Part 14

Suurta tarkkuutta ja ahkeruutta osoittivat heränneet papit rippikoulussa. Vielä tänään puhuu moni vanhus niistä unohtamattomista neuvoista, joita hän silloin heränneen opettajan suusta kuuli. Mitä itse opetukseen, kyselyyn ja kuulusteluun tulee, kiitetään etevimmiksi J. F. Berghiä, Malmbergiä ja J. I. Berghiä. Ensinmainittu loi itselleen aivan itsenäisen kuulustelujärjestyksen, muodostaen esittämiinsä kysymyksiin lyhyet, sattuvat vastaukset, jotka tarkkaan liittyivät Lutherin Vähään katkismukseen. [Kert. G. Pesonen, B. K. Sariin, P. Malinen y.m.] Valitettavasti ei löydy mitään tarkempaa selostusta tästä hänen kaikesta päättäen etevästä opetussuunnitelmastaan. -- Yhtä ahkerasti kuin Bergh ja muut varsinaisen herännäisyyden edustajat, ehkä vielä ahkeramminkin, teki Renqvist työtä rippikoulussaan. Muutamassa kirjeessään hän kertoo seuraavaa: "Olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä olisi elävä usko, mutta ei merkkiäkään muuta jumalisuutta? Toiset ovat vastanneet: tulisimme, jos elävä usko olisi; toiset: emme tulisi, pitäähän ihmisellä olla muutakin jumalisuutta, usko ilman töitä on kuollut. Vastausten johdosta olen lausunut, että ensimmäinen vastaus oli oikea. Sitten olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä vilpittömän parannuksen kera olisi kaikki jumalisuuden harjoitukset vilpittömästi sisällisesti ja ulkonaisesti, vaikka ei meillä elävää uskoa olisikaan? Siihen on vastattu: emme tulisi, sillä ilman uskoa on mahdotonta Jumalalle kelvata. Edelleen jatkuu kuulustelu seuraavaan tapaan: Onko raamattu Jumalan sanaa? On. Eikö Jumala siinä käske muuta harjoittamaan kuin elävää uskoa? Käskee. Miksi, koska elävällä uskolla ilman niitä autuaaksi tullaan? Toiset ovat vastanneet: emme ymmärrä, toiset: ilman niitä emme pääse elävään uskoon, ja vaikka pääsisimmekin, emme siinä pysyisi. Tarvitaanko ne kaikki uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Tarvitaan. Mitkä harjoitukset? Heräjäminen ja katumus. Mitkä välikappaleet erinomattain tarvitaan uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Jumalan sana ja Herran ehtoollinen; Jesus sanoo: ottakaa ja syökää, ja Paavali: ottakaa kaikki Jumalan sota-aseet." Tässä yhteydessä kertoo Renqvist puhuneensa myöskin "anteliaisuuden harjoituksesta, josta Jesaia sanoo: _taita isoovalle leipäsi j.n.e._ (Jes. 58: 7-12)." "Tästä siis ja Korneliuksen esimerkistä näkyy" -- niin kertoo Renqvist opettaneensa -- "että elävään uskoon autetaan ja siinä pysymään vahvistetaan se, joka niin tekee." Ja tähän neuvoon sanoo hän liittäneensä seuraavan kysymyksen: "Pitääkö meidän anteliaisuutta ja kaikkia muitakin jumalisuuden harjoituksia harjoittaa sentähden, että meille niiden vuoksi armo annettaisiin?" Vastaus kuului: "Emme suinkaan, sillä ilman elävää uskoa emme niilläkään ansaitse muuta kuin rangaistusta, mutta jonka Pyhä henki saa auttaa katumukseen, sille synnit annetaan anteeksi." [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.] Jos tarkastamme Renqvistin kuulusteluohjelmaa, mikäli sen perille näin lyhyen selostuksen avulla voi päästä, huomaamme siinä vaillinaisesti, vieläpä väärinkin esitettyjä käsitteitä sekä muita muodollisista virheistä riippuvia epäselvyyksiä. Mutta tämä ei ole pääasia. Sen johtavana aatteena on herännäisyyden suuri päämäärä: sielujen johdattaminen "pimeydestä Jumalan ihmeelliseen valkeuteen." Kansan uskonnollisen tiedon korottaminen oli heränneillä papeilla kyllä silmämääränä ja varsinkin luetun käsittämistä pitivät he tärkeänä, koettaen muun ohessa saada kansaa luopumaan ajattelemattomasta ulkoluvusta, mutta verrattoman paljon tärkeämpänä pitivät he sitä puolta opetuksesta, joka suoranaisesti tarkoitti opetettavien herätystä ja kääntymistä. Viimemainittu näkökohta oli monesti niin tärkeä, ettei heille rippikoulussa jäänyt tarpeeksi aikaa uskonnollisen tiedon teroittamiseen kansan lapsille. Mutta suurin osa heistä on tietopuoliseenkin opetukseen nähden ollut luomassa ajanmukaisempaa uskonnonopetusta kirkossamme. Jo se seikka, että useimpain heränneitten pappien persoonallinen vaikutus kuulijoihinsa oli niin suuri, sai heidän rippikouluissaan aikaan järjestystä ja tarkkaavaisuutta, jonka vertaista sitä ennen ainoastaan harvoin oli nähty, puhumattakaan siitä elävästä tiedonhalusta, minkä herätys oli synnyttänyt. Tietysti eivät kaikki heränneet papit olleet yhtä eteviä; niiden joukossa löytyi päinvastoin huonojakin opettajia. Mutta ylimalkaan herätti se elävä henki, joka elähytti heitä itseään, vastakaikua rippikoulunuorisonkin sydämissä ja kokosi heidän ajatuksensa mielenkiinnolla ja hartaudella seuraamaan opetusta. Jos opettajalta puuttuikin varsinaisia opettajalahjoja, korvasi tämän puutteen monen elävä kristillisyys. Niin oli esim. Renqvistin laita. Kyllä hänenkin opetustaan tarkasti seurattiin, vaikka se oli pitkäveteistä ja siitä syystä ylimalkaan väsyttävää. Jännitystä lisäämässä oli tietoisuus siitä, ettei tuo väsymätön pappi milloinkaan tyytynyt huonoihin tietoihin, vaan säälimättömästi jätti seuraavaksi vuodeksi jokaisen, joka ei tyydyttävästi osannut tehdä selkoa kristinuskon päätotuuksista. Jyrkkiä vaatimuksissaan rippikoulussa olivat ylimalkaan muutkin heränneet papit. Laiskatkin oppilaat ja huolimattomat olivat pakotetut lukemaan. [Kert. A. O. Törnudd, A. V. Lyra, E. T. F. Reuter, y.m.]

Mitä lasten kasvatukseen tulee, sai herännäisyys aikaan tuntuvan muutoksen. Rakkauden suuri käsky vaati vanhempia varsinkin tätä tehtävää huolehtimaan. Kuri oli monesti ankaraa, joskus käytettiin esim. Suupohjassa ruumiinrangaistusta miltei täysikasvuistenkin taivuttamiseksi, mutta niin, että rakkaus semmoisissakin tapauksissa oli päävaikuttimena. Tavallisinta oli, että etenkin vanhempia lapsia palautettiin oikealle tielle siten, että isä tai äiti taikka molemmat kehoittivat syyllistä polvistumaan kanssaan ja yhteisesti pyytämään synnit anteeksi. [Kert. vanhat heränneet.] Lastenkasvatus on heränneitten sielunhoidon tärkeimpiä puolia. Tällä alalla ovat heränneet talonpojat todella saaneet suuria aikaan. Säätyläiset sitävastoin onnistuivat paljon huonommin. Ehkä oli syynä sekin, että viimemainitut, joiden kodeissa ylimalkaan oli enemmän tilaisuutta lukemiseen, hyvässä tarkoituksessa, mutta epäviisaasti, kyllästyttivät lapsiaan pakottamalla heitä kuulemaan pitkiä saarnoja, joita he eivät sisällykseenkään nähden voineet seurata. Ulkotöissä toimiminen tarjosi talonpoikien lapsille luonnonmukaisempaa kehitystä ja raittiimpaa mielentyydytystä, kuin tuo vakava, hiljainen, vanhojen ihmisten katsantotavan mukaan yksipuolisesti muodostunut elämä pietistisissä säätyläiskodeissa. Monet kristityn suhdetta maailmaan ja sen huvituksiin koskevat kiellot, jotka silloisissa talonpoikaiskodeissa eivät tulleet kysymykseenkään, olivat monesti tympäsemässä säätyläisten lapsia ja herättämässä heissä vastenmielisyyttä liikkeeseen tahi totuttamassa heitä teeskentelyyn, jollei todellinen sisällinen muutos päässyt heissä tapahtumaan. Huomattava on myöskin, että uskonnollinen kirjallisuus oli miltei ainoa, mikä siihen aikaan oli talonpojille tarjona, jumalanpalvelus kirkossa ja hartausseurat ainoat tilaisuudet, joissa henkistä ravintoa saatiin. Heränneitten jumalisuudenharjoitukset eivät senkääntähden kyllästyttäneet maailmanmielistä nuorukaista niin, kuin hartauskirjojen viljeleminen niissä kodeissa, joissa muitakin kirjoja löytyi ja luettiin, puhumattakaan semmoisen kirjallisuuden salaisesta viljelemisestä, jonka vanhemmat syystä tai syyttä olivat kieltäneet. Tämmöisissä olosuhteissa oli lasten kasvatus paljoa vaikeampaa. Mutta vielä 1840-luvun loppuaikoina noudatettiin pietisissä kodeissa yleisesti, muista näkökohdista huolimatta, tuota herännäisyyden jyrkkää joko -- tahi ohjetta. Oli miten oli, heränneet tahtoivat kasvattaa lapsensa "Herran kurissa ja nuhteessa", ja tämä kasvatus on tuottanut arvaamattoman paljon siunausta. Varsinkin meidän aikanamme, jolloin nuoria yhä yleisemmin totutetaan siihen käsitykseen, että miltei kaikki on luvallista, ansaitsee herännäisyyden vakava kasvatusopillinen periaate huomiota.

Kauniina todistuksena heränneitten veljellisestä rakkaudesta ja heidän tarkasta huolenpidostaan toistensa hengellisestä tilasta on heidän kirjevaihtonsa. Verrattomasti suurin osa heidän kirjeistään on joutunut hukkaan, mutta paljon semmoisia on säilynytkin. Huomaamme näistä, kuinka alttiita he olivat neuvoilla, varoituksilla, nuhteilla ja kehoituksilla tukemaan toisiaan korpimatkan vaivoissa ja vaaroissa. Suuremmoinen on heidän tälläkin tavoin harjoittamansa sielunhoito ollut. Varsinkin muutamat opettajat ja johtomiehet ovat erinomaisen huolellisesti ja täydellisesti vastanneet kirjeisiin, joiden kirjoittajat ovat pyytäneet heiltä neuvoa hengellisissä asioissa. Eniten tämmöisiä kirjeitä näkyvät kirjoittaneen Lagus, Renqvist, F. G. Hedberg ja J. F. Bergh.

Heränneitten sielunhoitoon kuuluu myöskin heidän yksimielinen kehoituksensa usein käymään kirkossa. Niinäkin aikoina, jolloin heitä saarnatuoleilta julkisesti moitittiin, teroittivat he tuota. "Niinkauan", on eräs herännyt vanhus lausunut, "tulee kirkossa käydä, kun siellä synnintunnustus ja 'Isä meidän' oikein luetaan." "Älä laiminlyö kirkossa käyntiä", kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälleen. "Itse tiedät paraiten, miksi et saa sitä unohtaa. Ole kuin mehiläinen, joka imee kaikkia kukkia, mutta ymmärtää valita ainoastaan hunajan ja hyljätä myrkyn." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9 1844.] Miten yksipuoliseen muotoon herännäisyys siellä täällä pukeutuikin, esti juuri tämä heränneitten kaikkialla teroittama neuvo liikettä semmoisissakin paikoissa eksymästä lahkoksi.

Julkiseen syntiin langenneita, mutta vikojansa katuvia opetettiin heränneitä kohtelemaan sääliväisyydellä. Tunnettu on, kuinka särkevän hellästi Malmberg kirkossa puhutteli julkisen ripin alaisia vankeja. Seurakunnalle hän semmoisissa tilaisuuksissa varoittaen lausui: "Muistakaamme, että tämän synti on julkinen, meidän pahimmat syntimme ovat useimmiten salassa". [Kert. Jaakko Vallenberg.] "Jos julkiseen vikaan langennut herännyt tulee heränneitten joukkoon, kuin ennenkin, tervehtien ja katellen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, niin käskettäköön pois, mutta jos hän vikaansa häpeää ja suree, niin hän on korjattava", neuvoi Wilhelm Niskanen. [Kert. Wilh. Niskasen pojat. Vertaa Niskasen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta."] Mitä muutoin julkisiin paheisiin tulee, niin eivät Renqvistin neuvot "Viinan kauhistuksesta" eivätkä hänen kehoituksensa ehdottomaan raittiuteen, niinkuin monesti olemme huomauttaneet, saaneet sijaa Savon ja Pohjanmaan heränneitten sielunhoidossa. Juoppous kyllä tunnustettiin pahaksi ja kohtuullisuuteen vaadittiin, mutta sen pitemmälle ei menty. Ainoa Ruotsalaisen suunnan johtomiehistä, joka tiettävästi on kehoittanut ainakin muutamia ehdottomaan raittiuteen, oli Wilhelm Niskanen. Hän on juoppouden syntiin langenneita neuvonut seuraavaan tapaan: "Sinun pitää ruveta aivan juomattomaksi, niin ettet maistakaan; ei tämä paha sinusta luovu paitse rukouksella ja paastolla." [Kert. Nivalan vanhat heränneet.] -- Maailmankaltaisuutta nuhdeltiin ankarasti. Niinkuin eri puku eroitti heränneen kansan muista ihmisistä, vallitsi heidän kodeissaankin huonekaluihin y.m. nähden mitä suurin yksinkertaisuus. Varsinkin heränneitten pappilat kantoivat tässäkin suhteessa ankaran vakaata leimaa. Monessa kodissa sai tähän alaan kuuluvien asioiden teroittaminen liiaksi huomatun sijan kasvatuksessa ja sielunhoidossa yleensä. Se ei ollut vaarallisinta, että esim. kauneudenaistin kehittäminen jäi aivan syrjään; arveluttavampaa oli, että moni tämänkaltaisten vaatimusten kautta eksyi farisealaisuuteen. Helposti tajuttavista syistä olivat talonpojat tässäkin suhteessa paljon onnellisemmassa asemassa kuin säätyläiset. -- Salaisemmista paheista pidettiin varsinkin itaruutta tarkasti silmällä. Missä sitä huomattiin, siinä ei nuhdetta säästetty. Tunnettu on, että heränneet esim. karsain silmin katselivat sitä, joka otti korkoa ystäville tahi muillekin lainaamistaan rahoista. Mitä huolellisimmin koetti heränneitten sielunhoito teroittaa sitä totuutta, että kristityn tulee etsiä taivaallisia eikä maallisia aarteita. Tämän yhteydessä huomautettakoon heränneissä papeissa vielä 1840-luvun loppupuolella vallitsevasta yleisestä mielipiteestä, ettei heidän sopinut pyrkiä kirkkoherranvirkoihin. Itsensä ja maailman kieltämiseen he toisiaan joka suhteessa kehoittivat. "Ei voi suuria maan päällä itselleen se vaatia, joka kerran on oikein päässyt käsittämään, ettei 'Ihmisen pojalla ollut sitä, johon hän päänsä kallistaisi', ja että jokaisen, joka toivoo tulevansa osalliseksi hänen kunniastaan, sitä ennen on täytynyt olla hänen kaltaisensa alhaisuudessa ja alentumisessa", [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande?] kuului heidän tunnustuksensa, ja sen mukaan he toisiaan neuvoivat maailman viettelyksiä välttämään. Jos heidän näitä asioita koskevissa neuvoissa oli yksipuolisuuttakin, josta vakavimmatkin heistä myöhempinä aikoina luopuivat, niin oli pääasia Jumalan sanan mukainen.

Se henkilö, joka Renqvistin kuoleman jälkeen osti hänen ajohevosensa, kuuluu valittaneen tehneensä huonon kaupan. Eläin näet aina pysähtyi pitkäksi hetkeksi, kun joku tuli tiellä vastaan. [Kert. Jaakko Lamberg, Renqvistin entinen renki, y.m.] Selitys on seuraava. Mikäli mahdollista puhutteli Renqvist jokaista vastaantulijaa, tiedustelen hänen sielunsa tilaa ja usein kehoittaen häntä rukoilemaan kanssansa. Hän oli väsymättömän ahkera paimentoimessaan. Aamusta iltaan oli hän työssä. Eikä hän lainalaisessa orjuudessa tätä työtä tehnyt, vaan vastustamattoman sisällisen pakon vaatimana. Ja saman hengen elähyttäminä ovat muutkin herännäisyyden sielunpaimenet päivätyönsä toimittaneet. Rakkaus sai heidät unohtamaan, miten raskasta tämä päivätyö monesti oli. Ei ole kummallista, että heidän muistonsa on säilynyt heränneessä kansassa sukupolvesta toiseen. Varsinkin heidän yksityinen sielunhoitonsa on jättänyt syviä jälkiä jälkeensä. "Niin neuvoi Paavo äitiäni", "niin Malmberg isääni lohdutti", "sitä Lagus isillemme teroitti", "siitä Bergh kanssamme itki", "sitä Renqvist meille polvillaan rukoili" -- tuollaisia lauseita kuulee usein heränneitten huulilta. Eikä tämä suinkaan koske ainoastaan varsinaisia opettajia. Heränneitten sielunhoito oli senlaatuista, että rakkaus vanhempiin ja muihin, jotka olivat olleet elämän tielle johdattamassa ja sillä tiellä taluttamassa, tuli syväksi ja eläväksi. Ja sentähden säilyi myöskin neljännen käskyn siunaus herännäisyyden mailla Jumalan armon todistuksena nouseville sukupolville.

VI.

Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun loppupuolella.

Pielisjärven ympärillä olevia seutuja lukuunottamatta olisi herännäisyys Karjalassa tuskin saavuttanut huomattavampaa asemaa, elleivät J. F. Bergh ja Henrik Renqvist olisi siellä monta vuotta vaikuttaneet. Kertomus Karjalan herännäisyyden vaiheista 1840-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa on sentähden suurimmaksi osaksi kertomusta heidän työstään näiden syrjäisten, uskonnollisessakin suhteessa muusta Suomesta jälelle jääneitten seutujen hyväksi.

Niinkuin olemme nähneet (II, 434-36) oli Bergh, joka vuodesta 1843 oli hoitanut Jaakkiman kirkkoherranvirkaa, jo ensi vuosina saanut aikaan suuria muutoksia seurakunnassa. Se seikka, että hänen toimenpiteensä usein koskevat ulkonaisten epäkohtien poistamista, ei suinkaan vähennä hänen ansioitaan sielunpaimenena. Paitsi sitä että monet toimet, jotka eivät suoranaisesti kuulu sielunhoidon alaan, siihen aikaan olivat papiston niskoilla, on otettava huomioon, ettei ulkonainen järjestys suinkaan ole sielunhoidon menestymiselle vähäpätöistä, vaan päinvastoin. Bergh oivalsi tämän ja ryhtyi monenkaltaisilla hyödyllisillä, maallista elämää tarkoittavilla parannuksilla valmistamaan alaa varsinaiselle tehtävälleen. Kärsivällisyydellä ja taidolla järjesti hän vaivaishoidon paremmalle kannalle, Jumalan sanan voimalla ja valtavalla persoonallisuudellaan lyöden kumoon raa'an kansan vastarinnan. Ennenpitkää alkoivat vastustajatkin huomata, että olot todellakin paranivat, kun Berghin neuvoja noudatettiin, ja taipuivat hänen ehdotuksiaan kannattamaan. Mutta monet pöytäkirjat Jaakkiman kirkonarkistossa todistavat, miten suurta huolta vaivaishoito hänelle tuotti. Paitsi aineellista köyhyyttä ja siitä riippuvia paheita ja esteitä huomasi Bergh vuosi vuodelta yhä selvemmin, miten alhaisella kannalla Karjalan kansa henkisessäkin suhteessa oli. Niinpä oli esim. lukutaito hyvin huono. Harvinaisella väsymättömyydellä teki Bergh työtä sen parantamiseksi. Ennenkuin rippiväki laskettiin Herran ehtoolliselle, tutki Bergh edellisinä päivinä jokaisen lukutaitoa. Jos tämä ei ollut välttävä, ei semmoista henkilöä kirjoitettukaan ripille. Tämän ohessa tiedusteli Bergh kaikkien ehtoolliselle pyrkivien mielentilaa, kieltäen vilpillisiltä ja julki suruttomilta pääsyn Herran pöytään. Kun seurakunnan kappalainen P. Platan ja tämän apulainen J. A. Alopaeus kieltäytyivät auttamasta Berghiä rippiväen kirjoittamisella y.m. toimilla, joihin ei hänelle jäänyt aikaa, pyysi hän 9/11 1849 tuomiokapitulia heitä siihen velvoittamaan. Tuonnempana saamme nähdä, miten paljon vastusta Jaakkiman väsymättömällä kirkkoherralla oli yllämainituista papeista, varsinkin viimemainitusta. Tässä vain mainittakoon, että tuomiokapituli tammikuun 23 p:nä 1850 päivätyllä päätöksellä velvoitti heidät auttamaan esimiestään kysymyksessä olevissa toimissa. Berghin ahkeruus ja se johdonmukainen tarmo, millä hän kinkereillä, rippikoulussa sekä muualla toimeenpanemillaan kuulusteluilla teki työtä lukutaidon parantamiseksi seurakunnassa, ei voinut olla hedelmää kantamatta. Jo v. 1847 pidetyssä piispantarkastuksessa, jonka toimitti asianomainen kontrahtirovasti, arvosteltiin seurakunnan lukutaito hyväksi.

Omasta kokemuksesta tietäen, kuinka suureksi siunaukseksi hyvin järjestetty sunnuntaikoulu voi olla, ryhtyi Bergh, heti Jaakkimaan muutettuaan, semmoisia sielläkin perustamaan. Kauan ei tarvinnut opettajia hakea; jonkun vuoden kuluttua ilmoittautui niitä, vaikka työ oli palkatonta, riittävä määrä. Paitsi sitä että lapset oppivat lukemaan oli näistä kouluista se hyöty, että ne talot, joissa niitä pidettiin, samoinkuin Nurmijärvelläkin, muodostuivat seurapaikoiksi, joihin kansa kokoontui Jumalan sanaa viljelemään. Ensi vuosina Jaakkimaan muuttamisensa jälkeen oli Bergh pitänyt seuroja yksinomaan pappilansa pirtissä, nyt oli niitä tarjona muuallakin pitäjässä. Herätyksen tuli oli päässyt irti tässäkin seurakunnassa. Jollei Bergh ehtinyt tulla seurapaikkaan, kokoontui kansa kuitenkin veisaamaan sekä kuulemaan, kun joku luki Arndtia tahi muuta hyvää hartauskirjaa. Lauantaina ja sunnuntaina oli kirkolla vilkas liike. Kun eivät heränneet enää sopineet Berghin pirtissä seuroja pitämään, rakennettiin v. 1848 erityinen seuratalo pappilan maalle. Siinä oli kaksi neljän sylen suuruista tupaa ja näiden välissä pienempi huone. Se sai nimekseen "heränneitten kirkko". Tässä rakennuksessa piti Bergh useimmat seuransa sekä talvella tunnetut rippikuulustelunsa. Elävät olivat hänen seuransa, usein päättyen särkevään polvirukoukseen. Moni heräsi, ei lyhyeksi ajaksi vain, vaan elämänsä loppuun Herraa seuraamaan. Eniten levinnyt oli liike _Reuskulan, Kortelan, Huhtervon_ ja varsinkin _Tervajärven_ kylissä. Niin suureksi, kuin herännäisyyden pääpaikoissa Savossa ja Pohjanmaalla, ei se Jaakkimassa kuitenkaan milloinkaan kasvanut.

Jaakkiman kirkonarkistoon on jäänyt paperiliuska, johon Bergh on merkinnyt, mihin Karjalan kansassa yleisiin vikoihin sikäläisen sielunpaimenen etenkin tulisi kiinnittää huomionsa. Luettelemme sanotussa muistiinpanossa löytyvät kohdat, koska ne valaisevat Jaakkimassa siihen aikaan vallitsevia oloja sekä todistavat, miten tarkkaan Bergh piti huolta seurakunnastaan: 1) Näpisteleminen; 2) Panetteleminen; 3) Sapattipäivän rikkominen; 4) Yöjuoksu; 5) Kapakoitseminen ja juoppous; 6-8) Siveettömyyden eri muotoja; 9) Huolimattomuus lasten ja palkollisten kristillisyyteen nähden; 10) Tyytymättömyys sen johdosta, että lasten joskus täytyy käydä pitemmän ajan rippikoulussa; 11) Käräjöimishalu; 12) Turmiolliset sananlaskut; 13) Virkamiesten ja säätyläisten vihaaminen ja ylönkatsominen, vaikka nämä ovatkin antaneet siihen aihetta; 14) Tyytymättömyys esivallan asetuksiin; 15) Lasten ja palkollisten vanhempia ja isäntäväkeä kohtaan osoittama ylönkatse; 16) Eläinten, varsinkin hevosten rääkkääminen.

Jo tästä luettelosta voi saada jonkunlaisen käsityksen Berghin paimentoimesta Karjalassa. Ei hän pitänyt mitään syntiä pienenä, vaan tahtoi ne kaikki vetää valkeuteen totuuden sanan tuomittaviksi. Jumalan armon julistaminen ja Kristuksen kirkastaminen sanankuulijoilleen oli kuitenkin se varsinainen välikappale, jolla Bergh sai aikaan Jaakkiman herätyksen. Mutta niin raskasta oli työ, että epätoivokin joskus valtasi Berghin mielen. Etenkin semmoisina aikoina sai hän paljon virkistystä kaukamatkaisten ystävien käynnistä Jaakkimassa. Kuopiosta tuli veljensä J. I. Bergh, joskus viipyen hänen luonaan pitemmän ajan, ja hänen seurassaan Kuopion maaseurakunnan huomatut, ennen (III, 40) mainitut Pietari Puustinen ja Pietari Kinnunen, Valkealasta Colliander, niistä lukuisista ystävistä, papeista ja muista, puhumattakaan, jotka harvemmin nähtiin hänen vieraanvaraisessa pappilassaan. Paavo Ruotsalainen sitävastoin ei liene käynyt Jaakkimassa. Hyvin usein nähtiin Berghin seuroissa lukuisasti herännyttä kansaa Kesälahdelta, Säämingistä ja Kerimäeltä. Kuinka levinnyt Berghin maine Karjalassakin oli, näkyy siitä, että häntä pyydettiin neljännelle vaalisijalle Nurmeksen kirkkoherranvirkaa täytettäessä v. 1848. Jaakkiman seurakunta sai kuitenkin vielä pitää rakkaan opettajansa, koska Porvoon tuomiokapituli ei voinut ottaa nurmeslaisten pyyntöä huomioon, anomuskirjan kirjoittaja K. A. Malmberg kun ei ollut kirjoittanut nimeään anomuksen alle. -- Hallitusmiehetkin huomasivat miten suurta ja maallisessakin suhteessa siunauksesta rikasta Berghin työ oli. Viipurin silloinen kuvernööri Kasimir von Kothen esim. kuuluu lausuneen: "semmoinen kirkkoherra saa enemmän aikaan kuin monta kruununvoutia."