Part 23

Samankaltainen on Ingmanin esitys vertauksesta tuhlaajapojasta. Teroittaen ettei tämäkään vedonnut lapsenoikeuteensa, ei edes toivonut siksi pääsevänsä, näyttää hän, miten vilpitön synnintunnustus ja oman mahdottomuutensa tunteminen johdattavat Jumalan armon turviin. Paljon enemmän kuin pietistain hartauspuheissa ja heidän "autuuden järjestystä" koskevissa neuvoissaan, tulevat Ingmanin kirjassa, varsinkin hänen selityksessään tuhlaajapojasta, näkyviin ne eri "asteet", joiden liiallisesta teroittamisesta Suomenkin pietismiä syytettiin. Niinpä hän esim. yksipuolisesti painostaa sitä, ettei tuhlaajapoika vielä isän sylissäkään eikä hänen suuteluistaan saa muuta kuin "valmistavaa suloisuutta" kokea ja että hän yhä edelleenkin on "katumusvaivainen", hän kun sanoo: minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua nimitetään sinun pojaksesi. Täydellä syyllä sopii kysyä: eikö jo se, että tuhlaajapoika, nähtyään miten armollinen hänen isänsä oli, jättää sanomatta nuo heräämisensä kovimpina hetkinä tuumimansa sanat "tee minut yhden palkkalaisesi vertaiseksi", ilmaise toivoa ja uskoakin. Teroittaen vain tuhlaajapojan synninsurua, hän tästäkin lausuu: "Tämmöisen epäilyksen ja epäuskon alaisena lähestyy siis taistelevan ja syntejänsä rehellisesti surevan uskon esikoinen Jumalan lempeää isänsydäntä Kristuksessa". Tuntuu kuin olisi Hedbergin vastakkainen yksipuolisuus ajanut Ingmania pitemmälle, kuin hän muutoin olisi mennyt, venyttämään ja Jumalan sanan muiden totuuksien kustannuksella teroittamaan synnintunnon ja synninsurun välttämättömyyttä armon saamisen ehtona. Hedberg oli lausunut: "Armonjärjestys autuuteen on itsevanhurskauden järjestys kadotukseen". Viitaten tuhlaajapoikaan, vastaa Ingman: "Tästä näemme siis raamatun tuomion mukaan, että hedbergiläisyyden peruseksytys on siinä, että se vanhurskauttamisen objektiivisella toimella tahtoo sulkea pois Jumalan autuudenjärjestyksen. Sen oppi on, että jo olemme vanhurskautettuja".

Tärkeänä todistuskappaleena pitää Ingman, samoinkuin Hedbergkin, kirkkomme tunnustuskirjoja. Niinpä vetoaa hän todistelussaan seuraaviin Sovintokaavan sanoihin: "Tarkoin on huomattava, jos muutoin tahdomme säilyttää väärentymättömänä artikkelia vanhurskauttamisesta, ettei siihen sekoiteta sitä, joka käypi uskon edellä, eikä sitä, joka on sen seurauksena. -- -- -- Ei ole samaa puhua ihmisen kääntymisestä ja hänen vanhurskauttamisestaan. Ei kaikki, jota vaaditaan tosi kääntymiseen, kuulu vanhurskauttamiseen. -- -- -- Sentähden ei niissä ole oikeaa ja autuaaksitekevää uskoa, joilla ei ole mitään katumusta ja synninsurua, vaan tahallisesti yhä edelleen tekevät syntiä. Sillä vilpitön katumus ja suru käypi edellä ja vanhurskauttava usko on niissä, jotka tekevät todellista ja vilpitöntä parannusta". Tätä ja muita tunnustuskirjojen samankaltaisia todistuksia sanoo Ingman Hedbergin ja tämän puoluelaisten niin lukevan, että he "koko suruttoman maailman kera" sanovat parannusta, synninsurua, synninvihaa, koko autuudenjärjestystä "paavilaisiksi säädöksiksi". Hän väittää heidän kieltävän varsinkin "valmistavan parannuksen, jonka kestäessä usko syntyy". Väitettään, että synninsuru ja synninviha ovat armon ikävöimisen peruuttamattomana edellytyksenä, tukee Ingman miltei lukemattomilla otteilla tunnustuskirjoista sekä raamatun henkilöitten esimerkeillä ja todistuksilla. Varsinkin kiinnittää hän lukijan huomion Johannes Kastajaan, muun ohessa lausuen: "Ennenkuin Jesus saattoi esiintyä lohdullisella evankeliumillaan valtakunnasta, täytyi hänen enkelinsä Johanneksen käydä edellä ja (huomaa!) _valmistaa_ hänen tietänsä." Hän esiintyy "tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt" saarnatekstinään, saarnaa voimallisesti, eikä niinkuin fariseukset ja kirjanoppineet, niin että hänen täytyy h:ra Hedbergin mielestä olla mitä sietämättömin synninsurun saarnaaja. Ei tunnu hänellä myöskään olevan lihalle ja verelle aivan hyvästi valittuja ja sopivia lausetapoja, sillä hän puhuttelee kaikkia aatamilaisia pyhimyksiä näillä kauheilla arvonimillä: "te kyykäärmeitten sikiöt" ja sanoo heille: "kuka on teille neuvonut pakenemaan tulevaista vihaa?" Tässä puheessa ei kuulu meidän uudenaikaisia "rakkaat ystävät", "arvoisat kristityt", "aviopuolisojen autuas kohtaus taivaan ilossa", vaan "kyykäärmeitten sikiöt", "tulevainen viha", "ijankaikkinen tuli". Kovalla äänellä hän huutaa kaikille, sivistyneille ja sivistymättömille: "Jo on kirves pantuna puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen". Johanneksemme ei siis olisi kelvannut kaupunginsaarnaajaksi yhdeksännellätoista vuosisadalla, sillä hän on ankara ja säälimätön kaikille syntisille ilman poikkeuksetta, etenkin suruttomille, "uskoville" teeskentelijöille, jotka "aivan tosissaan" ympärileikkauksen sakramentin perustuksella "uskovat" olevansa Abrahamin lapsia. Ja huomauttaen Johannes Kastajan itsensäkieltämisestä ja miten hän kaikkia siihen vaati, kysyy Ingman Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemien syytösten johdosta: "Kuka pietista on itsensäkieltämisen työssä mennyt niin pitkälle, kuin hän?"

Syyttäen hedbergiläisyyttä perisynnin aivan pintapuolisesta käsittämisestä ja sanoen sitä uskoa, joka ei synny omantunnon ahdingossa ja parannuksen kuumassa taistelussa, "ajatuksen tyhjäksi, platonilaiseksi luuloksi", väittää Ingman Hedbergin kirjoittaneen itseänsä vastaan "Teko-opin kumoamisensa". Hän sanoo tätä "surkeaksi ja naurettavaksi".

Niinkuin Hedbergin oppia uskostakin, jossa Ingmanin väitteen mukaan totena-pitämisen puoli, varmuus semmoisena, on pääasiana, pitää hän hänen sakramentti-oppiaankin katoolisena. Kaste, samoinkuin ehtoollinen, niin hän arvelee, vaikuttaa evankelisen suunnan käsityksen mukaan ex opere operato. Näissäkin toimituksissa jätetään, niin hän väittää, subjektiivinen puoli kerrassaan syrjään. Tämän yhteydessä huomauttaa Ingman siitäkin, että Hedberg "Allmän evangelisk tidning'issään", joka, niinkuin ennen on mainittu, lakkasi ilmestymästä v. 1848, oli vaatinut yleistä ja ehdotonta synninpäästöä julistettavaksi ehtoollisvieraille. "Hedbergiläisyyden oppi siitä, että rippipuheessa tulee ainoastaan lohduttaa", lausuu hän, "on juuri paavilaisuuden oppia -- sakramentti muka vaikuttaa myöskin (hengellisesti) kuolleitten hyväksi".

Nämä näkökohdat keskustana torjuu Ingman tässä 180 sivua käsittävässä kirjassaan Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemät syytökset. Selvää on, että hän, tunnustuskirjoihin ja Lutherin sanoihin vedotessaan, valitsee miltei yksinomaan semmoisia kohtia, jotka tukevat hänen käsitystään katumuksesta, synninsurusta, parannuksesta, kääntymisestä, etsivästä uskosta, uudistuksesta, pyhityksestä y.m. herännäisyyden opin pääkäsitteistä. Ei sovi kummastella, että hän, varsinkin puhuessaan synninsurusta, joskus eksyy yksipuolisuuteen. Mutta ylimalkaan huomaa, että hän tasapuolisesti koettaa esittää uskonelämän edellytykset ja sen tuntomerkit. Että opin puhtaus hänestä on tärkeä asia, näkee siitä huolellisuudesta ja tarkkuudesta, jolla hän koettaa näyttää, että herännäisyys oli Lutherin ja kirkkomme tunnustuskirjojen kannalla. Jos hänen esityksensä teroittamalla muutamia herännäisyyden lempikäsitteitä muiden kustannuksella siellä täällä ontuukin, on muistettava, ettei Ingmanin kirja ole tyyntä, herännäisyyden opin kaikinpuolista esitystä, vaan taistelun helteessä kirjoitettua polemiikkaa.

Kuinka perinpohjin Ingman koettaa selvittää herännäisyyden oppia, osoittaa varsinkin hänen puheensa valmistavasta parannuksesta. Huomauttaen evankelisen suunnan tavallisesta vastaväitteestä: "miten voi ihminen tehdä parannusta, ellei hän usko", lausuu hän esim.: "Tuo sofistinen muistutus johtuu ainoastaan valmistavan parannuksen väärinkäsittämisestä. Sillä 'isät' opettavat yksimielisesti, että tämä parannus ei sisällisen laatunsa puolesta oikeastaan ole aktiivinen, niinkuin myöhempi parannus, vaan passiivinen: se ilmenee oman puutteellisuuden ja kykenemättömyyden tuottamissa kärsimisissä, nöyryytetyssä mielentilassa, joka lain ja evankeliumin valistuksen kautta on päässyt näkemään, mitä ihmisessä löytyy". Syvällinen ja pietismin katsantotapaa oivallisesti kuvaava on seuraava näihin sanoihin liittyvä miete: "Tosi ja vanhurskauttava usko voi syntyä _ainoastaan_ ihmisen nöyrtyessä parannuksessa tuohon itsensätuntemiseen, johon hänen ensin täytyy päästä, ennenkuin hän todellisesti voi tuntea tarvitsevansa Kristuksen armoa. Mutta ettei tämä ole niinkään helppo askel eikä niin nopeasti tehty, kuin viirinkukot arvelevat, sen tietävät ainoastaan uskon oikeat harjoittajat, joiden täytyy Jumalan kurittavan käden alla käsittää luonnon syvää ja kauheaa lankeemusta perisynnissä. Ihmisessä löytyy niin paljon aatamilaista evankeliumia, hänessä asuu tuo syvään ulottuva turmiollinen luulo omasta hyvyydestään, joka juuri pitää hänet vangittuna ratsionalistisen itsensä-jumaloimisen sitkeässä unessa, joko ajattelemattomassa suruttomuudessa tahi Jumalaa pilkkaavassa epäuskossa, joka, jos kohta nöyryyden toukan muodossa, kuitenkin todellisuudessa on tuo itsevanhurskas, paisunut ja ylpeä mieli, joka ei suostu raukeamaan tyhjäksi Jumalan edessä ja juuri sentähden ei tarvitse Kristuksen armoa ja välitystä. Nämä ovat ne 'kovat solmut', joista Luther niin usein ja luultavasti omasta kokemuksesta puhuu ja joita ainoastaan Jumalan henki todellisessa parannuksessa ja katumusvaivassa voi ihmiselle hänen nöyryyttämisekseen näyttää, ajaen häntä Kristuksen ansaitsemattoman armon tykö ja tehden hänet soveliaaksi vastaanottamaan tätä armoa, joka on ja pysyy loukkauskivenä kaikille murtumattomille ihmisille".

Mutta hedelmätön ei Ingmanin käsityksen, mukaan valmistavakaan parannus ole, vaikka se onkin passiivista laatua. Se näet saa ihmisen vihaamaan syntiä. Hän ei enää tee tahallisia syntejä, ilmaisten tässäkin passiivista laatuaan, "aktiivisesti negatiivisella" tavalla. Sitäpaitsi painostaa Ingman, ettei tämä parannus suinkaan ole yhdellä kertaa suoritettu, vaan että se uudistumistaan uudistuu kääntyneen ihmisen elämässä.

Itsestään on selvää, että Ingman verraten vähän puhuu uskosta. Jotta häntä ei käsitettäisi väärin, teroittaa hän kuitenkin varsinkin yhtä tähän kuuluvaa kohtaa. Hän näet huomauttaa, ettei etsivä usko tyydy epävarmuuteen, vaan etsii, kunnes se Herran löytää ja häneltä saapi vastauksen. Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta sydämessä puhuu hän niinikään ja siitä ilosta, jonka tämä syntiselle tuottaa, mutta torjuu jyrkästi Hedbergin herännäisyyttä vastaan tunnekristillisyydestä tekemää syytöstä.

Samana vuonna, 1848, jolloin Hedberg julkaisi "Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus"-nimisen teoksensa toisen vihkon, ilmestyi kirjakauppaan kaksi kirjaa, jotka novellin muodossa puolustivat evankelisen suunnan katsantotapaa ja oppia, samalla kuin ne koettivat tehdä herännäisyyttä epäluulon alaiseksi yleisön silmissä. Niiden nimenä oli "Flickan på Inderskär" (Inderskärin tyttö) ja "Tvillingsbarnen" (Kaksoislapset). Tekijä, joka ei ilmaissut nimeään, oli Inkoon kirkkoherranapulainen E. O. Reuter. Hänkin saa osansa Ingmanin kirjassa, tietysti sivumennen vain, mutta paikoin hyvinkin tuntuvasti.

A. F. Granfeltinkin ennen mainitsemaamme esitystä Suomessa siihen aikaan esiintyneistä uskonsuunnista, koskettelee Ingman kirjassaan. Hän ei sitä hyväksy, vaan sanoo sitä "omaksi filosofoimiseksi", siinä kun ei näytetä, missä suhteessa kukin näistä uskonsuunnista opissaan eroaa lutherilaisen kirkon tunnustuksesta. Odottaisi Ingmanilta edes jotakin tunnustusta Granfeltin tasapuoliselle ja syvämietteiselle esitykselle, kun hän siitä kerran puhuu. Monta sanaa ei hän kyllä siitä lausu, mutta ne sisältävät yksinomaan moitetta.

Hedbergin vastaus Ingmanin kirjaan ei viipynyt kauan. Jo v. 1851 julkaisi hän sen "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta"-nimisen teoksensa kolmannessa vihkossa, jonka otsakkeena oli: _"Fredrik Gabriel Hedbergin tunnustus ja evankeliumin puolustus Suomen pietismin hyökkäyksiä vastaan"_. Edellisissä vihkoissa ollut kirkkohistoriallinen esitys rajoittuu tässä osassa selostukseen tekijän omista elämänvaiheista sekä herännäisyydestä, jota vastaan hän taistelee. Kirja, jonka Hedberg omistaa "rakkaille vanhemmilleen", sisältää, paitsi selostusta hänen suhteestaan herännäisyyteen menneinä aikoina, lähes 200 sivua.

Viitaten Roomalaisepistolan ensimmäisiin lukuihin, huomauttaa Hedberg, "ettei töiden laki, jos se olisi vaikka kuinka pitkälle ulotettu, milloinkaan voi niin perinpohjin lyödä maahan kaikkea inhimillistä kiitosta, kuin uskon laki ja oppi". Tätä kyllä ei Ingman kirjassaan ollut sanonut, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että hän ja herännäisyys ylimalkaan olisi kieltänyt sen totuuden, että synti tulee oikein suureksi vasta uskon kautta Kristukseen. Hedberg kertoo v. 1849 kuulleensa "pietismin ensimmäisen ja eniten kiitetyn puolustajan" saarnaavan Kristuksen Jerusalemin tähden vuodattamista kyyneleistä, mutta kaivanneensa saarnassa todistusta siitä, että Jerusalemin suurin synti oli se, ettei se uskonut Jeesukseen. Kiivaasti torjuen Ingmanin syytöksiä antinomismista ja synnin vähäpätöisenä pitämisestä, koettaa Hedberg otteilla ennen kirjoittamistaan kirjoituksista ja kirjoista todistaa teroittaneensa sekä Jumalan lakia ja parannusta että pyhitystä, joka on uskon välttämätön seuraus. Joskus käyvät kummankin lauseet niin yhteen, että on vaikea huomata, mistä he niin kiivaasti taistelevat. Aivan herännäisyyden opin mukaan lausuu esim. Hedberg: "Tiedämme varsin hyvin sekä raamatusta että omasta pitkällisestä kokemuksesta, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat, sekä etteivät muut käsitä evankeliumin suuruutta, kuin nöyryytetyt ja hengessään köyhät, jotka Jumalan edessä kokonaan epäilevät itseänsä ja kaikkea omaansa. Ja juuri sentähden onkin Herra itse todistanut, että evankeliumi on saarnattava köyhille s.o. vaikka se ilmeisesti saman Herran käskyn mukaan on saarnattava koko maailmalle, niin eivät muut ota sitä vastaan, kuin hengessään köyhät, jotka tarvitsevat ja ikävöitsevät tätä armoa". Eroitus on vain siinä, että pietismi jyrkästi kieltää sovittamasta Jumalan vanhurskauttavaa armoa murtumattomaan sydämeen, Hedberg taasen painostaa sitä totuutta, ettei semmoinen sydän uskossa omistakaan tätä armoa. Mutta näin opettaessaan hän unohtaa, että kääntymätön ihminen kyllä on hyvinkin taipuvainen itseensä, sovittamaan Jumalan armon, luulemaan ja sanomaan itseään Jumalan lapseksi, tyytymään uskoon, joka ei ole muuta, kuin kristinuskon objektiivisen puolen totena pitämistä. Väärin olisi sanoa, että Hedberg tuommoista luulouskoa uskoksi sanoo, mutta hänen oppinsa ei ole omiaan estämään sanankuulijoita siihen eksymästä, varsinkin kun kääntynyt ja vanhurskauttamisen armoa todella nauttinutkin ihminen luonnollisen ylpeytensä takia työläästi pysyy siinä hengen köyhyydessä, joka Hedberginkin tunnustuksen mukaan on Jumalan armon jokapäiväisen uudistumisenkin ehtona. Tuo alituinen uskon teroittaminen kehoittaa parannuksettomaan kristillisyyteen, jossa synnin todellinen katuminen jo on voitettu kanta ja luulouskon varmuus lapseudesta sulkee sydämen Jumalan hengen nuhteilta. Tässä on kysymyksessä se ahdas portti, josta Paavo Ruotsalainen niin paljon puhuu. Sanoen herännäisyyden "ylönkatseen saarnattua sanaa ja siihen perustuvaa uskoa kohtaan" johtuvan Paavosta ja tämän tavattoman suuresta vaikutuksesta heränneisiin pappeihin, tarkastaa hän kysymyksessä olevassa kirjassaan muutamia kohtia hänen tunnetussa kirjoituksessaan "Muuan sana Suomen talonpojan säädylle". Varsinkin seuraavia siinä löytyviä sanoja arvostelee hän hyvin ankarasti: "Kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä -- -- -- eikö hänen pitäisi mielellänsä seisoa Herran edessä -- -- -- kunnes hän saapi sisällisesti tuta, että hänellä on tuttava armo". Myöntäen oikeaksi, että syntisen, niinkuin Luther sanoo, tuossa tilassa tulee pysyä hiljaa alallaan ja antaa jumalan esteettömästi toimittaa työnsä, lisää hän: "Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei syntinen tuossa tilassa saisi vastaanottaa evankeliumin todistusta armosta sillä uskolla, jonka Jumala itse vaikuttaa saman sanansa kautta. Semmoinen tuttavan armon odottaminen", lisää Hedberg, "estää ja hävittää uskon, joka on luja luottamus Jumalan sanoihin ja lupauksiin. Niin jyrkästi toisiaan vastaan kuin viimeksi mainitut Paavo Ruotsalaisen ja Hedbergin sanat tuntuvatkin olevan, on juopa niiden välillä pienempi, kuin luulisi. Niinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, ei näet edellisen puhetta 'tuttavan armon sisällisestä tuntemisesta' saa selittää Jumalan sanan horjumattomille lupauksille vieraan tunne-elämän epämääräiseksi havainnoksi, vaan etsivän uskon näiden lupausten pohjalla saavuttamaksi vakaumukseksi armon osallisuudesta Kristuksessa. Väittämällä, että valmistavaan parannukseen kuuluisi vain synninsurua, tuskaa ja kauhistusta, antoi Ingman aihetta siihen käsitykseen, että heränneet 'armonjärjestyksessään' asettivat uskon aivan syrjään ja että he kielsivät ihmisiä Jumalan evankeliumissa tarjoamaa armoa vastaanottamasta; ja teroittamalla uskoa, varsinkin sitäpuolta siitä, joka koskee varmuutta armontilasta, johdatti Hedbergin oppi heränneitten vakaumuksen mukaan suruttomat ihmiset 'aivouskon petokseen' ja heränneet penseyteen. Eroa kyllä on opissakin, sen myönnämme, mutta riidan pääsyynä on opin soveltaminen saarnassa ja opetuksessa."

Viimemainittu opinkohta, kysymys parannuksesta ja uskosta on Ingmanin ja Hedbergin välisen väittelyn keskipisteenä. Turhaa on kiistellä siitä, kummanko huomautukset tunnustuskirjojen todistuksista, joihin molemmat tuontuostakin vetoavat, ovat oikeammat ja asiallisemmat. Yksipuolisuutta huomaa tässä suhteessa helposti kummankin esityksessä, samoinkuin raamatun esimerkkien käsittelyssä. Että toinen, niinkuin toinenkin, vaanii harhaoppia vastustajansa sanoissa siinäkin, missä sitä ei löydy, siihen on syynä se kiivaus, josta Suomen herännäisyyden merkkimiehet väittelyissään ylimalkaan tunnetaan. Heidän häikäilemätön suorapuheisuutensa pukee sitäpaitsi heidän ajatuksensa monesti karkeampaan muotoon, kuin sisällys olisi vaatinutkaan, siten jälkimaailman silmissä näyttäen riidan ja katkeruuden vielä suurempana, kuin se todellisuudessa olikaan. Mutta kyllä löytyy toiselta puolelta kysymyksessä olevassa väittelyssä semmoisiakin kohtia, joissa vikojen etsiminen vastustajan väitteistä tuntuu täysin aiheettomalta, vieläpä aivan tahalliseltakin. Muutama esimerkki vain. Paavo Ruotsalainen oli kirjoituksessaan "Muuan sana heränneille" muun ohessa lausunut: "-- pitkitä niinkauan Herran edessä ikävöimistä, kuin saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajaksi, vaikka olisin kuinka suuri syntinen". Näiden sanojen johdosta lausuu Hedberg: "Ken ei näe, ettei tässä evankeliumista ja uskosta ensinkään ole kysymystä", ja hän huudahtaa: "omistaa Kristus _auttajaksi_, huomaa! ei edes _vapahtajaksi_." Semmoinen on sanansaivartelua, varsinkin kun otetaan huomioon, että Hedberg kyllä tiesi, millä tavoin Paavo Ruotsalaisen kirjoitukset syntyivät.

Vielä kirjansa lopussa olevassa tervehdyksessä entisille ystävilleen, sanoo Hedberg heränneitten kantaa aivan vääräksi, muun ohessa heille lausuen: "Älkää, rakkaat veljet, enää asettuko Kristuksen evankeliumia vastaan, vaan vastaanottakaa se ensin itse sydämen uskolla Jumalan voiman kautta autuudeksenne ja julistakaa sitä sitten puhtaudessa ja totuudessa myöskin sanankuulijoillenne, jotka jo ylenmäärin kauan ovat kuulleet lakia ja tarvitsevat vihdoinkin saada kuulla sitä sanaa, joka yksin voi heidän sielunsa pelastaa". Mutta näihin hänen kirjansa loppusanoihin, joita sopisi nimittää hänen hyvästijättöpuheekseen herännäisyyden työmailla kilvoitteleville entisille ystävilleen, kuuluu sovinnollisuudenkin ja rakkauden ääni siksi selvästi, ettei mikään herännäisyyden vaiheita käsittelevä kertomus ole oikeutettu jättämään sitä mainitsematta. Hedberg näet lausuu muun ohessa: "Toivomme sydämestämme jälleen tulevamme yhdistetyiksi teidän kanssanne, kuitenkaan emme suinkaan totuuden kustannuksella, vaan samankaltaisessa uskossa ja hengessä. Miten suotavaa olisikaan, ettei meidän enää tarvitsisi taistella toisiamme vastaan sokean, uskottoman maailman vahingoniloksi ja perkeleen suureksi voitonriemuksi. Ja miten autuasta onkaan Kristuksen tähden unohtaa ja antaa anteeksi kaikki kärsityt loukkaukset ja vääryydet, niinkuin nämä jo meidän puoleltamme ovat unohdetut ja anteeksiannetut! Emme toivo teille mitään pahaa, vaikka te nyt hylkäätte meidät kerettiläisinä. Mutta me toivomme ja rukoilemme Jumalalta, että hän henkensä valolla valaisisi sydämenne käsittämään ja oikeassa uskossa säilyttämään Jesuksessa Kristuksessa salatut sanomattomat autuuden aarteet. Silloin te selvään näette ja sydämestänne tunnustatte meidän kanssamme: että kaikki parannus ilman uskoa, on yhtä turhaa, kuin usko ilman parannusta, sekä että usko tulee saarnasta ja että evankeliumi sentähden välttämättömästi on saarnattava kaikille luoduille (Mark. 16: 15) -- ottakoon se, joka ottaa tahtoo (Ilm. k. 22: 17); sekä vihdoin, ettei usko ainoastaan synny tästä sanasta jumalan hengen vaikutuksesta, vaan että sillä samassa sanassa myöskin on ainoa, ijankaikkisesti pysyvä perustuksensa, koska Kristus itse on sanassa ja usko sanassa käsittää Kristuksen".

Valitettavasti näkyvät ainoastaan Hedbergin "Teko-opin kumoamisen ja evankeliumin puolustuksen" viimeisessä osassa tekemät hyökkäykset ja ankarat syytökset herättäneen vastakaikua herännäisyyden riveissä, vaan eivät ne sovinnollisuuteen kehoittavat sanat, joilla kirja päättyy. Tällä emme suinkaan tahdo väittää, että herännäisyyden edustajain olisi tullut luopua ainakin niistä opinkohdista, jotka jyrkimmin eroittivat heidät evankelisesta suunnasta, voidakseen siten ryhtyä yhteiseen työhön entisen ystävänsä ja asetoverinsa F. G. Hedbergin kanssa. Se uskonnollinen vakaumus, joka rauhan ja yksimielisyyden saavuttamiseksi suostuu senkaltaiseen sovitteluun, ei ansaitse sitä nimeä. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän muistaa, että heränneitten vakaumus kysymyksessä olevista opinkohdista on heidän uskonnolliselle käsitykselleen yhtä oleellista, kuin Hedbergin vastakkainen mielipide on hänelle ja hänen hengenheimolaisilleen. Vakaumuksen, etenkin uskonnollisen vakaumuksen alalla ei ole tinkiminen luvallista. Ja jota elävämpää tämä vakaumus on, sitä mahdottomampaa on siitä luopuminen. Tämä koskee herännäisyyttä yhtä paljon, kuin Hedbergiäkin. Mutta se tuntuu oudolta, ettei taistelun loppuvaiheissakaan kummaltakaan puolelta kuulu apostolin todistusta: "me ymmärrämme puolittain". Epäilemättä moni niin ajatteli, mutta ei kukaan sitä ainakaan julkisesti lausunut. Ja tämän yhteydessä täytyy niinikään myöntää, ettei herännäisyyden riveistä kuulu sanaakaan, joka todistaisi, että Hedbergin vasta kertomillemme sovinnollisille sanoille olisi arvoa annettu. Varmaankin olivat ne herättäneet vastaavia tunteita monen herännäisyyden edustajan sydämessä, mutta julkisesti sitä ei tunnustettu. Sensijaan kirjoitti Ingman vielä toisen kirjan Hedbergiä vastaan, joka ei sekään ollut vapaa katkeruudesta. Se ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1851 ja 1852 nimellä "Hedbergianismen" (Hedbergiläisyys).