Part 33

Kovin näkyy varsinkin Lagus pelänneen tätä uutta suuntaa. Niinpä kirjoittaa hän esim. J. I. Berghille: "Pitkämielinen armahtaja asettakoon tämän asian elävillä tulikirjaimilla niin selvään silmiemme eteen, että saisimme elämää ja voimaa korjaamaan syntiset sieluraukkamme pois siitä yleisestä hävityksestä, joka nyt liikkuu yli maailman". [Laguksen kirje J. I. Berghille 12/8 52.] Näyttää kuin olisi Lagus pelännyt, että hänen vanha uskollinen ystävänsä Jaakko Wegeliuskin kallistaisi korvansa uuden suunnan edustajien opille. Ainakin olisi hän odottanut, että tuo herännäisyyden koeteltu sotavanhus jyrkemmin olisi näitä vastustanut. Hän kirjoitti asiasta Wegeliukselle. Tämän selitys kyllä häntä osaksi rauhoitti, mutta Laguksen vastaus ilmaisee kuitenkin, ettei selitys häntä täysin tyydyttänyt. Hän kirjoitti: "Jos tahtomattani viimeisessä kirjeessäni sinut saatoin levottomaksi, niin en sitä sure, sillä sen kautta olet vain saanut suuremman huolen tarkastaa, millainen tilasi on. Tietysti pidän sinut heränneitten joukkoon kuuluvana, niinkauan kuin sinussa tuommoinen pyrkimys on. -- -- -- Pyyntösi mukaan tahdon kirjoittaa muutamia rivejä heränneistä papeista. Hekin huolehtivat kerran sielunsa autuutta, mutta he eivät antautuneet raamatun järjestykseen ja sentähden ovat he kaikki nukkuneet. -- -- Ei saa muka aina pureksia samaa läksyä ja etsiä Kristusta ja uutta armoa hänessä. Tämä oli ainoastaan ukko Paavon oppia; hän kun eli hallitsevissa synneissä, niin ei sen pitemmälle muka päässyt. Jotka Kristuksen ovat käsittäneet, he eivät tätä harjoitusta muka enää tarvitse. On kerran päästy armoitetun tilaan, jota uskon hedelmät seuraavat. Ei saa armontilaansa epäillä, kun kerran uskon kautta on käsittänyt Kristuksen. Näihin asti on oppi pyhityksestä muka unohdettu. Kun alinomaan pyritään uudistumaan uskossa ja armon omistamisessa, niin pyhitys laiminlyödään! Huomaa nyt, millainen evankeliumi on vallalla Vaasan läänissä. Tunnen tämän näkemistäni ja kuulemistani. Näin rupattavat nuo pappiraukat unissaan ja tekevät aina elävästä uskosta vaivaistukin, joka yksistään ottaa vastaan, mitä siihen pannaan. Mieti nyt ja arvostele, olenko sopimattomassa kiihkossa hyökännyt näitä Jesuksen vihollisia vastaan, jotka pimittävät elämän kaidan tien, estävät syntisraukkoja Kristuksen tykö tulemasta ja surmaavat kaiken todellisen hengellisen elämän. En mainitse ketään nimeltä. Olen jo ennen nähnyt, miten turhaa on veljellisesti varoittaa nukkuneita petollisia veljiä. Olen myöskin suoraan sanonut totuuden muutamille näistä papeista, mutta ilman tuloksia. Miksi et edes tahdo uskoa minua, kun kuvasin tilan ympärilläsi olevan tämmöisen? Tämä on kuitenkin totta".

Että Lagus itsekin pelkäsi liiaksi takertuvansa niihin oppiriitoihin, jotka siihen aikaan repivät herännäisyyden rivejä, näkyy seuraavista kauniista sanoista, joilla hän päättää tämän kirjeen: "En ryhdy turhiin oppiriitoihin. Minusta on parasta meille molemmille painaa vaalenneet päämme niin likelle kuin suinkin Vapahtajamme armonistuinta, jotta hän varjelisi sielumme ijankaikkiseen elämään ja antaisi meille raukoille armoa alituisesti etsimään häntä. Piiloutukaamme hänen syliinsä, kunnes lunastuksen päivä koittaa, ja sinä ja minä (David ja Jonathan) pääsemme hänen iloonsa. Hän elää. Hän on sen tekevä. Hän johdattaa meitä neuvonsa mukaan. Amen". [Laguksen kirje Jaakko Wegeliukselle 15/5 52. ("Evankeliumin ääni kutsutuille sieluille", 1907).]

Sydäntä särkevää on nähdä, miten Malmberg, joka vielä pari vuotta aikaisemmin päätä muita korkeampana oli johtanut Suupohjan suurta herännäisyysliikettä, virkaveljiensä hylkäämällä yksinänsä kärsii. Miltei kaikissa tältä ajalta säilyneissä kirjeissäkin mainitaan hänen nimensä aniharvoin, eikä silloinkaan myötätuntoisuudella, ei edes sääliväisyydellä. Ja kuitenkin huomasi jokainen, joka hänet näki tai kuuli hänen puhuvan, että raskas suru painoi häntä. Mutta tuosta eivät näy huolineen muut, kuin ne talonpojat, jotka, moitteista ja halveksivista tuomioista välittämättä, yhä suuremmissa joukoissa palasivat häntä kuulemaan ja häneltä neuvoa pyytämään. Jos nämä joukot virkistivätkin hänen mieltänsä, on itsestään selvää, että hänen muuttunut yksinäinen asemansa ja ne ankarat arvostelut, joiden alaisena hän tiesi olevansa, tuottivat hänelle paljon tuskaa. Sitä lisäämään tulivat kiusausten helle ja omantunnon nuhteet. Kuvatkoon seuraava todenmukainen kertomus hänen silloista mielialaansa. Muutamana kesäpäivänä 1852 istui Malmberg Marielundin kartanolla olevalla kivellä, lyöden kepillään kiekkoa pihan toisella puolella olevalle poikaselle, joka riemuiten katseli kiertävää leikkikalua ja heitti sen takaisin saadakseen jälleen ihailla sen vauhtia. Pojan äiti, joka kulki pihan vii, huomasi että Malmberg katkerasti itki. Kysymykseensä "mitä pastori itkee"? sai hän vastaukseksi: "Jos tuo lapsi tietäisi, millainen tämä maailma on, niin se paikalle kuolisi". [Kert. Kaisa Autio.]

Löytyi sitäpaitsi paljon talonpoikiakin, jotka kilvan moittivat Malmbergiä. Yksi näistä oli talollinen Gabriel Keisala Lapualla. Tämä oli edellisinä vuosina ollut Malmbergin likeinen ystävä ja hyvin usein ollut hänen matkatoverinaan seurapaikkoihin. Toiset ystävät kyllä häntä epäilivät, Malmberg ei. Niinpä lausui kerran ennen mainittu Sven Toppari viimemainitulle: "Varokaa, ettei Keisala vielä istu kiesissä ja te takaistuimella". Jaon aikana tuli näkyviin, ettei varoitus ollut aiheeton. Keisala liittyi uuteen suuntaan, kaikin tavoin koettaen tehdä Malmbergiä epäluulon alaiseksi hänen ystäviensä silmissä sekä valmistaen hyökkäystä häntä vastaan Lapualla väleen pidettävässä piispantarkastuksessa. Vihdoin kirjoitti hän Malmbergille kirjeen. Se ei ole säilynyt, mutta Malmbergin vastaus siihen ilmaisee sen sisällyksen. Ei sovi kummastella, että tämä vastaus on kiivas. Se on päivätty 12 p:nä maaliskuuta 1852 ja kuuluu: "Rakas Kaappo! Kirjeesi olen saanut ja ihmettelen enkä lakkaa ihmettelemästä, kuinka ihminen vähässä ajassa saattaa niin sokeasti soeta, kuin sinä olet soennut. Sinä puhua loperoitset opista ja uskosta etkä itsekään tiedä, mikä kumpikaan on. Sinä ruokoton, joka et vielä ikinä ole omaa nokkaasi niistänyt, kehtaat ja hirveät Jumalan herättämää kansaa valheillasi, parjaamisillasi, oikean asian väärään mieleen kääntämisilläsi ja muilla kavaluuksillasi vimmata ja vietellä pois totuuden tunnosta. Kotielämäsi, kylänjuoksusi ja varsinkin tekosi siellä ovat selvä todistus siitä, mikä sinä olet. Farisealainen vainonhenkesi näkyy myöskin kirjoituksessasi. Sanot asettuvasi minua vastaan joka paikassa ja sanot sotaplassisi olevan lain edessä ja piispantutkinnossa. Joko sinä olet niin tuiki sokea, ettet enää näe mitä tuommoinen puhe on? Mikä saatana sinun tuolla tavalla sokaisi? Sinä elät ehdollisissa synneissä, sinä rikot kaikki jälkimmäisen taulun käskyt. Sinä asetut Jumalan ja esivallan antamaa opettajaasi ja isääsi vastaan ja pidät sen, joka on julkisesti Jumalan sanaa vastaan, oikeana, vieläpä Jumalan palvelemisena. Sitten valitset sotaplassiksesi maailman tavalliset sotaplassit, oikeudenkäynnit ja piispantutkinnot, joissa maailma ennenkin on Kristuksen hengiltä poissortanut. Mutta tee nyt mitä teet, ole mukana eli vastaan. Minä saan myös sanoa, että minä olen, en Aatamista, vaan tunnon ja virkani puolesta joka paikassa perkelettä ja sinua vastaan; liikkukaapa millä kaapulla tahansa, niin minä Jumalan hengen valossa teidät aion tuntea enkä liioin pelkää niitä, jotka ruumiin tappavat, vaan pelkään ainoastaan sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa. Voi sinua, sokea fariseus, joka kuljet merta ja mannerta tehdäksesi uutta herännyttä. Kun sen tehnyt olet, niin siitä tulee kahta vertaa enemmän helvetin lapsi, kuin hän ennen ikään olikaan. Sinä häpeemätön sika, jonka eteen minä päärlyni heitin, tallaat niitä jaloillasi, käännät itseäsi, repelet nyt minua ja suljet taivaan oven ihmisten edestä. Ja sika sinä oletkin, sillä siat eivät ikään laita itselleen vainioita, vaan menevät muitten vainioon, tonkivat ja haaskaavat sitä. Sinulla ei liioin ole vainiota, vaan menet toisen vainioon muka perkkaamisen nimellä ja perkkaat sitä kuin siat perunamaata. Voi sentähden sinua Kaappo! Armahda toki vielä, jos mahdollista, sieluasi! Tiedä, että se Herra, jota vainoot, ei anna nimeänsä turhaan lausua eikä häväistä. Älä mene ummessa silmin helvettiin. Herää edes partaalla, ennenkuin sinne humahdat. Voi toki, jos Jumala sinua onnetonta vielä saisi armahtaa! Kerta olet herännyt. Herää vielä toinen kerta! Ei, Kaappo, yhdellä hyppäämisellä taivaaseen tulla. Herra sinua vielä armahtakoon!"

Ystävälleen Reinhold Helanderille kirjoitti Malmberg muutamia kuukausia myöhemmin: "Mitä täkäläiseen uuteen seuraan tulee, ovat he entisellä kannallaan. He eivät itsekään tiedä, mitä ajatella ja mitä uskoa. Toiset heräävät ja poistuvat heidän joukostaan, toiset haluaisivat tulla, jos vain kehtaisivat ja uskaltaisivat. Siellä vallitsee hämmennys yli kaikkien rajojen. Kaikki halajavat he nyt sovintoa ja ystävyyttä, mutta me olemme jäykkiä. Me vaadimme heitä nöyrtyen tunnustamaan, että ovat olleet väärässä. He taas väittävät, että meidän tulee tunnustaa olevamme väärässä, mutta minä olen sanonut, etten voi sitä myöntää, vaikka minulta nahka nyljettäisiin. Auttakoon Herra kuitenkin kaikki jälleen oikealle kannalle. Tänään aamulla kävi Essen luonani. Kyyneleet silmissä sanoi hän jo kauan toivoneensa avomielistä keskustelua minun kanssani. Vastasin: nythän on tilaisuus siihen, sekä lisäsin: te olette niin perkeleellisellä tavalla käyttäytyneet minua vastaan, että olette kiihoittaneet vihaan kylmimmänkin veripisarani. Hän tahtoi kieltää olleensa mukana noita minua murhaavia kertomuksia sepitettäessä, mutta vedin esille niin sitovia todistuksia, ettei hän mihinkään päässyt. Myöntäen joka tapauksessa rikkoneensa, sanoi hän toivovansa vasta saada likemmin puhua kanssani".

Niinkuin olemme nähneet, olivat Helander-veljekset sekä heidän isänsä Malmbergin likeisimpiä ystäviä. Jo heidän suoruutensa esti heitä ottamasta osaa niihin salaperäisiin hankkeisiin häntä vastaan, joihin niin moni hänen entisistä ihailijoistaan turvautui, ennenkuin uskallettiin julkisesti asettua häntä vastaan. Mutta pääsyynä siihen, etteivät he liittyneet uuden suunnan miehiin, oli heidän pietismin koulussa syntynyt ja vakaantunut uskonnollinen katsantotapansa. Ja tämä katsantotapa sai jaon aikana tuetta Laguksen jyrkästä esiintymisestä Ylihärmän pappilassa tehdyn pöytäkirjan allekirjoittajia ja näiden hengenheimolaisia vastaan. Varsinkin O. H. Helander näkyy pitäneen viimemainitun oppia ehdottomasti oikeana ja häntä itseään todella elävänä kristittynä. Eikä epäillyt hän Malmberginkaan oppia, mutta hän paheni niistä yhä äänekkäämmistä, viimemainitun elämää koskevista huhuista ja kertomuksista, joita hän tahtomattansakin oli pakotettu kuulemaan. Seurauksena oli, että hän ja likeinen ystävänsä Otto von Essen toistaiseksi vetäytyivät syrjään. Niin teki moni muukin. Tämänmielisiä heränneitä arvostelee Malmberg yllämainitussa Reinhold Helanderille kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "He näkevät, että tuo toinen kapinoiva joukko syöksyy suruttomuuteen, ja sentähden he eivät uskalla heihin liittyä. Meidän he taas luulevat elävän synneissä eivätkä sentähden uskalla kääntyä meidän puoleemme. He nyt kurkistellen tarkastavat, kumpiko puolue voittaa liittyäkseen sitten siihen. Oi hulluutta, oi järjellisyyttä". Uudesta puolueesta ja suhteestaan siilien kuuluviin henkilöihin kirjoittaa Malmberg: "Koko uusi puolue on nyt pahemmassa kuin pulassa. He toivovat siitä puoluetta, mutta me emme jaksa sietää heitä, elleivät nöyrry. Meikäläiset ovat tässä vilkkaassa sinussa paljon kiivaampia kuin minä. Kernaasti tahtoisin minä antaa lähimmäiseni synnit anteeksi, mutta he eivät jaksa kärsiä heitä ilman näkyvää katumusta. Sentähden on jännitys meidän puolellamme vielä hyvin suuri. Minä en kuitenkaan halaja muuta rauhattomuutta, kuin että saan puhua suuni puhtaaksi".

Jos johtajan ylimielisyys siellä täällä tässä kirjeessä tuleekin näkyviin, osoittaa sen loppuosa sitä suurempaa nöyryyttä ja syvää itsensätuntemista. Malmberg näet kirjoittaa: "Olen kärsinyt niin kauheasti, etten sitä kuvata voi. Vasta nyt alan jaksaa käsittää näiden hirveiden ja kauheain asiain hyödyn. Ylpeyteni on rajaton, suurempi kuin kenenkään muun ihmisen koko maailmassa. Sentähden täytyy minun painua alas jollei muutoin, niin likaisimpien välineiden kautta. Jota likaisemmat välineet ovat, sitä syvempään täytyy minun nöyrtyä. Kaikki tämä, sen näen jo nyt, on Jumalan puhtainta ja suurinta rakkautta. Tuosta tavattomasta myötäkäymisestä, kun koko maailma heräsi ja kysyi minulta neuvoa kaikissa asioissa, paisuin niin hirveästi, etten nahkaani mahtunut. Nyt olen menettänyt kaikki. Poissa on herännyt maailma, suruttoman olen itse hyljännyt. Ei ole minulla lohdutusta ihmisistä -- jumalattomuus, jos kohta ei muiden mielen jälkeen, niin ainakin omantuntoni todistuksen mukaan on osani, niin että olen ijankaikkisesti kadotettu, jollei Herra auta. Jos et olisi se, kuin olet, et olisi koskaan minulta saanut tätä kirjettä. Jollet sinä olisi minulle säästynyt tässä sekasorrossa, olisin kuollut synteihini taikka itsevanhurskauteeni, enkä olisi minä kenellekään ihmiselle koko maailmassa tilaani ilmaissut. Iloitse, rakas Reinhold, että kysyit neuvoa omaltatunnoltasi etkä järjeltäsi. Sillä tavoin tulee asiani korjatuksi ja minä itsekin autetuksi. Siis edes joku käsittää Jumalan käsittämättömät tiet".

Malmberg näkyy jo tähän aikaan toivoneen, että Suupohjan rikkirevitty herännäisyysliike pääsisi uudelleen nousemaan, "kun ensimmäinen sekasorto olisi ohi". Hän kyllä lausuu, että "ihmisiä ei ensinkään herää", mutta iloitsee siitä, ettei suruton maailma luottanut "uusi-uskoisten tuumiin", jos kohta sekin näiden kautta oli eksynyt "järjen mietiskelyihin" eikä siitä syystä "vielä jaksanut herätä". Myöhempi aika oli näyttävä, ettei tuo hänen toivonsa ollut turha. Sitävastoin alkoi heti jaon jälkeen näkyä, että ne joukot, jotka, liittyen Malmbergin vastustajiin hänestä luopuivat, sortuivat yhä ilmeisempään suruttomuuteen. Todistukset kuuluvat myöhempään aikaan, jonka vuoksi jätämme niiden esittämisen toistaiseksi. Tässä vain mainittakoon, etteivät suinkaan yksin herännäisyyden uskolliset ystävät Suupohjassa, niinkuin esim. O. H. Helander, Otto von Essen y.m. tätä tosiseikkaa huomanneet, vaan uuden suunnan miehetkin. Niinpä lausui esim. F. O. Durchman, nähdessään minkälaiseksi hänen joukkonsa alkoi muodostua, muutamille heränneille: "väärin tehtiin, rupeavat elämään ehdollisissa synneissä". Varmin asiastaan tuntuu von Essen olleen, samoin kuin hän silminnähtävästi oli Malmbergiä vastaan nousseen taistelun varsinainen johtaja, jos kohta hän ei tahtonut semmoisena näkyä. Jaon aikana koetti hän heränneille varsinkin teroittaa, että "Kristus yksin on johtaja, eikä saa ketään muuta siksi itselleen valita". Miten oikea neuvo itsessään olikin, ei ollut se omiaan herännäisyyden vahinkoa korjaamaan. Se ei koonnut heränneitä Kristuksen tykö, vaan hajoitti heidät maailmaan.

Miltei ainoana kaikista papeista, joka pysyi Malmbergin tosi ystävänä jaon kovina aikoina, oli, niinkuin viimeksi mainitusta kirjeestäkin voi päättää, Reinhold Helander. Hänen vastauksensa tuohon kirjeeseen ei ole säilynyt, mutta kaikesta päättäen oli se erittäin ystävällinen. Muun ohessa näkyy hän siinä kehottaneen Malmbergiä edelleenkin pysymään erillään herännäisyydestä eronneista. Viimemainittu näet kirjoittaa hänelle marraskuussa s.v.: "Viimeinen kirjeesi antoi minulle paljon kehoitusta; minun täytyi lukea se kaikille, jotka täällä ystävyydellä ajattelevat sinua ja minua. Älä usko, että suostun minkäänlaisiin sovitteluihin. Ei -- maailma on aikoja sitten ollut minulle maailmaa. Joka siellä on ja siellä pysyy taikka synnin tai pyhyyden kautta sinne palajaa, hän olkoon maailmaa! En tahdo vaeltaa jumalattomien neuvossa, en astua syntisten tielle enkä istua, kussa pilkkaajat istuvat. Heidän kaltaisensa kyllä olen ja heidän tuomionsa alaiseksi täytyy minunkin alistua, mutta yhdessä neuvossa heidän kanssaan en tahdo olla".

Lisää tuetta mielipiteilleen saivat uuden suunnan edustajat, kun Alfr. Kihlman lokakuussa 1852 palasi kotia ulkomaamatkaltaan. Malmbergin tykö hän ei poikennut, mutta tämä tapasi hänet Lapuan pappilassa. "Puhuimme Saksan asioista", kirjoittaa Malmberg, "mutta hyvin vähän Suomesta". Alahärmästä kirjoitti Kihlman viimemainitulle, vaatien häneltä velkakirjaa ja siihen merkittyä sitoumusta 5 prosentin koron suorittamisesta muutamasta aikuisemmasta niihin asti korottomasta lainasta. Tämän johdosta kirjoittaa Malmberg: "Melkein kaikki siihen joukkoon kuuluvat, joilla on minulta saatavaa, ahdistavat minua. Olen hyvin ahtaalla senkin tähden". Asian valaisemiseksi mainittakoon, ettei heränneillä ollut tapana ottaa toisiltaan korkoa sekä että Kihlmanin isä, joka oli varakas, muutamia kuukausia aikaisemmin oli kuollut. Mutta jos Malmbergin entiset ystävät säätyläisissä tässäkin suhteessa säälimättä saattoivat hänet ahdinkoon, esiintyy heränneitten talonpoikien rakkaus häneen sitä kauniimpana. Todistukseksi kerrottakoon seuraava tapaus.

Muutamana päivänä talvella 1852 saapui Sven Toppari Malmbergin tykö. Hän huomasi heti, että joku erityinen huoli painoi paljon kärsineen opettajan mieltä. Kysyen syytä siihen, sai hän vastaukseksi: "Mitä sinä minun murheistani huolit?" "Kyllä murheet meillä vieläkin yhteisiä ovat", vastasi Toppari, pyytämällä pyytäen Malmbergiä sanomaan, mistä hän oli huolissaan. Vihdoin kertoi tämä, että muuan kauppias Vaasassa, jonka heränneessä kodissa hän usein oli ollut vieraana ja jolle hän oli velassa, oli pannut saatavansa hakemukseen. "Eiköhän semmoinen asia tule korjatuksi", lausui Toppari ja poistui. Muutaman päivän kuluttua toi hän tarvittavat rahat Malmbergille. Hän oli näet heti lähtenyt ystäviensä luo asiasta neuvottelemaan, ja nämä olivat valjastaneet hevosensa ja pitkässä jonossa lähteneet viemään jyväkuormia Vaasaan, siten hankkiaksensa rahat rakkaan opettajansa velan maksamiseksi. Täydellä syyllä sopii kysyä: oliko tämäkin tuota heränneitten halveksittavaa veljesrakkautta, josta Ylihärmän pöytäkirjan allekirjoittajat niin ylimielisesti olivat puhuneet? [Lähteitä: Malmbergin kirjeet Reinhold Helanderille 11/10 ja 17/11 52 (omistaa Suomen Kirkkohist. Seura); Malmbergin kirje Gabriel Keisalalle 12/3 52 (omistaa piispa Juho Koskimies); Kert. Esaias Untamala, Hedvig Paavolainen, Juho Hani, Susanna Peräsarka, A. O. Törnudd, Charlotte Achrén, J. W. Nybergh, Liina Nybergh, kirkkoh. E. Pesonen, jolle Sven Toppari kertonut Malmbergille hankitusta raha-avusta ja Gabriel Keisalan vehkeistä Malmbergiä vastaan.]

Sen surunäytelmän täydentämiseksi, jota tänä jaon surkuteltavana hävityksen aikana näytellään Suupohjan heränneitten toisiaan vastaan taistelevissa joukoissa, on tunnustettava, että Malmberginkin ystävät vastustajiinsa nähden monesti eksyivät kauas rakkauden tieltä. Niinpä kirjoittaa F. O. Durchman heistä F. H. Bergrothille: "Jos jollakulla on pienempi tahi isompi saatava, hakevat he sen heti laillista tietä, kun vaan huomaavat, että velallinen arvelee Malmbergin olevan väärässä". Näin menettelemään sanoo hän varsinkin ennen mainitun Herttuan ystäviään neuvoneen. Durchman kehoittaa Bergrothia, jolle Herttua oli velassa, siirtämään saatavansa toiselle henkilölle, joka sitten pitäisi huolta velan uloshakemisesta. [F. O. Durchmanin kirje E. H. Bergrothille 24/5 52.] Jos ehdotuksen vaikuttimena osaksi olikin huoli siitä, että lainanantaja saatavineen jäisi puille paljaille, Herttua kun Durchmanin tiedonannon mukaan aikoi kiinnittää talonsa, niin ilmaisee tämäkin tuuma selvästi, kuinka katkera mieliala oli. Ehdotuksensa tueksi mainitsee Durchman, että "Ingman ja muut tässä asiassa olivat samaa mieltä kuin hän". On vaikea uskoa, että tämä on sama Suupohjan herännäisyysliike, jonka yksimielisyys ja veljellinen rakkaus vielä muutamia vuosia aikuisemmin olivat kuuluisat koko maassa.

XIV.

Paavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikaisia arvosteluja hänestä ja herännäisyydestä.

Paavo Ruotsalaisen maallinen elämä likeni loppuaan. Jo siihen aikaan, jolloin hän vielä oli verrattain hyvissä voimissa ja liikkui muilla seuduilla, puhui hän usein kuolemastaan, toisinaan hartaasti toivoen sen pian joutuvan. Taloudellisetkin asiansa järjesti hän monta vuotta aikuisemmin valmiiksi, tehden muun muassa testamenttinsa jo v. 1839, "koska sekä hän että hänen vaimonsa olivat korkeaan ikään ehtineet" sekä "estääksensä riitaisuuksien syntymistä perillisten välillä". Kaiken omaisuutensa määräsi Paavo oman ja vaimonsa kuoleman jälkeen vävylleen Juhana Markkaselle ja tämän vaimolle Liisa Ruotsalaiselle "palkinnoksi siitä kunnioituksesta, jota he hänelle olivat osoittaneet, sekä heidän ahkeruudestaan talon hoidossa". V. 1845 muutti hän tämän testamentin siten, että toinenkin vävy Aatami Laitinen sekä tämän vaimo Briitta Ruotsalainen saisivat ensinmainittujen perillisten kanssa jakaa kaiken omaisuuden. Kumpikin testamentti on oikeudessa vahvistettu. Paavon luonteelle kuvaavaa on sekin, että hän huolellisuudella ja taidolla oli hoitanut pientä omaisuuttaan, niin että hän loppuijällään aineellisessakin suhteessa tuli verraten hyvin toimeen. Vuorisen rannalla, missä Paavo ensiaikoina asui, on vielä tänään käyttökunnossa oleva, hänen itsensä rakentama aitta, jonka lukossa on vuosiluku 1803. Yhtä lujaa tekoa on hänen Markkalan saarella v. 1843 laittamansa pajapale, joka sekin vielä, vaikkei sitäkään sittemmin ole korjattu, on käyttökunnossa. Nimi "Löyhkä Paavo", jonka Ruotsalaisen vastustajat hänen nuoruutensa aikana olivat hänelle antaneet, oli vuosien kuluessa maallisiin asioihinkin nähden osoittautunut yhä sopimattomammaksi, vaikka niitä kyllä löytyi, jotka hänen kuolinvuoteensakin ääreen toimittivat tietoja tuon soimauksen jälkikaiusta ja sen maailman vihasta, jonka kavalia voimia vastaan hän niin kauan oli taistellut.

Yllämainittujen rakkaitten omaistensa hoitamana sairasti Paavo Ruotsalainen pitkällistä ja kovaa tautiaan. Jo siihen aikaan, jolloin puoluehengen nostamat riidat alkoivat hävitystyötään Pohjanmaan herännäisyyden mailla, oli hän niin heikko, ettei hän kyennyt ryhtyä tuhoa estämään. Niinkuin ennen on mainittu, oli hän jo 1840-luvun viimeisinä vuosina enimmäkseen vuoteen omana, ja vuodesta 1850 alkaen kiihtyi hänen tautinsa niin kovaksi, ettei hän kodissaankaan paljon ensinkään jaksanut omin voimin liikkua. Hengenahdistus ja siihen liittyvät tuskat heikensivät tuon tuostakin hänen voimansa niihin määrin, että omaisensa ja ne lukuisat ystävät, jotka kävivät häntä tervehtimässä, usein luulivat, että loppu oli hyvinkin likellä. Mutta hän eli vielä koko seuraavan vuoden, jaksaen joskus pitemmältäkin puhutella omaisiaan ja vieraitaan, vieläpä sanella kirjeitäkin oikaisuksi ja ohjeeksi herännäisyyden taisteleville johtomiehille sekä sielunsa tilasta häneltä neuvoa kysyville. Monesti kääntyivät hänen puoleensa hänelle persoonallisesti tuntemattomatkin henkilöt. On säilynyt jälkimaailmalle Paavon tämmöisiin tiedusteluihin vielä hänen elämänsä viimeisenä vuotena sanelemia kirjallisia vastauksia. Semmoinen on esim. hänen kirjeensä "Tuntemattomalle, rakkaalle Olov Helanderin rouvalle", jota hän varoittaa "pyrkimästä lain kautta vanhurskaaksi" sekä kehoittaa "uskossa harjoittamaan sisällistä ikävää, kunnes Kristus armossa katsoisi hänen puoleensa".

Ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kesti vanhus kovat ruumiilliset tuskansa; ani harvoin kuului hänen suustansa valitusta, kärsimättömyyden purkauksia tuskin koskaan. Kun tuommoinen kova kohtaus meni ohi, ja hän sai vähän lievennystä, kehoitti hän omaisiaan tai vieraitaan, jos niitä talossa oli, kiittämään Herraa, usein määräten veisattavaksi lempivirtensä "Oi Herra, ilo suuri".