Part 28

Saman ajan vaiheista on A. W. Ingman antanut seuraavan todistuksen: "Noin v. 1850 syntyi suuria herätyksiä Alahärmän kappelin Hakolan" kylässä. Herätyksensä ensimmäisessä innostuksessa pelkäsivät nämä heränneet kovin syntiä. Usein tulivat he luokseni, minä kun olin heidän sielunpaimenensa, rukoillen monesti polvillaankin, yksinkertaisesti puhuen minulle sisällisestä lapsellisesta suhteestaan Jumalaan. En tietenkään muuta voinut kuin heissä ylläpitää tuota synnin pelkoa ja siihen liittyvää lapsellista, yksinkertaisen rukoushengen elähyttämää luottamusta Jumalaan Kristuksessa. Tietäen miten helposti he eksyneitten vanhempien heränneitten kautta voisivat joutua pois itse Jumalan heille osoittamalta tieltä, neuvoin heitä pysyttelemään erillään joukoista. Mutta pian huomasi joku likellä asuva hengellinen isä näiden nuorempien heränneitten luullun eksytyksen, 'repien maahan' heidän 'korkean kristillisyytensä'. Nuo vastaheränneet raukat joutuivat täten epäilyksiin ja pyysivät minulta neuvoa, miten heidän tulisi käyttäytyä. Toistin ennen heille antamani neuvot. Myöskin nuhtelin heidän ahdistajaansa, jonka nimi oli Konstantin Liinamaa, siitä että hän oli pahentanut näitä pieniä, jotka jo uskoivat Kristukseen. Mutta hän ei tyytynyt tähän, vaan lähti pitäjänapulaisen Malmbergin tykö, joka oli samaa mieltä W. Niskasen kanssa. Liinamaan Lapualla Malmbergin luona käynnin seurauksena oli, että Malmberg väleen saapui Alahärmään, missä hän julkisessa kokouksessa kuvasi minua "perkeleen hallitsemaksi laki-opettajaksi". Tämän kautta nuo vasta-alkavat kerrassaan hämmästyivät kristinuskon harjoituksessa (sillä Malmbergiä pidettiin näillä seuduin vielä elävänä kristittynä), heidän sisällinen elämänsä keskeytyi ja he sortuivat ennenpitkää jälleen todelliseen aatamilaiseen tilaansa, joka Lapuan pitäjässä monesti on hyvinkin raakaa. Saman kohtalon alaiseksi joutui myöskin Isonkyrön pitäjänapulainen F. O. Durchman; sillä julkisessa kokouksessa, missä Malmberg oli saapuvilla, esiintyivät useimmat Durchmanin heränneistä sanankuulijoista sillä syytöksellä, että "Durchman heille saarnasi pelkkää pyhyyttä", ja päätöksen julisti Malmberg, johon Isonkyrön heränneet olivat vedonneet pappiansa vastaan, siten että Durchmanin opissa olisi "hienon tekopyhyyden ansa". [A. W. Ingmanin kertomus Wilh. Niskasesta ja Suupohjan herännäisyyden vaiheista 1850-52 (Akiander VI, 323-24).]

Malmbergin esiintymisestä toisessa tilaisuudessa samana kesänä ovat siinä läsnäolleet henkilöt kertoneet seuraavasti: "Oli ristiäiset Luoman talossa Lapualla. Paitsi Malmbergiä olivat siellä F. O. Durchman ja A. W. Ingman. Seurat pidettiin ensin sisällä, mutta kun kansaa kokoontui paljon, siirryttiin pihalle. Malmberg puhui, lausuen muun ohessa: 'Onko täällä niitä, jotka ovat tiellä haavoitettuja ja joiden ohi papit ja leviitat menivät?' Näiden sanojen johdosta sanoi Durchman seurapuheen päätyttyä: 'Ei tämä ole kuin vasta ennättävä ja perkkaava armo'. Malmberg: 'Miksi niin? Joka kerran on haavoitettu ja makaa tien vieressä -- kuka tulee auttamaan, kun eivät papit ja leviitat sitä tee, -- Jesus Kristus'. Durchman: 'No sittekö saavat kaikki vialliset syöneissään elää'? Malmberg: Jos synnit meitä ahdistavat, niinhän auttaa; ne ahdistavat, kun me itseltämme velomme synnin tuntoa. Joka tämmöisenä hetkenä tulee elämän Herran eteen, hänelle tapahtuu laupeus. Te raukat Untamalassa olette kuivaneet sentähden, että olette velkomassa itseltänne ja toinen toiseltanne'. Ingman ei puhunut mitään, mutta kun Durchman samassa tilaisuudessa muutamalle epäuskoaan valittavalle vaimolle kahdesti hyvin jyrkästi lausui: 'sinun pitää uskoa', sanoi Ingman: 'Kuule Durchman, et saa uskosta lakia tehdä". [Kert. Maria Hanhikoski, Susanna Peräsarka, Esaias Untamala y.m.]

Tammikuussa 1851 sattui tapaus, joka ratkaisevalla tavalla järkytti luottoa Malmbergiin ja ilmituleen puhalsi sen tyytymättömyyden liekin, jonka sekä hänen varomattoman käytöksensä ja yhä ilmeisemmäksi käyneiden vikojensa aiheuttama mielipaha että kateus, vikoilemisen halu ja vieraantuminen herännäisyyden suurelle tehtävälle olivat sytyttäneet hänen mainettaan hävittämään. Kruununkylään kokoontui suuri joukko heränneitä pappeja läheltä ja kaukaa saattamaan haudan lepoon sikäläisen kirkkoherranapulaisen Alfr. Kihlmanin vaimoa Angelika Fabritiusta. Tilaisuus oli valtaavan juhlallinen. Ruumissaarnan, jota kiitettiin erinomaisen hyväksi, niin että siitä myöhemminkin heränneitten piireissä usein puhuttiin ja kirjoitettiin, piti Fredr. Östring, elävähenkisiä seurapuheita Malmberg y.m. Illalla tarjottiin tavallisuuden mukaan: totia, ja lasien ääressä syntyi väittelyjä heränneitten pappien keskuudessa jo jonkun aikaa vireellä olleista opillisista riitakysymyksistä. Vielä illallisen jälkeen jatkui tätä väittelyä. Malmberg, joka oli hyvin hermostunut, tilasi totia siihen huoneeseen, johon oli valmistettu yösijat hänelle, von Essenille ja A. O. Törnuddille. Sinne tuli muitakin pappeja. Väittelyä jatkui ja sen kestäessä joi Malmberg sen ajankin käsityksen mukaan ylenmäärin paljon. Etteivät kertomukset siitä ole liioiteltuja, sen todistaa se seikka, että hän itsekin muutamassa vuotta myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä tunnustaa: "Nähdessäni ystävieni alituisen pyrkimisen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin rouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salatut sydämet paljastetuiksi". [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; Hilda Bergrothin ennen mainittu kirje Agnes Calamniukselle; A. O. Törnuddin kertomus; Malmbergin kirje Reinhold Helanderille 11/10 52 (omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]

Että tämä tilaisuus suuressa määrässä lisäsi sitä vikoilemisen tulvaa, jonka häväistäväksi Malmbergin maine oli joutunut, on sanomattakin selvää. Kuinka paljon siinä yleisesti tunnetussa väitteessä, että hän monesti muulloinkin nähtiin päihtyneenä sekä että hän lankesi haureudenkin syntiin, on perää, sitä on vaikea, tahi oikeammin mahdoton sanoa. Perättömiä eivät monien luotettavien henkilöiden vakuutukset tästä sydäntäsärkevästä asiasta voi olla, mutta että panettelut ja valheet niihin ovat paljon olematontakin lisänneet, se on toiselta puolen varma, ja sen ovat samat henkilöt miltei yksimielisesti myöntäneetkin. Näin ollen on selitettävissä, miksi Malmberg itse on väittänyt useimmat häntä vastaan tässä suhteessa tehdyt syytökset valeiksi. Kenelle olisi hän sitäpaitsi tämän vaikean tunnustuksen tehnyt? Niillekö, jotka vielä pari vuotta aikasemmin epäjumaloiden olivat hänet kunnian huimaavalle kukkulalle nostaneet ja häntä nöyrästi kumartaneet, mutta nyt keskenään salaa neuvottelivat, miten tästä riippuvaisuudesta päästäisiin ja heränneelle kansalle saataisiin selvitetyksi, että hän oli langennut mies? Ei ollut se hiipivien epäilemisten ja salassa liikkuvien moitteiden lisäämä tavaton nöyryytys, jonka alaisena Malmberg näinä aikoina oli, omiaan kehottamaan häntä veljelliseen avomielisyyteen. Taudin murtama oli hänen ruumiinsa, hermostonsa monesti äärimmäisiin asti jännitetty, epätoivon ja muiden kovien kiusausten repimä hänen mielensä -- ken käsittäisi hänen tilansa, ken sitä sääliväisyydellä arvostelisi? Malmbergin täytyi sitäpaitsi huomata, ettei kysymyksessä ollut vain hänen persoonansa, vaan sen suuren uskonnollisen liikkeen pirstominen, johon hän sydänjuuristaan oli kasvanut kiinni. Tämäkin seikka tietysti suuressa määrässä lisäsi hänen asemansa vaikeutta, estäen häntä avaamasta sydäntään herännäisyydestä vieraantuville ystävilleen. Ja ken on mitannut ne kiusaukset ylpeyteen, jonka alaisena Malmberg oli ollut ja edelleen, kaiken nöyryytyksen uhallakin, vieläkin oli? Tämä ei ole sanottu miehen vikojen vähentämiseksi, mutta puolueeton arvostelu ei saa syrjäyttää tätäkään näkökohtaa. Eivät ole tässä kysymyksessä pikkuihmisten kärsimykset, vaan kiusausten helle, jota ei saa mitata tavallisella mitalla. Muutamassa v. 1853 kirjoittamassaan kirjeessä on Malmberg itse asemastaan tänä aikana lausunut: "Olin mitä kauheimmassa epätoivossa. En luullut koko avarassa maailmassa löytyvän ainoatakaan ihmistä, joka minua ystävällisesti ajattelisi". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 12/10 53 (omistaa Wilh. Malmivaara).]

Että Pohjanmaan herännäisyydessä alkanut hajaannus ei ollut tuntematon Savon heränneitten huomatuimmille kansanmiehillekään, näkyy seuraavasta, Pentti Korhosen Malmbergille ja hänen ystävilleen syksyllä v. 1851 kirjoittamasta kirjeestä:

"Suurimmalla ikävällä, rakas veljeni, olisin suonut teitä näkeväni, mutta aika ei myönnä ja esteet ovat niin suuret, etten voi kohdata teitä tällä kertaa. Mutta hyvin iloinen olen siitä, että teillä, rakkaat ystävät, on kiusaukset yhteiset minun ja muiden ystävien kanssa, koska minä olen saanut tietää, että olette ukko Paavolta nuhdeltu hempeästä mielestä ja maallisesta myötäkäymisestä. Niin, rakas veljeni, älä pahastu, älä Jumalan tähden, että minä olisin parempi sinua eli oppineempi missään asiassa enemmän kuin ystävät niin hyvin Ingman kuin Essenkään, mutta minä, rakkaat ystävät, muistutan teitä, että etsisitte valkeutta ja salattua viisautta Herralta tällä vaarallisella ajalla, joka nyt on heränneillä. En minä pyri teitä opettamaan nyt enkä vasta, vaan ystävyydellä muistutan teitä että, minä niinkuin tekin, olemme moninaisten kiusausten alle annetut Herralta lihan kuolettamiseksi, että henki eläväksi tekisi meitä raukkoja, jonka kyllä ymmärrätte paremmin kuin minä. En minä, hyvät ystävät, pyri teitä enemmän nuhdella kuin opettaakaan, jonka luulen kyllä ymmärtävänne näistä sanoistani, jotka minä heikon veljeni ukko Gabrielin (Markkasen) kanssa viidestä mielestä olemme aikoneet teille kirjoittaa. -- Jos asiat myöntävät, olen aikonut ukko Gabrielin kanssa joulun tienoissa olla Lapualla, emme opettaaksemme teitä emmekä myöskään maallista apua kerjätäksemme, niinkuin luulen arvaavanne, vaan ainoastaan saadaksemme kohdella ja keskustella kanssanne niinhyvin ruumiin kuin sielun tarpeista. Voikaa hyvin, niin paljon kuin mahdollista on, niinkuin Kristuksen lujat sotamiehet, ensin itse jokapäiväisen elämän alla kuin myös sanankuulijoittenne holhoomisessa, josta teidän pitää tehdä tili vanhurskaan tuomarin edessä, jonka itse ymmärrätte paremmin kuin minä, omasta virkanne velvollisuudesta". ["Ukko Gabrielin ja Pentti Korhosen" kirje 17/9 51 (omistaa Wilh. Malmivaara).]

Tästäkin kirjeestä päättäen, tuntuu kuin olisivat heränneet talonpojat koettaneet tehdä voitavansa sen hajaannuksen estämiseksi, jonka enteitä yhä selvemmin alkaa näkyä herännäisyyden riveissä. Useat Malmbergin läheisyydessä toimivat papit sitävastoin valmistautuvat eroamaan hänestä ja koko liikkeestä. Samaan aikaan, kuin Malmberg sai Korhosen yllämainitun kirjeen, kirjoittaa esim. A. W. Ingman Jos. Grönbergille: "Minäkin olen näinä aikoina ollut lamautunut sielun ja ruumiin puolesta, pääasiallisesti siitä syystä, että kaikki inhimilliset oppi-isämme sekä Savossa että täällä ovat minun silmissäni aivan auttamattomasti langenneita. Asianlaita on se, että olen tullut huomaamaan heissä mitä kamalinta nikolaittisuutta. Olen koettanut teeskennellä ja peittää tuota sodomilaista ilkeyttä, mutta yhä vain se pistää esiin enkä voi sitä itseltäni salata. Seurauksena onkin ollut, että minä D(urchmanin), E(ssenin), Favorinin, Roosin ja useimpien muiden täkäläisten nuorten pappien kera olen lakannut kaikesta auktoriteetteihin katsomisesta turvautuakseni yksin Jumalan sanaan ja vanhoihin hyviin uskonpuhdistajiin Lutheriin, Arndtiin sekä Speneriin ja muihin hallelaisiin, ja me olemme huomanneet olevamme kaukana heidän opistaan, ainakin käytännössä. Olen nyt alkanut rukoilla ahkerammin ja huutaa Jumalan armoa osakseni, toivoen ettei hän voi minua jättää. Varsinkin on J. Arndt ollut minua kehoittamassa, vaikka kirjani [Riitakirjoitus Hedbergiä vastaan.] julkaiseminen paljon estelee minua. Minkäänlaisiksi puoluejohtajiksi emme pyri emmekä aio julistaa mielipiteitämme muille kuin lähimmille ystävillemme. Minulla olisi paljo sinulle sanottavaa, mutta en voi sitä kirjallisesti tehdä. -- -- -- Luotan täydellisesti veljelliseen uskollisuuteesi, niin että tämä jää sinun ja minun välille. Niin ovat asiat. Herra auttakoon meitä. Amanda (Malmbergin vaimo) sairastaa heikkona kuumetautia. Itse toivoo hän kuolemaa. Minä toivon hänelle samaa, jos hän vain otollisella hetkellä pääsisi pois tästä murheen laaksosta. Älä milloinkaan näistä tiedoistani mitään Malmbergille ilmaise". [A. W. Ingmanin kirje Jos. Grönbergille 13/10 51 (omistaa kirkkoh. J. Bergroth.)]

Jo tämä kirje osoittaa, miten salaperäisellä tavalla Malmbergin heränneet virkaveljet Pohjanmaalla valmistautuivat eroamaan hänestä ja siitä liikkeestä, jonka yksimielisesti tunnustettuna johtajana hän näihin asti oli ollut. Silminnähtävästi johtui tuo pelonalainen salaperäisyys siitä orjamielisestä riippuvaisuudesta, johon he häneen nähden olivat joutuneet. Syynä oli miehen tavaton henkinen voima ja se johtaja-asema, johon hän vuosien kuluessa oli kohonnut. Väärin olisi syyttää yksin häntä tuon aseman saavuttamisesta, sillä he itse olivat häntä hallitsijaksi kasvattamalla kasvattaneet. Sitä huonomman vaikutuksen tekee sentähden tuo heidän salassa hiipivä, pimeässä vähitellen kypsyvä vastarintansa. Se esti kaiken suoran ja miehekkään esiintymisen ja siihen hukkui kaikki vilpitön veljesrakkaus, joka ehkä vieläkin olisi voinut asiat korjata. Että tämä oli Malmberginkin kehitykselle vaarallista, on itsestään selvää.

Rajuilma likenemistään likenee. Ei mikään mahti enää voi sitä estää.

XII.

Lisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista johtomiehistä jaon lähinnä edellisinä vuosina.

Syynä Wilhelm Niskasen johtaja-arvon nopeaan vakaantumiseen Kalajoen-varrella oli, niinkuin ennen on huomautettu, paitsi miehen kyky ja se väsymätön into, jota hän osoitti järjestäessään heränneitten hartausseuroja ja heidän yhdyselämäänsä, Jonas Laguksen siirtyminen sikäläisen liikkeen huomatuimmasta seurakunnasta, Ylivieskasta, syrjäiselle Pyhäjärvelle, mistä hän ei paljon mihinkään liikkunut. Kalajoenvarren herännäisyys, jota näihin asti miltei yksinomaan papit olivat johtaneet, jäi tästä alkaen melkein kokonaan Niskasen hoidettavaksi. Huomattava on nim. että Schwartzbergkin, joka Sievissä ollessaan sekä vielä Pyhäjärveltäkin, missä hän, niinkuin ennen on mainittu, vuosina 1842-47 toimi ylimääräisenä pappina, usein oli esiintynyt Ylivieskan ja Nivalan heränneitten seuroissa, viimemainittuna vuonna oli muuttanut Säräisniemelle eikä siis enää hänkään voinut johtaa liikettä. Menneiden aikojen huomattavimmista heränneistä papeista oli jälellä ainoastaan Österbladh, mutta miten etevä saarnamies ja harras sielunpaimen hän olikin, ei näy hän tunteneen taipumusta laajemmalle ulottuvaan johtajatoimeen, vaan rajoitti toimintansa omaan seurakuntaansa. Alavieskan kirkkoon tuli kyllä Ylivieskan, Nivalan y.m. lähiseutujen heränneitä häntä kuulemaan, käyden näillä matkoilla hänen pappilassaankin, mutta tähän supistui hänen vaikutuksensa Kalajoen-varren suureen liikkeeseen. Samaan suhteeseen siihen asettuvat myöskin Jaakko Hemming Reisjärvellä ja Engelberg Pulkkilassa, jotka viimemainitut sitäpaitsi Wilhelm Niskaseen nähden alusta alkaen ovat jyrkästi vastustavalla kannalla ja siitäkin syystä pysyvät suuresta liikkeestä syrjässä, tässäkin kohden tarkkaan noudattaen oppi-isänsä Jonas Laguksen katsantotapaa ja esimerkkiä. Näin ollen solui Kalajoen herännäisyyden yleisjohto ikäänkuin itsestään tuon yhä suurempaa mainetta saavuttaneen, lähellä ja etäämmällä asuvien heränneitten keskuudessa ahkeraan liikkuvan talonpojan käsiin, hänen kun sitäpaitsi monesta syystä oli helpompi kuin pappien päästä kansaa likelle. Ettei Niskanen ollut vapaa siitä ylpeyteen kiihottavasta itsetietoisuudesta, joka niin selvästi tähän aikaan näkyy heränneitten ylenmäärin kunnioittamissa johtomiehissä, ei ole kummallista. Jos mikään, oli juuri hänen oma, puoluehengen repimä aikansa omiaan tuohon eksyttämään. Mutta Kalajoen-varren myöhemmän herännäisyyden vaiheet näyttävät selvään, että koko sikäläinen liike olisi mennyt pirstaleiksi ja ennenpitkää kuollut sukupuuttoon, ellei hän olisi ryhtynyt kokoamaan sen hajoavia rivejä ja niihin pyrkiviä uusia aineksia. Tästä riippuu miehen suuri merkitys. Ainoastaan se, joka väittää, että herännäisyys jo oli tehtävänsä suorittanut eikä siis enää ollut oikeutettu saamaan sijaa Suomen Siionissa, on altis tätä merkitystä halventaen arvostelemaan.

Niskasen ystävistä ja apumiehistä on huomattavin ennen (II, 369) mainittu Taneli Rauhala. Jo niinä aikoina, jolloin ensinmainittu hänen kehoituksestansa muutti Ylivieskasta Nivalaan, oli hän laajalti tunnettu ja suosittu heränneitten piireissä, ei ainoastaan kotiseudullaan, vaan muuallakin. Heränneitten säätyläisten kirjeenvaihdossa tapaa usein hänen nimensä, aina kunnioituksella mainittuna. Rauhala oli sydämellisempi ja paljon vähemmän itsepäinen luonne kuin Niskanen. Oppiin nähden oli hän evankelisempi ja uskossaan lapsellisempi ja välittömämpi, kuin tuo hänen opillisiin väittelykysymyksiin taipuva, olemukseltaan jyrkempi asetoverinsa. Jos hän olisi etsinyt omaa kunniaansa, ei olisi hänen ollut vaikea itselleen joukkoa koota, varsinkin koska hän oli lahjakas puhuja sekä harvinaisen ystävällisellä käytöksellään kaikkialla, missä hän liikkui, sai paljon ystäviä. Ainakin niinä aikoina, jolloin Ruotsalainen julisti Niskasen vääräksi profeetaksi, olisi hänen ollut helppo tämän kustannuksella kohota pääjohtajaksi. Mutta tuohon hän ei eksynyt eikä hän näy kiusaustakaan siihen tunteneen. Hän päinvastoin koetti kaikin tavoin tukea heränneen kansan luottamusta Niskaseen, esiintyi puhujana seuroissa hänen kanssaan, asetteli syntyviä riitoja, sovitteli ja tasoitti, kun johtajan jyrkkyys ja itsepintaisuus olivat suistamassa kehitystä harhaan. Tämä näkyy varsinkin Rauhalan suhteesta Niskasen oppiin, jota hän täydentää ja jonka yksipuolisuutta hän evankelisuudellaan estelee.

Muista ystävistään ja työtovereistaan mainitsee Niskanen itse Muistokirjassaan seuraavat: _Heikki Kytölän_ Pulkkilasta, _Matti Nisulan_ Ylivieskasta, _Emanuel Wahtolan_ Sievistä sekä _Erkki Junttilan_. Varsinkin niinä aikoina, jolloin Ruotsalainen julisti tuomionsa Niskaselle, ja suuret joukot erosivat tästä, oli Rauhalan ja viimemainittujen miesten ystävyys hänelle suuriarvoinen. He eivät kyllä aina hänen menettelytapaansa heränneitten johtajana täysin hyväksyneet, mutta koettivat neuvoa häntä, ystävällisesti puutteista huomauttaen. Ainakin Rauhala on tehnyt paljon jaon uhkaavien tuhojen estämiseksi ja rajoittamiseksi. Ja niidenkin joukossa, jotka jo valmistautuivat eroon Niskasesta, oli henkilöitä, jotka ystävällisesti koettivat ohjata hänen huomiotaan heränneissä vallalle päässeeseen huolimattomaan elämään, sekä vaatia häntä suurempaan huolellisuuteen tässä suhteessa. Niinpä esim. Sievin kirkkoväärti Jaakko Wahtola, palattuaan Ruotsalaisen luota, jonka kanssa hän oli käynyt asiasta neuvottelemassa, lausui Niskaselle: "En _sinua_ moiti, mutta et voi kaikkea nähdä, mitä ystäväsi tekevät, et tiedä miten elävät. Et tarkkaan pidä silmällä heidän elämäänsä". [Kert. kirkkoh. A. Haikola, jolle Wahtola itse tästä puhunut.]

Miltei ainoat Keski-Pohjanmaan papeista, jotka vielä jaon jälkeenkin pysyivät Niskasen ystävinä, olivat Reinhold Helander ja tämän isä A. Helander. V. 1848 tapaamme edellisen ylimääräisenä pappina _Kempeleessä_, missä hänen aikanaan syntyi herätys. Pelottomalla ja jyrkällä esiintymisellään herätti hän ennenpitkää mielipahaa esimiehessään A. K. Borgissa, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Limingassa. Maaliskuun 6 p:nä 1848 päivätyssä kirjeessä ilmoitti tämä tuomiokapitulille Helanderin Kempeleessä pitämistä hartausseuroista sekä muutamista rajoittavista määräyksistä, joita hän niiden ehkäisemiseksi oli viimemainitulle antanut. Tuomiokapituli, joka ei pitänyt Borgin menettelyä laillisena, vaati häntä maaliskuun 29 p:nä päivätyssä kirjelmässä kieltämään Helanderia "toimeenpanemasta ja johtamasta yksityisiä hartauskokouksia muille kuin omalle talonväelleen sekä ottamasta osaa semmoisiin kokouksiin". Tämän nojalla kielsi hän toukokuun 7 p:nä päivätyssä virkakirjeessä viimemainittua hartausseuroja pitämästä. Helander kysyi neuvoa isältään. Tämän puolesta, vastasi kirjeeseen O. H. Helander, joka siihen aikaan oli isänsä apulaisena Munsalassa: "Ei ole helppo tietää, mitä sinun pitäisi tehdä. Melkein pelkään siitä ajatustani lausua, sillä tämä saattaa helposti olla lihasta kotoisin. Lausun sen kuitenkin. Arvelen, että sinun nykyisissä oloissa pitäisi totella, ainakin ajaksi, jos mahdollista kääntääksesi vainonhaluisen maailman katseet, jotka nyt niin tarkkaan ovat sinuun luodut, pois itsestäsi. Niin Malmbergkin tuumi". Myöskin kehoittaa Helander veljeään Wilhelm Niskasen kanssa neuvottelemaan, olisiko ehkä syytä tehdä valitus Borgin toimenpiteiden johdosta. Kirjeen lopussa löytyvät seuraavat, veljellistä rakkautta ja elävää kristillisyyttä uhkuvat sanat: "Rakas Reinhold! Lihassasi saatat kyllä kärsiä näiden ahdinkojen tähden, mutta ole vakuutettu siitä, että minä, miten lihani pelkääkin tulla häirityksi mukavuudessaan ja rauhassaan, iloitsisin, jos saisin olla osallisena sinun kärsimyksissäsi. Pitäisin sitä autuaana ilona, jos olisin siihen, mahdollinen. Sentähden en ensinkään tahdo sinua surkutella, vaan kehoitan sinua virkistymään siitä lohdutuksesta, mikä on valmistettu niille, jotka Kristuksen tähden saavat osakseen maailman uhkauksia ja vainoa. Siis onnea vain, jos sinun ensimmäisenä meistä täytyisikin uhrata ajallinen menestyksesi Kristuksen valtakunnan tähden". -- Jonkun ajan kuluttua näkyy kuitenkin Borg katuneen tekoaan. Tammikuussa 1849 kirjoitti hän Helanderille: "Vakaumukseni, että herra armovuodensaarnaaja, nöyrästi noudattaen, esivallan säädöksiä, vilpittömästi on tahtonut voimiensa mukaan tehdä työtä Kristuksen valtakunnan hyväksi, on minussa vähitellen synnyttänyt katkeraa katumusta ajattelemattoman virkaintoni johdosta. Peruutan sentähden toukokuun 7 p:nä antamani määräykset, jättäen kaikki riippumaan Turun tuomiokapitulin sananmukaisesta ja epämääräisestä lausunnosta maaliskuun 29 p:ltä 1848". [Paimenmuisto; A. K. Borgin kirje 14/1 49 ja Q. H. Helanderin kirje 1/8 48 Reinhold Helanderille (kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]

Liikuttavaa on lukea Helander-veljesten toisilleen kirjoittamia kirjeitä. Ne ovat erinomaisen avomielisiä ja uhkuvat mitä hellintä veljesrakkautta. Ne ilmaisevat sitäpaitsi elävää kristillisyyttä ja vilpitöntä rakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin. Kevättalvella v. 1848 kävi O. H. Helander Nilsiässä Ruotsalaista tapaamassa. Tästä käynnistään hän kirjoittaa: "En voi mitenkään yhteen kertomukseen koota kaikkea hyvää, jota siellä sain kuulla. Ukko oli minulle sekä hyvin hellä että tämän ohessa hyvin suolainenkin. En ole milloinkaan ollut niin ahtaalla, kuin hänen luonaan viimeistä yötä ollessani. Jos vain en tuhlaisi minkä sain selkäsaunana ja kehoitukseksi. Pääasiana teroitti hän etenkin, ettemme jokapäiväisessä elämässä jättäytyisi ilman lapsenoikeutta, jolla hän tarkoitti sisällistä Kristuksen etsimistä ja pyrkimistä häntä omistamaan vapahtajaksi, jos olisimme kuinka syntisiä tahansa, ja että meidän tulee taistella, kunnes tuon saamme. Ilman tätä -- niin hän sanoi -- on kaikki turhaa, sillä lahjat eivät tee ketään autuaaksi. Tämän laiminlyömisestä riippuu hänen opetuksensa mukaan se, että niin moni meidän maassamme nykyään pieksee tuulta vain". Kesällä s.v. kävi myöskin Reinhold Helander Nilsiässä. [O. H. Helanderin vasta mainittu kirje R. Helanderille 1/8 48.]