v. Essenin käytöstä hyvin sopimattomana, vaan moni sai piston

sydämmeensä, jonka vaikutukset eivät milloinkaan kadonneet.

Kaikenkaltaisia kertomuksia tästä tapahtumasta, toinen enemmän liioiteltu kuin toinen, alkoi pian liikkua. Mutta miten moittivia arvosteluja niihin enimmiten liitettiinkin, levisi niiden mukana herätys. Ja vielä vaikuttavammalla tavalla saarnasivat muutamat näissä häissä olleet nuoret tytöt, niiden joukossa kaksi sisarusta Uuskaarlepyystä, parannuksen tarpeellisuudesta. Suupohjassakin oli "tuli irti" -- ken voisi sen enää sammuttaa?

Miltä kannalta von Essenin esiintymistä yllämainitussa tilaisuudessa arvosteltaneekaan: siitä ei voi olla kuin yksi mielipide, että se ilmaisee rohkeutta ja itsenäisyyttä. Hän oli silloin ainoastaan 17 vuoden ikäinen ja tiesi joutuvansa mitä ankarimman moitteen alaiseksi. Niin jyrkkiä mielipiteitä ei näillä seuduin vielä kukaan ollut lausunut, ei Laguskaan, joka myöskin oli saapuvilla kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Miten sopimattomana v. Essenin esiintymistä pidettiin, näkyy siitäkin, että häntä vielä pari vuotta myöhemmin pelättiin semmoisissakin kodeissa, joissa herännäisyys jo oli alkanut saada jalansijaa. Kun esim. Vöyrin pappilassa tammikuussa 1834 valmistettiin erästä perhejuhlaa, johon odotettiin paljon vieraita, lausui Lauri Stenbäck omaisilleen: "Jos Essen tulee ja käyttäytyy niinkuin Maalahdella, niin hän ajetaan ulos".

Ensimmäisenä kaikista ylioppilaista, jotka sittemmin tapaamme herännäisyyden eturiveissä, puolusti von Essen omalla käytöksellään tämän liikkeen edustamaa kristillisyyttä, lukuunottamatta N. K. Malmbergia, jonka esiintyminen Pietarissa kantaa samaa leimaa. Yliopistossa hän kuitenkin vasta muutamia vuosia myöhemmin alkoi herättää suurempaa huomiota. Se vain jo 1830-luvun keskivaiheella Helsingissä hänestä tiedettiin, että hän oli pietisti. Kun esim. ylioppilas, sittemmin professori ja senaattori A. E. Arppe keväällä 1835 tiedusteli kotiopettajaa pari vuotta aikuisemmin leskeksi jääneelle sisarelleen Katarina Sofia Fabritiukselle, joka asui Kiteellä, ja v. Essen samaan aikaan haki sellaista tointa, kerrotaan Fr. Cygnaeuksen varoittaneen häntä kääntymästä tämän puoleen, koska hakija oli "ajan uskonnollisen hurmahenkisyyden eksyttämä". Sopimus tehtiin kuitenkin, ja v. Essen matkusti Karjalaan, missä hän viipyi pari vuotta, saaden sielläkin aikaan herätyksiä, lähinnä rouva Fabritiuksen perheessä, joka sittemmin tuli olemaan hänelle hyvin likeinen [Kertoneet (1896) Maria Österbladh o.s. Schroderus ja Charlotte Achrén; Juhani Aho, Heränneitä, 67-85; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 221-222.].

* * * * *

Voimallisesti veti Herra puoleensa tämän ajan ylioppilaita. Toiset toivat kodistaan muassaan pääkaupunkiin unohtumattomia muistoja Jumalan sanan vaikutuksesta, toiset saivat täällä kokea hänen kutsuvaa armoansa. Edellisistä ansaitsee muiden kera erityistä huomiota sittemmin kuuluisa _Fredrik Gabriel Hedberg_. Hän oli kotosin Raahen Salosta, missä hän syntyi heinäkuun 15 p:nä 1811. Vanhempansa olivat kruununnimismies E. J. Hedberg ja Katarina Magdaleena Borg. Nautittuaan opetusta sukulaisensa, Vihannin kappalaisen K. J. Borgin luona ja sittemmin Oulun koulussa, tuli Hedberg ylioppilaaksi lokakuun 4 p:nä 1826. Viimemainitun vuoden alusta oli hän alkanut ahkeraan viljellä Jumalan sanaa, siten kehittäen äidiltään perimäänsä taipumusta syvälliseen miettimiseen ja uskonnollisuuteen. Siihen vaativat häntä omantunnon vaivat ja pitkällinen, kalvava levottomuus. Jonkun ajan taisteltuaan epäilyksiä vastaan, sai hän armon syntisenä omistaa Jesuksen Kristuksen. Täten saavutettu rauha katosi kuitenkin pian ylioppilaselämän pyörteessä. Törkeisiin synteihin hän ei sortunut, vaan maailma ja maailman rakkaus saivat vallan hänen sydämmessään, karkoittaen siitä hänen nuoruutensa uskon.

Turun palon ja yliopiston siitä aiheutuneen siirron tähden Helsinkiin oleskeli Hedberg kodissaan lukuvuoden 1827-1828. Palattuaan yliopistoon syksyllä viimemainittuna vuonna, alkoi hän harjoittaa opintoja kandidaattitutkintoa varten. Jumaluusopilliset aineet, joita hän, pappisura silmämääränään, oli aikonut yksinomaan lukea, jäivät erään sukulaisen neuvon mukaan toistaiseksi syrjään, varsinkin koskei Hedberg ikänsäkään tähden vielä muutamaan vuoteen olisi voinut päästä papiksi. Ettei aika häneltä hukkaan kulunut, näkyy siitä että hän jo 1832 vihittiin maisteriksi. Vaikeampi on sitävastoin varmuudella sanoa, mitä ylioppilaselämä häneen vaikutti. Hän kuului Pohjolais-osakuntaan, joka kantoi tulevaisuuden aatteiden lippua korkeammalla kuin muut, ja otti ahkeraan osaa sen kokouksiin. Täysi syy on otaksua, että moni näissä ja muissa samanhenkisissä tilaisuuksissa lausuttu ajatus pääsi juurtumaan hänen edistykselle ja jaloille pyrinnöille alttiissa sydämmessään. Jos kohta tarkempia tietoja tästä puuttuu, osoittaa Hedbergin tuleva vaikutus selvään, että niin oli laita.

Marraskuussa v. 1833 suoritti Hedberg jumaluusopillisen päästötutkinnon yliopistosta. Väleen oli hän sielunpaimenena julistava sitä uskoa Jesukseen, jonka Herra jo hänen ylioppilaaksi tullessaan oli hänen sydämmessään sytyttänyt. Mutta kateessa oli tämä usko ja miltei unohtunut sen esine. Syrjäytetystä piilopaikastaan vain nousivat tuon tuostakin hänen mieleensä menneiden aikojen kalliit muistot, vakavina, nuhtelevina. Vaan Herra ei ollut häntä jättänyt. Kun Hedberg matkallaan Turkuun saapui Siuntion kirkkoherran K. H. Forssmanin luo, joka oli pyytänyt hänen apulaisekseen, huokasi hän, yksinään jäätyään, Herran puoleen, hartaasti rukoillen voimaa ja valistusta tulevaan paimentyöhönsä. Ja kun hän helmikuun 22 p:nä seuraavana vuonna vihittiin papiksi Turussa (piispanistuin oli avoinna, jonka tähden hänen täytyi odottaa näin kauan), tutki hän heränneellä omallatunnolla asemaansa Jumalan kasvoin edessä. Pari päivää myöhemmin kirjoitti hän tästä tilaisuudesta äidilleen: "Vakava ja juhlallinen oli tämä toimitus, eikä kukaan levollisena ja huoletonna saata astua tätä askelta, jota ei konsanaan enää voi astua taaksepäin, vaan joka on ainaiseksi sitova ja tuo mukanaan niin suuria velvollisuuksia, niin painavaa vastuunalaisuutta. Jumala minua heikkoa auttakoon oikein toimittamaan tätä kallista tehtävää. Yksin hänen armonsa voi vaikuttaa voimaa ja kykyä oikein täyttämään niin vaikeita velvollisuuksia -- itsestämme emme mitään voi. -- Niin, syvästi tunnen sydämmessäni tämän tehtävän!"

Kertomus Hedbergin vaikutuksesta pappina kuuluu myöhempään aikaan. Tässä vain mainittakoon, että hän innolla ja Herran pelvossa ryhtyi paimenvirkaansa hoitamaan ensin Siuntiossa ja toukokuun alkupuolella 1834 Lohjalla. Hänen esikoistyönsä Herran viinimäessä on innokkaan ja heränneen sielunpaimenen työtä. Sitä elähyttämässä on sitäpaitsi yliopistossa syttynyt innostus kansan lukutaidon korottamiseen, jonka vaikuttamana hän ahkerasti toimii Lohjan pitäjäkoulussa ja näillä seuduin vasta perustetussa sunnuntaikoulussa [Vennerström, Fredrik Gabriel Hedberg, 12-30.].

* * * * *

Samana päivänä kuin Hedberg vihittiin muiden kera Turun tuomiokirkossa papiksi myöskin hänen ystävänsä _Lauri Josef Achrén_. Hän oli syntynyt Vöyrissä tammikuun 21 p:nä 1811 ja tuli ylioppilaaksi v. 1827. Vanhempansa, komministeri M. Achrén ja Elisabet Ulf, olivat varattomat, jonka tähden Achrénin täytyi turvautua muitten apuun sekä ylioppilasaikanaan ylläpitää itseään kotiopettajan työllä. Nämä vaikeudet eivät kuitenkaan näy estäneen hänen edistymistään, koska hän jo 1832 vihittiin maisteriksi. Ken joutui tekemisiin hänen kanssansa, huomasi heti hänen lahjakkaisuutensa, joka muun ohessa ilmeni taipumuksena runouteen ja soitannollisuuteen. Tätä todistavat hänen Tohmajärvellä, Helsingissä, Espoossa, Vöyrissä y.m. vuosina 1829-34 sepittämänsä runot ja suorasanaiset kirjoitukset. Mutta niistä näkyy myöskin, ettei hän tähän aikaan vielä tuntenut Herraa, vaan haparoi pimeässä, etsien tyydytystään milloin mistäkin. Luonnoltaan oli hän lempeä ja käytökseltään miellyttävä, jonka vuoksi häntä yleisesti suosittiin. Vaan kuinka houkuttelevalta elämä maailmassa hänestä tuntuikin, ei voinut hän itseltään salata, että mielensä monesti oli hyvin raskas. Hän koetti taistella tuota ikävää vastaan, vaan taistelu ei ottanut oikein onnistuakseen. Hänen sisällistä tilaansa kuvaavat seuraavat eräässä hänen v. 1831 kirjoittamassaan, ehkä romaaniksi aijotussa kyhäelmässä tavattavat sanat: "Et tunne sitä maailmaa, jossa elät, jollet ole huomannut, kuinka vähän tavalliset aikakäsitteet tunti ja minuutti sopivat iloisen ja murheellisen sydämmen tuntimäärien kanssa yhteen. Eikö ole ilon tunti aina yksi sekunti ja surun pitkä kuin ijankaikkisuus?" Ehkä muisteli hän lapsuutensa onnellisia aikoja, jolloin hän oman kertomuksensa mukaan karkoitti jokaisen ahdingon rukoilemalla: "Jesus kulta, auta minua", jolloin hän ei aamusin herännyt eikä illalla nukkunut uskomatta itseänsä taivaallisen Isän turviin. Vaan Herran hetki ei ollut vielä tullut. Papiksikin rupesi Achrén tuntematta mitään sisällistä kutsumusta siihen. Päinvastoin tuntui tämä virka hänestä alussa hyvin vastenmieliseltä. Kerran esim. valitti hän eräissä tanssijaisissa sille neitoselle, joka sittemmin tuli hänen morsiamekseen, vaikeaa asemaansa, hän kun oli pakoitettu muille saarnaamaan, mitä hän ei itse uskonut.

Ensimmäiset pappisvuotensa oli Achrén kappalaisenapulaisena Oravaisissa. Ollen ahkerassa kirjevaihdossa Hedbergin kanssa, sai hän monesti kuulla terveellisiä ja vakavia sanoja, jos kohta tuo hänen ystävänsä vielä itsekin oli horjuvalla kannalla uskonnollisissa kysymyksissä. Vielä enemmän vaikutti häneen eräs toinen ylioppilastoveri, Lauri Stenbäck, jonka koti Vöyrissä oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Eräässä tilaisuudessa v. 1835, jossa Achrén tapansa mukaan innokkaasti puhui musiikista ja muista esteettisistä aineista, lausui tämä ystävä: "Nuo esteettiset houreet ovat hyvin vaarallisia, sillä ne vetävät ajatukset pois siitä, joka on paljon hyödyllisempää, ja sinun tulisi luopua soitannollisista tuumistasi". "Eihän tuo voi olla vaarallista, vaan päinvastoin hyödyllistä, koska soitantokin on Jumalan lahja", huomautti Achrén. Stenbäck vastasi: "Etkö tiedä, että sinun yli kaiken tulee rakastaa Herraa, sinun Jumalaasi?" Kipeästi koskivat nämä sanat nuoren papin sydämmeen. Ei voinut hän niihin mitään vastata eikä lausumiaan mielipiteitä enää puolustaa. Achrén alkoi kuulla sen Herran ääntä, jolta hän niin kauan oli sulkenut sydämmensä, ja jonkun ajan kuluttua oli hänkin herännäisyyden vilpittömimpiä ystäviä. Jumalan kutsuva armo, joka häntä, samoinkuin muita sen ajan ylioppilaita niin tuntuvasti oli etsinyt, oli hänet vihdoinkin löytänyt [L. J. Achrénin kirjoitukset (omistaa Charlotte Achrén); Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 219; Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 18-28; Fr. G. Hedbergin Björkqvistin postillan käännökseen liittämä Achrénin elämäkerta; Rouva Charlotte Achrénin kertomukset (1896).].

* * * * *

Kaikki nämä nuorukaiset olivat kotosin Pohjanmaalta ja kuuluivat ylioppilaina Pohjolais-osakuntaan. Muut osakunnat olivat köyhemmät henkisistä voimista ja siitä syystä verraten syrjässä. Niissäkin tapaamme kuitenkin tänä kansallisen ja uskonnollisen herätyksen aikana nuorukaisia, jotka jo ylioppilaina lupaavat paljon isänmaalle. Varsinkin yksi näistä, ennen mainitun Kaarle Fredrik Berghin nuorin poika J. I. Bergh, esiintyy 1830-luvun alkupuolella tulevaisuuden miehenä ja herännäisyyden taattuna kannattajana.

_Julius Immanuel Bergh_ syntyi Suonenjoen pappilassa maaliskuun 30 p:nä 1810. Äitinsä, Kaarle Fredrik Berghin toinen aviopuoliso Juliana Bergh, oli Suomen kielen harrastajana tunnetun Pyhäjärven kappalaisen Adam Berghin tytär. Samoinkuin vanhempia poikiaan, valmisti isä itse nuorintakin Porvoon lukioon. Heikontuneet olivat jo siihen aikaan vanhan opettajan sekä ruumiin- että sielunvoimat, mutta sitä parempi oli oppilaan kyky ja ahkeruus. Hyvillä tiedoilla pääsi hän oppilaaksi Porvoon lukioon v. 1829 sekä ylioppilaaksi lokakuussa 1832.

Jo nuorena osoitti Bergh suurta taipumusta miettimiseen ja harvinaista tahdon lujuutta. Kirjat olivat hänen paraat ystävänsä, henkinen työ hänen ilonsa. Varsinkin miellytti häntä vanhojen kielten, niistä ehkä eniten heprean, lukeminen ja perin pohjainen tutkiminen. Mutta hänen silmämääränään ei ollut ainoastaan itse näiden kielten oppiminen, vaan vanhojen sivistyskansojen kirjallisuuteen ja katsantotapaan perehtyminen. Jo ylioppilaana pyrki hän päästä näkemään, missä suurten aatevirtausten syvimmät uomat kulkivat ja minne ne pyrkivät, sekä käsittämään niiden yhteyttä oman aikansa henkisten pyrintöjen kanssa. Uudenkin ajan kirjallisuutta luki hän jo ensimmäisinä ylioppilasvuosina ahkeraan ja mieltymyksellä, oppien muun ohessa hyvästi saksaa. Vaikka perusteellisuus oli hänen luonteensa huomattavimpia ominaisuuksia, viihtyi hän miltei yhtä hyvästi tieteen eri aloilla, lukien sanottujen lempiaineittensa rinnalla mieltymyksellä esim. matematiikkaa. Sanalla sanoen hän oli kuin luotu luku- ja tiedemieheksi.

Berghin nuoruudenaikaa eivät synnin viettelykset päässeet tahraamaan. Hän säilyi puhtaana ja turmeltumattomana. Vaan ei hän itseään semmoisena Herran edessä pitänyt eikä ihmisten edessä siitä kerskannut. Päinvastoin oli hän jo siihen aikaan, jolloin hän nautti kotiopetusta isältään, tullut elävään synnintuntoon ja uskoon sekä vakaasti päättänyt pyhittää elämänsä Jumalalle. Eikä hän joutunut epäilyksiin kristinuskon totuuden suhteen, kuten esim. vanhin veljensä J. Fr. Bergh. Näistäkin kiusauksista, joille vihollinen epäilemättä löysi paljon liittymiskohtia hänen järjenmukaiseen miettimiseen taipuvassa luonteessaan, varjeli häntä armon Jumala. Varmaan oli hänellä paljon turvaa varsinkin sanotulta veljeltään, joka näkyy häntä lämpimästi rakastaneen. Lukiossa ollessaan kävi hän usein häntä Nurmijärvellä tapaamassa ja vielä useammin ylioppilaaksi tultuaan. Siellä kuuli hän eläviä saarnoja ja hartauspuheita, ja hänen aatteellisen elämän ilmauksille altis mielensä innostui herännäisyysliikkeen ripeästä kasvamisesta sikäläisessä kansassa. Ja samaa kuuli ja näki hän kotiseudullaan, missä hän loma-aikoina oleskeli. Vielä vanhoilla päivillään puhui hän lämmöllä näistä herännäisyyden nuoruuden toiveista, joiden toteuttamiseksi hän uhrasi miehuutensa paraat voimat. Ne olivat hänen ylioppilasaikansa kauniimmat muistot.

Tärkeä oli Berghin kehitykselle hänen vanhempien veljiensä vakaantunut uskonnollinen kanta ja siinä ilmenevä hellä rakkaus. Ollen itse luonteeltaan ystävällinen sekä taipuvainen vaihtamaan ajatuksia muiden kanssa, sai hän heränneitten omaistensa kanssa puhua sydämmensä tärkeimmästä asiasta ja siitä Herrasta, joka oli hänenkin kutsunut valtakuntansa palvelukseen. Paljon hyötyä oli hänellä tästä veljellisestä kanssakäymisestä, ja täysi syy on otaksua, että herännäisyyden edustamat aatteet, joihin hän veljiensä kautta ensin tutustui, etupäässä hänen vaikutuksestaan pääsivät leviämään yliopiston nuorisossa. Huomattava on sitäpaitsi, että Bergh varsinkin kotiseudullaan oli oppinut kansaa tuntemaan, jota paitsi herännäisyyden käsittäminen ja sen palvelukseen antauminen oli mahdottomuus. Hänen ei tarvinnut, kuten niin monen muun kansalliseen sivistystyöhön liittyvän silloisen ylioppilaan, sitoutua oppimaan Suomen kieltä. Hän osasi sitä hyvästi lapsuudestaan ja voi siitäkin syystä hyväksensä käyttää monen heränneen kansan oman kokemuksen muodostaman syvällisen opetuksen, jonka perille moni muu samanmielinen ylioppilas puuttuvan kielitaidon tähden ei päässyt.

Berghin ulkonaiset elämänsuhteet olivat siis ikäänkuin yhtyneet kehittämään hänen lahjojaan herännäisyyttä palvelemaan. Mutta vaikuttimena ja elähyttävänä voimana oli Herran armo, joka häntä etsi, hänen löysi ja häntä ylioppilasajan kiusauksista ja vaaroista varjeli [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; neiti Mimmi Berghin, J. I. Berghin tyttären, y.m. kertomukset; J. Fr. Berghin kirje J. I. Berghille vuodelta 1826, joka kirje osoittaa, että viimemainittu jo siihen aikaan oli herännyt. (Kirje löytyy Suomen muinaismuistoyhdistyksen kokoelmissa.)].

* * * * *

Nämä heränneet ylioppilaat eivät suinkaan olleet ainoat, jotka 30-luvun alkupuolella edustivat herännäisyyttä yliopiston nuorisossa. Monen muun rinnassa kyti, jos kohta ylimalkaan salassa vielä, Herran tuli. Kun nämä nuorukaiset muutaman vuoden kuluttua pappina julistivat Kristuksen evankeliumia seurakunnissa, näkyi tämä tuli yli maan. Suuri oli yliopiston osuus tämän tulen sytyttämisessä, mutta suurempi Suomen kotien ja Suomen kansan. Sentähden tunsivatkin useimmat noista heränneistä ylioppilaista seisovansa oikein varmalla pohjalla vasta silloin, kun kansan syvät rivit heidät siunaten ottivat vastaan.

XXVI.

Jälkikatsahdus.

Myötäkäymisen aikoina, jolloin suotuisat ulkonaiset olot vetävät huomion puoleensa, kätkeytyy ihmishengen syvin kaipio usein noihin sisimpiin piilopaikkoihin, joihin ei historian tulisoitto pääse valoaan luomaan. Näyttää kuin ei tuota kaipiota enää olisi olemassakaan ja ihmiset olisivat löytäneet tyydytyksensä ulkoelämän riennoissa ja pyrinnöissä. Ilman semmoisia aikoja ei voisi kuitenkaan yksikään kansa itselleen luoda niitä ulkonaisia etuja, joita paitsi kaikki korkeampi elämä on mahdottomuus; mutta hengen vasituista elämää tuo ei ole. Jos semmoisia aikoja aina kestäisi, hajaantuisivat ihmishengen voimat, se ei enää löytäisi niitä salaisia pajoja, joissa aatteet syntyvät, muodostuvat ja suuriksi kasvavat. Sentähden lähettää Jumala koetuksen ja kärsimyksen aikoja, joina ihmishenki on pakoitettu palajamaan itseensä ja ymmärtämään sitä ijankaikkisuuden kaipiota, joka on sen vasituinen olemus.

Vähän myötäkäymistä on Suomen kansa kokenut, koetuksia ja kärsimyksiä paljon. Se on usein, hyvin usein ollut pakoitettu tuolla tavoin palajamaan itsehensä Jumalan ääntä kuulemaan. Ja kun se totteli, pystyi se jälleen aatteita luomaan ja tulevaisuuttaan turvaamaan. Sen voima ei ollut silloin omaa voimaa, vaan Herran, sen työ hänessä tehtyä, sen kunnia hänen, ja jota vähemmän se osakseen sai tämän maailman lakastuvia voitonseppeleitä, sitä runsaampi oli Jumalan siunaus.

Tällä tavoin on Suomen herännäisyys syntynyt ja kehittynyt ja tätä leimaa se varsinkin alkuaikoina kantaa. Jo se kieltämätön tosiasia, että tämä valtaava liike sai alkunsa kansan syvistä riveistä, tarjoo tutkijalle paljon mietittävää ja pakoittaa häntä tunnustamaan sitä Jumalan vaikuttamaksi. Ja vielä vakuuttavammalla todistusvoimalla vaativat herännäisyyden leviäminen ja sen vuosi vuodelta yhä nähtävämmät seuraukset häntä tähän johtopäätökseen. Hän tuntee seisovansa kansan edessä, joka tietää, mitä se tahtoo, ja vaatii itselleen oikeutta elämään, ei suurilla sanoilla eikä väkivaltaisilla hankkeilla, vaan itsensä kieltävällä nöyryydellä ja henkisellä etevyydellään. Se on, tämä kansa, kuullut Herran äänen: "Jumalan valtakunta on teidän keskellänne", ja se on itse noussut toteuttamaan tätä aatetta ja luomaan sille tulevaisuutta isiensä maassa. Jos maallinen ja kirkollinen valta asettuvatkin sitä vastustamaan, ei aio se yrityksestään luopua, sillä sitä elähyttää ensimmäisten kristittyjen tunnustus: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä".

Alusta alkaen ja kenenkään heitä siitä huomauttamatta tiesivät heränneet talonpojat, miten tärkeä se taistelu oli, johon he olivat antauneet. Parempaa todistusta siihen, kuin L. J. Niskasen "Hengellisten asiain muistokirja", ei voi kukaan vaatia. Aikana, jolloin oppineet miehemme eivät tiedä herännäisyydestä paljon mitään eikä kukaan heistä ajattelekaan sen vaiheitten säilyttämistä jälkimaailmalle, ryhtyy oppimaton talonpoika kirjoittamaan laveaa historiaa 19 vuosisadan pietismistä ja sen johtavista henkilöistä, tarkkaan seuraten liikkeen leviämistä seudusta toiseen, sen suhdetta maallisen ja kirkollisen vallan edustajiin, siinä syntyvien eri suuntien opillisia eroavaisuuksia, sanalla sanoen kaikkia sen huomattavimpia vaiheita. Samaa todistavat Poikosen elämäkerta ja Matti Paavolan muistiinpanot, joista niinikään olemme ennen maininneet, puhumatta muiden talonpoikien näinä aikoina kirjoittamista, herännäisyyttä koskevista miltei lukemattomista kirjeistä, jotka kaikki todistavat, kuinka kallis tämä asia oli kansalle, ja kuinka elävästi se käsitti sen merkityksen. On sanottu, että sivistyshistoriamme suuret miehet ovat herättäneet Suomen kansan itsetietoisuuteen, emmekä suinkaan tahdo kieltää tämän väitteen totuutta. Mutta rajoitusta se kaipaa, sillä kieltämätöntä on, että herännäisyyden osuus tässä työssä on suuri, tahi oikeammin: se laski pohjan, taivuttamalla kansaa ymmärtämään, mikä aate on.

Olemme usein maininneet Niskasen muistokirjan ja siitä lainanneet otteita. Se alkaa vuodesta 1796 ja ulottuu vuoteen 1837. On väitetty, että Paavo Ruotsalainen, joka ei itse osannut kirjoittaa, on tämän merkillisen käsikirjoituksen varsinainen tekijä, ja ettei Niskasella ole muuta ansiota sen ilmestymisestä, kuin että hän on kirjoittanut paperille edellisen kertomukset ja arvostelut. Tämä otaksuminen ei ole oikea. Kuten vasta saamme nähdä, kielsi Paavo päinvastoin, huomattuaan että Niskanen teki muistiinpanoja heidän matkoistaan ja herännäisyysliikkeen vaiheista, häntä mitään kertomusta näistä asioista toimittamasta silminnähtävästi siitä syystä, että hän tiesi, miten huomatun sijan hän itse tulisi siinä saamaan. Ettei Niskanen kieltoa totellut, on hänelle kunniaksi, jos kohta hän ei uskaltanutkaan Paavolle sitä tunnustaa, vaan salaa jatkoi työtään.

Mitä Niskasen muistokirjan esitystapaan tulee, on se ylimalkaan ihmeteltävän selvää ja asiallista. Paavon uskonnollisen katsantotavan vaikutus on siinä kyllä kaikkialla hyvin tuntuva, vaan sitä ei sovi kummastella. Tämä tulee näkyviin varsinkin noissa väsyttävän monissa arvosteluissa toisin ajattelevien "teko-" ja "kiiltopyhyydestä", joihin kirjoittaja tuon tuostakin eksyy. Asia on sitä huomattavampi, kuin muut opinkohdat jäävät miltei kokonaan syrjään. Se seikka, etteivät heränneet tähän aikaan koskeneet oppiin semmoisena, he kun täydellisesti hyväksyivät kirkon opin, ei riitä kysymyksessä olevaa ykspuolisuutta selittämään. Päinvastoin tämä juuri sen kautta sitä räikeämmin pistää silmiin. Vaan syynä siihen on, kuten ennen olemme huomauttaneet, enemmän Paavon kuin Niskasen. Myönnettävä on myöskin, että tämä ykspuolisuus on muistikirjan miltei ainoa varsinainen vika. Muissa kohden on esitys tyyntä, maltillista ja puolueetonta. Jos kirjoittaja joskus antaakin herännäisyydelle liika suuren merkityksen, käyttämällä esim. sen edustajista Apostolein Tekojen lausetapoja, on tämä annettava hänelle anteeksi, varsinkin koska hän ei silloinkaan eksy ylimielisesti puhumaan kirkkoa ja papistoa vastaan, kun viimemainitut häntä ylpeydellään ja suvaitsemattomuudellaan siihen pakoittamalla pakoittavat. Collanin juttu, oikeuden käynti Renqvistiä vastaan, Björklundin säälittävä kohtalo y.m. samankaltaiset asiat ovat päinvastoin niin maltillisesti esitetyt, ettei kukaan tässä kohden voi enempää vaatia. Ja yhtä ihmeteltävä on se tarkkuus, jota Niskanen tämmöisiäkin asioita esittäessään kaikkialla noudattaa. Ei ainoatakaan virhettä, miten monimutkaiset nuo jutut sitten olivatkin, eikä epäselvyyttä yhdessäkään kohdassa. Ja yhtä tarkasti esittää Niskanen herännäisyyden vaiheita eri seurakunnissa, jaottaen esitettävänsä ja ryhmittäen tapahtumat niin selvästi, ettei lukija milloinkaan ole epätietoinen siitä, mitä hän tarkoittaa ja missä hän kulloinkin liikkuu. Ainoastaan vuosilukujen puute tekee joskus haittaa. Niistäkin ovat kuitenkin tärkeimmät mainitut.

Puolueeton arvostelija ei saata kyllin ihmetellä tätä muistokirjaa. Sen synnyn syy, samoinkuin esityksen selvyys ovat todellakin omiaan vaatimaan sen tekijälle huomattua sijaa Suomen herännäisyyden historiassa. Niskanen lopetti tämän työnsä jo