Part 2

"Väärän opin kauhistus" oli puhunut paljon kielilläpuhumisesta, sanoen Ruotsalaisen ja hänen hengenheimolaistensa pitävän sitä mitä suurimpana armolahjana sekä väittäen sitä Ruotsalaisen opin leviämisen tehokkaimmaksi vaikuttimeksi. Snellman sanoo Renqvistin kera uskoneensa heränneitten pappien tahallaan kannattaneen tuota omituista sairaloista ilmiötä, mutta saaneensa kuulla, etteivät sanotut papit olleet tahtoneet estäen asiaan puuttua, se kun oli arkaluontoista laatua ja sentähden oli suurella varovaisuudella käsiteltävä. Hyväksyen tämän selityksen, moitti Snellman herännäisyyden edustajia siitä, etteivät he julkisuudessa olleet vastanneet tähän ja muihin "Väärän opin kauhistuksessa" heitä vastaan tehtyihin syytöksiin. [J. V. Snellmans Saml. arbeten, IV s. 256-261.] Mikäli tiedetään, oli J. F. Bergh ainoa heränneistä, joka mietti perusteellista vastausta "Väärän opin kauhistukseen". Mutta sekin yritys supistui siihen, että Bergh, luettuaan "Saiman" kiittävän arvostelun tuosta kirjasta, kirjoitti Renqvistille: "No nyt sinä vasta voit ymmärtää, minkälainen kirjasi on, kun antikristillinen maailman viisas sitä hyväksi kiittelee. Tokko sellainen kiittelisi, jos se olisi hengellinen kirja". Renqvist, joka eräässä ystävälleen Monellille kirjoittamassaan kirjeessä kertoo tästä Berghin moittivasta huomautuksesta, lisää siihen: "Niinkuin minä olisin ystävyydessä tahi liitossa 'Saiman' toimittajan kanssa". [Renqvistin kirje Monellille (Suom. Kirkkohist. seuran Pöytäkirjat 1898-1902 s. 186).] -- Jonkunlainen kyllästyminen alituisiin väittelyihin näkyy näihin aikoihin vallinneen pietistisissä piireissä. Tämä seikka, sekä vanha kokemus siitä, että Renqvistin kanssa väitteleminen oli hyödytöntä, oli ehkä syynä heränneitten vaitioloon. Mutta paikallaan on Snellmanin huomautus, että sellainen vaikeneminen oli "kehnoa", varsinkin koska monesta muusta syystä yhtenäinen esitys herännäisyyden opista olisi ollut tarpeen. Vastaukseksi "Saiman" arvosteluun herännäisyydestä lähetettiin vuoden lopussa pietistiseltä taholta lehdessä julkaistavaksi kirjoitus otsakkeella "Mitä on pietismi?" jossa selvitetään herännäisyyden käsitystä uskosta sekä näytetään toteen, etteivät tähän suuntaan kuuluvat suinkaan voi kehua uskonsa varmuutta, koska he päinvastoin ovat vakuutetut siitä, että jokainen uskon voitto, jokainen hetkenkään tunnettu autuuden varma toivo elvyttää kilvoitusta ja monasti hyvinkin kovaa taistelua epäilystä vastaan. Sanotun kirjoituksen johdosta korjasi "Saima" tämän sekä muutamat muut Renqvistin selostukseen perustuvat väitteensä herännäisyyden opista, päättäen vastauksensa seuraavilla sanoilla: "Jos pietistat, jotka likellä ja kaukana tekevät työtä kansalaistensa kääntämiseksi, häpeevät tekoansa, niin saattaa heidän mainitsemisensa julkisuudessa häiritä heitä. Mutta mikään ei oikeuta heitä toimimaan pimeydessä. Heidän kieltämätön velvollisuutensa olisi julkisesti esittää oppinsa. Jos he tämän laiminlyövät, saavat he tyytyä siihen esitykseen, jonka 'Saima' on koettanut antaa". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 262.]

Myöskin K. I. Nordlundin "Väärän opin kauhistuksen" johdosta kirjoittama yllämainittu vihkonen lähetettiin "Saiman" arvosteltavaksi. Luettuaan sen, tunnusti Snellman Renqvistin kirjasta saaneensa väärän käsityksen Ruotsalaisen opista ja oikasi edellisessä kirjoituksessa esittämänsä arvostelun "Saiman" 48 n:ssa 1846. Hän lausuu muun ohessa: "Kysymyksessä oleva lahko pitää työtä hengen sovinnon ja rauhan saavuttamisen edestä koko elämän ajan kestävänä työnä, niin ettei ihminen milloinkaan voi saavuttaa täyttä luottamusta Jumalan armoon. -- Ei voine kukaan sanoa mitään näin maltillista ja järjellistä käsitystä vastaan kääntymisestä, jos vain tähän ei liity erikoisneuvoja, kuten kehotuksia luopumaan muutamista tavaksi tulleista menoista, omituisen vaateparren käyttämisestä, toisin ajattelevien tuomitsemisesta eikä lahkon sivistyneissä jäsenissä vallitsevaa taiteen, tieteen, yhteiskuntaelämän ylönkatsomista ja epäilystä historiassa vallitsevasta kaitselmuksesta. On näet hyvä, että ihmisen mieli alituisesti nöyrtyy. Mutta tämä ei tapahdu ainoastaan siten, että hän epäilee pelastustansa, vaan yhtä paljon sillä tavoin, että hän nöyrästi täyttää tehtävänsä ja voimiensa mukaan tekee työtä isänmaansa ja kanssaihmistensä hyväksi. Yleensä osoittaa yksilön alituinen askaroiminen itsensä kanssa, aivojensa, sydämensä, vatsansa kanssa, sairaloista mieltä, ja tämä tie hulluuteen on tavallisin. Jota enemmän hän sitävastoin syventyy muiden parasta tarkoittavaan työhön, sitä helpommin kukistuu hänen itsekkäisyytensä, ja jota enemmän hän sitä tehdessään nöyrtyy mielessään, sitä paremmin menestyy hänen työnsä. Kysymyksessä oleva oppi ei mielestämme ole ristiriidassa tämänkaltaisen raittiin, toimivan elämän kanssa; mutta kaikki näyttää todistavan, että sen tunnustajat tekevät sisällisen taistelun, 'kilvoituksen', joksi Turkulaisen (Nordlundin) kirjanen sitä nimittää, elämän pääasiaksi." [Snellmans Saml. arbeten IV s. 264.]

Myöntää täytyy, että kirjoitus sisältää paljon huomioonotettavaa, jos kohta pääasia, se että pietistat teroittivat hengellisen, taivaaseen pyrkivän elämän tärkeyttä niin jyrkästi, että heidän käsityksensä ajallisen elämän ilmiöistä oli aivan toinen kuin Snellmanin, jääpi kokonaan syrjään. Kyllä hekin tekivät työtä lähimmäisensä hyväksi, mutta ijankaikkisuus silmämääränä. Tämä seikka se oli, joka enemmän kuin mikään muu teki pietismin käsittämisen vaikeaksi. Vastauksessaan "Vanhan puutarhurin kirjeisiin" (II, 45-48) oli Stenbäck teroittanut tätä asiaa, niinkuin tiedämme huonolla menestyksellä. Ja sama kohta heränneitten katsantotavassa se oli, joka edellä muiden esti niinkin syvällistä ja puolueetonta arvostelijaa, kuin Snellman oli, täysin oikein esittämästä heidän oppiansa. Mutta ihmetellä täytyy joka tapauksessa sitä tarkkanäköisyyttä, millä "Saiman" toimittaja jo siihen aikaan, jolloin herännäisyyden arvosteleminen oli niin paljon vaikeampaa kuin myöhemmin, muodosti ajatuksensa siitä. Varsinkin myöhempi yllämainituista kirjoituksista ansaitsee tässä kohden huomiota. Sitä todistaa esim. seuraava siinä löytyvä yhtä asiallinen, kuin oikeaan osaava lause: "Ne Lutherin sanat, jotka Renqvist kertoo, todistavat selvästi hänen pelänneen sitä eksytystä, joka aivan mukavasti luulee omistavansa uskon hedelmät voittamatta niitä vakavalla katumuksella, johon Ruotsalainen näkyy kiinnittävän päähuomionsa, tahi osoittamatta niitä todellisessa parannuksessa, jota taasen Renqvist innokkaimmin teroittaa".

Täydellä syyllä sopii huomauttaa, miten terveellistä herännäisyydelle oli joutua tekemisiin niin syvämietteisen ajattelijan kanssa kuin Snellman oli. Se vaatii pietistoja tarkkaan määräämään käyttämiään käsitteitä sekä pitämään huolta esitystavan selvyydestä ja stilistiikan muista vaatimuksista. Purevalla ivalla Snellman esim. kysymyksessäolevassa arvostelussaan huomauttaa K. I. Nordlundin yllämainitussa kirjasessa löytyvästä naurettavasta lauseesta: "Vaikka nämä kuuluisat miehet (Ruotsalainen ja Renqvist) ulkonaisista asioista niin kovin kamppailevat eivätkä voi toisiansa saman Isän ja saman Herran palvelijoiksi tuntea, ovat he kuitenkin pääasiassa samaa mieltä ja, vertauksella puhuakseni, hännistänsä toisissaan kiinni, niinkuin Simsonin ketut, Tuoni. k. 15: 4".

II.

Jul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.

Olemme nähneet, että J. V. Snellman piti J. I. Berghin siirtymistä Kuopioon sikäläiselle herännäisyydelle tärkeänä. Niin olikin laita. Jos missään, kaipasi liike juuri tässä osassa maata etevää opettajaa, joka pystyi johtamaan heränneitten joukkoja, järjestäen selvittämään heidän oppiaan sekä puolustamaan sitä maailman hyökkäyksiä vastaan. Olihan Kuopio koko Pohjois-Savon henkinen keskus, ja olihan herännäisyysliike juuri näillä seuduin laajasti levinnyt ja sen kehittyminen omiaan vetämään puoleensa suurta huomiota.

Jo ennen muuttoaan Kuopioon oli J. I. Bergh tuttu Savon heränneille. Kotipitäjässään, Suonenjoella, oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaiseen ja sikäläisiin heränneisiin, joihin hän sydämensä koko lämmöllä ja elävän, monivuotisen vakaumuksen johtamana oli liittynyt. Vilpittömän sisällisen kilvoituksen ja kovien ulkonaisten taistelujen helteessä oli tämä vakaumus syntynyt ja kehittynyt, ja Helsingissä asuessaan oli hän harjaantunut hengellisen neuvonantajan ja johtajan vaikeaan tehtävään. Hän oli peloton, syvällinen ja toimintahaluinen luonne, ja näitä ominaisuuksia tukemassa ja oikeaan suuntamassa oli, paitsi laajoja perusteellisia tietoja, elävä usko Jumalaan. Huomattava on myöskin, että Berghin elämä oli nuhteetonta ja siveellisesti puhdasta, niin etteivät pahimmat pärjääjätkään pystyneet muuta sanomaan, kuin että hän eli niinkuin hän opetti.

Luovuttuaan opettajatoimestaan Helsingin lyseossa (1859), oli Bergh heprean kielen ja kirjallisuuden dosenttina yliopistossa ahkerasti jatkanut omia opintojaan ja suoritti toukokuussa 1844 jumaluusopin kandidaattitutkinnon. Vuoden lopussa vihittiin hänet papiksi Porvoossa. Kesäkuussa 1844 määrättiin hänet virkaa toimittavana hoitamaan heprean kielen ja jumaluusopin lehtorinvirkaa Kuopion vasta perustetussa lukiossa ja sai valtakirjan tähän virkaan joulukuussa 1845. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]

Miten likeisesti Bergh oli liittynyt heränneisiin, sen huomasivat kaikki jo siitäkin, että paitsi _K. Hämäläisen_ ja ennen (II, 439) mainitun K. A. Malmbergin asuntoja hänen kotinsa Kuopiossa oli heidän huomatuimpia käyntipaikkojaan. Varsinkin markkina-aikoina nähtiin kaupungissa paljon körttipukuisia miehiä ja naisia, jotka kävivät Berghiä tervehtimässä ja häneltä neuvoa kysymässä sielunsa asiassa. Etenkin suonenjokelaisia kävi usein hänen luonaan, puhumattakaan Paavo Ruotsalaisesta, joka vielä 1840-luvun keskivaiheilla usein teki matkoja Kuopioon. Seuroja pidettiin ahkerasti. Markkina-aikoina kokoonnuttiin jonkun herännäismielisen isoon pirttiin, muina aikoina tavallisimmin Malmbergin, Hämäläisen tahi Berghin kotiin. Jos Paavo oli kaupungissa, puhui hän aina seuroissa, useimmiten yksin, joskus Berghin avustamana. Muina aikoina esiintyi miltei ainoana seurapuhujana viimemainittu. [Kertoneet K. A. Malmberg, Vilho Suhonen (Suonenjoelta) y.m.] Näiden kahden Savon herännäisyyden johtomiehen välinen ystävyys kehittyi vuosi vuodelta yhä sydämellisemmäksi. Oikealta tuntuu monen [Kert. V. L. Helander y.m.] sen ajan heränneen arvelu, että J. I. Bergh kaikista Suomen papeista oli likeisimmässä suhteessa Ruotsalaiseen. Berghin syvällinen, mystiikan tapaiseen miettimiseen taipuvainen luonne oli omiaan käsittämään Paavon nerokkaita, sisällisen elämän ilmiöihin kohdistuvia ajatuksia, ja viimemainittu tiesi hänessä kaikissa olosuhteissa löytävänsä ystävän, jonka uskollisuutta herännäisyyden perustotuuksille hänen ei koskaan tarvinnut epäillä. Toisena tärkeänä syynä heidän likeiseen ystävyyteensä oli se, että Bergh, Kuopioon muutettuaan, useammin kuin kukaan muu herännäisyyden suurmiehistä tapasi Paavon ja oli tilaisuudessa seurustelemaan hänen kanssaan.

Snellman ei suinkaan ollut ainoa Kuopion säätyläisistä, joka kiinnitti huomionsa Berghiin ja hänen esiintymiseensä. Kaikki puhuivat tuosta "kerettiläisestä lehtorista, joka niin ankarasti arvosteli viattomimpiakin huveja ja jonka kodissa vain veisattiin Siionin virsiä". Moni oli jo toivonut, että herännäisyyden aika olisi loppumassa ainakin kaupungissa, mutta nyt vasta näyttikin se elpyvän uuteen eloon. Mutta löytyipä paljon niitäkin säätyläisiä, jotka iloitsivat Berghin siirtymisestä näille tienoille, ja moni, joka taitavan opettajan puutteessa ei vielä ollut ratkaisevaa päätöstä tehnyt, liittyi Berghin voimallisten saarnojen ja seurapuheiden vaikutuksesta heränneisiin. [Kert. A. F. Granit, K. A. Malmberg y.m.] Ei viipynyt kauan, ennenkuin Berghin nimi nähtiin "Saimankin" palstoilla. Lähin syy oli seuraava: Huhtikuussa v. 1846 vietettiin Kuopiossa pipliaseuran juhlaa. Tiedettiin että Bergh tulisi puhumaan tässä tilaisuudessa, ja senkin tähden oli siihen kokoontunut paljon ihmisiä. [Kert. K. A. Malmberg.] Niiden joukossa oli Snellmankin. Berghin puhe ei näy häneen tehneen edullista vaikutusta. Sen aiheena oli Suomen papiston saarnatapa, jota puhuja näkyy arvostelleen hyvin ankarasti. Snellman lausuu siitä: "Osaksi todenmukaisen esityksensä uhalla, johtui puhuja pääasiassa siihen ahtaaseen mielipiteeseen, joka yksityisistä ilmiöistä etsii vallitsevan ajan hengen syyn. Hyvä saarna on kyllä, niinkuin kaikki hyvä, hyvä ja hyvää edistävä asia. Mutta yhtä vähän kuin säädökset ja asetukset pystyvät luomaan kansan yleistä mielipidettä, sen tapoja ja onnea, yhtä vähän hallitsee papin saarna uskonnollisen tietoisuuden kehitystä. Jos se on hengetön, niin tuo riippuu siitä, että henki on poistunut seurakunnasta, että kirkko laitoksena ja sen saarna ovat pysähtyneet kehityksessään, seurakunnan uskonnollisen tietoisuuden siitä riippumatta lähtiessä kulkemaan omaa tietänsä. Ei yksikään ihminen, eivätkä edes yhteen liittyneet henkilöt voi palauttaa menneiden aikojen henkeä. Jo semmoinen pyrkiminenkin osoittaa yksinkertaisuutta. Jollei pappi voi tunkeutua ajan henkeen ja julki lausua sen tarpeita, niin kohtaavat hänen sanansa välinpitämättömiä kuulijoita". "Saiman" selostus viittaa siihen, että Bergh puheessaan oli koskenut tuohon arkaan kysymykseen kristityn suhteesta maailmaan sekä moittinut pappien saarnaa siitä, etteivät he koettaneetkaan raivata auki Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Hän oli puhunut "siveyden kouluvitsasta, yleisen hyödyn kerjäläissauvasta, filosofian luudasta ja estetiikan jäniksenkäpälästä", näillä lauseilla selvästikin ilmaistaksensa, miten papit saarnoillaan yhä edelleen koettivat pidättää sanankuulijoitaan valistusajan uskonnollisen katsantotavan kannalla. Snellman kaipasi Berghin puheessa tunnustusta käytännöllisen elämän ilmiöille sekä tieteen ja taiteen merkitykselle ihmishengen jalostamisessa. Sentähden päättää hän selostuksensa seuraavilla ankaroilla sanoilla: "Sano ihmisille, että tosi uskonnollinen mieli on oikea mieli kaikissa maallisissa pyrinnöissä. Mutta jos halvennat näitä pyrintöjä ja koetat tehdä niitä naurunalaiseksi, niin alennat itseäsi ja tulet naurettavaksi. Uskonnollinen tunnustus, joka semmoista vaatii, voi ainoastaan raakuudesta löytää oikean maaperänsä". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 240-241.]

Luultavaa on, että Snellman sai pilkkaajat puolelleen, koska hän sanoo Berghin puheen herättäneen naurua kuulijakunnassa. Missä määrässä tämä puhe ehkä oli yksipuolinen, arvostellessaan kristityn suhdetta kulttuurielämän eri ilmiöihin, on mahdoton sanoa, se kun ei ole säilynyt. Sitävastoin oli Bergh ehdottomasti oikeassa teroittaessaan saarnan suurta merkitystä ja moittiessaan kirkon pappien huonoa saarnaa. Vaatihan "ajanhenki" muutosta parempaan ja olihan herännäisyys oivaltanut tämän vaatimuksen sekä tehokkaalla tavalla ryhtynyt sitä tyydyttämään. Mitä sen saarna oli aikaansaanut, sitä oli varsinkin Suupohja todistamassa. Jos Snellman omin silmin olisi nähnyt sikäläisen muutoksen, hän tuskin olisi arvostellut Berghin puhetta niin, kuin olemme kertoneet. Savonpuolen herännäisyys ei ollut syntynyt etevien pappien saarnojen kautta, mutta ei "uskonnollinen tietoisuus täälläkään lähtenyt kulkemaan omaa tietänsä" siinä merkityksessä nimittäin, että se olisi vieraantunut "kehityksessään pysähtyneestä kirkosta", vaan kansa kaipasi päinvastoin heränneitä pappeja saarnatuoleihin ja toivoi kirkollisen elämän uudistusta. Suomen herännäisyyden historia todistaa selvästi, kuinka suuriarvoinen se elävähenkinen saarna oli, johon Berghin puhe tähtäsi. Ainakin tähän kysymykseen nähden oli Snellman väärässä.

Bergh ei oudoksunut Snellmanin moittivia sanoja, yhtä vähän kuin hän kummasteli tämän Paavo Ruotsalaista ja herännäisyyttä yleensä monessa suhteessa vikoilevaa arvostelua. Samaan aikaan sai hän kirjeen ystävältään Lauri Stenbäckiltä, jossa tämä lausuu ilonsa siitä, että "Saima" oli ruvennut kirjoittamaan pietistoista sekä kehoittaa Berghiä vastaamaan. "Minusta tuntuu", kuuluvat hänen sanansa, "kuin olisi kaikki, mitä on näihin asti puhuttu ja kirjoitettu pietismistä, ollut niin yleistä, niin tosioloihin kohdistumatonta, kuin olisi herännäisyys ollut enemmän ilmassa liitelevä aate, kuin todellisuus, joka on olemassa, löytyy, toimii ja näkyy juuri nyt meidän maassamme, meidän oloissamme ja meidän keskuudessamme."

Lokakuun 22 p:nä 1846 asetettiin Bergh ja samalla kertaa neljä muuta Kuopion lukion vasta nimitettyä opettajaa juhlallisesti virkaansa. Tässä tilaisuudessa tuli jokaisen heistä pitää pitempi tahi lyhempi puhe aineesta, jonka kukin sai itse valita. Berghin puhe, joka painettiin seuraavana vuonna, koski "Kirkon suhdetta maailmaan". Kuultuaan tämän puheen, kirjoitti Snellman "Saimassa": "Olemme kerran ennen tässä lehdessä maininneet hra Berghin puhujana. Teimme sen silloin moittimalla itse esitystapaakin. Tällä kertaa sitävastoin tunnustamme kirjoittavamme sen voimallisen vaikutuksen lämmittäminä, minkä hänen nyt kysymyksessä oleva puheensa meihin teki, ja me sanomme varmaankin sen kiitokseksi vähemmän, kuin se ansaitsee, vakuuttaen lisätessämme, ettemme milloinkaan ole kuulleet niin rohkeaa, voimallista ja sekä tyyliin että esitystapaan nähden kaunopuheliasta esitystä. Sitä kesti, lyhyt lepohetki siihen luettuna, yli kaksi tuntia, puhujan lämmön tahi kuulijain tarkkaavaisuuden lannistumatta."

Huolimatta "Saiman" edellisen kirjoituksen moitteesta ja pelkäämättä pilkkaajain arvosteluja käsitteli Bergh tässäkin puheessa tuota vaikeata kysymystä Jumalan valtakunnan suhteesta maailmaan. Jo esitelmän alkusanat ilmaisivat, missä hengessä puhuja aikoi aihettaan selvittää. Ne kuuluivat: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Eli mitä yhteyttä on valolla ja pimeällä?" Tämän ja sitä seuraavien raamatunsanojen (2 Kor. 14-18) jälkeen lausui Bergh: "Vieras ies on kaikki, joka ei ole Kristuksen iestä, tahi kaikki, jonka kautta Kristuksen ies s.o totuus, risti, elämä, oppi, tunnustus suuremmassa tahi vähemmässä määrässä tulee halvennetuksi tahi kielletyksi. Tässä tarkoitetaan siis tuota onnetonta puolinaisuutta, jolloin, milloin hyväntahtoisesta heikkoudesta, milloin varomattomuudesta tahi ihmispelvosta kristinuskon vastustajille ja heidän väärille väitteilleen myönnetään sijaa siinä, missä heille ilmeisesti ei tulisi tilaa suoda. Sillä vaikka uskottomat kuuluvat kirkon piiriin, koska sen tulee tehdä työtä heidän kääntymisekseen, niin heillä ei ole mitään sijaa pyhäin yhteydessä, seurakunnan sydämessä". Huomautettuaan Korinthin seurakunnan oloista ja niistä vaaroista, joita vastaan sikäläisten kristittyjen tuli taistella, näytti Bergh, miten "puolinainen, maailmanmukainen kristillisyys vielä suuremmassa määrässä ja yhä viehättävämmällä ja petollisemmalla tavalla uhkaa tosikristillisyyttä nyt, kun koko maailma on nimeksi kristitty". "Tämä valon ja pimeän sekoitus", huudahtaa Bergh, "esiintyy yhä enemmän ajan mahtina, vaatien että se tunnustettaisiin hengen ja elämän mahdiksi, vaikka jokaisen omatunto äänekkäästi huutaa, että tämä mahti on liitossa kuoleman ja perkeleen kanssa", ja hän jatkaa: "Ei eroita moni sivistynyt eikä puolisivistynyt kuuntelija, vielä vähemmän oppimaton kansa tätä ääntä ajan sekavista ja meluavista huudoista, eivät voi ihmiset tässä viisaudestaan äänekkäästi kerskuvassa puheessaan tuntea pimeyden ruhtinasta. Mutta onhan ilmeistä, että suurin osa ihmisistä on sortunut ja yhä edelleen sortuu tähän käärmeen verkkoon. Lausuvathan ihmiset yhä kevytmielisemmin ja röyhkeämmin arvostelunsa; yhä enemmän ihaillaan aineellista suuruutta ja aineellisia maailmanvoimia, ikäänkuin voisi aika niiden avulla nousta taivaaseen; yhä enemmän vaaditaan jokaista vapaata ja itsenäistä henkeä nauttimaan kaikkea ja olemaan mukana kaikessa, joka edistää maailman menoa; yhä enemmän säälitään niitä, jotka todella pitävät ahtaan portin kautta menemistä ja kapealla tiellä kulkemista kristityn tehtävänä. Näin ollen täytyy vanhurskauden aina olla tekemisissä pahan kanssa, valon pimeyden kanssa. -- Kristuksen arvellaan hyvin sopivan yhteen Belialin kanssa. Mutta mihin jää Jumalan tuomio ajassa ja Jumalan tuomio ijankaikkisuudessa? Mihin joutuu apostolin Jumalan temppelin ja epäjumalien välille piirtämä raja? Täällähän tulee kaikki ainoaksi epäjumalaksi, niinpian kuin se on siirtynyt ihmisten näköpiiriin." -- -- Väitteensä todistaa Bergh esittämällä suuremmoisia, usein esityksen runollisen muodonkin puolesta kauniiksi muodostuvia kuvauksia kirkon ja maailman suhteesta toisiinsa eri aikoina. Tätä tehdessään, pitää hän joka paikassa tarkasti silmällä eroitusta maailman hengen ja Pyhän hengen välillä, näyttäen miten kirkko, taistellessaan maailmaa vastaan, jota se on kutsuttu voittamaan, tuon tuostakin unohtaa vasituisen tehtävänsä ja olemuksensa oikean luonteen sekä joutuu maailman hengen hallittavaksi. Näytteeksi lainaamme tähän seuraavan otteen: "Niinkuin hengen voitto lihan yli ei ulkonaisesti tule täydelliseksi, ennenkuin liha on maaksi muuttunut, niin ei maailmakaan ulkonaisessa suhteessa tule täydellisesti voitetuksi, ennenkuin se palaa Jumalan tulessa. Yhä uusissa muodoissa esiintyy maailma jälleen, jotta henki kaikilla aloilla osoittautuisi sen voittajaksi. Tämä tapahtuu ja on edelleen tapahtuva Kristuksen kirkon kautta, jonka Jumalan henki on istuttanut maailman keskelle sen vastakohdaksi ja asettanut taistelemaan maailmaa vastaan, joka taistelu ei ole lakkaava, ennenkuin sen mahtava vihollinen Sanan kautta, hengen ja voiman todistuksessa, ajan lopussa on täydellisesti voitettu. -- Kaksi suurta ja ihanaa voittoa on kirkko jo voittanut maailmassa: ensi kerran, kun Rooman keisari, maailman korkein jumala, polvistui ristin juuressa, toisen kerran, kun pohjoiset kansat uskonpuhdistuksen kautta irtautuivat lihan orjuuteen sortuneesta kirkosta ja antoivat sen uudestaan rakentaa itsensä ja muodostua hengen pohjalla. Mutta kummallakin kerralla tapahtui perinpohjainen erehdys, kun näet kirkko järjesti olonsa ja kehittyi niin, kuin olisi se jo lopullisesti voittanut maailman. Kirkon ja maailman välinen vastakohta poistettiin, koska näet maailma piti itseänsä kirkon voittamana ja taipui tämän ikeen alle. Mutta tämä ies oli maailmalle vieras, sillä sisimmässä olemuksessaan oli maailma murtumaton, voittamaton, ei työtä tekevä ja raskautettu eikä siis mahdollinen noudattamaan kutsumusta Kristuksen tykö sekä kelvoton kantamaan hänen suloista iestään. Vaikka kummankin olisi tullut kunnioittaa toisen oikeutta vapauteen, voitti kirkko nyt vuorostaan vapauden, mutta riisti sen maailmalta. Tämä vääryys maailmaa kohtaan ei saattanut jäädä kostamatta. Sillä hengen voitto maailman yli ei ole siinä, että maailmalta riistetään sen oikeus ja se työnnetään pois paikaltaan. Hengen voima on siinä, että maailma luopuu vihamielisyydestään Jumalaa vastaan ja tunnustaa riippuvaisuutensa hänestä. Hengen tahto on, että maailma saa säilyttää Jumalan sille määräämän paikan."