Part 24

Niinkuin vasta saamme nähdä, ei Ingmanin suhde herännäisyyteen, hänen viimemainittuja kirjoja kirjoittaessaan, enää ollut sama kuin ennen. Tämä seikka ja siitä riippuvat osaksi muuttuneet mielipiteet tulevat näissä kirjoissa siellä täällä näkyviin, mutta hedbergiläisyyteen nähden on kirjoittajan kanta yhtä jyrkkä, kuin ennenkin. Muuten on huomattava, että Ingman tuskin oli ehtinyt lukea Hedbergin viimeistä kirjaa, ainakaan ei sen jälkimmäistä osaa, ennenkuin hän kirjoitti kysymyksessäolevan selostuksensa "Hedbergiläisyydestä" ja sen opista. Ne tarkoittavatkin viimemainitun aikuisempia julkaisuja. Mitä edelliseen osaan tulee, ei sisällä se mitään vasituisesti uutta, jos kohta lukija siinä tapaakin monta entistä perusteellisemmin selvitettyä näkökohtaa. Sen tarkoituksena on kumota Hedbergin raamattuun ja tunnustuskirjoihin perustuvat väitteet uskon synnystä ja luonteesta. Toinen vihko arvostelee Hedbergin "Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus"-nimisen teoksen kirkkohistoriallista osaa, kääntäen huomiomme väittelyn puhtaasti opillisesta alasta niihin kirkkohistoriallisiin ilmiöihin, joilla kumpikin koetti todistaa kantansa oikeaksi. Jos kohta tämäkin Ingmanin kirjan osa edelleen koskee oppia, tulee siinäkin muita näkökohtia näkyviin, jonka vuoksi lyhyt selostus siitä tässä on paikallaan.

Se ivallinen ja ylimielinen henki, joka kirjan alkulehdillä kohtaa meitä, ei tee hyvää vaikutusta. Ingman näet muun ohessa lausuu: "Hedbergiläisyys tahtoo esiintyä myöskin oppineena ryhmänä ja seisoa historiallisella pohjalla. Meistä tuntuu kuin olisi sen päämies oikeastaan tällä alalla luullut voittavansa lakastumattoman laakerin, koska hän koko 'Teko-opin kumoamisessa' liikkuu vain historiallisilla aseilla. Oppimaton voi ihmettelystä miltei hämmästyä oppineen historioitsijan tietoja, joka on lukenut kaikki kirkkoisien teokset, sekä ajatella, ettei niin oppinut mies koskaan voisi erehtyä. -- -- Emme tahdo kadehtia tätä teologi Hedbergin mainetta ja kernaasti antaisimme hänen ihailla tieteen valon päivänpaistetta, jollei kristillinen totuus hänen tälläkin alalla tekemiensä väärennysten kautta kärsisi sietämätöntä vahinkoa. Emme salaa totuutta vakan alle: sen täytyy päästä esille, ja sentähden aiomme ryhtyä puolueettomasti tarkastamaan hedbergiläisyyden kirkkohistoriallista katsantotapaa."

Mitä ensin tulee Hedbergin yritykseen kirkkohistorian avulla koettaa todistaa oppiansa oikeaksi, niin ei tämä hanke semmoisenaan suinkaan ansaitse moitetta, vaan päinvastoin. Suotavaa olisi, että tätä todistamistapaa olisi enemmän käytetty, sillä varsinkin myöhäisemmässä kehityksessään ilmaisee kukin uskonnollinen suunta monesti paljon selvemmin kuin tunnustuskirjoissaan, minkä hengen lapsi se on. Näyttää kuin tämä olisi ollut Hedbergin tarkoitus, mikäli muutoin tuosta hänen kesken katkenneesta yrityksestään voi päättää. Toinen kysymys on, miten puolueettomasti hän on voinut käsitellä niitä uskonnollisia liikkeitä ja kirkkohistoriallisia henkilöitä, joihin hän vetoaa koettaessaan kumota "teko-oppia" ja puolustaa omaa kantaansa. Vaikea on arvostella keskeneräistä työtä, mutta liioittelematta voitaneen kuitenkin näistä Hedbergin kirkkohistoriallisista silmäyksistä sanoa, että hän monesti, mielivaltaisesti karsien, on historiallisesta yhteydestään irroittanut ja yksipuolisesti esittänyt vain niitä ilmiöitä, joista hän on luullut saavansa tuetta lempiväitteilleen. Siten kiinnittää hän esim. huomionsa moneen suhteellisesti vähäpätöiseen seikkaan, jättäen tärkeät ilmiöt aivan syrjään, varsinkin jos nämä olisivat omiaan kumoamaan hänen väitteitään ja johtopäätöksiään. Mutta samaan erehdykseen tekee myöskin itsensä Ingman syypääksi, jos täytyykin myöntää, että hänen kirkkohistorialliset kuvauksensa ovat paljon perusteellisemmat ja paremmin valitut. Niinpä hän esim. uhraa monta sivua näyttääksensä, että Marcion-nimisen gnostikon oppi muka ainakin muutamassa suhteessa oli Hedbergin opin kaltainen, moittien vastustajaansa siitä, ettei hän ollut puhunut sanaakaan tästä asiasta. Parempi ja asiallisempi on Ingmanin selostus montanismista, jota Hedberg oli arvostellut hyvin ankarasti. Etenkin huomattava on edellisen esitys niistä erinomaisista hengenlahjoista, joista sanotun uskonlahkon perustaja, Montanus, niin paljon puhui ja joista hän kerskasi. Ingmanin pietistinen kanta tulee tässä selvään näkyviin. Ilmeistä on, että hän laveasti ja seikkaperäisesti kuvaamalla tuota omituista vanhan kirkon liikettä ja sen tunnustajien näkyjä, ennustuksia, kielilläpuhumisia y.m., tahtoi selittää vastaavia ilmiöitä herännäisyyden alkuaikoina, joista ilmiöistä Hedberg ja Paavo Ruotsalaisen muut vastustajat luulivat saavansa tuetta sille väitteelleen, että viimemainitun oppi liikkui tunnekristillisyyden pohjalla. Vedoten Irenaeuksen ja Tertullianuksen todistukseen, näyttää Ingman, että nuo montanismin ekstatiset ilmiöt, miten harhaan ne monesti johtivatkin, eivät suinkaan ilmaise yksinomaan varjopuolia silloisessa kirkossa, vaan elämääkin ja Herran läsnäoloa.

Montanismista johtuu Ingman puhumaan Tertullianuksesta. Syistä, jotka ovat yhteydessä hänen juuri siihen aikaan tapahtuneen eronsa kanssa herännäisyydestä ja joihin myöhemmin palajamme, omistaa hän tuon tunnetun kirkkoisän kuvaamiselle monta sivua. Samalla on esitys tietysti polemiikkia Hedbergiä vastaan. Tekijä teroittaa Tertullianuksen jyrkkää kantaa maailman- ja itsensäkieltämiseen nähden, pitkillä otteilla hänen teoksistaan näyttäen, mitä hän ajatteli parannuksesta, syntien anteeksi saamisesta, pyhityksestä y.m. kristityn elämän tunnusmerkeistä. Mitä hän näillä otteilla tarkoittaa, huomaa selvästi muun ohessa seuraavista sanoista: "Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoinakin löytyi monta noita epäuskon velttiötä, jotka luopumatta lihasta ja verestä tahtovat mennä Jumalan valtakuntaan, ihmisiä, jotka kyllä kernaasti toivovat itselleen tuon kalliin aarteen, syntien anteeksisaamisen, mutta kuitenkin vihaavat vilpitöntä elämää Kristuksessa. Jo siihen aikaan tahdottiin syntien anteeksisaamista ilman synnistä kuolemista, ilman elävää ja rehellistä parannusta."

Varsin kiittävä on Ingmanin arvostelu myöskin Tertullianuksen opetuslapsesta Kyprianuksesta. Hänenkin jyrkkää kantaansa kuvaa hän mielihyvällä. Siitä hän tarkastuksensa lopputuloksena lausuu: "Kuolemisen kaikista lihan ja maailman pahoista himoista teeskentelemättömässä parannuksessa tuli Kyprianuksen dogmatiikan mukaan käydä uskon edellä -- -- -- sekä uskon kera olla uskon todellisuuden kieltämättömimpänä todistuksena. Semmoinen oli piispa Kyprianuksen oppi kristillisestä parannuksesta! Mutta silloinkin löytyi muutamia hänen kanssaan tässä kohden eri mieltä olevia kristittyjä, jotka kasteen ja ehtoollisen kautta ex opere operato luulivat pääsevänsä tuosta vaikeasta parannuksesta."

Tietysti Ingman ei jätä mainitsematta sitä tosiseikkaa, että sekä Tertullianus että Kyprianus voimallisesti ovat teroittaneet uskoa Kristukseen, sitä totuutta, että "meille ei anneta armoa minkään ansiomme tähden, vaan jos jotakin olemme, niin tuo on Jumalan lahja". Niinikään puhuu hän laveasti näiden kirkkoisien monista kehoituksista pyhitykseen, yleensä koko heidän kristillisestä katsantotavastaan ja jalosta elämästään, sanoen Hedbergin esitystä koko siitä vanhan kirkon suunnasta, jonka huomattavimmat edustajat sanotut kirkkoisät ovat, anteeksiantamattoman puolueelliseksi. Mutta jos Ingmanilla olikin syytä tehdä tuo vakava muistutus vastustajansa yksipuolisesta esityksestä kysymyksessä olevista kirkkohistoriallisista henkilöistä, ei mitenkään voi puolustaa sitä ylimielistä ivaa, johon tämä muistutus hänet johtaa. Hän näet lausuu seuraavan johtopäätöksen Hedbergin esityksestä: "Näin puhuu historia. Mutta miksi on hra Hedberg 'Teko-opin kumoamisessa' kerrassaan syrjäyttänyt nämä opit, tämän ensimmäisen kirkon autuudenjärjestyksen, nämä sen ihanat todistukset elävästä parannuksesta, voittoisasta uskosta ja vakavasta pyhityksestä Jumalan pelvossa? Emme mitenkään voi uskoa, että hra H. miltei selittämättömästä tietämättömyydestä olisi tehnyt itsensä syypääksi tähän puolueellisuuteen -- sillä kertovathan lyhyimmätkin kirkkohistoriat näistä asioista. Mutta kuinka sen selittäisimme? Rakkauden vaatimusten mukaan tulisi meidän virkaveljestämme ajatella niin vähän pahaa kuin suinkin ja siis sanoa, että syynä on ollut viaton tietämättömyys. Mutta tämäkin olettamus olisi loukkaava oppineelle kirjailijalle. Ja silloin ei jää jälelle muuta, kuin tuo ikävä epäluulo, että Hedberg tahallaan on syrjäyttänyt nämä opit. Hänen menettelyään voi psykologisesti selittää ainoastaan siten, ettei hän ole tahtonut väitellä itseään vastaan."

Puhumatta siitä, ettei Ingmaninkaan esitys mainittujen kirkkoisien opista aina ole oikea, hän kun esim. ei mainitse mitään Kyprianuksen epäevankelisesta käsityksestä hyvien töiden merkityksestä kristityn elämässä, ei hänen selostuksensa Augustinuksestakaan ja semipelagialaisuudesta aina ole omiaan tukemaan sitä jyrkästi lutherilaista kantaa, jolla hän sanoo seisovansa. Ja luultavasti on Ingman ainoa Hedbergin vastustajista, joka hänen opissaan on vaaninut taipumusta kannattamaan viimemainitun kirkkoisän predestinatsionioppia. On oppiriitojen aika, ja tämä näkyy selvästi kysymyksessä olevissa kirjoissakin. Herännyttä kansaa koetetaan vetää näihin riitoihin. Hämmennys on sitä suurempi, kuin useat Suupohjan heränneistä papeista, niiden joukossa Ingmankin, niinkuin vasta saamme nähdä, valmistavat eroa herännäisyydestä. "Hedbergiläisyys"-nimisen kirjan ensimmäinen osa oli jo valmis, ennenkuin Hedbergin "Tunnustus ja evankeliumin puolustus" painosta ilmestyi, ja toinen osa oli valmistumaisillaan. Lokakuussa 1851 kirjoittaa Ingman siitä eräälle ystävälleen: "Olen jo Porvooseen lähettänyt toisen kirjani historiallisen osan. Dogmaattista osaa korjailen paraikaa. Tarkoitukseni on julaista tämä _samaan aikaan_, kuin Hedbergin vastaväite ilmestyy, jotta hra Hedberg ja hänen joukkonsa eivät saisi niin paljon iloita, vaan päinvastoin olisivat pakoitetut uudelleen pukeutumaan surupukuun, niin -- jotta uskovaiset (niinkuin eräässä lehdessään ovat kirjoittaneet), jotka levottomuudella ovat odottaneet Hedbergin kirjaa, johdatettaisiin vielä suurempaan kiusaukseen. Minä olen tässä asiassa aivan tyyni ja positiivinen. Heti kun Hedbergin vastaväite on ilmestynyt, julkaisen toisen osan, johon minulla on jo ainekset koottuina, niin että se tammikuussa voi ehtiä kirjakauppaan." Kirje on osoitettu Jos. Grönbergille, jota Ingman pyytää suomentamaan kirjaansa. Tämä ryhtyikin heti työhön, mutta hankkeesta ei kuitenkaan tullut mitään. Ehkä hämmästyi Ingman itsekin sitä hävitystä, jonka oppiriidat ja herännäisyydessä siihen aikaan tapahtunut jako olivat saaneet aikaan heränneessä kansassa, niin ettei hän tuumaa siitäkään syystä toteuttanut. Huomattavaa on myöskin, että J. I. Bergh, jolle hän oli lähettänyt kirjansa toisen osan tarkastettavaksi, ei sitä hyväksynyt. Asemaa kuvaa kirje, jonka Ingman vuotta myöhemmin kirjoitti Grönbergille ja jossa hän muun ohessa lausuu: "Mitä siitä ajattelet, etten ole sinulle mitään vastannut minulle lähettämäsi Hedbergiä vastaan kirjoittamani kirjan käännöksen johdosta? Mutta olen nyt itse sellaisessa labyrintissa, etten tiedä, olisiko se nykyisissä oloissa painettava. Sillä mitä siitä sanot, että J. I. Bergh pitää tätä viimeistä kirjoitusta papistisena, sanoen sen asettavan papistisia vaatimuksia uskonharjoituksessa niille, joilla on todella herännyt omatunto? Kirjani ensimmäinen osa sitävastoin oli hänelle mieliksi. Niin, rakas veli, en tiedä, mitä kaikesta tästä tulee ajatella. Arveletko siis, että heti julkaisisimme suomennoksen? Eikö olisi syytä odottaa, kunnes pulma on mennyt ohi? Jätän tämän asian sinun ratkaistavaksesi." -- Epäilemättä huomasi Ingman sitäpaitsi, että muutamat muutkin heränneet, joiden arvostelulle hän antoi arvoa, eivät hyväksyneet hänen kirjaansa. Yksi näistä oli J. J. Rahm, joka hyvin moittivasti eräässä J. F. Berghille v. 1852 kirjoittamassaan kirjeessä puhuu Ingmanin esiintymisestä, sekä, niinkuin vasta saamme nähdä, Jonas Laguskin. -- Myöhemmin Ingman vielä kirjoitti hedbergiläistä riitaa koskevan kirjoituksen, mutta sikseen jäivät käännökset. Alkuperäisessä muodossaan näitä hänen riitakirjojaan sitävastoin ahkerasti levitettiin ei ainoastaan Suomessa, vaan Ruotsissakin.

* * * * *

Selvää on, ettei herännäisyys tänäkään aikana saattanut välttää sanomalehtien arvostelua. Paitsi ennen (III, 11-14) mainitsemiamme Saimassa ilmestyneitä kirjoituksia, tuli muissakin lehdissä tuontuostakin näkyviin, että herännäisyyden vaiheita kaikkialla Suomessa yhä edelleen tarkasti pidettiin silmällä. Mutta Snellmanin asialliseen ja maltilliseen kritiikkiin ei muita sanomalehtiarvosteluja voi verrata, jotapaitsi semmoisiakin kirjoituksia ilmestyi, joille ei sovi tätä nimeä antaa, ne kun sisältävät vaan moitetta ja halpaa ivaa.

Jo "Suomettaren" ensimmäisessä vuosikerrassa v. 1847 tavataan moitetta herännäisyyttä vastaan, lehdessä kun muun ohessa kummastellaan "heränneitten eli körttiläisten uskoa, he kun pelkäävät ymmärryksen, maallisen viisauden sekä opin olevan uskolle esteenä". V. 1849 ilmestyi lehdessä useita herännäisyyttä koskevia kirjoituksia. Huomattavan katkera ja yksipuolinen on varsinkin kirjoitus "Heränneistä Savossa". Valitettuaan, että niin vähän julkisuudessa oli kirjoitettu maassa ilmestyneistä uskonnollisista liikkeistä, mainitsee lehti kiitoksella Snellmanin ja A. F. Granfeltin kirjoitukset, sanoen, että eri uskonnollisten puolueitten riitakirjoitukset ovat inhoittaneet jokaista, joka on tahtonut näiden lahkokuntain omien kirjallisten tunnustusten kautta tulla tuntemaan heidän sisintä tarkoitustaan. Tämän lyhyen johdatuksen jälkeen julkaisee lehti Iisalmesta lähetetyn, sikäläistä liikettä kuvaavan kirjoituksen, jossa muun ohessa sanotaan: "Mitä tähän jumalanpalvelusseuraan tulee, niin siitä paljon puhutaan, sekä kiitetään että laitetaan, ja kumpaakin se ansaitsee. Se on, ehkä useammassa suhteessa kuin luullaankaan, verrattava paavinuskoiseen jesuiittaseuraan: sillä on sen sekä pahat että hyvät puolet ja sen täytyy siis kantaa sekä moitteet että kiitokset. Tälläkin seuralla on paavinsa, joka heidän silmissään on virheetön, joskin suruttomat raukat sokeudessaan löytävät hänessä mustilaisenkin tapoja. Tämä paavi hallitsee seurakuntaansa piispojen ja kardinaalien kautta, ja myötäänsä juoksee hänelle tietoja seuran joka jäsenen tilasta, jotka tiedot hän sangen helposti saakin, koska hän on asettanut toisen toista vartioimaan. Jos joku seuran asetuksia vastaan rikkoo, jos rohkenee hiukankaan epäillä paavin virheettömyyttä, vähän luulla ei ainoastaan seuran jäsenillä, vaan ehkä joillakuilla muillakin ihmisillä olevan toivoa autuaiksi kerran päästä, jos rupeaa kanssakäymistä pitämään suruttomien kanssa, jos niitten pidoissa käypi, erinomattain yksinänsä j.n.e. niin eipä viivy kauan, ennenkuin paavin kirouksen palava nuoli sattuu tuohon onnettomaan langenneeseen ja eroittaa hänet seurakunnan yhteydestä, julistaen hänet peljättäväksi ja vihattavaksi vielä enemmän kuin suruttomat. Jos tämä kirottu ei kohtsillään joudu paavin luo kohtaansa selittämään, erhetystänsä katumaan ja armoa kerjäämään, ehkä antimiakin kantamaan, niin hän tosiaan on sangen onneton ihminen, sillä seura vainoo häntä pahemmin kuin metsän petoa". Edelleen väittää kirjoitus heränneitten olevan pyhäkouluja vastaan, koska "he ehkä pelkäävät, että niissä opetetaan jumalattomuutta ja että oppi ojaan kaataa", kuvaa kielilläpuhumista hyvin yleiseksi ja erittäin suosituksi "erinomaiseksi armontilaksi", sanoo heränneitten pitävän omituista pukua välttämättömänä ja miltei ainoana autuudenehtona sekä monen ajattelevan: "jota likasempi ihminen on ruumiin ja vaatteiden puolesta, sitä puhtaampi on hän hengen puolesta". Pilkaten ja ylimielisesti ivaten, arvostelee kirjoittaja heränneitten puhetta itsensäkieltämisestä sekä siitä "vainosta, jonka alaisina he sanovat olevansa". Mutta hyviäkin puolia sanoo kirjoittaja heränneissä löytyvän. "Aina on into", lausuu hän, "suruttomuutta parempi", ja tunnustaen "tämän seuran parannuksen menestyksen tulevan siitä, että se vetää luoksensa kaikki ne, joissa joku parannuksen halu on herännyt", myöntää hän, ettei muissa tämmöistä pyrkimystä huomaa. Mutta toiselta puolen väittää kirjoittaja, että heränneet jonkun aikaa kuuluttuaan liikkeeseen, joutuvat niihin synteihin, joita hän kirjoituksensa alkuosassa kuvaa. Ainoastaan vasta heränneitä, joiden lukua hän, kumma kyllä, sanoo muiden heränneitten lukua suuremmaksi, kiittää hän -- muut saavat osakseen moitetta vain. Kirjoitus päättyy seuraavin sanoin: "Jos joku uusi Luther nousisi heidän seastaan ja saisi perkatuksi pois nimitetyt ja ehkä muut salaisemmat erehdykset, niin tällä seuralla olisi muutoin puhdas ja palava lutherilainen usko, eikähän tuo sitten enää eriseura olisikaan". -- "Suometar" kiittää kirjoitusta, sanoen että "se ei ole liiallinen", omasta puolestaan lisäten: "Heidän käytöksessään muita ihmisiä kohtaan tekee tämän Ruotsalaisen puolueen karvaammaksi, kuin muut puolueet ovat, jotka mielipiteeltään ja sentähden käytöksessäänkin ovat lauhkeammat ja toisinkin uskovia kohtaan suvaitsevammat." Lehden loppuarvostelu kuuluu: "Olisi kokonaan väärin, jos tahtoisi katsoa niin tätä kuin kahta muutakin lahkokuntaa petoksen alaiseksi kujeeksi, niinkuin moni tekee. Heränneitten kokonaan kalventuneet kasvot ja koko muussakin ruumiinolossa nähtävä muutos todistaa jo, että tämä herätys on kaikkea muuta, vaan ei petosta."

Pari kuukautta myöhemmin lähetti nimimerkki "herännyt" samaan lehteen herännäisyyttä koskevan kirjoituksen. Moitittuaan Suomessa vallitsevia uskonnollisia riitoja sekä niitä pakkokeinoja, joilla oli koetettu ja yhä koetettiin tukehuttaa hengellisiä liikkeitä, lausuu kirjoittaja: "Niin pian kuin jollekin asialle voidaan saada vainon ja kärsimyksen leima, on sillä joukottain puoltajia ja seuraajia. Missä kovuus, yleinen ylenkatse ja irvistely on kohdannut näitä hengellisiä liikkeitä, siellä on niiden joukko kasvanut mahdottomasti. Missä taas niiden tulva on saanut vapaasti ja vastuksetta lainehtia mielissä, missä niillä on itse seurakuntain johdattajissakin ollut edusmiehiä ja auttajia, siellä on tämä tulva aikansa lainehtinut ja sitten tasaisesti valunut. Aika ja kokemus kaikki tasoittaa. Olen nähnyt tämmöisiä seurakuntia, olen ihastuksella kummastellut sitä hedelmällistä vaikutusta, jonka tämä tulva on niissä tuottanut, ja harvoin olen muuta voinut kuin siunauksella ajatella sitä hetkeä, jolloin semmoinen hengellinen liike kohtaisi jok'ainoata seurakuntaa maassamme samalla viisaalla kohtauksella ja samalla vaikutuksella. Ihmisen sydämen ja järjen vainio, joka tavallisessa tilassaan, erittäinkin niin eristetyssä maassa kuin Suomi on, on ajattelemattomuuden ja tyhmyyden kesantona jopa ketona, tulee herätyksen kiivaan kynnön kautta juurtajaksain pehmitetyksi ja muokatuksi ja kasvaa kynnön perästä tunnon ja ajatuksen kirkkaita ja raikkaita kukkasia, mutta missä sitävastoin tämmöinen herätys on kohdannut joko ylimielistä ylenkatsetta tahi vainoa, siellä se on kostanut itsensä: siellä ilmaantuu kahta lajia ihmisiä, 'suruttomia' ja 'kerettiläisiä', jotka seisovat vastatusten; kerettiläisiä (heränneitä) lisääntyy päivä päivältä, sentähden että he kantavat vainottujen (marttyyrien) pukua, mutta kun he kerran pääsevät valtaan, alkavat he puoleltaan vainota, niinkuin heitä vainottiin". Kirjoittaja valittaa sitä, että herännäisyyden johtajat pitävät tietonsa sen vaiheista salassa, heidän säilyttämänsä käsikirjoituksensa kun kiertävät vain liikkeen omassa keskuudessa. "Niistä tulisi kokonaisia kirjoja", hän sanoo, "ja aika on tuleva, jolloin niitä kerätään kalliina Suomen kirkko- ja uskonhistorian pylväinä".

Samaan aikaan (1848) oli "Maanmiehen Ystävässäkin" luettavina kirjoituksia herännäisyydestä. Ensimmäinen näistä, jonka alla on nimimerkki S--l--s, puhuu Rautavaaran herännäisyyden synnystä, arvellen syyksi sitä, että sikäläinen kansa, jolla ei ollut kirkkoa, lähti saamaan neuvoa hengellisissä asioissa milloin minnekin sekä johdatuksen puutteessa eksyi haaveiluihinkin, samoinkuin Kajaaninkin seuduilla samaan aikaan syntynyt samanhenkinen liike. Jokseenkin epäselvä kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Sen minä tästä toivoisin näkyvän, että ihminen tarvitsee viisasta neuvojaa aikanansa, jotta hän ei omamielisesti selitellen pyhän sanan syvempiä paikkoja joutuisi ylpeyteen ja liikanaiseen omaan rakkauteen, joka pian eksyttää entistä synkempään pimeyteen". Seuraavana vuonna kiittää nimimerkki E--s samassa lehdessä A. F. Granfeltin ennen mainittua "Kristillisen elämän ehdot ja olemus" nimisessä kirjassa löytyvää arvostelua herännäisyyden eri suunnista, lyhyesti tehden selkoa sanotun kirjoituksen pääkohdista. "Suomettaressa" ollutta yllämainittua kirjoitusta "Heränneitä Savossa" hän sitävastoin sanoo kerrassaan puolueelliseksi. E--s arvelee, että noiden kolmen suurten uskonnollisten suuntien, joista varsinkin P. Ruotsalaisen edustama lahko hänestä "suosii vain munkillista maailman hylkäämistä ja pyytää jonkunlaista erinomaista jumalista _makua_ mielessään säilyttää", tulisi Granfeltin kirjaan tutustumalla luopua yksipuolisuudestaan, koska "aika jo olisi tasoittaa ja yhdistää ristinopin eriseurat Suomessa, varsinkin pohjoispuolessa sisämailla". Hän lausuu: "Ei vielä yhteiseen vaikutukseen vaativa elämä ole vienyt, niin että siellä tyhjyyden suojassa herännäisyyskin pääsee elämään. Mutta alkaa jo sielläkin tarvis vaatia, kun estelevät pyhäkouluja ja kirjastojen perustamista. -- -- -- Kyllä vielä näinäkin vuosina ovat painattaneet saarnoja, joissa muinaisten munkkien oppia vetävät esiin, niinkuin: 'varo monta luvallista asiaa, niin voit paremmin karttaa luvattomatkin'. Tarvitaanko enää pehmeämpää tyynyä toimettoman pään alle. Suotavaa olisi, että jo meidänkin maassa sellaisten saarnojen päivät pakenisivat eivätkä suomalaiset yhtään heille tarjottua leiviskää pyytäisi kaivaa maahan".

Eivät pelänneet heränneet esim. J. F. Berghin, sunnuntaikoulujen perustajan, kansan hyväksi suunnittelemia sivistyspyrinnöitä, mutta sitä he pelkäsivät, että maailmanmieliset opettajat sekä uskonnolle vieraat sanomalehdet ja kirjat vieroittaisivat heidän lapsensa ja heidät itse ijankaikkisen elämän lähteiltä, joista he olivat paraan ravintonsa saaneet. Tämänkin kysymyksen tahtoivat he itse Jumalan kasvojen edessä ratkaista. Jos ratkaisu viipyi, ja he sentähdenkin monta vuotta edelleen saivat moitetta osakseen, niin oli se kerran joutuva.

"Maanmiehen Ystävässäkin" kohtaamme noita pilkkaavia mielenpurkauksia, joilla tämän ajan sanomalehdet tuon tuostakin koettivat taivuttaa ihmisiä halveksimaan herännäisyyttä. Lokakuussa 1849 julkaisi lehti pitkän "Runon kereteistä", joka lauserakennuksesta ja muusta tyylistä päättäen on koulusivistyksen saaneen kirjoittama. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä:

"Nämät tarkoin tunnetahan Kereteiksi kutsuttavat Varsin vuoksi vaattehensa: Niill' on pitkät körttiröijyt, Körtin liepehet leveät, Lerkut körtin liepehessä. Se on puku poikasilla Mikä uljailla ukoilla, Sama tyyli tyttärillä, Mikä muoreilla mokoma. Tämä on _Paavolta_ pakotus, Varoitus ukon vakainen, Että puku pitää olla Ennen muuta muutettuna: Hame nauhoilla nivottu Tahi vyöllä vyötettynä."

"Vaikka ovat olevinansa Muita paljoa paremmat, Puhtahammat ja pyhemmät, Ovat kuitenkin samassa Pahemmat Phariseukset. Julki temppelissä Jumalan Vielä muita mullisten Karsahasti katselevat."