Part 34

Kovaa hengellistä taistelua taisteli Paavo monesti kuolinvuoteellaan. Hänen paraikaa vireellä oleva oikeusjuttunsa ei näy suuremmassa määrässä hänen mieltään painaneen. Tässä asiassa oli hän, niinkuin ennen on mainittu, turvallisesti "vedonnut korkeampaan oikeuteen". Sensijaan painoi toinen huoli hänen mieltään, tuottaen hänelle usein mitä kovimpia kiusauksia. Olemme monesti ennen maininneet, että kyky tutkia henkiä Ruotsalaisen vastustajainkin todistuksen mukaan oli hänen huomattavimpia lahjojaan. Jos hän joskus itsekin ystäviensä kiittävien tunnustusten houkuttelemana tyytyväisenä oli laskenut ajatuksensa tuohon suuntaan, ei hän kuoleman kynnyksellä sitä enää tehnyt. Monesti kuultiin hänen valittavan: "Mitä minä tilinteon päivänä vastaan, kun usein olen lohduttanut, missä olisi pitänyt nuhdella, ja nuhdellut, kun olisi pitänyt lohduttaa". Niin ahtaalle joutui hän joskus tämän kiusauksen ahdistaessa, että Jumalan armo häneltä miltei kokonaan salautui. Kerran kun muuan ystävä, jota hän ei ensinkään tiennyt odottaa, tuommoisena hetkenä saapui hänen luoksensa, lausui Paavo: "Hyvä että tulit, olisin muutoin epäuskoon aivan hukkunut". Mutta oli kiusauksensa, tuskansa mikä hyvänsä, ja koetteli Herra hänen uskoaan jos kuinka kuumassa tulessa, ei eksynyt hän Jumalan "armolle määriä panemaan", ei silloinkaan kun häntä neuvottiin turvallisesti katsomaan vain Jumalan Karitsaa, vaan lausui: "Antakaa Herran toimittaa asiansa; tämä on minun osani". Hän odotti Jumalan todistusta ja kilvoitteli, kunnes hän sen sai. Näin saarnasi Paavo Ruotsalainen vielä kuolinvuoteellaankin omalla esimerkillään sitä oppia, jota hän pitkän elämänsä aikana oli ihmisille julistanut.

Kovia aikoja ennusti Paavo kuolinvuoteellaan herännäisyydelle ja koko Suomen kirkolle. Niinpä hän esim. muutamille, hänelle hyvästiä jättämään saapuneille ystäville pari viikkoa ennen kuolemaansa lausui: "Minä pääsen pois, mutta voi teitä, jotka tänne jäätte -- teille tulee suuri eksytyksen henki". Epäilemättä tarkoitti hän näillä sanoilla alkaneen jaon tuottamaa onnettomuutta ja sitä seuraavaa hengellisen kuoleman valtaa monella herännäisyyden merkkipaikalla, mutta puhuipa hän sitäpaitsi toisestakin vaarasta, joka eksyttäisi suomalaisia "palvelemaan käsillä tehtyjä jumalia". Huomiota ansaitsee niinikään Paavon Nilsiän herännäisyydestä jo ennen lausuma ja kuolinvuoteellaan uudistama ennustus: "Täällä ei herää ihmisiä, ennenkuin kolmenkymmenen vuoden perästä".

Niistä henkilöistä, jotka Ruotsalaisen viime aikoina kävivät häntä tervehtimässä ja hänelle hyvästinsä jättämässä, ovat seuraavat eniten tunnetut: L. J. Niskanen, K. A. Malmberg, J. I. Bergh, P. J. F. Brofeldt ja B. K. Sarlin. Viimemainittu, joka siihen aikaan oli ylimääräisenä pappina Nilsiässä, antoi hänelle kahdesti Herran ehtoollista, 1851 vuoden lopussa ja seuraavan tammikuun alussa. Viimemainitulla kerralla hänellä ei ollut muassaan ehtoollisaineita. Paavon kysymykseen: "Onko sinulla välikappaleet muassa?" vastasi Sarlin: "Kyllä ne saadaan", valmisti tuvassa itse öylätin sekä viinin tiputtamalla pullon pohjassa löytyvän viinitilkan veden sekaiseen viinaan. Paavo kyllä huomasi, että ehtoollisaineet olivat talossa valmistetut, mutta tuo ei vähimmässäkään määrässä häntä häirinnyt -- hän nautti ehtoollisen kiittäen ja ylistäen, hetken kuluttua riemuiten lausuen: "nyt on vihollinen voitettu".

Kului vielä pari viikkoa, ennenkuin Paavo Ruotsalaisen vapautumisen hetki joutui. Tämä aika oli kuitenkin lähinnä edelliseen verrattuna paljon helpompaa niin yhdessä kuin toisessa suhteessa. Usein pyysi sairas, että hänelle luettaisiin tai veisattaisiin, usein rukoili hän hiljaa itsekseen pitkät hetket. Poistumistaan poistuivat kiusaukset, autuuden päivän koitto sarasti hänen toivonsa nähtävänä. Lopun lähetessä, kysyivät hänen omaisensa, arvellen että tuo kyllä oli hänelle "sanottu", milloin hän oli pääsevä pois. "Kyllä Herra aikansa tietää", vastasi Paavo tyytyväisesti. He odottivat erinomaisempaa todistusta hänen huuliltaan, mutta hänen uskonsa oli viimeiseen asti etsivää ja kilvoittelevaa uskoa. Vielä odotti häntä kovakin taistelu. Tammikuun 26 p:nä illalla heräsi Paavo, hetken nukuttuaan, koviin ruumiinvaivoihin. Niihin liittyivät pian vielä kovemmat hengelliset tuskat, joita kesti aamuun asti. Kun talonväki huomasi, että sairas tahtoi olla yksin, pysyttelivät he oven takana, silloin tällöin vain tiedustellen, mitä hän tarvitsisi. Pari kertaa pyysi Paavo heitä veisaamaan, mutta ei näkynyt sekään hänelle lievennystä tuottavan. Vasta aamulla palasi Herran rauha kilvoittelevan matkamiehen sydämeen siitä ei enää poistuakseen. Hiljaisella, mutta voiton riemua ilmaisevalla äänellä lausui Paavo silloin: "Saatana sai luvan seuloa, niinkuin nisuja seulotaan, mutta sain toki voiton. En osaa minä sinua Herra kiittää, niinkuin tahtoisin, mutta ole sinä Jesus Kristus minun kiitoksena Jumalan edessä." Kello 5 aamulla seuraavana päivänä, tammikuun 27, sammui hiljaa Paavo Ruotsalaisen maallinen elämä.

Aholansaarelta toimitettiin heti tieto tästä tapahtumasta Kuopioon, Karjalaan, Ouluun-päin, Keski-Pohjanmaalle, mistä kutsuttiin vieraita maahanpanijaisiin. Paavon kuolemaa oli jo niin kauan odotettu, ettei uutinen tullut minäkään yllätyksenä. Mutta syvän vaikutuksen se kaikkialla teki. Tietoisuus siitä, että se mies oli kaatunut, joka voimallisilla hartioillaan oli kantanut yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyysliikettä, järkytti kaikkien tosiheränneitten mieltä. Tuntui kuin koko tuo suuri uskonnollinen aikakausi, joka oli kuin personoituna hänessä, olisi hänen kuolemassaan särkynyt pirstaleiksi. "Kuka nyt neuvoo?" kysyttiin epäröiden, peläten. Paavon pitkän sairauden aikana oli etäisimpiinkin seutuihin tuon tuostakin saatu joku oikaiseva tahi kehottava tervehdys Syvärin saarelta -- nyt oli suuren opettajan ääni ainaiseksi vaiennut. Oli niin vaikea elää sen neuvon turvissa, jonka Paavo kuolinvuoteellaan oli antanut muutamalle hänen poislähtöään valittavalle ystävälle: "Jos teillä on tosi tarve kuulla, niin kivetkin teille saarnaavat".

Paavon omaiset toivoivat, että hautajaisiin saapuisi niin paljon ystäviä kuin suinkin. Sentähden lykättiin tämä tilaisuus maaliskuun 8 päivään. Jaon aiheuttamat riidat vaikuttivat kuitenkin, että vierasten luku oli paljon pienempi, kuin olisi ollut syytä olettaa. Oulun puolelta ei tullut ketään, Suupohjasta vain Gabriel Keisala ja Y. Luoma, kumpikin Malmbergin kiivaimpia vastustajia, ja Keski-Pohjanmaan heränneitä edustamassa oli vain Wilhelm Niskanen. Ainoastaan muutamia harvoja pappeja, ulkoseurakunnista kaikkiaan viisi, otti osaa ruumissaattoon. Näistä mainittakoon J. F. Bergh, J. I. Bergh, L. A. Landgren ja P. J. F. Brofeldt. Paavon muista huomatuista etäällä asuvista ystävistä nähtiin tilaisuudessa ainoastaan K. A. Malmberg ja K. A. Colliander; sairauden estämänä jäi L. J. Niskanen kotia. Hautajaisten edellisenä päivänä pidettiin suuret seurat vainajan kodissa. Surusaatossa, joka maaliskuun 8 p:nä aamulla lähti Syvärijärven kuuluisalta saarelta Nilsiän kirkolle, oli noin tuhat henkeä; hevoisten luku laskettiin 300. Jos Paavo olisi kuollut pari vuotta aikaisemmin, olisivat hänen hautajaisensakin saaneet vielä juhlallisemman leiman. Niin lamauttavasti olivat herännäisyydessä syntyneet riidat vaikuttaneet pappeihinkin, että he, peläten yhteentörmäyksiä, pysyivät kotona.

Kun ruumissaatto oli saapunut Rissasen, kirkon läheisyydessä olevaan taloon, johon vieraita oli pyydetty kokoontumaan, saatiin tietää, että seurakunnan kirkkoherra A. F. Hjelmman kieltäytyi antamasta kirkkoa hautajaisten yhteydessä ajan tavan mukaan aiotun ruumissaarnan pitämistä varten. Uudistettuunkin pyyntöön saatiin yhtä jyrkkä kieltävä vastaus. Collianderin ja K. A. Malmbergin seuraamana lähti J. I. Bergh pappilaan. Kuopion piispa R. V. Fosterisi oli tarkastusmatkoilla, ja tuomiorovasti M. Ingman nautti virkavapautta. Bergh oli tuomiokapitulin vanhin jäsen, mutta hän ei tahtonut valtaansa vedota, vaan kehoitti ystävällisesti, vaikka hyvin vakavin sanoin, Hjelmmania pyyntöön suostumaan, ilmoittaen samalla, että hän varmuuden vuoksi oli ottanut todistajat mukaansa, jotta, jos sitä vaadittaisiin, voitaisiin näyttää toteen, ettei kirkkoon väkivaltaisesti oltu rynnätty, vaan ruumissaarna pidetty seurakunnan kirkkoherran suostumuksella. Monta kertaa Berghillekin annettuaan kieltävän vastauksen, suostui Hjelmman vihdoin antamaan kirkon avaimet, sillä ehdolla, ettei ruumissaarna saisi olla pitkä. Merkille on pantava, että Ruotsalaisen omaiset jo ennen olivat pyytäneet tätä hänen kiivasta vastustajaansa siunaamaan ruumista haudan lepoon.

Ruumissaarnan piti J. F. Bergh. Alkulauseeksi oli hän valinnut Ilmestyskirjan sanat: "Katso, minä tulen niinkuin varas; autuas on se, joka valvoo ja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana, eikä hänen häpeätänsä nähtäisi". Saarnatekstinä oli Luukk. 12: 37: "Autuaat ovat ne palvelijat, jotka heidän herransa tullessaan tapaa valvomasta; totisesti sanon teille: hän vyöttäytyy ja asettaa heidät aterioitsemaan ja menee ja palvelee heitä". Saarnan aiheena oli: "Varsinkin nykyaikana tarpeellinen valvominen". Tyytymättömän ja äreän näköisenä seurasi Hjelmman, kuorissa istuen, puhetta, vaikka se oli tavallinen ruumissaarna. Mitään erityisempää Paavon ylistystäkään se ei sisältänyt. Sen vain saarnaaja mainitsi, että vainaja oli ollut hänenkin opettajansa.

Kun ruumis oli laskettu hautaan ja Hjelmman tarttui lapioon alottaakseen toimituksen, sattui omituinen kohtaus, joka moneen teki syvän vaikutuksen. Kirkonavaimet näet putosivat suntion, Paavon ystävän A. Möykkäsen kädestä kirstun kannelle, kolisten sitä vastaan niin kuuluvasti, että kaikki lähellä seisovat sen huomasivat. Vasta toimituksen päätyttyä otettiin ne ylös. "Hän vei kirkon avaimet muassaan", kuului hämmästyneen kansanjoukon keskuudesta.

Osa hautajaisvieraista kutsuttiin puoliselle Rissaseen. Viimemainittujen joukossa oli Hjelmmankin. Ruokapöydässä istui hän Bergh-veljesten keskellä. Ivallisesti hän tämän johdosta lausui: "miten minä kestän kahden vuoren välissä?" "Eiköhän kilpi [Ruotsalainen sana _berg_ on suomeksi vuori, sana _hjelm_ merkitsee kilpeä.] kestä", vastasi siihen painolla J. I. Bergh. Joitakuita muitakin pistonsanoja kuultiin tuon herännäisyyden katkeramielisen vastustajan suusta, mutta pian hänestä päästiin, sillä heti aterian jälkeen hän lähti pois. -- Vieraat palasivat Aholansaareen, missä vielä pidettiin seurat. Puhujina esiintyivät Bergh-veljekset sekä luutnantti Colliander. He puhuivat voimallisesti ja pyhien muistojen valtaamina erinomaisen hellästi. Illemmalla oli liikutus yleinen, eikä viipynyt kauan, ennenkuin kielilläpuhujatkin alkoivat saarnata. Semmoisina huomattiin edellä muiden Bergh-veljesten sisar, ennen (III, 237), mainittu Lisette Bergh sekä kielilläpuhujana niinikään tunnettu _Kaisa Kajanus_. Heidän kiivaat, salaperäiset puheensa eivät olleet omiaan rauhaa rakentamaan, niistä kun tuon tuostakin kuului tuomitsevia sanoja W. Niskasesta, joka, niinkuin olemme maininneet, itse oli tilaisuudessa saapuvilla. Miten käsittämättömiä heidän tunteenpurkauksensa suurimmaksi osaksi olivatkin, olivat tuo puoli puheista ja siihen liittyvät tuomitsevat ennustukset kiusallisen selviä. N. K. Malmbergille muutamia päiviä myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän kertoo Ruotsalaisen hautajaisista, lausuu Niskanen: "Minua tuomitsivat ennustajat eli kielilläpuhujat, mutta minä sanoin heille: en usko teitä, saatanat". Muutoin tunnustaa hän, että "muut eivät mitään puhuneet, eivät oppineet eivätkä oppimattomat, vaan antoivat hyvän rauhan ja pitivät maahanpaniaisvieraana". Haikein sydämin palasivat heränneet Paavo Ruotsalaisen hautajaisista. Ei kaipuu vain täyttänyt heidän mieliään surulla; heitä painoi se raskas, tämänkin tilaisuuden vahvistama tunne, että aika oli muuttunut ja koko herännäisyyden tulevaisuus pimeään peittynyt. Yllämainitussa kirjeessään kirjoittaa Wilhelm Niskanen: "Juhana Niskanen ei jaksanut tulla maahanpaniaisiin; hänet on viina heikontanut. Surkea on asia. Auta Herra, pyhät ovat vähentyneet". Surulla mainitsee hän niinikään, että J. I. Bergh "oli kauheassa sapessa" Malmbergiä vastaan sekä että "kaikki uskoivat todeksi", mitä viimemainitusta puhuttiin. "Voi, hyvä Jumala, tätä vimmaa, mikä nyt on maailmassa", huudahtaa Niskanen kirjeessään. Ei sekään lyhyt selostus, jonka J. F. Bergh muutamassa samaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä antaa Paavon hautajaisista, ole omiaan rauhaa ennustamaan, hän kun siinä moittivasti puhuu Wilhelm Niskasesta. Kaikkialla epäluuloa, riitaa, hajaannusta. Ei Paavo Ruotsalaisen vasta täytetty hautakaan eivätkä Syvärin saaren hongat, jotka talvisessa juhlapuvussaan vartioivat hänen kotinsa suuria muistoja, olleet voineet taivuttaa heränneitten mieliä ensimmäisen rakkauden aikoja oikeassa hengessä muistamaan ja Jumalan voimalla palauttamaan. [Lähteitä: Paavo Ruotsalaisen v. 1839 ja 1845 tekemät, asianomaisessa oikeudessa vahvistetut testamentit, jotka kirkkoh. Kleofas Hymander, joka nyk. omistaa Aholansaaren, on Paavon säiliöistä löytänyt ja hyväntahtoisesti minulle lähettänyt; Paavon kirje Charlotta Helanderille 19/1 51 (omistaa pastorinrouva Anna Arvonen). Kert. Albertina Nenonen, joka hoiti Paavo Ruotsalaista hänen kuolinvuoteellaan, K. A. Malmberg, B. K. Sarlin, Julius Tenhonen, P. Ruotsalainen (Paavon sukulainen), Liisa Markkanen (Paavon tytär) y.m.; J. I. Berghin kirjeet F. O. Durchmanille 7/2 52 ja 8/5 52; J. F. Berghin kirje Otto Hjeltille 16/4 52; Wilhelm Niskasen kirje N. K. Malmbergille 15/3 52; Litteraturbladet 1852 N:o 24; Aukusti Oravala, Paavo Ruotsalainen.]

* * * * *

Kutsuessaan F. O. Durchmanin ja Suupohjan muita heränneitä pappeja Paavo Ruotsalaisen hautajaisiin, kirjoitti J. I. Bergh Syvärin saarelta saapuneen surusanoman johdosta: "Ukko on vihdoinkin voitollisesti päättänyt kovan taistelunsa ja autuaallisesti vapautunut vihollisten raivosta ja riitojen ahdingoista. Jos vain voisimme oikein käyttää, mitä me ja rakas isänmaamme häneltä enemmän kuin yhdessä suhteessa olemme oppineet". Tämä oli kaiken eripuraisuuden uhallakin heränneitten yleinen ajatus. Poikkeuksena ovat ainoastaan muutamien uuden suunnan edustajain jo näihin aikoihin esiintyvät vastakkaiset mielipiteet. Huomattavimmat jälkimaailmalle säilyneet tämän ryhmän katsantotapaa ilmaisevat todistukset ovat muutamat Lauri Stenbäckin J. I. Berghille kirjoittamat kirjeet. Tärkeä on varsinkin helmikuun 14 p:nä 1852 päivätty kirje, joka on vastauksena viimemainitun tiedonantoon Paavo Ruotsalaisen kuolemasta. Se kuuluu:

"Monet kiitokset kirjoittamistasi riveistä. Olin pahoillani, etten saanut tavata sinua Lapualla [Berghin käydessä Malmbergin vaimon hautajaisissa.]; jos olisin voinut aavistaa, että olit siellä, niin olisin varmaankin sinne tullut, millä tavoin hyvänsä. Mutta kuinka saatoin aavistaakaan, että voisit päästä sinne, täällä kun oli aivan sula maa ja mitä pahin kelirikko. Mikset minulle ilmoittanut tänne tulostasi? -- Merkillinen uutinen tuo oli, että ukko Paavo on päässyt pois pitkällisistä tuskistansa. Meidän asiamme ei ole esiintyä hänen tuomareinaan eikä hänen pyhimykseksi julistajinaan, mutta parasta voimme hänestä toivoa. Sanot, että me luultavasti huonolla menestyksellä saatamme sanoa: rauha hänen jälkeensä. Minkätähden emme? Olen kylliksi sangvininen uskaltaakseni toivoa ja uskoa ihan vastaista. Mistä johtuvat nuo monet puolueet ja kaikki rauhattomuus, jollei hyvin suureksi osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen ihmisten jumaloiminen ja ihmisistä riippuminen on vallinnut koko meidän joukossamme? Heränneet talonpojat ovat riippuneet papeistansa ja itsetietoisista holhoojistaan, ja nämä taasen muutamista hengellisistä käskijöistä ja paaveista. Siten on pystytetty papistinen hierarkia ja järjestelmällinen ihmisorjuus, joka on sulkenut heränneen joukon kuni läpitunkemattomaan verkkoon. Miten sanomaton tästä aiheutuva vahinko on ollut ja edelleen kieltämättömästi on, sitä on raskas ja kauhea ajatella. Eikö se työ, minkä Jumala armosta ja niin voimallisesti on maassamme alottanut, siten olisi joutunut kokonaan harhaan tällä tiellä ja kristinuskomme kehittynyt surkeaksi ja tuhoa tuottavaksi lahkolaisuudeksi kaikkine siihen kuuluvine vikoineen ja kuolettavine tauteineen? Ja ennemmin tahi myöhemmin olisi koko rakennus särkynyt pelkiksi pieniksi, intohimoisesti keskenään riiteleviksi puolueiksi, jotka olisivat tehneet kaikki nämä herätykset ei vain turhiksi, vaan turmiollisiksi kristinuskon kehitykselle maassamme. Sinnepäin olemme olleet kulkemassa hyvää vauhtia. Toisistansa ovat heränneet riippuneet ja tirannimaisista holhoojistaan enemmän kuin Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja kiivailleet enemmän puolueensa kuin Jumalan asian puolesta, he ovat viljelleet Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja heidän selitystensä mukaan, kuin että Jumalan henki olisi saanut sen selittää tahi että olisi pidetty hänen valoaan tarpeellisena ja sen etsimistä kaikkialla ja aina tärkeänä. Harvat ovat varmaankin ne, jotka seisovat omilla jaloillaan, jotka 'tietävät, keneen he uskovat' ja joiden ainoana ohjeena on oma Jumalan valaisema ja johdattama omatunto ja siten rakentavat yksin Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku heidän 'isistään' on sanonut tahi uneksinut, se on varmaan hyvin usein ollut suuriarvoisempaa kuin sana; sitä on noudatettu ja ajattelemattomasti pidetty salattuna viisautena, jota ei vielä ole präntättykään. Eikö tämä ole kauheaa? Ja mistä se johtuu? Varmaankin tuosta ihmisorjuudesta, tuosta meillä tapahtuneiden herätysten hapatuksesta -- epäilemättä pääasiallisesti juuri siitä. Eikä ole minun vakaumukseni mukaan tämä hapatus valitettavasti syntynyt ilman muutamien korkeitten, ihmiskiitokselle alttiiden henkien tarkoittamaa ja itsetietoista pyrkimystä, tuo kiitos kun on ollut heille mieliksi ja heitä on lumonnut. Sentähden on myöskin painettu alas ja sortaen lyöty maahan kaikki epäilykset heidän erehtymättömyydestään ja mahdistaan, niin että jokainen on pelännyt tuommoisen ajatuksen syntyä, pitäen sitä saatanan kiusauksena ylpeyteen, jota vastaan heti tulisi taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa kuulluksi ja epäjumala-istuimensa säilytetyksi -- niinkauan kuin Jumala viisaudessaan on tuon sallinut, mutta ei myöskään pitemmäksi ajaksi; sillä Jumala on armollinen ja laupias eikä tahdo antaa meidän ijankaikkisesti nääntyä tiranniemme ja käskijäimme ikeen alle, koska kuitenkin Kristus on meidät kalliisti ostanut ja luvannut meille lohduttajan, totuuden Hengen, joka tahtoo ja voipi johdattaa meitä _kaikkeen_ totuuteen eikä, niinkuin kaikki inhimilliset puoluejohtajat, puolitotuuteen ja puolivalheeseen. Ja juuri sentähden, rakas veli, minä toivon, että rauha vasta nyt voi tulla ja että se todellakin on tuleva; sillä oikea ja pysyvä rauhanside on 'hengen yhteys', mutta ihmisen auktoritetista ja epäjumaloivasta riippumisesta hänestä johtuva yhdysside ei onneksi toki kauan kestä; se katkaistakoon kernaasti, kun määrätty aika tulee, ei meidän määräämämme aika, vaan kasvattajamme ja Herramme määräämä aika. Suoraan sanoen pidän Jumalan sormen viittauksena, että ukko kuoli samaan aikaan, kuin me täällä niin katkerasti likeltä olemme kokeneet hengellisen ylimielisyyden hedelmiä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion kautta ovat tulleet päivän valoon, jotta silmämme aukenisivat. Minun ei tarvinne sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän mahdikasta rehentelijää ilkeyksineen vieretysten ja samalle asteelle. Mutta täytyyhän sinun myöntää, että niin toinen kuin toinenkin on ollut monen epäjumalana, joka on riidellyt pois Jumalalta hänen sijansa ja suuressa määrässä edistänyt hengellistä alaikäisyyttä. Ja entäs jos oppikin on ollut väärä. Ainakin on M(almberg), jota niin moni on sokeasti seurannut, teroittamalla teroittanut, että omantunnon tulee olla levottoman ja tuomitsevan (joka tavallaan on oikein), mutta kun sitten tuosta levottomuudesta ja omantunnon-ahdingosta tehdään vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvaudutaan -- tuo on oppi, jonka turvissa kaikki synnillinen elämä hyvästi voi viihtyä, on ainakin yhtä suuri erehdys, kuin hedbergiläisyyden konsanaan ja tähtää samaan kuin sekin, nimittäin Jumalan armontyön ja armonvaikutusten kieltämiseen, hylkäämiseen ja vastustamiseen herätetyssä sielussa. Siinä on usko saavuttamaton, epäiltävä asia, jos se -- niinkuin sanakin opettaa ja sen luonne vaatii -- tuo mukanaan rauhan Jumalan kanssa ja hengen hedelmät, rauhan ja ilon. Kun sentähden Kristus sielulle kirkastuu, niin että se todellisesti on tätä kokemasa, niin tämä oppi kiiruhtaa repimään pois kaiken tämän sekä syöksemään sielun alas tuohon paavilliseen epävarmuuden hämärään, vaatien sitä tyytymään rauhattomuuteen, jonka perustuksen raamattu ilmaisee, todistaessaan: jumalattomilla ei ole rauhaa. Tähän suuntaan menevä oppi se on, joka hierarkkisen omantunnonpakon kera, tahi oikeammin juuri likeisessä yhteydessä sen kanssa, on ollut vallalla meidän keskuudessamme. Mutta mitä arvelet? Onko se Jumalan sanan mukainen ja oikea? Kirjoita minulle, mitä tästä ajattelet, niinkuin minä avomielisesti olen ajatukseni ilmaissut. Ennen oli suuren melun nostaminen ja tuomioilla toisia vastaan hyökkääminen tavallista, jos joku uskalsi ajatella toisin, kuin hyväksytty tapa määräsi; erehtyvän oikaiseminen ja vakaumuksen tiellä neuvominen ei kelvannut, siihen piti jokainen itseään liika hyvänä ja toista raukkaa kelvottomana. Eihän tämä enää saa tapahtua meidän välillämme".

"Kaukana siitä että M(almberg) olisi ottanut varteen veljelliset varoitukset ja antanut niiden johdattaa itseään tunnustamaan erehdyksensä, nöyrtymiseen ja parannukseen, on hän vain yltynyt yhä suurempaan intoon ylläpitämään mahtiaan ja kiihoittamalla voittamaan puoluetta itselleen. Säälin Lapuan seurakunta-raukkaa ja muita sikäläisiä pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut väitettävän, että sinä olisit vastustanut julkista liiton-rikkomista M(almbergin) kanssa sekä ennustanut, että tuosta seuraisi kaikenlaisia vaikeuksia. Olen kysynyt itseltäni: miten on tuo mahdollista, onko Julius sitten unohtanut 1 Kor. epistolan 5:nen luvun? Tahi tahtoisiko hän todella vieläkin ylläpitää ihmisorjuuden järjestelmää ja pitää sitä hyödyllisenä? Näin olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä saanut vastausta siihen. Itse voit paraiten tämän vastauksen antaa."

Kuinka aivan toisin kuului kymmenen vuotta aikuisemmin ja vielä paljon myöhemminkin Stenbäckin arvostelu Malmbergista. Niinpä kirjoitti hän esim. Skarstedtille v. 1841, kertoessaan Pohjanmaan herännäisyydestä: "Etenkin on Malmberg voimallinen ase Jumalan kädessä: Hänen eloisaan Luther-luonteeseensa ja innostukseensa Jumalan asian puolesta, jotka eivät mitään vaivoja eivätkä vaaroja säikähdä, liittyy suuri hengellinen valo. Niissä seurakunnissa, missä hän on työskennellyt, on herännyt ja liikkuu raikas hengellinen elämä. Nykyään toimii hän Vaasan seuduilla, ollen niiden nuorten pappien keskustana, jotka siellä palavalla innolla taistelevat Herran asian puolesta". Silloin oli kiitoksella tuskin mitään rajoja, nyt ovat moitteiden ja hylkäämistuomioiden sanat yhtä rajattomat.