Part 13

Mitä Paavon sielunhoitoon muuten tulee, sekä julkiseen, jota hän seuroissa harjoitti, että yksityiseen, todistavat miltei kaikki hänen neuvottavakseen antautuneet, ettei hän ohjannut harhaan, vaan ihmeteltävällä taidolla selvitti hyvinkin sotkuiset asiat. Se tosiseikka, että hän saattoi antaa aivan erikaltaisen vastauksen samaan kysymykseen, ei suinkaan ilmaise epävarmuutta ja häälyvää uskonnollista kantaa, vaan todistaa päinvastoin, miten tarkkanäköinen hän oli puhutellessaan eriluontoisia ja eri uskonnollisella kehityskannalla olevia ihmisiä. Hän näki mitä kukin tarvitsi ja sieti kuulla ja sovitti sanansa sen mukaan Sitä vaan ei saata hyväksyä, että Ruotsalainen taistellessaan itsevanhurskautta vastaan, joskus turvautui keinoihin, jotka, niinkuin ennen olemme kertoneet, täydellä syyllä herättivät mielipahaa hänen vanhoissa ystävissäänkin ja olivat pahennukseksi monille aroille omilletunnoille. Tähän hänen loukkaavaan esiintymiseensä kuuluivat myöskin kaikenlaiset hullunkuriset ilveilyt ja sopimattomat pilat, joilla hän muun ohessa joskus koetteli, miten vilpitön ja nöyrä hänen tuttavuuteensa pyrkivä oli. Se oli pienempi asia, että hän esim. kerran Kuopion markkinoilla vaati K. A. Collianderia, joka ensi kerran oli tullut häntä tapaamaan, ajelemaan kanssaan pitkin kaupungin katuja, siten että hän itse istui peitteiden alla reen perässä ja tuo hänen kaukamatkainen toverinsa ajurin paikalta hoiti ohjakset. Vaatimaton Colliander kesti, Paavon juonta ensinkään käsittämättä ja vähääkään ujostelematta, koetuksen [Kert. O. I. Colliander.] ja heistä tuli mitä paraimmat ystävät. Yhtä hyvästi ei päättynyt eräs toinen samankaltainen koe. Valkealan kartanossa tapasi Paavo erään hienon, jonkummoiseen herätykseen tulleen naisen. Tämä asetettiin ruokapöydässä istumaan hänen viereensä. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta kun Paavo hetken kuluttua, koetellessaan ruokakumppaniaan, alkoi heitellä kalanruotoja hänen syliinsä, suuttui tämä kovasti, arvostellen jälestäpäinkin tuota kuuluisaa miestä mitä ankarimmin. [Kert. O. I. Colliander.]

Tuommoiset sopimattomat ja raa'at kujeet, jotka kuitenkin nekin ovat arvosteltavat huomioon ottamalla maamme silloisen talonpoikaiskansan alhaista sivistystä, eivät olleet omiaan lieventämään sitä moitetta, joka maailman puolelta tuli hänen osakseen. Mutta semmoisetkin kolaukset kesti hänen maineensa kieltämättä häneltä ensimmäistä sijaa herännäisyyden sielunpaimenten rivissä. Tuo oppimaton ja sivistymätön talonpoika on voimallisemmin kuin kukaan muu herättänyt Suomen kansaa Jumalan armoa Kristuksessa etsimään ja taitavammin kuin muut sielunpaimenet johtanut kokoamansa suuret joukot elämän veden lähteelle. Sentähden kestää hän historiankin valon, tarvitsematta noita eksyneen hyväntahtoisuuden kutomia verhoja, joilla on koetettu salata hänen puutteitaan. Paavo Ruotsalaisen jättiläishaahmua semmoiset peitteet vaan pilaavat. Mutta kun historia ei saa jättää mainitsematta tuommoisia loukkaavia tapahtumia hänen elämässään, ei ole sen vaikea löytää semmoisiakin kertomuksia, jotka kauniilla tavalla osoittavat, miten hienojakin piirteitä hänen luonteessaan kaiken karkeuden uhallakin löytyi. Kerromme tämän yhteydessä erään semmoisen, varsinkin koska sekin tavallaan kuuluu tässä esitettävään aineeseemme.

Vanhoilla päivillään tapasi Paavo kerran Kuopion markkinoilla ystävänsä _L. A. Landgrenin_, joka monta vuotta oli kirjoittanut hänen kirjeensä ja muullakin tavalla häntä pienillä palveluksilla auttanut. Tämä, joka siihen aikaan oli pitäjänapulaisena Nilsiässä, oli saapunut kaupunkiin hankkiakseen rahaa velan maksamiseen, josta häntä ahdistettiin. Turhat olivat kaikki ponnistukset, jonka tähden hän päätti palata kotia. Ennen lähtöään hän kuitenkin haki Paavon tämän kortteerista valittaakseen hänelle hätäänsä. "Ei minulla ole aikaa kuulla valituksiasi ja mitä velkasi minua koskee", ärjäsi ukko, lisäten muutamia ankaroita sanoja Landgrenin suurista veloista. Masentuneena lähti tämä Nilsiään ulosmittausta odottamaan. Paavo oli tullut kaupunkiin mustalla oriillaan, jonka oli saanut lahjaksi K. A. Collianderilta. Se oli hänen rakkain omaisuutensa. Heti Landgrenin lähdettyä lähti hän kaupungille vävyään tapaamaan. "Myö musta ja vie rahat Nilsiän nimismiehelle Landgrenin velan maksamiseksi, mutta laita niin, ettei kukaan saa siitä tietää", hän käski, kiiruhtaen seurapaikkaan, missä häntä jo odotettiin. [Kert. V. L. Helander ja Paavon tytär Liisa.]

Juuri se säälivä rakkaus, millä Paavo kohteli hätään ja murheeseen joutuneita, selittää paraiten sen verrattoman luottamuksen, minkä hän sai osakseen hengellisenä neuvonantajana. Ihmiset tunsivat, että teeskentely oli hänestä kaukana. Suruttomatkin, jotka uteliaisuudesta saapuivat hänen seurapuheitaan kuulemaan, huomasivat että hänen puheensa pohjasäveleenä oli rakkaus, miten ankaran säälimättömästi hän sitten heidät riisuikin. Se voima liittolaisenaan siirsi Paavo Ruotsalaisen usko vuoria ihmisten tieltä, avaten heille Jumalan valtakunnan ihania näköaloja. Mutta näiden saavuttaminen oli aina kilvoituksen panttina; ahtaan portin luo hän sanankuulijansa johdatti. Joka suurimpaan hätään joutui, hänestä piti Paavo hellimmästi huolta. Usein tiedusteli hän ystäviltä semmoisen tilaa, ja jollei hän itse ehtinyt, laittoi hän jonkun kokeneen kristityn häntä neuvomaan. Jos hän oli ollut pakoitettu ankarammin nuhtelemaan erehtynyttä ystävää, käski hän muiden, tavallisesti L. J. Niskasen, jos tämä oli saapuvilla, "yön aikana pitämään häntä silmällä, ettei hän itselleen mitään tekisi." Paavon sanoissa, niin tuomitsevissa kuin vapauttavissakin, oli näet niin ääretön voima, että ne väkisinkin tempasivat kuulijat mukaansa perinpohjin kokemaan sitä totuutta, jota hän kulloinkin julisti. Harvat jäivät välinpitämättömiksi, useimmat särkyivät kerrassaan tahi suuttuivat leppymättömästi. [Kert. V. L. Helander, N. G. Arppe, Charlotta Achrén, Karolina Berghroth, Vendla Petterson y.m.]

Paavon sielunhoidon ehkä tärkein puoli koskee hänen suhdettaan niihin henkilöihin, jotka hänen opetuslapsinaan kehittyivät herännäisyyden johtomiehiksi. Etevimmät heistä, J. F. Bergh, N. K. Malmberg, Jonas Lagus, J. I. Bergh y.m. olivat välittömästi häneltä oppineet paljon. Sentähden kantoi myöskin heidän sielunhoitonsa hyvinkin tuntuvasti hänen henkensä leimaa, kuitenkin niin, että kunkin yksilöllisyys tässä toimessa säilyi ja kehittyi. Ainoana poikkeuksena oli Renqvist, joka aivan itsenäisesti ja erillään kaikista muista loi oman sielunhoitotapansakin.

Paavo Ruotsalainen ei ollut ainoa herännäisyyden opettajista, jonka sielunhoidon johtava voima oli rakkaus. Päinvastoin oli juuri tämä voima se mahti, millä he suuren herätystyönsä toimittivat, emmekä erehtyne, kun väitämme, että tämä työ useimmilta heistä kysyi enemmän uhrauksia, kuin häneltä. Paavo oli lapsuudesta asti tottunut niihin kaikkiin puutteisiin ja epämukavuuksiin, joita likeinen seurustelu köyhän kansan kanssa väkisinkin niinä aikoina heränneiltä sielunpaimenilta vaati. Miten vaatimattomasti miltei kaikki heränneet papit elivätkin ja miten yksinkertaisiin oloihin useimmat heistä olivatkin tottuneet, jäi heidän itsensäkieltämisensä voitettavaksi moni seikka, jota ei Paavo pitänyt ensinkään minään. Ei kukaan heistä ole tätä valittanut, mutta hyvin lyhytnäköinen on se, joka ei sitä ilman muuta huomaa. Kun muiden pappien luona kävi ihmisiä ainoastaan virallisia toimituksia varten, istui heränneitten pappien huoneissa joukottain ihmisiä neuvottelemassa "parannuksen asiasta". Toimitettuaan jumalanpalveluksen kirkossa, eivät nämä papit niinkuin muut sielunpaimenet saaneet levossa viettää lepopäiväänsä, vaan heitä haettiin heränneitten seuroihin monesti pitkien matkojen päästä, niin että usein oli pakko jäädä seurataloon yöksi. Levosta ei ollut paljon kysymystä, sillä "kamaripuheita" seurojen jälkeen, joita täydestä syystä pidettiin erinomaisen opettavina, jatkui monta tuntia. Eikä ollut sunnuntai ainoa seurapäivä. Jota suuremmaksi liike kasvoi ja jota vilkkaampaa se oli, sitä useammin haettiin heränneitä pappeja viikollakin perhejuhliin ja muihin tilaisuuksiin, joissa Jumalan sanaa viljeltiin. Heidän tuli aina olla valmiit esiintymään, herännyt kansa oli siihen tottunut eikä se voinut muuta ajatellakaan, kuin että puhuminen oli heille yhtä helppo ja luonnollinen asia kuin kuuleminen muille. Jos oli monta pappia saapuvilla, jäi raskain taakka sen hartioille, jolta oli totuttu eniten saamaan. Etenkin Malmbergin osaksi tämä tuli. Äärimmäisiin asti kysyttiin hänen voimiaan. Älköön tätä totuutta sillä vähennettäkö, että hänen verrattomat puhujalahjansa tekivät puhumisen hänelle helpommaksi kuin muille. Joka vähänkin pystyy asiaa arvostelemaan, hän ymmärtää, mitä täytyy kokea sen, jonka sanoja suuret ihmisjoukot ahmien seuraavat päivästä päivään, viikosta toiseen. Jos mikään, niin semmoinen tehtävä kuluttaa voimia. Ei puhunut Malmberg vain puhuaksensa. Hän vaati paljon itseltään ja hän tiesi muiden vaativan. Jos nuo suuret joukot puheen sisällykseen ja ajatusten johdonmukaisuuteen nähden eivät olleetkaan niin kriitillisiä, vaativat seuroissa istuvat lukuisat heränneet papit, joista useat puhujinakin olivat hyvin eteviä, sitä enemmän, puhumattakaan kaukaa saapuneista vieraista, joista moni oli tullut omin korvin kuullaksensa, oliko tuo kuuluisa puhuja todellakin niin etevä, kuin hänen maineensa oli kertonut. Miten raskas se taakka oli, joka täten laskettiin Malmbergin hartioille ja miten jännittäviä ne kiusaukset, joiden alaisena hän päivätyönsä suoritti, sitä eivät ainakaan ne ole laskeneet, jotka, monta vuotta häntä jumaloiden ihailtuaan, sittemmin kilvan häntä moittien soimasivat.

Likelle kansaa pääsivät varsinkin Malmberg ja Schwartzberg. Usein valmistettiin heille seurojen jälkeen olkivuode seuratuvan lattialle muiden seuramiesten rinnalle. Nukkuminen jäi monesti lyhyen aamuhetken varaan, tuvassa kun aina joku löytyi, joka ei malttanut olla enempää tiedustelematta. Mukavuuttaan ajattelematta vietti moni muukin herännyt pappi tuolla tavoin yönsä seurojen jälkeen. "Haudassa on aika levätä", oli heidän tapana sanoa. Tavallisesti pukeutuivat ajatukset tuommoisina yöllisinä hetkinä, niinkuin usein muulloinkin, lyhyitten, Paavo Ruotsalaisen tapaisten ytimekästen lauseiden muotoon, jotka lyhykäisyytensä ja sattuvaisuutensa tähden paremmin painuivat muistiin. Paavo Ruotsalaisen matkimista tuo ei ollut, jos kohta muutamat hänen käyttämistään sanoista tulivatkin heränneen kansan lempilauseiksi, vaan Suomen kansan luontaista puhelutapaa, vakavia, miettimistä vaativia asioita käsiteltäessä. Heränneet papit pääsivät kansaa likelle ja ymmärsivät sen katsanto- ja puhetapaa. Ken kummastelee, jos tämmöisissä tilaisuuksissa joskus eksyttiin sukkeluuksissa kilpailemaan ja leikillistäkin puhetta liiaksi viljelemään. Ei tuohon kuitenkaan jääty; ennenpitkää kyllä joku vakava ääni palautti ajatukset ja sanat ristin tielle. "Pyhäin naurut ovat itkuja ja heidän itkunsa naurua", oli Malmbergin ystävän, heränneissä piireissä tunnetun _Sven Topparin_ tapana sanoa. [Kert. N. G. Arppe, Jos. Grönberg, A. O. Törnudd, F. V. Durchman y.m.] -- Pohjanmaan heränneet papit eivät olleet ainoat, joiden seuroissa ja keskusteluissa tuommoisten lyhyiden lauseiden käyttäminen tuli tavaksi. Esim. J. F. Bergh muodosti semmoisia rippikoulua ja muita kansan varsinaista uskonnon-opetusta tarkoittavia tilaisuuksia varten. Pari esimerkkiä. Teroittaessaan Lutherin selitystä 6:een rukoukseen, hän neuvoi: "Epäusko on synnin liika pieneksi katsominen, epäilys synnin liika suurena pitäminen". "Kun kristitty kehittyy, suurenee synti, mutta vika vähenee", kuului Berghin varoittava ohje oman tilan tutkimiseksi.

Puhuessaan Jumalan vanhurskaudesta ja raamatun esimerkeillä näyttäessään, miten hänen vihansa uhkaa ja kohtaa synnin tekijöitä, sovittivat heränneet papit käyttämiään raamatunlauseita itseensäkin. Täydellisinä he eivät suinkaan tahtoneet esiintyä sanankuulijoittensa edessä, vaan armoa tarvitsevina, niinkuin hekin. Eräs J. F. Berghin kiusattu ystävä, joka oli saanut lohdutusta siitä, että tuo kaikkien kunnioittama opettajakin oli puhunut hänelle omistakin taistelustaan ja viheliäisyydestään, sai häneltä seuraavan vastauksen: "Onhan niin, että itsekin kehkaantuu ja iloitsee avun toivossa, kun näkee muiden horjahtelevan ja jälleen nousevan. Kuitenkin tulee raamatun kompastuneiden ja avun saaneiden sekä Jumalan ystäviksi julistettujen pyhien enemmän vetää huomiosi puoleensa kuin minun kurjan raukan, joka vielä taistellen huudan: mitenkä mahtanee tämä taistelu päättyä, kuka päästää minut tästä synnin ruumiista?" [J. F. Berghin ennen mainittu kirje Sofi Jonsonille 3/8 1849.] Juuri se seikka, että heränneet papit noin avonaisesti, monesti ainakin likeisimmille sanankuulijoilleen hyvin seikkaperäisestikin puhuivat omistakin vioistaan, teki välit niin likeisiksi, seurustelun niin vapaaksi ja teeskentelemättömäksi. Mutta eivät he silti synneistään katoilta huutaneet eivätkä niiden avomielisestä tunnustamisesta kerskanneet. Päinvastoin säilyi herännäisyydessä tässä kohden suurikin arkuus, pyhä pelko syntiin nähden, joka tuotti surua ja monesti tukki tunnustajalta suun tutuimmankin opettajan edessä. Poikkeuksia on tietysti löytynyt, mutta nämä eivät riitä kumoamaan sitä totuutta, että Suomen herännäisyys jyrkästi eroaa niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka, samoinkuin se, teroittaen apostolista neuvoa: "tunnustakaa toinen toisillenne synnit", harjoittavat julkista rippiä. Tämä kohta on heränneitten sielunhoidon kehittyneimpiä ja kauniimpia puolia. Siihen liittyy myöskin se uskollisuus, millä herännyt kansa oppi pitämään uskotut tunnustukset salassa. Liiaksikin huolellisesti ystävien vikoja toisinaan salattiin, niin että totuuskin joskus joutui kärsimään. Toiset puolustivatkin maailmaan nähden semmoista menettelytapaa, sanoen: "emme ole velvollisia puhumaan totta perkeleelle".[Kert. A. O. Törnudd, J. V. Nybergh, Liina Nybergh, Jos. Grönberg, y.m.] Aivan liiaksi ovat pärjääjät tästä erehdyksestä huutaneet, mutta kerrassaan perusteeton syytös ei ole.

Tunnettu on se peloton suoruus, millä heränneet toisiaan synnistä nuhtelivat. Ani harvoja vain, joita erinomaisemmassa määrässä kunnioitettiin, lienee tuosta säästetty. Nuo loukkaavan kiivaat väittelyt hedbergiläisen ja muiden oppiriitojen aikana eivät kuitenkaan ole omiaan kuvaamaan heränneitten häikäilemättömän suoraa puhetta, sillä ne ovat kotoisin katkerasta mielestä, mutta semmoisetkin nuhteet, joiden vaikuttimena on vilpitön rakkaus, kuuluvat usein kovilta, vieläpä säälimättömiltäkin. Mutta oikeaan he tavallisesti silloinkin osasivat. Heidän sielunhoitonsa silmämääränä oli tässä vilpin ja itsevanhurskauden paljastaminen, maksoi minkä maksoi. He eivät tahtoneet sanoa "rauha, rauha", "missä ei rauhaa ollut". Sentähden saattoivat he usein esiintyä niin ankarasti ystäviäkin kohtaan, etteivät liikkeen ulkopuolella olevat henkilöt ensinkään olisi heitä ymmärtäneet. "Mitä kuuluu", kysyi Österbladh eräältä hyvin vanhalta eukolta, joka tuli häneltä neuvoa kysymään. "Sitä samaa viheliäisyyttä", vastasi tämä. "Sano kernaammin: sitä vanhaa ulkokultaisuutta", lausui ankara ilme katseessaan tuo hellyydestään tunnettu opettaja. "Kirjoitat ettet joka päivä etsi armoa", kirjoitti J. F. Bergh likeiselle, arkatuntoiselle ystävälle. "Semmoinen huolimattomuus ei kyllä ole muuta, kuin suruttomuutta. Mutta vaikka niin onkin, vaikka sinun täytyy tunnustaa, että kävisi onnettomasti, jos Jumala tuommoisessa tilassa kutsuisi sinut tuomiolle, et kuitenkaan saa antaa tuon estää itseäsi uudelleen tarttumasta armoon". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 5/4 1850.] Östring kutsuttiin kerran sairaan tykö. Tämä puhui paljon, odottaen lohduttavaa sanaa opettajan suusta. Mutta Östring lausui: "Tuossa uskossa sinä menet helvettiin", jättäen sairaan pelkonsa ja tuskiensa kanssa taistelemaan. Tuo tuntuu kovalta, kun tiedetään, ettei sairaalla Östringinkään luulon mukaan ollut kuin lyhyt aika jälellä. [Kert rouva Gustava Laurell.] Mutta semmoista oli heränneitten sielunhoito, ei vain pappien, mutta maallikkojenkin, heidän huomatessaan vilppiä johdatettavissaan. Mitä he tuommoisissa tapauksissa puhuivat kahden kesken Jumalan kanssa, siitä ei historia tiedä, mutta se tiedetään, että juuri, semmoinen menettelytapa, niinkuin mainitussakin tapauksessa, herätti monen ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopi. Että kuitenkin moni kiivaillessaan totuuden puolesta saattoi olla liiaksikin ankara, on toiselta puolen myöskin myönnettävä. Sentähden tulivat useat heränneet papit vanhoilla päivillään hyvin varovaisiksi arvostellessaan ihmisten tilaa. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälle: "Niiden monien erehdysten takia, joihin olen tehnyt itseni syypääksi aiheettomasti lohduttamalla tai nuhtelemalla ihmisiä, olen ollut pakotettu ottamaan itselleni sen ohjeen, etten sanaakaan sano niille sieluille, joiden näen olevan Jumalan omassa koulussa, ellei heitä suuressa määrässä ole ollut estämässä orjallinen mieli, epäusko ja toivottomuus, jotta en heitä tempaisi Jumalan kädestä." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 16/5 1851.] Muita jyrkempänä pysyi arvosteluissaan Lagus, jonka vanhoilla päivillään ihmisistä lausumat tuomiot joskus, niinkuin vasta saamme nähdä, olivat yhtä kiivaita ja loukkaavan varmoja, kuin hedbergiläisenkin riidan aikoina. Joskus haittasi hänen sielunhoitoaankin äreys, joka karkoitti hänen luotaan vilpittömiäkin heränneitä. Paitsi pitkälle kehittynyttä subjektiivisuutta oli siihen varmaan suuressakin määrässä syynä ruumiillinen sairaloisuus.

Olemme huomauttaneet, miten tarkasti Paavo Ruotsalainen piti huolta siitä, ettei ketään kiellettäisi kantamasta kuormaansa, niinkauan kuin Jumala hyväksi näki. Samoin menettelivät heränneet papitkin. Mutta kylmällä välinpitämättömyydellä he eivät seuranneet tuommoisen kuormankantajan askeleita, vaan aina sääliväisyydellä, siten että kärsivä tunsi heidän esirukouksillaan ja myötätuntoisuudellaan auttavan häntä taakkaa kantamaan. "Pysy armahtajan rakkauden kahleissa", kirjoittaa Lagus eräälle kärsivälle. "Mitkä kahleet? Nimet ovat: vaiva, kipu, tauti, kuoleman hätä, ahdistus, köyhyys, pelko ja tuska joka päivä. Näistä älä pyydä irti päästä. Kyllä Herra helpoittaa aikanaan. Älä kummastele äläkä häpeä näitä juhlavaatteita, jotka Kristus on päällesi pukenut. Hän kantoi ne itse kerran, oli vaiti, kärsi. Tässä salatussa harjoituksessa vaella _alatietä_." [Laguksen kirje eräälle iisalmelaiselle (ilman päivämäärää), rouva Veisellin papereissa.]

Tämänkaltaisia neuvoja ei annettu alkaville, vaan kokeneille kristityille. Teroitettiin, ettei hengellinen neuvonantaja saanut kohdella kaikkia samalla tavalla. Paavo Ruotsalaisen neuvoa "vanhurskauttamisen (nim. ensimmäisen) jälkeen tulee uudet läksyt", pidettiin tarkasti muistossa. Papit, jotka keskenänsäkin huolellisesti harjoittivat sielunhoitoa, teroittivat tätä totuutta toisillensakin. Niinpä kirjoittaa Lagus Österbladhille: "Yleisenä vikana heränneissä on, etteivät he, houkuttelevan taikka kurittavan armon kutsumina, joka ei vielä ole itse parannus, vaan ainoastaan Jumalan valmistavaa vetämistä parannukseen, tahdo katsoa sydämen pohjaan oppiakseen tuntemaan syvän, pohjattoman turmeluksensa ja epäuskonsa ja nähdäksensä tautinsa sen oikeassa muodossa, jolloin pian saisivat kokea, ettei Jesus ole kaukana, vaan he hyppivät kevein askelin pitkät ajat, harjoittaen jonkunlaista kristillisyyttä rukouksissa, lauluissa, liikutuksissa ja tunteissa, joka on löysää tointa ja semmoisena pysyy. On suuri Jumalan armo, kun Herra saa semmoisen ihmisen kiinni ja heittää hänet sulatusuuniin, niin että hän itse saa kokea rakentaneensa heiniä ja kortta. Jos sentähden tunnet itsesi aivan kadotetuksi ja ijankaikkisesti kirotuksi, niin pidä hyvänäsi ja tiedä, että tuo on Jumalan oikea tie ja järjestys, jossa hän tahtoo johdattaa sielua pelastukseen antamalla sen ensin syvästi kokea Herran vihaa synnin tähden ja herättää armon kaipuuta. Sillä ei kukaan etsi armoa eikä parannusta paitsi yksin se, joka näkee itsensä avuttomaksi ja jolla ei ole enää mitään hengellistä lahjaa, ei herätystä, uskoa, parannusta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." [Laguksen kirjekonseptikirjassa (omistanut K. A. Malmberg) löytyvä V. Österbladhille kirjoittama kirje (päivämäärä puuttuu).] -- Ylpeyden ja luulouskon siivillä lentämään ei heränneitten sielunhoito tahtonut ketään laskea. Hengellistä ylpeyttä pidettiin kaikista vaarallisimpana. Alituisesti siitä varoittaen huomautettiin. "Että puhuttelet Kristusta on oikein", kirjoittaa Lagus eräälle ystävälle, "mutta muista, että sinä aina olet sama, oli valoisa tahi pimeä." [Samassa kirjassa löytyvä konsepti v. 1845.]