Part 36

Malmbergin kautta ja hänen tukemanaan onnistui Niskasen jaonkin kaikki ystävyyden-siteet särkevänä vuotena vähitellen saada ystäväpiirinsä uudelleen kootuksi ja maineensa turvatuksi Suupohjassakin, varsinkin niillä seuduin, missä ensinmainitulla oli eniten kannatusta. Tässä suhteessa huomattavimmat paikkakunnat olivat Ylistaro ja Ylihärmä. "Muistokirjassaan" mainitsee Niskanen, että nekin henkilöt, jotka, uuteen suuntaan mieltyneinä, viimemainituissa seurakunnissa olivat luopuneet Malmbergista, hänen kauttansa pääsivät "käsittämään oikean uskon luonnon ja hedelmät". Huomatuimmat näistä henkilöistä olivat ennen mainittu Jaakko Herttua Ylistarossa sekä Kustaa Wesiluoma ja Juhana Keskinen Ylihärmässä. Muuten näkyy Niskanen kiivaammin kuin Malmberg vaatineen jyrkkää eroa uuden suunnan edustajista. Hän kertoo itse, että ensinmainittu oli kieltänyt häntä "tekopyhiä hätyyttämästä sekä kehoittanut heidän kanssaan taitavasti menettelemään". Liika itsetietoiselta tuntuu hänen väitteensä, että Malmberg hänen kauttansa pääsi käsittämään, että oli väärin koettaa sovittaa oikeaa uskoa "tekopyhyyden hengellisyyden kiiltomenon oppiin", jota tämä, "peläten eriseuroja", oli yrittänyt. Hän lausuu "Muistokirjassaan": "Niskanen tunsi sen vaaran; kun susi on lammaslaumassa, niin se tappaa ja repii, jos ei sitä tapeta tahi hätyytetä pois lammasten seasta. Sitten Malmberg itsekin havaitsi, ettei Kristus ja Belial sovi yhteen, eikä puhtaan uskon oppi sovi tekopyhäin tunnollisen opin kanssa yhteen, jonka hän jo alusta tuli ymmärtämään. Sentähden hän alkoi itsekin hätyyttää ja selittää hengellistä kiiltomenon vaarallisuutta ja selitti oikean uskon luonnon, voiman ja sen hedelmät". Eikä siinä kyllin, että tuo perusteeton selvitys Malmbergin katsantotavan riippuvaisuudesta Niskasen neuvoista liika selvästi kuvaa viimemainitun itsetietoisuutta -- siitä kuultaa myöskin se suvaitsematon lahkolaishenki, joka, oman puolueen mahtia valvoen ja herännäisyyden muiden senaikuisten johtomiesten esimerkkiä seuraten, tekee kaikki sovinnonyritykset entisten ystävien kanssa yhä mahdottomammiksi.

Niskasen valta Keski-Pohjanmaalla riippui melkoisessa määrässä siitä, että tiedettiin Malmbergin häntä kannattavan. Viimemainitun maine oli vanhoista ajoista täälläkin niin suuri, että vastustajienkin oli ylen vaikea saada sitä heränneessä kansassa horjumaan. Varsinkin Nivalassa, missä tuo kuuluisa saarnaaja Kalajoen-varren herännäisyyden kevätkylvön aikana oli niin suurella menestyksellä ja siunauksella toiminut, painoivat hänen sanansa tavattoman paljon. Kaikki, jotka täältä kävivät Suupohjassa häntä tervehtimässä ja häneltä näinä vaikeina aikoina neuvoa kysymässä, tiesivät kertoa, että Malmberg oli kehoittanut heitä rakkaudella ja kunnioituksella kohtelemaan Niskasta sekä seuraamaan hänen opetustaan. Paavo Ruotsalaisen Niskaselle lähettämä pannakirjakin menetti näiden kehoitusten kautta voimansa. Mutta kyllä tarvitsikin Niskanen tätä tuetta, voidakseen säilyttää asemansa, sillä suuri oli vastapuolueen kiihko. Ja monta etevää miestä siinäkin joukossa löytyi, joita ei ollut helppo vastustaa. Puhumattakaan Laguksesta, jonka maine Kalajoen-varrella ja laajoissa piireissä muuallakin varsinaisessa kansassakin oli miltei yhtä suuri kuin Malmbergin, vaikka hän ei enää jaksanut liikkua ja sitäpaitsi tahtoi pysyä syrjässä, tuki varsinkin Schwartzberg, joka usein kävi entisiä sanankuulijoitaan näillä seuduilla tervehtimässä, voimallisesti vastarintaa Niskasta vastaan, eikä ollut tässä suhteessa toimetonna Jaakko Hemmingkään, joka, niinkuin, ennen on mainittu, tähän aikaan oli kappalaisena Reisjärvellä. Samaa suuntaa edustivat myöskin Laguksen apulainen Sakari Castrén, K. J. Engelberg Pulkkilassa, F. P. Kemell Oulaisissa, J. Simelius Rantsilassa sekä useimmat muut lähiseutujen heränneet papit.

Paitsi pappeja ansaitsee kysymyksessä olevan suunnan edustajista huomiota Laguksen uskollinen opetuslapsi seppä _Adam Tuoriniemi_. Hän oli syntynyt 1814 ja asui omistamassaan Kärkelä-nimisessä talossa Pyhäjärvellä. Ollen syvästi uskonnollinen sekä hyvin lahjakas, nautti hän hengellisenä neuvonantajana paljon luottamusta. On kyllä totta, ettei hän liikkunut kotipitäjänsä rajojen ulkopuolella eikä sielläkään esiintynyt puhujana seuroissa, mutta yksityisen sielunhoidon alalla toimi hän sitä ahkerammin. Semmoisena vaikutti hän paljon seurakuntalaisiinsa ja muihinkin, jotka tulivat häneltä neuvoa kysymään. Varsinkin sairasvuoteitten ääreen kutsuttiin hänet usein. Miten suuressa arvossa tätä nöyrää ja vaatimatonta "sisällisen ikävöimisen" todistajaa pidettiin, näkyy siitäkin, että hänen otsakkeella "Smedens ord" (Sepän sanoja) ruotsiksi käännepä kirjoitustaan vielä viime aikoinakin paljon on luettu säätyläispiireissä. Muutoin tämä kirjoitus liikkuu alusta loppuun niin uskollisesti Laguksen opin ja katsantotavan kannalla, että näitä "sanoja" suuremmalla syyllä voisi sanoa viimemainitun sanoiksi. -- Merkille on pantava, ettei Niskasen oppi saanut jalansijaa Pyhäjärvellä. Syynä siihen ei ollut ainoastaan Laguksen jyrkkä esiintyminen sitä vastaan, vaan Tuoriniemikin, joka uskollisesti, jos kohta suurta huomiota herättämättä, teki työtä hänen uskonnollisen katsantotapansa juurruttamiseksi heränneitten sydämissä.

Melkein heti sen jälkeen, kuin Heikki Sarja (katso III, 358) luopui Niskasesta, tuli näkyviin, ettei tätä luopumista ollut aiheuttanut mikään todellinen ja omintakeinen vakaumus, vaan puoluehengen määräämät ja muut aivan itsekkäät vaikuttimet. Tältä kannalta on myöskin miehen käyntiä Nilsiässä, mistä hän toi Paavo Ruotsalaisen pannakirjan Niskaselle, arvosteltava. Niinkuin muistamme, oli viimemainittu, kokoontuneelle seuraväelle luettuaan tuon kirjoituksen, ennustanut, että siinä lausuttu tuomio oli lankeeva pannakirjan hankkijan päälle, jos tämän Paavolle viemät tiedot eivät olleet todenmukaiset. Hämmästyttävällä tavalla kävi ennustus toteen. Kerskaten siitä, että "ei enää tarvinnut ihmisiltä neuvoa pyytää, kun sai mennä suoraan Jumalan puheille", koetti Sarja harjoittaa jumalisuutta, mutta miltei heti hänen eronsa jälkeen alkoi julkinen jumalattomuus tulla näkyviin hänen lapsissaan, heränneet eivät enää käyneet hänen talossaan ja ennenpitkää kantoi koko Sarjan kylä ilmeisesti surutonta leimaa. Kansa piti tätä Jumalan tuomiona -- luottamus Niskaseen kasvamistaan kasvoi varsinkin Nivalassa ja Ylivieskassa. Kalajoella sitävastoin, missä "vilhelmiläisiä" -- tätäkin nimeä ruvettiin siihen aikaan käyttämään -- jo jaon ensi aikana eniten oli soimattu, väheni vähenemistään heränneitten luku. Sikäläisiin heränneisiin säätyläisiinkin vaikutti seudun kasvava suruttomuus. Niinpä kirjoitti W. Österbladh jo v. 1849 muutamasta sikäläisestä herrasmiehestä: "J. H:sta ei enää ole apua. Kaikesta päättäen on hän kokonaan luopunut joukostamme ja antautunut liittoon maailman kanssa. Minun kotini ohi on hän armollisesti kulkenut, niin ettei minun hänen ystävyyteensä nähden tarvitse erehtyä. Pidisjärveläisten kanssa, joiden mailla hän tänä kesänä on työskennellyt, on hän väitellyt, ja hänen puheistaan voi jokseenkin varmaan päättää, millä oksalla hän on. Yksinäisyys ja vikoilemishalu johdattivat tuon ennen niin rakkaan veljen sinne. Miten likellä on meitä joka hetki sama luopumisen ja armon kieltämisen siemen. Yljän viipymisen aikana tulivat he kaikki -- sekä tyhmät että taitavat -- uneliaiksi ja nukkuivat. Ja niin käy meidän jokaisen, jollemme valvo kukin omaa asiaamme. Joka ei muista omaa pohjatonta voimattomuuttaan, vaan alinomaa katsoo syrjään, tarkaten muita ja vähimmin itseänsä, hän ei huomaa, kuinka likellä olemme sitä kuoppaa, johon J. H. nyt on sortunut". -- Jos tätä neuvoa olisi noudatettu, niin eivät puoluehenki ja oppiriidat olisi päässeet herännäisyyttä hajoittamaan. Jossain määrin takertui kuitenkin Österbladhkin jaon aikana oppiriitoihin, mutta kaikesta päättäen oli hän edelleenkin yksi noista harvoista, jotka elävän herännäisyyden hengessä katsoivat itseään enemmän kuin muita. Wilhelm Niskasenkin kanssa näkyy hän olleen verraten hyvässä sovussa vielä siihen aikaan, jolloin hän (keväällä 1853) muutti pois Alavieskasta. Viimemainitussa seurakunnassa olikin Niskasella jaonkin aikana paljon ystäviä. Österbladh suri katkerasti herännäisyydessä kaikkialla syntynyttä eripuraisuutta. Niinpä kirjoittaa hän Alavieskasta 1853 vuoden alussa ystävälleen N. A. Holmströmille: "Se eripuraisuus, joka näillä seuduin yhden opin puolelta särkee heränneitten välit ja joukottain surmaa ihmisiä, on Waasan läänin pitäjissä toisen opin kannalta saanut aikaan niin kauhean hävityksen, että asia tuskin enää on korjattavissa. Kummallinen epäilevä itseensäsulkeutuminen, erikseen muista pyrkivä itseviisaus tulee näkyviin kaikessa heränneitten seurustelussa, ja peittelemättä julistetaan jo uskoa, joka ei paljon eroa Hedbergin uskosta. Opin evankelinen puoli on minusta niin kokonaan vallanut ihmisten mielet, että liha ja veri vaikeudetta voivat mennä Jumalan valtakuntaan sisälle. Puhutaan pysyväisestä vanhurskauttamisesta, niin horjumattomasta, maailman kanssa sovussa olevasta lapseudesta, että näyttää kuin ei julkisesti maailman kaltainen elämäkään voisi kumota armontilaa. Voi surkeaa paikkaa! Olli Helander sekä Lybeck Munsalassa ovat ainoat Uuskarlepyyn seudun papeista, jotka yksinkertaisesti saarnaavat uskoa ja parannusta. Siellä täällä löytyy muutamia sieluja, jotka haikeasta sydämestä valittavat Siionin vahinkoa sekä kilvoitellen ja taistellen yksinkertaisesti pyrkivät kalliin sovintoarmon elävään osallisuuteen".

On säilynyt muitakin Österbladhin näinä aikoina kirjoittamia kirjeitä. Niistä näkyy, ettei hän pitänyt Niskasen oppia ja hänen toimintaansa läheskään niin vaarallisena, kuin Suupohjassa syntynyttä uutta suuntaa. Tämä oli selvästikin myöskin Laguksen ja muiden hänen hengenheimolaistensa käsitys asiasta. Tarkastamalla heidän kirjeitään täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että Niskanen itse enemmän, kuin he, oli syynä niskaslaisuuden ja toistupalaisuuden välisen juovan suurenemiseen. Tätä väitettä tukee myöskin "Muistokirjan" yllämainittu arvostelu Malmbergin neuvoista eriseuran välttämiseksi. Kaikesta kyllä näkyy, että Niskasen vastustajat Keski-Pohjanmaan heränneessä kansassa tekivät voitavansa saadaksensa hänet epäluulon alaiseksi heränneitten pappien silmissä, mutta nämä eivät varmaankaan olisi niin ankarasti häntä arvostelleet, jos hän vähänkään olisi ottanut varteen heidänkin neuvojaan. Liiaksi luottaen arvostelukykyynsä ja ilmeisesti pyrkien johtajan asemaan, vaani hän "kiiltopyhyyttä" ja "tunnekristillisyyttä" kaikkialla, missä hänen oppiaan ei ehdottomasti tunnustettu ainoaksi oikeaksi. Ellei Taneli Rauhala, jonka oppi oli hänen oppiaan paljon täyteläisempi ja evankelisempi, niin nöyrästi ja taitavasti olisi Niskasta kohdellut ja palvellut sekä hänen seuroissaan niin uskollisesti käynyt, olisi hänkin epäilemättä pian "passinsa" saanut. Se on Niskasen kunniaksi tunnustettava, että hän tunnollisesti ja itsenäisesti koetti perehtyä siihen oppiin, jota hän heränneelle kansalle julisti, mutta ei käy toiselta puolen kieltäminen, että tuo hänen itsenäisyytensä monesti johti hänet itsekkäisyyden rajan yli, missä ahdasmielinen puoluehenki monessa oppiakin koskevassa kysymyksessä pääsi painamaan leimansa hänen vakaumukseensa. Varsinkin tunnustuskirjojen suomenkielisen käännöksen valmistuttua, arveli hän saaneensa oppaan, johon turvaten hän saattoi kaikki muut neuvot hyljätä. Muistettakoon kuitenkin, että Niskasen aika oli oppiriitojen aikaa, jonka yksipuolisesta kuvailemisesta tuskin kukaan silloisen herännäisyyden huomatuista henkilöistä oli vapaa.

Kuinka paljon arvoa useat heränneet papit antoivat Niskasen sanoille, näkyy siitäkin, että Österbladhin päätös suorittaa pastoraalitutkinto ehkä suuressakin määrässä riippui tämän kehoituksista. Ensinmainitussa kirjeessään tunnustaa hän sen itse, lisäten että Niskanen kehoittamalla oli kehoittanut muitakin heränneitä pappeja samaan. Asia ansaitsee sitä suurempaa huomiota, kuin tässä on kysymyksessä jyrkkä käänne heränneitten sielunpaimenten katsantotavassa. Niinpä kirjoittaa Österbladh kysymyksessä olevassa kirjeessään: "Tiedät itse ja muistat, mitä ennen olen tästä asiasta ajatellut, etten nim. milloinkaan suostuisi astumaan niin kauas tähtäävää askelta, johon niin suuret vaarat liittyvät Näin olen vakavasti ajatellut viime aikoihin asti". Malmberginkin samaan suuntaan kuin Niskasen menevä, entisestä poikkeava katsantotapa lienee vaikuttanut, että heränneet papit tähän aikaan alkoivat luopua herännäisyyden traditsiooneista tässä suhteessa. Oli tultu huomaamaan, miten ylen vaikea taloudellisista syistä, niistä kiinnipitäminen oli, ja sitäpaitsi oli se käsitys tullut yhä yleisemmäksi, että se valta-asemakin, johon herännäisyys kirkossa oli kohonnut, vaati samaa. Tämä katsantotapa ei ainakaan ollut vieras Niskaselle. Että etenkin viimemainitussa vaikuttimessa, miten luonnollinen ja oikeutettu muutos monesta syystä olikin, piileili suuri vaarakin, on ilmeistä, jos kohta harva sen huomasi. Muuttunut oli aika. Herännäisyys ei enää ollut tuo sorrettu, ylivoimaa vastaan taisteleva liike, jonka edustajia maailma ja kirkko yksissä neuvoin työntämällä työnsivät syrjään, se oli kohonnut valtaan ja vaati tälle vallalle tunnustusta. Sekä maallikoissa että papeissa huomaa tuota katsantotapaa. Wilhelm Niskanenkin on siinäkin suhteessa aikansa lapsi. Mutta tuo ajatussuunta oli vieras herännäisyyden nöyryyteen vaativalle hengelle ja koko sen olemukselle ylimalkaan, ja senkin tähden oli Herran seulomisen aika tullut.

Jota enemmän jaon henki pääsi repimään herännäisyyden rivejä, sitä yleisemmin luopuivat heränneet papit Niskasesta ja hänen johtamistaan kansanjoukoista. Suupohjassa hänellä 1852 vuoden lopussa ei ollut muita ystävämielisiä pappeja kuin Malmberg, kun näet, niinkuin olemme nähneet, O. H. Helanderkin asettui epäilevälle kannalle. Sitä suurempaa huomiota ansaitsee se seikka, että sekä Reinhold Helander että hänen isänsä A. Helander, jotka, niinkuin tiedämme, siihen aikaan kumpikin toimivat pappeina Haapajärvellä, olivat hyvissä väleissä hänen kanssaan. Malmbergille näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä puhuu Niskanen tästä tunnustuksella ja vielä ennen mainitussa 11/10 52 kirjoittamassaan kirjeessä pyytää ensinmainittu R. Helanderia kertomaan Lapualla vasta pidetystä piispantarkastuksesta ja sen kanssa yhteydessä olevista asioista sekä lähettää myöskin Helanderin isälle lämpimän tervehdyksen. Todistuksena Nivalan Helanderien ystävällisestä suhteesta Niskaseen ovat muiden kera seuraavat Niskasen Malmbergille näinä aikoina kirjoittamasta kirjeestä lainatut sanat: "Ystävät Nivalassa ovat, niinkuin ennenkin, yksi sydän ja yksi sielu, paitsi Sarjan perä. Tämä rauhanside olisi puuttunut, jos eivät kirkkoherran papit (A. ja Reinhold Helander) olisi sitä pitäneet".

Selvä on, että Suupohjan Malmbergista eronneet papit jyrkästi asettuivat Niskastakin vastaan. He kielsivät häntä seurakunnissaan esiintymästä. Näiden hyljättyjen johtomiesten välinen ystävyys tuli sen kautta vain yhä likeisemmäksi. Malmberg kehoitti Niskasta käymään Lapualla, ja tämä noudatti kutsua. He tekivät yhdessä työtä herännäisyyden hajoitettujen joukkojen yhdistämiseksi. Näinä aikoina syntyi ja kehittyi myöskin Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneitten keskinäinen ystävyys, joka ei sittemmin ole särkynyt. Savon puolen herännäisyys sitävastoin jäi Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen pitkäksi ajaksi erilleen Pohjanmaan uudelleen ryhmittyvästä liikkeestä. Ne seudut -- Pyhäjärvi ja Kiuruvesi, -- jotka vielä muutamia vuosia aikuisemmin olivat välittäneet yhteyttä noiden suurten herännäisyysryhmien välillä, eivät enää olleet omiaan sitä tekemään. Varsinkin Pyhäjärven heränneet hylkäsivät Wilhelm Niskasen ja heidän esimerkkinsä sekä Iisalmessa asuvan L. J. Niskasen vikoileva mieli vaikuttivat kiuruveteläisiinkin. Savossa ei kyllä ensinmainittua paljon tunnettu, mutta kertomukset niistä tuomioista, joiden alaiseksi hän Paavon hautajaisissa oli joutunut, levisivät nopeasti. Asiaa tutkimatta päättivät savolaiset, joissa sitäpaitsi uskonnollinen lamautuminen ennenpitkää yhä selvemmin tuli näkyviin, että "hän oli väärässä." [Lähteitä: A. W. Ingmanin kertomus Akiander VI, 320; F. O. Durchmanin kirje Jos. Grönbergille 24/5 52; Wilh. Niskasen Muistokirja; Paimenmuisto; J. M. Stenbäckin ennen mainittu kirje E. I. Levónille 15/9 52; W. Österbladhin kirjeet A. N. Holmströmille 10/11 49 ja 23/3 53; Wilh. Niskasen ennen mainittu kirje Malmbergille 15/2 52 sekä eräs toinen samaan aikaan samalle kirjoittamansa kirje, josta päivämäärä ja vuosiluku puuttuvat; Malmbergin ennen mainittu kirje R. Helanderille 11/10 52; kert. Ylivieskan ja Nivalan vanhat heränneet, Kusti Niskanen, Vendla Petterson, V. L. Helander y.m.]

XVI.

Silmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-1852.

K. R. Pettersonin ja hänen etevien apumiestensä, Trastin ja Jansonin, johtamana oli herännäisyysliike Sotkamossa 1840-luvun loppuvuosina kasvanut huomattavan suureksi. Jollei se seudun harvan asutuksen ja sikäläisen kansan alhaisen sivistyksen takia päässytkään niin järjestymään kuin Pohjanmaan rannikkoseuduilla, pakotti yhä kasvava hengellinen nälkä ihmisiä liikkeelle lähtemään ja ravintoa sieluilleen noista elävähenkisistä hartausseuroista etsimään, joita näillä mailla siihen aikaan niin runsaasti oli tarjona. Petterson oli etevä seurapuhuja ja oli aina valmis esiintymään. Nopeasti kasvoi niiden luku, jotka tositarpeen vaatimina tulivat häntä kuulemaan, niin että hänen johtamansa seurat ennenpitkää muodostuivat suuriksi. Pienemmissä seuroissa ja yksityisen sielunhoidon alalla tekivät Janson ja Trast ahkerasti työtä, istuttaen herännäisyyden nöyrää ja palvelevaa henkeä näiden seutujen heränneeseen kansaan ja neuvoen sitä ahtaan portin kautta pyrkimään Jumalan valtakuntaan. Varsinkin niinä aikoina (1841-45), jolloin Paavon ystävä L. A. Landgren oli pappina Rautavaaralla, olivat Sotkamon ja Kajaanin puolen heränneet tottuneet ensinmainitun seurakunnan kautta, missä heitä tuon heränneen papin kodissa aina ystävällisesti kohdeltiin, kulkemaan Nilsiässä, ja näitä matkoja jatkui ukon viime aikoihin asti. Janson ja Trastkin ottivat osaa niihin, milloin muiden seurassa, milloin yksinänsä. He palasivat aina "uusilla eväillä" ja uusilla voimilla siunauksesta rikasta työtään jatkamaan. Trastia, joka etenkin herätyssaarnaajana oli helläluonteista ja evankelista Jansonia etevämpi, kutsui Paavo "kyntömieheksi", viimemainittua "karhimieheksi", näillä nimillä ilmaisten heidän erilaiset lahjansa. Mutta kumpaakin hän piti oikeaoppisena sekä toinen toiselleen tarpeellisena apuna, osaten tässäkin, niinkuin ylimalkaan ihmisten kykyjä ja hengellistä tilaa arvostellessaan, oikeaan. Kuinka suuriarvoisena kumpikin piti Ruotsalaisen ystävyyttä, näkyy muunohessa siitä tavasta, millä Trast, käytyään häntä vähää ennen hänen kuolemaansa tapaamassa, Jansonille esitti ukon tervehdyksen. Hän näet lausui: "Sanoisin sinulle, mitä ukko sinusta puhui, mutta en tiedä, uskallanko -- -- sinä ehkä tulisit ylpeäksi". "Sano vaan", kehoitti Janson, "minulla on niin monta painoa, etten jaksa kohota ylpeäksi". Hetken mietittyään, lausui Trast: "Paavo sanoi: vie terveisiä minun rakkaimmalle ystävälleni".

Jo ylioppilaana oli Petterson tutustunut Jansoniin. Kerrotaan, että hän hänen kauttansa sai ensimmäisen herätyksensäkin. Nyt oli yhteinen, entisten muistojen lämmittämä työ Herran viinimäessä heidän silloin syntynyttä ystävyyttään lujittamassa. Jos Janson, niinkuin ennen (III, 97) on mainittu, Pettersonin ja V. L. Helanderin neuvosta ei puhujana esiintynytkään suurissa seuroissa, ei tämä suinkaan todista, että välit millään tavoin olisivat rikkoontuneet. Kaikesta päättäen olivat Kainuunmaan heränneet papit sitä mieltä, että tuo heidän ystävänsä eniten voisi vaikuttaa yksityisen sielunhoidon alalla sekä puhujana pienissä seuroissa, jommoisissa tilaisuuksissa hänen hartaaseen Jumalan sanan viljelemiseen ja tosi heränneen kilvoittelijan kokemukseen perustuva uskonnollinen tietonsa paraiten pääsi tunkeutumaan ihmisten sydämiin. Jollei siis hänen työnsä ollutkaan omiaan herättämään niin suurta huomiota kuin Trastin, jonka voimallinen herätyshuuto kaikui suurille kansanjoukoille, ei tuottanut se sentähden vähemmän siunausta. Päinvastoin tiedetään, että Janson voimallisesti tuki Kainuunmaan herännäisyysliikettä ei vain Sotkamossa, vaan lähiseurakunnissakin. Jo Saxan aikoina (katso I, 301-302) nähtiin hänet usein Suomussalmella, ja hänen käyntinsä niillä tienoin uudistuivat, kun ennen mainittu K. A. Lilius v. 1848 tuli Suomussalmen kappalaiseksi ja herännäismielinen _K. O. Tenlén_ (1849) ylimääräiseksi papiksi Hyrynsalmelle. Usein esiintyi Janson hengellisenä neuvonantajana myöskin Ristijärvellä, Paltamossa ja Kajaanissa, joissa seurakunnissa hänellä niinikään vanhastaan oli paljon ystäviä. Niille, jotka hänelle sydämensä avasivat, kirkastui ristin tien salaisuus, jollei heti, niin jälestäpäin, sillä hän oli noita syvällisiä, Pyhän hengen koulussa kasvaneita kristityitä, joiden sanat tunkeutuvat sydämeen ja saavat aikaan pysyvän vaikutuksen. Harvoin on herännäisyydenkään viljavainioilla kaksi niin etevää kansanmiestä käsi kädessä niin uskollisesti ja samalla itsenäisesti tehnyt työtä. Kummankin vakaumus oli tuota sanan paraimmassa merkityksessä itsenäistä tosi kristillistä vakaumusta, joka kaavaan kangistumatta tai itsekkäiseen viisasteluun eksymättä, saa voimansa Herrasta ja julistaa hänen kunniaansa. Mitä kauniimmalla tavalla täydensivät Janson ja Trast lahjoillaan toisiaan, saarnaten esimerkillään vielä voimallisemmin kuin puheillaan sanankuulijoilleen rakkauden suurta käskyä.

Sotkamon herännäisyysliikkeen johtomiehet saivat yhtä etevän kuin luotettavan apumiehen, kun A. N. Holmström v. 1849 ryhtyi kappalaisenvirkaa Kuhmoniemellä hoitamaan. Jo vähän aikuisemmin oli Sotkamon-puoleisessa osassa seurakuntaa herätyksiä syntynyt, mutta se elinvoimainen liike, joka siellä 1840-luvun lopussa ja lähinnä seuraavina vuosina alkoi herättää yhä suurempaa huomiota, oli pääasiallisesti hänen työnsä hedelmää. Holmström oli ollut mukana Kalajoen-varren ja Suupohjan valtaavaa liikettä luotaessa, hänen kodissaan olivat tämän liikkeen etevimmät johtomiehet usein käyneet ja hänen kanssaan solmineet lujan ystävyyden-liiton, ja kaikkialla, missä hän oli pappina toiminut tahi matkoillaan ystäviensä luona sanan julistajana esiintynyt, oli herännyt kansakin oppinut häntä kunnioittamaan ja rakastamaan. Miten likeinen hän oli Pohjanmaan herännäisyysliikkeen huomatuimmille johtomiehille, osoittaa esim. Jonas Laguksen vähää ennen hänen muuttoaan Kuortaneelta Kuhmoniemelle kirjoittama kirje, jonka lähinnä syynä oli Holmströmin vaimon kuolema. Koska tämä kirje ainakin osaksi kuvaa kirjeen vastaanottajankin luonnetta ja samalla hänen ja Laguksen välistä ystävyyttä, lainaamme sen tähän: