Part 32

"Kokous alkoi lähettämänne mietinnön lukemisella, ja tämä mietintö tuli siten ikäänkuin keskustelujen ohjeeksi. Olimme kaikki yksimieliset siitä, että jokainen, jos hän omalta kohdaltaan kysyy pintapuolisen ja velton hengellisen elämänsä syitä, epäilemättä on huomaava niiden olevan samat, kuin te mainitsette, sekä tarkemmin näitä syitä tutkien on pääsevä näidenkin syiden perille. Mutta koska ei ainoastaan jokainen yksityisesti itsessään huomaa tätä velttoutta, vaan tämän ohessa ei voida salata, että juuri tämä tila on tavallinen koko heränneessä joukossa, niin saapi kysymys yleisen luonteen. Tähän täytyy löytyä yleinen syy. Lähinnä johtuu mieleen tämän syyn etsiminen papeista, jotka ovat kansan johtajia (qvalis rex, talis grex [Mimmoinen kuningas, semmoinen joukkokin.]). Mutta jos tämä tila on vallitsevana tilana myöskin useimmissa papeissa? Silloin täytyy tarkastaa, eikö joku yleinen eksytys tahi väärä suunta ole syynä siihen. Siis ensiksi: miten on opin laita? Olimme yksimieliset siitä, että tämä on ollut hyvinkin löysää, ettei tarpeeksi ole teroitettu ehdotonta kuuliaisuutta _kaikelle_ Jumalan sanalle, ettemme yleensä todella ole etsineet ja ottaneet oppia Jumalan omasta sanasta, vaan päinvastoin muodostellet sitä vallitsevan kaavan ja inhimillisten auktoriteettien mukaan. Mitä nämä ovat pitäneet tärkeänä, sitä mekin; mitä he ovat syrjäyttäneet ja jonka teroittamista he ovat pitäneet vähemmän tärkeänä, se ei meistäkään ole ollut tärkeää. Opetuksemme on siis enemmän perustunut ihmisten kuin Jumalan sanaan. Mimmoisena me paaviemme suusta olemme kuulleet opin, semmoisena olemme siitä pitäneet kiinni ja sitä julistaneet, jokseenkin välinpitämättöminä siitä, onko se kaikessa ollut Jumalan sanan mukaista. Paitsi siitä, että oppi _pyhityksestä_ siten on tullut kokonaan syrjäytetyksi, olimme yksimieliset siitäkin, että itse perusoppi, _vanhurskauttamisoppi_ on ollut löysä ja hatara. Uskoa olemme kyllä olleet saarnaavinamme sekä kerskaten puhuneet Kristuksesta, syntisten vapahtajasta, mutta tavallisesti on näitä molempia asetettu niin kauas toisistaan, etteivät koskaan ole toisiaan saavuttaneet tahi tulleet yhteen. Usko on pysähtynyt kaukaiseen ikävöimiseen ja odottamiseen: tuossa pimeässä taustassa on se räpistellyt, sen esineen, Kristuksen, seisoessa kaukana saavuttamattomassa valkeudessa, ikäänkuin alttaritauluun maalattuna, kädet avautuneina syntiselle, joka ei kuitenkaan milloinkaan voi tulla suljetuksi tuohon tyhjään syliin. Toisin sanoen: uskon _perustusta_, Kristuksen täydellistä ja ijankaikkisesti riittävää sovintoa ei ole oikein esitetty ja teroitettu. _Armonlupausten_, joihin uskon tulee turvautua ja jotka ovat horjumattomia ja täysin luotettavia, koska Jumala ei saata valehdella, on täytynyt väistyä tuon epämääräisen ikävöimisen tieltä. Sentähden ei ole mikään todellinen, Jumalan sanaan ja sovinnon ijankaikkisesti riittävään voimaan perustuva uskon varmuus voinut syntyä, ja siitä syystä on myöskin lapseuden henki jäänyt tuntemattomaksi ja lapsenoikeus Jumalan luona jäänyt käyttämättä. Johdonmukaisesti on sentähden myöskin oppi armontilasta, armossa kasvamisesta ja pyhityksestä tullut syrjäytetyksi. Jokapäiväistä parannusta, jonka tulee tapahtua uskon voimassa ja ilmetä uskon uudistuksessa, ei sentähden myöskään ole eroitettu ensimmäisestä parannuksesta. Siitä johtuu myöskin tuo laiminlyöty aikeellisten ja heikkouden syntien toisistaan eroittaminen, jota eroitusta me pidämme paljon tärkeämpänä kuin te. Tässä kohdassa erosi kokous kokonaan teidän lausumastanne mielipiteestä. Luulemme myöskin, että tekin saatte toisen valon asiassa likemmin ja puolueettomammin tutkimalla Jumalan sanaa (katso esim. Joh. 1 epist.) Tämä teidän oppinne on myöskin kokonaan järjestelmänne ulkopuolella, jommoisena tämä muutoin lausunnossanne esiintyy".

"Sitten otettiin esille kysymys lahkolaisuudesta. Olimme pakoitetut myöntämään, että olimme kuuluneet lahkoon, että kaikki olimme olleet takertuneina lahkolaisuuden lankoihin, niinkuin kärpänen hämmähäkin verkkoon. Todistuksena siitä on jo tuo ennen mainittu surullinen tosiasia, että olemme tyytyneet ihmisten emmekä Jumalan sanaan. Vielä: tuo vimmattu hääräileminen, mitä tulee vaatteisiin, väreihin, malleihin y.m. aivan loppumattomiin, joka kaikki on tapahtunut kaikkein korkeimmasta käskystä, ei Jumalan käskystä eikä omantunnon, vaan kunnian seppelöimien ihmisten käskystä. Tämä poikkeukseton yhdenkaltaisuus kaikessa, puhetavassakin, on ehdottomasti leimannut meidät lahkoksi. Uskollisesti olemme noudattaneet sitä isiltä saatua oppia, että meidän tulisi pysyä kiinni toisissamme, kuni langat köydessä -- ei uskon ja rakkauden siteen yhdistäminä (sillä _uskoa_ ei ole kukaan uskaltanut omistaa, ja _rakkautta_ on pidetty miltei vilppinä) vaan tuon yhteisen pyrkimisen kautta, jonka päämääränä on ollut huonon asiamme ylläpitäminen ja sen puolustaminen maailman edessä. Jos sentähden joku puolueeseen kuuluva, varsinkin jos häntä on pidetty arvossa, on tehnyt minkä tyhmyyden tahansa, niin on hänen tekonsa puolustaminen ja millä tavoin hyvänsä kaunistaminen maailman edessä kuulunut asiaan. Siitä tuo laajalle levinnyt valehtelijaohjelma, jonka mukaan, niinkuin on väitetty, 'ei olla velkapäät puhumaan totta perkeleelle'. Esimiesten harhaan johdattamista niin paljon kuin suinkin on sentähden pidetty hyvinkin kiitettävänä asiana. On hiivitty pimeässä ja röyhkeästi uhrattu valheen alttarilla -- ja kuitenkin on tahdottu olla totuuden miehiä, joita koko maailman tulisi uskoa ja kuulla. Nämä ja muut senkaltaiset tuntomerkit osoittavat, että olemme kuuluneet miltei saatanan synagogaan, vaikka olemmekin luulleet olevamme Jumalan huone. Jumalan työtä emme silti hylkää emmekä heitä pois sitä hyvää, minkä Herra suuren sokeutemme uhallakin vielä on antanut meille omaksi, vaan kiitämme Jumalaa siitä. Mutta muutos on välttämätön. Eikä saa tämä tulla _ulkoapäin_, ei alkaa kuoren korjaamisella; vaan _sisältäpäin_ täytyy muutoksen tulla. Meidän täytyy kumartua tomuun Jumalan edessä ja tehdä parannus tomussa ja tuhassa. Ennenkaikkea tulee meidän ruveta entistä suuremmalla kunnioituksella viljelemään Jumalan sanaa, ehdottomasti tottelemaan ja vastaanottamaan kaikkea Jumalan sanaa, sensijaan että ennen olemme sitä lahkolaisten tavoin valikoimalla käyttäneet, ja huolehtia sitä, että se meissä tulisi eläväksi. Mitään suurta melua emme ulkonaisesti saa herättää, emme saa ryhtyä mihinkään laajaperäiseen lähetystoimeen uuden valomme levittämiseksi, vaan hiljaisuudessa ja hiljaisessa hengessä tulee meidän tehdä työtä, kunkin siinä piirissä, joka on hänelle uskottu, etsien siihen voimaa ja viisautta Jumalalta, mutta muutoin jättää päähuoli hänelle".

"Tämmöiset olivat, lyhyesti kerrottuina, mietteemme veljellisessä kokouksessamme. Ihana yksimielisyys vallitsi seurassamme. Olimme jokainen omalla tahollaan tulleet samoihin johtopäätöksiin; ja moni tunnusti jo kauan salaa hautoneensa samoja ajatuksia, mutta ei uskaltaneensa niitä ilmaista uhkaavan pannaanjulistamisen tähden. Nyt, kun ihmisjumaloimisen siteet ovat katkaistut, saattoi jokainen vapaammin hengittää ja pelvotta avata sydämensä veljelleen. Erosimme enemmän veljestyneinä, kuin konsanaan ennen".

Kirje on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1852. Niinkuin ennen (III, 386) on mainittu, oleskeli Alfr. Kihlman siihen aikaan ulkomailla, tutustuen Tübingenissä J. T. Beckin oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan. Masentuneena vaimonsa kuolemasta, jota mielialaa eivät Suupohjan herännäisyydessä samaan aikaan syntyneet levottomuudet suinkaan olleet omiaan tyynnyttäen asettamaan, oli hän tuon syvällisen jumaluusoppineen oppilaana saanut tilaisuutta tyydyttää tiedonhaluaan sekä suurta taipumustaan kriitilliseen mietiskelyyn ja uskonnollisten opinkysymysten pohtimiseen. Varsinkin tekivät häneen syvän vaikutuksen Beckin raamatunselitykset, joiden silmämääränä oli kaikkeen raamatunsanaan syventyminen. Usein kirjoitti Kihlman Pohjanmaalla ja muualla asuville ystävilleen, selvittäen heille sitä uutta uskonnollista katsantotapaa, johon hän Tübingenissä perehtymistään perehtyi, sekä lähetti heille oppi-isänsä kirjoittamia kirjoja. Ei käy kieltäminen, että toiset hänen esittämistään näkökohdista olivat omiaan huomauttamaan yksipuolisuuksista, joihin Suomen herännäisyys ainakin muutamissa kohden oli joutunut. Teroittaessaan herätystä, katumusta, synnin surua, parannusta sekä näihin käsitteisiin lähinnä liittyviä opinkohtia, oli varsinkin Wilhelm Niskasen edustama suunta syrjäyttänyt raamatun todistusta armon omistamisesta, uudesta syntymisestä, armossa kasvamisesta, pyhityksestä y.m. hengellisen elämän edellytyksiä ja ilmauksia, kiinnittäen huomiota pääasiallisesti semmoisiin raamatunlauseisiin, jotka olivat omiaan tukemaan täten kehittynyttä uskonnollista katsontatapaa, ja jättäen monet muut tutkimatta ja käyttämättä. Kehoitus raamatun monipuolisempaan käyttämiseen oli sentähden yhtä hyvä kuin tarpeellinen neuvo, ja sitä teroitti Kihlman kirjeissään. Tämä puoli Ylihärmän pappilassa tehdyssä, vasta kertomassamme pöytäkirjassa on, mikäli kysymys koskee asiaa semmoisenaan, täysin oikeutettu. Että vikoilemis- ja tuomitsemishalu senkin kohdan turmelee, on toinen seikka, jota ei voi kyllin surkutella. Niin on muidenkin pöytäkirjassa esitettyjen, itsessään oikeutettujen lausuntojen laita.

Beckiä ei suinkaan saa syyttää niistä katkeroista ja ylimielisistä mielenpurkauksista, joita kysymyksessä oleva asiakirja alusta loppuun on täynnä. Kun hän esim. puhuu uskonelämän kehityksestä, ei eksy hän väittämään ensimmäistä parannusta tuoksi kehittyneen kristityn elämässä miltei täydellisesti voitetuksi kannaksi, jota vain vasta-alkavat saavat kokea, vaan hän myöntää henkikasteenkin saaneiden kiusausten helteessä joutuvan taistelemaan ensimmäisen parannuksen kaltaisia taisteluja. On kyllä totta, että eroitus Beckin ja herännäisyyden opin välillä juuri tässä kohden on huomattava, viimemainittu kun ohjaa jokaisen parannusta tekevän, armon turviin antautuvan ihmisen katuvaisen publikaanin paikalle, antamatta ensinkään sijaa muille näkökohdille, mutta pöytäkirjan tässä suhteessa esittämät määritelmät tekevät tuon eroituksen vielä suuremmaksi. Nuo jäykät tuomiot viittaavat kaikkialla täydelliseen pesäjakoon. Kuvaava on esim. seuraava Ylihärmän pöytäkirjan kannalle asettuneen papin vastaus muutamalle törkeään synnintekoon sortuneelle ja siitä levottomalle sanankuulijalleen: "Älä ole toivoton; et ole korkealta pudonnut". [Kert. A. O. Törnudd itse.]

Pöytäkirjan allekirjoittajat sanovat empimättä herännäisyyttä lahkoksi, vetäen tämän väitteensä todistukseksi heränneitten yhdenmukaisuuden vaatteissa, puhetavoissa y.m. ja koettaen kaikin tavoin halventaa heidän muodostamaansa seurakuntaa. Niin pitkälle moittimishalu heidät vie, että he väittävät heränneitten itsekin pitävän todistusta heidän keskuudessaan vallitsevasta veljellisestä rakkaudesta vilppinä. Tunnettu on, että Beck niihin määrin painostaa yksilön suhdetta Kristukseen, että seurakuntakäsite tämän sanan tavallisessa merkityksessä jää syrjään, esiintyen hänen järjestelmässään miltei yksinomaan silloin vain, kun on kysymys henkiseurakunnasta. Pyrkien erilleen herännäisyyden sankoista joukoista, joiden voimana kaiken yllämainitun moittivan arvostelun uhallakin juuri veljellinen rakkaus oli ja tulevaisuudessa oli oleva, saivat pöytäkirjan allekirjoittajat näennäistä tuetta hankkeelleen kuuluisan tübingeniläisen jumaluusoppineen kysymyksessä olevasta katsantotavasta. He vain menivät paljon pitemmälle kuin hän, arvostellessaan niitä ulkonaisesti sitovia muotoja, joihin heränneitten yhteiselämä oli pukeutunut, haikailematta nimittäen sitä suurta uskonnollista liikettä, johon he monta vuotta oli kuuluneet, "saatanan synagogaksi". Sensijaan että he olisivat voineet rikastuttaa herännäisyyttä Beckin syvämietteisillä ajatuksilla, jos niitä itse nöyrässä mielessä olisivat omistaneet ja rakkaudessa sanankuulijoilleen tarjonneet, kaivoivat he itsensä ja entisten ystäviensä välille juovan, joka ainaiseksi ajaksi vieroitti heidät heränneistä ja esti heitä näkemästä, miten kallis se perintö oli, jota nämä olivat kutsutut säilyttämään ja siunaukseksi nouseville sukupolville kartuttamaan. Omasta kokemuksestaan olisi heidän sitäpaitsi pitänyt tietää, miten oudolta Beckin oppi monesta syystä heränneistä tuntuisi, ja siihenkin nähden hellävaraisesti esittää ainakin niitä oppia koskevia muistutuksia, joita he pitivät välttämättöminä. Mutta "uuden valonsa" häikäiseminä he eivät saaneet tätäkään nähdyksi. Eikä sitäpaitsi rakentaminen ja kokoaminen olekaan kysymyksessä, vaan särkeminen, hajoittaminen. Ja tähän toimeen ryhtyivät Ylihärmän pappilassa huhtikuun 13 p:nä 1852 tehdyn pöytäkirjan allekirjoittajat rohkeasti, vaikka moni heidän likeisistä ystävistään epäili sitä suuntaa, joka nyt syntyi herännäisyyden entisten edustajain keskuudessa. Että epäilijöitä löytyi, näkyy esim. seuraavista Hilda Bergrothin [F. H. Bergrothin vaimo.] äidilleen, von Essenin vaimolle, kirjoittamista sanoista: "Miten surullista olikaan kuulla, että Beck on kääntänyt Kihlmanin pois yksinkertaiselta tieltä. Mutta saattoihan tuota melkein odottaakin. Voi jos Jumala häntä vielä etsisi eikä jättäisi häntä, ennenkuin hän on hänet väsyttänyt ja riistänyt häneltä kaikki muut neuvot paitsi syntisen armoa armosta etsimistä". [Hilda Bergrothin kirje Sofia Fabritiukselle 6/12 51.]

Miltei kaikkien heränneitten pappien hylkäämänä taisteli Malmberg nöyryyttävää taisteluaan. Ei siinä kyllin, että Suupohjan heränneet papit hänestä tuomiten luopuivat -- etäälläkin asuvat ystävät, nekin jotka eivät eronneet herännäisyydestä, asettuivat vieraalle kannalle häneen nähden. Kun esim. J. I. Bergh suupohjalaisille ilmoitti Paavo Ruotsalaisen kuolemasta ja tämän omaisten puolesta kutsui heidät hautajaisiin, ei kirjoittanut hän, niinkuin tapanaan kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä ennen oli ollut, Malmbergille, vaan osoitti kirjeensä F. O. Durchmanille. Syyn ilmaisee hän seuraavin sanoin: "Syystä, jonka selityksittäkin kyllä ymmärrät, en käänny tällä ilmoituksella Malmbergin puoleen, ja kun minulla ei ole aikaa kirjoittaa monta kirjettä, osoitan kutsun sinulle pyynnöllä, että toimittaisit siitä tiedon ainakin von Essenille ja Antero Ingmanille sekä sitäpaitsi niille, joille itse haluat". [J. I. Berghin kirje F. O. Durchmanille 7/2 52.] Luultavaa on, ettei Malmbergille koko asiasta mitään ilmoitettu, ja kuitenkin voi varmuudella sanoa, ettei kukaan Suupohjan papeista uskollisemmalla rakkaudella kuin hän muistanut herännäisyyden suurta oppi-isää. Mutta tämä aika oli hänelle nöyryytyksen aikaa, kovaa nöyryytyksen aikaa. Jos Bergh olisi tiennyt, mitä Ingman jo silloin ajatteli Ruotsalaisesta ja miten von Essen tulevaisuudessa oli häntä arvosteleva, ei olisi hän edellä muiden kutsunut juuri heitä hautajaisiin. Ja jos hän olisi tiennyt, että juuri Malmbergin johtama herännäisyysliike ainoana oli säilyvä kaukaisessa tulevaisuudessa todistamaan, miten voimallinen Paavon oppi on ollut vetämään ihmisiä parannuksen tielle ja kokoamaan heitä hänen neuvojensa mukaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta, niin olisi hän varmaankin osoittanut kirjeensä Malmbergille.

Tieto Ylihärmän pappilassa laaditusta pöytäkirjasta levisi nopeasti seudusta toiseen. Varsinkin Keski-Pohjanmaan heränneisiin pappeihin näkyy se tehneen huonon vaikutuksen. Lagus kirjoitti siitä O. H. Helanderille: "Älä pelkää äläkä epäile, jos nuo hullut ja sokeat profeetat, jotka nyt lammasten vaatteisiin puettuina kaikkialla liikkuvat, pettävätkin monta. Nämä kurjat teeskentelijät, jotka olivat sokkosilla Malmbergin selän takana niinkauan, kuin eivät hänestä vielä villiytyneessäkin tilassa lähtevän voiman tähden uskaltaneet liikahtaa, ovat nukkuessaan ja keitettyään valmiiksi vanhurskauttamisen viheriöivän luulouskon jokapäiväisenä ravintona kerta kaikkiaan nautittavaksi, keksineet kaikkien tekopyhien tavallisen luvun pyhityksestä. Hedbergin (he seisovat toisella jalalla Hedbergin, toisella Renqvistin kannalla) ja hänen vahinkonsa opettamina, menettelevät he saatanallisemmin ja hiljemmin, kuin hän. He eivät vielä tahdo esiintyä puoluejohtajina, vaan nukuttavat hiljaisuudessa horjuvia, neuvottomia sieluja, siten turmellen Herran kalliin istutuksen, jonka hän verellään on itselleen voittanut. Mutta vanhurskas Jumala ei nuku, eikä viivy hänen rangaistuksensa. Hän tulee näiden nukkuvien pettäjien tykö, lisäten heidän sokeuttaan ja niitä rikkaita lahjoja, joilla he täällä ajassa saavat turmelevaa työtään toimittaa, sillä he ovat saatanan palvelijoita; ijankaikkisuudessa tulee hän tulella ja liekeillä. Mutta minun nimeäni he eivät saa huutaa helvetissä, sillä minä olen sanonut heille totuuden -- en heille enää mitään sano, sillä he eivät kuule eivätkä ymmärrä. Pian he saanevat solmia liiton nukkuvan puhdasoppisuuden kanssa. Vai niin että Paavo Ruotsalainen ei päässyt vanhurskauttamista etemmäs. Tässä täytyy ääneen nauraa. Jos uudet valomme olisivat käsittäneet hänen oppinsa, kiittäisivät he Kristusta siitä armosta, että joka hetki saamme uudistaa koko asiamme. Kun nyt jokapäiväinen todellinen pyhitys, joka ainoastaan tällä tavoin voi syntyä, on hyljätty, olisi hupaista tietää, miten uusi-syntyminen saattaa tapahtua, se kun ainoastaan alituisen sisällisen seurustelun kautta Kristuksen kanssa voi alkaa ja jatkua, tarvitsematta siihen saksalaisten kirjojen mukaan valita eri lukua, jos kohta se opissa onkin esitettävä eri osastossa. Täytyy kuorsata niin syvään, että tuo kuuluu Vaasasta Nordkapiin, voidaksensa väittää, että jokapäiväinen uudistus antaa vapautta synnille. Ja nämä harjoittivat kuitenkin jokapäiväistä katumusta ja parannusta, johon vanha ihminen oli upotettava, mutta uudistunut suruttomuus on nyt löytänyt niin syvän lammen, johon kerta kaikkiaan ovat upottaneet vanhan aatamin, että nyt saa ilmoittaa, että hän jo on kuollut. Tämmöistä tapahtuu ja täytyy tapahtua näinä viimeisinä aikoina. Autuas on se, joka pitää mitä hänellä on, jotta ei kukaan hänen kruunuaan ottaisi. Vielä istuu armonistuimella elävä kuninkaamme, armahtaen kaikkia, jotka tulevat hänen tykönsä. Hän on elämän leipä, uskollinen paimen, joka ruokkii laumansa, ja tämä on kaikkina aikoina ollut pieni ja pilkattu -- niin nytkin. Ole hyvässä turvassa, uskollinen veljeni, äläkä antaudu minkäänlaiseen heidän ja heidän puolueensa orjuuteen. Virkistytä henkeäsi Herran loppumattomalla voimalla, joka on voimallinen heikkoudessasi, ja anna noiden sokeiden pyhimysten, perkeleitten salaisen ivanaurun saattamina, kulkea luultua autuudentietään helvettiin. Ole pelkäämätön kaikessa murheessasi; se ahdistaa meitä lyhyen ajan vain. Kylliksi jo, enemmän kuin kylliksi". [Laguksen kirje O. H. Helanderille 13/5 52. (Löytyy Laguksen, K. A. Malmbergin aikanaan omistamassa kirje-konseptikirjassa sekä jäljennöksenä usealla henkilöllä.)]

Niinkuin tästä kirjeestäkin näkyy, oli Lagus aikuisemmin varoittanut Suupohjan herännäisyydestä erilleen pyrkiviä heränneitä pappeja luopumasta Paavo Ruotsalaisen opista. Hän oli kirjoittanut asiasta von Essenille suorasti ja häikäilemättömän ankarasti, niinkuin hänen tapansa oli. Tämä kirje oli vastaus viimemainitun Lagukselle lähettämään selostukseen herännäisyyden silloisesta tilasta. [Kert. A. O. Törnudd.] Ei kumpikaan näistä kirjeistä ole jälkimaailmalle säilynyt, mutta ilman niitäkin voi selvään nähdä, miten kaukana Lagus oli von Essenin ja hänen hengenheimolaistensa kannasta. Hän pysyi horjumattoman uskollisena Paavo Ruotsalaisen opille, viimemainitut sitä vastoin eivät herännäisyyden oppi-isässäkään enää saaneet nähdyksi kuin erehdystä ja vikoja vain. Kiireestä kantapäähän pysyi hän pietistana loppuun asti, he sitävastoin poistumistaan poistuivat herännäisyydestä. Kaikesta huomaa, että tämä liike on hänelle yhtä rakas, kuin ennenkin. Siitä tuo hillitsemätön kiivaus, jolla hän arvostelee varsinkin kaikkia niitä, jotka asettuvat sitä vastaan. Ja samalle kannalle von Esseniin ja hänen hengenheimolaisiinsa nähden asettuivat myöskin miltei kaikki Keski- ja Pohjois-Suomen heränneet papit. Niin esim. kirjoittaa J. M. Stenbäck muutamille ystävilleen: "Malmbergin lankeemuksen tiedätte. Hänellä on sen uhallakin puolueensa. Mutta nyt raivoaa perkele vielä vapaammin. Sielläpäin paraina pidetyt, von Essen, Antero Ingman y.m., ovat saaneet semmoisen valon, että he jo täydellisesti ovat käsittäneet Kristuksen, ja että nyt on kysymys vain armotilasta ja pyhityksestä. Heidän ei enää tarvitse syntisinä Aatamin lapsina Kristukselta uskon kautta etsiä armoa, elämää, kaikkea -- ei, heillä on kaikki valmiina, ja nyt on kysymyksessä vain Jumalan lasten tekojen tekeminen, pyhitystä harjoittaminen ja siinä alituisesti kasvaminen. -- -- -- Sentähden ovat nuo sokeat pyhimys-pappiraukat kirjoittamassaan pöytäkirjassa, jossa ovat suunnitelleet pyhityksen tien, nimittäneet sitä oppia, jota Paavo, Lagus ja me täälläpäin pidämme oikeana, 'saatanan synagogaksi'. Voi minkälaiset pidot saatana tällä tavoin itselleen valmistaa ja minkälaisen sotkun hän siitä laittaa! Ei voi muuta kuin kirvelevällä sydämellä sitä ajatella". -- Kirjeessään mainitsee Stenbäck surulla, että lankonsa, Bergön kappalainen J. E. Wegelius, joka vasta oli käynyt häntä tervehtimässä, kallistui "eteläläisten loistavaan pyhitys-pimeään", samoin kuin muutamat säätyläiset Lohtajalla. [J. M. Stenbäckin kirje E. L. Levonille 15/9 52.] Kovin raskaana piti Stenbäck etenkin veljensä, Lauri Stenbäckin liittymistä uuteen suuntaan. Hän kirjoittaa siitä sisarelleen: "Muistakaa toki, että Luther sanoo: 'täällä pitää kristillisyyden alkaa' -- niin alkaa joka päivä -- mutta emme koskaan täällä tule täydellisiksi -- niin että voisimme pitää itseämme kristittyinä. Jos Aatamin perkeleenturmelus tulee meille oudoksi, niin mitä me sitten tosiaankaan tarvitsemme Jesusta. Eihän hän ole ottanut päällensä vanhurskaita eikä hän tahdo olla missään tekemisessä heidän kanssaan. Voi sitä Lassea. Luin äsken hänen ensi heräyksen aikana kirjottamiansa kirjeitä. Niistä loisti niin suloisesti Jumalan käsi hänen johdatuksessaan. Voi, että saatana nyt näin saa hänet niellä. Voi, voi! Jumala olkoon kanssanne ja pitäköön teitä valveilla". [J. M. Stenbäckin kirje sisarelleen (L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck s. 79).]