v. Essen hänen johtamanaan harjoitti opintoja Vöyrin pappilassa, on

täysi syy otaksua, että moni jumalallisen totuuden siemen jo näinä aikoina jäi itämään tuon lahjakkaan, kaikille jaloille vaikutuksille alttiin nuorukaisen sydämmeen. Ehkä ohjasivat nämä muistot häntä Laguksen poismuutettua Vöyristä tätä etevää opettajaa etsimään, koska hän kahtena kesänä, 1831 ja 1832 oli kotiopettajana Ylivieskan pappilassa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 86.]. Tärkeänä syynä siihen, että hän niin kauan oleskeli viimemainitulla seudulla, oli muutoin sekin, että hän tahtoi oppia suomea [K. K. v. Essenin kirje isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski Ottilia Stenbäck).]. Vaikka v. Essen vielä oli nuori ja kokematon -- 15 vuoden ikäisenä oli hän v. 1830 tullut ylioppilaaksi -- teki Kalajoen varrella liikkuva herätys häneen syvän vaikutuksen [K. K. v. Essenin kirje isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski Ottilia Stenbäck).]. Nuoruuden innostuksella kuunteli hän noita rohkeita saarnaajia, jotka, maailman vihaa ja esimiehensä uhkauksia pelkäämättä, johtivat sanankuulijansa kaavojen kuolleesta uskonnosta elävän vakuutuksen raitista ilmaa hengittämään. Etenkin Lagukseen liittyi hän rakkaudella. Ei viipynyt kauan, ennenkuin v. Essen tuli elävään synnintuntoon. Seuraava tapahtuma oli lähinnä ulkonaisena syynä siihen. Eräänä päivänä oli Lagus nuorelle ystävälleen puhunut vakavia sanoja ihmissydämmen turmeluksesta ja sen taipumuksesta pyrkimään erille Jumalasta. Lyhyen rukouksenkin aikana, niin oli hän lausunut, eksyvät ajatukset usein kauas Herrasta, puhumattakaan siitä että niiden on miltei mahdoton muutamia tuntia perätysten häiriytymättä pysyä hänessä. Tätä v. Essen ei sanonut uskovansa; hän päinvastoin vakuutti koko päivän voivansa ajatella Jumalaa ja hänen kanssaan seurustella. Hän poistui väitettään todistamaan. Hetken kuluttua alkoi v. Essenin vinttihuoneesta kuulua virrenveisua, jota veisaaja viulullaan säesti. Vaan ei aikaakaan, ennenkuin joku maailmallinen nuotti, vieläpä tanssimusiikkikin alkoi keskeyttää tuota vakaata soittoa. Soittaja hämmästyi, laski viulunsa pois ja tuli Lagukselle kertomaan, miten hänen päätöksensä koko päivän palvella Jumalaa oli päättynyt [Kertonut rouva Lydia Hällfors, jonka kuullen v. Essen on tästä puhunut.].

Lokakuussa 1833 määrättiin Malmberg väliaikaiseksi saarnaajaksi Pidisjärvelle (nyk. Nivala). Edellisenä vuonna oli hän mennyt naimisiin Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin tyttären Amanda Bergrothin kanssa. Kuten tiedämme, oli Malmberg jo Kalajoella asuessaan esiintynyt Nivalan kirkossa ja viimemainitussa seurakunnassakin saanut aikaan herätyksiä. Huomattava on myöskin, ettei Ylivieskassa syntynyt liike voinut olla tänne vaikuttamatta, varsinkin kun tiedetään, että Raudasojan lähellä Nivalan rajaa sijaitsevan talon asukkaat olivat Ylivieskan ensimmäisiä heränneitä [Kertoneet (1896) Ylivieskan ja Nivalan vanhimmat heränneet.]. Varsinainen herätys Nivalassa alkoi kuitenkin vasta Malmbergin sinne muutettua. Lukuisa ei sikäläisten heränneitten joukko alussa ollut, vaan sitä elävämpi ja taisteluun syntiä ja maailmaa vastaan alttiimpi. Viestit siitä ennättivät ennenpitkää Savoonkin. Jo ennen Malmbergin muuttoa Nivalaan oli Paavo Ruotsalainen kuullut puhuttavan Kalajoen varren heränneistä ja käynyt heitä tervehtimässä. Ennenkuin siitä kerromme, on tarpeen mainita muutamista Kiuruveden heränneitä koskevista seikoista, jotka olivat syynä siihen, että Paavo näihin aikoihin usein kävi Pohjanmaan rajamailla.

V. 1822 määrättiin _K. J. Åkerman_ kappalaisensijaiseksi Kiuruvedelle [Aschan, Kuopio stifts matrikel.]. Tiedämme että tässä seurakunnassa siihen aikaan liikkui voimallinen herätys. Åkerman oli kokenut Jumalan kutsumisia, vaan evankeliumin salaisuutta hän ei käsittänyt eikä ollut muussakaan suhteessa tutustunut heränneitten uskonnolliseen kantaan eikä heidän tapoihinsa. Saapuessaan seurakuntaan, kulki hän erään talon kautta, missä heränneet paraikaa pitivät seuroja. Hän astui seuratupaan ja alkoi, nimeäänkään ilmoittamatta, rohkeasti puhua kokoontuneille. Hänen kiihkoisa saarnansa tuntui jo muotoonkin nähden oudolta, ja valistuneemmat huomasivat selvään, että sisältökin oli pintapuolista ja erehdyttävää. Toiset arvelivat hämmästyneinä, että antikristus oli tullut heitä pettämään ja kadotukseen johtamaan. Päätettyään puheensa, asettui tuo tuntematon saarnaaja, sanoi nimensä sekä ilmoitti, että hän oli määrätty papiksi seurakuntaan. L. J. Niskanen, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, antautui keskusteluun hänen kanssaan. Sen kestäessä tuli Åkermanin uskonnollisen katsantotavan puutteellisuus vielä selvemmin näkyviin. Pidettyään pitkän polvirukouksen, alkoi hän eksyttää seuraväkeä kaikenlaisilla haaveilevilla puheilla likeisestä seurustelemisesta Kristuksen kanssa sillä seurauksella, että muutamat herkkäuskoiset mieltyivät hänen puheisiinsa. Toiset kaatuivat riemussaan lattialle, kokonaan antautuen kiihotettujen tunteittensa valtaan. Niskanen kiivastui ja tahtoi ajaa tuon odottamattoman vieraan taipaleelle, vaan muut estivät häntä sitä tekemästä. Åkerman jäi yöksi taloon. Saatuaan kuulla karvaita totuuksia opistaan ja esiintymisestään, lähti hän aamulla vihoissaan pois, kieltäytyen einettäkin nauttimasta. Pian sai Paavo Niskasen kautta tietää, millainen Kiuruveden uusi pappi oli. Heti lähti hän häntä neuvomaan ja kävi sittemmin usein samassa tarkoituksessa hänen luonaan. Åkerman alkoi huomata erehdyksensä ja luopui siitä, kun evankeliumin salaisuus hänelle selveni. Myöskin Niskasen kanssa, joka asui likempänä ja jota Paavo kehotti usein Kiuruvedellä käymään, sopi hän ennenpitkää, saaden häneltäkin hyviä neuvoja ja opetuksia. Heränneisiin ystävyydellä liittyneenä, sai hän aikaan suuria herätyksiä Kiuruvedellä, jos kohta hänen oma kantansa vielä 1829, jolloin hän sieltä muutti pois, ei ollut täysin luotettava [Niskanen, Muistokirja.].

Jo näihin aikoihin levisi herännäisyys Kiuruvedeltä _Pyhäjärvelle_ [Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski, Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven vanhimmista, silloin vielä elossa olevista heränneistä.]. Varsinkin vuodesta 1833, jolloin _Salomon Lyytikäinen_ muutti Iisalmelta ensinmainittuun seurakuntaan, kasvoi liike näillä seuduin nopeasti ja alkoi herättää yhä suurempaa huomiota muuallakin. Lyytikäinen, joka oli syntynyt v. 1798, oli lahjakas mies. Vilkas mielikuvitus, terävä järki ja hyvä puhelahja takasivat alusta alkaen menestystä hänen julkiselle opettajatoimelleen, johon hän, Kiuruvedelle muutettuaan, heti antautuikin. Ei kukaan, ei Ruotsalainenkaan, silloin vielä häntä epäillyt. Hänen puheensa oli voimallista ja samalla tunteellista, syvällistä ja vilkasta, ja hänen oppinsa puhdasta. Kiuruveden heränneet ottivat hänen ilolla vastaan, aavistamatta että hän ennenpitkää oli eksyttävä heidät vaarallisille teille [Akiander IV, 81-83.].

Niinkuin olemme maininneet, kävi Paavo Ruotsalainen näihin aikoihin usein Kiuruvedellä. Varmuudella tiedetään, että hän ainakin joskus ulotutti matkansa Pyhäjärvelle [Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski, Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven vanhimmista, silloin vielä elossa olevista heränneistä.]. Näin ollen ei ole kummallista, että hän sai tietää Kalajoen varrella alkaneesta herätyksestä, eikä outoa, että hän päätti lähteä katsomaan, millaista se oli. Mahdollista on myöskin, että tämän puolen heränneet olivat pyytäneet häntä tulemaan, Paavon maine kun jo siihen aikaan oli suuri. Maaliskuussa 1833 lähti hän matkalle, päättäen käydä Kalajoen markkinoilla. Hän kulki jalan, kontti selässä. Jo _Haapajärvellä_ ja Nivalassa tapasi hän siellä täällä heränneitä, jotka ottivat hänen ilolla vastaan, osoittivat hänelle vieraanvaraisuutta ja kätkivät sydämmiinsä hänen opetuksensa. Avomielisesti seurusteli hän heidän kanssansa, kuin olisivat vanhoja tuttuja olleet. "Älkää kiinnittäkö sydäntänne maailmaan" lausui hän muun ohessa muutamassa talossa, "minä tein sen, mutta Jumala otti minulta poikani". -- Ylivieskassa ja Kalajoella olivat taipaleet heränneitten asuntojen välillä lyhemmät, ja heidän käsityksensä Jumalan sanasta kehittyneempää. Paavo iloitsi hengessään, puhuen näille uusille ystävilleen kehotuksen ja varoituksen sanoja. Lagusta hän ei tavannut, vaan Malmbergin hän näki Kalajoella [Kert. Kaisa Liisa Oja ja Juho Raudaskoski. Viimemainittu oli silloin 14 vuoden vanha ja puhutteli Paavoa. Äitinsä, joka oli seudun ensimmäisiä heränneitä, kuuli hän monesti tästä Paavon matkasta puhuvan. Vert. Akiander VI, 27-28 ja 215.] ja lienee silloin vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja.

Pian saapui Paavo jälleen näille maille. Malmbergin herätyshuuto ei ollut turhaan kaikunut. Nivalan heränneitten luku oli huomattavassa määrässä kasvanut, ja kaikki enteet näyttivät takaavan sikäläiselle liikkeelle yhtä raitishenkistä kuin elinvoimaista tulevaisuutta. Sen yhtyminen Savon herännäisyyteen oli siis kummankin seudun heränneille, samoinkuin koko Suomen kirkolle, hyödyllinen ja suotava. Ja yhtyminen tapahtui jo vuonna 1834. Ikäänkuin todistukseksi siitä, että Herra itse laski tämän rakennuksen perustuksen, solmittiin liitto helluntaina. Malmberg on myöhemmin tästä tapahtumasta jättänyt jälkimaailmalle seuraavan kauniin kertomuksen: [Akiander VI, 28-32.]

"Ensimmäisenä helluntaipäivänä v. 1834 huomasin, saarnatuoliin noustessani, kansan joukossa miehen, joka ulkonäöltään ja maineen kautta ennakolta oli minulle tuttu. Hän oli jo ijäkäs ja harmaat hiukset peittivät hänen päänsä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui nuoruuden vilkkautta ja voimaa, ja hänen silmissään loisti ihmeellinen tuli, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta. Hänestä ja hänen ystävistään kerrottiin näillä seuduin monta kummallista kertomusta. Jo nuoruudessaan oli hän elänyt toisin kuin muut ja kotiseudullaan oli häntä pidetty kummituksena, häntä oli pelätty ja kartettu, vihattu ja vainottu. Mutta hänen ympärillään oli herännyt elävä kristillisyys, ja monet sielut sekä lähellä että kaukana rakastivat ja kunnioittivat häntä 'isänään Kristuksessa'. Nyt, kun ensimmäisen vastustuksen sokea into vähän oli vaiennut, olivat jättäneet hänet rauhaan, ja maailman ihmiset tavallaan kunnioittivatkin häntä, johon epäilemättä suuressa määrässä oli syynä hänen raitis, valtaava, kaikesta farisealaisuudesta ja tekopyhyydestä vapaa persoonansa. Mutta heränneet käyttivät häntä neuvonantajanaan, ja ne, jotka täydestä sydämmestään ja elävällä ikävöimisellä etsivät Kristusta, luottivat häneen ehdottomasti. Uskollisena Herralle oli hän Pyhän Hengen koulussa kokenut suloista ja katkeraa, ja tarkka oli hengellisissä asioissa hänen silmänsä, elävä hänen kokemuksensa. Nyt oli hän kuullut, että erämaa täälläkin alkoi vihannoita, ja katsomatta matkan pituutta oli hän tänne kiiruhtanut, sitä, Jumalaa kiittäen, omin silmin nähdäkseen. Kun hänen näin, tuntui minusta kuin olisi Barnabas tullut alas Jerusalemista, ja hänen läsnäolonsa vaikutti minuun ihmeen elähyttävästi. Jumalanpalveluksen päätyttyä menin ulos vierasta tervehtimään ja näin, että hänen ympärilleen jo oli kokoontunut joukko ihmisiä. Silloin oli hetki tullut. Minä ehdotin, että tapaisimme toisemme eräässä naapuritalossa, jotta sitten jokainen vieraamme suusta voisi kuulla, että se sana, jota minä viran puolesta julistin, totisesti oli elämän sanaa, jota en ainoastaan virkani vuoksi saarnannut, vaan siitä syystä, että itse sen kautta olin tullut autuaaksi, ja jotta jokainen havaitsisi, että hengellisyys ei kuulu ainoastaan hengellisessä säädyssä oleville, vaan kaikille oikeille kristityille, joiden tulisi olla kuninkaallisia, hengellisiä Jumalan pappia. -- Määrätuntina oli huone jotenkin täynnä ihmisiä, ja tykkivin sydämmin astuin kokoontuneiden keskuuteen. Tuntui kuin olisi Jumalan Hengen tuulahdus levännyt heidän yli, ja iloa, rohkeutta, tekisi mieli sanoa uhkarohkeutta uhkui sydämmeni. Siinä istui jo vanhus, veisaten muiden kanssa virttä. Kun virsi oli loppunut, alkoi hän puhua autuuden järjestyksestä ja tiestä, salatusta elämästä Kristuksen kanssa Jumalassa ja uskon harjoituksesta ja taistelusta. Istuin kauan ääneti. Se voimallinen henki, joka puhujassa vaikutti, sulki huuleni ja tunki läpi luiden ja ytimen. Tunsin itseni niin äärettömän pieneksi ja koko tuo ihana kristillisyydenrakennus, jossa luulin itseni niin varmaksi ja turvatuksi, alkoi horjua, kuunnellessani hänen sanojaan. Selvään huomasi, että hän tiesi, miten raskas kiusausten paino ja miten kuuma sieluntuskien tuli on, sekä että hän oli tutustunut Pyhän Hengen salaisiin kurituksiin ja opetuksiin. Hän puhui ikäänkuin pyhitetyn sydämmen syvimmästä syvyydestä ja oli hengellisiin asioihin täydellisesti perehtynyt. Ei rahtuakaan ulkoa opitusta kaavasta; hänen puhettaan kuullessaan täytyi uskon asioissa välinpitämättömimmänkin havaita ja kokea, että kristinusko toki on muuta kuin kaunis utukuva ja ihanne. Tunsin vastustamattoman todistuksen hänen sanojensa totuudesta, vaan en kuitenkaan voinut niitä oikein käsittää ja omistaa, sillä tuohon puuttui minulta nöyryyttä. Elin ensimmäisen ilon ja autuuden tunteissa, eikä ylpeyteni vielä ollut murtunut. Koska eivät hartiani vielä jaksaneet mitään kantaa, kantoi Vapahtaja minua sylissään niinkuin vastasyntynyttä lasta. Tein muutamia huomautuksia, kun vanhus puhui näistä korkeista ja minulle käsittämättömistä asioista; jota enemmän suuri rohkeuteni masentui ja luultu viisauteni näytti joutuvan häpeään, sitä enemmän sai vastustamisen henki minussa valtaa ja sitä rohkeammiksi yltyivät vastaväitteeni. En ymmärrä tätä pahuuden ja turmion salaisuutta; vaikka olin täydellisesti vakuutettu siitä, että vanhus oli oikeassa, en tahtonut enkä voinut sitä myöntää; ikäänkuin väkisin tahdoin riippua kiinni omissa mielipiteissäni ja kokemuksissani. Vanhus vastasi ystävällisesti eikä näyttänyt ensinkään oudoksuvan minun viisaita tahi itseviisaita väitteitäni. Mutta mitä enemmän minun täytyi itselleni tunnustaa, että hän oli minua paljon etevämpi ja että minä hänen rinnallaan olin sangen mitätön, sitä kiihkeämmäksi vain kävin. Täytyy tunnustaa, että itse hänen ystävällisyytensä ja nöyryytensä suututti minua ja hänen olentonsa ylevä tyyneys vaikutti minuun ärsyttävästi. Näin kului aika huomaamatta ja yö joutui. Aioin lähteä kotia, kun vanhus astui luokseni, vakavasti lausuen: eroaisimmeko yhdessä rukoilematta? Rukous, tuo vapaa pääsy Jumalan luo, sehän on Jumalan ystävien korkea etuoikeus; rukouksen kautta me saamme kaikki hyvät lahjat, ilman rukousta ei meille mitään anneta; rukouksen kautta saamme myöskin sen hengen yhteyden, joka nyt näkyy meiltä puuttuvan. Kristityt eivät saisi erota yhdessä rukoilematta. Kun Paavali jätti hyvästi Efeson seurakunnalle, lankesi hän polvilleen ja rukoili; kun opetuslapset Tyyrossa saattoivat Paavalia ulos kaupungista, lankesivat he polvilleen rannalla ja rukoilivat, ennenkuin erosivat. -- Tämä kehotus oli minulle yhtä odottamaton kuin vastenmielinen. En ollut vielä milloinkaan, paitsi julkisissa tilaisuuksissa virkani toimissa, rukoillut yhdessä toisten kanssa. Totta puhuakseni, olin rukoillut ainoastaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa tapa oli sitä vaatimassa, ja ainoastaan tavan vuoksi, mutta en koskaan ollut kokenut sitä iloa, minkä sulautuminen toisten kanssa yhteen henkeen ja yhteen sanaan tuottaa. En tiedä, olisinko nytkään voinut rukoilla. Itsetietoisesti en rukoilemista hävennyt enkä vastustanut, mutta kentiesi oli minussa kuitenkin salaisena esteenä vähän kumpaakin. Jesuksen ja hänen sanansa häpeäminen on usein syvään juurtunut ihmisen luontoon ja pukeutuu monesti aran pelvon ja kunnioituksen muotoon jumalallista majesteettia kohtaan. Hämilläni ja ujostellen pyysin vanhusta rukoilemaan puolestamme. Hän teki sen, ja katso, silloin vasta saimme siunauksen. Lyhyin sanoin kiitettyään siitä, että syntiset uskalsivat lähestyä pyhää Jumalaa, tomu ja tuhka Kaikkivaltiasta, ja rukoiltuaan Vapahtajaa, että hän, joka on rakastanut meitä maan päällä, taivaasta kallistaisi meille korvansa, alkoi hän kiittää ja ylistää Jumalaa, joka Poikansa veren kautta on vapahtanut meidät kuolemasta ja tuomiosta ja nyt antaa Pyhän Henkensä elähyttävänä ja virvottavana vaikuttaa maailmassa. Sitten siirtyi hän seurakuntaan ja läsnäolijoihin, rukoillen että Jumalan Henki yhä enemmän kirkastaisi Jesuksen heidän sieluilleen ja että he yhä likeisemmin sulaisivat yhdeksi hengeksi ja yhdeksi sieluksi yhteisessä Herrassa. Lapsellisella sydämmellisyydellä mainitsi hän seudun nimeltään, avomielisellä ja rohkealla luottamuksella kantaen tarpeemme ja huolemme Jumalan eteen. Tunsimme itsemme salaisesti, mutta vastustamattomalla voimalla vedetyiksi Herran puoleen sekä toisiimme, ja meidät valtasi tunto hänen armollisesta läsnäolostaan. Lopuksi rukoili vanhus kaikkien ihmisten edestä. Rukouksen päätyttyä vaikenimme kaikki, ehdottomasti hetkeksi vaipuneina ijankaikkisen rakkauden helmaan. Vihdoin nousimme erotaksemme. Silloin kuului useita ääniä, jotka pyysivät, että toinen päivä heti määrättäisiin samanlaisen kokouksen pitämistä varten. Niin tapahtuikin. Tämä oli perinpohjaisen ja laajalti levinneen herätyksen alku tällä seudulla".

Vaikkei Malmberg vielä tähän aikaan täysin käsittänyt Paavon monivuotiseen kokemukseen perustuvaa uskonnollista kantaa, tunsi hän vastustamatonta halua seurustelemaan ja likemmin tutustumaan hänen kanssaan. Tilaisuutta siihen tarjoutuikin pian. Syksyllä 1834 kävi Paavo jälleen Nivalassa. Kumppanina tällä matkalla oli hänellä Niskanen. Jonkunlaista erimielisyyttä näkyy vielä silloin olleen Malmbergin ja Paavon välillä. Paavo arveli Malmbergilla olevan "kiivautta Jumalan puoleen, vaan ei yksinkertaisen taidon jälkeen". Hän neuvoi nuorta ystäväänsä perustamaan "elämän vanhurskautta" yksin "uskon vanhurskauteen", jonka hedelmä se on, jotta eivät ihmiset eksyisi omin voimin parannusta tekemään. Kuten tiedämme, oli tämän totuuden terottaminen huomattavimpia kohtia Paavon opetuksessa. "Tekopyhyys" eli "kiiltopyhyys", joksi hän tätä syntiä usein nimitti, oli hänestä sielunvihollisen vaarallisin varsinkin heränneille virittämä paula. Epäilemättä on tämä katsantotapa raamatullinen, ja hyvin luultavaa on, että neuvo Malmbergin kohdalle oli oikea, vaan ykspuolisesti terotettuna voipi sekin johtaa harhaan. Muistaa tulee nim., että "kiivauskin Jumalan puoleen" varsinkin siihen aikaan monesti oli paikallaan ja sen jyrkkä, ehdoton tuomitseminen omiaan tylsyttämään arkoja omiatuntoja. Väärinkäsitys on monesta syystä juuri tässä alkaville hyvin lähellä tarjona, jos neuvonantaja on miten valistunut tahansa. Malmberg luuli, että Paavo piti Nivalan heränneitä eksyneinä ja häntä itseä ulkokullattuna. Hän tiesi tahtovansa uhrata kaikki Herran edestä, ja epäluulo koski häneen kipeästi. Sitä ilahuttavampaa on nähdä hänen tämän uhallakin nöyrtyvän Paavon opetettavaksi ja ikävöiden aina odottavan häntä luoksensa tulemaan. Niinpä hän esim. syyskuussa 1835 päivätyssä kirjeessä pyytää häntä saapumaan Nivalaan, vaikka hän samassa kirjeessä puhuu tuosta vasta mainitsemastamme epäluulosta. Paavo sai kirjeen Iisalmella. Hänen puolestaan vastasi siihen heti Niskanen. Malmbergia -- niin vakuuttaa hän tässä vastauksessa he eivät milloinkaan olleet ulkokullaisuudesta epäilleet, vielä vähemmin häntä siitä syyttäneet. Sitävastoin toistaa hän tuon toisen syytöksen "elämän vanhurskauden" väärästä esittämisestä, huomauttaen että juuri oppineet helposti takertuvat siihen. Mutta toiselta puolen ilmaisee hän vilpittömän ilonsa siitä, että heidän ja Malmbergin väli, jota erimielisyys oli häirinnyt, nyt oli "rauhan ja yksimielisyyden kautta vahvistettu".

Paavo oli matkalla muualle, kun hän sai Malmbergin kirjeen. Siitä syystä hän ei voinut noudattaa kutsua Nivalaan, vaan lupasi sensijaan tulla Kekrin aikana. Hän lähettää terveisiä "Ylivieskan papille", jota hän ei vielä ollut tavannut, pyytäen Malmbergia kutsumaan hänet luoksensa, kun hän Niskasen kera sinne saapuisi [Yllämainittu L. J. Niskasen kirje Malmbergille, päivätty 13/11 35. (Kirjeen omistaa kirkkoh. V. Malmberg.)]. Vielä enemmän kuin Malmberg epäili Lagus Ruotsalaista. Saatuaan kuulla hänen käynnistään Nivalassa, varoitti hän Malmbergia luottamasta savolaisiin. Sekä häntä että Malmbergia loukkasi muun ohessa se, että Ylivieskan ja Nivalan heränneet alkoivat leikkauttaa vaatteensa savolaisten mallin mukaan s.o. liittää liepeet ("körtit") lyhyeisiin röijyihinsä. Tähän Paavo ei ollut ketään kehottanut, vielä vähemmin vaatinut, vaan epäluulon alaiseksi hän alussa tämänkin kautta joutui. Malmbergin ja Laguksen ahdasmielisyydestä vapaa katsantotapa esti heitä kuitenkin tuosta sen suurempaa asiaa tekemästä. Mutta epäilevällä kannalla Ruotsalaiseen nähden pysyi muista syistä edelleen vielä Lagus [Kert. (1896) Juho Raudaskoski ja Kaisa Liisa Oja; Akiander VI, 215.]. Näyttää melkein kuin olisi hän tahallaan karttanut häntä.

Kuten tiedämme, oli herännäisyys Kiuruvedeltä levinnyt Pyhäjärvelle. Vuonna 1832 ja 1833 tapahtui viimemainitussa seurakunnassa suuria herätyksiä. Pappina siellä oli _I. Lescelius_, joka alusta alkaen osoitti myötätuntoisuutta heränneitä kohtaan. Ehkä vaikutti hänessä tätä mieltä paitsi oma taipumus totuuteen myöskin Lagus, joka oli hänen lankonsa ja jo näihin aikoihin joskus kävi hänen luonaan. Mutta Pyhäjärven herännäisyyden syntyä ja sen nopeaa kasvamista vaikuttamassa oli etenkin Kiuruveden läheisyys ja Paavo Ruotsalaisen matkustukset näillä tienoin [Törnudd, Matrikel; kert. rouva L, Veiseli, Lesceliuksen tytär; Akiander VI, 215.].

Väsymättä ja maailmaa pelkäämättä tekivät Lagus ja Malmberg työtä seurakunnissaan. Jota useampi heiltä tuli kysymään elämän tietä, sitä suuremmalla alttiudella vain he opettivat, kehottivat, varoittivat ja neuvoivat noita Herran kutsumia. Seurat tulivat yhä elävämmiksi, niissä kävijäin luku kasvamistaan kasvoi. Seurakirjoina käyttivät Lagus ja Malmberg Björkqvistin ja Vegeliuksen postilloja, joista lukivat kappaleen, puhuen sitten luetun johdosta. Oivaltaen kuulijakuntansa tarpeen, puhuivat he seuroissa uskonelämän salaisuudesta, kristityn kiusauksista ja taisteluista ja siitä Herrasta, joka on heikoissa väkevä; kirkossa sitävastoin pukeutui heidän puheensa varsinkin näinä alkuaikoina herätyssaarnan muotoon, jos kohta senkin ytimenä oli Jumalan armo Kristuksessa [Kert. (1896) Kaisa Liisa Oja, Juho Raudaskoski y.m. vanhat heränneet.]. Talosta taloon, kylästä toiseen levisi Herran tuli näissä seurakunnissa. Savon herännäisyyteen yhä likemmin liittyneinä, vakaantuivat ja ryhmittyivät Kalajoen jokilaakson heränneet tuoksi sankaksi etuvartijajoukoksi, joka oli kutsuttu kestämään maailman herännäisyyttä vastaan tekemän kovimman rynnäkön.

XX.

Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla. Eräs Elias Lönnrotin arvostelu heränneistä.

Kajaanin kirkkoraadin pöytäkirjoista näkyy, että näillä tienoin vielä 19 vuosisadan alussa tavallista ankarammin valvottiin ja rangaistiin jokaista, joka, voimatta esiintuoda laillista syytä, ei ollut kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Selityksen siihen, miksi tuo valvonta juuri täällä oli niin tarkkaa, antaa tämän seudun historia. Taisteluista ja kärsimyksistä kertovat tuon vanhan linnan rauniot kuohuvan Ämmäkosken niskassa, työstä ja vaivoista pienet viljelykset suurten korpien siimeksessä. Ammoisista ajoista oppivat näiden seutujen asukkaat etsimään turvaa ylhäältä, kun ihmisvoima ja ihmisapu nähtiin niin perin voimattomiksi. Ja niin täällä isien taistelua taisteltiin ei vain "auroin, miekoin, miettehin", vaan rukouksellakin ja avuksihuutamisella. Miten syrjäinen Kajaanin seutu onkin ja miten harvaan asuttua, on se historiallista seutua. Ei ole sattumusta vain, että Lönnrot löysi Kalevalan runot juuri näiltä mailta ja niiden lähitienoilta, eikä sattumusta ettei se armon tuuli, joka 19 vuosisadan alussa kulki yli Suomen, kuuroille korville täällä Jumalan etsimisen aikaa ilmoittanut. Samoinkuin henkisellä, on hengelliselläkin elämällä edellytyksensä kansan luonteessa ja siinä kasvatuksessa, jonka alaisena tämä vuosisatojen kuluessa on ollut. Tästä johtuva omituisuus painaa myöskin leimansa näiden seutujen uskonnollisiin vaiheisiin, joita nyt lähdemme silmäilemään.

Jo 19 vuosisadan alussa näkyy _Kiannalla_ (nyk. _Suomussalmi_) harrasta uskonnollista elämää alkaneen ilmaantua kansassa. Pappina siellä oli siihen aikaan _Kaarlo Saksa_ (k. 1821). Tavallista innokkaammin antausi hän Herran työhön, vaan pieneksi supistui kuitenkin hänen vaikutuksensa, sillä jo vuodesta 1792 oli hän mielenhäiriössä eikä voinut hoitaa virkaansa. Tämä tieto tuntuu antavan aihetta siihen otaksumiseen, että se epäraitis, hurmahenkisyyteen taipuisa henki, joka pian ilmaantui Suomussalmen ensimmäisissä heränneissä, oli saanut alkunsa hänestä. Huomattava on sitäpaitsi, että Saksan jälkeinen, hänen samanniminen poikansa, joka isän loppuaikoina hoiti hänen virkaansa ja hänen kuolemansa jälkeen tuli Suomussalmen kappalaiseksi (1822), oli perinyt isänsä taudin, jonka vaikutuksesta hänkin virkatoimissaan monesti esiintyi hyvin kummallisesti. Tämä _Kaarlo Saksa_ nuorempi (synt. 1796) oli lahjakas mies ja innostunut saarnaaja. Hänen vaikutuksensa kansaan oli suuri. Kun hän oli päättänyt jumalanpalveluksen, tunkeutuivat ihmiset joukottain sakastiin kuullaksensa enemmän. Nälkäistä oli kansa ja pappi altis ruokkimaan. Näin ollen on luonnollista, että Suomussalmella syntynyt liike leviämistään levisi. Varsinkin vuodesta 1828 alkoi se herättää huomiota [L, J. Niskanen, Muistokirja; Tolpo, Matrikel.]. Siinä kehittynyt uskonnollinen katsantotapa liikkuu herännäisyyden opin pohjalla, jos kohta siinä ilmaantui myöskin tuota haaveilevaa henkeä, joka ylimalkaan on vierasta tälle suunnalle. Siinäkin kohden olivat nämä Suomussalmen ensimmäiset heränneet muiden sen nimisten kaltaisia, että he käyttivät körttipukua. -- Oltuaan mielisairauden tähden vapaana virastaan v. 1825-1827, josta taudista kuitenkin hänen äitinsä lausui: "Niin heräsi poika, kuin isäkin", suoritti Saksa pastoraalitutkinnon viimemainittuna vuonna, sai varapastorin arvonimen 1837 ja pääsi Hyrynsalmen kirkkoherraksi v. 1847. Hän kuoli äkkiä v. 1849 [Strandberg, Herdaminne; Tolpo, Matrikel; Törnudd, Matrikel; kertonut (1896) Anna Pikkarainen (Kajaani); Hyrynsalmen kirkonkirja.].

Suomussalmelta levisi liike _Hyrynsalmelle_ ja sieltä _Ristijärvelle_. Sen ensimmäiseksi huomatuksi johtajaksi kohosi noin 1827 talollinen _Matti Mikkonen_ viimemainitusta seurakunnasta. Jo pari vuotta aikuisemmin oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen kanssa [Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 35.]. Heidän neuvojaan hän ei kuitenkaan näy voineen hyväksensä käyttää, koska hän kotiseutunsa heränneitten johtajana alusta alkaen suunnitteli opetuksensa harhaan. Seuroissa, joita hän piti lauvantai- ja sunnuntai-iltoina ja jotka monesti jatkuivat aamuun asti, vallitsi kiihottunut mieliala. Ihmiset kaatuivat lattialle, joutuivat horrostilaan ja puhuivat kielillä, milloin käsittämättömiä sanoja, milloin selvää puhetta. Vilpittömätkin joutuivat monesti kokonaan tunteittensa valtaan, vaikka he tiesivät, ettei se hurmautunut ilo, jota lie tuossa tilassa tunsivat, ollut iloa Herrassa. "Ei se ollut autuutta" todisti sittemmin eräs nainen, joka monesti oli käynyt Mikkosen seuroissa, "mutta täytyi siihen antautua, en tiedä miksi". Myöntää täytyy kuitenkin, että Mikkonen vaikutti paljon hyvääkin. Hän herätti kansaa suruttomuudesta ja tylsyydestä, sai aikaan lukuhalua ja uskonnollista harrastusta, vieläpä herätystäkin tämän sanan raamatullisessa merkityksessä, jos kohta hän ei pystynytkään kuulijoitaan pitemmälle johtamaan. Elämässään oli hän nuhteeton, ei vastustanut papistoa, vaan suosi kirkkoa ja kirkon järjestystä, joka nähdään siitäkin, että hän 3 kertaa vuodessa kävi Herran ehtoollisella [Ristijärven kirkonkirja.].

Mikkosen seuroihin kokoontui ihmisiä paitsi Ristijärveltä, Suomussalmelta, Hyrynsalmelta, Paltamosta, vieläpä joskus etäämmältäkin. Varsinkin Mieslahden kylässä sai hän aikaan suurta levottomuutta. Liike ei voinut olla herättämättä asianomaisten järjestysmiesten huomiota. Mikkonen vedettiin oikeuteen ja tuomittiin suuriin sakkoihin luvattomien hartausseurojen pitämisestä ja saarnaamisesta v. 1829. Varmaan oli hän kuullut Paavo Ruotsalaisen y.m. savolaisten käynnistä Pietarissa, koska hänkin päätti sinne lähteä "keisarin piispan" [Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa.] välityksellä saadakseen sakkonsa anteeksi. Tällä matkalla viipyi Mikkonen viisi vuotta [Ristijärven kirkonkirja.]. Pietarissa ollessaan joutui hän ensin suureen kurjuuteen, niin että hänen täytyi turvautua kerjuuseenkin. Rahat sakkonsa maksamiseen lienee hän kuitenkin siellä saanut. Pietarissa oppi hän kirjoja sitomaan, siten elättäen itseään. Niukkaa oli kuitenkin hänen toimeentulonsa tuossa vieraassa maailmankaupungissa. Tuntematonta on, miksi hän näin ollen viipyi siellä niin kauan. Ehkä tutustui hän N. K. Malmbergin saarnan herättämien suomalaisten kanssa, koska tiedetään, että hän Pietarissakin esiintyi hartauspuhujana. Että hän siellä ollessaan muisti ystäviään kotiseudulla, näkyy eräästä kirjeestä, jonka hän heille lähetti. Hän kehottaa heitä siinä pysymään lujina uskossa maailman ja antikristuksen vainoja vastaan ja yksin Kristukseen luottamaan.

Kun Mikkonen v. 1834 palasi kotiseudulleen, olivat olot siellä paljon muuttuneet. Ei riittänyt hänen marttyyrikunniansakaan enään tukemaan hänen entistä mainettaan. Voimallisemmat henget olivat saaneet hurmahenkisyyden asettumaan ja vetäneet kansan huomion puoleensa. Hän pysyi kuitenkin heränneitten ystävänä ja palveli heitä opettamalla heidän lapsiaan kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Tällä työllä hän vaikutti ehkä enemmän hyvää kuin ennen herätyssaarnaajana. Tämän ohessa työskenteli hän myöskin kirjansitojana. [Kertonut Anna Pikkarainen ja past. F. F. Lönnrot; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 50.] Hän kuoli Ristijärvellä naimatonna 1849 [Ristijärven kirkonkirja.].

Siihen aikaan, jolloin kadotuksen pelko ja huoli sielun pelastuksesta entistä huomattavammalla tavalla ensin alkoi näkyä näiden seutujen asukkaissa, heräsi siellä muiden kera synnin unesta eräs nuori mies nimeltä _Pekka Janson_. Nimi on niillä tienoin yleisesti kunnioitettu ja miehen elämäntyö sitä laatua, että hän ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi.

_Pekka Janson_ syntyi Paltamossa maaliskuun 11 p:nä 1803 [Sotkamon kirkonkirja.]. Isä oli talonpoika nimeltä Kärkkäinen. Pekka opetteli ensin räätälintyötä kotiseudullaan ja lähti noin 17 vuoden vanhana Ouluun ammatissaan kehittyäkseen. "Kun häntä haukuttiin Kärkkä-puuksi", otti hän siellä ruotsalaisen nimensä, jonka alkuperäinen muoto oli Jeansson. Kolmen vuoden kuluttua palasi hän kotiseudulleen, asettuen asumaan huonemiehenä Sutelan taloon Paltamon kirkonkylässä. Täällä harjoitti hän räätälinammattia sekä esiintyi pelimannina pidoissa. Eräänä päivänä kertoi eräs Jansonin seuratoveri unessa nähneensä itsensä kylpemässä. Hän oli alakuloinen, arvellen että "sauna-unet eivät merkitse hyvää". Mies sairastui äkkiä ja kuoli. Janson tuli levottomaksi, ja kun hän heti tämän jälkeen näki samanlaisen unen itsestään, painui pelko mieleen. Ääneen valittaen olleensa "kellokkaana helvettiin menijöille", luopui hän heti viulustaan, rupesi ahkerasti kirkossa käymään ja hengellisiä kirjoja lukemaan. Herätystuskista ja synninsurun ahdingosta veti Pyhä Henki hänen voimallisesti Kristuksen tykö, niin ettei hän epäuskoon joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Kuten kaikki syvälliset luonteet, jotka Herran hoidettaviksi antautuvat ja pysyvät hänen käsialanaan, oppi hän syntisenä armoa armosta vastaanottamaan. Jota suuremmaksi hän Jumalan valkeudessa näki syntinsä ja turmeluksensa, sitä kalliimmaksi tuli hänelle Kristus. Ja jota likempään yhteyteen hän pääsi ristin Herran kanssa, sitä aremmaksi kävi hänen omatuntonsa synnille ja Pyhän Hengen nuhteille. Täten kehittyi hän nöyräksi kristityksi ja puhtaan evankeliumin julistajaksi. Uskollisesti pysyi hän oppilaana Herran koulussa elämänsä loppuun asti.

Jansonin kääntyminen tapahtui v. 1825 tahi 1826. Viimemainittuna vuonna on hän omistamaansa "Halullisten sieluin laulukirjan" kanteen kirjoittanut: "En minä epäile, vaikka maailma minua soimaa. Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä vahvistakoon minua". Alusta alkaen Herra koetteli hänen uskoaan. Ihmiset pilkkasivat häntä ja omat vanhemmatkin arvelivat, nähdessään tuon ennen niin iloisen poikansa alakuloisena istuvan kirjojen ääressä: "No, nyt ei tule työstä mitään". Näitä kärsimyksiä lisäämään liittyivät leipähuolet. Hän oli näet mennyt naimisiin, eivätkä pienet tulonsa räätälinä riittäneet perhettä elättämään. Hän päätti sentähden turvautua maanhoitoon. Mieslahden Saukkovaaralta löysi hän hyvän talonpaikan autiosta korvesta. Siihen rakensi hän tuvan, jonka ympäri vähitellen pieniä viljelyksiä syntyi. Paikan nimeksi pantiin _Sorjola_. Muutto tapahtui v. 1828.

Jansonin vielä Paltamon kirkonkylässä asuessa, kävi kirkkomatkoillaan hänen luonaan silloin tällöin muutamia arkatuntoisia ihmisiä Mieslahdelta ja Melalahdelta neuvottelemassa hengellisissä asioissa. Tämä osoittaa, että hän jo siihen aikaan alkoi herättää huomiota. Varsinaisen maineensa perusti hän kuitenkin vasta Mieslahdella asuessaan. Tämä kyläkunta pysyi kyllä edelleenkin verraten kylmänä, mutta Melalahdella jo ennen syntynyt liike virkistyi hänen hoitamanaan hyvin elävähenkiseksi. Eikä rajoittunut Jansonin vaikutus siihen. Ennenpitkää alkoivat Ristijärveläiset käyttää häntä neuvonantajanaan, ja hänen köyhässä uutistalossaan nähtiin heränneitä Hyrynsalmelta asti. Varsinkin Mikkosen tuomitsemisen jälkeen, jolloin hämmästys ja uupuminen valtasi monen mielen, oli valistuneen ja taitavan johtajan tarve näillä seuduin suuri. Semmoinen mies oli Janson. Ei hän tehnyt turhaksi Jumalan työtä Mikkosen sanankuulijoissa, mutta hän koetti tyynnyttää noita levottomia heränneitä johdattamalla heitä ristin juureen sekä selvittämällä uskonelämän salaisuutta niille, jotka ikävöivät entisiä suloisia tunteitaan. Hän oli evankelinen opettaja, mutta hänen julistamassaan evankeliumissa oli aina suolaa. Tyyntä ja maltillista, vaatimatonta ja hiljaista oli hänen puheensa. Vaan ei puuttunut häneltä silti voimaa, jos tällä sanalla tarkoitetaan hengen voimaa. Miten vähän hän etsi omaa kunniaansa, näkyy siitäkin, että Mikkonen, palattuaan Pietarista, asettui asumaan hänen luoksensa. Ei kadehtinut Janson tuota ennen suosittua johtajaa eikä tahtonut vieroittaa kansaa hänestä. Syynä siihen, ettei Mikkonen enään esiintynyt puhujana seuroissa, oli luultavasti Paavo Ruotsalaisen kielto. Tämä oli nim. Kajaanin markkinoilla helmikuussa 1835 ankarasti nuhdellut häntä ja vaatinut häntä luopumaan entisestä opettajavirastaan. Samaa neuvoi hänelle myöskin Janson, vaan hyvin hellästi ja ystävällisesti. Mikkosen kunniaksi mainittakoon, ettei hän vastustanut kieltoa eikä koettanutkaan kylvää erimielisyyttä heränneisiin. Noudattaen Jansonin neuvoa, piti hän sensijaan hartauspuheita lapsille, siten vaikuttaen paljon hyvää kasvavassa sukupolvessa [Kert. (1896) Anna Pikkarainen sekä past. F. F. Lönnrot. Näiden antamia tietoja on sittemmin (1897), niinkuin esipuheessa olen maininnut, täydentänyt past. J. Väyrynen, joka niitä on tiedustellut Jansonin leskeltä ja pojilta.].

* * * * *

Näitten seutujen herännäisyysliikkeen keskustaksi tuli jo varhain Kajaanin kaupunki. Tänne muutti tammikuussa v. 1831 ennen mainittu _Antti Juhana Malmgren_. Niinkuin tiedämme, oli hän Kuopiossa ollessaan tutustunut sekä Ruotsalaiseen että Renqvistiin ja ajottain osoittanut taipumusta liittymään viimemainittuun. Vielä Kajaaniin muutettuaan piti hän häntä ystävänään ja oli kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Apteekissaan myyskenteli hän Renqvistin kirjoja ja osoitti mieltymystä hänen katsantotapaansa, jos kohta hän ei julkisesti esiintynytkään hänen opetuslapsenaan. Päinvastoin pitivät Kajaanilaiset häntä Paavon vilpittömänä ystävänä, niinkuin hän todellisuudessa olikin. Kuten vasta saamme nähdä, tuli myöhemmin näkyviin, että Renqvistin katsantotapa oli Malmgreniin syvemmältä juurtunut, kuin Savon heränneet olivat otaksuneet. Tämä ei ole miehelle häpeäksi, jos kohta hän sen kautta oli joutua harhateille. Se osoittaa päinvastoin, ettei hänen uskonnollisuutensa ollut ihmisorjuuden vaikuttamaa, vaan elävän kristillisyyden tarpeesta lähtenyttä.

Malmgren oli syntynyt 1799 ja siis Kajaaniin muuttaessaan verraten nuori. Mutta hänellä oli paljon kokemusta hengellisissä asioissa, hän oli perehtynyt heränneitten katsantotapaan ja siitä syystä sopiva paikkakunnalla syntyvän liikkeen palvelukseen. Innolla ryhtyi hän uudessa kodissaan jatkamaan niitä jumalisuuden harjoituksia, joihin hän Kuopiossa asuessaan oli tottunut. Kummituksena pidettiin häntä alussa, sillä eiväthän ainakaan säätyhenkilöt näillä tienoin vielä olleet tuommoisiin "hullutuksiin" antauneet. Hänen iltasin pitämiinsä kotihartauksiin saapui kyllä rehellisessä tarkoituksessa jo ensi vuonna silloin tällöin joku syrjäinenkin, vaan näiden kera myöskin pilkkaajia, naisten vaatteisiin pukeutuneita poikasia y.m. Vaan kun Malmgren 1832 meni naimisiin, muuttuivat olot. Hänen vaimonsa, jonka nimi oli _Maria Elisabet Vesterlund_, oli kotosin Nilsiästä, missä hän oli tutustunut heränneisiin ja heihin rakkaudella liittynyt. Jos kertomus, [Muutamat vanhat heränneet Kajaanissa] että Paavo Ruotsalainen olisi ollut Malmgrenin puhemiehenä, olisikin perätön, tiedetään varmuudella, että nuori rouva Kajaaniin muuttaessaan hyvin tunsi tuon herännäisyyden kuuluisan johtajan sekä piti häntä suuressa arvossa. Hän oli myöskin tottunut kanssakäymiseen heränneitten talonpoikien kanssa sekä tutustunut heidän seuratapoihinsa. Niinpä oli hän oppinut "Siionin" ja "Halullisten sieluin virsien" nuotit, ja kun hänellä oli kaunis ja kuuluva ääni, kykeni hän muillekin niitä opettamaan. Viimemainittu seikka olikin lähinnä syynä siihen, että seurat Malmgrenin kodissa, heti nuoren rouvan sinne tultua, muuttuivat elävämmiksi. Mitä luettu ja puhuttu sana ei ollut voinut vaikuttaa välinpitämättömien herättämiseksi ja pilkkaajien suun tukkimiseksi, sen teki ennenpitkää kaunis veisuu, joka Kajaanin apteekkitalosta yhä raikkaampana ja täysiäänisempänä kuului.

Hyvänä apuna oli Malmgrenilla hänen apulaisensa apteekissa _Henrik Trast_. Tämä myöhempinä aikoina varsinkin Kajaanin tienoilla yleisesti tunnettu mies ja sikäläisten heränneitten ehkä etevin edustaja, oli kotosin Kalajoelta, mistä hän lapsena isänsä kera oli muuttanut Kuopioon. Hän oli syntynyt jouluk. 4 p:nä 1805. Alkuperäisen nimensä Turuinen oli hän, ruvetessaan soittajaksi sotaväkeen, muuttanut nimeksi Trast. Otettuaan tahi saatuaan eron sotaväestä, meni hän oppilaaksi Kuopion apteekkiin, jossa Malmgren siihen aikaan oli proviisorina. Trast heräsi ja liittyi heränneisiin. Kun Malmgren muutti Kajaaniin, seurasi hän mukana. Trast oli harvinaisen hyväpäinen, hänellä oli hyvä puhelahja ja voimallinen ääni. Hän oli ikäänkuin luotu heränneitten johtajaksi. Muun ohessa kerrotaan hänen jo nuorena osoittaneen suurta kykyä arvostelemaan ihmisiä. Ja johtajan asemaan hän kohosikin, vaikkei hän Kajaanissa asuessaan vielä ole semmoisena tunnettu.

Kajaanin puolen herännäisyys kantoi kaikessa Savon herännäisyyden leimaa. Yllämainittujen henkilöiden muutto sinne ilmaisee syyn. Rouva Malmgren käytti alussa kotiseutunsa talonpoikien pukua, tummaa hametta ja körttiröijyä sekä tummaa huivia päässään. Palmikko riippui vapaana niskassa. Kun sitäpaitsi jo alusta alkaen Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen y.m. kuuluisat Savon miehet vuosittain saapuivat Kajaanin talvimarkkinoille (helmikuussa) ja usein myöskin syysmarkkinoille (joulukuussa), ei sovi kummastella, että miehetkin alkoivat käyttää Savon heränneitten pukua, varsinkin koska se näillä seuduin entisinä aikoina oli ollut yleistä ja Kiehimäen-reitin varrella asuvat heränneetkin olivat ottaneet sen käytäntöön. Usein kävivät Kajaanilaiset ja Ristijärveläiset Savossa sikäläisiä ystäviään, etenkin Paavo Ruotsalaista tapaamassa, ja kun siellä huomasivat kaikkien heränneitten käyttävän eri pukua, juurtui tämä tapa juurtumistaan heihinkin. Ei kukaan heitä siihen pahoittanut, mutta niin yleistä tuo jo v. 1835 Kajaaninkin seuduilla oli, että epäiltiin maailman ystävyydestä jokaista, joka ei herättyään ottanut esimerkkiä noudattaakseen.

Olemme ennen kertoneet Savon kielilläpuhujista ja Paavo Ruotsalaisen käytöksestä heitä kohtaan. Hänen luonaan käydessään olivat Kajaanin puolen heränneet monesti kuulleet heidän kummallista puhettaan ja tottuneet siihen käsitykseen, että tuo ilmiö eriämättömästi kuului elävään kristillisyyteen, jos kohta kielilläpuhumisen lahjaa ei suinkaan pidetty elävän kristityn ehdottomana tuntomerkkinä, vaan päinvastoin hengellisenkin sairaloisuuden ilmaisijana. Mikkosen johtajana ollessa yltyi tuo henki vallattomaksi, temmaten muassaan joukottain suruttomiakin ja vilpillisiä, vaan Janson sai sen asettumaan. Hänen käsityksensä asiasta oli aivan sama, kuin Paavo Ruotsalaisen, ja hän kohteli tuohon tilaan joutuneita samoin kuin hänkin. Muutoin on omituista, että tämä kummallinen heikkous eli voima -- miksi sitä sitten sanottaneekaan -- ilmestyi monessa paikkakunnassa varsinaisen herätyksen enteenä. Niin esim. _Kuhmoniemellä_ v. 1834-35, missä lapsetkin horrostilassa saarnasivat, näkivät kauheita unia j.n.e. Nurmeksen läheisyys ja Pielisjärven herännäisyyden vaikutus on tässä silminnähtävä, varsinkin kun tiedetään, että karjalaiset siihen aikaan usein kulkivat Oulussa Kajaanin kautta. Vaan löytyy siihen toinenkin syy. Se on Jumalan salaisuus. Tuntuu kuin tahtoisi hän antaa ihmisten kokea odottamattomia myrskyjä sieluissaan, ennenkuin hän itse heitä "hiljaisessa tuulenhyminässä" kutsuen lähestyy [Niskanen, Muistokirja; Kajaanin kirkonkirja; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille 13/9 35 ja 2/2 38; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 51; Anna Pikkaraisen kertomukset (1896).].

* * * * *

V. 1835 ilmestyi Runebergin toimittamassa "Helsingfors Morgonblad" nimisessä sanomalehdessä kirjoitus nimellä "Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla". Sen alla on nimimerkki E (li as) L(önnrot). Kirjoittaja on siis henkilö, joka, jos kukaan, ymmärsi Suomen kansan luonteen, tiesi sen surut ja ilot. Ja kuitenkin on se ilmiö, josta hän tässä puhuu, hänelle käsittämätön, sen "syntyjä syviä" hän ei löydä. Kirjoituksen pääsisältö on seuraava.

Puhuttuaan Mikkosen vaikutuksesta Ristijärvellä, hänen syyttämisestään oikeuden edessä ja matkastaan Pietariin (paikan nimeä ei mainita), kertoo Lönnrot eräästä naisesta, joka, hänen lääkärinä kerran matkustaessaan Puolangalla, tuotiin hänen parannettavakseen. Sairas esiintyi mielipuolen tavoin, hyppi ja tanssi, huutaen "Pyhä Henki, Pyhä Henki". Kun Lönnrot ei tuolle mitään voinut, alkoi hän varoittaa saapuvilla olevia kuuntelemasta Mikkosen puheita, kehottaen heitä luopumaan seuranpidosta ja alkamaan harjoittaa "hiljaista jumalisuutta". Tyytymättömyyttä ilmaisevaa melua alkoi kuulua kuulijain joukosta. Väitettiin ettei sairas ollut mielipuoli, vaan riivattu, ja hänelle sanottiin: "Paha henki sinussa on, vaan ei pyhä". Silminnähtävästi ei kirjoittaja näy aavistaneenkaan, että viimemainittu arvostelu sisälsi paljon mietittävää, miten erehtynyttä se kysymyksessä olevaan sairaaseen sovitettuna sitten ehkä olikin. Ja yhtä vähän näkyy Lönnrot käsittäneen erään toisen naisen tilaa, jota hän oli puhutellut Manamansalon saarella. Keskustelustaan hänen kanssaan kertoo hän seuraavaa. Saatuaan tietää, ettei Lönnrotin mukanaan kuljettama lääketieteellinen kirja ollutkaan hengellinen kirja, niinkuin hän, otaksuen hänen olevan "valittuja", ensin oli luullut, lausui nainen, kun tuo tuntematon vieras alkoi tiedustella hänen kirjojaan: "Huutavan ääni" on paras. (Kirja oli vasta painosta ilmestynyt ja luultavasti ostettu Kajaanin apteekista.) Kuultuaan että Lönnrotkin, jolle hän näytti tämän aarteensa, piti sitä hyvänä, kysyi nainen, mitä hän arveli niistä, jotka olivat luopuneet maailmasta. Vastaus kuului: "Jumalanpelko olisi vielä parempi, jos se ilmenisi paitsi uskona Kristuksen täydentekemiseen ja pitkissä liepeissä myöskin hyvissä töissä". Tämän yhteydessä moitti Lönnrot heränneitten muista eroavaa pukua, heidän seurojaan, heidän liiallista veisaamistaan, rukoilemistaan ja saarnaamistaan. "Mitä seuroihin tulee" vastasi nainen, "niin tunnustammehan 3:ssa uskonkappaleessa, että on olemassa uskollisten pyhä yhteys, miksi emme eläisi, niinkuin Jumalan sana käskee?" "Vaan onhan jo näkyvässä kirkossa pyhäin ihmisten yhteys". Nainen vastasi: "Kun maailma kerran on langennut Jumalasta, ei ole se pyhä, vaan päinvastoin". Lönnrot kertoo tämän johdosta huomauttaneensa, että kirkko on pyhä, jos kohta siihen kuuluu jumalattomiakin. Nainen ei eksynyt kirkkoa tuomitsemaan, vaikka vieraansa, ymmärtämättä hänen oikeutettuja muistutuksiaan, häntä vastaväitteillään tuohon pakoittamalla pakoitti. Ja kuitenkin arvostelee Lönnrot häntä ja hänen hengenheimolaisiaan lahkolaisiksi! -- Kirjoituksessa moititaan sitten varsinkin heränneitten suhdetta muihin ihmisiin ja heidän alakuloista olentoaan. Siinä sanotaan muun ohessa: "He kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä laulua (paitsi hengellistä), jossa kaikessa mieli hakee virkistystä, jotta se ei huolista masentuisi. Pietistin tuntee jo ulkomuodolta. Silmissä on outo, terveen katseesta eroava loiste, nenä tulee ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää voimansa, ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen semmoisen henkilön, tulen murheelliseksi, ajatellessani niitä monia harhateitä, joille ihmiset saattavat eksyä". Että esim. tuolla Manamansalon naisella, joka "ennen oli ollut kuuluisan kaunis", vaan nyt oli noin surkean näköiseksi mennyt, kaiken alakuloisuutensa uhalla oli ilo, jota hän ei olisi vaihtanut maailman kaikkiin huvituksiin, sitä Lönnrot ei näy aavistaneenkaan. Ja kun nainen hänelle lopuksi lausui: "Aivan samalla tavalla kuin te koettaa sielunvihollinenkin houkutella meitä maailmaan", piti hän tuota puhetta säälittävänä eksytyksenä, jolle eivät järjelliset vakuuttamiset mitään voi. Outoa on niinikään, ettei hän, tuo koruttomuutta ja isien yksinkertaisia tapoja rakastava mies, puhuessaan naisen kanssa heränneitten vaatteista, ottanut kuullaksensakaan tämän puolustusta: "Kun jumalanpelkoa vielä oli maassa, käyttivät vanhat tämmöistä pukua". Ei hän siinäkään saanut nähdyksi muuta kuin lahkolaisuutta. -- Monta esimerkkiä mainitsee Lönnrot kielilläpuhujista ja hurmahenkiseen horrostilaan joutuneista. Hän kummastelee tätä omituista ilmiötä, tunnustaen ettei hän sitä ymmärrä. Siitä oli hän vakuutettu, etteivät tuolla tavoin tainnoksiin joutuneet teeskennelleet, koska "he selvittyään häpesivät tätä tilaa". Sitäpaitsi sanoo hän palavalla päreellä kosketelleensa "Pyhän Hengen kanssa seurustelevia", ilman että pieninkään liike olisi ilmaissut heidän siitä tietäneen. "Mistä he saavat nuo käsittämättömät sanat?" kysyy hän sekä lausuu: "En voi kieltää, että todellinen poikkeus sielun toiminnasta sen terveessä tilassa on syynä tuohon heränneitten tunnottomaan horrostilaan joutumiseen, heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan. Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat esim. 1 Kor. 14 ovat epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin juurtuneena on se, tarttuvaa kuin on, levinnyt muihin". Arvostelu, joka muutoin tuntuu oikealta, on kuitenkin ainakin yhdessä kohden erehdyttävä. Näkyjä ja kielilläpuhumista ilmaantui monessa paikassa, esim. juuri Kajaanin tienoilla, ilman että tuohon tilaan joutuneet siitä olivat mitään lukeneet tahi kuulleet puhuttavankaan. Myöhemmin kyllä heränneet siitä tiesivät, ja moni vilpillinen haaveilija puolustikin itseään ja ystäviään raamatun sanoilla, vaan alkuaikoina ei siitä ylimalkaan vielä tiedetty.

Kirjoituksensa päättää Lönnrot seuraavalla kuvauksella: "Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään lähtivät vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen katsoi alituisesti vuorta, johon hän pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein lankesi, puitten juuriin takertuneena ja loukaten itsensä kiviin. Toinenkin katsoi usein vuorta kohti, vaan tämän ohessa maahankin, kulkien eteenpäin lankeamatta ja loukkaamatta itseään. Mutta ympärillään hän näki milloin ruohoja ja kukkia, milloin kypsiä marjoja ja hedelmiä, ja kerran auttoi hän matkakumppaninsa ylös syvästä, mutaisesta kuopasta, johon tämä oli hukkua. Kumpikin pääsi kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: miksi olet niin kurjan näköinen, miksi tuijottavat silmäsi, niinkuin moneen yöhön et olisi nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Veljesi sitävastoin näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat puhtaat. Lähdittehän samasta kodista ja samahan matka oli teillä kuljettavana? Silloin vastasi mies: kyllä lähdimme samasta asunnosta ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta tuo katseli maan kukkia ja söi sen hedelmiä, minä sitävastoin katselin alituisesti tätä vuorta, jotta en eksyisi. Silloin lausui vuoren herra: sinä tyhmä, olisit tehnyt niinkuin veljesi teki, sillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, minne olisit tullutkaan, vaan taisit luulla sitä laakson asuntojen kaltaiseksi".

Lönnrotin kirjoitus ei ole pahassa tarkoituksessa kirjoitettu. Vaan myötätuntoisuutta siltä puuttuu ja sitä asian ymmärtämistä, jota paitsi tasapuolinen arvostelu on mahdoton. Hän tarkastaa vain herännäisyyden varjopuolia ja eksyy niihin, niin ettei hän saa nähdyksi pääasiaa. Hän kyllä tunnustaa, että heränneet yleensä ovat "hiljaista ja hyväntahtoista kansaa", vaan heidän uskonnollisen elämänsä miltei ainoaksi tuntomerkiksi jää sairaloisiin ja häiritseviin liikutuksiin purkautuva hurmahenkisyys, hengellinen ylpeys sekä tuo muka aivan aiheeton eroaminen muista ihmisistä ja heidän tavoistaan. Hän ei muista, että kaikki elävähenkiset uskonnolliset liikkeet kaikkina aikoina ovat Herran opetuksen mukaan kehottaneet ihmisiä maailman ja itsensä kieltämiseen, eikä ymmärrä, että juuri pietismi oli kutsuttu Suomen kirkossa raivaamaan auki Jumalan ja maailman valtakunnan välistä rajaa. Jos pietistit tätä tehdessään yksityisseikkoihin nähden eksyivät yksipuolisuuksiin, on tämä syrjäseikka sen suuren totuuden rinnalla, että he tahtoivat antaa koko sydämmensä sille Herralle, joka heidät oli synnin unesta herättänyt. Aivan erehdyttävä on myöskin, kuten olemme nähneet, sekin väite, että kielilläpuhumiset, haaveilevat näyt y.m. senkaltaiset ilmiöt olivat herännäisyyden vasituisina tuntomerkkeinä. Niin ei ollut alkuaikoinakaan, vielä vähemmin myöhemmin. Hyvin outoa on niinikään, ettei Elias Lönnrot päässyt käsittämään tämän liikkeen suurta merkitystä kansan siveellisen kannan korottajana, sen lukuhalun herättäjänä, sen käsityskyvyn kasvattajana, sanalla sanoen sen henkisen ja aatteellisen elämän edistäjänä. Hän edustaa tässä syvään juurtuneita ennakkoluuloja, joiden läpi pietismin oli murtauminen.

Lönnrotin kirjoitus on kirjoitettu heinäkuussa. Jo elokuussa sai Paavo Ruotsalainen siitä tietää [L. J. Niskasen kirje N. K. Malmbergille 13/9 35.]. Muutaman viikon kuluttua vastasi siihen heränneitten puolesta, vaan nimeään ilmaisematta, Malmberg [Osa käsikirjoituksesta löydetty N. K. Malmbergin papereista.]. Vastaus on siinä kohden erehdyttävä, että hän väittää kirjoituksen syntyneen moittimisen halusta, vaan muuten asiallinen ja puolueton. Malmberg esim. myöntää, että moni herännyt valitettavasti oli joutunut harhateille. Hän sanoo tämän johtuneen siitä, että "heränneillä on monta vihamiestä, vaan vähän opettajia, jotka rakkaudella olisivat heitä hoitaneet". Heränneitten nimessä kieltää hän milloinkaan pitäneensä noita eksyneitä, joista Lönnrot oli puhunut, herännäisyyden edustajina, jos kohta heitä on koetettu kärsiä, jotta he hurmahenkisyydestään luopuisivat ja Kristuksen opetuslapsiksi tulisivat. Muutoin liikkuu vastaus alusta loppuun sen jyrkän kristillisyyden kannalla, jota Malmberg jo siihen aikaan edusti. Kuvattuaan heränneitten entistä elämää maailmassa ilman Jumalatta, viittaa hän siihen muutokseen, jonka Herran armo on heissä vaikuttanut, sekä näyttää, miten mahdoton ylhäältä syntyneen elämän on viihtyä maailmankaltaisuudessa ja synnin palveluksessa. Ehdoitta asettuen Jumalan sanan vaatimusten kannalle, puhuu hän elävän uskon luonteesta, sen taisteluista ja korkeasta päämäärästä. Kirjoitus ei ole teologiaa, se on rohkean herätyssaarnaajan korutonta puhetta päivän polttavimmassa kysymyksessä. Jos joku sana siinä tuntuukin kiivaalta ja ankaralta, tulee muistaa, että Lönnrotin väärä ja loukkaava kuvaus herännäisyydestä ei ollut omiaan kehottamaan vastustajaa suvaitsevaisuuteen. Runeberg otti vastauksen lehteensä, lausuen siitä seuraavat sanat: "Kannattamatta niitä mielipiteitä, jotka näyttävät aiheuttaneen tämän kirjoituksen, ja pystymättä löytämään mitään loukkaavaa siinä yksinkertaisessa, sävyisässä esityksessä, jota vastaan se on tähdätty, ei ole toimitus pitänyt sopivana olla sitä julkaisematta, varsinkin koska kirjoitus, kielestä ja kirjoitustavasta päättäen, on todistuksena siitä, että sillä uskonnollisella katsantotavalla, jota sanotaan löytyvän muutamissa Kajaanin seudun talonpojissa on puolustajia sivistyneiden luokkien oppineissakin".

Tähän päättyi sillä kertaa väittely. Siitä näkyy muun muassa, että etevimmätkin henkilöt silloin vielä hyvin vähän tunsivat herännäisyyttä ja vielä vähemmin aavistivat, kuinka levinnyt liike jo siihen aikaan oli.

Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Kajaanin seudun herännäisyyden syntyyn, on paikallaan huomauttaa siitä, ettei Lönnrot yllämainitussa kirjoituksessaan puhu sanaakaan Jansonista, vaikka tämä jo silloin oli sikäläisten heränneitten tunnustettu johtaja. Hän vain kertoo, että muutamissa paikkakunnissa, niinkuin Kiuruvedellä ja Kajaanissa (Mikkonen), löytyi johtavia henkilöitä. Ainoastaan Paavo Ruotsalaisen "päällikkövirka" näkyy hänestä kannattavan mainitsemista. Siitä hän lausuu: "Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset paavia". -- Tämäkin osoittaa, miten vaatimattomasti ja melua herättämättä Janson toimitti vaikeaa työtään syrjäisessä perukassaan. Juuri semmoiset miehet, kuin hän, olivat herännäisyyden oikeita edustajia, mutta niitä ei maailma tuntenut. Heihin soveltuvat apostolin sanat "niinkuin tuntemattomat ja kuitenkin tunnetut".

XXI.

Paavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja ja uusia työvoimia.

Savon herännäisyys on erämaan lapsi. Se syntyi syrjäisessä seudussa ja liikkui lapsuutensa aikana kernaimmin etäisten kappeliseurakuntien metsäpoluilla. Suurille valtateille tuli se vasta myöhemmin. Huomattavimpia näistä Savon herännäisyyden kotiseuduista on _Suonenjoki_. Pieksämäen, Rautalammen ja Leppävirtain syrjämaista lohkastiin tämä seurakunta kappeliksi v. 1781. Se kuului alussa Pieksämäen, vuodesta 1811 Rautalammen seurakuntaan. Kirkko rakennettiin v. 1784 [Akiander, Herdaminne.]. Suonenjoen ensimmäisenä pappina oli ennen mainittu K. F. Bergh. Jo hänen aikanaan löytyi siellä elävähenkisiä ihmisiä, vaan yleensä oli kansa hyvin raakaa ja taikauskoista. Berghin toiminta pappina tarkoitti pääasiallisesti sivistymättömien sanankuulijoittensa taivuttamista kirkollisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen kuuliaisuuteen. Mitään herätyksiä ei hän saanut aikaan, eikä hänen oma uskonnollinen kantansa häntä siihen vaatinutkaan. Nuo harvat vakaat kristityt, joita, kuten ennen olemme maininneet, vuosisadan alussa täällä tapaamme, eivät olleet vasta alkaneen herännäisyysliikkeen synnyttämiä, vaan menneiden aikojen hurskauden jäännöksiä. Kristillissiveellisen järjestyksen ystävänä suosi heitä Bergh, toivoen heidän avullaan saavansa seurakunnan raakaa elämää hillityksi ja parempia tapoja syntymään. Vaan eivät riittäneet nämä voimat, eikä jaksanut Berghkään kauan jatkaa kiittämätöntä työtään. Sekä ruumiin että sielun puolesta murtuneena, täytyi hänen jättää virkansa apulaisten hoidettavaksi. Turhaan toivottuaan, että vanhin poikansa, Juhana Fredrik, määrättäisiin tähän toimeen, sai hän v. 1828 apulaisekseen tämän nuoremman veljen Niilo Henrikin. Tästä vuodesta alkaen on muutos parempaan nähtävänä Suonenjoen seurakunnan oloissa.

_Niilo Henrik Bergh_ syntyi Suonenjoen pappilassa joulukuun 6 p:nä 1799. Yhtä tunnollisesti, kuin vanhemman poikansa opinnoista, piti isä huolta hänen luvuistaan. Häntäkin valmisti hän itse lukioon otettavaksi. Niilo Henrik ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin hänen vanhempi veljensä. Hän pääsi kuitenkin Porvoon lukion oppilaaksi (1820) sekä ylioppilaaksi (1824). Kirjavaa oli hänen opintoaikansa. Kotiseudullaankin oleskellen antoi hän käytöksellään usein aihetta pahennukseen. Huonolla arvosanalla vihittiin hän papiksi vasta v. 1828 [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].

Kuinka vähän miellyttävältä Berghin opintoaika tuntuukin, voi kuitenkin varmuudella otaksua, että hänen syntielämänsä monesti tuotti hänelle omantunnon vaivoja. Hellästi rakasti hän omaisiaan, ja varsinkin näkyy hän pitäneen vanhinta veljeään suuressa arvossa. Moni seikka viittaakin siihen, että viimemainitun harras uskonnollisuus jo ylioppilasaikoina häneen vaikutti, jos kohta ratkaiseva käänne Niilo Henrikin elämässä tapahtuikin vasta hänen papiksi tultuaan [N. H. Berghin kirje J. Fr. Berghille, Akiander VI, 204-205; J. Fr. Berghin päiväkirja.]. Oli miten olikaan, kun hän v. 1828 pappina tuli Suonenjoelle ja alkoi isänsä virkaa hoitaa, oli hänessä jo tapahtunut muutos. Niinpä hän esim. heti kokonaan luopui väkijuomien käyttämisestä, siten vapautuakseen siitä helmasynnistä, jonka voittamana hän oli syössyt itsensä moneen onnettomuuteen. Voimalla ja innolla ryhtyi hän paimenvirkaansa hoitamaan. Hän ei lumonnut ihmisiä loistavalla esiintymisellä, mutta hänen särjetystä sydämmestä lähtevät sanansa eivät voineet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta eikä hänen väsymätön, kristillisen rakkauden lämmittämä työnsä olla hedelmätöntä. Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla vaikutti hän paljon. Seuraukset näkyivät pian. Ihmisiä alkoi herätä, alussa vähemmässä määrässä, vaan muutamien vuosien kuluttua joukottain. Jo v. 1832 oli Suonenjoen heränneitten luku suuri. Bergh ei ylpeillyt, eivätkä lumonneet häntä nuo lukuisat joukot. Hän vaati enemmän kuin vain heränneitten joukkoon liittymistä. Niinpä kirjoitti hän 7/3 31 veljelleen: "Useampain seurakuntalaistemme sieluntila on ylimalkaan sangen surkuteltavaa, huonoa, kylmää ja välinpitämätöntä. Toiset pitävät asiaa tärkeänä ja totena, mutta eivät anna sijaa Jumalan Hengelle vakavaksi herätykseksi, vaan elävät penseässä välitilassa, joka on sangen vaarallista. Muutamia vakaita, armoa ikävöiviä täällä kuitenkin, Jumalan kiitos, löytyy. Niiden kera olen viettänyt monta kehottavaa hetkeä, keskustellen heidän kanssaan ja kehottaen heitä. Keskusteluissamme käy paljon kansaa, toiset osoittaaksensa harrastusta ja ollaksensa minulle mieliksi, toiset saadaksensa jotakin selän takana meistä puhuttavaa". Voidaksemme oikein arvostella näitä sanoja, tulee meidän kuitenkin huomata, että ne ovat kirjoitetut vuotta ennen Suonenjoen varsinaisen herätyksen alkua. Berghin ensimmäisenä apumiehenä Suonenjoen heränneitten johtamisessa oli _Pietari Vehviläinen_. Hän oli rakasluontoinen mies ja nautti yleistä kunnioitusta seurakunnassa. Hänen kotinsa oli Vehvilän kylässä, joka oli liikkeen huomattavimpia pesäpaikkoja. Varsinkin oli siellä sijaitseva Huuhan talo tunnettu seuratalo. Samanmielistä oli kansa myöskin Herralan kylässä, missä varsinkin Rajakorven talossa usein pidettiin seuroja ja kestittiin kaukaisia vieraita. -- Muista Suonenjoen ensi herätyksen ajoilta tunnetuista talonpojista, jotka esiintyivät seurapuhujina, mainittakoon _Gabriel Markkanen_ Markkalan kylästä sekä _Pentti Korhonen_. Viimemainittu oli naimisissa Paavo Ruotsalaisen tyttären Eevan kanssa ja asui näinä aikoina loisena herännäismielisessä Vaajaniemen talossa. Hän oli lahjakas ja valistunut kristitty, joka nähdään siitäkin, että J. Fr. Bergh kehotti häntä muuttamaan Nurmijärvelle, saadaksensa häneltä apua sikäläisten heränneitten hoidossa.

Jo ennenkuin N. H. Bergh tuli papiksi Suonenjoelle, oli herännäisyys Kuopiosta levinnyt _Leppävirroille_ ja _Joroisiin_. Sikäläinen liike oli syntynyt niihin aikoihin, jolloin Ruotsalainen ja hänen ystävänsä väittelivät Kuopiossa Renqvistin kanssa. Kuten tiedämme, pelkäsi Ruotsalainen "tekopyhyyttä" enemmän kuin mitään muuta syntiä. Renqvistin ja hänen ystäviensä vaativat kehotukset pyhitykseen, jonka tuli osoittautua kaikin puolin nuhteettomassa ja hurskaassa elämässä, heidän säännölliset hartausharjoituksensa, varsinkin nuo alituiset rukoukset, olivat hänestä farisealaisuutta vain, jota ei kyllin jyrkästi saattaisi vastustaa. Tuon katsantotavan kukistamiseksi teki hän kaiken voitavansa. Hän painoi sitä alas vakailla, luihin ja ytimeen tunkevilla seurapuheilla, hän pilkkasi sitä purevalla ivalla ja kohteli sen edustajia usein hyvin loukkaavalla tavalla. Niin pitkälle hän tässä meni, että hän monessa tilaisuudessa tahallaan pani alttiiksi oman maineensa ihmisenä ja kristittynä, jotta ei kukaan hänen kauttansa tekopyhyyteen joutuisi. "Elämän vanhurskaus on uskon vanhurskauden hedelmä, ei päinvastoin" siinä hänen pyhitysoppinsa tärkein kohta. Tämä itsessään oikea, Paavon ihmeteltävän puhtaasta vanhurskauttamisopista ja hänen omasta kokemuksestaan johtuva opetus voipi kuitenkin, varsinkin väittelyjen aikoina jyrkästi terotettuna, johtaa ykspuolisuuksiin, ja että niin kävikin, nähdään muun muassa Joroisten ja Leppävirtain heränneitten suhteesta Suonenjoella alkaneeseen liikkeeseen. Asianlaita oli seuraava.

Nurmijärvelle muutettuaan, oli J. Fr. Bergh jälleen lähennellyt Renqvistiä. He näkyvät tarvinneen toisiaan varsinkin näinä aikoina, jolloin kumpikin oli erotettuna entisistä ystävistään. Tuon huomaa heidän veljellisestä ja likeisestä kirjevaihdostaan, josta ennen olemme kertoneet. Usein vaihtoivat he ajatuksia rukouksesta. Renqvist terotti Berghille sen tarpeellisuutta, ja tämä osoitti yhä suurempaa taipumusta hänen käsitykseensä, kuitenkin eksymättä sen ykspuolisuuksia kannattamaan. Hän harjoitti polvirukousta sekä yksinäisyydessä että seuroissa. Siihen häntä vaativat jatkuvat kiusaukset ja kovat sisälliset ahdingot. Paavo Ruotsalainen, joka sai tietää asiasta ja pelkäsi Berghin eksyvän "Renqvistin petokseen", seurasi levottomuudella tuon hänestä vaarallisen ystävyyden kasvamista. Hän kirjoitti Berghille v. 1829: "Minä olen saanut kuulla, että olette Renqvistin kanssa ruvennut pitämään uutta ystävyyttä. Hänen erehdyksensä on toista kuin Nurmijärven kristittyin (näistä myöhemmin), vaan molemmat erehdykset johdattavat hengelliseen sokeuteen. Sentähden, rakas ystävä, karta niin paljon kuin mahdollista näitä eriseuraisia henkiä ja näytä muillekin heidän petoksensa ja erehdyksensä, jotta ei yksikään heitä enää seuraisi. Minulla olisi palava halu teitä nähdä ja olisin käynyt siellä syystalvella, vaan ei ollut terveyttä; kevättalvella en joutunut. Jos mahdollista on, niin karta Renqvistin petollista oppia". Bergh ei kuitenkaan rikkonut ystävyyttään Renqvistin kanssa ja harjoitti seuroissaan edelleenkin polvirukousta, varsinkin koska hän tiesi, että Paavokin sitä monesti käytti sekä kotona että matkoillaan. Renqvistin katsantotapaa kannatti myöskin N. H. Bergh. Johtamissaan seuroissa hänkin käytti polvirukouksia. Vaan tästä syystä joutui hän epäluulon alaiseksi lähiseutujen heränneitten silmissä. Hän kirjoittaa siitä veljelleen (7/3 31): "Kaikin keinoin koettaa vihollinen asettua täkäläisten heränneitten ja Kuopion sekä Leppävirtain ja Joroisten puolen heränneitten välille. He pitävät niin sanottua polvirukousta aivan tarpeettomana, vaikka armo siihen on vaatinut minua ja monta muuta sekä täällä että muualla; Jesuksen esimerkki, oma tarpeemme ja Jumalan käsky kehottavat meitä tähän ulkonaiseen nöyryyteen. Olkoon kaukana meistä, että tahtoisimme perustaa kuolemattoman sielumme pelastuksen mihinkään muuhun kuin Jesuksen kalliiseen sovitukseen". Tämän kysymyksen johdosta syntynyt riita yltyi hyvin kiivaaksi etenkin Suonenjoella, jonka läntinen rajapitäjä, _Rautalampi_, jo siihen aikaan oli Renqvistin opin vankimpia turvapaikkoja Savossa. Sinne, samoinkuin _Hankasalmelle_ ja _Pieksämäelle_, oli tämä suunta levinnyt Kangasniemen liikkeen kautta. Seuraava tapahtuma osoittaa räikeällä tavalla, miten vaikea oli sovittaa Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäviä keskenään ja kuinka vähän sitä itse teossa koetettiin.

Suonenjoen ja Rautalammen mannermaat erottaa toisistaan Toholahden salmi. Sen läntisellä rannalla, jota sanotaan _Toholahdeksi_, pidettiin jo vuosisadan alussa vuosittain markkinat. Myöhempinä aikoina saapui näihin tilaisuuksiin paljon kansaa, muiden kera heränneitä, jotka siten saivat tavata kaukaisiakin ystäviä. Kun näet seuroihin kokoontuminen ministerivaltiosihteerin ja prokuraattorin papistolle v. 1823 antaman ja v. 1828 uudistaman käskyn kautta kiellettiin, käyttivät heränneet näitä markkinoita Jumalan sanan viljelemiseen maallisten tointen lomassa. He kokoontuivat iltasin, usein myöskin keskipäivällä tahi aamusin jonkun paikkakunnalla asuvan ystävän luo seuroja pitämään. Ei kukaan heitä siitä hätyyttänyt eikä heidän hartauttaan häirinnyt, lukuunottamatta pilkkaajia, joita tietysti aina löytyi. Suonenjoen herätyksen alettua, kulkivat heränneet ahkeraan etenkin Toholahden markkinoilla. Miltei aina nähtiin siellä näissä tilaisuuksissa Paavo Ruotsalainen. Kun hän syyskuussa v. 1831 sinne saapui, oli markkinapaikalle kokoontunut suuri joukko heränneitä. Paavon ystävät seisoivat toisella, Renqvistin hengenheimolaiset toisella puolen tietä. Väli oli kireä, ja jännityksellä odotettiin tuon kuuluisan miehen esiintymistä. "Nyt se tulee" kuului paikalle saapuneitten suruttomain sankasta joukosta, kun Paavo hevosen selässä ratsastaen Suonenjoen puolelta laskeusi salmen poikki johtavalle sillalle. Tarkastaen joukkoja, lähestyi hän hitaasti toista rantaa. Hän oli heti käsittänyt aseman. Perille päästyään, laskeusi hän alas hevosen selästä, katseli kuulijakuntaansa ja lausui: "Paljopa täällä on ihmisiä. Pitäisi minun teille jotakin puhua, vaan kurkku on kuiva. Eikö teillä ole viinaa?" Suonenjokelaisten joukosta kurotettiin hänelle pullo pullon perästä. Paavo maisteli ja joi, pyysi sitten tupakkaa, otti hänelle ojennetusta kukkarosta runsaan kourallisen, täytti piippunsa, työnsi suuhunsa, varistellen loput päällensä ja maahan. Suruttomat nauroivat, vaan Renqvistiläiset, joiden keskuudessa jo siihen aikaan ei ainoastaan väkijuomien käytäntö, vaan tupakan polttaminenkin oli kielletty, alkoivat ääneen Paavoa soimata. Suonenjokelaiset, jotka ymmärsivät, mitä "ukko" tuolla kummallisella esiintymisellään oli tarkoittanut, vastasivat kiivailla sanoilla. Syntyi melua ja väittelyä, joka teki odotetun seurapuheen pitämisen mahdottomaksi. Semmoista ei kuitenkaan Ruotsalainen ollut aikonutkaan pitää. Hän oli mielestään puhunut, mitä hänen tässä tilaisuudessa tuli puhua. Vaan ei ollut tämä esiintyminen siunaukseksi kenellekään. Se pahensi monen yksinkertaisen, loukkasi arkoja omiatuntoja ja tylsytti leväperäisiä sekä painoi, sittemmin monesti toistettuna, Paavo Ruotsalaisen jaloon muistoon tahran, jota ei historia saa poistetuksi. Eikä ollut Paavon esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa omiaan yhdistämään herännäisyyden kahta puoluetta. Jo seuraavana yönä tuli näkyviin, miten kiivasta mieliala oli. Eräässä riihessä nukkui joukko Suonenjokelaisia. He valvoivat vuoroonsa, jotta eivät vastapuolueen miehet saisi sytyttää rakennusta tuleen. Pelko oli aiheeton, mutta se kuvaa asemaa.

Aivan väärin arvostelisimme Ruotsalaista, jos väittäisimme hänen aina yhtä ylimielisesti ja kevytmielisesti käsitelleen Renqvistin oppia pyhityksestä, kuin tämä kertomus, pintapuolisesti tarkastettuna, näyttää todistavan. Muun ohessa osoittaa eräs hänen näinä aikoina (1832) kirjoittamansa kirje, miten syvällistä ja vakaata hänen väittelynsä näistä asioista oli, kun hänen mielestään kannatti väittelyyn antautua. Kirje on vastaus Mikkelin pitäjässä asuvalle P. J. Ikoselle, joka oli tiedustellut hänen mielipidettään polvirukouksesta. Paavo kirjoittaa: "Te sanotte kirjeessänne, että me kiellämme polvirukoukset. Se ei ole totta, vaan se on valheen hengen, saatanan, petos. Minä olen lukenut raamattua ja tiedän, että Kristus sanoo: aina tulee rukoilla eikä väsyä (Luuk. 18: 1). Mutta hän kieltää taas toisessa paikassa fariseusten tavoin rukoilemasta, johon fariseusten erehdykseen heränneet sielut usein joutuvat, koska he rohkenevat tuntematonta Vapahtajaa rukoilla, vaikka heidän sydämmensä on kaukana hänestä. Sen, joka tahtoo Jumalaa oikeassa järjestyksessä rukoilla, pitää ensin sisällisen parannuksen kautta tulla Kristuksen tykö ja saada häneltä henki ja elämä, voima ja valkeus. Vasta siinä voimassa on hän sovelias lankeamaan Herran eteen, vasta sitten taitaa hän syntiä tekemättä polvillaan pitää rukouksia Herran edessä, ja vasta ne rukoukset ovat Jumalalle otolliset. Vaan jos me tästä järjestyksestä huolimatta yöt ja päivät olisimme polvillamme ja vaivaisimme itseämme, niinkuin Baalin papit Elian aikana, niin ei Vapahtaja semmoisia rukouksia kuule eikä hän koskaan ole käskenyt meitä niitä harjoittaa. Meidän täytyy kaikkien hävetä hänen korkean majesteettinsa edessä. -- -- -- Jos me rohkenemme omassa nimessämme ja omassa hengessämme langeta hänen eteensä, niin on tämä petosta ja ulkokultaisuutta, ja kun sillä tavoin rukoilemme, jääpi sydän ja mieli muuttumattomaksi. Tällä tavalla me olemme ymmärtäneet Kristuksen opin. Vaan tämän luulevat sitten puoliheränneet polvirukouksen estämiseksi ja valehtelevat, että sitä kiellämme. En minä ole sitä koskaan kieltänyt. -- -- -- Jos mielesi tekee vasta polvillasi pitää rukouksia Herran edessä, niin ajattele ensin: minä olen suuri syntinen, kaikkinäkevä Vapahtaja, tokko minä olen mahdollinen lankeamaan sinun eteesi. Ja jos saat Herralta siihen halua ja kehotusta, niin lankea polvillesi äläkä anna minkään estää. Mutta jos sydämmesi ja sielusi ei tunne tätä kanssapuhetta Vapahtajan kanssa, niin älä harjoita polvirukousta, sillä ainoastaan sisällisten ahdistusten ja murhetten kautta murtunut sydän on sovelias polvillaan Herraa rukoilemaan. -- -- -- Moni, joka heräsi synnin unesta, luulee itsensä kääntyneeksi, vaikka hänen sydämmensä vielä on muuttumaton. Semmoiset alkavat sitten Davidin ja Danielin tavoin, joilla oli Jumalan Henki, polvillaan pitää pitkiä rukouksia, siten ansaitakseen Jumalan armoa ja laupeutta. Eikö tämä ole hirmuinen petos?"

Miten oikea ja syvällinen tämä katsantotapa periaatteessa onkin, tuotti sen toteuttaminen käytännössä paljon hämmennystä. Syynä oli ainakin suureksi osaksi se varomaton ja monesti sopimaton tapa, millä Paavo koetti sitä kansanjoukoille terottaa. Seuraukset tulivat pian näkyviin varsinkin Suonenjoella, joka oli rajamaana Renqvistin ja Paavon ystäväin alueiden välillä. Tähän seurakuntaan muutti Maaningalta v. 1834 ennen mainittu Juhana Poikonen. Muiden täällä toimivien maallikkosaarnaajien kera työskenteli hän tehokkaasti heränneitten opettajana ja neuvojana. Vaan helppoa ei ollut tämä tehtävä, vaikka Herran henki liikkui seurakunnassa ja ihmisiä joukottain heräsi. Puolueriidat häiritsivät totuuden voittoa. Ennen mainitsemassamme itsestään kirjoittamassaan elämäkerrassa kuvaa Poikonen asemaa seuraavin sanoin: "Heränneet jakaantuivat kahteen lahkokuntaan. Toinen joukko puolusti Renqvistin oppia, pitäen rukouksia monta kertaa päivässä ja harjoittaen muuta ulkonaista jumalisuutta ilman mitään tietoa. Toinen osa suostui Ruotsalaisen oppiin. He olivat kuulleet, etteivät tuommoiset ulkonaiset harjoitukset ilman uskoa mitään auta. Vaan he käsittivät tämän väärin, antautuivat väärään vapauteen ja alkoivat elää törkeästi". Poikosen, Korhosen ja Markkasen ahkera yhteistyö sai kuitenkin esteet poistetuiksi. Tehokkaana apuna ja hyvänä tukena oli heillä Bergh. Tämäkin taipui Ruotsalaisen oppiin, jonka raamatullinen henki hänelle päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi. Ja mitä nämä miehet eivät voineet vaikuttaa, sen sai Paavo matkoillaan näillä seuduin aikaan. Suonenjoella käydessään asui hän pappilassa eikä vävynsä, Korhosen luona. Syynä siihen lienee ollut paitsi viimemainitun varattomuus sekin, että vaimonsa oli kääntymätön ihminen ja luonteeltaan epämiellyttävä. Eeva Korhonen oli sitäpaitsi viinaankin menevä.

Paavon ja Berghin välillä syntyi likeinen ystävyys. Jos mikään, niin oli Suonenjoen pappila "herännyt talo". Siellä sai Paavo tavata paikkakunnan johtavat henkilöt ja heidän kanssaan keskustella heränneitten hoidosta. Muitakin ystäviään näki hän varsinkin lauvantaina ja sunnuntaina täällä sekä heidän aivan lähellä olevassa kirkkomajassaan, _Kirkkola_ nimisessä talossa. Etenkin silloin, kun Paavo oli paikkakunnalla, olivat seurat hyvin elävät. Joskus niitä häiritsi kielilläpuhujain paljous, kun virttä veisattaessa 5-6, väliin 10 henkilöä yhtaikaa puhui näkynsä ja saneli salaperäisistä asioista, vaan "profeettain henget olivat profeetoille alamaiset", jollei muille, niin ainakin Paavolle, joka erinomaisella taidolla hoiti tuohon tilaan joutuneita. Kuten muualla, olivat kielilläpuhujat Suonenjoellakin enimmäkseen naisia. Kuuluisin näistä oli _Katarina Pakarinen_ (k. 1868). -- Jotta ei tuo sairaloinen henki kiihtyisi liika voimalliseksi, kielsivät johtavat henkilöt heränneitä unista keskenään puhumasta. Kokemuksistaan ja armontuntemisistaan saivat he kyllä ystävilleen kertoa, vaan heitä varoitettiin niihin autuutensa toivoa perustamasta. "Jesus Kristus ja hän ristiinnaulittuna" -- siinä kaiken opetuksen ja keskustelun ydin.

Niin suureksi kasvoi liike, että heränneet yksissä tuumin Berghin kanssa rakensivat jalkasillan Uittosalmen poikki, joka erottaa Suonenjoen pappilan alueen siitä mannermaasta, jolla kirkko sijaitsee. Usein kaikuivat vielä seurojen päätyttyä tältä sillalta Siionin virsien sävelet. Siitä sai se nimen "Siionin silta". [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210, 205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin todistukset kaikin puolin tukivat.]

Renqvistin oppi ei voinut säilyä Suonenjoella. Sen kannattajien luku vähenemistään väheni. Paavo Ruotsalaisen voimallinen henki, jonka johdatettavaksi Berghkin yhä ehdottomammin taipui, painoi vastaväitteet alas. Samaan suuntaan työskentelivät muutkin johtavat henkilöt. Paavon oppi pääsi ennenpitkää täällä täydellisesti voitolle [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210, 205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin todistukset kaikin puolin tukivat.].

* * * * *

V. 1835 muutti Poikonen Suonenjoelta Joroisiin, asettuen asumaan lähelle _Pieksämäen_ rajaa. Viimemainitussa seurakunnassa oli jo v. 1830 alkanut herätys. Lapsetkin joutuivat haaveilevaan horrostilaan, moni täysikasvanut synninsurusta toivottomuuden tuskiin, toiset hillitsemättömään iloon, joka osoittautui tanssimisessakin ja hyppimisessä. Tätä käytti hyväkseen hurmahenkisyyteen taipusa _Pietari Riipinen_. Hän alkoi lumota noita vasta heränneitä kaikenlaisilla ennustuksilla pian tapahtuvista häiriöistä luonnon valtakunnassa, maailman lopusta y.m. saaden aikaan suurta levottomuutta. Lahjakas hän ei ollut, vaan hänen, tunteita liikuttavat puheensa, heräjävän kansan nälkä ja opettajien puute vaikuttivat, että ihmiset joukottain kokoontuivat häntä kuulemaan ei ainoastaan Pieksämäeltä, vaan naapuriseurakunnista, vieläpä etäämmältäkin. Noin vuoden ajan oli Riipinen vaikuttanut Pieksämäellä, kun Poikonen sinne muutti. Vähitellen tapahtui nyt käänne parempaan, vaikka hurmahenkisyys jo oli ehtinyt saada aikaan paljon turmelusta. Poikonen näytti raamatun sanalla, miten turhat ja valheelliset Riipisen ennustukset olivat, siten onnistuen johdattamaan ainakin ymmärtäväisimmät Jumalan sanan kuuliaisuuteen. Levottomuus asettui kuitenkin vasta Paavon täällä käytyä (1835). Hänen neuvottavakseen nöyrtyi Riipinenkin, ja raitis henki alkoi vallita Pieksämäen ja Joroisten heränneissä. Jonkunmoinen epävarmuus ja huikentelevaisuus jäi kuitenkin häiritsemään varsinkin Pieksämäen heränneitä. Tämä nähdään siitäkin, että suuri osa heistä myöhemmin taipui Renqvistin oppiin [Akiander VI, 210 ja IV, 90; Poikosen elämäkerta.].

* * * * *

Samaan aikaan, kuin _Korhonen_, Markkanen y.m. kansanmiehet työskentelivät Suonenjoen heränneitten opettajina, alkoi _Kuopion maaseurakunnassa Pietari Puustinen_ semmoisena herättää huomiota. Hän asui Puutosmäen Pitkälahdessa, missä hän harjoitti sepän ammattia. Sinne kokoontuivat heränneet usein seuroja pitämään. Kotipitäjänsä ulkopuolellakin liikkui Puustinen jo siihen aikaan. Kuten vasta saamme nähdä, eksyi hän myöhemmin harhateille. -- Kuopion maaseurakunnan heränneistä oli kotipitäjänsä ulkopuolellakin tunnettu myöskin _Pietari Kinnunen_ [Akiander VI, 195; kert. (1896) V. Suhonen Suonenjoella ja asessori K. A. Malmberg.].

* * * * *

_Maaningan_ herännäisyysliike, joka Poikosen siellä asuessa oli hyvin vilkasta ja vuosi vuodelta kasvoi, lamautui hänen poismuuttonsa jälkeen huomattavasti. Syynä siihen oli ehkä jossakin määrin _Olli Hämäläinen_, joka saarnasi "tekopyhyyttä" vastaan niin ykspuolisesti, että sikäläisten heränneitten niihin asti siivo elämä oli joutua arveluttavaan vaaraan. Itse hän ennenpitkää sortui monenlaisiin vikoihin ja menetti siitä syystä kaiken arvonsa innokkaimpain kannattajainsakin silmissä, vaan sitä ennen oli hän jo ehtinyt aikaansaada paljon häiriötä ja eripuraisuutta sanankuulijoissaan. Vielä suuremmaksi vahingoksi täkäläisille, vieläpä muillekin heränneille oli seurakunnan kappalainen _K. K. Björklund_. V. 1816 määrättiin hän tähän virkaan ja liittyi alusta alkaen heränneisiin, jotka häntä pitivät tosi ystävänään. Ja semmoisena hän kykynsä mukaan aina esiintyikin. Hän esim. kirjoitti sen alamaisen anomuksen, jonka nojalla Iisalmen ja Nilsiän heränneitten maksettaviksi v. 1820 alkaneessa käräjäjutussa tuomitut sakot suoritettiin keisarin käsikassasta. Mutta Björklund oli tavattoman kiivasluontoinen ja itsepäinen mies, joka helposti riitaantui erimielisten kanssa eikä suinkaan valinnut välikappaleita puolustaessaan itseään heitä vastaan. Hän joutui rettelöihin esimiehensä, rovasti M. Ingmanin, nimismies K. Dahlströmin ja miltei lukemattomien muiden henkilöiden kanssa, käyttäytyen heitä kohtaan mitä varomattomimmalla ja loukkaavimmalla tavalla. Turhaan huomautti Ingman häntä useasta virkavirheestä. Björklund ei ottanut muistutuksia kuuleviin korviin. Hän vastasi niihin vastasyytöksillä ja pilkallisilla kirjoituksilla, vieläpä antaen Ingmanille letkauksia kirjoittamissaan papintodistuksissakin. Tuomiokapituli puuttui asiaan, vaan ei siitäkään apua ollut. Kun Björklund tämän lisäksi loukkasi muitakin henkilöitä ja monesti varsin sopimattomalla käytöksellä sai aikaan pahennusta seurakunnassa, vedettiin hän vihdoin oikeuteen (1829). Syytöksiä tehtiin jos minkälaisia. Raskauttavin oli se, että Björklund v. 1821 muutamille talonpojille oli kirjoittanut kauppakirjan, jossa hän heidän edukseen oli väärentänyt monta kohtaa. Mahdotonta on pöytäkirjoista päättää, mihin määrin syytetty oli siveellisesti syyllinen tähän rikokseen, mutta todistukset olivat niin selvät, ettei kanteen nostamista sovi kummastella. Björklundin eduksi puhuu ainoastaan yksi kohta oikeuden pöytäkirjoissa. Hän langetettiin nim. edesvastaukseen "kummallisesta saarnatavasta" sillä perustuksella, että hän eräässä saarnassaan olisi kertonut hengessä olleensa helvetissä ja siellä nähneensä herrasmiehiä ja talonpoikia, joista edelliset eivät nauttineet pienintäkään lievitystä, viimemainitut joskus vähän. Kun tiedetään, että Björklund oli hyvä saarnamies (heränneet eivät ketä hyvänsä semmoisena pitäneet), lähti tämä syytös silminnähtävästi vikoilemisen halusta, miten moitittava sitten tuo yksi lause onkin. Ja varma on, että tuo onneton mies, jota vastaan ihmiset kilvan hyökkäsivät, tuli niin vihatuksi pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli herännäismielinen. Muussa tapauksessa olisivat vastustajat ehkä huomanneet, että hänen alituisten rettelöiden kautta yhä kiihtyvä sieluntilansa selvästi ilmaisi mielenhäiriön enteitä. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Björklundin suuriin sakkoihin sekä menettämään kunniansa ja virkansa. Hovioikeus ei nähnyt syytä olevan tuomion muuttamiseen (1833) ja senaatti, johon Björklund vetosi, vahvisti sen (1834). Mielenjännityksestä ja muista kärsimyksistä tuli Björklund mielipuoleksi. Viitaten hänen sairauteensa ja onnettomaan asemaansa, kääntyivät muutamat ystävämieliset tuttavat hänen vaimonsa nimessä armonpyynnöllä keisarin puoleen. Tämä hanke oli kuitenkin myöhäistä. Björklund kuoli, ennenkuin keisarin armahduspäätös saapui.

Vaikka Maaningan heränneet Björklundin tähden saivat kärsiä paljon pilkkaa ja muuta ikävää, muistivat he häntä kauan rakkaudella. Vähitellen korjautuivat myöskin varsinkin Paavon vaikutuksen kautta tuon onnettoman papin ja muiden taitamattomien ja eksyneiden heränneiden siellä aikaansaamat häiriöt [Akiander, Herdaminne; Niskanen, Muistokirja; Senaatin arkisto.].

* * * * *

_Pohjois-Karjalan_ heränneet olivat edelleen Ruotsalaisen erityisen huolenpidon esineenä. Sikäläinen liike oli nopeasti kasvanut ja levinnyt muun muassa _Juuan_ seurakuntaankin. Siitä alkaen, jolloin Paavo asetti Pielisjärvellä ja Nurmeksella v. 1819 syntyneen hurmahenkisyyden, ei näillä tienoin huomattavampaa erimielisyyttä oppiinkaan nähden ollut ilmestynyt. Kaikki kantoi Savon herännäisyyden leimaa. Paavon likeisin ystävä näillä tienoin oli _Matti Härkönen_. Hän asui Pielisjärvellä ja oli jo liikkeen ensi aikoina herännyt sekä sittemmin kohonnut heränneitten huomattavimmaksi edustajaksi. Hän oli arkatuntoinen ja nöyrä kristitty, jota Herra kasvatti sisällisten koetusten koulussa. Hänen taloudellinen asemansa sitävastoin oli hyvä. Usein kävi hän Paavon luona ja sitäpaitsi olivat he ahkerassa kirjevaihdossa keskenään. Heidän välinsä oli aina mitä likeisintä. Harvalle ystävälle avasi Paavo niin avomielisesti sydämmensä. Ja tuskin on hän kenenkään kansanmiehen työstä, Herran viinimäessä niin hyvää todistusta antanut, kuin tämän Pielisjärven ystävänsä toimista. Niinpä hän esim. v. 1832 hänelle kirjoitti: "Herra itse tietää, kuinka ahkera sinä tähän aikaan olet ollut hyvissä töissä, jotka hän sinulle vielä kerran kunnialla maksaa koko maailman silmäin edessä, jos muutoin uskossa loppuun asti vahvana pysyt". Vaan ei hän silti unohtanut Härköstä varoittaa. Varsinkin yksi vaara näytti hänestä uhkaavan tätä hänen rakasta ystäväänsä. Se oli rikkauden ansa. Härkönen, joka oli hyvin antelias ja vieraanvarainen, oli näet aineellisessa suhteessa alkanut yhä paremmin menestyä, niin että hän silloisiin oloihin nähden oli varakas. Paavo piti sitä Jumalan siunauksena, vaan ilmaisi kuitenkin ystävälleen pelkonsakin. Härkönen ei pahentunut, hän päinvastoin kätki varoituksen mieleensä, vaikkei hän tiennyt koskaan tunteneensa erityistä kiusausta ahneuteen.

Heränneitten hoitamisesta neuvotteli Paavo usein Härkösen kanssa. Omasta kokemuksesta hän tiesi, miten vaikea oli kärsiä "heikkoja" ja kuinka raskasta kestää "viekasten veljien panettelua" ja "ulkokullattujen tuomiota". Varoittaen Härköstä epäuskon synnistä, johon tämä sisällisten ahdinkojen ja vaikean opettajatoimensa painamana monesti tunsi kiusausta, kehotti hän häntä kärsivällisyydellä pimeinä ja kylminä aikoina odottamaan apua Herralta. "Ole heikko mielessäsi" kirjoittaa hän näinä aikoina hänelle eräässä kirjeessä "ja kuitenkin niin luja, kuin varustettu Jesuksen Kristuksen sotamies". Harvat ovat kätkeneet Paavon hyvät neuvot niin uskolliseen sydämmeen kuin Härkönen, ja harvat niistä niin suurta siunausta niittäneet kuin hän.

Antti Pyykkö sairastui nuottamatkalla kuumeeseen ja kuoli v. 1832. "Miten lienee senkin miehen käynyt", kerrotaan Paavon lausuneen, kun hän sai tästä kuulla. Elämänsä loppupuolella oli Pyykkö pysytellyt syrjässä, pyrkimättä siihen johtavaan asemaan, joka hänellä Pielisjärvellä herätyksen alkuaikoina oli. Ehkä oli tuo liikkeelle eduksi, vaikka toiselta puolen tulee tunnustaa, ettei hänenkään elämäntyönsä ollut vähäarvoinen Pielisjärven herännäisyydelle [Kert. Stiina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) Nilsiässä; Akiander VI, 97-100, 186-130.].

* * * * *

V. 1833 tapahtui tuntuva muutos Ruotsalaisen kotioloissa. Silloin näet kuoli hänen vaimonsa Briita Ollikainen, joka kiivaalla luonnollaan oli hänelle ristinä ollut. Seuraavana vuonna meni hän naimisiin Anna Lovisa Savolaisen kanssa, joka oli häntä 25 vuotta nuorempi, vaan paljo paremmin ymmärsi häntä ja paremmalla menestyksellä hoiti hänen kotiaan. Tämä oli Paavolle sitä suuremmaksi kehotukseksi, kuin hänellä kotiseutunsa tuttavista ei ollut paljon iloa. Maailmallinen mieli oli nim. päässyt vallalle Nilsiän heränneissä, niin että harvat heistä enää jaksoivat kilvoitella. Seuroja ei pidetty muualla kuin Paavon kodissa, ja niihin saapui verraten vähän ihmisiä niinä aikoina, jolloin ei tullut vieraita muista seurakunnista. Sitä kiitollisempi oli Paavo toisen vaimonsa elävään kristillisyyteen taipuvasta mielestä ja siitä muutoksesta, joka hänen kauttansa kodissa tapahtui. Sitäpaitsi saattoi Paavo nyt vapaammin matkustaa, kun talon hoitoa hänen poissa ollessaan ei enää laiminlyöty, kuten ensimmäisen vaimon aikana [Akiander VI, 46-47, 97, 193; kertoneet (1896) Nilsiässä Stiina Ruotsalainen ja Paavon tytär Liisa Markkanen.]. Tämä oli varsin tärkeä asia, sillä yhä useammin kutsuttiin Paavoa pitkille matkoille, joilla hänen monesti täytyi viipyä kauan. Ja usein lähti hän kutsumattakin muualla asuvia ystäviä tapaamaan ja herännäisyysliikkeen leviämistä ja kehitystä katsomaan. Hän piti sitä velvollisuutenaan, eikä kukaan pystyne todistamaan sitä erehdykseksi. Paitsi Savossa ja Karjalassa, oli hänellä, kuten tiedämme, jo tähän aikaan tuttavia Pohjanmaallakin, jotka tuon tuostakin pyysivät häntä luonansa käymään. Varsinkin muutamat nuoret, herännäisyyteen liittyneet papit viimemainitussa maakunnassa vetivät hänen huomionsa puoleensa. Lagus ja Malmberg eivät enää olleet ainoat papit, jotka Keskipohjanmaalla edustivat liikettä. Samassa hengessä kuin he toimi ennen mainittu Holmström, joka v. 1833 siirrettiin Kalajoelta Ylivieskaan [Turun tuomiokapitulin arkisto.]. Kesällä 1835 määrättiin kappalaisenapulaiseksi Pyhäjärvelle vasta papiksi vihitty _Henrik Schwartzberg_, hänkin muutamia vuosia myöhemmin herännäisyyden huomatuimpia edustajia. Näitä vanhempi (Holmström oli syntynyt 1808, Schwartzberg 1811) ja uskonnollisessa suhteessa kehittyneempi oli Raahen kappalainen _Antti Helander_. Hän oli syntynyt jo v. 1785, tuli ylioppilaaksi 1807 ja vihittiin papiksi 1810. Oltuaan sielunpaimenena eri paikoissa, määrättiin hän yllämainittuun virkaan v. 1820. Vaikkei hänen vaikutuksensa täällä herättänyt suurempaa huomiota, oli hän jo siihen aikaan elävä kristitty ja työskenteli herännäisyyden hengessä. Erillään muista heränneistä papeista hän kuitenkin silloin vielä toimi. Näyttää kuin olisi hän heitä vähän epäillyt. Lagusta ei hän tahtonut lähestyä ja vielä 1836 kirjoitti hän Malmbergista: "Hänen henkensä on voimallinen, vaan sukua Siinain hengelle. Sen hengen kyllä pian saapi, vaan siitä on vaikea päästä. -- Mahdollista kuitenkin, että erehdyn". Muutamia vuosia myöhemmin hän kyllä rakkaudella liittyi heihin, samoinkuin muihin heränneisiin [Aschan, Matrikel; Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 38.].

_Oulunkin_ tienoilla oli Paavolla jo näinä aikoina hengenheimolaisia. Varsinkin Nokelan taloon, joka sijaitsee 4 km. eteläänpäin viimemainitusta kaupungista, kokoontuivat sikäläiset heränneet usein seuroja pitämään. Kuten muistamme, oli näillä tienoilla vanhoina aikoina löytynyt heränneitä, ja sitäpaitsi oli Nokelan emäntä kotosin _Utajärveltä_, johon seurakuntaan Kajaanin herätys vaikutti. Ensimmäisen matkansa Ouluun teki Paavo syyskuussa 1835. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 1835.]

Kaukana entisistä ystävistään taisteli J. Fr. Bergh kovaa taistelua _Nurmijärven_ suruttomassa seurakunnassa. Kansa oli raakaa ja vallatonta. Kyllä sielläkin löytyi joukko kristillisyyttä harrastavia ihmisiä, vaan niiden käsitys elämän tiestä oli pintapuolista ja oppiinkin nähden toisenlaista kuin se, johon Bergh Savossa ollessaan oli tottunut. He näet väittivät, ettei ihmisen tarvitse mitään tehdä jokapäiväisessä parannuksessa, vaan että hän, Jumalan sitä vaikuttaessa, on kokonaan toimetonna. Bergh kirjoitti siitä A. J. Östermanille Kuopiossa, kysyen hänen mielipidettään asiassa. Österman vastasi muun muassa: "Velvoittaahan p. raamattu armoitettuja katsomaan, että säilyvät uskossa ja armontilassa, tekemään kutsumisensa ja valitsemisensa lujaksi, kaikessa kasvamaan hänessä, joka on pää, Kristuksessa, kieltämään itsensä ja maailman, pyrkimään pyhitykseen ja pelvolla autuutta etsimään. Ja sitävarten kehotetaan heitä katsomaan ristiinnaulittua Vapahtajaa, valvomaan, rukoilemaan ja viljelemään Jumalan sanaa, tutkimaan itseänsä ja taistelemaan hengellisiä vihollisia vastaan. Kuinka tätä ja paljon muuta heiltä vaadittaisiin, jos eivät voisi eivätkä saisi mitään tehdä. Älköön meitä väärin käsitettäkö. Tarkoituksemme ei suinkaan ole, että ihmisen tulisi rientää armon edelle ja antaa rahansa, missä ei ole leipää, sekä siten koettaa tulla pyhäksi ilman Kristusta". Muuten on huomattava, ettei Bergh, miten nöyrä hän sitten olikin, tämmöisessä asiassa olisi kysynyt neuvoa muilta, ellei hän siihen aikaan olisi ollut suuressa sisällisessä ahdingossa, niinkuin näkyy esim. hänen ennen mainitusta kirjevaihdostaan Renqvistin kanssa. Ja tässä ahdingossa oli hän oppinut pitämään muita itseänsä etevämpinä ja alistui kernaasti neuvottavaksi. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä siitä, miten jyrkälle kannalle hänen toisin ajattelevien suhteen tulisi asettua. Rakkauteen ja sovinnollisuuteen taipuisa sydämmensä ja laajalle kantava katseensa tekivät hänen asemansa tässä kohden vaikeammaksi, kuin useampain muiden olisi ollut. Vaan miten vaikea se olikin, levisi Savon herännäisyyden henki hänen kauttansa voimallisesti Nurmijärvellä, jos kohta tämä seurakunta vasta muutamia vuosia myöhemmin sai heränneen seurakunnan nimen.

Kansan lukutaidon korottamiseksi perusti Bergh jo ensi vuosina täällä ollessaan sunnuntaikoulun, ollen siis ensimmäisiä tämän aatteen edustajia maassamme. Ainakin mikäli kysymys koskee sen käytännöllistä toteuttamista, on hän pidettävä tienraivaajana tälläkin alalla. Joka kylään perustettiin hänen toimestaan yksi koulu. Sinne kokoontuivat sunnuntaina i.p. lapset sisälukua oppimaan. Opettajana oli määrätty "koulumestari" kussakin koulussa. Vaan tähän ei Berghin perustaman sunnuntaikoulun vaikutus rajoittunut. Hänen neuvonsa mukaan saapui kouluihin lasten kera täysi-ikäisiäkin sanaa viljelemään, veisaamaan ja rukoilemaan. Lukukirjana käytettiin tavallisesti Björkqvistin tahi Vegeliuksen postillaa [Akiander VI, 200-202; Suometar 1858 n:o 6, lisälehti.].

V. 1832 sairastui Bergh kovaan tautiin. Mitä hän siihen aikaan ajatteli, näkyy seuraavista hänen joulukuun 26 p:nä itseään ja ehkä muitakin varten kirjoittamistaan sanoista: "Ensin tahdoin lohduttaa itseäni omalla jumalisuudellani ja omilla töilläni. Vaan tässä jouduin helvetin kitaan. Huomasin, etten vielä ollut oikein puhtaasti, yksinkertaisesti ja rohkeasti tunnustanut ja saarnannut Jesusta Kristusta. Lohdutin itseäni sillä, että vastedes niin tekisin, arvellen että Herra tämän taudin kautta siihen minua kasvattaisi. Vaan tämäkin lohdutus otettiin minulta pois, kun sisimmästäni kuulin, että minun täytyy kuolla tähän tautiin. Nyt saan uskoa, että Jesus on kaikki, mitä tarvitsen vanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja rauhakseni. Evankeliumi antaa minulle tämän vakuutuksen. Ja nyt on minusta kuin seisoisin kalliolla. Halleluja!--Antakoot minulle Jumalan tähden anteeksi kaikki ihmiset, sillä kaikkia vastaan olen rikkonut. Jumalan tähden annan minäkin anteeksi kaikille, jotka minua vastaan ovat rikkoneet" [Kirjoitus kuuluu J. Fr. Berghin suureen kirjekokoelmaan, jonka omistaa kirkkoherra O. J. Cleve.]. -- Jonkunmoinen epävarmuus siitä, mille kannalle hänen oppiin nähden pappina olisi pitänyt asettua, tulee tässäkin kirjoituksessa näkyviin. Tuntuu kuin tahtoisi Bergh puolustaa ehdottomamman evankeliumin julistamista, kuin hän nuorempana oli saarnannut. Eivätkä nämä ajatukset olleet vain sairauden synnyttämiä epäilyksiä -- myöhemminkin antautui hän monesti tuonkaltaisiin mietteisiin. Ei ollut hän täysin tyytyväinen Paavo Ruotsalaisenkaan kantaan. Varsinkin näkyy häntä arveluttaneen viimemainitun käsitys oikean rukoilemisen luonteesta ja tuosta "Jumalan sisällisestä tuntemisesta", jota Paavo piti varsinkin polvirukouksen välttämättömänä edellytyksenä. Renqvistin kautta oli Bergh oppinut tuntemaan Mikkelin seudun heränneitä, jotka, kuten tiedämme, ahkeraan harjoittivat polvirukousta. Hän tiesi siellä löytyvän paljon eläviä kristittyjä ja suri sitä, että juopa näiden ja Ruotsalaisen ystävien välillä suurenemistaan suureni. V. 1834 kirjoitti hän asiasta Paavolle, pyytäen häntä peruuttamaan muutamia sanojaan "uskon luonteesta" ja "Jumalan sisällisestä tuntemisesta". Jyrkästi kieltäytyen sanaakaan peruuttamasta, ellei Bergh selvemmillä, pyhän raamatun todistuksilla "voisi näyttää hänen puheensa vääriksi", lausui Paavo vastauksessaan muun muassa: "Minä ihmettelen teidän heikkouttanne, kun ette tunne ulkokullattujen petollista rukousta ettekä näe heidän kristillisyytensä turhuutta, vaikka raamattu teille opettajille sanoo: koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta. Minä luulen, että fariseukset Kristuksen aikana rukoilivat niin paljon, kuin teidän rukoilijanne, ja kuitenkin hän heitä soimasi". Jyrkkä on tämä Paavon vastaus, peruuttamattoman jyrkkä. Se osoittaa, että mies tiesi, mitä hän tahtoi. Mutta kyllä hän toiselta puolen myöskin ymmärsi Berghin rakastavan sydämmen tarkoituksen ja tiesi sille arvoa antaa. Eikä hän erimielisyyden tähden tätä jaloa ystäväänsä hyljännyt. Tämäkin ankara kirje päättyy seuraavilla sanoilla, jotka samalla valaisevat hänen lahkolaisuudesta vapaata kantaansa: "Rakastettu ystävä! Olette usein sydämmellisestä rakkaudesta vaatineet minua kanssapuheeseen, että Suomen maalle rauha ja yksimielisyys tulisi. Kaikkiin riitoihin ja eripuraisuuteen olen minä syypää koko Suomessa, ja te olette Herran palvelijana rakkaudesta vaatineet minua tutkimaan näitä asioita, jotta rauha ja yksimielisyys vallitsisi Jumalan seurakunnassa, niinkuin Herra vaatii. Sentähden minä pyytäisin, että tulisitte Mikkelin markkinoille, jos mahdollista, ja antaisitte tiedon niille, joita tämä asia koskee".

Tuntematonta on, saatiinko tässä Paavon Mikkelissä syyskuun 23 p:ksi ehdottamassa keskustelukokouksessa näennäistäkään sovintoa aikaan, koska Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäväin välinen riita jo pari vuotta myöhemmin kävi niin kiivaaksi, ettei Berghkään enää koettanut niitä yhdistää. Hän luopui yrityksestä, mutta haikein sydämmin hän sen teki. Sitäpaitsi taipui hän itse vähitellen yhä ehdottomammin Ruotsalaisen kannalle, tunnustaen erehtyneensä Renqvistin opin suhteen.

Samaan aikaan, kuin Ruotsalainen, kirjoittivat muutkin vanhat ystävät Berghille, varoittaen ja nuhdellen häntä hänen Renqvistiä ja tämän oppia kohtaan osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Moni olisi Berghin sijassa jättänyt taistelun sikseen ja antaunut yksinomaan oman seurakuntansa hoitamiseen. Hän ei sitä tehnyt, hän tahtoi seurata koko kansansa heräjämistä synnin unesta ja taistella _sen_ suurta taistelua totuuden puolesta. Millä tavoin hän läheisimmässä tulevaisuudessa aikoi ottaa osaa tähän taisteluun, saamme pian nähdä [Akiander VI, 129-131, 200-202.].

XXII.

Eräät seurat Kiuruvedellä 1835.

Siihen aikaan, jolloin Ruotsalainen väitteli Mikkeliläisten ja J. Fr. Berghin kanssa Renqvistin opista, alkoi viimemainitun katsantotapa voittaa alaa myöskin Iisalmella. Muuan tänne Svartholmasta saapunut vapautettu vanki oli tämän opin ensimmäinen levittäjä näillä tienoin. Itse hän tuntuu olleen vähäpätöinen henkilö, koska ei Niskanen, joka muistokirjassaan siitä kertoo, hänen nimeäänkään mainitse. Mutta siitä riippumatta levisivät hänen opetuksensa nopeasti Iisalmen vanhoista ajoista huikentelevaisuuteen taipuvien heränneitten keskuudessa. Niskasen vaikutuksesta kukistui kuitenkin täten syntynyt liike vähitellen, vaan levisi sensijaan Kajaaniin, missä A. J. Malmgren entistä innokkaammin alkoi sitä kannattaa. Jo nähtiin Kajaanin kaupungin heränneitten "pitävän pitkiä rukouksia katujen kulmissa ja kirkon vieressä", kun rouva Malmgren, jota tämä outo meno huolestutti, kirjoitti asiasta L. J. Niskaselle. Kun tämän ei sopinut lähteä matkalle, lähettivät Iisalmelaiset hänen serkkunsa, herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnetun _Wilhelm Niskasen_, Kajaaniin asiaa tutkimaan. Mitään huomattavampaa tulosta tästä matkasta ei ollut, sillä vaikka Malmgren ensin alkoi vähän epäillä kantaansa, ei hän siitä kuitenkaan luopunut. Enemmän sai L. J, Niskanen aikaan, kun hän muutamia kuukausia myöhemmin, kesällä 1835, samassa tarkoituksessa kävi Kajaanissa. Siellä sovittiin, että Malmgren saapuisi Kiuruvedelle, missä riitakysymys otettaisiin keskustelun alaiseksi _Pikkaraisen_ talossa syyskuun 27 p:nä pidettävissä hautajais-seuroissa.

Tähän tilaisuuteen saapui paljon kansaa sekä Savosta että Pohjanmaan puolelta, viimemainitusta seudusta monta säätyhenkilöäkin. Vierasten joukossa nähtiin Paavo Ruotsalainen, Wilhelm ja L. J. Niskanen, N. K. Malmberg, A. Holmström, H. Schwartzberg, A. J. Malmgren rouvineen y.m. huomatuita henkilöitä. Vapaasti saattoivat aivan tuntemattomatkin saapua tämmöiseen tilaisuuteen. Kutsua ei odotettu eikä tarvittu. Kaikki olivat tervetulleita, sillä eihän kenenkään tarvinnut pelätä muiden kuin ystäväin halajavan pitoihin, joita heränneet panivat toimeen. Mikäli mahdollista, kestittiin kaikki vieraat, varsinkin muilta seuduilta tulleet, seuratalossa. Sopu antoi sijaa, ja vieraanvaraisuus, jonka vertaista ei Suomessa muissa piireissä ole nähty, kattoi pöydät. Jos joku Pikkaraiseen saapuneista ennen oli epäillyt heränneitä, täytyi hänen ainakin nyt myöntää, etteivät tuttavainsa kiittävät todistukset heistä olleet liioiteltuja. Niin harrasta uskonnollista mielialaa, niin teeskentelemätöntä, avosydämmistä ystävyyttä ei hän ollut missään ennen tavannut. Seuroja, jotka alkoivat Mikkelin edellisenä pyhänä, kesti kolme päivää. Toisten syödessä tahi levolla ollessa, viljelivät toiset sanaa tahi puhuivat keskenään kiusauksistaan ja taisteluistaan ja siitä Herrasta, joka heidät oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa. Katkeamatta kaikui virrenveisu yölläkin riihistä, aitoista, ladoista, navetan ja tallin ylisiltä, ikäänkuin olisi se tahtonut vihkiä joka paikan Jumalan temppeliksi.

Monesta syystä huomattavat ovat nämä seurat. Pikkaraisen talo on Lapinsalon kylässä, siis silloisen Iisalmen, Pyhäjoen ja Siikajoen pitäjien rajalla. Kaikilta suunnilta oli tänne ihmisiä saapunut. Paavo, joka palasi kotia ennen mainitulta Oulun-matkaltaan, toi tiedon Jumalan työstä, noissa pohjoisissa seuduissa, Malmberg, Holmström ja Schwartzberg sekä heidän seurassaan tulleet säätyläiset ja talonpojat kertoivat innostuksella Herran tulen leviämisestä heidän kotipaikoillaan, ja Kajaanin puolelta saapuneet vieraat todistivat samaa Oulunjärven etäisistä perukoista. Ja kun sitten erottiin, levisi kaikkialle tieto siitä, ettei eri seutujen heränneiden enää tarvinnut taistella kovaa taisteluaan syntiä ja maailmaa vastaan yksinänsä, vaan että heillä lähellä ja kaukana oli ystäviä, jotka taistelivat samaa taistelua, pitivät heistä huolta ja rukoilivat heidän edestänsä. Se luja yhteishenki, joka on Suomen herännäisyyden huomattavimpia tuntomerkkiä, kokosi tässä tilaisuudessa paljon voimaa, vaatien heränneitä yhä hartaammin rukoilemaan:

"Yhdist' meit' myös keskenämme, Ynnä tykös huutaaksemme".

[Siionin virret N:o 155.]

Ainoastaan yksi seikka häiritsi alussa sopua, vaan sekin korjautui verraten helposti. Tarkoitamme apteekkari Malmgrenin ja muutamien hänen tänne saapuneitten hengenheimolaistensa muitten katsantotavasta eriävää kantaa. Paavon tässä tilaisuudessa pitämät verrattomat seurapuheet ja hänen palavat polvirukouksensa eivät voineet olla erimielisiin vaikuttamatta. Kajaanilaiset sulivat yhteen henkeen muiden kanssa, entistä selvemmin käsittäen Paavon mielipiteet elävän rukouksen luonteesta ja edellytyksistä. Malmgren kuitenkin antautui väittelyyn hänen kanssaan, lausuen muun muassa: "Kun elämän Herra polvillaan rukoili Getsemanessa monta kertaa, eikö meidän tulisi usein tällä tavoin rukoilla?" Paavo vastasi: "En minä koskaan ole kieltänyt rukousta; ole polvillasi vaikka kuinka usein, jos Henki kehottaa ja uskosi kestää, vaan älä ulkokullattuja siihen neuvo. Ja mieti sinä sitä, miksi ei Kristus koskaan polvillaan rukoillut muiden kanssa". Kun Malmgren puuttuvan kielitaidon takia ei saanut ajatuksiaan suomeksi täydelleen lausutuiksi, pyysi Paavo Malmbergia, joka myöskin oli ottanut osaa väittelyyn, ruotsiksi jatkamaan keskustelua hänen kanssaan. Malmgren ei tahtonut myöntää Renqvistin katsantotapaa ja sen toteuttamista käytännössä vääräksi. Vähitellen hän kuitenkin Malmbergin voimallisen ja vakuuttavan esityksen voittamana alkoi peräytyä. Ennenkuin erottiin, olivat kaikki hänen epäilyksensä poistetut. Hän myönsi erehtyneensä, ojensi Paavolle ja L. J. Niskaselle kätensä ja vakuutti tahtovansa tästälähin pysyä siinä opissa, jota he olivat heränneille julistaneet. Täten oli kysymys polvirukouksesta, josta muualla Suomessa kauan vielä riideltiin, maan pohjois-osissa ratkaistu [Niskasen muistokirja; kertoneet (Kiuruvedellä 1896). Pikkarainen, Aappo ja Eero Lämsä sekä Salomon Huttunen; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille 13/9 1835 ja 2/2 1838, jotka selvään osoittavat, että Pikkaraisen seurat pidettiin 27-29 p:nä syyskuuta 1835. Monien arvelut, että tämä tilaisuus kuuluisi myöhempään aikaan (noin 1840-42), johtunevat ainakin osaksi siitä, että Niskanen muistokirjassaan kertoo siellä olleen saapuvilla vieraita "Etelä-Pohjanmaalta", missä herätykset alkoivat myöhemmin. Huomattava on, että Kalajoen seutuja, Kajaaniin verrattuina, sanottiin Etelä-Pohjanmaaksi, jota paitsi Niskasen muistokirja ulottuu vain vuoteen 1837.]

XXIII.

Säämingin ensimmäiset heränneet.

Eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä kuului v. 1831 _Säämingin_ kirkon läheisyydestä, kun kirkkoväki jumalanpalveluksen päätyttyä alkoi hajaantua, kaunista, vaan kammottavan suruvoittoista veisua. Asiasta sen enempää välittämättä arvelivat toiset: "Se on lukkari Pesonen, joka on tullut hulluksi", vaan toiset lähtivät sitä paikkaa kohti, mistä ääni kuului. Kaikki tunsivat veisaajan, sillä hän oli kauniilla äänellään jo muutamia vuosia ohjannut veisua seurakunnan kirkossa ja siitä syystä saanut nimen "lukkari". Tällä kertaa oli hän yksinänsä pitänyt jumalanpalvelusta eräällä kalliolla Katihta-lahden rannalla, lähellä sitä paikkaa, missä Sääminkiläisten kirkkomajat olivat. Siellä hän edelleenkin istui, surun ja tuskan särkemällä äänellä veisaten:

"Jesus ristin päällä riippui, veri hänest' ulos tiukkui".

Hänen silmistään välkkyi outo loiste, milloin ujostelevan arkana, milloin intohimoisen tulisena, ja koko hänen olentonsa ilmaisi mitä suurinta levottomuutta.

Se nuori mies, jonka kummallista veisua Säämingin kirkkoväki tuona näille seuduille muistorikkaana sunnuntaina kokoontui kuuntelemaan, oli Warparannan kylän Mattila-nimisen talon poika _Olli Juhonpoika Pesonen_.

Eräänä päivänä edellisellä viikolla oli hän samanikäisen ystävänsä _Olli Mikonpoika Pesosen_ kanssa ollut metsähalmetta kyntämässä ja äkillisen tuskan valtaamana hänelle lausunut: "Kuule, me olemme auttamattomassa tilassa, jos näin jatkamme. Olemme kuin kiikkumassa langan päässä ijankaikkisuuden kuilun yli". Nuorukaiset olivat aina eläneet siivoa elämää, säännöllisesti käyneet kirkossa ja muuten noudattaneet vallitsevan kristillisyyden määräyksiä, vaan eivät koskaan olleet näitä asioita sen enempää ajatelleet, eivätkä niistä keskenään eikä muiden kanssa puhuneet. Salaman tavoin oli Herran totuus heitä äkkiarvaamatta kohdannut, vaatien heitä seisahtumaan elämän ja kuoleman vakaan totuuden eteen. Olli Mikonpoika ymmärsi heti ystävänsä tarkoituksen. Hän sai piston sydämmeensä ja, keskeyttäen työnsä, seisahtui hän miettimään noita ankaroita sanoja. Ystävä jatkoi: "Lähden heti kotia vanhempiani varoittamaan". "Älä lähde" rukoili Olli Mikonpoika "luulevat sinua hulluksi ja tulee väittelyt". Vaan ei huolinut Olli Juhonpoika kiellosta, hän riisui hevosensa ja kiiruhti kotia. Sinne päästyään, lausui hän pelosta vapisevana tuskallisen kiivaalla äänellä: "Tässä tilassa olemme me kadotetut". Vanhemmat hämmästyivät, alkoivat itkeä ja vaikeroivat: "Hän on tullut hulluksi". He aavistivat kuitenkin, mitä heidän poikansa kaipasi, ja ehdottivat, että käytäisiin pappia puhuttelemassa. Olli suostui, toivoen sielunpaimenen luona saavansa jotakin ravintoa nälkäiselle sielulleen. Vaan ei toteutunut tämä toivo. Pappi väitti tuon tuskallisen levottomuuden aiheutuvan ruumiillisesta taudista, neuvoen vanhempia käyttämään sairasta lääkärillä. Olli pani jyrkästi vastaan, vakuuttaen olevansa ruumiillisesti aivan terve ja valittaen ainoastaan sitä raskasta kuormaa, joka painoi hänen sairasta sieluaan. Ollakseen vanhemmilleen mieliksi, lähti hän kuitenkin heidän kanssaan lääkärin tykö. Vaan ei ollut siitäkään apua. Lääkäri ei löytänyt mitään vikaa Ollissa. Kiihtymistään kiihtyi nuorukaisen mieli, antaen vanhemmille yhä enemmän syytä huoliin. Kyllä oli tännekin kuulunut huhuja tuommoisesta taudista ja että siihen joutuneita tulisi hellästi hoitaa ja Jumalan sanalla parantaa, mutta Säämingillä oli se tuntematon taito, jonka oppimista ei kukaan vielä ollut ajatellutkaan. "Entäs papit", vaikeroi Olli, "nehän ovat sielun lääkäreitä, täytyyhän niiden ymmärtää". Hän lähti uudelleen sen papin tykö, jonka luo vanhempansa ensin olivat hänen vieneet. Vähääkään arvelematta omisti tuo "sielunlääkäri" itselleen tämän nimen, vakaasti lausuen: "Sinä hulluttelet, poika parka, älä ota tuommoisia asioita miettiäksesi". Hän niinikään vakuutti varmaan tietävänsä, ettei tauti ollut muuta kuin mielenvian oireita. Kadottaen viimeisenkin malttinsa, lausui Olli kiivaasti: "Nyt minä ymmärrän, että olettekin sikain paimen, ettekä mikään sielunpaimen" ja poistui papin huoneesta.

Näitä oli Olli Juhonpoika Pesonen edellisenä päivänä kokenut, kun kirkkoväki tapasi hänen veisaamassa Katihta-lahden rannalla. Hän ei ollut täydellä taidollaan, sen jokainen huomasi, mutta semmoista saarnaa ei kukaan heistä vielä ollut kuullut. Luihin ja ytimeen tunki mielisairaan veisu, ja levottomalla omallatunnolla palasi moni kotia tältä kirkkomatkalta. Yksinään jäätyään, joutui Olli oman kertomuksensa mukaan horrostilaan, jossa hän "otettiin kolmanteen taivaaseen ja kuuli sanoja, joita ei yksikään kieli lausua saa". Hakien onnetonta poikaansa, saapuivat vanhemmat paikalle. He olivat päättäneet vielä yhtä keinoa koettaa. Pitäjässä asui tunnettu tietäjä, nimeltä Miettinen. Olli vietiin hänen luoksensa. Miettinen koetti salaa hiipiä sairaan selän taakse, saadakseen hänet ensin säikähtymään ja sitten noitatempuilla asetetuksi. Vaan Olli huomasi hänen vehkeensä, kääntyi äkkiä, ojensi nuoren, rivakkaan kätensä, ja samassa silmänräpäyksessä makasi tietäjä tiedotonna lattialla. "Onko tuo kirottu mies minun käteni kautta kuollut?" kysyi Olli hämmästyneenä. Sitä taakkaa ei Herra kuitenkaan hänen omalletunnolleen laskenut. Miettinen tointui ja tuli entiselleen, jos kohta noitakeinonsa sillä kertaa jäivätkin käyttämättä.

Tämän jälkeen sai Olli rauhassa elää omituista elämäänsä, sillä olihan hänen tautinsa "auttamaton". Täydellisesti mielipuoleksi hän ei joutunut, joka näkyy siitäkin, että hän jonkun ajan kuluttua meni avioliittoon, mutta aivan terveeksi hän ei milloinkaan tullut. Vaan niinäkin aikoina, joina hänen järkensä oli eniten pimitetty, oli mielensä kääntynyt Herran puoleen, ja hänen liikuttava puheensa ja särkevä veisuunsa oli myöhemminkin, jolloin herätys voimallisena liikkui näillä tienoin, varoitukseksi ja kehotukseksi monelle.

Samaan aikaan, jolloin Olli Juhonpoika ja Olli Mikonpoika halmemaalla työskennellessään alkoivat ajatella sielunsa asiaa, heräsi niinikään äkkiä ja omituisella tavalla torppari _Matti Liukko_. Hänkin oli kotosin Warparannan kylästä, missä oli syntynyt v. 1806. Eräänä sunnuntaina, kun hän muiden ehtoollisvierasten kera lähestyi alttaria, valtasi sanomaton tuska hänen sielunsa, ja voimatta itseään hillitä huusi hän ääneen: "Herra armahda meitä tässä synnin korvessa". Ei ollut tämä huuto minkäänlaisen mielenhäiriön purkausta -- uuden elämän kovat synnytysvaivat sen hänen sydämmestään pusertivat. Kirkossa syntyi häiriö, kirkonpalvelijat joutuivat paikalle ja veivät Liukon vankihuoneeseen odottamaan rangaistustaan. Hän tuomittiin sakkoihin ja julkiseen synnintunnustukseen kirkossa. Valittamatta tyytyi hän tuomioon, ja syvän vaikutuksen teki seurakuntaan varsinkin hänen esiintymisensä kirkossa sinä sunnuntaina, jona kirkkorangaistus oli suoritettava. Sen näköistä rikoksellista ei oltu ennen nähty kirkon mustalla penkillä. Kun pappi jumalanpalveluksen päätyttyä oli saapunut paikalle, kysyi hän tuomitulta: "Tunnustatko että perkeleen yllyttämänä olet Jumalan seurakuntaa häirinnyt huutamalla kirkossa?" Liukko vastasi: "Minä tunnustan koko elinaikani perkeleen yllytyksen mukaan eläneeni ja muistelen sitä katkerasti katuen". Pappi uudisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen. Kaikki tiesivät, että Liukko aina oli elänyt siveellisesti, ja sentähden tekikin hänen itseään tuomitseva tunnustuksensa niin syvän vaikutuksen. Epäilemättä vaikutti se senkin, ettei pappikaan häntä sen enemmin ahdistanut, vaikkei vastaus oikein mahtunutkaan tilaisuudessa noudatettavaan kaavaan. Liukko sai synninpäästön papilta ja sai sen myöskin siltä Herralta, joka ainoana tässä tilaisuudessa oli hänen tunnustuksensa käsittänyt. Hän oli valinnut tämän nuorukaisen erityisen hoitonsa esineeksi, kasvattaaksensa hänestä jalon opettajan Säämingin heräjävälle kansalle.

Muutaman vuoden kuluttua ei kukaan näillä seuduin enää kummastellut, että ihmiset noin äkkiarvaamatta ja ilman tunnettua syytä, kuin Olli Juhonpoika ja Olli Mikonpoika Pesonen, Matti Liukko y.m. alkoivat huolehtia sielunsa tilasta, pitäen kaiken muun aivan vähäarvoisena tämän asian rinnalla. Silloin oli heräjäminen synnin unesta jo niin tavallista, ettei maailmakaan sitä oudoksunut, miten mahdoton sen olikin sitä käsittää ja suvaita. Vaan toista oli täälläkin herätyksen alkuaikoina. Yksinänsä, kenenkään heitä ymmärtämättä, taistelivat nämä Säämingin ensimmäiset heränneet kovaa taisteluaan "synnin korvessa", ja sentähden on kertomus heidän heräämisestään kertomusta suurista kärsimyksistä [Säämingin kirkonkirja; sahanhoitaja G. Pesosen ja rouva A. Pesosen (Matti Liukon tytär) kertomukset (1896); Niskasen muistokirja.].

XXIV.

Sanomalehtituumia.

Jo 1830-luvun alkupuolella alkoi herännäisyys syrjäisestä asemastaan vähitellen astua julkisuuteen. Se oli koonnut voimansa ja järjestänyt rivinsä, yhteiskunnan kaikissa kerroksissa jatkaakseen erämaiden siimeksessä aloittamaansa taistelua maailmaa ja kuollutta puhdasoppisuutta vastaan. Siihen aikaan kirjoitettiin ja luettiin Suomessa vähän. Ainoastaan harvoja sanomalehtiä löytyi, ja nekin olivat hyvin vähäpätöisiä eivätkä yrittäneetkään herättää kansaamme siitä lamautumistilasta, jossa se oli. Pietismi oli kutsuttu aikaansaamaan muutosta tälläkin alalla. Sen lapsuuden aika oli päättynyt, sen aavistukset ja toiveet muodostuneet itsetietoisiksi aatteiksi, jotka totuuden sisällisestä pakosta pyrkivät yhä suurempaan julkisuuteen. Samoihin määrin kuin herännyttä, kaavakristillisyydestä vapautuvaa uskonnollista elämää alkoi ilmaantua papistossa ja kansassa, tuli myöskin yhteisen äänenkannattajan puute tuntuvaksi ja tämän tarpeen tyydyttäminen välttämättömäksi.

Kenessä tämä ajatus ensin heräsi, sitä on vaikea varmuudella sanoa. Hyvin luultavaa on, että se sai alkunsa J. Fr. Berghin ja Renqvistin välisestä kirjevaihdosta, joka, kuten tiedämme, varsinkin 30-luvun alussa oli hyvin likeistä. Tiedetään näet, että nämä herännäisyyden väsymättömät tienraivaajat, huolimatta heidän välillään vallitsevasta erimielisyydestä muutamiin opinkohtiin nähden, siihen aikaan yhdessä tuumivat hengellisen sanomalehden perustamista ja toimittamista. Varmaksi päätökseksi tuuma kuitenkin näkyy kypsyneen vasta Jonas Laguksen kautta. Tämä ei siihen aikaan vielä persoonallisesti tuntenut Renqvistiä eikä Berghiä, vaan kun hän K. K. v. Essenin kautta, joka näihin aikoihin oli tutustunut viimemainittuun, sai tietää heidän hankkeestaan, oli hän heti altis sitä kaikin voimin kannattamaan. Sitäpaitsi tiedustelivat tuuman alkuunpanijat hänen mielipidettään asiasta ja pyysivät häntä aiotun lehden toimitukseen. Jos kukaan, niin oli juuri Lagus sopiva tämmöiseen toimeen. Mitä hän ehdotuksesta ajatteli ja millä mielellä hän ryhtyi sitä toteuttamaan, näkyy hänen lokakuun 8 p:nä 1834 Berghille kirjoittamastaan kirjeestä. Lainaamme siitä muutamia otteita:

"Siionin muurien vartijat nukkuvat; maailmanrakkaus ja ihmispelko ovat saaneet heidät vaikenemaan. Pimeys peittää kansat: evankeliumia julistetaan suruttomuudeksi, Jesus on tuntematon, Jumalan Pyhää Henkeä luullaan toimettomaksi ja, missä hän esiintyy voimalla, pidetään häntä aivokummituksena, kiihotetun mielikuvituksen leikkinä. Semmoista on ylimalkaan tila kristityssä Suomessamme. Vaan ei pakene perkele voimatonta valitusta; hätähuudoilla ei Jumalan temppeliä rakenneta. Lähtekäämme siis Jesuksen nimessä ja hänen apuunsa turvaten yhtynein voimin taisteluun pimeyden voimia vastaan itsessämme ja ulkopuolellamme. Älkäämme kaivako maahan meille uskottua leiviskää, jotta voisimme sen korkoineen kantaa Herramme Jesuksen Kristuksen eteen hänen suuren tulemisensa päivänä. -- -- Suurella ilolla olen kuullut, että sinä rakkaan ja minulle myöskin ruumiillisesti tuntemattoman ystäväni Renqvistin kanssa olet aikonut ruveta toimittamaan kristillistä sanomalehteä yllämainitun tarkoituksen saavuttamiseksi. Se ajatus on ylhäältä kotosin. Semmoisesta sanomalehdestä odotan mitä suurinta siunausta. Niissä seurakunnissa, joissa ei sanaa elävästi julisteta, on se levittävä valoa. Moni oppimaton ja nukkuva opettaja voisi Jumalan armon kautta herätä tilaansa huolehtimaan. Rakkaat veljet, pieni on leiviskäni, kokemukseni puuttuvainen ja epävarma; mutta en kuitenkaan tahdo katsoa itseäni, vaan Herraa, tarjoutuessani lähetetyillä kirjoituksilla ottamaan osaa lehden toimittamiseen minulle annetun armon mukaan". Ilmoitettuaan, että myöskin N. K. Malmberg oli halukas ottamaan osaa toimitukseen, sekä mainittuaan muutamia muitakin, joilta hän toivoi samaa, tekee Lagus lehden sisällystä ja suunnitelmaa koskevia ehdotuksia, lausuen muun muassa: "Kirjoituksiamme vastaan tehdyt huomautukset ja muistutukset julaistakoon lehdessä, jotta ne heti perinpohjin kumottaisiin. Tässä tulisi kuitenkin huomata, ettei lehti saa sisältää pelkkää väittelyä. Rauhan palmua tulee sen kantaa, mutta, jos asiat vaativat, on tämä vaihdettava siihen pasuunaan, joka kaatoi Jerikon muurit. -- -- Lehteä älköön ilmoitettako jumaluusoppineiden äänenkannattajana eikä myöskään aiotuksi ainoastaan oppimattomia varten; tuosta etsisi nim. moni suruton maallikko itselleen syytä lehden halveksimiseen, ennenkuin se on ilmestynytkään. Jos Jumala sallii meidän aloittaa lehden ulosantamista, syntyy varmaankin paljon melua koko maassa. Se on oleva perkeleelle ja sokealle maailmalle yhtä vähän tervetullut, kuin varkaalle lyhty, joka yöllä äkkiä valaisee hänen kasvonsa".

Lokakuun alussa sai Lagus tietää, että päähuoli sanomalehden toimittamisesta oli laskettu hänen hartijoilleen. Miksi Bergh tahtoi luopua toimituksesta, on vaikea ymmärtää, koska hän kuitenkin sitoutui lehteä kirjoituksilla kannattamaan, hankkimaan lupaa sen ulosantamiseen, tekemään sopimuksia kirjapainojen kanssa y.m. Ehkä piti hän Lagusta, jonka kykyä ja eteviä kirjailijalahjoja hän oli oppinut paremmin tuntemaan, siihen sopivampana, taikka ehkä aiheutui hänen päätöksensä niistä sisällisistä ahdingoista, joiden alaisena hän näihin aikoihin oli. Huomattava on myöskin, ettei Renqvistin nimeä enää mainita sanomalehtiasiaa koskevissa kirjeissä, ja että hän puolestaan ainaiseksi jo alussa näkyy luopuneen koko yrityksestä. Tämäkin saattoi vaikuttaa Berghiin, joka juuri näinä aikoina oli epävarma siitä, mille kannalle hän oppiin nähden asettuisi.

Neuvoteltuaan Malmbergin kanssa ja saatuaan hänen aputoimittajaksi, sitoutui Lagus toimittamaan lehteä. Lokakuun 30 p:nä kirjoitti hän siitä Berghille: "Olet luopunut aiotun lehden toimituksesta. Toivoin toki saavani laskea päähuolen vankemmille hartioille, kuin minun ovat, vakuutettuna kuin olen siitä, että olen varustettu mitä pienimmällä leiviskällä yrityksen toteuttamiseksi, joka kysyy juuri kaikkea sitä, mitä minulta puuttuu. Nyt ei ole minulla muuta neuvoa kuin, syvästi tunnustaen heikkouteni, langeta Herran eteen ja rukoilla häneltä armoa ja voimaa lehden toimittamiseen. Jota enemmän katselen yksin Vapahtajaa, odottaen häneltä armoa ja voimaa, sitä suuremmaksi kasvaa luottamukseni. Herra antakoon tälle päätökselleni armonsa ja siunauksensa! -- -- Rakas veli, ole vakuutettu siitä, että me (Malmberg ja Lagus) tiedämme yksin Jumalan armon voivan tässä vaikuttaa -- itse emme mitään voi". Olemme maininneet, että Lagus jo tätä ennen oli lähettänyt Berghille ehdotuksen lehden suunnitelmasta ja siihen otettavien kirjoitusten sisällyksestä. Viitaten siihen, lausuu hän samassa kirjeessä: "Jos sinä ja siellä asuvat kristillismieliset ystävämme arvelette, että lehden suunnitelma olisi muutettava, ja jos itse tahdotte ruveta sitä toimittamaan, luovumme ilolla yrityksestä ja kiitämme Jumalaa, että hän siihen on valinnut paremmat aseet". Syrjäisestä kotiseudustaan eivät Lagus ja Malmberg voineet ottaa huolekseen yrityksen käytännöllistä puolta. Vedoten Berghin varhemmin antamaan lupaukseen, pyysi Lagus häntä pitämään huolta tähän kuuluvista asioista siinä tapauksessa, että hän ja Malmberg tulisivat olemaan lehden toimittajina. Niinikään huomautti hän siitä, että kaikki lehdessä julaistaviksi aiotut kirjoitukset ensin lähetettäisiin hänelle [Akiander, Relig. rörelserna VI, 241-244.].

Bergh ryhtyi heti toimiin. Hän ilmoitti Porvoon tuomiokapitulille aikovansa yksissä Tuusulan kappalaisen [Akiander, Herdaminne.] _K. Aspegrenin_ kanssa ruveta toimittamaan hengellistä sanomalehteä, pyytäen suosiollista lupaa sen ulosantamiseen epämääräiseksi ajaksi. Lehti oli ilmestyvä Helsingissä tahi Porvoossa puolen arkin kokoisena kerta viikossa sekä ruotsiksi että suomeksi. Sen nimenä tulisi olemaan _"Tidningar i andliga ämnen"_ ja _"Hengellisiä sanomia"_. Hakemuksessa sanotaan, että lehti tulisi sisältämään: "Kristinuskon perusopit armon järjestyksestä p. raamatun mukaisina sekä käytännöllisesti esittäen kristillistä elämää sellaisena, kuin sen tulee olla ja on jokaisessa Jesuksen tosi tunnustajassa; kertomuksia elävien kristittyjen elämästä ja kuolemasta muille esikuvaksi; kertomuksia tapahtumista armon valtakunnassa menneinä ja myöhempinä aikoina; selvitystä todellisen lahkolaisuuden alkuperästä, sen vaikutuksista ja tuottamista vaaroista sekä miten sitä vahingoksi uskonnolle sekoitetaan tosi kristillisyyden kanssa yhteen; väärästä kristillisyydestä yleensä, jommoisena se on ollut ja kaikkina aikoina on oleva; sekä vihdoin kehotuksia kristilliseen elämään ja toimintaan sekä varoituksia varsinkin nykyään vallitsevien paheiden välttämiseksi" [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Maaliskuussa 1835 päätti tuomiokapituli hyväksyä tämän anomuksen, alistaen päätöksensä senaatin vahvistettavaksi.

Syynä tähän Porvoon tuomiokapitulin näennäiseen vapaamielisyyteen oli selvästikin se, etteivät asianomaiset ymmärtäneet aiotun lehden todellista tarkoitusta, miten selvään siihen anomuksessa olikin viitattu. He eivät näy ajatelleen, että nuo heille tutut sanat ja nimitykset, joita siinä oli käytetty, ilmaisivat paljon enemmän ja ainakin osaksi aivan toista, kuin silloinen teologia ja vallitseva uskonnollinen katsantotapa, samoja sanoja käyttäessään, tarkoittivat. Läheinen tulevaisuus oli heille näyttävä, kuinka paljon he olivat erehtyneet.

Jännityksellä näkyy varsinkin Lagus odottaneen senaatin päätöstä asiassa. Häntä oli kehotettu pyytämään arkkipiispa Melartinin suositusta lehdelle, vaan ei ollut hän tuohon taipuvainen. Ei hän myöskään hyväksynyt erään ystävänsä ehdotusta, että pyydettäisiin piispa Franzénia olemaan avullisena lehden toimittamisessa. Hän lausuu siitä eräässä kirjeessä: "Pelkkä ajatus, että tulisin työskentelemään yhdessä niin etevän kirjailijan kanssa, tempaa kynän kädestäni. Tiedän kyllä, ettei tämä yritys riipu persoonasta eikä voimasta, vaan siitä, että jokainen leiviskänsä mukaan tuopi esiin mitä Jumala armosta hänelle antaa; että tässä tulee katsoa yksin Herraan, jolta kaikki hyvä lahja tulee; vaan olen kuitenkin näihin asti epäillyt kääntyä piispa Franzénin puoleen, varsinkin koska en ole varma, onko meidän käsityksemme pyhityksestä sama. Tässä kohdassa on minusta Franzén vapaamielisempi, kuin mitä minä voin hyväksyä." [Laguksen kirje J. Wegeliukselle 20/3 1835. (Painettu Väktarenissa 1893 n:o 9).].

Heinäkuussa antoi senaatti suostumuksensa lehden ulosantamiseen, velvoittaen Porvoon tuomiokapitulia sitä sensuroimaan. Saatuaan tiedon asiasta, pyysivät Bergh ja Aspegren tuomiokapitulia suosittelemaan lehteä papistolle, sanoen siltä odottavansa kirjoituksia sekä veljellistä oikaisua. Siihenkin suostuivat asianomaiset. Kiertokirjeellä ilmoittaen lehden ilmestymisestä seuraavan vuoden alusta, kehotti tuomiokapituli papistoa sitä tilaamaan sekä muutenkin yritystä kannattamaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Pieneksi supistuu meidän aikamme sanoma- ja aikakauslehti-kirjallisuuteen verrattuna kysymyksessä oleva hanke, jos silmällä pidetään ainoastaan aiottujen lehtien koko ja muut samanlaatuiset näkökohdat. Mutta kun otetaan huomioon silloiset ummehtuneet olot sekä se elävä, vanhoja ennakkoluuloja ja ajan maailmanmukaista jumalisuutta vastaan tähdätty kristillisyys, jonka äänenkannattajiksi "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" olivat aiotut, on vertailun tulos oleva aivan toinen. Eikä ole Suomessa milloinkaan suuremmalla innostuksella ja nöyremmällä jumalanpelvolla ryhdytty sanomalehteä perustamaan ja toimittamaan. Missä hengessä tuo tapahtui, näkyy muun muassa niistä sanoista, joilla Lagus päättää yllämainitun lokakuun 24 p:nä 1834 J. Fr. Berghille kirjoittamansa, tätä kysymystä koskevan kirjeensä. Hän lausuu: "Rakas Vapahtaja tehköön meidät puhdistetuiksi ja nöyryytetyiksi astioiksi, joihin hän voipi armonsa ja henkensä kätkeä. Jos hän tahtoo, jos hän kutsuu, jos hän meidät lähettää, niin tahdomme hänen voimallaan taistella pimeyden sotajoukkoa vastaan. Ehkä putoaa joku kylvämämme siemen hyvään maahan kantamaan hedelmää ijankaikkiseen elämään". [Akiander VI, 244.]

XXV.

Heränneitä ylioppilaita.

Niistä kovista iskuista, jotka 19 vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä kohtasivat isänmaatamme, ei Turun palo suinkaan ollut pienin. Varsinkin yliopistoon koski se kipeästi. Tuskin olivat opettajat ja oppilaat ehtineet vähän perehtyä niihin uusiin oloihin, joihin Suomi 1808-1809 Vuoden sodan kautta oli joutunut, tuskin olivat he alkaneet jälleen toivoa tulevaisuutta isänmaalliselle sivistystyölle, ennenkuin tuo vanha opinahjo, liekkien turmelemana, oli pakoitettu muuttamaan pois Aurajoen muistorikkaalta rannalta ja etsimään itselleen kotia muualta. Menneisyydestään irti temmattuna ja tulevaisuudestaan epätietoisena, tunsi se tehtävänsä vaikeaksi ja voimansa heikoiksi. Mutta tämänkin koetuksen kesti se kunnialla. Jos vanhojen mieli joskus lamautuikin, niin ei uupunut nuorison toivo. Juuri tämä aika loi ylioppilaita, joiden vertaisia Suomi ei ennemmin eikä myöhemmin ole synnyttänyt. Senaikuisen Helsingin yliopiston nimikirjassa löytyy J. L. Runebergin, J. W. Snellmannin, Elias Lönnrotin, J. J. Nervanderin, Fredrik ja Uno Cygnaeuksen, M. A. Castrenin, Y. A. Wallinin, Sakari Topeliuksen y.m. sivistyshistoriamme suurmiesten nimet. Rikkaampana ja elinvoimaisempana kuin edellisissä sukupolvissa heräsi aatemaailma tämän nuorukaisparven rinnoissa, vaatien sitä työhön armaan isänmaan edestä. Alettiin ymmärtää Suomen kansaa, tiedustella sen henkisiä tarpeita ja keksiä keinoja niiden tyydyttämiseksi. Miten tukalat valtiolliset olot olivatkin ja miten raivaamatonta se maaperä, johon viljelyksen aura oli painettava, ei epäillyt tuo innostunut joukko sivistyksen voittoa runolaulujen maassa eikä sen kansan tulevaisuutta, "mi kunnian edestä kaikki koitti". Näitä ylioppilaita nostamassa ja kehottamassa oli se ajatus, jonka innostuttamana Snellman vielä kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin esteet näyttäytyivät paljon suuremmiksi, kuin oli voitu aavistaakaan, lausui: [Saima 1844 n:o 46.] "Ainoastaan velttous voipi masentua siitä, että niin vähän on tehty. Luja, tuore tahto tuntee vain iloa siitä, että niin paljon vielä on tekemättä". Näin ajattelivat ja tämän periaatteen mukaan toimivat nämä nuorukaiset. Omaa etuaan katsomatta raivasivat he, miehiksi tultuaan, tietä niille aatteille, jotka ylioppilasaikana olivat heitä elähyttäneet. Eivät olleet nämä aatteet, kuten nuoruuden unelmat monesti, katoavia utukuvia vain: niissä oli sisältöä ja niissä oli voimaa nostamaan uupunutta kansaa itsetietoiseen ja aatteelliseen elämään. Silti ne jo syntyessään herättäen ja jalostuttaen vaikuttivat sen ajan suomalaisiin, lähinnä siihen nuorukaisjoukkoon, johon niiden edustajat kuuluivat.

Ei ole vähäarvoista herännäisyyden kehitykselle, että suuri osa niistä miehistä, jotka olivat kutsutut pappina toimimaan sen palveluksessa, olivat ylioppilaina juuri tähän aikaan. Vaikka heidän sittemmin, taistellessaan jumalallisen totuuden puolesta, monesti täytyikin kokea kovaa vastarintaa juuri noilta sivistyshistoriamme etevimmiltä, on toiselta puolen tunnustettava, että he yliopistossa ollessaan, niinkuin sittemminkin, saivat heiltä paljon hyvääkin. Jalot ajatukset eivät viihdy yksinänsä; ne lähentelevät ja täydentävät toisiaan. Jyrkkä on jumalallinen totuus, ei myönnä se kenellekään oikeutta solmiamaan liittoa maailman kanssa. Mutta niin jyrkkä se ei ole, että se julistaisi arvottomiksi kaikki ajatukset ja pyrinnöt, jotka eivät ole lähteneet raamatun ilmoitetun sanan välittömästä vaikutuksesta. Mikä itsessään on jaloa ja suurta, se on kotosin ylhäältä ja tukee kristinuskoa suoranaisesti tahi välillisesti silloinkin, kun sen edustajat eivät nöyrry Herran opetuslapsiksi. Niin on myöskin ainakin tuloksiinsa nähden arvosteltava se yliopiston nuorisossa herännyt aatteellinen elämä, jonka merkitykseen isänmaallemme tässä olemme viitanneet. Sen tunnussanana oli: "Sijaa aatteille". Niiden tieltä tuli yksityisen mukavuuden ja edun väistyä, niiden edestä oli kaikki pantava alttiiksi. Ajatus ihmisen arvosta ihmisenä sai yhä enemmän kannatusta; perityt säätyedut, varallisuus y.m. vanhojen ennakkoluulojen tukemat vaikuttimet eivät enää saisi kenenkään asemaa määrätä, sitä ratkaisemassa oli oleva henkinen ja siveellinen etevyys. Vakuutuksestaan ei saisi kukaan luopua, se oli viimeiseen asti puolustettava vaikka koko maailmaa vastaan -- siinä ei ollut tinkimisen varaa ensinkään. Kansan kieli olisi korotettava sivistyskieleksi, sitä tulisi jokaisen oppia, ja kansan lapset olisivat laskettavat sivistyksen osallisuuteen. Tämmöisiä ajatuksia lausuttiin Snellmanin, Runebergin, Lönnrotin y.m. jalomielisten nuorukaisten johtamissa ylioppilaspiireissä. Mutta juuri näitä periaatteita on herännäisyys kannattanut ja johdonmukaisesti toteuttanut. Niihin jo nuoruudessa perehtyminen oli siis tämän liikkeen johtaville miehille mitä tärkeintä. Ja samoinkuin tuo yliopiston nuorisoa johtavista henkilöistä lähtenyt aatevirtaus jalostuttaen koski niihin ylioppilaisiin, jotka muutamia vuosia myöhemmin tapaamme herännäisyyden riveissä, vaikutti tämän liikkeen syvä vakavuus terveellisesti kansallisen sivistystyön johtaviin miehiin, vaatien heitä ainakin ulkonaisesti kansan pyhimpänä omaisuutena kunnioittamaan uskonnon totuuksia. Runeberg ei koskaan pilkkaa uskontoa; hänen suhteensa jumalalliseen ilmoitukseen on vakavampi, kuin esim. Tegnérin, ja hänen uskonnollinen katsantotapansa puhtaampi, kuin hänen aikuisten runoilijain ylimalkaan, eikä hän milloinkaan antau romanttisen koulun esteettiseen nautintoon eksyneen kristillisyyden tulkiksi. Topelius koettaa seisoa puhtaasti kristillisellä kannalla, ja Snellman puhuu suurella kunnioituksella herännäisyydestä ja sen edustajista silloinkin, kun hän vastustaa näiden edustamia mielipiteitä -- muita esimerkkiä mainitsematta. Palajamme vasta tähän kysymykseen. Tässä vain huomautettakoon, että vuorovaikutus Suomen silloisen sivistystyön johtajain ja herännäisyyden edustajain välillä alusta alkaen on tuntuva, miten vähän tuota sitten taistelun helteessä huomattiinkin ja tunnustettiin.

Kuten tiedämme, olivat N. K. Malmberg, K. K. von Essen, A. N. Holmström ja H. Schwartzberg yliopistossa kysymyksessä olevana aikana, emmekä erehtyne väittäessämme, ettei ylioppilaskunnan johtavien henkilöiden vaikutus heihinkään ollut aivan pieni. Huomattava on nim. että he kaikki kuuluivat pohjalaiseen osakuntaan, jossa nuo tulevaisuuden suuret aatteet olivat vallanneet itselleen eniten alaa. Mitä erittäin Schwartzbergiin tulee, oli hän sitäpaitsi nauttinut opetusta Runeberg-Snellmanin "ylioppilasleipimossa" ja siitä päässyt ylioppilaaksi [Kertonut tuomiorovasti J. Schwartzberg.]. Vaan muitakin nuorukaisia, jotka sittemmin taistelivat herännäisyyden riveissä, tapaamme siihen aikaan yliopistossa. Muutamat heistä vetävät jo ylioppilaina huomiomme puoleensa. Näiden nuoruudenaikaa tahdomme tässä silmäillä.

* * * * *

_Lauri Jaakko Stenbäck_ syntyi lokakuun 26 p:nä 1811 Kuortaneella, missä isänsä, ennen mainittu K. F. Stenbäck, siihen aikaan oli kirkkoherrana. Äitinsä nimi oli Eeva Maria Gummerus.

Harvojen suurten miesten lahjakkaisuus ja taipumukset ovat näkyneet niin varhain, kuin Lauri Stenbäckin. Häntä ei miellyttänyt poikien leikit, vaikka hän oli harvinaisen vilkasluontoinen ja usein iloinen. Enimmäkseen seurusteli hän sisartensa kanssa, vaikka hänellä oli tarjona kaksi vuotta vanhemman veljen, herännäisyyden historiassa niinikään tunnetun _Juhana Mikael Stenbäckin_ ja muiden samanikäisten poikain seura. Paitsi harvinainen taipumus tunteellisuuteen, jota hänen nerokas järkensä ei koettanutkaan hillitä, kehitti tuota hänen naisellisen vienoa luonnettaan varsinkin äidin hellä rakkaus, jota perheen muut jäsenet kaikin puolin tukivat. Epäilemättä aiheutui tämä hemmotteleva kasvatus ainakin suureksi osaksi pojan heikosta ruumiinrakennuksesta sekä kahdesta hänen lapsuutensa aikana sattuneesta sairauden kohtauksesta, joista toinen oli tapaturman vaikuttama. Mutta Lauri Stenbäck kasvoi mieheksi tämän sanan kauniimmassa merkityksessä, kun nim. miehuudella tarkoitetaan ajatusten rohkeaa lentoa, tunteitten jaloutta ja tahdon lujuutta eikä sitä raakaa voimaa, jolle tuo nimi usein omistetaan.

Perheen muutto Kuortaneelta Vöyriin (1823) oli tärkeä Stenbäckin kehitykselle. Paitsi näiden seutujen erinkaltaisuus luontoon nähden, erosi viimemainitun paikkakunnan väestö sekä kielen että luonteen puolesta sisämaan asukkaista, joita hän näihin asti oli oppinut Suomen kansan edustajina rakastamaan. Jos muutto olikin omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään, oli siitä se suuri vahinko, että hän unohti Suomen kieltä, joka näihin asti oli ollut hänen äidinkielenään. Kuortaneella asuessaan puhuivat näet hänen vanhempansa ja sisaruksensa melkein yksinomaan viimemainittua kieltä, vaan muuton jälkeen Vöyriin tuli ruotsi vähitellen perheen puhekieleksi. Jos kukaan, kehittyi Lauri Stenbäck kansallismieliseksi mieheksi, vaan kansan suuren enemmistön kieleen hän ei enää milloinkaan päässyt oikein perehtymään. Epäilemättä oli tämä ainakin suureksi osaksi syynä siihen, ettei hän koskaan päässyt kansaa niin likelle, kuin moni muu herännäisyyden johtavista henkilöistä.

Jo vuodesta 1818 sai Lauri Stenbäck veljensä Juhana Mikaelin kera nauttia säännöllistä kotiopetusta. Helmikuussa 1820 kirjoitettiin veljekset oppilaiksi Turun katedraalikouluun, missä sitten viereiskumppanina jatkoivat lukujaan vuoteen 1827, jolloin he kesäkuun 19 p. pääsivät ylioppilaiksi, Lauri arvolauseella: "juvenis optimae spei". Syynä siihen, ettei poikia lähetetty Waasan kouluun, mihin oli paljon lyhempi matka, oli se, että he Turussa saivat nauttia velipuolensa Kaarle Fredrikin turvaa, joka siihen aikaan harjoitti opintoja yliopistossa.

Lauri Stenbäckin harvinaiset luonnonlahjat tulivat vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin. Koulun nimikirjaan on hänen nimensä jälkeen eri vuosilta pari kertaa merkitty "älykäs". Sitävastoin ei hän saanut täyttä tunnustusta ahkeruudestaan. Ehkä johtui tämä supistus siitä, että hän usein luki muuta kuin läksyjään, siihen aikaan etenkin Tegnérin ja Atterbomin runoja. Itsekin kirjoitteli hän jo koulupoikana runoja. Varsinkin loma-aikoina kodissa ollessaan lienee hän kehittänyt tätä lahjaa. Usein vetäytyi hän silloin yksinäisyyteen pappilan puutarhaan tahi lähellä olevalle Myrberget nimiselle kukkulalle, saadakseen häiritsemättä oleskella runouden ihmemaailmassa, jota hän koko sydämmensä lämmöllä rakasti.

Seuratessamme Stenbäckin runoilijalahjan kehitystä, tulee meidän tarkata sen hengellisen elämän syntyä ja kasvamista, joka siihen niin tuntuvasti painoi leimansa, että hänestä tuli kristitty runoilija tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Stenbäckin koti ei hänen lapsuutensa aikana ollut herännyt koti. Kun Jonas Lagus alkoi Vöyrissä saarnata evankeliumia "hengen ja voiman todistuksessa", näyttäen miten kaita elämän tie raamatun valossa on, kun hän ihmisten mieliä katsomatta sovitti kristinuskon totuudet kaikkiin oloihin, kohtasi hän "liioittelevana haaveilijana" vastarintaa Stenbäckinkin perheessä. Mutta aina häntä kuitenkin kunnioituksella ja ystävyydellä jo näinä? aikoina pappilassa kohdeltiin, ja täydellä syyllä saatamme otaksua, että moni hänen tässä perheessä kylvämänsä totuuden sana alkoi itää ja kantaa hedelmää ijankaikkiseen elämään. Varsinkin oli Lauri Stenbäckin sydän kiitollinen pelto tälle kylvölle. Siinä oli Herra jo lapsuuden aikuisista ajoista huomattavalla tavalla tehnyt työtä, herättäen hänessä eloon tuon ihmissydämmen syvimmän kaipion, joka ei koskaan löydä täyttä tyydytystään muualla kuin elävässä Jumalassa. Tämä tuli selvästi näkyviin syksyllä 1827, jolloin Lauri Stenbäck valmistautui ensi kerran käymään pyhällä ehtoollisella. Rippikouluaikana oli hän hyvin alakuloinen, entistä useammin etsien yksinäisyyttä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet syytä siihen eivätkä sisaruksetkaan. Epäilemättä tunsi nuori ylioppilas, ettei kukaan olisi häntä täysin käsittänyt, ja oli siitä syystä tavallista enemmän itseensä sulkeutunut ja harvapuheinen. Rippikoulun päätyttyä, ilmaisi hän kuitenkin, mitä ajatuksia hänen mielessään oli liikkunut. Hän teki sen eräässä äidilleen omistamassaan runossa, joka rukouksen muodossa kuvaa hänen sisällistä tilaansa tänä hänen "elämänsä tärkeimpänä aikana". Runo jakaantuu kuuteen osaan, joista kolme ensimmäistä koskee hänen valmistustaan Herran ehtoollisen nauttimiseen, neljäs ilmaisee hänen ajatuksiaan tuona suurena juhlapäivänä, viides on Jumalan armon ylistystä sekä kuudes turvallinen katsahdus tulevaisuuteen. Jos runon tekijä onkin Lauri Stenbäck, tulee meidän sitä lukiessamme muistaa, että hän siihen aikaan oli vain 16 vuoden vanha. Lainaamme sen eri osista muutamia otteita, [Yrjö Weijolan käännös.] pitäen valikoimisessa enemmän silmällä runon uskonnollista sisällystä, kuin säkeiden runollista sointua:

Konsa lauloi riemujansa Kurja ääni himojen, Kuljin syntitulvan kanssa Luottain, oi ja tyytyen! Kurjaa! Kuinka huvikseni Miellyin riemuun pettävään, Joka nuoren sydämmeni Saartoi myrkkykynsillään? Oi, niin elin pahuudessa, Viihdyin synnin huumehessa. Isä, anteeks anna mulle! Lapsesko mä enää en? Tässä jalkais eteen sulle Vaivun kanssa tuhanten, Öin ja päivin kyynelillä Kastelen mä jalkojas, Kunnes katsot iloissas Poikaas langennutta tätä, Kutsut syliis itkevätä.

-- -- --

Mä vaivun ristin juurehen Oi Jesus, jalkais luo, Suo armokatse minullen, Mi rintaan rauhan tuo! Nyt tässä itken vaan mä Ja suita anteeks saan mä.

-- -- --

Oot, Herra, kovin mua rangaissut, Tein varmaan paljon, paljon pahaa, nurjaa; Kuin tullut ois, en varmaan toiminut Mä syntinen, mut, isä, sääli kurjaa. Lempeenä istuimellas istuen Oot kuva uskon, toivon, rakkauden.

Kun suvaitset, niin ristis anna sä, Jesuksen risti suloinen on taakka! Vakaasti tukemanas astun mä, Todistan kunniaas maan ääriin saakka. Kun lohtu tarpeen, pakenen sen luo Ja lohdun mulle enkelisi tuo.

-- -- --

Nyt astun luokse pöytäsi, Kuin hyvä oot, saan maistaa sen Mä otetaan sun laumaasi, Sä hellä, hyvä paimenen'! Oi Herra, mua armahda!

Nyt tulin luo tienristeikon, Suo, että oikein valitsen. Jos ensi askel harhaan on, Kuink' oikein enää löytänen? Oi Herra, mua armahda!

-- -- --

Mä näin, kun kirjaas kirjoitit Mun valani, Kun esiripun repäisit, Lähetit henkesi. Oon Herran laps'! Oi riemua Oi lemmen, onnen suuruutta!

Kun vaivuin silmäis etehen Mä kyynelin, Niin tunsin rauhan taivaisen Ja löysin armonkin. Oon Herran laps'! Oi riemua, Oi ilon, onnen suuruutta!

-- -- --

Luo Herran paeta mä voin Kun loistaa säteet aamukoin. Kun ilta saapuu pimeten, Niin nukun syliin hänellen Kuin äidin luo.

Oi käänny, käänny syntinen Ja riennä luokse Jesuksen, Jos tuntisit sä hyvyyttään, Ja rauhaansa ja lempeään Niin rientäisit!

Tässä kohtaa meitä synnin suru, jota suurempaa ei armon Jumalalla ole tapana laskea niin nuorille hartioille, välitön lapsellinen ilo Herrassa ja vilpitön päätös vaeltaa elämän tiellä. Eivät ole nuo huokaukset ihmisiltä opittua suukristillisyyttä, joka varsinkin juhlatilaisuuksissa pääsee kohoamaan jonkunmoiseen uskonnolliseen tunteellisuuteen. Ne ovat elävän kristityn Jumalan hengen vaikuttamia rukouksia, jos kohta rukoilija ei tiedä, kuinka rakas itse teossa se maailma hänelle vielä on, josta hän jo luulee kokonaan irtautuneensa. On aamu vielä, eikä aurinko paahda niin kuumasti kuin päivemmällä.

Syyslukukauden 1827 ja kevätlukukauden 1828 oleskeli Stenbäck kodissaan. Vaan ei hän tätä aikaa kuluttanut toimettomuuteen. Päinvastoin luki hän ahkeraan, perehtyen etenkin ruotsalaiseen ja saksalaiseen kaunokirjallisuuteen. Eikä ollut tämä lukeminen tavallisen ylioppilaan lueskelemista, se oli omatakeista, itsenäiseen maailmankatsantoon pyrkivää aaterikasta sieluntoimintaa, joka kehitti ei vain järkeä ja tunne-elämää, vaan tahtoakin. Nuoren runoilijan silloista kantaa kuvaavat paraiten muutamat hänen