Part 18

Seuraava todistaja oli Juhana Antikainen. Hänen todistuksensa kuuluu kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa: "että todistaja, joka oli kysymyksessä olevissa häissä, lokakuun 4 p:n vastaisena yönä oli mennyt siihen huoneeseen, missä syytteenalainen Ruotsalainen lehtori Berghin ja apulaispapin Landgrenin kanssa oli, ja silloin nähneensä Ruotsalaisen olevan juovuksissa". Paavo Ruotsalaisen asiamiehen, raatimies K. A. Malmbergin huomautuksen johdosta, että todistaja, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt Ruotsalaista ja jota sentähden hänen tautinsa oli voinut eksyttää, tuskin voisi tietää, oliko hän päissään vai selvä, lausui Antikainen, "että hän Ruotsalaisen puheesta muiden huoneessa olevien kanssa oli saanut sen varman vakuutuksen, jonka hän todistuksessaan oli esittänyt; että Ruotsalainen, joka mahdollisesti oli saattanut olla kipeäkin, ei ollut sitä valittanut eikä semmoisena esiintynytkään; että Ruotsalainen, joka jo todistajan saapuessa huoneeseen oli juovuksissa, sen jälkeen oli ottanut useita viinaryyppyjä, joiden lukua ei todistaja kuitenkaan voinut muulla tavoin määrätä, kuin että Ruotsalainen koko sen pitkän ajan kuluessa, jolloin todistaja oli huoneessa, vähänväliä oli vaatimalla pyytänyt viinaa ja saanut ryypyn toisensa jälkeen". Malmbergin uudelleen tekemän huomautuksen johdosta, että Ruotsalainen nautti rohtoja, kertoi Antikainen syytetyn monta kertaa huutaneen: "täytä lasi, Bergh!", "jonka jälkeen lehtori Bergh aina täytti lasin viinalla, tiputtaen siihen vähän rohtoja".

Landgren todisti hääpäivänä taluttaneensa Ruotsalaista, joka muiden heränneitten kera oli saattanut morsiusparia rantaan, eikä jaksanut kävellä takaisin. Todistaja lausui vakaumuksenaan, "ettei Ruotsalainen ollut juovuksissa, vaan sairas". Landgren kuitenkin myönsi, "ettei hän ollut seurannut syytetyn käytöstä myöhemmin 4:nen päivän vastaisena yönä, hän kun silloin itse oli ollut kipeänä."

Kun vielä Erkki Savolainen, joka asui lähellä Ruotsalaista ja monta vuotta oli tuntenut hänet, oli todistanut, että viimemainitun käytös niinä aikoina, jolloin tauti kovimmin ahdisti häntä, oli semmoista, että outo voisi pitää häntä päihtyneenä, lykättiin juttu uusien todistajien kuulustelua varten 26 p:nä kesäkuuta s.v. pidettäviin välikäräjiin.

Paitsi viimemainittuna päivänä, käsiteltiin juttua vielä viisissä eri käräjissä, syyskuun 15 p:nä 1848, helmikuun 9 ja huhtikuun 14 p:nä 1849 sekä helmikuun 2 ja huhtikuun 6 p:nä 1850. Kaikkiaan kuulusteltiin 22 todistajaa. Paitsi ilmiantajaa Heikki Hiltusta väitti ainoastaan 2 todistajaa, yllämainittu Antikainen sekä Greetta Laukkonen, että Ruotsalainen yllämainitussa tilaisuudessa olisi ollut päissään. Muutamat muut lausuivat jonkunlaista epäilystä tuohon suuntaan, mutta suurin osa väitti, että syytös oli perätön. Niinpä todisti esim. Säämingin lukkari P. Venell, jonka Ruotsalaisen asiamies K. A. Malmberg oli haastattanut todistajaksi syyskuun 15 p:nä pidettäviin syyskäräjiin: "että todistaja oli ollut sanotuissa häissä alusta loppuun ja alituisesti seurustellut Ruotsalaisen kanssa sekä nukkunutkin hänen kanssaan samassa huoneessa, ja oli todistaja huomannut, ettei syytetty Ruotsalainen ollut juonut totia, vaikka sitä hänelle tarjottiin, sekä koko aikana ei nauttinut kuin noin kaksi ryyppyä viinaa ja siis ollut selvä." Merkille on niinikään pantava, että Venell jyrkästi kielsi Berghin kaataneen ryyppyjä Ruotsalaiselle.

Tarkastaessa tämän kummallisen oikeusjutun pöytäkirjoja, täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että se oli pantu vireille huonoista vaikuttimista, jotka eivät voineet olla syyttäjälle tuntemattomat. Odottamattomia yllätyksiä hänelle tuontuostakin sattui. Niinpä esim. ilmiantaja Heikki Hiltunen, jolta oikeus Malmbergin kehoituksesta syysk. 15 p:nä 1848 kysyi, minä päivänä hän oli nähnyt Ruotsalaisen juovuksissa, ei tahtonut tähän varmuudella vastata, mutta huomautti olevansa 17 vuoden ikäinen sekä että hän, joka ei varmuudella voinut sanoa, että Ruotsalainen todella olisi ollut juovuksissa, isälleen oli kertonut, mitä oli nähnyt ja että isä sittemmin oli ilmiantanut asian. Haastettuna asiassa vastaamaan, syytti isä, J. H. Hiltunen, kolmatta henkilöä, joka ei ollut ollut saapuvillakaan kysymyksessä olevissa häissä. Moni muukin todistaja, jolta syyttäjä silminnähtävästi oli odottanut paljon, ei tiennytkään juuri mitään. Vieläkin huonompaan valoon joutuu Järnefelt kuitenkin muutamien muiden toimenpiteiden kautta, joita meidän asian valaisemiseksi seuraavassa on pakko tarkastaa.

Helmikuun 15 p:nä 1850 jätti Järnefelt oikeuteen näin kuuluvan todistuksen: "Herra maa- ja kaupunkifiskaalin, jalosukuisen Kaarlo Kustaa Järnefeltin tiedustelun johdosta on allekirjoittanut hänelle antanut seuraavan kertomuksen siitä, mitä tiedän niistä häistä, jotka pidettiin syksyllä 1847 Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa, etenkin mikäli asia koskee talollista Paavo Ruotsalaista Nilsiän pitäjästä, nimittäin: ensimmäisenä päivänä kuului vihkiäistoimituksen aikana siltä puolelta huonetta, jossa miehet olivat, äänekäs ääni, tietämättäni kuka oli huutanut; toisena päivänä vierasten ollessa eineellä tuvassa, menin siihen rakennukseen, missä säätyhenkilöt olivat oleskelleet, huoneita siistimään ja näin siellä Paavo Ruotsalaisen, minulle tuntemattoman herrasmiehen sekä sisarenipojan talokas Pietari Pitkäsen (varmuudella en kuitenkaan voi muistaa, oliko tuo Pietari vai nuorempi veljensä Erkki Pitkänen). Lausuttuani jotakin huoneen kunnosta ja saatuani jonkun vastauksen sanotulta herrasmieheltä, poistui tämä, jonka jälkeen Pitkänen kysyi Ruotsalaiselta, tunsiko hän minua. Ruotsalainen, jonka kasvot ilmaisivat erinomaisen suurta väsymystä, avasi silmänsä, katsoi minuun ja vastasi, ettei hän tuntenut minua. Pitkänen toisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen. Pitkänen, joka tiesi, että ennen olin ollut tuttu Ruotsalaiselle, kehoitti minua alottamaan keskustelua hänen kanssaan, mutta kun pidin Ruotsalaista päihtyneenä, en tahtonut siihen ryhtyä ja koska olin huomannut huoneessa olevan hyvinkin paljon siistittävää, nimittäin vuodeolkia ja sänkyvaatteita, luovuin järjestämistuumistani, poistuin huoneesta ja ryhdyin muihin askareisiin. Jonkun ajan kuluttua, kun ateria jo oli päättynyt, ruoka viety pois ja astiat puhdistetut, näin Ruotsalaisen tulevan kamarirakennuksesta ja astuvan sisälle tupaan, jolloin hänen käyntinsä oli hyvinkin epävarmaa ja hoipertelevaa; sylkyä ja limaa oli valunut hänen suustaan alas rinnalle. Ajattelin, mahtaneeko hän päästä kynnyksen yli tupaan. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistui tuo kuitenkin, mutta päästyään lattialle, hoiperteli hän ja kaatui tuolin viereen, jonka jälkeen useat henkilöt lähestyivät Ruotsalaista, nostivat hänet tuolille ja asettuivat piiriin hänen ympärilleen. Silloin ajattelin, että Ruotsalainen, minun poistuttua kamarista, oli juonut vielä enemmän, koska nyt pidin häntä enemmän päihtyneenä. Ajatellen Ruotsalaisen sopimatonta käytöstä, huomautin Antti Hartikaisen vaimolle, Anna Hassiselle, tätä. Anna Hassinen lähestyi piiriä ja vähän Ruotsalaista tarkastettuaan, palasi hän paikalleen, hymyili ja lausui: ei tuosta nyt ole. Ylläolevan kertomukseni totuuden voin, jos sitä vaaditaan, valalla vakuuttaa". Todistus oli päivätty Kuopiossa 21 p:nä heinäkuuta 1849. Sen oli "kertomuksen mukaan" kirjoittanut Kaarle Relander.

Minkä arvoinen tämä todistus oli, tuli pian näkyviin. Greetta Laukkonen ei noudattanut haastetta käräjiin. Sensijaan jätettiin oikeuteen talollisten Juho Pitkäsen, Pietari Pitkäsen ja Heikki Pitkäsen allekirjoittamat todistukset, joista kävi selväksi, että Greetta Laukkonen oli monta kertaa jälestäpäin lausunut, että hän kysymyksessä olevissa häissä ei ollut nähnyt Paavo Ruotsalaista juovuksissa. Sekä Heikki Pitkänen, jonka kodissa mainittu nainen vuosina 1847-49 oli oleskellut, että Juho ja Pietari Pitkänen vakuuttivat sitäpaitsi, että hän lapsuudesta oli ollut vähämielinen. Sanotut todistukset olivat annetut valanvelvoituksella.

Sairauden tähden ei Ruotsalainen ollut saapuvilla kuin toukokuun 22 p:nä 1848 pidetyissä välikäräjissä. Syyskuun 15 p:nä 1848 jätti hänen asianajajansa K. A. Malmberg oikeuteen siltavouti Heikki Holmin todistuksen siitä, että Ruotsalainen, jota hän oli heinäkuun 12 p:nä käynyt käräjiin haastamassa, oli niin sairas, ettei hän voinut kotoa matkustaa. Samanlainen ilmoitus tehtiin helmikuun 9 p:nä 1849. Tässä tilaisuudessa velvoitti oikeus Ruotsalaista "tuomisen uhalla" saapumaan seuraaviin, huhtikuun 14 p:nä 1849 alkaviin käräjiin sekä että hänen, jos hänen puolestaan silloinkin ilmoitettaisiin sairauden aiheuttama este, tulisi hankkia oikeuteen lääkärin, papin, kruununpalvelijan tahi muun paikkakunnalla asuvan luotettavan henkilön todistus, jos hän tahtoisi semmoista ilmoitusta huomioonotettavaksi. Nilsiän kirkonpalvelijan Adolf Möykkysen sekä muutamien Kuopiossa asuvien henkilöiden antamien todistusten nojalla kieltäytyi oikeus viimemainittuna päivänä uudestaan kuulustelemasta Järnefeltin esittämiä todistajia J. Antikaista ja Greetta Laukkosta, jättäen asian riippuvaksi "kunnes Paavo Ruotsalainen olisi niihin määrin parantunut, että hän ilman hengen ja terveyden vaaraa voisi käräjiin saapua". Tammikuussa 1850 haastatti Järnefelt, joka "otaksui että syytetty jo oli terve", hänet uudelleen käräjiin. Kun lautamiehet Heikki Rissanen ja Sylvester Pietikäinen nimismies R. F. Lagerstamin seuraamina siinä tarkoituksessa saapuivat Ruotsalaisen kotiin, tapasivat he tämän niin sairaana, "ettei hän ilman muiden ihmisten apua kyennyt kävelemään huoneesta toiseen". Vierasten astuessa sisälle, tervehti vanhus heitä ystävällisesti surunvoittoinen hymy huulillaan, lausuen: "minä olen vedonnut korkeampaan oikeuteen". Rissasen ja Pietikäisen Järnefeltille Ruotsalaisen sairaudesta toimittamasta todistuksesta otatti Malmberg varovaisuuden vuoksi jäljennöksen. Tämä oikeaksi todistettu jäljennös jätettiin oikeuteen, joka sen hyväksyi, vaikka Järnefelt, joka vakuutti Ruotsalaisen olevan terveen, kielsi sen pätevyyden "se kun ei ollut alkuperäinen eikä kukaan kirjoituskykyinen ollut siihen nimeään pannut".

Viimeisen kerran oli asia esillä huhtikuun 6 p:nä 1850. Valallaan todisti kaksi todistajaa, että Ruotsalainen, jonka luona he vähän aikuisemmin monesti olivat käyneet, oli niin sairas, että hän ainoastaan suurella vaivalla voi vähän puhua eikä muiden avutta voinut ensinkään liikkua. Saatuaan kuulla muistakin halpamielisistä vehkeistä, joilla Järnefelt koko oikeusjutun ajan oli koettanut saada Ruotsalaista langetetuksi edesvastaukseen juoppoudesta, jätti K. A. Malmberg kysymyksessä olevassa tilaisuudessa oikeuden pöytäkirjaan otettavaksi näin kuuluvan Ruotsalaisen nimessä kirjoitetun kirjoituksen:

"Huhtikuun 14 p:nä 1849 julistamallaan, lain voiman voittaneella päätöksellä on kihlakunnanoikeus jättänyt minua vastaan nostetun juoppousjutun riippuvaksi, kunnes minä niihin määrin parantuisin, että ilman hengen ja terveyden vaaraa voisin käräjiin saapua. -- Koska sairauteni tämän ajan jälkeen pikemmin on lisääntynyt kuin vähentynyt, pelkäsi syyttäjä luultavasti jo, että minä kuoleman kautta pääsisin hänen käsistään, jonka vuoksi hän ei kauemmin voinut noudattaa kihlakunnanoikeuden määräystä, vaan viimekuluneen tammikuun aikana kuvernöörinviraston kautta anoi, että minä haastettaisiin hiljattain päättyneisiin käräjiin, johon kuitenkin liittyi tuo kaunis ehto: jos olin tullut terveeksi. Koska sentähden nimismies Lagerstam kahden lautamiehen kera saapui kotiini tutkimaan, olinko todellakin sairas vai enkö, ja nämä huomasivat minut kykenemättömäksi tekemään lyhintäkin matkaa, antoivat he siitä todistuksen valanvelvoituksella. Tämä todistus lähetettiin syyttäjälle, ja minä jäin näinollen haastamatta. Pian tämän jälkeen tuli kuitenkin selville, ettei tarkoitus suinkaan ollut ottaa terveydentilaani huomioon, jos kohta tuo lause näön vuoksi oli tullut edelliseen kirjeeseen. Sillä suuttuneena siitä, etten ollut tullut haastetuksi, kirjoitti syyttäjä heti uuden kirjeen kuvernöörinvirastolle, pyytäen että minut välttämättömästi heti haastettaisiin viime helmikuun 23 p:nä pidettyihin käräjiin. Kuvernöörinvirasto ei myöskään ollut haluton noudattamaan tätä syyttäjän pyyntöä -- ei suinkaan, vaan päinvastoin auttaa kuvernöörinvirasto syyttäjää asiassa eteenpäin ja lähettää (kenen kehoituksesta ja mistä syystä tämä tapahtui 1) kirjoituksen rovasti Hjelmmanille, jossa häntä ystävällisesti pyydetään tarkastamaan terveyttäni ja siitä lähettämään todistuksen kuvernöörinvirastolle. -- Olen kyllä kiitollisuudenvelassa kuvernöörinvirastolle siitä, että se hankki minulle sen kunnian, minkä rovasti Hjelmmanin käynti minulle tuotti; mutta kun ei hänenkään antamansa todistus ollut täysin tyydyttävä, kävi syyttäjälle vaikeaksi oikeuden edessä puolustaa tekoansa. Hän keksi senvuoksi sen keinon, ettei hän kihlakunnanoikeudessa näyttänyt kumpaakaan todistusta, ollen sitäpaitsi kylliksi hävytön panemaan kysymyksenalaiseksi ensinmainitun todistuksen jäljennöksen oikeaperäisyyden, jonka jäljennöksen varovaisuudesta kirjoitutin ja toimitin käräjiin siinä tapauksessa oikeuteen jätettäväksi, että syyttäjä, niinkuin jo silloin pelkäsin, salaisi alkuperäisen todistuksen. -- Ei voi kummastella, että syyttäjä, noudattamalla sellaista virkaintoa ja kahdenkeskisellä puheella taivuttamalla todistajia puhumaan muuta, kuin mikä sitä ennen on ollut heidän vakaumuksensa, on saanut kokoon sellaisia akkojen juoruja, kuin hänen viime käräjissä oikeuteen jättämänsä selostus Greetta Laukkosen kertomuksesta sisältää. Vaikka tämän kirjoituksen kurja sisältö selvästi ilmaisee, minkä arvoinen se on, sallittakoon minun tähän liitetyillä todistuksilla vielä paremmin sitä valaistapa toivon minä, että syyttäjä vastedes saisi väitteilleen tuetta henkilöiltä, jotka ainakin ovat täysijärkisiä. -- -- --. Jos minä, niinkuin kihlakunnanoikeus oli määrännyt, olisin hankkinut lääkärintodistuksen sairaudestani, niin ei olisi syyttäjä -- semmoiseen otaksumiseen antaa hänen esiintymisensä tässä jutussa aihetta -- luultavasti häikäillyt kieltää sen oikeaperäisyyttä, vaan ehkä vaatinut oikeuslääkeopillista tutkimusta terveyteni tilasta. Sentähden olen kernaammin tahtonut todistajien kautta näyttää toteen sairauteni, jättäen nyt oikeuden määrättäväksi, enkö minä, koska syytöksen aineettomuus on täysin todistettu, saisi rauhassa päättää viimeisiä päiviäni, ilman että näitä enää syyttäjän tai muiden kurjat mieliteot jonkun kauniin varjon turvissa saisivat häiritä."

Oikeus lykkäsi jutun, "kunnes Paavo Ruotsalainen niin paljon paranisi, että hän ilman terveyden ja hengen vaaraa voisi käräjiin saapua". Järnefeltin täytyi luopua toivomuksistaan. Ruotsalaisen tauti pahenemistaan paheni, kunnes hän toista vuotta tämän jälkeen kuoli. Siten päättyi tämä herännäisyyttä vastaan tähdätty oikeusjuttu. Enemmän kuin yhdestä syystä oli se ollut Paavo Ruotsalaiselle ja hänen ystävilleen raskas. Varsinkin kärsi siitä Bergh. Hänen korvissaan kuului syytös juoppoudesta hyvin rumalta, ja hänen likeinen suhteensa Paavo Ruotsalaiseen teki asian hänelle katkeran raskaaksi, puhumattakaan siitä, että se häväistys, jonka alaiseksi hän todistajaksi haastettuna joutui, masentaen repi hänen tuntoansa. Kuopiossa hokivat herännäisyyden vastustajat vahingoniloisina: "kun toinen on päissään, vannoo toinen hänen olevan Pyhän hengen liikuttamana". Löytyipä niitäkin, jotka haikailematta syyttivät Berghiä väärästä valasta. Että tunnollisimmatkin heränneet olivat alttiit pikemmin vähentämään kuin suurentamaan sitä Paavo Ruotsalaisen silloin tällöin esiintyvää ja tässäkin tilaisuudessa silminnähtävästi ainakin jossakin määrin ilmaantunutta heikkoutta, josta hänen vastustajansa aikaisemmin ja myöhemmin niin paljon ovat huutaneet, on niin luonnollista ja inhimillistä, ettei se mitään selitystä kaipaa. Myönnettäköön sekin, ettei tarkkanäköisyys muihin nähden ollut Berghin vahvimpia puolia. Mutta tästä on pitkä matka valheeseen ja väärään valaan, niin pitkä, että sen mittaaminen olisi rikos Berghin jaloa muistoa vastaan. Eikä ole kukaan oikeutettu epäilemään Ruotsalaisen muidenkaan tässä oikeusjutussa esiintyneiden ystävien vilpittömyyttä. Se vain on huomattava, että kaikki tässä asiassa esiintyvät lausunnot ja todistukset ovat arvosteltavat silloisen, eikä meidän aikamme katsantotavan mukaan. Mutta miltä kannalta tahansa arvosteltaneenkin jutun alkuunpanijan, syyttäjän ja muiden heidän hengenheimolaistensa esiintymistä tässä oikeusjutussa, täytyy puolueettomimmankin arvostelijan todistaa, että se oli harvinaisen halpaa. [Kert. K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.; Kuopion tuomiokunnan arkisto.]

* * * * *

Yllämainittujen käräjien aikana koetettiin Kuopiossa muullakin tavoin vahingoittaa Berghiä. Yksityistä tietä valitettiin Porvooseen, että hän saarnatuolista olisi hyökännyt virkamiehiä vastaan ja koettanut tehdä heitä epäluulon alaisiksi kansan silmissä. Seurauksena oli, että piispa Ottelin piti piispantarkastuksen Kuopiossa. "Onko tässä kirkossa", kysyi hän ankaralla äänellä, "saarnatuolista singoteltu häväiseviä syytöksiä valtion virkamiehiä vastaan?" Joku kansanjoukosta huusi vieläkin kovemmin: "ei". Se oli K. A. Malmberg. Tähän koko juttu raukesi. Ainoastaan se seuraus Ottelinin käynnistä Kuopiossa lienee ollut, että Erkki Saurén, jonka ankarat saarnat kovasti olivat loukanneet varsinkin säätyläisiä, samana vuonna siirrettiin Karjalaan. Yleisesti luultiin, että näidenkin rettelöiden alkuunpanija oli sama lääninhallituksen virkamies, jonka toimesta oikeusjuttu Paavo Ruotsalaista vastaan pantiin vireille. Siksi kiihtynyt oli mieliala, että asianomaiset, jos vain olisivat pystyneet julkisesti syyttämään Berghiä sopimattomasta saarnatavasta, kyllä olisivat sen tehneet. Nyt täytyi heidän purkaa vihansa häntä vastaan pintapuolisen seuraelämän panetteluissa ja soimauksissa. Niinkuin herännäisyyden muut johtomiehet, sai Bergh paljon kärsiä uskonsa ja tunnustuksensa tähden. Parempaa lohdutusta hän ei voinut saada kuin ne raamatunsanat, joilla veljensä häntä piispantarkastuksen johdosta tervehti: "Jos perheenisäntää ovat sanoneet Belsebubiksi, kuinka paljon enemmin sanovatkaan hänen perheenväkeään!"

Näiden seutujen heränneistä herätti ennen mainittujen ohella suurta huomiota myöskin eräs nainen, josta muuallakin paljon puhuttiin. Tarkoitamme Bergh-veljesten sisarta _Maria Elisabet Berghiä_. Hän oli syntynyt 1813 ja oleskeli paljon veljensä luona Kuopiossa. Varsinkin oli hän tunnettu kielilläpuhujana. [Kert. K. A. Malmberg, A. F. Granit; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 1850; Sukukirja; Akiander VI, s. 23 -- 24.]

Kuopion lähitienoilla oli herännäisyysliike näinä aikoina hyvin voimallista. Paitsi Suonenjokea, ovat tässä suhteessa huomattavat Kuopion maaseurakunta ja siihen kuuluva _Tuusniemen_ kappeli, Maaninka, Leppävirta, Karttula sekä Nilsiä. Viimemainitun seurakunnan heränneissä on kuitenkin näinä aikoina väsymys yhä enemmän huomattavana. Vähää ennen kuolemaansa kuuluu Paavo Ruotsalainen ennustaneen, ettei seurakunnassa tapahtuisi herätyksiä ennenkuin 30 vuoden perästä. Ei sovi oudoksua, että hän monesti oli raskaalla mielellä kotipitäjänsä suruttomuudesta. Ei sekään näy herättäneen nilsiäläisiä, että Paavon luona kävi niin paljon kaukamatkaisia vieraita. "Tyhmät neitsyet nukkuvat niin sikeää unta, ettei mikään muu heitä herätä, kuin keskiyön aikana huuto: ylkä tulee, eikä silloin ole öljyä lampuissa", lausui hän kerran vähää ennen kuolemaansa seurakuntansa nukahtaneista heränneistä. Seurakunnan papeista oli ennen mainittu L. A. Landgren hänen luotettava ystävänsä. Jo aikuisemmin, v. 1840 -- 41, oli tämä toiminut ylimääräisenä pappina Nilsiässä ja seuraavina vuosina 1841 -- 45 Rautavaaralla, ollen jo siihen aikaan tunnettu laajoissa piireissä. Niinpä esim. Nurmeksen, Sotkamon, Kajaanin y.m. senpuolen pitäjien heränneet matkallaan Nilsiään tavallisesti poikkesivat hänen luokseen lepäämään. Vielä likeisemmäksi kävi Ruotsalaisen ja Landgrenin ystävyys niinä aikoina, jolloin viimemainittu (1846-1850) oli pitäjänapulaisena Nilsiässä. Ennen olemme maininneet, että Paavo käytti häntä kirjeitään kirjoittamaan. Siten perehtyi hän perinpohjin herännäisyyden vaiheisiin muillakin seuduilla. Paavon oikeusjutun aikana nähdään Landgrenin nimi todistajana käräjissä ukon eduksi käytettyjen asiakirjojen alla. Jos Landgren oli Paavolle ystävällinen, niin oli Nilsiän kirkkoherra A. F. Hjelmman sensijaan hänen katkerimpia vihamiehiään. Heidän välinsä olivat koko ajan huonot. Jollei Hjelmman hakenut Paavon seuraa, niin ei tämäkään käynyt pappilassa paitsi kun viralliset asiat sitä vaativat. Alkuaikoina oli Hjelmmanilla tapana soimaten ja ivaten puhutella tuota "kahden hiippakunnan piispaa", mutta sai tältä niin purevia vastauksia, että hän tuosta vähitellen luopui. Paavo sitävastoin ei pappilassa käydessään voinut olla sanomatta rovastille karvaita totuuksia. Kuvaava on siinä suhteessa esim. seuraava tapahtuma: Paavo oli saapunut pappilaan Hjelmmanin papinsaatavia maksamaan. Jättäen hevosensa aitan läheisyyteen, meni hän sisälle tulostaan ilmoittamaan. Mutta kun hän rovastin seuraamana palasi rekensä tykö, huomasi hän, että jyväsäkki oli poissa. "Huonostipa sinä seurakuntaasi hoidat, kun tuommoista tekevät", sanoi Paavo. "Jos sinä minun seurakuntaani tulet, niin ei tarvitse sinun pelätä, että tavarat katoavat, vaikka niitä sinulla paljonkin olisi." Kyllä tiesivät Paavon vihamiehet Kuopiossa, kenen puoleen kääntyivät, kun Hjelmmannilta pyysivät käräjiin todistusta hänen terveydentilastaan. Muitakin vihamiehiä oli hänellä myös Nilsiässä, ystäviä sitävastoin verraten harvassa. Viimemainituista ansaitsee paitsi Landgrenia edellä muiden mainitsemista kirkonpalvelija _Adolf Möykkynen_, joka jälkimaailmalle on antanut arvokkaita kirjallisia tietoja suuresta ystävästään. Hän oli lahjakas ja talonpoikaiseksi mieheksi hyvinkin taitava kynämies. Mutta köyhää oli Nilsiä muutoin semmoisista henkilöistä, joille Paavo Ruotsalainen olisi saattanut ilmaista sydämensä syvimmät ajatukset. Itse hän ei enää jaksanut liikkua, ja J. I. Berghiä lukuunottamatta kävivät ainoastaan jotkut herännäisyyden suurmiehistä näinä aikoina häntä tervehtimässä, ja nämäkin harvoin vain. Sensijaan oli lautamiehillä, jotka haastoivat häntä käräjiin, usein asiaa hänen kotiinsa. Tilille vaativat ihmiset, tilille Herra. Murtunut oli Paavon ruumis ja taudin tuottamat tuskat niin kovat, että puhekykynsäkin joskus kokonaan petti. Tuska rinnassa ja siihen liittyvä hengenahdistus oli usein miltei sietämätön. Jo v. 1849 odotettiin heränneissä piireissä kaikkialla koko maassa kuolonsanomaa Syvärijärven kuuluisasta saaresta. Mutta yhä kesti taistelua. Kuuma oli usein se pätsi, jossa Jumala hänen uskoaan puhdistaen koetteli. Hänen omiin, sisällisiin ahdistuksiinsa liittyi raskaita huolia niiden lukemattomien puolesta, joita hän oli neuvonut elämän tiellä. Yhä kirkkaammaksi kirkastui hänen hengellinen katseensa, ja luoden silmänsä tulevaisuuteen näki hän surulla sen eripuraisuuden tuhotöitä, joka ennenpitkää oli särkevä Pohjanmaan herännäisyyden taajat rivit, ja sen hengellisen kuoleman, joka monessa herännäisyyden merkkipaikassa siellä ja muualla Suomessa oli hävittävä isien kylvön. Panettelijat ja juorujen kuljettajat kantoivat säälimättä pahaa ennustavia viestejään Paavon sairasvuoteen ääreen. Suuret kansanjoukot tulivat neuvoa pyytämään, muistaen vain, että heränneet ennenkin olivat kuormansa hänen eteensä kantaneet. Ei kukaan, eivät viholliset eivätkä ystävät tahtoneet muistaa, että tuo väsynyt matkamies jo oli oikeutettu nauttimaan lepoa. Mutta Paavo Ruotsalaisen henki ei väsynyt eikä sortunut alakuloisuuteen eikä ylpeyteen. Hän odotti sitä "lepoa, joka on Jumalan kansalla tarjona". Ihmisten tuomioista ja kiitoksista "vetosi hän korkeampaan oikeuteen". Sen eteen hän kerjäläissauva kädessään pyrki "kunniassa ja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä."