Part 31

Ja näitä enteitä näkyy kaikkialla. Yhä selvemmin alkavat herännäisyyden edustajat niitä huomata. Jos suuri osa heränneistä papeista, mitään surua siitä ilmaisematta, miltei kylmällä välinpitämättömyydellä seurasikin liikkeen kehitystä tuohon suuntaan, löytyi paljon niitäkin, joista muuttuneet olot ja yhä lisääntyvä erimielisyys raskaasti painoivat. Näistä mainittakoon edellä muiden herännäisyyden monissa myrskyissä koeteltu sotavanhus Jaakko Wegelius. Kuinka likeinen ystävä hän olikin Lagukselle, ei voinut hän mitenkään hyväksyä sitä tuomitsevaa hylkäämistä, joka vieroittamistaan vieroitti viimemainittua Suupohjan Wilhelm Niskaseen liittyvästä herännäisyydestä, eikä sitä uskonveljiä vikoilevaa katsantotapaa, joka leviämistään levisi kaikkialla Pohjanmaalla. Miten syvään pelko viimemainitun ja hänen ystäviensä harhaoppisuudesta ja vioista oli juurtunut Laguksen kannattajiin, näkyy seuraavista muutamasta Jaakko Wegeliuksen syksyllä v. 1851 kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista: "Niiden Pyhäjärven miesten esiintyminen, jotka viime keväänä seurasivat Leontine Castrénia (Laguksen apulaisen Sakari Castrénin vaimo) Kimon tehtaalle, oli vähintäin naurettava. Peläten joutuvansa tekemisiin ja keskusteluihin tämän seudun heränneitten kanssa, he tuskin näiden läsnäollessa uskalsivat suutansa avata ja pakenivat kaikkia, jotka heitä lähestyivät". [Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja; kert. Rosa Qvickström, V. L. Helander y.m.; Jaakko Wegeliuksen kirje Vendla ja K. R. Pettersonillle 12/8 51.]

Päätämme tämän silmäyksen Pohjanmaan heränneitten kasvavaan eripuraisuuteen seuraavilla viimemainitusta Jaakko Wegeliuksen kirjeestä lainatuilla sanoilla. Ne puhuvat rakkauden ja sovinnollisuuden kieltä riitojen yltyessä, ollen kauniina vastalauseena niille repiville tuomioille, joita Pohjanmaan heränneet näinä aikoina sinkauttavat toisiaan vastaan, ja samalla kauniina todistuksena nöyrästä, omaa itseään tuomitsevasta, yksin Herraan turvautuvasta mielestä, josta niin moni herännyt niinä aikoina vieraantumistaan vieraantui:

"-- -- -- Minun pitäisi kernaimmin puhua itsestäni ja antaa teidän kuulla jotakin kehottavaa tilastani. Mutta minua hävettää sanoa, millainen olen, kun tahdon tuoda esille suoran ja vilpittömän tunnustuksen. Uskon kyllä varmaan käsittäneeni ainoan oikean, yksinkertaisen ja elämään johtavan tien, mutta tällä tiellä joka päivä kulkemisessa ja alituisessa pelvossa ja varovaisuudessa vaeltamisessa -- siinä olen hyvin huolimaton. Olen kyllä jokseenkin voinut hyljätä vieraat jumalat, tietäen ettei kenessäkään muussa, kuin Jesuksessa Kristuksessa löydy armoa ja autuutta; mutta huikentelevaisuudestani ja kevytmielisyydestäni en ole voinut luopua. Olen siis samassa vaarassa kuin ennenkin, sillä kun edelleen kuljen eteenpäin vanhat paheet ja intohimot povessani, niin olen aina ja kaikkialla ahdingossa. Senkin tiedän, kenen puoleen minun tulisi kääntyä, voidakseni hallita näitä himoja ja synnillisiä pyyteitä, mutta kun ne ovat minulle niin rakkaita ja mieluisia, niin olen haluton kääntymään hänen puoleensa, joka niin kernaasti tahtoo minua auttaa, aina keksien kauniita verukkeita niillä itseäni turvatakseni, kun omantunnon nuhteet minua Syyttävät. Herran Jesuksen armon kautta olen päässyt vapaaksi siitä orjuudesta, jossa ennen niin usein olin, niin etten nyttemmin helposti enää anna vangita itseäni orjuuden ikeen alaiseksi. Pikemmin olen altis käyttämään Kristuksessa saamaani vapautta pahuuden peitteeksi, monesti sallien vapauden antaa tilaisuutta lihalle. Aina tunkeutuu turmeluksestani jotakin esille, ja niin kai käynee loppuun asti. Herra suokoon meille sentähden armoa valvomaan, rukoilemaan ja sotimaan ja varjelkoon meitä ennenkaikkea parannusharjoituksessamme seisomasta muulla pohjalla, kuin tuolla lujalla Kristus-kalliolla. Silloin ja ainoastaan silloin voimme voitolla päästä taistelusta".

"-- -- -- Heikkouskoista korjatkaa älkääkä omaatuntoa vaivatko, sanoo vanha Paavo-vainaja, ja samaan kehoittanee meidänkin vielä elossa oleva Paavomme. On surkeaa ja enemmän kuin valitettavaa, että saatana saa niin julkisesti raivota ja synnyttää erimielisyyttä ja puolueita niissä, joita on pidetty veljinä ja vieläkin voisivat olla veljiä, jolleivät epäluulot ja epäilykset, vaan avomielisyys, rakkaus, keskinäinen hiljamielisyys ja tuttavallisuus saisivat hallita kaikkia, jotka tunnustavat, todella tunnustavat Jesuksen herraksensa. Paavali nuhteli ankarasti Korintilaisia siitä, että toiset heistä sanoivat olevansa paavalilaisia, toiset apollolaisia, toiset kefaslaisia, toiset Kristuksen omia, kysyen: onko Kristus jaettu? Mitä mahtaisi Paavali nykyisenä aikana sanoa meistä"?

XIII.

Pohjanmaan heränneitten pappien ero Malmbergista. Laguksen suhde heihin.

Marraskuun 21 p:nä 1851 kuoli Marielundin tilalla Lapualla Malmbergin vaimo Amanda Bergroth, moniaita viikkoja sairastettuaan kovaa kuumetautia. Kolme päivää myöhemmin saapui Lapualle vainajan veli F. H. Bergroth, käyden samalla matkalla v. Essenin ja Ingmanin luona Härmässä. Luultavasti koski tämä käynti viimemainittujen luona hautajaisia, Amanda Malmberg kun kuolinvuoteellaan oli lausunut sen toivomuksen, että hänen viimeinen leposijansa valmistettaisiin Ylihärmän kirkkomaalla, mutta ettei Bergroth noilta ystäviltään saanut ilahuttavia tietoja sisarensa viime päivistä, se varmaan tiedetään. Ehkä jo aikuisemmin, mutta ainakin edellisenä kesänä oli hän varsinkin Sofia Nordenkraftin kautta, joka paljon oli oleskellut Malmbergin kodissa ja elokuussa 1851 vieraili Keuruulla, saanut kuulla raskaita syytöksiä viimemainittua vastaan. Mainittu Sofia Nordenkraft, joka oli hoitanut vainajaa, tämän sairastaessa viimeistä tautiaan, ei nytkään syytöksiään vähentänyt, niin että Bergroth tuli vakuutetuksi Malmbergin syyllisyydestä. [Sukukirja; F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; kert. A. O. Törnudd, Lydia Hällfors y.m.]

Jotta etäälläkin asuvat sukulaiset ehtisivät saapua hautajaisiin, pidettiin nämä vasta joulukuun 19 p:nä. Tilaisuudessa nähtiin muiden kera myöskin J. I. Bergh. Hän oli masentunut eikä paljon ensinkään antautunut keskusteluihin muiden kanssa. Jos hän olikin vakuutettu Malmbergin lankeemuksesta, arvosteli hän sitä toisessa mielessä kuin useimmat tilaisuuteen saapuneet vainajan sukulaiset ja muut vanhat ystävät. Hän suri ennenkaikkea herännäisyyden vahinkoa. Jo matkalla Lapualle oli hän muutamassa kievarissa, missä Bergroth-veljekset ja muut heihin liittyneet hautajaisvieraat syöttivät hevosiaan, kuullessaan Malmbergista lausuttavan mitä kovimpia hylkäämistuomioita, sanonut: "Onko sitten koko se suuri työ, minkä Malmberg on tehnyt, unohdettava ja hyljättävä sen pahan tähden, joka hänestä nyt kuuluu"? Tämä on tietääksemme ainoa jälkimaailmalle säilynyt ystävämielinen arvostelu, minkä Malmberg vaimonsa kuoleman aikoina entisiltä likeisiltä Ystäviltään osakseen sai. Tuomioita kyllä kuului, yhä ankarampia ja yhä julkisemmin lausuttuja -- sääliväisyyden ja myötätuntoisuuden sovittavia sanoja ei. [Kert. Karolina Amalia Bergroth y.m.]

Kertomukset Malmbergin onnettomuudesta levisivät nopeasti seudusta seutuun. Tiedetään, että hän jo kesällä 1851 itse selvästi oli huomannut, että entiset ystävänsä valmistautuivat eroamaan hänestä. Raamattunsa kansilehdellä olevaan, F. O. Durchmanin alottamaan elämäkertaansa on hän näet itse, puhuttuaan johtamansa liikkeen onnellisista ajoista, lisännyt: "Tätä yksimielisyyttä ja elämää jatkui Malmbergin rouvan Sofia Amanda Karolina Bergrothin kuolemaan asti syksyllä 1851. Kapinan tuli kyti kyllä tuhan alla melkein koko edellisen kesän aikana, mutta ei leimahtanut ilmituleen ennenkuin rouvan kuoleman jälkeen". Syyksi arvelee hän ainakin osaksi vaimonsa "kiusaukset ja varomattomuuden", tarkoittaen tällä hänen mustasukkaisuuttaan, joka, niinkuin moni Malmbergin vakoilijoistakin on myöntänyt, usein aivan aiheettomastikin sai hänet ystävilleen epäilyksiään ilmaisemaan. Kun tiedetään, miten tyytymätön moni näistä jo näihin aikoihin muistakin syistä oli ei vain Malmbergin johtajatoimeen, vaan koko herännäisyysliikkeeseen, on sanomattakin selvää, että rouvan epäilyksiä pikemmin uskottiin ja niiden syitä suurennettiin, kuin päinvastoin. Muutamassa K. O. Roseniukselle v. 1860 kirjoittamassaan kirjeessä on von Essen väittänyt, että Malmbergiä monesti koetettiin veljellisesti varoittaa, mutta että nämä yritykset osoittautuivat turhiksi. Mutta tässä kirjeessä kuvaa kirjoittaja siksi yksipuolisesti ja niin ilmeisen vastenmielisyyden ohjaamana koko herännäisyyttä ja sen huomatuimpia johtomiehiä, että kysymyksessä oleva tiedonantokin tuntuu epäluotettavalta, ainakin mikäli kysymys koskee sitä "veljellistä" mieltä, joka muka oli varoitusten vaikuttimena. Emme luule erehtyvämme, jos päinvastoin väitämme, ettei Malmbergin entisten ystävien käytös ollut omiaan häntä oikaisemaan, vaan että se painoi hänet toivottomuuteen ja siitä johtuviin uusiin kiusauksiin. [K. K. von Essenin kirje E. O. Roseniukselle 1860-luvulla, josta vasta enemmän; kert A. O. Törnudd, J. W. Nybergh, V. L. Helander v. m.]

Palattuaan kotia yllämainitulta matkaltaan, kirjoitti J. I. Bergh Lagukselle, mitä hän Suupohjassa käydessään oli kuullut Malmbergista. Laguksen vastaus tähän kirjeeseen ilmaisee kaikessa ankarassa vakavuudessaan siksi paljon vilpitöntä surua ja sääliä, että se ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Se kuuluu:

"Surullinen, mutta ei aivan odottamatonkaan oli tieto yhteisestä ystävästämme, parannuksen alkuaikoina hellästi rakastamastani Malmbergista. Mutta vanhurskas Jumala ei anna itseään pilkata, ja miten kavalasti babylonialainen portto, perisynti, koettaakin salata maalatut kasvonsa, täytyy kuitenkin sen alastomuuden hävyn tulla julkisesti nähtäväksi, jos vaikka sadoilla loimilla koettaisimme sitä peittää parannuksen tiellä. Malmberg käsitti elävän Jumalan hengen ja tämä henki käsitti hänet. Hän totteli ja seurasi sitä jonkun aikaa tämän maailman halveksimisessa ja ankarana itseänsä ja muita kohtaan käsitti hän, miten vaarallinen sen ulkonaisesti ja sisällisesti alhaisen aseman hylkääminen oli, johon Jumala hänet ensimmäisen rakkauden päivinä asetti. Mutta evankelisen vapauden nimessä, sekä välttääksensä tekopyhyyttä ja teeskentelyä, tuli hän rohkeammaksi, ei ollut enää niin huolellinen sisällisen elämänsä suhteen eikä kuuliaisuudessa Jumalan hengelle, ja alituinen ammentaminen elämän ijankaikkisesta lähteestä lakkasi. Häntä kunnioittavien heränneitten kasvava luku varasti hänen sisällisen elämänsä pelvon yhä suuremmassa määrässä, ja se valoisa katse, jolla hän monesti täydellä syyllä nuhteli minua erehdyksistäni tämän maailman hyvän nauttimisessa, himmeni ja sammui. Yksinkertaisesta Kauppilasta, missä hän alussa siunauksella teki työtä, kasvoi siten kuuluisa Marielund, jota en koskaan ole nähnyt. Nyt seisoo tuo onneton mies varoittavana Lothin vaimona tien vieressä ja on luultavasti jo kauan ollut pakoitettu tekemään syntejä, joita hän vielä luopumisensa alussa kauhistuen kammosi. Tarvitsematta jäädä ällistyen katselemaan tätä totuudenmukaista ja sydäntä viiltävää kuvaa, voimme, jos tahdomme astua itsekieltämisen tielle, oppia näkemään, mistä sinä ja minä olemme langenneet, ja pyrkiä elämän Herralta saamaan sekä tahtoa että kykyä tekemään ensimmäisiä töitä. Jos todella tähän pääsemme, niin voimme vielä pelastua, mutta minä mies-raukka toivon voivani elää pelvossa, sillä ikuisen hukkumisen vaara käypi minun kohdallani suuremmaksi ja suuremmaksi. Malmberg hylkäsi Paavo-ukon neuvon, eikä kukaan, joka hänen on hyljännyt, ole tullut korjatuksi. Älä oudoksu, rakas veli, että olen avannut sydämeni sinulle ja avomielisesti lausunut vakaumukseni. Ystävien luku vähenee, mutta ei ystävien omistamisen tarve. -- -- Jos mahdollista, tulen talvella Kuopioon, kun en voi toivoa muuten saavani sinua tavata. Mutta jos tapaamme toisemme tahi emme, niin varoittakaamme toisiamme, jotta emme hukkuisi, emme heränneitten emmekä maailman esimerkin kautta. Lunastajamme Herra Kristus elää, ja ainoastaan jos elämme hänen kanssansa, voimme tulla pelastetuiksi." [Laguksen kirje J. I. Berghille 31/1 52.]

Malmbergin kiivaimmat vastustajat Suupohjassa olivat von Essen ja F. O. Durchman. Talvella 1852 alkoivat jo talonpojatkin huomata, että heidän ja ensinmainitun välit olivat auttamattomasti rikkoutuneet. Kerran esim. kun Durchman ja Malmberg samaan aikaan eräänä iltana saapuivat Ylihärmän pappilaan, riisuttiin ensinmainitun hevonen heti valjaista, mutta viimemainitun kyytimiestä ei kehoitettu sitä tekemään. Malmberg meni kuitenkin sisälle, mutta palasi lyhyen hetken perästä. Muassaan oli hänellä pari lastansa. Istuessaan rekeen, jossa oli vähän tilaa, lausui hän näille: "ei isällä nyt ole sijaa paljo missään", ja käski renkinsä ajaa yöksi lähellä olevaan Keskisen taloon. Talollinen Matti Kiikka, joka oli kyydinnyt Durchmania ja vasta nyt huomasi, miten asiat olivat, itki katkerasti kuultuaan Malmbergin sanat ja nähdessään hänen poistuvan pappilasta, missä häntä vielä joku aika aikuisemmin aina oli otettu vastaan ystävänä ja eniten huomattuna vieraana. [Kert. Erkki Viitasalo y.m.]

Tämänkaltaisia kertomuksia on näiltä ajoilta säilynyt Suupohjan heränneen kansan muistossa siksi monta ja siksi luotettavien henkilöiden kertomina, ettei sovi epäillä Malmbergista eroa tekevien heränneitten pappien jo tähän aikaan keskenään sopineen niin selvästi kuin suinkin sanankuulijoilleen näyttää, etteivät tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Varsinkin seuraava tapahtuma, josta heränneitten pappien lopullinen ero Malmbergista on luettava, kuvaa räikeällä tavalla, miten armottomasti he kohtelivat tuota vielä pari vuotta aikuisemmin niin orjamaisella kuuliaisuudella kunnioittamaansa ja ihailemaansa johtajaa.

Vietettiin häitä Kosken talossa Ylistarossa. Malmberg oli kutsuttu toimitusmieheksi. Tilaisuuteen saapuivat kutsumattomina F. O. Durchman [Ensimmäisen vaimonsa Evelina Bergrothin kuoltua (1850) oli E. O. Durchman s.v. mennyt avioliittoon Hällforsin tyttären Vendla Hällforsin kanssa.] ja hänen lankonsa _A. J. Lilius_, joka oli heidän appensa Isonkyrön kirkkoherran K. E. Hällforsin apulaisena, sekä ensinmainitun veli, Ylistaron kappalainen J. W. Durchman. Kaikki aavistivat, että papeilla oli pahaa mielessä, ja sentähden veisattiin ruoalle ruvettaessa: "Rauhan heidän pitää meille suoda, vaikk' ovatkin kiukuss'." Ennenkuin oli ruvettu seuroja valmistamaan, lausui Malmberg lähellä olevan Hanhikosken talon miniälle Maria Hanhikoskelle: "Laita itsesi kotia ja sano emännälle, että minä heti tulen sinne". Käskyn saaneen kummastelevaan kysymykseen: "miksi pastori jättää häätalon"? lausui tämä jyrkästi: "tulen heti". Suurin osa hääväestä seurasi Malmbergiä Hanhikoskelle. Ehtooyöstä tulivat sinne, pappien lähettäminä, S. Knuutila ja I. Punkari tiedustelemaan, miksi Malmberg oli lähtenyt pois häätalosta. Tämä vastasi: "Tämä talo on minulle vapaa, jäihän sinnekin herroja ja sainhan minä tulla tänne lepäämään". Miehet jatkoivat: "Aiotteko ruveta tekemään todellisempaa parannusta", sanoen itse aikovansa, "koska Jumala sitä vaatii". Malmberg vastasi: "Miehet, te aiotte astua tosi askeleet elämän tiellä ja tehdä kelvollista parannusta, mutta ilman Kristusta. -- En anna teille parempaa neuvoa, kuin vanhan sananlaskun: hullu pökkelöä hakkaa, pökkelö hullun tappaa". Miettivän näköisinä istuivat miehet, jotka kumpikin olivat paljaspäisiä, penkillä akkunan vieressä, jonka läpi kirkas kuu loisti tupaan. Hetken kuluttua lausui Malmberg suruvoittoisella äänellä: "Millainen sää nyt mahtaa tulla, kun loistaa kolme kuuta"? Ei kukaan nauranut, sillä kaikki ymmärsivät, että nuo näennäisesti leikilliset sanat ilmaisivat raskasta mieltä, ja vakavina poistuivat pappien lähettiläät. Aamupuoleen meni Malmberg levähtämään talon pieneen, tuvan viereiseen huoneeseen. Varhain aamulla, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt valmiiksi pukeutua, ajoivat Durchmanit ja Lilius pihalle. Ennen mainittu talon miniä tuli siitä ilmoittamaan, pyytäen saada ottaa kamarin avaimen pois suulta. Malmberg säpsähti, mutta vastasi: "Ei Maija, käsihin minun pitää joutua". F. O. Durchman astui huoneeseen. Tervehdittyään ja lausuttuaan muutamia sanoja ruotsiksi, lähti hän tupaan, missä hän nopein askelin ja mitään puhumatta hetken aikaa käveli edes takaisin lattialla, kunnes Malmbergkin sinne tuli. Paitsi heitä ja noita kahta muuta pappia oli huoneessa melkoinen joukko kansaa, miehiä ja naisia. Malmberg istui penkille pöydän päähän, Durchman vastapäätä lavitsalle. Kului muutamia jännittäviä hetkiä. Tuvassa vallitsi tuskallinen äänettömyys. Vihdoin lausui Durchman Malmbergille kovalla äänellä: "Minä otan eron sinusta. Löysän oppisi ja sikamaisen elämäsi tähden en saata pitää kanssakäymistä kanssasi. Vuosia olen odottanut parannusta, mutta en enää jaksa". Malmberg ei sanallakaan itseään puolustanut; hän vain raskaasti huoaten ainakin kolme kertaa painolla lausui: "Jos _sinä_ tahdot minä en tahdo eroa". Durchmanin jatkaessa syytöksiään, esiintyi Jaakko Herttua, kiivaasti lausuen: "Minä en tiedä, kummanko elämän-vanhurskaus, Durchmaninko vai Malmbergin, painaa enemmän Jumalan vaalia, mutta sen tiedän ja olen kauan tietänyt, että kateuden perkele on Durchmanin sydämessä pystyttänyt itselleen valtaistuimen". Toinen talonpoika -- -- Iisakki Koskela -- -- kiivastui niin, että löi nyrkkinsä pöytään Durchmanin eteen ja lausui: "Viime seurassa, jonka te piditti, ei päässyt yksikään sanankuulija omaantuntoonsa". Durchman kalpeni, mutta vakuutti yhtä päättävästi kuin ennenkin: "Eron minä kuitenkin otan". Malmberg vastasi: "Jos nyt niin pitää oleman, niin hyvästi Durchman, mutta Jumala on sillä tiellä sinua vastaan". -- Jo tuvassa oli Durchman mitä säälimättömimmin kaikkien kuullen häväissyt Malmbergiä, muun ohessa lausuen: "Varokaa miehet vaimojanne ja tyttäriänne Malmbergilta, hän raiskaa ne". Porstuaan tultuaan, puhui hän sinne kokoontuneille, ääneen itkeville naisille käsittämättömän raaoilla sanoilla samasta asiasta. Hänen ja hänen seurassaan olevien pappien poistuttua lausui Malmberg: "Hartioiltani on pudonnut ikäänkuin kivikuorma; luulin olevani yksinäni enkä ollutkaan". Myöhemmin sanoi hän muutamille tässä tilaisuudessa olleille: "Se oli minulle tarpeellista, olisin muutoin ihmiskiitokseen hukkunut". [Kert. (1896) Maria Hanhikoski, Maria Ojala, Kaisa Lepistö, Kaisa Autio y.m.]

Niinkuin tästä täysin luotettavasta kertomuksesta näkyy, sai Malmberg Kosken häihin kokoontuneelta kansalta enemmän kannatusta, kuin Durchman. Mutta vaikka viimemainitun esiintyminen herättikin yleistä paheksumista, vaikutti tieto siitä, mikä oli tapahtunut, kovin lamauttavasti koko seudun heränneisiin, ei vain säätyläisiin, vaan itse kansaankin. Niinpä saapui Malmbergin ensi kerran tämän jälkeen Marielundissa pitämiin seuroihin ainoastaan muutamia harvoja ihmisiä.

Kovasti koski tämä aika Malmbergiin. Hän koetti kantaa kuormaansa, mutta monesti oli hän nääntyä sen painon alle. Kerran esim. kun hänen palvelijansa aamulla toi hänelle kahvia, tapasi tämä hänet aivan murtuneena pää käteen painettuna ja katkerasti itkevänä sekä kuuli hänen valittavan: "Olen niin kovasti ahdistettu, että jos saisin vaihtaa kohtaloa minkä orjan kanssa tahansa, niin olisi tuo suuri helpotus. Mutta se on mahdotonta". [Kert. Kaisa Lepistö itse.] Ehkä vaikein hetki kaikista oli hänelle se, jolloin hänen ensi kerran tuon julkisen, kaikille tunnetun häväistyksen jälkeen tuli saarnata. Paljon kansaa oli kokoontunut kirkkoon. Malmberg tiesi monen tulleen uteliaisuudesta ja vielä useampien pahassa mielessä. Hitaasti ja raskain askelin astui hän saarnatuoliin, seisoi siinä pitkän hetken äänetönnä, vihdoin masentuneella äänellä lausuen: "Auta sinä Herra, sillä ihmisten apu on turha". Mutta teksti tempasi hänet mukaansa, Jumalan sanan voima vapautti hänet ihmisorjuuden ja hänen oman raskaan mielensä siteistä, saarna kasvamistaan kasvoi Niilo Kustaa Malmbergin saarnaksi, murtaen sydämet niinkuin ennenkin ja särkien vikoilevatkin mielet. Kun ihmiset tulivat ulos kirkosta, arvostelivat he saarnaajaa ja hänen saarnaansa seuraavin sanoin: "Jos se mies menee helvettiin, niin menemme mekin".

Mutta jos herännyt kansa ei jaksanutkaan tuomiten arvostella Malmbergiä, vaan vähitellen ja yhä suuremmissa joukoissa palasi häntä kuulemaan, niin jaksoivat kyllä hänen heränneet virkaveljensä. Niinä aikoina, jolloin he Hanhikoskella F. O. Durchmanin kautta sanankuulijoilleen ilmoittivat, että olivat luopuneet Malmbergista, kokoontuivat muutamat heistä von Essenin luo suunnittelemaan ohjelmaa tulevalle toiminnalleen. Tilaisuudessa laadittiin jonkunlainen pöytäkirja, joka sitten kirjeen muodossa lähetettiin etäällä asuvien samanmielisten virkaveljien tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Tämä kirje, josta käy selväksi, ettei kysymyksessä ollut ainoastaan Malmbergista, vaan koko herännäisyysliikkeestä luopuminen, on osoitettu F. H. Bergrothille ja A. O. Törnuddille, jotka tilaisuuteen olivat lähettäneet kirjallisen mietinnön siinä käsiteltävistä kysymyksistä. Paitsi von Esseniä ottivat osaa keskusteluun seuraavat papit: Fredr. Östring, F. O. Durchman, J. W. Durchman, A. W. Ingman, Wilhelm Ingman, N. R. Lagus, S. U. Gallenius ja E. W. Snellman (katso viimemainituista III, 386). Kysymyksessä oleva kirje kuuluu: