Part 17

Tämänaikaisen Säämingin herännäisyyden yhteydessä on vielä varsinkin yksi nimi mainittava: _Otto Henrik Cleve_. Hän oli syntynyt 3 p:nä syyskuuta 1826 ja tuli ylioppilaaksi 1842. Viransijaisena hoidettuaan Sortavalan alialkeiskoulun rehtorinvirkaa kevätlukukaudella 1850, määrättiin hänet v.t. kolleegaksi Savonlinnan ylialkeiskouluun, jossa toimessa hän oli lukuvuoden 1850-51. Samoinkuin kahta vuotta vanhempi veljensä _Fredrik Adolf Cleve_, joka kuoli nuorena ylioppilaana 1844, oli hän jo nuorena tunnettu vakavasta, herännäisyyteen taipuvasta mielestään. Otto Henrik Cleven vaikutus Suomen Siionin palveluksessa kuuluu myöhempään aikaan, jonka vuoksi tässä nyt vain mainittakoon, että hän jo Savonlinnassa ollessaan osoittautui Herran vilpittömäksi palvelijaksi ja semmoisena vaikutti siunauksella varsinkin heränneissä piireissä. Hän oli siihen aikaan kihloissa J. F. Berghin tyttären kanssa, joka kaksi vuotta myöhemmin tuli hänen vaimokseen. Tämä suhde oli omiaan yhä likemmin yhdistämään häntä heränneisiin. [Lähteitä: G. Pesosen, N. G. Arppen, Otto Hjeltin y.m. kertomukset; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 7/5 1847; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Akiander IV, 92-93; Poikosen muistokirja; kert. rouva Helene Tavast, o.s. Vahlberg, y.m.]

Kesälahdella teki P. J. F. Brofeldt uskollista työtään. Tuon tuostakin tapahtui uusia herätyksiä, joskus suuriakin. Niinpä esim. 1849, jolloin suurin osa rippikoululaisista tavallista voimakkaammin sai kokea armon suuruutta. Samassa tilaisuudessa, heti kun Brofeldt oli päättänyt rippipuheensa, syntyi lapsissa, jotka olivat kokoontuneet alttarin ympärille, suurta melua, huutoja ja voihkimista. Kirkkoväki nousi paikoiltaan ja riensi kuoriin likeltä katsoakseen liikutuksiin joutuneita. Työläästi sai Brofeldt järjestyksen palautetuksi. Muutamia viikkoja aikuisemmin oli samankaltaisia oireita huomattu eräässä syrjäisessä kylässä. Niin kovaa oli herätys, että toiset tuskissaan joutuivat mielenhäiriöön. Eräs semmoinen henkilö oli niin raivoissa, että Brofeldt, jonka neuvottavaksi ja lohdutettavaksi hänet tuotiin, oli pakoitettu ensin pitämään häntä köysissä. Jonkun ajan kuluttua tuli tuosta, samoinkuin monista muistakin tuommoisen kovan herätyksen alaisina olleista, vakava elämän tien vaeltaja. -- Tuonkaltaiset liikutukset eivät olleet Kesälahdella harvinaisia. Samana vuonna kuin vasta mainittu heräys siellä tapahtui, ilmaantui kielilläpuhujiakin tavallista useammin. Tavallisuudesta poikkeavaan muotoonkin tuo uskonnollisen elämän omituinen ilmiö silloin pukeutui. Muutamassa kirjeessä kerrottuaan yllämainituista liikutuksista, kuvaa Brofeldt sitä seuraavin sanoin: "Yksi oire, joka muistuttaa kielilläpuhujista, on muiden kera ilmestynyt. He joutuvat äkkiä kovaan tuskaan, ilman että ennen ovat semmoisia ajatuksia hautoneet, käyvät tiedottomiksi, maaten tuommoisessa tilassa monta tuntia, toiset koko vuorokauden, jonka jälkeen he tulevat luokseni omissatunnoissaan hämmästyneinä. Toiset sekä lapset että täysi-ikäiset puhuvat tuossa tilassa, ilmoittaen toisten tuntemattomat, salatut synnit, tuomiten heitä". -- Nämä hengellisen elämän sairaloiset ilmiöt eivät suinkaan olleet saaneet alkuansa mistään Brofeldtin ylenmäärin tunteellisesta esiintymisestä, vaan ne johtuivat kansan semmoisille ilmiöille otollisesta luonteesta. Brofeldtin kristillisyys oli kyllä tunteellista, mutta samalla raitista. Rakkaudella ja taidolla hän asetti liikutukset, jos kohta hänen usein täytyi turvautua kokeneen ystävänsä J. F. Berghin apuun. Kaikessa tapauksessa on Brofeldtin työ Kesälahdella pidettävä varsin huomattavana. Muun ohessa perusti hän siellä sunnuntaikoulujakin, ei ainoastaan lasten lukutaidon auttamiseksi, vaan siitäkin syystä, että heränneet, pelkäämättä viranomaisten vainoa, vapaasti voisivat kokoontua Jumalan sanaa viljelemään sekä veisaamaan koulupaikkoihin. Brofeldt oli kappalaisena Kesälahdella 1840-1851. [Kert. rouva A. Pesonen (Matti Liukon tytär), N. G. Arppe y.m.; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 25/6 1849; Paimenmuisto.]

Mikkelin-seudun herännäisyyden varsinaiset johtajat olivat 1840-luvun loppupuolella edelleen Margareetta Högman Joutsassa ja Salomon Häkkänen Mäntyharjussa. Kirjoillaan vaikutti Savon puolen heränneisiin Renqvist, jonka opinsuuntaa he olivat jokseenkin lähellä. Huomattava on kuitenkin, etteivät he niin orjallisesti, kuin hänen ystävänsä Karjalassa ja Lounais-Suomessa, harjoittaneet rukousta. Polvirukousta he kyllä edelleen ahkerasti viljelivät, mutta Renqvistin "auta, auta, auta", "armahda, armahda, armahda" ja muiden sanojen kaavamaista toistamista ei heidän seuroissaan milloinkaan kuulunut. Heidän kokouksissaan vallitsi vapaampi, mutta ei sentähden suinkaan vähemmin vakaa henki. Itsenäisyyttäkin Renqvistiin nähden he osoittivat. Niinpä esim. Salomon Häkkänen, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hänen kanssaan 1850-luvulla rukouksesta vähän väittelikin.

V. 1849 tapahtui Savon rukoilijain liikkeen vaiheissa huomattava muutos. Maaliskuun 3 p:nä päätti Margareetta Högman Joutsan kappelissa siunauksesta rikkaan elämänsä. Monta sataa ystävää eri pitäjistä saattoi Marianpäivänä hänet haikealla kaipuulla hautaan. Joutsan v.t. kappalainen K. K. Stenroth luki saarnatuolista Salomon Häkkäsen kirjoittaman rakkaan ystävän elämäkerran. Haudalle pystyttivät Savon rukoilijat muistopatsaan, johon kirjoitettiin seuraavat sanat:

"Sun hautas päälle istutamm' Kuolon muistopatsahan, Jonka päällekirjoitus Ystävill' on muistutus, Että olla valmiina Kalliina armonaikana, Lamput olla loistavat Yljän häihin tullessa. -- Ystävämme, jonka nyt Tässä hautaan laskemme, Jätti meille muistutust', Kuin edes seuraa kirjoitus: Aina hän täällä ollessaan, Kuin myös täältä lähteissään, Sulki silmäns' Jesukseen, Nyt jo pääsi taivaiseen; Palkan hän on saanunna, Se oli talteen pantuna, Jesukselt', jota rakasti, Ja muita siihen kehoitti, Teki työtä myös sen pääll', Kuinka aina tulis sääll', Tuossa työss' ei väsynyt, Päivii eik' öitä säästänyt, Suloisesti puheli, Jonka veren voimaksens' Tunsi oikein elääksens'."

Täytyy oudoksua, ettei muiden seutujen heränneitten pappien kirjeenvaihdossa vahingossakaan tapaa Margareetta Högmanin nimeä. Pääsyynä siihen oli epäilemättä Paavo Ruotsalaisen tunnettu riita hänen kanssaan. Mutta ei Renqvistkään näy käsittäneen häntä niin eteväksi, kuin hän todellisuudessa oli. Erehtymättä voi sanoa, että hän on Suomen herännäisyyden etevin nainen.

Margareetta Högmanin kuoleman jälkeen oli Salomon Häkkänen Savon puolen rukoilijain etevin johtaja. Vakaata leimaa kantoi liike edelleen kaikkialla. Häkkäsen kotipitäjässä, Mäntyharjussa, pidettiin verraten ahkerasti seuroja varsinkin hänen ja hänen veljiensä omistamassa Hartosenpään rusthollissa sekä ennen (II, 328) mainitun Antti Ahvenaisen Salmela (myöhempinä aikoina Lahtela) nimisessä talossa Pertunmaan kylässä. Myöhempinä aikoina ilmestyi uusiakin seurapaikkoja todistukseksi, miten elinvoimaista liike oli. Tavallisimpia seurapäiviä olivat n.s. arkipyhät, s.o. joulu-, pääsiäis- ja helluntaipyhien lähinnä jälkeiset arkipäivät, joita vanhoina aikoina oli pyhäpäivinä vietetty, sekä n.s. apostolein päivät. Etäämmällä kirkosta oleviin seurapaikkoihin kokoonnuttiin sunnuntaisin "kirkkoajan pitoon", jolloin päivän saarna luettiin Nohrborgin, Vegeliuksen tahi Björkqvistin postillasta. Että näillekin tilaisuuksille tahdottiin antaa kirkollinen leima, näkyy siitä, että niissä aina käytettiin virsikirjaa. Polvirukouksella kuitenkin nämäkin hartaushetket päätettiin. Näiden "kirkkoajan pitojen" iltapäivätkin vietettiin Jumalan sanan ääressä, jolloin myöskin puhuttiin niistä hengellisistä kokemuksista, joita kukin oli koonnut Pyhän hengen koulussa. Samaa leimaa kantoivat Hirvensalmenkin seurat, joita pidettiin seudun johtomiehen A. Mannisen kodissa Apajalahdella. Hän, joka samoinkuin moni muukin Savon rukoilijoista oli sivistykselle erinomaisen altis, koetti koota itselleen tietoja ja harjoitteli kirjoittamista. Olemme ennen tutustuneet Margareetta Högmanin ja Salomon Häkkäsen kirjoituksiin. Näiden rinnalle voi sekä sisällykseen että muotoon nähden asettaa Mannisen kirjeet. Näiden kääntyneiden keskuudessa ilmaantui muutoinkin enemmän sivistysharrastuksia, kuin heidän suruttomissa naapureissaan. He auttoivat koululaisia opintiellä kokoamalla heille sekä rahaa että luonnonantimia, tilasivat myöhempinä aikoina ensimmäisinä sanomalehtiä, lukivat alkavaa suomenkielistä kirjallisuutta. Siisteys, vieraanvaraisuus y.m. yleisinhimillisyyttä ilmaisevat hyveet orastivat heidän keskuudessaan. Varallisuuskin kohosi, vaikka suruttomat, kun joku perhe tuli herätykseen, ennustivat: "nyt ei sekään talo kauan kestä, kun siellä niin vierastetaan". Heränneitten jokseenkin yleinen ehdoton raittius lisäsi siunausta. Se vain on valitettavaa, että liike oli siksi yksipuolisesti itseensä sulkeutunutta, että sen vaikutus ulospäin aina pysyi pienenä.

Mikkelin heränneistä toimi edelleen P. Närvänen liikkeen palveluksessa. Samoinkuin Manninen, oli hänkin Renqvistin hartaimpia ihailijoita. Mitä muuten näiden Mikkelin heränneitten ulkonaiseen asemaan tulee, on tunnustettava, ettei papisto heitä sortanut. Tämä näkyy esim. Hirvensalmen kappalaisen F. Ferdinand Sireliuksen, saman seurakunnan apulaispapin J. N. Sireliuksen sekä Mikkelin kirkkoherran A. G. Nordqvistin näiden seutujen heränneille ennen (II s. 348-49) kerrottua oikeusjuttua varten antamista todistuksista. [Akiander VII s. 9 -- 12; Edla Ahvenaisen (Antti Ahvenaisen tyttären) kertomukset, jotka minulle hyväntahtoisesti on koonnut Vappu Ahvenainen o. s. Hoppman.]

Pieksämäelläkin sai renqvistiläinen suunta jalansijaa. Mikkelin puolelta se ei tänne levinnyt, vaan Rautalammelta, missä tämä suunta oli kehittynyt ruotsalaisuuden mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi. Muutoin ei herännäisyysliike Pieksämäellä milloinkaan ole ollut suuri. Riipiläisen hurmahenkisyyden aikana (I s. 331) ei löytynyt ketään, joka olisi pystynyt puolustamaan Ruotsalaisen oppia, eikä näin ollen ollut kummallista, että Renqvistin suunta pääsi tavallaan voitolle. Mutta Poikosen muutto Suonenjoelta Joroisiin (1835) oli vahvistanut Ruotsalaisen suuntaa näillä tienoin. Hän oli asettunut asumaan lähelle Pieksämäen rajaa ja vaikutti täällä 7 vuotta. Miltei mahdoton lienee saada selville, mistä syystä L. J. Niskanen ja Paavo Ruotsalainen tuon tuostakin häntä vikoilivat. Pieksämäen silloinen kirkkoherra J. F. Homén on hänestä antanut sen todistuksen, että hän oli "ystävällinen, raitis elämässään, säännöllinen sekä ahkera ja taitava maanviljelijä". Hänen toiminnastaan saarnaajana ja hengellisenä neuvonantajana on hän lausunut: "Poikonen ei ollut tunkeileva eikä esiintynyt tuomitsevasti toisin ajattelevia kohtaan, mutta kernaasti hän antautui uskonnollisiin keskusteluihin, mielellään puhuen varsinkin vanhurskauttamisesta Kristuksen kautta. Hän teroitti Jumalan mielen mukaista synnin surua, katumusta ja parannusta, niinkuin useimmat ovat vakuuttaneet, raamattuun perustuen. Kernaasti ja luottamuksella on häntä kuunneltu." Oppinsa ytimen ilmaisee Poikonen itse eräässä Pieksämäeltä v. 1837 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Tämänlainen on perinpohjainen parannuksen tie: jos Jumalan henki saapi tasaisessa järjestyksessä vapaasti näyttää ihmiselle kaikki hänen puutoksensa, niin jokahetkinen itsensätunteminen ei vaikuta orjuutta Vaikka monta kertaa näyttää työläältä ja surulliselta, niin ihminen kuitenkin rohkenee valittaa koko sydämensä sisällisen tilan ja puutoksensa Herralle eikä lakkaa, ennenkuin Korkein armossa katsoo hänen puoleensa." On vaikea ymmärtää, minkä tähden Ruotsalainen vielä v. 1842 kutsutti hänet Iisalmeen nuhdeltavaksi. Itse piti Poikonen tätä ymmärtämisen puutetta hyvin ikävänä, sanoen sen syyksi "ulkokullattujen hirmuista vainoa", ja että heidän juorunsa olivat kääntäneet Paavon mielen häntä vastaan. Poikonen ei kutsua noudattanut, vaan siirtyi Kerimäelle, missä hän joutui kovaan sisälliseen ahdinkoon. Kirjoittamassaan elämäkerrassa (I, 86) kuvaa hän silloista tilaansa seuraavin sanoin: "Jo luulin, ettei missään enää totuutta löytyisi. Kaikkivaltias otti minut kiinni, ankarimmassa mitassa näyttäen vanhurskauttaan, niin että jos pikkusta enemmän olisi läikähtännä hänen vihansa, niin olisi täytynyt luonnon siteitten katketa eli oikeammin: olisi täytynyt kuolla. Mutta Herra kaikkinäkevässä viisaudessa antaa niin paljon kuin hän näkee määrällisen luontokappaleen voivan kantaa. Tätä ahdistusta kesti puolen vuotta, eikä ollut yksi päivä helpompi kuin toinenkaan. Se oli niin ankara ja hirmuinen kuin kadotetuilla helvetissä, paitsi tulta ja pirun kanssa kanssakäymistä. Sitten taas Jumala sulasta laupeudesta armahti ja yliluonnollisten välikappalten kautta kohensi ja antoi tuta armoansa. Sitten vasta armonlupaukset olivat makeat ja kalliit. Ahdistuksenkin aikana oli raamattu aina mielessäni kaikessa varmuudessaan sekä lupauksineen että uhkauksineen, mutta uhkaukset aina voittivat; lupaukset vain kahta ankaramman kivun tuottivat, kun ei niissä osaa ollut." Oli miten oli: missä hyvänsä Poikonen on liikkunut, on hän vaikuttanut hyvää. Niin Kerimäelläkin, missä juuri 1840-luvun keskivaiheilla herännäisyyden rinnalla vasta mainitsemamme hurmahenkinen liike häiritsi heränneittenkin uskonnollisuutta. -- Vuodesta 1845 alkaen tapaamme Poikosen jälleen Pohjois-Savossa, joita seutuja hän Joroisissa ja Kerimäellä ollessaan kovasti oli kaivannut.

Mitä Pieksämäen herännäisyyteen tulee, pääsi Ruotsalaisen suunta siellä voitolle, varsinkin vuodesta 1849, jolloin Paavo Ruotsalaisen tunnettu ystävä Gabriel Markkanen sinne muutti. Hän asettui asumaan Leppämäen kylään. Hänen apumiehenään seudun heränneitten johdossa oli _Heikki Asikainen_ Väisälän kylästä. Rukoilijaan suunnan johtomiehinä mainitaan lautamiehet _Juhana Ukkonen_ ja _K. Liukkonen_. V. 1845 kävi J. F. Bergh Pieksämäellä paluumatkallaan Kuopiosta kotia. Siitä päättäen, että hän eräässä kirjeessä mielihyvällä puhuu tästä matkasta, sanoen sen tuottaneen hänelle paljon hyötyä, ei ollut Pieksämäenkään herännäisyys huonolla kannalla. Siunauksella vaikutti siellä viimemainitusta vuodesta alkaen pitkät ajat kirkkoherranapulaisena vasta papiksi vihitty lahjakas _V. J. Majander_. Ollen Ruotsalaisen lämmin kannattaja, esiintyi hän rohkeasti Pieksämäen säätyläistenkin pidoissa elävän kristillisyyden edustajana, lukien ääneen rakasta Björqvistin postillaansa semmoisissakin tilaisuuksissa, joissa oli aiottu viettää aikaa aivan toisella tavalla. Suolaisia totuuksia hän ihmisille sanoi, mutta hellällä rakkaudella, niin että kiivaimpienkin maailman ihmisten oli vaikea hyökätä häntä vastaan. [Akiander VI, 171, 177, 210; Suonenjoen kirkonkirja; J. F. Berghin 5/2 1845 kirje J. I. Berghille; Poikosen elämäkerta; kert. Helene Tavast.]

Raja Rautalammen ja Suonenjoen heränneitten välillä säilyi edelleen yhtä jyrkkänä. Mitään yhteentörmäystä ei enää tapahtunut, mutta täydellisesti vieraina ne toisilleen pysyivät. Renqvistin "Väärän opin kauhistus", jota sekä hänen että Ruotsalaisen opetuslapset juuri näihin aikoihin ahkerasti lukivat, ei ollut omiaan sovintoa rakentamaan. Näiden seutujen heränneistä papeista on muistettava _Albert Ingman_. Hän oli syntynyt 1816, vihittiin filosof. maisteriksi 1840 sekä papiksi 1841. Viimemainitusta vuodesta vuoteen 1848 oli hän apulaispappina _Heinävedellä_, joka siihen aikaan oli Rantasalmen kappeliseurakuntana Ingman herätti jo siihen aikaan huomiota jyrkkänä pietistana, ja hänen kauttansa tapahtui herätyksiä Rantasalmella ja Heinävedellä.

Varsinkin Suonenjoen oloihin vaikutti tämä aika tuntuvasti. Poissa oli N. H. Bergh, joka niin suurella uskollisuudella oli sikäläisiä heränneitä monta vuotta johtanut, eivätkä hänen veljensäkään enää kuin joskus vain käyneet heitä tervehtimässä. Huomattava on niinikään, ettei Paavo Ruotsalainen enää jaksanut tänne tulla, sekä että Gabriel Markkanen, niinkuin vasta mainitsimme, muutti Pieksämäelle. Paikkakunnan omista johtomiehistä olivat jälellä ainoastaan P. Korhonen ja P. Vehviläinen. Mutta suuri ja elinvoimainen oli liike edelleen. V. 1846 toimi Suonenjoella kaksi herännyttä pappia, ennen mainittu L. A. Landgren, joka täältä muutti Nilsiään, sekä vasta mainittu V. J. Majander, syntynyt 1819 ja vihitty papiksi 1845. [Kert. G. Pesonen, Vilho Suhonen; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]

Pohjois-Savon herännäisyyden keskipiste oli siirtynyt Iisalmesta Kuopioon. Muutoksen vaikutti herännäisyyden lisääntyminen viimemainitulla paikkakunnalla sekä kaupungin asema niiden pitäjien keskellä, missä liike oli suurin. Mutta suuressa määrässä nosti myöskin se seikka, että J. I. Bergh asui siellä, Kuopion mainetta heränneitten silmissä. Seudun muista heränneistä papeista näihin aikoihin mainittakoon Albert Ingman, joka oli ylimääräisenä pappina Kuopiossa vuosina 1848 -- 1852, sekä Erkki Saurén, joka vuosina 1843 -- 1850 oli kirkkoherranapulaisena seurakunnassa. Tämäkin oli voimallinen saarnaaja, joka ei maailmaa miellyttänyt. Varsinkin säätyhenkilöt loukkaantuivat hänen monesti ehkä liiaksikin karkeista sanoistaan. Mutta varsinkin Berghiin olivat kaikkien silmät tähdätyt. Tiedämme, miten suurta huomiota tuon jyrkästi pietistisen lehtorin esiintyminen alusta alkaen oli herättänyt kaupungissa. Ei viipynyt kauan, ennenkuin Bergh sai kokea mitä katkerinta vihaa, etenkin virkamiesten ja muiden arvoa nauttivien puolelta. [Kert. K. A. Malmberg, A. F. Granit y.m.; Paimenmuisto.] Syntyi käräjäjuttu, joka mitä räikeimmin kuvaa, miten maailma vihaa elävää kristillisyyttä, samalla kun se toiselta puolen valaisee myöskin herännäisyyden vaiheita. Asia oli seuraava.

Nuori rouva Kuopiossa oli tullut herätykseen. Hänen miehensä, sikäläisen lääninhallituksen virkamies, suuttui siitä kovasti, päättäen mistä hinnasta hyvänsä karkoittaa nuo oudot ajatukset vaimonsa mielestä. Tämä kärsi kovasti, mutta ei taipunut. Jonkun ajan kuluttua kutsuttiin molemmat pitoihin. Mies vaati rouvaansa noudattamaan kutsua sekä pukeutumaan niin, kuin semmoisissa tilaisuuksissa oli tavallista. Itkien lähti rouva kysymään neuvoa Berghiltä. Tämä vastasi: "seuraa omaatuntoasi". Seurauksena oli, ettei rouva lähtenyt miehensä kanssa pitoihin, hän kun ei enää tahtonut pukeutua maailman tavoin eikä saanut käyttää yksinkertaista pukuaan. Mies raivostui, uhaten vaimoansa avioerollakin. Kun ei tämä hänen uhkauksensakaan tuottanut tyydytystä hänen loukatulle ylpeydelleen, päätti hän kostaa heränneille. Tämä on todistettavasti sen loukkaavan oikeusjutun syynä, johon Bergh muiden kera joku aika myöhemmin haastettiin todistajaksi.

Eräänä päivänä syystalvella 1847 saapui Kuopion fiskaalin K. K. Järnefeltin luo loinen J. H. Hiltunen ilmoittamaan, että poikansa Heikki Hiltunen oli kertonut Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa lokakuun 3, 4 ja 5 p:nä pidetyissä häissä kuulleensa Paavo Ruotsalaisen suuren väkijoukon läsnäollessa päihtyneenä huutavan ja kiroilevan. Kuulusteltuaan Heikki Hiltusta, vaati fiskaali Tuusniemen talvikäräjissä maaliskuun 29 p:nä 1848 edesvastausta Paavo Ruotsalaiselle päihtymisestä, kiroilemisesta ja meluamisesta. Heikki Hiltunen todisti kanteen oikeaksi, kieltäen kuitenkin kuulleensa Ruotsalaisen kiroilevan. Kun syytetty ei ollut tullut saapuville, vaikka hän oli saanut haasteen, lykkäsi oikeus jutun käsittelyn toukokuun 22 p:nä pidettäviin välikäräjiin, määräten, että hänet oli omalla kustannuksellaan toimitettava tähän tilaisuuteen. "Noutamisen uhalla" tulisi niinikään lehtori J. I. Berghin sekä Kuopion kirkkoherranapulaisen Erkki Saurénin, jotka eivät myöskään olleet heille annettua haastetta noudattaneet, silloin olla todistajina saapuvilla.

Juttua uudelleen käsiteltäessä kielsi Paavo Ruotsalainen olleensa päihtynyt sanotussa tilaisuudessa, selittäen että hän "usein ollen jonkunlaisen rintataudin rasittamana, jo saapuessaan häihin oli tuntenut samaa tuskaa ja myöhemmin illalla sairastunut tähän tautiin".

Kolme herännyttä pappia oli todistajina saapunut oikeuteen: Saurén, Bergh sekä Nilsiän pitäjänapulainen L. A. Landgren. Ensinmainittu kuitenkin vapautettiin todistajan velvollisuuksista, hän kun ilmoitti olevansa ilmiantajan, Heikki Hiltusen, eno.

Ensimmäisenä todistajana huudettiin esille Bergh. Kuinka tarkasti hän jo edeltäpäin oli punninnut tätä ikävää tehtäväänsä, näkyy jo siitäkin, että hän antoi oikeudelle kirjallisen todistuksen. Se kuului: "Kun minä toimitusmieheksi pyydettynä lokakuun 4 p:nä viime vuonna olin häissä talollisen Heikki Pitkäsen Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylässä Hevosahon omistamassa talossa, johon tilaisuuteen myöskin talollinen Paavo Ruotsalainen kutsuttuna vieraana oli saapunut, huomasin tämän ensi iltana, lokakuun 3 p:nä, mikäli hänen korkeaan ikäänsä nähden odottaa sopii, olevan jokseenkin virkun, ja otti hän minun ja kirkkoherranapulaisen Saurénin lausuman kehoituksen mukaan syvällisellä, hyvästi tuntemallani tiedollaan Jumalan sanassa sekä rikkaalla hengellisellä kokemuksellaan osaa meidän ja useain muiden vierasten väliseen keskusteluun, joka koski ihmisen tärkeintä velvollisuutta, etenkin vilpitöntä ja vakaata kristillisyyttä ja sen vastakohdan, sekä jumalattomuuden että vilpillisen ja väärän parannuksen laatua, niin totuudenmukaisesti ja voimallisesti, että hänen puheensa ei ainoastaan saavuttanut muiden keskusteluun osaaottaneiden hyväksymistä, vaan myöskin vaikutti yhteistä hartautta ja kehoitusta. Tässä tilaisuudessa oli Ruotsalainen minun vakaumukseni mukaan niin kerrassaan vapaa päihtymisestä, että vastakkainen väite päinvastoin silminnähtävästi johtuu mitä suurimmassa määrässä sokeasta ja katkerasta ilkeydestä. Alkavan syksyisen rajuilman sekä myrskyn takia, joka samana päivänä oli harvinaisen kovaa, sairastui Ruotsalainen vihkimispäivän vastaisena yönä ankarasti häntä usein kohtaavaan kolotustautiin, joka siitä syystä, että hän jo kauan on kärsinyt luunmurtumaa rinnassa, varsinkin ilmanvaihdoksissa tuottaa tuskia rintaluussa sekä vaikuttaa hengenahdistusta. Tämä sairaudenkohtaus yltyi päivällä niin kovaksi, että Ruotsalainen tarvitsi tuetta voidakseen kävellä vähänkään pitemmältä. Kun sekä isäntäväen ja ystävien kehoituksen että taudin ankaruuden takia oli pakko turvautua lämmittäviin parannuskeinoihin, jotka kotiparannuskeinot tavallisesti varsinkin talonpojissa rajoittuvat alkoholipitoisten aineitten käyttöön eri muodoissa, täytyi kai näiden aineitten vaikuttaa, että Ruotsalainen niidenkin tähden oli jossakin määrin liikutettu; mutta kun niiden käyttäminen vakaumukseni mukaan ei ollut 'väärinkäyttämistä' ja kun Ruotsalaisen satunnaisen ruumiinheikkouden alkuperäisenä ja suurimpana syynä oli sairaus, en voi todistaa hänen olleen 'juovuksissa' siinä merkityksessä, kuin Hänen Keis. Majesteettinsa asetus vuodelta 1829 tarkoittaa. Eivät ilmaisseet myöskään hänen liikkeensä ja eljeensä eikä hänen mielentilansa, mikäli muistaa voin, minkäänlaista epäselvyyttä." -- Oikeuden tiedusteluun, oliko Ruotsalainen kysymyksessä olevina päivinä siinä tilassa, jota yleinen katsantotapa tarkoittaa nimityksellä "väkijuomien liikuttama", vastasi Bergh kieltävästi.