Part 37

"Tämän kuun 2 p:nä päivätystä kirjeestäsi näen, mitä sinulle on tapahtunut, ja ymmärrän, mihin asemaan tämän tappion kautta olet joutunut. En kirjoita sanaakaan sinua lohduttaakseni, sillä nykyinen tilasi ei sovellu lohdutusta vastaanottamaan eikä tuntemaan. Jos usein tuon hetkeksi unohtaisitkin ja mielessäsi rauhoittuisitkin, niin ei tuota kauan kestä, sillä syvään on nuoli tunkeunut, läpi kaiken sen, jota lihaksi ja vereksi sanotaan, eikä meidän luonteillamme, ei sinun eikä minun, helposti voida tukehuttaa ja kuolettaa alituisesti ja kaikissa muodoissa palajavaa tuskaa. Pienin esine voi helposti saada liikkeelle näennäisesti tyyntyneen pinnan. Löytyy minua ja sinua viisaampia henkilöitä, jotka tyynesti ja nöyrästi kestävät semmoiset iskut, ja minä onnittelen heitä heidän nöyrään kärsivällisyyteensä, mutta en voi luopua siitä ajatuksesta, että tuommoisia sydämiä haittaa luonnollinen puunkaltaisuus. Sitten tahtoo perkelekin menneestä yhdyselämästämme vainajan kanssa vetää esille sekä hyvää että pahaa. Hän hyökkää meidän omiatuntojamme vastaan, vetää esille syntimme ja nuhtelee meitä siitä, että olemme laiminlyöneet vainajan saattamista Jumalan lapseksi y.m. y.m. Mitä on meillä sanottavaa tässä hädässä? Tässä täytyy meidän heittäytyä ijankaikkisen armahtajan käsiin ja antaa hänen puhdistaa meitä kaikesta meitä hävittävästä spitaalisuudesta. Ei riitä tässä mikään tietoon perustuva lohdutus, tässä täytyy meidän taistella, alituisesti taistella, jos mielimme päästä voitolle. On suuri eroitus rauhallisina aikoina ja tavallisissa olosuhteissa etsiä ja löytää Israelin lunastaja tai katsoa häneen katkerimmissa maallisissa kärsimyksissä ja niihin liittyvissä kiusauksissa. Kaikki olisi hyvä, jos antaisimme tuommoisten iskujen ajaa itsemme lähemmäs Herraa. Jos hätä, suru ja kaikenkaltaiset kärsimykset saisivat ahdistaa meidät armonistuimen tykö, niin ei pitäisi meidän olla tyytymättömiä semmoisiin ystäviin, mutta kun hullu sydämemme vaatii alituista paranemista, niin täytyy meidän alituisesti myrskyssä, tuskissa ja rajuilmassa etsiä puhdistusta hänen veressään, joka tuli ja vieläkin joka päivä tulee kutsumaan syntisiä eikä vanhurskaita parannukseen. Mutta huomaa toki, kuinka kuolleina ja kylminä, jos kohta tuttuinakin, nämä totuudet ovat tuossa paperilla siihen kovaan taisteluun verrattuina, jota kysytään niiden toteuttamisessa! Usein olen yksinäisyydessäni, jossa olen elänyt monta vuotta, ollut sitä mieltä, että minulla on ollut kaikenkaltaisia kärsimyksiä ja ne ovat kyllä silloin ajaneet minua eteenpäin; mutta kuitenkin ymmärrän, että pääasia on tuo vapaaehtoinen käyminen armonistuimella ja vapaaehtoinen kilvoitus, sillä yöhalla ei hävitä turmeluksen myötäsyntyneen siemenen kasvua eikä tämä häviä ennenkuin kuolemassa. Katso -- -- sinulla ja minulla on toki jotakin, jos kohta ei niin paljo kuin monella muulla! Näiden maallisten katoavaisuus voi opettaa meille, mitä myöskin raamattu opettaa, että ajan ja paikan ulkopuolella on yksi, jota ainoaa kannattaa rakastaa. Hän on myöskin ensin meitä rakastanut. En siis erehdy uskoessani, että hän, saadakseen opettaa meille tätä läksyä, on lyönyt maahan ne kotijumalat, jotka olivat nuoruutemme ilona ja joita emme tienneetkään niin rakkaiksi, kuin olivat, ainoastaan temmatakseen meidät ijankaikkisesta tulesta, johon veltto, aistielämään kytketty luontomme meitä vetää. Mutta voi toki, miten kipeästi tuo koskee! Veljeni, rakas ystäväni! Olen sinulle laulellut, mitä mieleeni on juolahtanut. Jos olisin luonasi, niin tuskin ymmärtäisin lopettaa".

Ei kenelle hyvänsä olisi Lagus näin kirjoittanut. Kirjeensä edellyttää mitä likeisintä ystävyyttä ja tuota luonteiden ihmeellistä sopusointua, jolle tunteiden aivan välitön ilmaiseminen missä olosuhteissa tahansa on ainoa mahdollinen kieli.

Tämmöisillä eväillä saapui Holmström uuteen paikkaansa. Hänellä oli muitakin likeisiä ystäviä, jotka rakkaudella ja ymmärtämyksellä ajattelivat hänen eristettyä asemaansa Kuhmoniemen jylhässä erämaassa. Niinpä kirjoitti hänelle W. Österbladh: "Ajattelet ehkä joskus, että ystävät ja tuttavat ovat sinut unohtaneet, sinut joka olet siellä Suomen kaukaisessa loukossa metsien ja soiden takana. Mutta ainakin minä olen usein sinua muistanut näinä aikoina ja tuntenut halua tervehtiä sinua kirjeellä, omasta kokemuksesta kun aivan hyvin tiedän, miten mieluista on yksinäisinä hetkinä saada muutamiakin veljellisiä rivejä. Yksinäisyyden pimeät hetket perkeleilleen ja laskuineen ovat minulle valitettavasti siksi tutut, että kyllä voin ottaa osaa muiden samankaltaiseen asemaan. Jos tähän vielä liittyy hengellistä pimeyttä, vaikeuksia sekä vastenmielisiä ulkonaisia seikkoja, niin ne kyllä miestänsä koettelevat ja millä pohjalla hän on".

Tästä kirjeestäkin voi päättää, että siirtyminen Kuhmoniemen erämaahan oli tuntunut Holmströmista ikävältä ja että siellä olo ainakin alkuaikoina tuotti hänelle monta raskasta hetkeä. Mutta hän oli tullut sinne Herran työtä tekemään, ja tämä tietoisuus tuki häntä. Väleen alkoivat hedelmät näkyä. Kuhmoniemellä syntyi huomattava herätys. Tänne ei sitäpaitsi ulottunut tuo katkera, Kalajoen-vartta ja Suupohjaa hävittävä eripuraisuus, joka tuotti sikäläisille sielunpaimenille niin paljon huolta ja surua, joka repi rikki niin monet ystävyyden-siteet ja kylvi epäluuloa ja penseyden rikkaruohoa herännäisyyden viljavainioihin. Täällä tehtiin vielä ensimmäisen rakkauden töitä, autuuden-asia oli vielä alulla, ei ollut kenelläkään aikaa vikoillen tarkastaa muita. Jos nuo vasta heränneet korven lapset eivät osanneetkaan niin puhua ja käyttäytyä, kuin Holmströmin entiset sanankuulijat, niin kehoittivat häntä voimallisesti työtä jatkamaan heidän vilpitön yksinkertaisuutensa ja tuo osaamattomien nöyrä tiedustelu: "mitä minun pitää tekemän, jotta autuaaksi tulisin?", joka ei vielä tiedä mistään kaavasta eikä osaa opista viisastellen väitellä. Tuon kysymyksen oli hän monesti ennen kuullut, se palautti hänen mieleensä varsinkin hänen nuoruutensa muistot Kalajoen herännäisyyden alkuajoilta. Hän osasi vastata siihen, ja hänen opastaminaan lähtivät Kuhmoniemenkin heränneet elämän tielle.

Holmströmin vaikutuksesta syntynyt liike liittyi likeisesti Kainuunmaan muuhun herännäisyyteen. Kuhmoniemeläisiäkin alkoi yhä useammin näkyä heränneitten Sotkamossa y.m. toimeenpanemissa suurissa seuroissa. Näiden seutujen heränneitten pappien ystävyyttä ei suinkaan Holmströmkään häirinnyt. Pitkien matkojen takia hän kyllä ei usein voinut heitä tavata, mutta sitä ystävällisempää oli seurustelu, kun hän oli tilaisuudessa heidän luonaan käymään. Paitsi varsinaisia pappeja olivat Kajaanin koulun opettajat, V. L. Helander ja J. Krank, hänen ystäviään. Varsinkin tuntuu ensinmainittu olleen hänelle likeinen. Myöskin Jansonia ja Trastia piti Holmström suuressa arvossa, samoinkuin he puolestaan häntä kunnioittaen rakastivat.

Kainuunmaan herännäisyyden merkkitapahtumista näiltä ajoilta ansaitsevat edellä muiden mainitsemista Jonas Laguksen Sotkamossa elokuussa 1850 viettämät häät. Toisen vaimonsa Albertina Charlotta Gananderin kuoltua (6/8 1849) oli hän näet mennyt kihloihin serkkunsa Johanna Rosalie Laguksen kanssa, jonka isä oli ollut kirkkoherrana Sotkamossa ja ennen kuolemaansa siellä ostanut talon vaimolleen ja lapsilleen, ja jonka veli, herätyssaarnaajana vähän laajemmissakin piireissä tunnettu _J. G. Lagus_ oli ollut pappina Ristijärvellä, Kuhmoniemellä ja Säräisniemellä. Kysymyksessä olevaan tilaisuuteen, jota vietettiin morsiamen kodissa, saapui näiden seutujen oloihin nähden tavattoman paljon herännyttä kansaa sekä monta pappia. Näiden joukossa nähtiin paitsi kuuluisaa sulhasta ja hänen lankoaan, Petterson, Holmström, Schwartzberg, M. R. Montin, V. L. Helander y.m. Seurapuheet olivat toinen toistaan elävämmät ja syvällisemmät, veisuu kaikui voimallisena ja särkevänä tuon vasta heränneen kansan suusta, ja vapaa yhdessäolo todisti sekin puolestaan, että herännäisyyden tuulet täälläkin olivat kaataneet maahan säätyeroituksen ja muiden ennakkoluulojen menneinä aikoina pystyttämät raja-aidat. Jonas Laguskin puhui seuroissa, jättäen voimallisilla, sydämiin tunkeutuvilla sanoillaan monen mieleen muiston, joka ei koskaan unohtunut. Paitsi häntä esiintyivät Petterson, Holmström ja Schwartzberg sekä Janson ja Trast. Vielä seuraavana päivänä, jolloin hääväki, mikä veneessä mikä hevoisella tai jalan, poistui talosta, kaikui järviltä ja vaaroilta heränneitten veisuuta.

Kajaanin puolella oli Wilhelm Niskanen tunnettu niiltä ajoilta asti, jolloin hän vielä asui Iisalmessa. Kalajoen-varrelle muutettuaan, lienee hän vain kerran siellä käynyt. Laguksen häissä puhuivat kyllä papit keskenään moittivasti hänen opistaan, mutta muu hääväki ei saanut asiasta kuin vähän vihiä vain. Ettei sen puolen herännyt kansa vielä päässyt Niskasta vikoilemaan, näkyy siitäkin, että hänen poikansa, jotka joulun aikana s.v. kävivät Kajaanissa, saivat osakseen hyvin ystävällisen kohtelun. He vierailivat silloin muunmuassa apteekkari Malmgrenin luona, jolle he jättivät 50 kappaletta Björkqvistin postillaa, josta, niinkuin ennen (III, 272) on mainittu, N. K. Malmbergin kustantamana uusi painos edellisenä vuonna oli ilmestynyt. Kirja meni heti kaupan; vielä enemmän olisi sitä kernaasti ostettu. Vähän aavistusta siitäkin, että heidän isäänsä näilläkin seuduin siellä täällä oli ruvettu epäilemään, saivat Niskasen pojat kuitenkin jo tällä matkallakin ja myöhemmillä Kajaanissa käynneillään kuulivat he vielä enemmän tuohon viittaavaa puhetta. Huomattavia häiriöitä ei jaonhenki kuitenkaan Kainuunmaalla milloinkaan saanut aikaan. Sitä estämässä oli paitsi näiden seutujen syrjäinen asema se seikka, etteivät sikäläiset heränneet myöhemminkään päässeet järjestymään tuoksi valtaavaksi, kauttaaltaan samankaltaiseksi kokonaisuudeksi, kuin rantamailla, missä pieninkin poikkeus puheissa ja tavoissa vakaantuneesta katsantotavasta heti herätti huomiota ja antoi aihetta epäilyksiin.

Paavo Ruotsalaisen kuolema herätti haikeaa surua Kainuunmaankin heränneissä. Moneen vuoteen hän ei kyllä enää ollut käynyt heitä neuvomassa, mutta he olivat sensijaan usein tehneet matkoja Nilsiään ja sieltä aina tuoneet jonkun kalliin tervehdyksen kilvoitteleville ystävilleen. Nyt olivat nämäkin matkat loppuneet. Vaiennut oli ainaiseksi sen miehen ääni, jota täälläkin pidettiin oppi-isänä edellä kaikkien muiden. Mutta siitä iloittiin, että näiden seutujen heränneet papit uskollisesti julistivat hänen oppiaan ja tekivät työtä hänen hengessään. Ja ehkä vielä turvallisempaa oli varsinkin vanhojen heränneitten mielestä se seikka, että semmoiset kansanmiehet kuin Janson ja Trast valvoivat Paavon perinnön säilyttämistä kansassa. Uskollisesti ja ahkerasti nämä toimivatkin ja hartaudella heidän neuvojaan ja opetuksiaan kuunneltiin. Paavo Ruotsalaisen tapaa noudattaen, kirjoittivat viimemainitut usein kirjeitä etäällä asuville ystävilleen, sekä talonpojille että säätyläisille. Etenkin Trast oli kynämiehenäkin etevä; Jansonin käsiala oli huonompaa, jonka vuoksi hän monesti muilla kirjoitutti kirjeensä. Näytteeksi lainaamme tähän alkuperäisessä muodossa muutamia heidän näinä aikoina kirjoittamistaan kirjeistä.

V. 1847 kirjoitti Trast Karolina Elfvingille: "Kirjoituksesi minä sain Kajaanissa ja olen sen useammasti lukenut läpi. Kuitenkin samat ajatukset mieleeni lankeaa, että olet sen totuuden unohtanut, kun on kirjoitettu: 'minä ihmettelen, että te annatte teitänne pois kääntää siitä yksinkertaisuudesta, kuin on Kristuksessa'. -- Jos ei ole luvallinen antaa eriseuraisten henkien sitä itsellensä tehdä, kuinka paljon vähempi oman pahan sydämensä, joka on aina paha joka aika. Sillä koska saatana Herran sallimisesta saapi luvan koetella meidän uskallustamme, joka useasti tapahtuu ensimäisen armon löytämisen jälkeen -- eikö meidän pitäisi kuitenkin Herran kunnian tähden toivolla aina Herrassa riippuman, ehkä kaikki armon tunto on pois kadonnut ja ei silloin pyrkimän ylemmäksi kun voimme, vaan odottaman toivolla avun aikaa."

"Nyt -- että kuitenkin vastata sinun kirjoitukseesi -- niin sinä valitat kaiken sen yli, että sinulla on paha sydän ja vielä niin luulet, että murhees ei ole Jumalan mielen jälkeen; sinulla on kuoleman pelko ja tunnet itsesi hitaaksi, kylmäksi, kovaksi j.n.e. -- tunnet olevasi Jumalan vihan alla, pelkäät olevasi paatunut pahuuden paljouden tähden -- tästä tilasta irti päästä et löydä voimaa tykönäs."

"Nyt rakas sisar, se on yksi totuus, että moni Herran viisaan johdatuksen jälkeen pääsee ensi parannuksessa vähällä, joka heille sitten palkitaan jokapäiväisessä parannuksessa. Ja että nyt on asia sinun kanssa näin ollut, se on vissi; sillä minä muistan sielus tilan aina näihin aikoihin asti, jonka tähden täytyy sinun olla tyytyväinen ja kärsiväinen, koska tämä on suuri armo sinua kohtaan ja ei ensinkään muu kuin tarpeellinen vitsa synnillisiä himoja kuolettamaan. Vaan ei niin että Herra on hylännyt -- -- sillä jos kärsivällisyyttä harjoitat ja toivolla odotat, niin sydämes suurimmaksi iloksi kiität häntä, joka niin rakastaa syntistä, että ei idästä länteen asti ole hänen vertaista. Hän ei suinkaan sinua hyljää sentähden, että olet niin vailla kaikkea hyvää: sitä suitsevaista kynttilän sydäntä ei hän sammuta. -- Jos sinä nyt kuinka vähän tunnet halua Kristuksen perään, niin ole tyytyväinen kärsimään sen vähän kanssa, jossa minä myös tahdon olla osallinen ja kanssas kilvoitella".

Neiti Augusta Elfvingille kirjoitti Janson v. 1849: "Niin muodoin kuin sinä valitat -- ja se on hyvä, ettäs valituksella tunnet sinun sisälliset ja ulkonaiset esteesi ja viipymisen syyt sekä suruttomuutta että hitautta ja niitä oman järkesi ja kavalan sydämesi juonittelemista, niin tiedä rakas ystävä, että tämä myrkky on vedetty Adamin lankeemisessa sinun ja koko ihmiskunnan päälle. Vaan onhan meillä sitä vastaan tähelliset ja tarpeelliset neuvot Jumalan sanassa sekä lain kautta synnillisiä taipumuksia vastaan kovat uhkaukset sekä evankeliumin kautta suloiset ja kehoittavaiset lupaukset. Riipu, hyvä ystävä, Jumalan sanassa toimellisesti äläkä millään muotoa seisahdu luontoharjoitukseen ja kuolleeseen menoon, vaan aseta koko sinun sielusi surkeus kaikkinäkevän Kristuksen eteen ja harjoita ikävöimistä pitkittämisellä niinkauan kun käsität sisällisesti armon tunnon vakuutuksen. Sinä olet, hyvä ystävä, hiljaisen armon kutsumisen kautta herätetty, vaan se on sinulle terveellinen seurata Herran kaikkiviisaan neuvon sääntöä. Jos et jätä sielusi asiaa perustamattomaksi, niin Jumala henkensä ja sanansa kautta vaikuttaa elävän ikävöimisen ja murheellisen isoomisen armon ja vanhurskauden käsittämiseen ja vastaanottamiseen lapsellisella uskon omistamisella. Niin tämä on se murhe, joka välttämättömästi tarvitaan valmistavaisen armotyön suhteen ja tämä on murhe Jumalan mielen jälkeen, jonka alla syntinen tulee evankeliumin kautta vedetyksi sen omistuksen käsitykseen, että rohkenee omistaa Kristuksen auttajakseen kaikkia lain uhkauksia ja omantunnon tuomioita vastaan ja tämän alla käsitetään syntein anteeksi saaminen ja vakuutus lapsen oikeudesta".

Päätämme tämän silmäyksen Kainuunmaan herännäisyyteen 1850-luvun alussa huomauttamalla lopuksi, ettei merkkivuosi 1852 näillä tienoin esiinny läheskään niin jyrkkänä rajavuotena kuin Pohjanmaan herännäisyyden muilla kotiseuduilla. [Lähteitä: Kert. V. L. Helander, Vendla Petterson, Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot, Rosa Qvickström y.m.; J. Wäyrysen minulle Jansonin omaisilta y.m. kokoamat kirjalliset tiedot; Laguksen kirje A. N. Holmströmille 28/9 47; W. Österbladhin ennen mainittu kirje samalle 10/11 49; Paimenmuisto; Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja; Trastin kirje Karolina Elfvingille 1847; Jansonin kirje Augusta Elfvingille 1849.]

XVII.

Piirteitä Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.

Paavo Ruotsalaisen vanhuus ja pitkällinen sairaus olivat jo 1840-luvun viime vuosina vaikuttaneet, että Savon herännäisyyden johto jäi J. I. Berghin huoleksi. Jo se seikka, että hän niin mielellään istui kirjojensa ääressä, riittää todistamaan, ettei hän tuohon asemaan pyrkinyt. Syynä siihen, että hän niin innokkaasti seurasi liikkeen kehitystä ei vain Kuopiossa ja Savossa, vaan muuallakin, oli hänen vakaumuksensa herännäisyyden suuresta tehtävästä Suomen kirkossa ja hänen rakkautensa tähän kirkkoon. Niinkuin olemme nähneet, oli Bergh ahkerassa kirjeenvaihdossa Malmbergin, Lauri Stenbäckin ja Suupohjan muiden heränneitten pappien kanssa, Lagus kirjoitti hänelle usein, veljensä J. F. Berghin kautta sai hän tietoja Karjalan herännäisyyden vaiheista, ja suureksi osaksi hänen kauttansa levisivät tiedot Savon liikkeen kehityksestä ja Paavo Ruotsalaisen neuvoista Pohjanmaalle ja muuhun Suomeen.

Tarkasti seurasivat viranomaiset Berghin tointa Kuopiossa. Siksi jyrkästi pietististä oli hänen esiintymisensä, ettei hän voinut välttää heidän vainoaan, varsinkin kun viimemainitussa kaupungissa löytyi monta, jotka heille toimittivat tietoja sikäläisen herännäisyyden vaiheista. Piispa Ottelinin maaliskuussa 1850 Kuopiossa pitämä ennen (III, 236) mainittu tarkastus tarkoitti Berghiä, ja Paavo Ruotsalaista vastaan samaan aikaan nostettu oikeusjuttu oli pantu vireelle hänen häväisemisekseen. Jollei Berghin elämä olisi ollut niin nuhteetonta, kuin se oli, ja jolleivät hänen vastustajansakin olisi olleet pakoitetut tunnustamaan hänen etevyyttään, olisi hänen toimintaansa herännäisyyden edustajana varmaankin ryhdytty pakkokeinoilla estämään. Mutta jos semmoisiin ei enää ryhdyttykään, sai Bergh jokapäiväisessä elämässään sensijaan yllinkyllin kokea, ettei elävä kristillisyys ole omiaan saamaan osakseen maailman ystävyyttä ja kiitosta.

V. 1850 valitsivat Kuopion lukion opettajat Berghin opiston rehtoriksi. Millaiset hänen kasvatusopilliset periaatteensa olivat, näkyy ainakin osaksi seuraavista hänen sitä tilaisuutta varten tekemistään muistiinpanoista, jolloin hän syyslukukauden avajaisissa s.v. astui tähän toimeen. Pitämässään puheessa Bergh muunohessa lausui: "Ensi kerran esiintyessäni tämän minulle rakkaan oppilaitoksen rehtorina, tahdon muutamin sanoin pääpiirteissään ilmaista ne periaatteet, joita minä Jumalan avulla aion seurata sitä painavaa tehtävää toimittaessani, johon virkaveljieni luottamus on minut kutsunut. Tietysti en saa enkä tahdo noudattaa muita periaatteita, kuin esivallan laki ja H. Keis. Majesteettinsa määräämä koulujärjestys säätävät ja joita juhlallisesti ja pyhästi olen luvannut seurata, mutta yksilöllisen käsityksen lain hengestä sekä koulun tarkoituksesta ja päämäärästä täytyy jokaisessa opettajassa, semminkin sen johtajassa, muodostua jossain määrin erilaiseksi, ja samassa määrässä täytyy myöskin eri henkilöiden toiminnan pääsuunnassa tulla näkyviin eroavaisuutta. Niinpä oli opiston ensimmäisen rehtorin, arvoisan virkaveljeni, t:ri Fabian Collanin käsitys, että koulun tarkoitus on humaanisen sivistyksen istuttaminen nuorisoon, minun vakaumukseni mukaan aivan ilmeinen. Sentähden painoikin kiitettävä pyrkimys humaniteetin kautta nuorisossa herättää tätä tuntoa ja tietojen kautta kartuttaa ja edistää sitä, niin että se pääsisi toteutumaan elämässä, leimansa hänen väsymättömään toimintaansa. Tämä nuorison luottamuksen ja harvinaisen työkyvyn kannattama katsantotapa ja kiitettävä harrastus eivät ole, niinkuin luulen, ainoastaan saaneet osakseen yleisön ansaittua tunnustusta, vaan, niinkuin toivon, myöskin kantaneet hyviä hedelmiä. Kunnioittaen huomautan siis tästä katsantotavasta ja tästä harrastuksesta, lisäten että rehtori Collanin persoonallisuus, niinkuin hänen toimintansakin, vaikka hän itse ainaiseksi onkin eronnut meistä, on säilyvä rakkaassa muistossa, niinkauan kuin jokukaan hänen aikuisistaan on jälellä ja sama pyrkimys silmämääränään tekee työtä tässä oppilaitoksessa. Olkoon tämä sanottu todistukseksi, etten läheskään kaikissa asioissa, niinkuin moni lienee ajatellut, ole ollut eri mieltä tämän arvoisan ja kunnioitetun virkaveljen kanssa. En kuitenkaan koskaan saata tulla vakuutetuksi siitä, että mainittu mielipide koulun merkityksestä on täysin riittävä. Tässä ei minulla kuitenkaan ole tilaisuutta täydellisemmin selvittää käsitystäni asiasta. Tahdon ainoastaan huomauttaa siitä, niinkuin luulen, jo yleisesti oikeaksi tunnustetusta mielipiteestä, että koulun tulee olla ei vain sivistys-, vaan myöskin kasvatuslaitos, sekä julki lausua, että tämä on minunkin mielipiteeni. Mutta juuri sentähden, etten minä kristinopin kannalta katsoen voi myöntää humaanisella sivistyksellä olevan tätä voimaa, pidän koulua tietopuolisen sivistyksen ja uskonnollis-siveellisenä kasvatuslaitoksena. Ja tämä koulun korkea päämäärä vaatii opettajilta ja etenkin johtajalta: 1:ksi tosi ja elävää jumalanpelkoa, 2:ksi nuhteetonta elämää, 3:ksi vilpitöntä rakkautta nuorisoon, 4:ksi horjumatonta oikeudentuntoa ja puolueettomuutta sekä 5:ksi vakavaa järjestyksen-tunnetta. Rukoilen sentähden tällä hetkellä elävää Jumalaa, varjelijaamme, auttajaamme, johdattajaamme, että hän oman kunniansa tähden ja tämän rakkaan nuorison tähden antaisi minulle nämä ominaisuudet ja auttaisi minua toiminnassani niitä kartuttamaan". Bergh päätti puheensa vetoamalla virkaveljiensä myötävaikutukseen sekä lausumalla lukion oppilaille vakavia ja herättäviä kehoitussanoja.

Miten kohteliaasti ja tunnustavasti Bergh tässä avajaispuheessaan puhuikin yliopiston palvelukseen siirtyneen edeltäjänsä johtaja toimesta Kuopion lukiossa, niin ei ole vaikea huomata, että hän uskonnollisessa suhteessa ei ollut hyväksynyt tämän mielipiteitä ja menettelytapaa nuorison ohjaamisessa. Oppilaitoksessa vallitsikin höllä järjestys, eikä ollut oppilaiden käytös sen ulkopuolellakaan kehuttavaa. Tarmolla, vakavuudella, joskus ankaruudellakin, jossa kuitenkin rakkauden käskyllä aina oli paljon sananvaltaa, ryhtyi uusi rehtori virkaansa hoitamaan. Että suureen vapauteen tottuneet lukiolaiset monesti hyvin vastahakoisesti taipuivat hänen määräyksiään noudattamaan, on selvää. Niinpä upottivat he muutamana yönä Kallaveteen lukion soittokellon, jonka Bergh oli hankkinut opistoon lukutuntien tarkasti noudatettavaa aikaa ilmoittamaan. Rehtorin uudistetuista kehoituksista ja rangaistuksista huolimatta ei saatu asiaa selville. Bergh lausui: "Saatte nähdä, että Jumalan rangaistus vielä kohtaa syyllisiä". Kertomusten mukaan kävikin näiden elämässä myöhemmin onnettomasti.

Jos Berghin ystävä Lauri Stenbäck opettajana ja opiston johtajana muutamissa suhteissa olikin häntä etevämpi, jätti viimemainittu kristittynä oppilaisiinsa syvemmän vaikutuksen. Hänen muuttumaton suhteensa herännäisyyteen oli kyllä siksi tunnettu ja niin selvästi näkyvää, että Kuopion lukiolaisetkin keskenään monesti puhuivat hänen "ahdasmielisyydestään" ja "yksipuolisesta uskonnollisuudestaan", mutta niidenkin, jotka pysyivät kylminä kristinuskon totuuksille, täytyi myöntää, että hänen todistuksensa synnin ja armon salaisuudesta oli kotoisin elävästä vakaumuksesta. Berghin kodissa pidettiin edelleen hartausseuroja heränneitten tapaan, ja näissä tilaisuuksissa nähtiin usein lukiolaisiakin, jotka hartaudella kuuntelivat vakavan opettajan puheita ja ottivat osaa veisuuseen.