v. 1828 kirjoittamansa vihkot, jotka, paitsi otteita suurten

kirjailijain teoksista ja niiden johdosta tehtyjä muistiinpanoja, sisältävät ajatuksia ja mietteitä eri aloilta, elämästä, ihmisistä, ystävyydestä, rakkaudesta, runoudesta, uskonnosta y.m. Jos näissä mietteissä, kuten luonnollista on, löytyykin paljon lapsellista ja kehittymätöntä, ei voi olla kuin yksi ajatus niiden arvosta runollisessa, siveellisessä, vieläpä uskonnollisessakin suhteessa. Tuskin kukaan Suomen ylioppilas on niin nuorena niiden vertaisia ajatuksia luonut. Todistuksena olkoon seuraava ote:

"Paljon taistelua, paljon itsensäkieltämistä, paljon pilkkaa kysyy jumalallisen kipinän säilyttäminen elossa sielussa; mutta niinhän on kaiken jumalallisen laita. Maan päällä ei konsanaan siedetä mitään jumalallista. Sentähden täytyykin meidän olla joko jumalallisia taikka ainoastaan maallisia. -- Kuinka monta semmoista nykyään löytyy, jotka pitävät jumalallisia asioita maallisia korkeampina. Voi, hämmästyä täytyy ja itkeä! -- Oi, anna käteeni pyhä lippu. Tahdon profeettana kulkea ihmisten keskellä, rukoillen ja kehottaen heitä luomaan katseensa, sisällisen katseensa, jos eivät vielä ole pimittyneet, yhteistä taivaallista isänmaata kohti halvasta tomustaan, halvoista jokapäiväisistä huolistaan, ilottomista huvituksistaan, maallisista pyrinnöistään ja kurjasta arkielämästään. Ja kun olen ihmisille puhunut sieluni kaipuun, sen näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen, Herra, ja uskoa henkeni sinun käsiisi. -- Sitten kirkastuvat nuo hämärät aavistukset, ja tuo korkea taivaallinen rauha tulee täytetyksi. -- Oi Jumala, varjele toki sydämmeni tämän maailman pahuudelta. Olet itse sanonut: särjettyä ruokoa en tahdo murentaa enkä sammuttaa suitsevaa kynttilänsydäntä. Ota sydämmeni ja paina se lujasti omaan sydämmeesi, jotta oikea, pyhä tuli virtaisi sen läpi, tuo korkea yliluonnollinen rauha. Ja tule, Vapahtajani, sinä toivoni, kaipuuni, autuuteni, lankea suuren Isän jalkoihin minun edestäni rukoilemaan. -- Minä kiitän Jumalaa, kun hän minua kurittaa, sillä siitä näen, ettei hän ole minua unohtanut. -- -- --"

Innostuksella ja miltei rajattomalla kunnioituksella puhuu Stenbäck näissä mietteissään papin tehtävästä. Hänen sitä ajatellessa avautuu mielikuvituksensa nähtäväksi ihana näköala. Suomelle sykkii hänen runoilijasydämmensä, salomaiden vakaa, turmeltumaton kansa saa hänen sielunsa innostuksesta riemuitsemaan. Tuon kansan hyväksi saa pappi tehdä työtä, hoitaa sen kansallisuudentunnetta, sen rakkautta ruhtinaaseen ja isänmaahan! Ja vielä enemmän: sen sydämmiin saa pappi vuodattaa Jumalallista innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa. Mikä suuri tehtävä!

Mitään kokonaisuutta eivät nämä Stenbäckin mietteet muodosta. Ne ovat vain katkonaisia ajatuksia ilman varsinaista yhtenäisyyttä ja johdonmukaisuutta. Mutta semmoisinakin ne sisältävät paljon.

Stenbäckin ensimmäisistä ylioppilasvuosista Helsingissä tiedetään hyvin vähän. Asuen yhdessä ennenmainitun veljensä Juhana Mikaelin kanssa, eli hän hiljaista elämää kirjojensa ääressä. Ajatellessamme hänen Herran puoleen kääntynyttä mieltään ja hänen korkeita ajatuksiaan papin tehtävästä, emme saata olla kummastelematta, ettei hän heti antaunut tälle uralle. Laajalle oli epäuskon myrkky levinnyt; kuten tiedämme, olivat sen vaikutukset hyvin yleisesti nähtävinä opiskelevassa nuorisossakin, eikä olisi Stenbäck millään ehdolla vasten vakaumustaan ruvennut papiksi, -- vaan semmoisia epäilyksiä hänellä ei ollut. Eikä pelännyt hän asettua taisteluun sorretun totuuden puolesta. Juuri taistelua hän päinvastoin halasi, pitäen elämää ilman sitä arvottomana, halpana. Syy on siis etsittävä muualta, emmekä paljon erehtyne, otaksuessamme, että hänen rakkautensa runouteen ja niihin opintoihin, jotka olivat omiaan suoranaisesti kehittämään tätä hänen taipumustaan, ratkasivat asian.

Vuosina 1830-1832 oleskeli Stenbäck Ruotsissa, harjoittaen opintoja Upsalan yliopistossa. Jo muutamia vuosia ennen oli hänessä herännyt halu päästä lähemmälle vanhan veljeskansan suuria muistoja, joita varsinkin sen ajan suomalaiset helposti tajuttavista syistä pitivät niin suuressa arvossa. Todellisuus ei kuitenkaan näy vastanneen hänen toiveitaan. Päinvastoin ilmaisevat muutamat hänen tämän matkan muistoista aiheutuneet runonsa suurta pettymystäkin. Mitä hänen henkensä syvimpään kaipioon tulee, oli voitto vielä pienempi, jos semmoisesta ensinkään voi puhuakaan. Tällä emme kuitenkaan tahdo kieltää tämän matkan tärkeyttä Stenbäckin kehitykselle, jos kohta tulokset eivät suoranaisesti sitä todistaisikaan.

Vuodet 1832-1833 muodostavat käänteen Helsingin ylioppilaskunnan vaiheissa. Entistä voimallisempia ääniä alkaa sen omassa keskuudessa kuulua siveellisemmän ja henkisesti virkeämmän elämän aikaansaamiseksi yliopiston nuorisossa. Etupäässä kulki Pohjolais-osakunta, missä J. W. Snellman tarkoituksen saavuttamiseksi esitti muutamia sääntöjä osakunnan jäsenten noudatettaviksi. Aluksi kohtasi ehdotus vastarintaa. Sitä johtamassa oli lahjakas _J. J. Östring_. Ei mitään yhteiskuntaa -- niin arveli hän voitaisi lailla parantaa, jonka vuoksi ehdotetut säännöt hyödyttöminä pakkokeinoina olisivat hyljättävät. Tätä mielipidettä kannatti osakunnan enemmistö, ja Snellmanin ehdotus raukesi. Jonkun ajan kuluttua tuli kuitenkin ilmi, että sääntöjen henki ei ollut vieras osakunnassa syntyneelle raittiimmalle katsantotavalle, jonka innokkaana kannattajana muiden kera juuri Östring esiintyi.

Tällä kannalla olivat olot Pohjolais-osakunnassa, kun Stenbäck, tultuaan kotia Ruotsista ja sittemmin oleskeltuaan jonkun ajan Vöyrissä, kevätlukukauden alussa v. 1833 palasi Helsinkiin. Liittyen muutamiin lahjakkaisiin nuorukaisiin, joista varsinkin Östring tuli hänelle rakkaaksi, antautui hän koko palavan sydämmensä lämmöllä kannattamaan ylioppilaskunnassa heränneitä tulevaisuuden aatteita. Ennenpitkää tuli hän yhä enemmän huomatuksi ei vain tuossa ahtaammassa ystäväpiirissään, vaan osakunnassakin, missä hän alkoi yhä useammin esiintyä. Että hänessä syntynyt uskonnollinen elämä näissä oloissa oli suuressa vaarassa, on selvä. Stenbäck ei ollut tyyneen maltillisuuden mies. Mihin hän antautui, siihen antautui hän kokonaan. Oliko tuo innostunut, jalojen aatteiden kannattama ylioppilaselämä niihin määrin vetävä puoleensa hänen huomionsa, että hän vieraantuisi ristin tien salaisuuteen ja sille elämälle, joka Jumalasta on? Hän kehittyy runoilijana; hänen kanteleensa kaikuu nuoruuden ja ystävyyden ylistykseksi, ja sykkivin sydämmin kuuntelee innostunut nuorukaisjoukko sen kauniita säveleitä -- onko hän kestävä? Tienhaaraan hän ei jää seisomaan, eikä ole hän niitä, jotka ontuvat molemmin puolin. Ratkaiseva päätös on vielä tekemättä -- minnepäin on hän kääntyvä? Vastauksen tähän kysymykseen antaa Herra, joka häntä tänäkin aikana ihmeellisellä rakkaudella vetää puoleensa. Tämän armon vaikuttama on muun ohessa runonsa: "Tytön rukous" vuodelta 1834. Se osoittaa selvään, mihin suuntaan hän on kehittyvä. Runo kuuluu: [Yrjö Weijolan käännös.]

Mä vaivun sinun ristis juurehen, Ja minun silmän' nostan rukoillen. Mua ällös hylkää, hyvä Jumala, Suo rukouksein luokses kohota.

Tuoll' loistat valomaassa tähtien, On voiton kruunu kruunus okainen, Mua neuvo enin lempimähän sua, Oi sä, mi ensimmäisnä lemmit mua.

Sä mun oot synnin velast' ostanut; Et kultaa, hopeaa siit' antanut, Sä elos annoit, annoit kalleimpas, Ja elon lupaat mulle haudastas.

Kas, kun mä tulen pelvoin, vavisten, Mä köyhä, kurja, etees, ikuinen, Sä helmas avajat ja siellä vaan Mä rauhan, lohdutuksen, armon saan.

Jo veres oma minut puhdistaa, Mä huulin haavojas saan koskettaa; -- Oi Herra, Herra, mä en päästä sua, Ennenkuin ensin siunannut oot mua.

Olenko oikein omas, tutki sä; Jos öisin hyvä, niin kuin tahdon mä! Oi, jospa voisin hiljaa rukoillen Ain' olla silmäis eessä, Ikuinen!

Mit' ompi maailma, mit' aarteet maan, Jos sinä Herra rakastat mua vaan. Ja että rakastat mua, tiedän sen, Sen lausuu sielun' riemu taivainen.

Sun maas on kaunis, rikas, suloista On elää nuorna, rakastettuna; Mutt' paljon suloisempi minullen Sinussa eloni on sisäinen.

Yks olkoon kirkonmeno eloni; Suo siihen armo pyhän Henkesi! Mä sieluin tahdon toivoon kohottaa Ja sieltä voiman, voiton saavuttaa.

Eloni siit' on kaunis, autuas, Kuin ilta Sabbatin niin rauhakas; Niin hyväks' silloin voin mä tulla myös, Ett' iloin näet minuss' ikityös.

-- -- --

Kuu vaipui pilviin, kuoli tähtönen, Maan yli kulki tuuli huoaten; Mut rauha, valo tytön rinnass' on, Hän näkee auki Isän asunnon.

Myöskin Pohjolais-osakunnan sanomalehdessä julkasi Stenbäck samaan aikaan kirjoituksia, joiden monesti vakaa, joskus jyrkkäkin uskonnollinen pohja antaa meidän aavistaa pian tapahtuvaa ratkaisevaa muutosta. Niinpä lausuu hän eräässä semmoisessa kirjoituksessa: "Usein valtaa syvä sisällinen vakavuus, korkeamman taivaallisen hengen tuulahdus jokaisen ihmissielun; mutta ei koskaan tahdota tunnustaa tuota Jumalan herättäväksi ääneksi meissä. Kaikki tahtovat, että heitä pidettäisiin uskonnollisina, mutta ei kukaan kernaasti tahdo lukea Jumalan sanaa, jota paitsi ei kuitenkaan mikään uskonnollisuus voi olla olemassa. Jos joku tuntee itsensä velvoitetuksi lukemaan uskonnollista kirjaa, niin ei hän suinkaan valitse raamattua, tuota elämän oikeaa lähdettä, vaan kernaammin jonkun imelän postillan tahi jonkun noista hienon kohteliaista 'Hartaushetkistä', joista ei voi kylliksi pahaa sanoa. Oi niin, sillä eiväthän nämä häiritse hiljaista arkielämäämme eivätkä pelottelemalla kohtele tavallista, rakasta ajanviettoamme. -- Älkäämme pettäkö itseämme; tullaksemme käännetyiksi ja kristityiksi, tulee meidän lukea Jumalan sanaa, valvoa ja rukoilla, ei muuta. Onko sitten tämä niin vaikeaa?"

Näihin Stenbäckin "Ajatuksiin" -- tämä on sen kirjelmän otsakirjoituksena, josta ylläolevat otteet ovat lainatut -- sekaantuu vielä paljon kristinuskolle vieraita, vieläpä sitä vastaan sotiviakin mietteitä, mutta niiden perussäveleenä on kuitenkin synnin tunto ja armon ylistys, jos kohta se ei vielä pääsekään kuulumaan yli muiden. Häneen soveltuvat ne sanat, joilla hän aloittaa tämän kirjoituksen: "Nuoruuden kyyneleet ovat kevätsateen kaltaisia, joka vain tekee vasta heränneen maan tuoreemmaksi ja viheriämmäksi; pian näkyy iloinen aurinko jälleen". Väleen oli hän itkevä katkerampia kyyneleitä.

Syyslukukauden lopussa v. 1834 sattui yliopiston nuorisossa eräs tapahtuma, jonka seuraukset olivat Stenbäckin kehitykselle mitä tärkeimpiä. Ylioppilaskunta oli näet muutamien kehotuksesta kokoontunut yhteiseen kokoukseen, missä oli nostettava kysymys mielenosoituksesta erästä yliopiston opettajaa vastaan. Tätä ehdotusta ei kuitenkaan tehty, vaan sen sijaan otettiin eräs toinen kysymys, joka oli saanut nuorison mielet kuohuksiin, keskustelun alaiseksi. Eräs ylioppilas oli näet saanut käskyn poistua kaupungin seurahuoneessa pidetyistä tanssijaisista, jonka tähden ylioppilaat olivat päättäneet, ettei kukaan heistä vasta saisi ottaa osaa näihin illanviettoihin. Tätä yhteistä päätöstä vastaan oli eräs toinen ylioppilas rikkonut ja siitä syystä joutunut muitten epäsuosioon, jota hän ruumiillisestikin oli saanut kokea. Täten kuritetun asia joutui yliopiston kurinpito-oikeuden tutkittavaksi, ja yhteydessä sen kanssa otettiin harkittavaksi myöskin ylioppilaskunnan luvaton kokous. Varsinkin Pohjolais-osakunta oli asianomaisten silmissä epäluulon alainen uppiniskaisista mielipiteistään, ja kun tuli selville (syylliset ilmoittivat itsensä vapaaehtoisesti), että kutsu kysymyksessä olevaan ylioppilaskokoukseen oli lähtenyt muutamista sanottuun osakuntaan kuuluvista ylioppilaista, erotettiin nämä yliopistosta puoleksi vuodeksi. Erotetut, joita oli kuusi, niiden joukossa Stenbäck ja hänen ystävänsä Östring, olivat poikkeuksetta osakunnan lahjakkaimpia jäseniä.

Kumppaniensa saattamana ja miltei ylpeillen rangaistuksestaan lähti Stenbäck kotiinsa. Sinne seurasi häntä Östring, viettääkseen hänkin karkoitusaikansa Vöyrin ystävällisessä pappilassa. Ikäänkuin aavistaen, mikä häntä kodissa odotti, oli Stenbäck pari päivää ennen järjestysoikeuden tuomion julistamista kirjoittanut sisarelleen Charlottelle: "Jota enemmän meidän Herran tähden täytyy pysyä erillään entisistä tovereistamme ja seuroistamme, jotta emme tahallamme joutuisi maailman saastutettaviksi, sitä rakkaammalta ja hupaisemmalta tuntuu useammin saada vaihtaa ajatuksia teidän kanssanne, te hyvät, rakkaat ja tutut ystävät. En tiedä, vaan minusta tuntuu, etten koskaan ole teitä rakastanut niin paljon kuin nyt, ja ihmeen suuri on joskus iloni, saadessani rukoilla Jumalaa vuodattamaan rikkaan armonsa kotini ja meidän kaikkien yli. Niin, jos meillä maan päällä on niitä, jotka ovat meille rakkaita, niin rukoilkaamme Jumalaa heidän edestänsä, sillä tämä on kuitenkin parasta ja suurin rakkaus, minkä voimme heille osoittaa. En voi sanoa, mikä ilo on tietää, että me rukoilemme heidän ja he meidän edestä. -- Oi, rakkahani, kun joskus huomaamme, miten heikko ja kelvoton meidän jumalanpalveluksemme on, niin toivomme sydämmestä muistuttamista ja kehottamista toisilta. Kuinka paljon löytyy, joka meitä vielä pidättää, häiritsee ja estelee? Kun eniten yritämme olla Herralle mieliksi, kun koetamme valvoa, rukoilla ja kilvoitella, niin täytyy meidän hyvin usein tunnustaa, että olemme kelvottomia palvelijoita, hiipiä sitä likemmäs Jesuksen ristiä ja verhota itsemme hänen vanhurskaudellaan. Mitä olisimme hänen armottaan ja ansiottaan? Varma on, että yhä enemmän saamme kokea, onko mahdollista elää mukana maailmassa niinkuin ennen, antaen noiden lukemattomien pienten syntisten askareitten ja maallisten n.s. viattomien huvien kuluttaa ja vangita mieltä, vai täytyykö meidän todellakin, niinkuin apostoli sanoo, pelvolla ja vapistuksella laittaa että autuaiksi tulisimme ja vaeltaa Jumalan pelvossa. Jota enemmän Jumalan rakkaus saa täyttää sydämmemme, sitä enemmän menee tomuksi kaikki, joka oli meille rakasta ja miellyttävää. Herra Jumala meitä valmistakoon, vahvistakoon, tukekoon ja perustakoon! Joka voittaa, hän saa kaikki, mitä Jesus lupaa Ilmestysk. 2 ja 3 luv., ja emmekö kernaasti kantaisi tämän lyhyen elämän kuormaa ja hellettä taivaallisen perinnön ja elämän tähden. Auta meitä, lempeä Vapahtaja, niin juoksemaan ja taistelemaan, että jokainen meistä voittaisi!"

Verrattuna Stenbäckin aikaisempiin lausuntoihin, osoittaa tämä kirje huomattavaa edistystä. Joka nuorena ylioppilaana näin kirjoittaa, hän ei voi olla kaukana Jumalan valtakunnasta. Pian huomasivat myöskin Stenbäckin omaiset, että perinpohjainen muutos oli hänessä tapahtunut. Hän oli nöyrempi ja jos mahdollista ystävällisempi ja hellempi kuin ennen, vaan tämän ohessa vakavampi ja hiljaiseen miettimiseen alttiimpi. Uusi elämä oli hänessä syntynyt; Jesus Kristus oli saanut hänen sydämmensä. Kovempaa sisällistä taistelua ei hänellä lie ollut; tuntuvalla rakkaudella Herra häntä etsi ja puoleensa veti. Olemme huomauttaneet, ettei hänen tätä ennen ollut tarvinnut kokea kiusauksia epäilykseen jumalallisen ilmoituksen totuudesta. Tämmöisiä kiusauksia ei hänellä nytkään ollut, vaikka ne, inhimillisesti päättäen, olivat hyvin lähellä tarjona juuri semmoiselle luonteelle kuin Stenbäckin, varsinkin kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa hän oli kehittynyt. Eikä epäillyt hän Jumalan armoa, jos uskonsa taivas joskus peittyikin pilviin. Turvallisesti luotti hän siihen, että armon aurinko väleen kirkkaana loistaisi ja hän jälleen voisi täydestä sydämmestään riemuita autuutensa Jumalassa. Tästä hänen omasta kokemuksestaan johtui se evankelinen leima, joka oli nähtävänä hänen silloisessa uskonnollisessa katsantotavassaan, samoinkuin hänen puheissaan hengellisistä asioista. Rakkaudella oli Jumala hänen sydämmensä voittanut, ja rakkaudella tahtoi hänkin sieluja Herralle voittaa.

Stenbäckissä tapahtunut ratkaiseva mielenmuutos vaikutti ennenpitkää muihinkin. Kesällä 1835 oli Vöyrin pappila "herännyt koti" tämän sanan vakavimmassa merkityksessä. Ikäänkuin itsestään muuttuivat naisten vaatteetkin entistä yksinkertaisemmiksi, sormukset ja muut koristukset poistuivat, palmikot laskettiin alas y.m. Huomata tulee kuitenkin, että herännäisyys, kuten pian saamme nähdä, myöskin mikäli kysymys on vaatteista ja muusta ulkonaisesta esiintymisestä, jo tätä ennen oli voittanut alaa Suupohjan säätyhenkilöissäkin. Vöyrin pappila ei siis ollut ensimmäinen sikäläisistä pietistisistä säätyläiskodeista, mutta tämän perheen jäsenten etevyys ja heidän tuleva merkityksensä herännäisyyden historiassa takaavat sensijaan juuri tälle kodille enemmän huomatun aseman, kuin muille näiden seutujen silloisille kodeille.

Kanteleestaan ei Stenbäck tapahtuneen mielenmuutoksensa tähden vielä luopunut. Päinvastoin näkyy hän tuon tuostakin tarttuneen kynään jatkaakseen tuota lempityötään. Niinpä valmisteli hän juuri näinä aikoina pitempiä runoja, jotka kuitenkaan eivät myöhemminkään painettaviksi valmistuneet. Näiden piirteiden perussäveleenä esintyy maailman ja heränneen omantunnon välinen ristiriitaisuus. Vaan kaikista toimista rakkain oli hänellä nyt Jumalan sanan viljeleminen ja rukous, ja yhtä usein, kuin hän ennen oli omaisilleen esittänyt suurten runoilijain nerontuotteita, puhui hän heidän kanssaan siitä Herrasta, jonka omana hän tahtoi elää ja kuolla. Eikä vaikuttanut hän ainoastaan omaisiinsa: Östringkin, joka näihin asti oli seisonut Hegelin filosofian pohjalla ja siinä luullut löytäneensä tyydytystä syvälliselle, etsivälle hengelleen, heräsi ja antausi täydellisesti kannattamaan herännäisyyden edustamia periaatteita. Hänen ja Stenbäckin välinen ystävyys kasvoi tämän kautta entistä lujemmaksi rakkaudeksi, Herran solmimaksi liitoksi, jonka siteitä ei kuolemakaan voinut katkaista. Jumalalle pyhitettyä elämää elettiin siihen aikaan Vöyrin pappilassa. Varsinkin Laurin kautta vuodatti Herra siihen voimaa ylhäältä. Kesän tultua oli nuorella runoilijalla tapana varhain aamulla lukien Uutta Testamenttia istua rakkaalla Myrberget-kukkulalla. Kun hän sieltä palasi, säteilivät hänen silmänsä tavallista kirkkaammin sitä tulta, jonka Herra oli niissä sytyttänyt, ja paljon oli hänellä etenkin silloin antamista muille.

Syksyllä 1835 palasivat Stenbäck ja Östring Helsinkiin. Heitä oli paljon kaivattu varsinkin siinä ahtaammassa ystäväpiirissä, josta ennen on puhuttu. Mutta miten muuttuneita olivat he nyt! Ei heitä enää tunnettu, niinkuin ennen. Pietismi oli jo saanut tuomionsa Runebergin Morgonbladetissa, ja nuo ennen niin iloiset nuorukaiset olivat auttamattomasti pietistejä. Taistelu oli alkava, ja sekä Stenbäck että Östring olivat valmiit siihen antautumaan. He asuivat yhdessä, lukivat ahkeraan ja tukivat toisiaan yhdessä tuota pyhää sotaa käydäkseen. Eivät tienneet he silloin vielä, että toisen taistelu oli oleva hyvin lyhyt. Herran ajatukset eivät olleet heidän ajatuksensa. Stenbäck oli kutsuttu elämällään, Östring kuolemallaan todistamaan siitä Vapahtajasta, jolle he olivat antaneet sydämmensä [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck 1-156; Th. Rein, Johan Wilhelm Snellman 144; C. G. v. Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck. 7-15; R. J. H. Minnesteckningar öfver Johan Jacob Östring; Charlotte Achrénin (Lauri Stenbäckin yllämainitun sisaren) kertomukset (1896).].

* * * * *

Syyskesällä v. 1832 piti ennen mainittu J. Vegelius, joka samana vuonna oli päässyt _Maalahden_ kirkkoherraksi, häitä tyttärelleen Betylle ja Vaasan koulun kolleegalle K. H. Schroderukselle. Tilaisuuteen oli muiden vierasten kera saapunut _Kaarle Kustaa von Essen_. Kaikki seudun säätyhenkilöt tunsivat tuon lahjakkaan, vilkkaan ylioppilaan, joka nerokkailla lausunnoillaan ja sattuvilla sukkeluuksillaan sai eloa ikävimpäänkin seuraan. Huhu oli kyllä tiennyt kertoa, että hän viime aikoina oli muuttunut ja tullut hyvin "kummalliseksi", vaan ehkä oli tuo pelkkää panettelua vain -- niin arveltiin -- varmaankin oli hän, kuten ennenkin, pitävä huolta siitä, ettei iloa tässäkään tilaisuudessa puuttuisi. Niinkuin tiedämme, oli Vegeliuksen koti avannut ovensa sille vakaammalle uskonnollisuudelle, jonka vaikutukset jo siihen aikaan olivat nähtävinä useimmissa seuduissa Suomessa. Mitään jyrkkää muutosta entisissä tavoissa ei tässä kodissa kuitenkaan vielä ollut tapahtunut, jos kohta ajanhenki ja perheen oma muuttunut katsantotapa jo oli alkanut rakennella salpoja maailmallisen ilon purkauksille, painaen esim. tanssiin hieman vakavamman leiman. Ei kukaan ollut muuta ajatellut, kuin että tässäkin tilaisuudessa tanssittaisiin. Niin tehtiinkin, mutta tuskin oli ehditty päästä alkuunkaan, ennenkuin v. Essen, joka vasta oli palannut Ylivieskasta, astui esille, ruveten ankarasti moittimaan tätä huvia, kehottaen hämmästynyttä kuulijakuntaansa rupeamaan "ainoaa tarpeellista" etsimään. Suurin osa vieraista suuttui, pitäen