

Kun Iisalmen kirkkoherranvirka v. 1851 tuli avonaiseksi, toivoivat Pohjois-Savon heränneet vihdoinkin saavansa heränneen papin paimenekseen. He kääntyivät J. F. Berghin puoleen, pyytäen häntä virkaa hakemaan. Hanketta kannatti lämpimästi J. I. Bergh, joka jo kauan oli toivonut saavansa rakkaan veljensä lähemmäs Kuopiota. Tämä suostuikin, vaikka epäillen ja vastahakoisesti, pyyntöön ja haki sekä sai vaalisijan. Mutta tässäkin toivossaan pettyivät, niinkuin vasta saamme nähdä, Iisalmen heränneet.

Muutoin on huomattava, että Kalajoen-varrella syntynyt "tuvanjako" lamauttavasti vaikutti Iisalmenkin heränneisiin. Jos L. J. Niskanen ei ollut syytön niihin vikoileviin kertomuksiin serkkunsa opista, joita tähän aikaan yhä yleisemmin alkoi kuulua viimemainitussakin seurakunnassa, lisäsivät varsinkin Laguksen ja luultavasti myöskin J. I. Berghin hylkäävät arvostelut näitä epäluuloja. Sitävastoin ei tiedetä, että Kiuruveden kappalainen J. J. Rahm, miten likeinen hän olikin ensinmainitulle ja kuinka uskollisesti hän edustikin Paavo Ruotsalaisen kantaa, olisi koettanut estää sanankuulijoitaan seurustelemasta "vilhelmiläisten" kanssa. Seurauksena oli kuitenkin, että Pohjois-Savon ja Kalajoen-varren heränneitten välit kylmenemistään kylmenivät, vahingoksi kummallekin ryhmälle. Ensinmainittujen omassa keskuudessa ei sensijaan, niinkuin jo ennen on mainittu, "toistupalaisuuden" ja "niskaslaisuuden" jaonhenki päässyt vallalle. Muussa Savossa tiedettiin siitä vielä vähemmin.

Vähän ennen kuolemaansa lausui Paavo Ruotsalainen Rahmista muutamalle ystävälleen: "Kiuruvedellä on palava ja loistava kynttilä, mutta häntä ei minään pidetä". Niin yhdessä kuin toisessa suhteessa on tämä arvostelu oikea. Harvat heränneistä papeista olivat päässeet niin selvästi ja monipuolisesti käsittämään herännäisyyden oppi-isän syvimmät ajatukset, harvat julistivat niitä sanankuulijoilleen niin yksinkertaisesti ja uskollisesti kuin hän. Niinkuin vasta saamme nähdä, ei hän ollut sokea Paavon vikoihin nähden, mutta nämä eivät estäneet häntä näkemästä ja tunnustamasta hänen elämäntyönsä suurta merkitystä eikä sitä elävää uskoa, joka kaiken karkeuden ja inhimillisen puutteellisuuden uhallakin on hänen vaelluksensa ja toimintansa punaisena lankana. Ei ole Rahmille viaksi luettava, ettei hänen äänensä kuulu tämän rikkirevityn aikakauden oppiriidoissa, eikä sekään, ettei hän ryhtynyt tehokkaisiin toimiin eripuraisuuden estämiseksi. Hän oli hiljainen ja vaatimaton rauhanmies, eivätkä hänen lahjansakaan tuohon soveltuneet. Ja kaikkien, vähimmin saa häntä syyttää siitä, että häntä "ei minään pidetty". Mutta hänen elävä kristillisyytensä sekä hänen uskollisuutensa nuoruutensa paraille muistoille ja herännäisyyden suurelle tehtävälle asettavat hänet tänä hajaannuksen aikanakin niiden heränneitten pappien riviin, joihin jälkimaailma kernaimmin kiinnittää huomionsa.

Samassa tilaisuudessa, jossa Paavo Ruotsalainen lausui yllämainitut sanat Rahmista, sanoi hän J. I. Berghistä: "Berghin pitäisi hakea toinen virka; hänellä on Kuopiossa liika paljon ja liika monenkaltaista työtä". Oikealta tuntuu tämäkin arvostelu. Miltei kaikissa näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä valittaa Bergh samaa. Hänen etevät lahjansa ja monipuolinen kykynsä olivat syynä siihen, että häneltä niin paljon vaadittiin, ja näille vaatimuksille tarjosivat hänen tavaton tarmonsa ja toimintahalunsa kättä. Että tuossa piileili vaara hänelle itselleen ja herännäisyydellekin, on sanomattakin selvää. Kuopion heränneet alkoivatkin arvella, että "hän on liika laajalla", varsinkin kun yksinäisyyteen yhä enemmän vetäytynyt Jonas Lagus, joka verraten usein kävi kaupungissa lääkäriä puhuttelemassa, sikäläisille ystävilleen selvitti lempiajatustaan "sisällisestä armon ikävöimisestä". Näyttääpä siltä, ettei viimemainittukaan ollut aivan syytön niihin epäileviin arvosteluihin, joita Berghistä Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen siellä täällä alkoi kuulua. Monet todistukset Laguksen kivuloisuudesta ja hänen vuosi vuodelta yhä pessimistisemmäksi kehittyneestä katsantotavastansa tukevat tätä koskevien kertomusten luotettavaisuutta. Bergh ei mitannut samalla mitalla. Hän oli siksi itsenäinen mies, etteivät muiden arvostelut, eivät kiittävät eivätkä moittivat, voineet järkyttää hänen vakaumustaan siitä, että hänen huolellisesti tuli suorittaa tehtävänsä ja että Jumala oli hänelle nämä tehtävät määrännyt. Jälkimaailma arvostelee tätä vakaumusta toisin, kuin Kuopion silloiset vikoilevat heränneet, ja historia antaa hänestä sen todistuksen, että hän yhtä uskollisesti kuin Rahm, vaikka eri tavalla, vielä näinä hajaannuksen aikoinakin edustaa Savon herännäisyyden kauneimpia puolia.

Näiden Savon huomatuimpien heränneitten pappien kera ovat näiltä ajoilta edellä muiden muistettavat Albert Ingman (III, 222), joka vuosina 1848-53 oli kirkkoherranapulaisena Kuopiossa, Erkki Saurén, joka v. 1852 Pielisjärveltä siirrettiin Maaningalle, sekä Pieksämäellä edelleen siunauksella toimiva V. J. Majander. Mitään huomattavampaa herätystä ei Saurén näy saaneen aikaan, mutta Pieksämäellä oli liike kasvamassa, jos kohta se ei sielläkään kehittynyt suureksi. Varsinkin mikäli asia koskee Paavo Ruotsalaisen suunnan edustajia, on Savossa jonkinlainen väsymys huomattavana. Tämä näkyy siitäkin, ettei heidän ja Renqvistin ystävien välisestä eripuraisuudestakaan, joka menneinä aikoina oli pitänyt mielet jännityksessä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nyttemmin enää kuulu.

Ainoat seudut Etelä-Savossa, missä Paavo Ruotsalaisen ystävät edelleen ahkerasti viljelevät Jumalan sanaa ja vanhaan, tapaan kokoontuvat suuriin hartausseuroihin, ovat Kesälahti, Kerimäki ja Sääminki. Ensinmainitussa seurakunnassa iti ja kasvoi hedelmää Brofeldtin hyvä kylvö, ja viimemainitussa jatkoivat Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko entiseen tapaansa siunauksellista työtään, jonka vaikutus ulottui Kerimäellekin.

Enemmän kuin kukaan muu vaikutti kuitenkin näidenkin seutujen heränneisiin J. E. Bergh. Sikäläisen liikkeen säilyminen ja sen elpyminen riippui vielä näinäkin aikoina hänestä. Matka Jaakkimaan oli kyllä verraten pitkä, mutta siitä huolimatta kävivät Säämingin-puolen heränneet usein Berghiä puhuttelemassa ja hänen saarnojaan ja seurapuheitaan kuulemassa. Jos joku heistä hengellisessä elämässään joutui oikein ahtaalle ja hänellä siihen suinkin oli tilaisuutta, lähti hän Berghin tykö. Niinpä kirjoitti Säämingin kanttori P. Wenell näinä aikoina hänelle: "-- -- -- Aion käydä sedän luona. -- -- Aina tulee eteeni tämä ajatus: mitenhän käynee kristillisyyteni kanssa? Kaikki -- elävän kristityn sisällinen olemus on poissa, tyhjä hengetön kuori vain jälellä. Suostuminen tahalliseen syntiin ei kyllä ole saanut minussa valtaa, mutta elävän, tosi uskon sisällinen toiminta, rukoileminen, kerjääminen ja puhuminen Vapahtajan kanssa on poissa".

Ihmeteltävä on todella J. F. Berghin ahkeruus ja into. Hän teki työtä Herran viinimäessä sisällisestä halusta eikä pakosta. Jos kuka hyvänsä suullisesti tai kirjallisesti -- semmoisia kirjeitä kirjoitettiin hänelle lukemattomia -- kääntyi hänen puoleensa, oli hän aina valmis vastaamaan ja neuvomaan. Väsymystä ei milloinkaan, vielä vähemmin kyllästymistä ja välinpitämättömyyttä! Ja ihmeellisesti riitti Berghin ahkeruus semmoisiinkin toimiin, jotka eivät suoranaisesti koskeneet sielunhoitoa. Niinpä hän erinomaisen tarmokkaasti joudutti Jaakkiman uuden kirkon rakentamista, vanha kun jo v. 1833 oli määrätty hyljättäväksi, ja kun se vihdoin valmistui (1850), tiedusteli hän Helsingissä asuvien ystävien kautta kirkonkellojen, ukkosenjohdon y.m. hintoja. Jos minkälaisissa asioissa kääntyivät ei vain ystävät, vaan muutkin hänen puoleensa neuvoa ja apua anoen. Mikä pyysi häntä hankkimaan Wiipurin läänin kuvernöörin suositusta sukulaiselleen viran saamista varten, mikä kannatusta lukkarinvirkoihin pyrkijöille y.m. y.m.

Paitsi tuommoisia jokapäiväisiä, ihmisten avun- ja neuvonpyynnön aiheuttamia toimia, jotka nekin aivan liiaksi kysyivät Berghin Jaakkiman seurakunnan hoidossa monesti rasittuneita voimia, vaadittiin häneltä tuon tuostakin paljon vastuunalaisempaa ja suurta tarkkuutta kysyvää työtä. Niinpä pyysi esim. Matth. Akiander, joka näinä aikoina kokosi aineksia "Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland" nimistä teostaan varten, tietoja herännäisyydestä. Miten paljon vaivaa semmoisten hankkiminen, seulominen ja järjestäminen tuotti Berghille, näkyy seuraavasta hänen papereistaan löydetystä, v. 1852 kirjoittamastaan promemoriasta, jonka mukaan hän ryhtyi näitä tietoja eri tahoilta hankkimaan: "Professori Akianderin historian oikaisemiseksi ja täytteeksi tarvitaan seuraavat tiedot ja selitykset Paavon opista ja elämästä: 1) Armontilasta (mikä eroitus on lankeemisen ja katkeamisen välillä?), Hengen todistuksesta ja pyhityksestä eli uskon hedelmistä, rakkaudesta, joista kahdesta viimeisestä ei P:n opissa puhuta; 2) Paavon hengellisestä ylpeydestä, valheen myönnyttämisestä (bristande sanningskärlek), epäluuloista toisia ihmisiä kohtaan (misstroende till andra människor), hätävalheesta, joista häntä syytetään; 3) P:n marttyyrikuolemasta ja varjelusenkelistä (Skyddsengel, Karlits); 4) Poikosen opista; 5) P:n nuoruudesta ja elämänvaiheista, matkustuksesta Puolaan, kivuloisuudesta, juopumuksesta, sen syystä ja laadusta; 6) Sovinnosta eli erimielisyydestä Pyykkö-vainajan kanssa; missä ja minkäverran he olivat erimieliset?; 7) Puheenparsi: _Ei auta kumpainenkaan_, mitä P. sillä ymmärsi?; 8) P:n ajatus Renqvististä; eikö P. löytänyt hänessä muuta vikaa, kuin rukouksen suhteessa? -- hyvä, jos löytyisi P:n omituinen lause tästä asiasta; 9) Milloin ja missä P:n tuttavuus Renqvistin kanssa on alkanut? Näkivätkö he toisensa R:n kouluaikana Kuopiossa eli muualla?; 10) Rautalampilaisten ja Greta Högmanin oppi onko ihan yhtä Renqvistin opin kanssa?; 11) Espoon häistä, varsinkin mitä Roseniukseen tulee; 12) L. J. ja Wilh. Niskasen muistokirjat, kuin myös Adolf Möykkyseltä tehty P:n elämäkirjat löytyvät ennestään; mutta jos muita tietoja, varsinkin P:n omia eli häneltä lausuttuja (dikterade) kirjeitä löytyy, niin ne lähetettäköön ynnä edellä sanottuin selitysten kanssa minulle aivan kiireesti, että kerkisin antaa niistä tiedon Akianderille, joka muutoin painattaa entiset osittain puuttuvaiset, osittain ihan väärät mielialat tulevaisten aikain tiedoksi. Mutta tunnollinen totuus en noudatettava, vaikka vielä erimielisiäkin niissä loistaisi. Kyllä minä sitte pyydän imeä niistä totuuden, joka sitte tulee olemaan pohjakirjana. P:n erikirjeet eri ihmisille ovat hyvät; mutta niistä yksinään ei tule täyttä selvyyttä; Se näkyy kyllä helsinkiläisten oppineiden lauseista".

Se seikka, että Bergh kirjoitti tämän promemorian suomeksi, viittaa siihen, että hän pappien ja muiden koulua käyneiden kautta tahtoi talonpojilta tiedustella, mitä he näistä asioista tiesivät. Hyvin luultavaa on kuitenkin, että hän suoraan kääntyi kirjoituskykyisten kansanmiestenkin puoleen. Että tämä tehtävä, jota hän tapansa mukaan suurella tarkkuudella toimitti, tuotti hänelle paljon työtä ja vaivaa, on sanomattakin selvää.

Renqvistin kanssa koetti Bergh, mikäli tuo oli mahdollista, olla sovussa siihen aikaankin, jolloin tämä kirjoitteli "Raamatun ydin" kirjaansa, jossa hän suunnitteli uutta hyökkäystä Paavo Ruotsalaista vastaan. Niinpä pyytää hän häneltä v. 1852 lainaksi muuatta kirjaa. Renqvistin vastaus on ystävällinen. Hän lausuu siinä muunmuassa mielihyvänsä Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamien kirjojen ilmestymisestä, ilmoittaen että Monellkin aikoi jossakin sanomalehdessä esiintyä viimemainittua vastaan. Renqvistin katsantotapaa kuvaa hänen naivinen puheensa "Raamatun ydinkirjan" esipuheesta, jonka hän vasta oli saanut valmiiksi ja jossa hän niin kiivaasti hyökkäsi Ruotsalaista vastaan. Tästä hyökkäyksestä riidanhaluinen "kauhistuskirjojen" väsymätön kirjoittaja ei kyllä kirjeessään puhu, mutta Bergh sai piankin sen painettuna lukea. Ei sovi kummastella, että hänkin monesti valitti: "Renqvistin kanssa on mahdoton tulla toimeen".

Voimallisia herätyksiä tapahtui näinä aikoina Jaakkimassa. Joulunpyhinä 1851 ja seuraavan vuoden alussa alkoi seuroissa ekstatisiakin ilmiöitä tulla näkyviin. "Jumala kääntäköön kaikki kunniaksensa", kirjoittaa tämän johdosta Bergh muutamassa kirjeessä. Muissakin suhteissa oli tämä aika hänelle onnellinen. Maaliskuussa vihittiin hänen tyttärensä Jaakkiman pappilassa avioliittoon ennen mainitun Otto Henrik Cleven kanssa, joka vasta oli suorittanut pappistutkintonsa ja määrätty Berghin apulaiseksi. Hyvänä apuna seurakunnan hoidossa oli hänellä myöskin Matti Putkonen, joka edelleen oli kappalaisenapulaisena Jaakkimassa. Niin vähän Bergh kuitenkin voimiaan säästi, että hänen hermostonsa keväällä 1852 oli aivan pilalla, toisinaan ilmaisten arveluttaviakin oireita. Kesällä täytyi hänen hakea virkavapautta ja lähteä kylpylaitokseen terveyttään hoitamaan. Pian kuitenkin tuli näkyviin, että hänen sairautensa riippui yksinomaan liiallisesta rasituksesta, ja syksyllä oli tuo väsymätön Herran viinimäen työntekijä jälleen entisissä voimissaan.

Paljon kaipasi Bergh uskollista työtoveriaan ja ystäväänsä Brofeldtia, ja kaipuulla muisteli tämäkin etäisessä Nurmeksessa entisiä aikoja, jolloin hän tuon tuostakin saattoi käydä Jaakkimassa. "Voi veikkonen", kirjoitti viimemainittu syksyllä 1851 rakkaalle ystävälleen; "kuinka olemme kaukana toisistamme. Tänne en saata sinua odottaakaan, mutta laita niin, että talvimarkkinoiksi tulet Kuopioon". Mitä Brofeldtiin muutoin tulee, niin näkyy hän ainakin alussa huonosti viihtyneen Nurmeksessa. Ei ollut hän tyytyväinen niihin kansanmiehiinkään, jotka silloin toimivat herännäisyyden johtomiehinä näillä seuduin. Paitsi ennenmainittua T. Piiraista, näkyvät _Peti Lind_ ja muuan Björkman johtamillaan seuroilla herättäneen hänessä epäilystä. Vastamainitussa kirjeessään kuvailee hän sikäläisiä oloja synkin värein, m.m. lausuen: "Jota suurempi leipä, sitä enemmän hätää. Kesälahti oli pieni paikka ja sen silloiset asukkaat huolimattomia, mutta avomielisiä. Täällä on kaikki kylmää ja suljettua. Karjalaisten kavaluus ja arasteleva varovaisuus vaivaavat minua. Muutoin ovat he seisalleen nukkuneet, Pitäjän pohjoispuolinen osa on minun tänne-tuloni jälkeen alkanut vähän liikahtaa. Muiden todistusten mukaan on siellä suurimmat syntiset. Ymmärtäväisten suhteen emme ole sen pitemmälle päässeet. Pari kertaa olemme yrittäneet, mutta päämiehet T. Piirainen, Peti Lind ja Björkman kiertelevät, kuin kissa kuumaa puuroa. Tietämättäni pitävät he hyvin usein kokouksia. -- -- -- Mikäli minä yksityisten keskustelujen kautta heidän johdatettavinaan olevien henkilöitten kanssa, jotka ovat kutsutuita, mutta eivät ole saaneet rauhaa, olen saattanut käsittää, ovat he jonkunlaisia hedbergiläisiä. Kaikkea, joka tekee omantunnon levottomaksi, sanovat he lainalaisuudeksi ja päästävät heti siitä. Sisällistä elämää tarkkaavia saarnoja sanovat he laillisiksi, sillä he halajavat kuulla puhetta, joka maistuu hyvältä ja kutkuttaa. Miehet juovat aikalailla, väittäen parannuksen paremmin menestyvän, kun ollaan humalassa. Tässä asiassa on heillä minussa päävihollinen, sillä juuri tuon tähden on minusta tullut kiivas raittiussaarnaaja. Paitsi näitä löytyy täällä myöskin rakkauden-saarnaajia, täynnä henkeä. He ovat jonkunlaisia renqvistiläisiä, mutta välttävät hänen tapaista ulkonaista rukousta. Voi veljeni, miten ahtaalla usein olen! Mutta minä toivon, että Jumala vielä tästä kaikesta auttaa. Olen päättänyt, etten antaudu keskusteluun kenenkään kanssa, ennenkuin näen, että hänen silmänsä avautuvat. Vastaan heille, kun he koettavat saada minut keskusteluun: itsehän tiedät, kun niin kauan olet vaeltanut elämän tiellä, onko asiasi oikea vai väärä; koettele, tunnetko jokapäiväiset Jumalan vihan syyt. Mutta tuosta asiasta he eivät mitään tiedä".

Tämä kirje todistaa, ettei Brofeldt ollut tullut Nurmekseen joukkoa itselleen kokoamaan, vaan Herran työtä tekemään. Siinäkin suhteessa noudatti hän uskollisesti Paavo Ruotsalaisen neuvoja ja Savon herännäisyyden traditsiooneja. Epäilemättä oli hän näiden seutujen etevin pappi. Paitsi hyviä saarnalahjoja ja väsymätöntä, tarmokasta ahkeruutta, oli hänellä tarkka psykolooginen silmä, joka auttoi häntä olosuhteita ja henkilöitä oikein arvostelemaan. Niinpä osoittautui hänen arvelunsa, että hedbergiläinen henki oli voittamassa jalansijaa Pohjois-Karjalan heränneissä, muutamia vuosia myöhemmin aivan oikeaksi. Paavo Ruotsalaisen eläessä Tuomas Piironen (III, 202) ei uskaltanut näyttää taipumustaan tuohon suuntaan, mutta hänen kuolemansa jälkeen tuli se vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin.

Brofeldt oli Paavo Ruotsalaisen luotettavimpia ystäviä. Elokuussa 1851 kävi hän häntä viimeisen kerran tapaamassa, ja oli, niinkuin tiedämme, yksi niistä harvoista papeista, jotka saattoivat "ukkoa" hänen viimeiseen lepoonsa. Ensinmainitulla matkalla kävi hän asioitaan Kesälahdella selvittämässä, mutta vaikka aikansa silloin oli niin vähissä, ettei hän ehtinyt poiketa Jaakkimaankaan, teki hän tuon mutkan Nilsiään, "Halikon kautta Ruotsiin", niinkuin hän vasta mainitsemassamme kirjeessään Berghille kirjoittaa.

Pohjois-Karjalan muista heränneistä papeista (Saurén siirrettiin, niinkuin olemme maininneet, v. 1852 Maaningalle) ovat muistettavat myöskin Paavo Ruotsalaisen likeinen ystävä L. A. Landgren, joka v. 1851 Nilsiästä muutti Enon kylmään seurakuntaan, Klas Weisell Pielisjärvellä sekä N. G. Arppe, jonka Juuan seurakunta, missä voimallinen herätys paraikaa liikkui, v. 1851 oli kutsunut ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen. Brofeldtin kykyä ja tarmoa ei näillä elävähenkisillä paimenilla kuitenkaan ollut, vaikka onkin tunnustettava, että hekin saivat paljon hyvää aikaan, varsinkin Arppe. Raskas oli näiden Pohjois-Karjalan harvaan asutuissa seurakunnissa toimivien heränneitten pappien työtaakka, sillä he tahtoivat toimittaa Herran työtä ahkerasti, ja varsinkin herännyt kansa kutsui heidät usein seuroja pitämään. Etenkin Brofeldt liikkui ahkerasti seurakunnassaan, vaikka hän oli lihava mies ja vaivaloisilla matkoillaan usein tunsi suurta ruumiillista väsymystä. Hän oli sitäpaitsi paljon vanhempi, kuin Landgren, Weisell ja Arppe. Mitään vainoa muun papiston puolelta ei näiden heränneitten pappien tarvinnut kokea. Päinvastoin tarjosi esim. Nurmeksen kelvoton kirkkoherra I. K. Kroijerus, joka kyllästyneenä tahtoi päästä vapaaksi työstään, Brofeldtille pastorintoimen seurakunnassa, luvaten sitäpaitsi pitää apulaista. Siihen tämä suostuikin, koska hän, niinkuin hän Berghille kirjoitti, pelkäsi muussa tapauksessa joutuvansa "poikanulikkojen ja tanssimestarien käsiin".

Sortavalassa jatkoi Henrik Renqvist samalla väsymättömällä ahkeruudella, kuin ennenkin, työtään. Ystävänsä G. Monellin kautta, johon hän apua tarvitessaan aina vetosi, sai hän 1852 apulaisekseen Filip Wiitikan. Tuskin olisi tämä suostunut rupeamaan tähän toimeen, jos olisi tietänyt, mitä Renqvist apulaiseltaan vaati. Alussa koetti hän kuitenkin nöyrästi tehtävänsä suorittaa. Minkälaiset nämä olivat ja kuinka uutterasti Renqvist yhä edelleen virkaansa hoiti, kuvaa seuraava viimemainitun v. 1852 Monellille kirjoittamasta kirjeestä lainattu ote:

"Joka aamu ja ilta pidämme vuorotellen kotihartautta rukouksilla, lukemisella ja veisaamisella. Lauvantaina illalla kokoontuu kirkkoväkeä, jolloin minä tavallisesti opetan heitä kello 6-9 tahi 8-10. Silloin on myöskin Wiitikka saapuvilla. Kello 9 tahi 10 syötyämme, menee Wiitikka jälleen tupaan Uutta testamenttia selittämään, tämän ohessa rukoillen ja veisaten kello 10-12 ja 1:teen sekä sunnuntaiaamuna klo 8-10, kunnes lähdetään kirkkoon. Sieltä tultuamme, joka tavallisesti tapahtuu kello 2 (kello 3 tahi 4, kun on lähemmäs 1000 ehtoollisvierasta), syömme puolista, mutta kun ei ole sairaiden luona käyntiä, menee Wiitikka heti kirkkoväen kanssa lukemaan ja veisaamaan, nämä kun poistuessaan kirkolta poikkeavat tupaan. Kello 5-6 tulee pieni joukko kaupungista ja lähellä olevista taloista, jolloin minä menen heille lukemaan jostakin postillasta, pitäen rukouksen ja veisaten sitä ennen ja sen jälkeen. Silloinkin on Wiitikka mukana. Tästä seuraa, että hartauden harjoitukset sunnuntaisin ja lauvantaina keskeytyvät vain puoliyön ja aterioiden ajaksi".