v. 1810 sepittämänsä virsi, jonka ensimmäiset säkeet kuuluvat:

"O Jumala, kuinka vaikean Nyt mielikarvauden Mun syntin' julmat tuovat, Kuin teht' on ja vielä tehdään! Ne surettaa ja vaivuttaa, All' Herran vihan vieden, Kans' vaivaapi ja karmiipi Mun omatunton' surkiast'; Ne surettaa ja sekoittaa Mult' kaikki luonnonvoimat".

Tästä ajasta alkaen erosi Paavola maailmanihmisistä, etsien ainoastaan heränneitten seuraa. Hänen kotinsa tuli viimemainittujen mitä rakkaimmaksi käyntipaikaksi. Itselleen ja muille teroitti hän kuoleman vakaata kysymystä, kehottaen kaikkia käyttämään armonaikaansa ijankaikkisen elämän valmistukseksi.

Uusi aika oli koittamassa Satakunnan heränneille. Paavola ymmärsi kutsumuksensa, vaan epäillen ryhtyi hän sitä noudattamaan. Syvästi koskivat häneen apostolin sanat "älkää, rakkaat veljeni, jokainen pyytäkö opettajana olla, tietäen että saamme sitä suuremman tuomion". Hän ei löytänyt itsessään tuota syvää synnintuntoa ja elävää uskoa, jota ainakin opettajalla tulisi olla. Vaan kun nälkäisiä ihmisiä saapui hänen luoksensa ja hän raamatusta luki, miten esim. Berealaiset "ottivat mielellänsä sanan vastaan, tutkien joka päivä raamatuita", ei voinut hän kieltäytyä seuroissa puhumasta. Jos hän erehtyisi, pyysi hän sanankuulijoitaan siitä heti ilmoittamaan sekä sulkemaan hänet yhteydestään, ellei hän ottaisi kuullakseen heidän muistutuksiaan. Ollen itse sivistykselle erinomaisen altis, kielsi Paavola ystäviltään kaiken sopimattoman käytöksen, ruokottomat vertaukset ja raa'at sanat. Muutoin sai jokainen vapaasti seuroissa ääneen rukoilemalla tahi alottamalla omaan tilaansa sopivan virren ilmaista ajatuksensa ja tunteensa, kuitenkaan tukkimatta kokemuksiaan muiden tavoteltaviksi. Etenkin tuli vanhempien taitavasti ja ystävällisesti neuvoa nuorempia.

Vuosi 1817 oli Paavolalle kova vuosi. Kaikki armonliikutukset katosivat, rukouksensa eivät tuntuneet nousevan Herran tykö, masentava kuivuus valtasi mielen. "Kuni tuomittu istui hän pöydän takana" raamattu edessään. Kun vihdoin kointähti jälleen koitti hänen sydämmessään, aloitti hän sen muistokirjan kirjoittamista, jossa hän kertoo omat kiusauksensa ja taistelunsa sekä käsittelee Satakunnan herännäisyyden vaihtelevia vaiheita nuoruutensa ajasta asti. Tämä huomattava kirjoitus, joka osoittaa suurta kokemusta ja senaikuisen talonpojan kirjoitukseksi harvinaisen etevää kykyä, on tärkeä lähde jokaiselle, joka tahtoo tutustua Lounais-Suomen hengellisten liikkeiden historiaan 19 vuosisadalla. Paavola kirjoitteli sitä 40 vuoden kuluessa [Akiander VII, 472-478.].

Niihin sisällisiin ahdinkoihin, joiden alaisena Paavola v. 1817 oli, liittyi epäilyksiä pitämiensä hartausseurojen suhteen. Hän oli nim. huomannut, että "vanhat kristityt" vastahakoisesti ottivat niihin osaa, samoinkuin he silminnähtävällä epäluulolla kohtelivat vasta eloon virkistynyttä uutta herännäisyysliikettä. Eräänä päivänä, kun hän itsekseen mietti tätä asiaa, saapui hänen luoksensa jumalisuudestaan kuuluisa _Matti Pukanhaava_ Kankaanpäästä. Hänelle ilmaisi Paavola huolensa, kysyen syytä vanhojen heränneitten elpyvää herännäisyysliikettä kohtaan osoittamaan tylyyteen ja tuomitsemishaluun. Pukanhaava vastasi: "Syy on se, etteivät he vaella liki Jesusta". [Akiander VII, 482.] Jollei tästä miehestä mitään muuta tiedettäisi, olisi hän jo näiden sanojen tähden muistettava. Niihin sisältyy varoitus, jota heränneiden kalliina perintönä olisi pitänyt säilyttää sukupolvesta toiseen. Monessa paikoin on nim. sekä entisinä että myöhempinä aikoina tapahtunut, että "vanhat heränneet" niin ykspuolisesti ovat kiintyneet entisten aikojen muistoihin, että pitävät uusia herätyksiä miltei mahdottomina. Kun herännäisyysliike lyhemmän tahi pitemmän lainautumisen jälkeen on elpynyt uuteen eloon, on moni heistä sitä epäillen katsellut ja vikoillen vain sen kehitystä seurannut. Tuommoisesta totuttuun kaavaan jäämisestä tietävät puolueettomat herännäisyyden vaiheita koskevat sekä suulliset että kirjalliset kertomukset kertoa ja ne tietävät myöskin, että syynä siihen usein, jos kohta ei aina, oli sen rakkauden kylmentyminen, joka "kaikki uskoo ja kaikki toivoo". Palajamme vasta tähän kysymykseen, johon Pukanhaavan muisto on vaatinut meitä jo tässä sivumennen koskemaan.

Epäilemättä oli Pukanhaava kokenut vaikutuksia 1776 vuoden suuresta herätyksestä, joka, kuten olemme nähneet, ei jättänyt hänen kotiseutuaankaan koskematta. Hän oli näet syntynyt _Ikalisten_ seurakuntaan kuuluvan _Kankaanpään_ kappelin Alahonkojoen kylässä v. 1751. Jo lapsena osoitti hän suurta taipumusta jumalisuuteen. Usein etsi hän yksinäisyyttä, laski polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa. Opittuaan lukemaan, oleskeli hän kernaasti pitkät hetket raamatun tahi muun hengellisen kirjan ääressä, kätkien niiden opetukset sydämmeensä. Täten perehtyi hän uskonelämän salaisuuksiin. Hyvin evankeliseksi kehittyi hänen katsantotapansa, vieraantumatta kuitenkaan herännäisyyden synnintuntoon ja parannukseen vaativalle hengelle. Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa oli hänelle kaikki kaikessa. Kun hän siitä puhui, riemuitsi hänen sydämmensä ja, levittäen käsiään taivasta kohti, huudahti hän: "näin, avoimin sylin, tulee syntisen vastaanottaa Kristusta".

Miten vähän Pukanhaava pyrkikin opettajaksi, ei voinut hän tätä asemaa välttää. Herättäen liikkui Jumalan henki yli maan, vaatien ihmisiä etsimään ravintoa sieluilleen. Papisto nukkui, nauttien rauhastaan 1776 vuoden levottomien aikojen jälkeen. Sen kykenemättömyys tyydyttämään heräjävän kansan hengellistä tarvetta tuli näkyviin etenkin yksityisessä sielunhoidossa. Näin asiain ollen joutui vasten tahtoansakin neuvojaksi moni jumalisuudesta tunnettu, hengellisissä asioissa kokenut kansanmies, varsinkin jos hän luonnonlahjojenkin puolesta oli tuohon sopiva. Semmoinen mies oli Pukanhaava. Väleen levisi hänen maineensa oman seurakunnan rajojen ulkopuolellekin. Tuosta pienestä, laihasta, tummanverisestä miehestä puhuttiin Satakunnassa kaikkialla, missä heränneitä löytyi, vieläpä suruttomienkin keskuudessa.

Isänsä kuoltua, jolloin vanhempi veli peri heidän Korteisto nimisen kotitalonsa, oli Pukanhaava perheineen siirtynyt asumaan lähellä olevaan torppaan, josta myöhemmin tehtiin kruunun uudistalo. Tätä tilaa -- sen nimi oli Pukanhaava -- hoiti hän isäntänä noin vuoteen 1805, jolloin hän niukkaa eläkettä vastaan luovutti sen pojalleen. Tämä ei menestynyt taloudellisissa toimissaan eikä nuorempi veljensäkään, joka hänen jälkeensä tuli isännäksi. Maksamattomien kruununverojen korvaamiseksi myytiin talo muutamien vuosien perästä huutokaupalla, ja vanha Pukanhaava joutui riippuvaksi vieraasta isäntäväestä. Nämä eivät kuitenkaan näy häntä sortaneen, koska paikka edelleenkin säilyi seudun herännäisyysliikkeen keskustana. Läheltä ja kaukaa saapui sinne ihmisiä kysymään neuvoa sielunsa asioissa ja ottamaan osaa niihin hartausseuroihin, joita siellä tuon tuostakin pidettiin. Etenkin terotti Pukanhaava sanankuulijoilleen Jumalan sanan ahkeraa viljelemistä ja rukouksen tarpeellisuutta. Suuriin seuroihin hän yleensä ei ollut mieltynyt, jonka tähden hän ei myöskään erityisellä kutsulla, kuten siihen aikaan Lounais-Suomessa ylimalkaan oli tapana, johtamistaan hartaushetkistä ilmoittanut, vaan ei hän semmoisten pitämistä milloinkaan kieltänytkään. Hän näet piti niitä hengellisen elämän ylläpitämiseksi tarpeellisina eikä kieltäytynyt niissä esiintymästä. Kauniilla äänellään johti hän semmoisissa tilaisuuksissa veisua, elävähenkisillä rukouksillaan, joita hän toimitti omin sanoin polvillaan, tuolia tahi penkkiä vasten nojautuneena, kokosi hän hajamielistenkin ajatukset kanssakäymiseen Herran kanssa. Itse opettaminen tapahtui enemmän keskustelun kuin yksijaksoisen puheen kautta. Ja tätä keskustelua ohjasi Pukanhaava kohti Jumalan armoa Kristuksessa Jesuksessa, arvellen lain saarnan ja ankaran puheen vain poistavan ihmiset Herrasta [Akiander II, 299-301.].

Kuten olemme nähneet, eksyi 1776 vuoden herännäisyys paikoin hurmahenkisyyteen, vieläpä väkivaltaisuuksiinkin. Tämänkaltaista henkeä löytyi 19 vuosisadan alkupuolella vielä siellä täällä Satakunnassa. Vuodesta 1817 sai se uutta yllytystä etenkin seppä _Juhana Uusikartanon_ kautta. Tämä aikoinaan kuuluisa mies oli kotosin Euran pitäjään kuuluvasta Honkilahden kappelin Auvaisten kylästä, missä hän syntyi v. 1772. Tultuaan kovaan herätykseen (1817), alkoi hän kiivailla Jumalan valtakunnan puolesta, intohimoisella herätyspuheellaan herättäen suurta huomiota. Paljon häiriötä ja hämmennystä sai tämä _Auvaisten seppä_ eli _Auvaisten paavi_, kuten häntä sittemmin nimitettiin, jo varhain aikaan. Moni herännyt tuli kuulemaan hänen opetuksiaan, luottaen siihen erinomaiseen valistukseen, josta hän kerskasi ja jonka vaikutuksesta hän väitti tietävänsä jokaisen sisällisen tilan. Täten heti herätyksensä alussa harhateille joutuneista on huomattavin suutari _Juhana Dahlberg_. Lapsuudesta asti -- hän oli syntynyt v. 1771 -- oli hän ottanut osaa niihin hiljaisiin rukousseuroihin, joita siihen aikaan pidettiin hänen kotiseudullaan, _Eurajoen Sydänmaan_ kylässä, kunnes hän v. 1817 alkoi kuunnella Uusitalon opetuksia. Näiden opastamana eksyi hänkin kannattamaan sitä tunteitten kiihottamiseen perustuvaa, hurmahenkistä kristillisyyttä, joka raitishenkisen herätyksen rinnalla näihin aikoihin alkoi levetä Satakunnassa. Hengellisen ylpeytensä kiihottamana, eksytti "Auvaisten paavi" eksyttämistään kuulijakuntaansa mitä vaarallisimmille poluille. Se muodostui ennenpitkää lahkoksi, joka on tunnettu nimellä _Honkilahden hyppyseura_ [Akiander III, 277-278; V, 351.].

* * * * *

Työläästi murtautuu uusi aika vanhojen ennakkoluulojen siteistä. Ihmishengen salatuissa pajoissa täytyy aatteiden monesti kauan huoata orjuudessa, ennenkuin ne, särjettyään esteensä, pääsevät hengittämään vapauden ilmaa. Synnin tähden ovat synnytystuskat tälläkin alalla kovia. Ja samasta syystä ilmenee aatteiden syntymisessä myöskin usein säännöttömyyksiä, joiden kautta niiden kehitys tulee häirityksi ja joskus pitkäksi ajaksi viivytetyksi. Tämä tulee selvästi näkyviin esim. uskonpuhdistuksen historiassa. Kauan ja näennäisesti turhaan taistelee tuo jalo aate vuosisatojen kuluessa tavaksi tullutta katsantotapaa vastaan, tekee luonnottomia ponnistuksia, uupuu hetkeksi, etsii jälleen väkivaltaisesti vapautta, mutta lannistuu taas, kunnes Luther esiintyy ja johtaa sen voittoon. Samankaltaista on Lounais-Suomen herännäisyyden historia varsinkin 19 vuosisadan alkupuolella. Omantunnonvapaus taistelee ihmisauktoriteettiä vastaan, aate kristittyjen yleisestä pappeudesta pappisvaltaa vastaan, Jumalan näkymättömän valtakunnan oikeudet kirkon ja valtion ihmisten säätämiä lakeja vastaan. Kehitys ei suinkaan aina ole tasaista ja säännöllistä. Herännäisyyden edustajat eksyvät usein, turvautuvat lihan käsivarteen ja vaativat mielivallalle omantunnonvapauden nimeä. Tämä on nähtävänä varsinkin Satakunnassa tähän aikaan ilmestyvissä uskonnollisissa liikkeissä. Todistuksena ovat muiden kera Uusitalo ja Juhana Dahlberg, joiden aikaansaamiin häiriöihin jo olemme viitanneet. Mutta kaiken tämän uhallakin pääsee maailman sortama totuus Satakunnassa vihdoin voitolle. Herra piti huolta siitä, etteivät hurmahenkisyys ja mielivalta saaneet sitä turmella. Tuona levottomana aikana, jolloin heräykseen tulleet ihmiset epätietoisina kysyivät, kenen puoleen tulisi kääntyä hengellisissä asioissa, jolloin mielet olivat kuohuksissa ja jos millaisille äärimmäisyyksille alttiit, löytyi kuitenkin raitishenkisiäkin neuvonantajia. Tunnemme jo Matti Paavolan ja Matti Pukanhaavan. Ihmeellisesti varjeli ja johdatti Jumala näitä aseitaan. Viimemainittu oli jo vanha mies, kun Satakunnan herännäisyysliikkeessä alkoi ilmestyä niiden häiriöiden enteitä, joihin olemme viitanneet. Vaan eivät voineet nämä häiriöt järkäyttää hänen kantaansa eikä heränneitten luottamusta häneen. Suruttomatkin ihmiset puhuivat hänestä kunnioittaen. Monesti olivat nämä nähneet hänen vakaalla käytöksellään estävän heidän vihanpurkauksiaan, kun olivat aikoneet kostaa hänelle ja hänen ystävilleen. Pukanhaavan särkevät puheet Jumalan armosta Kristuksessa, kansan keskuudessa yhä leviävät kertomukset hänen rukouksensa voimasta ja hänen väsymättömän alttiista ihmisrakkaudestaan, jolle ei mikään tehtävä tuntunut vaikealta -- kaikki vaikutti että häntä alettiin pitää miltei korkeampana olentona. Vaikkei hän kernaasti liikkunut oman seurakuntansa rajojen ulkopuolelle, tuli hän muuallakin tunnetuksi, hän kun ei tahtonut kieltäytyä lähtemästä kaukanakaan asuvia ystäviä neuvomaan, kun nämä pyysivät häntä luonansa käymään. Useimmat hartausseuransa piti hän kuitenkin kodissaan. Sinne kokoontui heränneitä usein etäälläkin olevista paikkakunnista varsinkin vuodesta 1817 alkaen, jolloin Pukanhaava, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, meni naimisiin herännäismielisen Susanna Saarannan kanssa, joka oli kotosin Ikalisista. Ei tarvinnut kenenkään, joka tässä kodissa kävi, katua matkan vaivoja. Se oli kyllä maallisessa suhteessa köyhä, mutta rikas se armonpöytä, jonka Herra hengellisesti vaivaisille siellä kattoi. Kodissaan puhui Pukanhaava vapaammin kuin vieraissa seurakunnissa, joissa hän, peläten että hänen sanojaan oli käsitetty väärin, usein päätti puheensa pyytämällä anteeksi, jos hän opetuksissaan olisi erehtynyt ja siten loukannut heikkoja omiatuntoja. Ja vielä voimallisemmin kuin puheillaan ja neuvoillaan saarnasi hän pyhitetyllä elämällään armon suuresta salaisuudesta. Lahkolaismielinen hän ei ollut; kirkossa kävi hän ahkeraan, 3-4 kertaa vuodessa Herran ehtoollisella. Jos hurmahenkiset häntä kadehtien vihasivatkin, eivät rohjenneet he kuitenkaan häntä väkivaltaisesti kohdella. Ei maailmakaan häntä vastaan kannetta nostanut. Rauhassa sai hän siunauksesta rikasta työtään jatkaa kuolemaansa asti joulukuun 19 p:nä 1833 [Akiander II, 301-302.].

Vielä suurempaa huomiota kuin Pukanhaava ansaitsee kuitenkin Paavola. Varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Herran armo jälleen tavallista tuntuvammin häntä etsi, esiintyi hän Satakunnan herännäisyysliikkeen etevimpänä edustajana. Hänen silloista uskonnollista kantaansa kuvaavat paraiten seuraavat hänen itsestänsä päiväkirjaansa kirjoittamansa sanat: "Toiselta puolelta hän tiesi, että _jos me itsemme tuomitsisimme, niin ei meitä tuomittaisi_ sekä että se, _joka ei usko, on jo tuomittu, sillä hän ei uskonut Jumalan ainoan Pojan päälle_; mutta toiselta puolen hän oli saanut itsessänsä tuntea: jos toivot vaivan loppuvan, niin se lisääntyy, jos etsit totuutta, niin löydät valheen, jos etsit rauhaa ja ystävyyttä, niin löydät synnin levottomuuden ja kauhistuksen, jos haet ymmärryksen valoa, niin löydät synnin pimeyden, jos etsit Jumalaa, niin löydät vihoitetun Jumalan, jos etsit sielun terveyttä, niin löydät haavoitetun omantunnon, jos etsit pelastusta, niin löydät tuomion ja sen täyttäjän. Sentähden piti hän itsensä pyhän raamatun jälkeen viallisena kaikkiin synteihin ja _katui tomussa ja tuhassa_. -- -- -- Juuri silloin, kun hän piti itsensä onnettomana ja kadotettuna, niin hän omisti itsellensä autuudeksi Jesuksen Pietarille lausumat sanat: autuas sinä, joka uskot Kristuksen olevan Jumalan Pojan. Silloin vasta hän oikein käsitti, mitä sana _minä uskon_ merkitsee." -- Samanhenkiset ovat Paavolan tähän aikaan sepittämät virret. Muoto on monesti puutteellinen ja kieliasu Länsi-Suomen ruotsinvoittoisen lauserakennuksen sekä lyhennettyjen sanojen liiallisen käyttämisen turmelemaa, mutta sisällys on raamatun mukaista ja syvällistä. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä eräästä hänen v. 1820 kirjoittamastaan aamuvirrestä:

"O Herra avaja Mull' uskon tie se kaita, Ja valais' sieluan' Nyt tänä aamuaikan', Ett' taidan uskossa Sun päälles' turvata, Ja suuret puutteeni Sull' nöyräst' valittaa".

"Sä uskon alkaja Ja päättäjä its' olet, Jonk' tykön' etsiä Mä sitä mahdan todest'. Ah Jesu! sytytä Mull' usko elävä, Ja turva kiinnitä Sun päälles' selkiä".

"Mun paha luontoni on epäilyksill' täytett', Ja synnin siemenet On kaikk' sen alle kätkett', Jost' sota, meteli Sitt' nousee surkiast' Ja sielun hukuttaa Juur' kokee haikiast'".

"Tule, o Jesuinen, Sä uskon alku todest', Täll' aamun hetkellä Ja päästä sielun' monest' Nyt siteest' vallallens', Ja valais' armollas, Ja synnin pimeys Pois poista valollas".

Rukouksissa kilvoittelevan uskon puhetta sisältää Paavolan päiväkirja alusta loppuun. Miltei jokaisella lehdellä kimaltelee katumuksen kyyneleitä, joissa säteilee toivon voitto. Jesus Kristus on hänen uskonsa esineenä; muuta perustusta ei hän tahdo uskolleen rakentaa. Mutta omasta kokemuksestaan hän tietää, ettei Vapahtajan omistaminen ja armosta eläminen ole helppoa varsinkin kiusauksen helteessä ja synninsurun painaessa, ja sentähden hän sitä köyhänä syntisenä alituisesti uudelleen pyytää. Ja ihmeellisesti valistuu Herran valkeudessa hänen silmänsä näkemään uskonelämän salaisuuksia. Niinpä lausuu hän päiväkirjassaan: "En minä ihmettele, nähdessäni sotamiehen tarkasti ja oppineesti maaliin ampuvan, sillä hänen päämiehensä ovat häntä siihen neuvoneet, vaan minä ihmettelen, nähdessäni sotamiehen verisen sodan kentällä makaavan vihollistensa jaloissa ja koettelevan sieltä kontata oman kuninkaansa leiriä kohden. Tässä minä havaitsen sotamiehellä olevan suuren rohkeuden auttamattomassa tilassaan ja suuren, pikaisen avun toivon omalta kuninkaaltansa; vaan tuota toista minä näen joka kulmalta autettavan".

Tuskin voi herännäisyyden katsantotapaa paremmin kuvata kuin näillä sanoilla. On kuin kuulisimme Paavo Ruotsalaisen puhuvan.

Ettei Paavola ajanpitkään voinut saada opettajatointaan rauhassa jatkaa, on itsestään selvä. Samoihin määrin kuin ystäväinsä joukko lisääntyi, kasvoi vihamiestensäkin luku. Kovasti suuttuivat viimemainitut etenkin siitä, että Ulvilan kirkkoherra, ennenmainittu B. J. Ignatius, joka v. 1824 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] oli muuttanut viimemainittuun seurakuntaan, seuraavana vuonna kävi Paavolaa tervehtimässä ja otti osaa hänen pitämäänsä hartauskokoukseen, johon silloin saapui tavallista enemmän heränneitä muistakin seurakunnista. Seurojen vastustajat vaativat nimismies Löwenmarkia nostamaan kannetta Paavolaa vastaan luvattomien kokousten pitämisestä. Saatuaan tiedon tästä hankkeesta, kutsui Ignatius Paavolan ja hänen syyttäjänsä lokakuun 27 p:nä saapumaan Ulvilan pappilaan, missä asia oli tutkittava. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Paavolaa ja Löwenmarkia, kahdeksan muuta edellisen syyttäjää. Ei ollut vaikeaa Ignatiukselle kumota näiden kanteita. Yksi syytös vain oli Paavolalle raskauttava. Hän näet ei voinut eikä tahtonutkaan kieltää silloin tällöin liiaksi nauttineensa väkijuomia. Mutta tuo pahe oli niillä tienoin, samoinkuin koko maassa, niihin aikoihin siksi yleinen, että ainoastaan ilmeinen vihamielisyys saattoi niitä siitä syyttää, jotka eivät olleet juomareita tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Ignatius, joka arvosteli asiaa heränneen ja pyhitetyn kristityn kannalta, nuhteli vakaasti Paavolaa tästä synnistä, ja tämä puolestaan pyysi sitä nöyrästi anteeksi, luvaten välttää kaikkea pahennusta tässä suhteessa. Minkä laatuinen tämä syytös oli, selviää siitäkin, että sen tekijät itse olivat juomareita, joksi ei Paavolaa kukaan voinut sanoa. Muutoin oli koko tämä kysymys syrjäseikka vain, jonka kantajat toivat esille siitä syystä, että Ignatius perusteettomina kumosi heidän kaikki muut Paavolaa vastaan tekemänsä syytökset. Vähällä ei Löwenmark tahtonut aikomuksestaan luopua. Kun eivät muut keinot tepsineet, syytti hän Paavolaa harhaoppisuudesta. Ignatius vastasi: "Sitä asiaa ei tule nimismiehen, vaan minun tutkia". Niinikään määräsi hän, Löwenmarkin siitä lopuksi kysyttyä, että Paavola vapaasti kodissaan edelleenkin saisi pitää hartausseuroja sekä ettei ketään saisi estää niihin saapumasta [Akiander VII, 482-488.].

Pari kuukautta tämän tapahtuman jälkeen kokoontui hiippakunnan papisto Turkuun siihen kokoukseen, josta jo ennen olemme maininneet. Kuinka vähän arkkipiispa Tengström tunsi Satakunnan elpyvää herännäisyyttä, näkyy seuraavista hänen tässä kokouksessa lausumistaan sanoista: "Yhtä vähän kuin tieteellisten tutkimustemme vakavuus saa uskonnon harjoittamisen lämpö johtaa hengelliseen ylpeyteen tahi varomattomaan mystilliseen haaveilemiseen, joka, syrjäyttämällä sitä sanaa, joka luja on ja neuvoa voipi, tahi sokeassa uskossa, joka, kun se ei ensinkään aseta uskontoa järjen tarkastettavaksi, muuttaa sen yksinomaan tunteen asiaksi, jonka kautta ihmiset eksyvät monenlaisille harhateille, luopuen seurakunnan yhteydestä ja yhteisestä jumalanpalveluksesta, suljetuissa yksityisissä kokouksissa etsiäkseen ravintoa hehkuvalle hartaudelleen; jotka kokoukset ja jumalisuudenharjoitukset kyllä joskus ja alussa saattavat tarkoittaa hyvää sekä olla viattomia, vaan ajanpitkään, kuten kaikkien aikojen kokemus todistaa, saavat aikaan sekä vaarallisia poikkeuksia raamatun opista että kaikenlaisia häiriöitä yhdyselämässä, jos ne esteettömästi ja ilman tarpeellista valvontaa saavat jatkua ja levetä. Semmoisten eriseuraisten liikkeiden joskus hiippakunnassa ilmaantuessa, on tavallisesti sävyisällä kohtelulla onnistuttu niitä ehkäistä, niin että tämänkaltaisten erehdysten jälkiä, kuten myöskin viimeksi saapuneet rovastin-tarkastuskirjat ilmaisevat, tuskin muualla kuin Kuortaneen kirkkoherrakunnassa Vaasan läänissä on näkynyt". [Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1825, 81-82.]

Turun hiippakunnan papiston kunniaksi on tunnustettava, etteivät rovastin tarkastuspöytäkirjat sisältäneet valituksia seurojen pitämisestä, vaikka semmoisia kyllä pidettiin muuallakin kuin Kuortaneella. Mitä muutoin viimemainitussa seurakunnassa siihen aikaan ilmestyneeseen eriseuraisuuteen tulee, oli se jo siveellisessäkin suhteessa niin törkeää laatua, että ainoastaan suurin sokeus voi asettaa Savon ja Karjalan herännäisyyden ilmauksia samalle asteelle. Ja niin Tengström teki yllämainitussa puheessaan, samaan tapaan arvostellessaan viimemainittua uskonnollista liikettä ja Renqvistiä. Hän oli kokonaan järkeisuskonnon kannalla ja tahtoi sitäpaitsi huolellisesti säilyttää tämän maailman mahtavain suosiota, jonka heränneet, niinkuin olemme nähneet, olivat menettäneet. Ei näy hän aavistaneenkaan, miten suuri se hengellinen nälkä ja jano oli, joka Suomen unestaan heräjävässä kansassa monessa paikoin hänen omassa hiippakunnassaankin yhä selvemmin alkoi ilmaantua. Ja vielä vähemmin tiesi hän ehdottaa keinoja sen tyydyttämiseksi. Kuinka etevän sijan kansamme sivistyshistoriassa hän monesta syystä onkin saanut -- elävän, raamatunmukaisen kristillisyyden ystävä hän ei ollut eikä sen henkeä ymmärtänyt. Pian sai hän myöskin kokea, miten perusteettomat hänen toiveensa herännäisyyden kukistumisesta olivat.

Nakkilassa levisi herännäisyysliike leviämistään, läheltä ja kaukaa vetäen puoleensa ihmisiä. Sen yhtä taitavana kuin innokkaana johtajana oli Paavola, ja yksissä hänen kanssansa teki emäseurakunnan kirkkoherra Ignatius työtä kansan herättämiseksi suruttomuuden unesta ja heränneitten ravitsemiseksi elämän sanalla. Useista taloista Ulvilassa kutsui torven ääni ihmisiä iltasin rukoushetkeä viettämään, ja pappilassa pidettiin hartausseuroja [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg.]. Ja kun ei miehiä aina löytynyt, jotka kykenivät murheellisia lohduttamaan ja neuvomaan, ryhtyivät muutamat hurskaat naisetkin auttamaan liikkeen johtajia heidän työssään. Semmoinen oli esim. elävästä kristillisyydestään tunnettu _Maria Levander_ (k. 1836) _Lestilän_ kylässä Nakkilassa. Hänen kotiinsa kokoontui usein ihmisiä Siionin virsiä veisaamaan sekä kuulemaan niitä neuvoja, joita hän, luettuaan ääneen kappaleen raamatusta, Arndtin Paratiisin yrttitarhasta, Freseniuksen Rippikirjasta, Buggen postillasta tahi muusta hengellisestä kirjasta, kuulijoilleen antoi. Jos nämä neuvot monessa suhteessa olivatkin puutteellisia, elvyttivät nekin puolestaan herännäisyysliikettä näillä tienoin _Akiander II, 296._.

_Porissa_ ja _Raumalla_ kasvoi heränneitten luku vuosi vuodelta. Varsinkin viimemainitussa kaupungissa kehittyi liike hyvin elävähenkiseksi. Täällä Jumalan valtakunnan työssä toimivista henkilöistä herätti jo vuosisadan alussa huomiota _Isak Lemberg_. Palavan isänmaanrakkauden innostuttamana oli tämä mies 1788 vuoden sodassa vapaaehtoisena taistellut maan vihollisia vastaan saaristolaivastossa. Rauhanteon jälkeen harjoitti hän räätälintyötä ensin Porissa, joka oli hänen kotikaupunkinsa, ja vuodesta 1801 Raumalla. Ajan uskonnolliset riennot vaikuttivat hänen lämpimään, kaikille jaloille aatteille alttiiseen sydämmeensä. Tultuaan heräykseen, päätti hän jälleen lähteä sotaan, mutta tällä kertaa taivaallisen isänmaan puolesta. Palkkaa pyytämättä, vapaaehtoisena, hän nytkin taisteluun antautui. Se kysyi vielä suurempaa itsensäkieltämistä kuin edellinen, vaan ilolla Lemberg tuohon suostui. Maailman pilkasta huolimatta piti hän kodissaan hartaushetkiä, kylväen niissä raittiin evankeliumin sanaa kuulijakuntansa sydämmiin. Lähes 30 vuotta hän täten palveli Jumalan valtakuntaa uskollisesti ja melua herättämättä kuolemaansa asti (1829). Lembergin johtamat seurat alkoivat polvirukouksella, jonka jälkeen seisoalta veisattiin virsi. Rukouksen ja veisuun vaihetellen, jatkuivat kokoukset usein monta tuntia, kunnes seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle, päättäen hartautensa palavalla rukouksella. Pakollisia nämä ulkonaiset menot eivät kuitenkaan kenellekään olleet. Lembergin hyvä opettajakyky ja elävä kristillisyys tuli muun ohessa näkyviin myöskin niissä hartauspuheissa ja neuvoissa, joilla hän, papistolta siihen lupaa saatuaan, koetti johdattaa rippikoulunuorisoa parannukseen ja uskoon [Akiander II, 292-294.].

Lembergin ystävänä toimi Raumalla samaan aikaan kauppias _Juhana Mikael Ilvan_. Hänkin esiintyi puhujana seuroissa. Niin lahjakas kuin Lemberg hän ei ollut, joka näkyy siitäkin, ettei hän milloinkaan esiintynyt vapaasti, vaan aina luki sanottavansa, vieläpä rukouksetkin, paperista [Kert. (1896) seppä Pihlman ja rehtori K. V. H. Rancken Raumalla.]. Paljon hyvää hän kuitenkin tälläkin tavoin vaikutti. Vaatimaton käytöksensä ja se alttius, jolla hän runsaanlaisella maallisella omaisuudellaan palveli heränneitä, todistivat että hän oli vilpitön kristitty. Hänen ja Lembergin työtä tuki elävähenkisillä saarnoillaan [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).] heidän hengenheimolaisensa _Kustaa Ilvan_, joka v. 1806 [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.] tuli kappalaiseksi Raumalle. Etenkin sattuvilla vertauksillaan, joita hän usein käytti, vaikutti hän paljon herätyksiä kansassa [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).]. Liikkeen elävyyttä lisäämässä oli eräs sokea tyttö _Leena_, jota Eurajoen pitäjässä olevan Irjanne-nimisen kotikylänsä mukaan tavallisesti nimitettiin _Irjanteen Leenaksi_, myöhemmin myöskin _Lapin Leenaksi_. Nuorena kotiseudultaan muutettuaan Raumalle, otti hän täällä innokkaasti osaa heränneitten seuroihin vuoteen 1813, jolloin hän siirtyi asumaan Lappiin. Ollen jo lapsena hyvin halukas kuulemaan Jumalan sanaa, perehtyi hän seuroissa ja heränneitten kodeissa perehtymistään kristinuskon totuuksiin, joita hän sitten rupesi muille jakamaan. Vilkasta ja sattuvaa oli hänen esitystapansa, omiintuntoihin koskevaa hänen puheensa. Etenkin Lapissa kuuluu hän paljon vaikuttaneen [Akiander II, 298.].

Muista naisista, jotka 19 vuosisadan alkuaikoina vaikuttivat Satakunnan herännäisyysliikkeen elvyttämiseksi, ansaitsee huomiota myöskin _Maria Matintytär_, tunnettu nimellä _Jokelan muori_ [Tiedot "Jokelan muorista" on past. H. Hennonen minulle hankkinut.]. Hän oli syntynyt v. 1749 ja piti yksissä _"Kukkolan muorin"_ kanssa hartausseuroja _Luviassa_. Hiljaisia olivat nämä seurat, vaan vakaita ja herättäviä. Ei syntien paljous -- niin neuvoivat vanhukset -- vaan epäusko vie kadotukseen, jonka tähden syntisten tulee riippua kiinni Kristuksessa. Paljon kansaa ei näihin tilaisuuksiin kokoontunut, eikä niistä laajemmissa piireissä paljon tiedettykään, vaan kaikki todella nälkäiset löysivät kyllä tien varsinkin Jokelan muorin kotiin. Eräänä päivänä, kun siellä oli koolla muutamia ystäviä, kuunteli ovenpielessä rukouksia eräs juoppoudesta tunnettu mies. Vihan vimmassa oli hän lähellä olevasta kodistaan lähtenyt hakemaan vaimoaan, joka vasten hänen tahtoaan oli seuroihin saapunut. Mies oli kellonvalaja _Mikko Rostedt_. Jokelan muorin sanat koskivat kipeästi häneen, viha poistui hänen sydämmestään, antaen sijaa katumukselle ja katkeralle synninsurulle. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Rostedtinkin kodissa alettiin pitää samankaltaisia kokouksia. Tämä tapahtui noin v. 1825 [Tiedot hankkinut Rostedtin v. 1896 vielä eläviltä tuttavilta Luviassa past. H. Hermonen.].

Miltei kaikissa Satakunnan läntisissä seurakunnissa oli herännäisyysliike virkistymässä. Huomattavimmat tässä suhteessa ovat paitsi mainittuja, _Kokemäki, Lappi, Eura, Laitila_ ja _Yläne_. Vaan miten oli liike kehittyvä? Ilahuttavien enteiden kera tuli huolestuttaviakin näkyviin. "Auvaisten paavin" eksyttävä henki voitti yhä enemmän alaa. Sen kiihottamana piti Juhana Dahlberg monesti outoa, kristinuskolle vierasta menoa seuroissaan, ja hänen opetuslapsekseen rupesi heti herätyksensä alussa Rostedtkin. Molemmat olivat lahjakkaita miehiä, puhuivat voimakkaasti ja palavalla innostuksella, mutta he eivät malttaneet hiljaisuudessa tilaansa tutkia Jumalan edessä eikä punnita sanojaan totuuden pyhällä vaalia. Paljon aineksia he kantoivat Herran alttarille, mutta kun tuli sytytettiin, ei ollut se hengen valaisevaa ja lämmittävää tulta, vaan häikäisevää ja hävittävää. Tämmöistä leimaa kantaa monessa paikoin se suuri herätys, joka vuosina 1827 ja 1828 nopeasti levisi Satakunnan seurakunnissa. Varsinkin Rostedtin johtamat hartausseurat aikaansaivat paljon pahennusta. Seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle, kiihottava rukous sai tunteet liikkeelle, huokaukset yltyivät huudoiksi, kunnes kaikki yhtäkkiä hypähtivät seisovalle ja alkoivat veisaten ja tanssien liikkua lattialla, melkein yhtä hurjasti kuin Auvaisten paavin sanankuulijat. Väärin olisi kuitenkin sanoa, että nämä kokoukset aina tuommoisiksi muodostuivat. Todella herättävää ja virkistävää puhetta saivat Rostedtin sanankuulijat monesti kuulla, mutta seurojen henki oli johtajan ja sanankuulijain tunteitten kiihottamisen kautta kuitenkin pilalla, eikä helposti oikaistavissa. Ei ollut siitä apua, että nämä heränneet pyysivät kiduttaa lihaansa kieltäytymällä nauttimasta muutamia ruokia, pukeutumalla erityiseen pukuun y.m.s. Siitä huolimatta, että tässäkin suhteessa mielivalta sääti lakeja, joita sitäpaitsi eivät kaikki noudattaneetkaan, saivat nämä määräykset silminnähtävästi alkunsa enemmän hengellisestä ylpeydestä kuin eksyneen itsensäkieltämisen tarpeesta. Nämä ovat varjopuolia, joiden olemassaoloa ei kukaan puolueeton saata kieltää, mutta niiden kera ilmenee tässä liikkeessä paljon todellistakin herätystä, vaikka sen paraat hedelmät vasta myöhempinä aikoina kypsyvät. Tunnustaa täytyy myöskin, että Dahlberg, erottuaan Auvaisten paavista, koetti vastustaa hurmahenkisyyttä sekä estää etenkin tuota "hengellistä hyppyä", johon hän ei milloinkaan ollut mieltynyt [Kert. Kustaa Malo; vert. Akiander III, 279-280.]. Mutta vaikka hän saikin tuon hurmahenkisyyden jossakin määrin asettumaan, ei voinut hän omissa seuroissaankaan estää sen purkauksia. Tunteiden mies kuin hän oli, antoi hän päinvastoin liikuttavilla puheillaan itsekin aihetta sopimattomaan menoon, jos kohta hän ei sitä tarkoittanutkaan. Väärin käsittäen Jung-Stillingin "Kristinuskon totuudesta"-nimistä kirjaa, jota hän muiden hartauskirjojen kera ahkeraan luki, sovitti hän Ilmestyskirjan ennustuksia tuhatvuotisen valtakunnan tulosta -- sikäläiset heränneet nimittivät tätä aikaa nimellä "lepotuhansi" -- itseensä ja ystäviinsä, he kun totuuden tähden saivat maailmalta niin paljon kärsiä. Muihinkin haaveiluihin hän vilkkaan mielikuvituksensa eksyttämänä joskus joutui, miten tunnollisesti hän muutoin näkyykin koettaneen perehtyä totuuden sanaan. Mutta jollei siis Dahlbergkaan kyennyt palauttamaan eksyneitä hurmahenkisyyden sumuista totuuden hengen raittiiseen ilmaan, kykeni vielä vähemmin papisto sitä tekemään. Erehdykset ja viat se kyllä näki, vaan tuota syvää, kansassa ilmenevää uskonnollista tarvetta se ei ymmärtänyt eikä yrittänytkään sitä tyydyttää. Se koetti estellä ja painaa alas hurmahenkisyyttä, vaan ei kyennyt poistettavien eksytysten sijaan saada aikaan raitista, elävähenkistä kristillisyyttä. Ja tätä heräjävä kansa kaipasi, sitä se halaten etsi. Muuhun se ei enää tyytynyt. Niinkauan kuin Ignatius eli, ei kuitenkaan papiston puolelta ryhdytty pakkokeinoihin Luvian ja Eurajoen hurmistuneen liikkeen ehkäisemiseksi, tuo herännäisyyden vanha, arvossa pidetty johtaja kun oli lääninrovastina siinä rovastikunnassa, johon mainitut seurakunnat kuuluivat [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]. Eurajoen kappalainen ja v.t. kirkkoherra _K. Nestén_, joka vuodesta 1825 oli ollut pappina seurakunnassa [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.], oli kyllä heränneille vihamielinen ja koetti heidän jumalisuudenharjoituksiaan estää, vaan kun hän ei saanut lääninrovastiltaan kannatusta, täytyi hänen toistaiseksi oloihin tyytyä. Asemaa kuvaava on eräs hänen Ignatiukselle noin v. 1826 kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: "Eurajoen heränneet ovat kuin Sodoman asukkaat -- kaikki paljasta tuhkaa". Lääninrovasti vastasi: "Älä tuota kummastele; sen on armon tuli tehnyt". [Kertonut Kustaa Malo (1896).] Yhtä kummallisia sanoja sai hän samaan aikaan kuulla räätäli H. Köykältä, joka oli saapunut hänen pappilaansa ollaksensa kummina ristiäisissä. Toimitus oli alkava ja, sikäläisten heränneitten tapaa noudattaen, laskeusi Köykkä polvilleen. "Nouse heti ylös" ärjäsi Nestén. Tuskin oli Köykkä ehtinyt käskyä noudattaa, ennenkuin tuntuva korvapuusti muistutti häntä siitä, ettei hän nyt ollut heränneitten seuroissa. Vaan ei ollut hänellä tuon johdosta muuta sanomista kuin: "Jesuksen kiitos olkoon". "Mitä? -- kiität vielä" tiuskasi Nestén. Köykkä vastasi: "Tottakai kiitän, kun nyrkilläkin taivaaseen ajetaan". [Kertonut Kustaa Malo (1896).]

Vaikkei Ignatius elämänsä loppuaikoina enää jaksanut heränneitä hoitaa, olisi hän arvollaan jossain määrin ehkä voinut liikkeen eksymistä estää, jos hänelle vielä olisi elonpäiviä suotu. Kovia aikoja aavistaen, kaipasivat heränneet häntä vilpittömästi [Kertonut Kustaa Malo.]. Etenkin näkyy hänen kuolemansa kipeästi koskeneen Paavolaan. Tämä ei voinut hyväksyä sitä pappisvihaa, joka Rostedtin johtamassa joukossa kasvamistaan kasvoi ja muiden seurakuntienkin heränneisiin levisi. Päinvastoin hän tunsi tarvitsevansa pappien myötävaikutusta herännäisyysliikkeen hoidossa. Mutta poissa oli Ignatius, poissa myöskin Grönelius, jonka puoleen hän niinikään aina oli saattanut luottamuksella kääntyä. Kuni lumivyöry kasvoi Luvian ja Eurajoen liike, leviten seurakunnasta toiseen ja uhaten painollaan kuoliaaksi tukehuttaa kaiken elävähenkisenkin kristillisyyden, joka ei siihen liittynyt. Johto puuttui, ja jos kukaan, niin tunsi Paavola tämän puutteen. Sopisi odottaa, että hän, tuo lahjakas, kokenut hengen mies, olisi pystynyt kokoamaan ja järjestämään Satakunnan herännäisyyden hajalla olevat ainekset, painamaan alas hurmahenkisyyttä ja johtamaan liikettä raittiiseen suuntaan, mutta siihen hän ei pystynyt. Miten etevä mies Paavola olikin: Paavo Ruotsalaisen kykyä ja voimaa hänellä ei ollut. Epäilemättä oli hän oikeassa, kun hän, leviävän herännäisyysliikkeen monenkaltaisia ilmauksia tarkaten, neuvoi noudattamaan rakkauden suurta käskyä, mutta yhtä varma on, että hänen liikkeen eksytyksiin nähden olisi pitänyt asettua jyrkemmälle kannalle. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Jos isossa kuvassa näkyy paljon hyvää ja kaunista, ja samassa kuvassa löytyy myös kirpulan verran törkeää ja pahaa, niin minä teen väärän tuomion, jos koko kuvan hyväksi sanon; sillä minä en erota tahi en ahkeroitse erottaa pahaa hyvästä. Siis on suuresti peljättävä, että se pieni paha turmelee kaiken ison hyvän; sillä vähä hapatus hapattaa koko taikinan. Jos taas isossa kuvassa on paljon törkeää ja pahaa ja ainoastaan kirpulan verran oikein kaunista ja hyvää, niin minä teen väärin, tuomitessani koko kuvan pahaksi; sillä en erota tahi en tahdo erottaa hyvää pahasta. Siis on suuresti peljättävä, että kadotan kaiken hyvän, koska sen pienenkin ylönkatson; sillä sekin kuin hänellä on pitää häneltä otettaman pois (Math. 13: 12). Minun pitää siis katsoman kaikkea pahaa, sekä pientä että suurta, voidakseni sitä käyttää itselleni parannukseksi; ja silloin kuuluu: te voitatte pahan hyvällä. Niin myös minun pitää katsoman kaikkea hyvää, sekä pientä että suurta, voidakseni sitä käyttää itselleni iloksi, niinkuin kuuluu: eikö meidän pidä iloitseman ja riemuitseman (Luuk. 15: 32). Jokainen taitaa suuresta hyvästä iloita, mutta harvat iloitsevat pienestä hyvästä". [Akiander VII, 488-489.] Miten oikeat ja miellyttävät nämä sanat ovatkin, kaipaamme niissä pätevää neuvoa ja tarmokasta päätöstä niiden paheiden poistamiseksi, jotka häiriten estelivät Satakunnan herännäisyysliikkeen raitista kehitystä.

Sekä Dahlberg että Rostedt liikkuivat ahkerasti muissa seurakunnissa, ja niin tekivät myöskin heidän sanankuulijansa. Näin asiain ollen täytyi Eurajoella ja Luvialla v. 1827-28 syntyneen suuren herätyksen vaikutuksia alkaa näkyä sen varsinaisen kotiseudun rajojen ulkopuolellakin. Ei sovi kummastella, että "vanhat heränneet" monessa paikoin yhä jyrkemmin vastustivat suurten seurojen pitämistä. Oudolta kuitenkin tuntuu, etteivät he tehneet mitään kootaksensa heränneitä yhteiseen raitishenkiseen sananviljelyyn, siten estääksensä vastaheränneitä joutumasta eksytysten pyörteeseen. Silminnähtävästi oli Satakunnan vanha, edellisellä vuosisadalla syntynyt herännäisyys lamautumistilassa, josta sen oli työläs nousta. Muutamissa paikoin se kuitenkin 1827-28 vuosien herätyksen vaikutuksesta virkosi uuteen eloon. Niin kävi esim. _Laitilassa_. Heränneitten johtajana siellä oli näihin aikoihin _Antti Heinikkala_, lahjakas mies, mutta väkijuomiin taipuva. Vuonna 1828 alkoi hänenkin kuulijakunnassaan levottomuutta ilmestyä. Tiedettiin muualla tapahtuneen suuria herätyksiä -- Laitilassa vain oli hengellinen elämä yhä edelleen uuvuksissa. Eräänä päivänä v. 1829 lähti Heinikkalan poika _Kustaa Heinikkala_ Raumalle, sieltä jos mahdollista löytääksensä rauhaa tuskaantuneelle sydämmelleen. Juhana Dahlberg oli kaupungissa ja piti siellä seuroja. Nuorukainen lähti häntä kuulemaan. Elävästi kuvasi tuo kuuluisa puhuja tuomion ja kadotuksen kauheutta sekä ijankaikkisen elämän autuutta. Syvän vaikutuksen tekivät muutoinkin Heinikkalaan nämä seurat polvirukouksineen, elävine veisuineen ja vilkkaine keskusteluineen. Semmoista ei hän Laitilassa ollut nähnyt eikä kuullut. Kotia palattuaan, kertoi hän isälleen ja muille heränneille matkastaan. Hänen innostuksensa vaikutti muihinkin, vaikka kertomusta alussa oudoksuttiin. Antti Heinikkala kävi Dahlbergiä tapaamassa ja avasi hänelle sydämmensä. Etenkin valitti hän sitä syntiä, jonka orjaksi hän tuontuostakin joutui. Dahlberg, joka itse oli hyvin raitis mies ja muutoinkin elämässään nuhteeton, varoitti vakaasti vierastaan, neuvoen muun ohessa: "Nauti vettä ja siunaa sitä, niin pääset siitä synnistä". Heinikkala palasi kotia, hakkasi viinapannunsa rikki ja alkoi entistä ahkerammin armonvälikappaleita viljellä. Hänessä oli tapahtunut uusi herätys, ja samoin kävi monen muunkin "vanhan heränneen" Laitilassa. Erinomaisen eläväksi virkistyi heidän seuraelämänsä, vetäen heränneitten yhteyteen miltei jokaisen, joka vain saapui heidän kokouksiaan katsomaan. Etenkin Soukkaisten, Vanhantaan, Kodisjoen ja Untamalan kylissä oli liike virkeätä. Seuroja pidettäessä olivat isotkin huoneet tungokseen asti täynnä. Kaunis, voimakas veisu houkutteli ohikulkevia suruttomiakin sisälle tulemaan. Mutta sairaloisuuttakin ilmaantui liikkeessä. Suuren herätyksen jälkeen ei enää tyydytty polvilla rukoilemaan, vaan seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle. "Vanhat heränneetkin" suostuivat siihen, lausuen uuden liikkeen edustajille, joiden kautta tuo Dahlbergin seuroista saatu tapa ensin tuli käytäntöön Laitilassa: "Te olette suolana meille". Tuo liiallinen kiihko tuli vielä selvemmin näkyviin niissä "hyppyriemuissa", joihin seuraväki täälläkin usein eksyi. Myöskin hengellisen ylpeyden vaikutusta alkoi varsinkin nuorissa näkyä. Väärin olisi syyttää Dahlbergia kaikista näistä ja muista Laitilan heränneissä ilmaantuneista epäkohdista. Hän päinvastoin täälläkin koetti painaa alas tuohon suuntaan eksyvää mieltä. Niinpä hän esim. kerran Kodisjoella eräälle miehelle, joka ylimielisesti kysyi, millaiseksi kristitty Kristuksessa kasvaa, lausui: "Ota harja ja venytä sitä valkean paisteessa, niin siitä kyllä näet, kuinka perisynti kasvaa". -- Syvempiä vammoja hurmahenkisyys ei kuitenkaan ehtinyt Laitilan heränneissä vaikuttaa. Hypyt ja muut sopimattomat menot lakkasivat jo 1-2 vuoden perästä kokonaan. Eivät järjestysmiehetkään olleet tuohon puuttuneet kuin yhden kerran, jolloin porstuassa olevasta saavista nakkasivat vettä pirtissä riemuitsevan seuraväen niskoihin [Tiedot Laitilan herännäisyydestä olen saanut (1896) rovasti N. Heleniukselta, Efr. Pilppulalta ja Kustaa Heinikkalalta Laitilassa sekä Kustaa Malolta Eurajoella.].

Se laajalle ulottuva herätys, jonka vaiheita tässä olemme silmäilleet, näkyy paitsi mainituissa seurakunnissa voittaneen paljon alaa myöskin _Ulvilassa, Merikarvialla, Poomarkussa, Eurassa, Säkylässä, Yläneellä_ ja _Kokemäellä_. Eräs viimemainitun seurakunnan pappikin, pitäjänapulainen _M. Blomberg_, joutui epäluulon alaiseksi "luvattomien seurojen pitämisestä". Porin alarovastikunnan lääninrovasti _K. Renvall_ sai tuomiokapitulilta käskyn tutkia asiaa. V. 1831 Kokemäellä pitämässään tarkastuksessa tuli tämä kuitenkin huomaamaan, että "Blomberg oli nuhteeton", jonka vuoksi hän "vapautettiin kaikesta edesvastauksesta". [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Tämä tarkastus, näinä aikoina ainoa laatuaan Turun hiippakunnassa, osoittaa muutoin, etteivät heränneetkään papit ottaneet osaa Satakunnassa pidettyihin "luvattomiin kokouksiin".

Tätä arvostelua tukee paitsi muita esimerkkiä varsinkin _Poomarkun_ saarnaajan _J. Pomlinin_ elämänvaiheet, jotka, miehen omituiseen esiintymiseen nähden, varmaankin olisivat antaneet asianomaisille syytä sekaantumaan hänen papillisiin toimiinsa, jos seuranpito olisi saanut huomattavampaa kannatusta häneltä.

_Juhana Pomlin_ syntyi v. 1776, tuli ylioppilaaksi 1796, määrättiin kappalaisenapulaiseksi Mietoisiin 1801 sekä saarnaajaksi Poomarkkuun 1812. Viimemainitussa seurakunnassa löytyi jo vuosisadan alussa huomattava uskonnollinen liike. Se oli luonteeltaan ekstaattinen, jota ei sovi kummastella, kun muistamme Anna Rogelin vaikutusta Merikarvialla, joka on Poomarkun naapuriseurakunta. Seuroissa kuului tainnuksissa puhuvien puheita ja ilonhuutoja, jotka joskus yllyttivät läsnäolijoita hyppimäänkin. Vaan vakavaa oli opetus, liikkuen aina herännäisyyden opin pohjalla. Sitä ohjaamassa oli Björkqvistin postilla, jota käytettiin seurakirjana. Täten saavutettua uskonnollista katsantotapaa tukivat myöskin näiden heränneiden keskuudessa yleisesti käytetyt Siionin Virret ja Halullisten sieluin laulut. Kun Pomlin saapui Poomarkkuun, asettui hän asumaan Ranta-Rossin taloon, missä heränneet jo kauan olivat seuroja pitäneet, eikä pappilaan. Hän oli naimaton ja hyvin epäkäytännöllinen, jonka tähden hän turvautui talon hoitoon. Emäntä sai tehtäväkseen myöskin hänen palkkansa kokoamisen ja tallettamisen. Muuta omaisuutta hänellä ei ollut kuin kirjoja. Vaatteensakin olivat niin huonot, että muutamat seurakuntalaiset kerran kudottivat hänelle sarkaa uuteen pukuun.

Heti Poomarkkuun tultuaan liittyi Pomlin heränneisiin. Hän saavutti heidän keskuudessaan ja koko seurakunnassa maineen, jonka vertaista harva pappi on osakseen saanut. Toinen kysymys on, miten oikeutettu tämä kunnioitus oli ja miten hyödyllistä hänelle ja hänen sanankuulijoilleen. Pomlinin maine perustui näet ainakin hyvin suureksi osaksi hänen kirkossa ja muissa tilaisuuksissa julistamiinsa ennustuksiin. Kansa arveli hänellä olleen "Hengen ilmoituksia", vakaantuen hänen ennustustensa kautta tuossa entisistä ajoista perityssä haaveilevassa uskonnollisessa katsantotavassaan, jonka tyydyttämiseksi eläväkään raitishenkinen kristillisyys ei enää riitä. Näihin aikoihin asti on Poomarkussa säilynyt monta kertomusta hänen erinomaisista hengenlahjoistaan, joista etenkin ennustuslahjaansa ihmetellen kiitetään, hän kun muka ennakolta ilmoitti monen kuoleman, y.m. tapahtumia. Kieltämätöntä on kuitenkin, että Pomlin voimallisesti taisteli Poomarkun kansan raakaa syntielämää vastaan, ankarasti nuhdellen juoppoutta y.m. heidän keskuudessaan siihen aikaan hyvinkin yleisiä törkeitä syntiä. Hän oli enemmän lainsaarnaaja kuin evankeliumin julistaja, vaan semmoisenakin sai hän paljon hyvää aikaan. Hän kuoli v. 1836. [Strandberg, Herdaminne; Piirteitä hengellisen elämän kehityksestä Poomarkussa kirj. J. V. Vallin, Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat 1892-97, 169-177.]

XV.

Lounais-Suomen heränneet oikeuden edessä 1831-1832.

Jos Lounais-Suomen papit ylimalkaan pysyivät erillään heränneitten hartausseuroista ja jos niitä sielunpaimenia, jotka heitä jollain tavoin suosivat, löytyikin harvassa, kasvoi liike kansan keskuudessa sitä suuremmaksi. Yksin Luvian kappelissa nousi seuraväen luku 200; melkein kaikissa muissa seurakunnissa, joihin herätys oli levinnyt, oli se samassa suhteessa suuri. Selvää on, että tuo tuntui arveluttavalta kaikista, jotka eivät ymmärtäneet tahi eivät tahtoneet ymmärtää muuttuneiden uskonnollisten olojen vasituista syytä. Jo heränneitten lukuunkin nähden oli liike niihin määrin huomiota herättävä, etteivät asianomaiset voineet kohdella sitä välinpitämättömyyden ylenkatseella. Kun liikkeen edustajat sitäpaitsi, kuten tiedämme, aikaansaivat häiriöitä seurakunnissa ja antoivat laittajille sijaa, ei sovi kummastella, että papisto yksissä asianomaisten virkamiesten kera ryhtyi pakkokeinoihin heitä vastaan. V. 1831 ilmoitti Eurajoen kirkkoherra _H. Solin_ asian prokuraattorille, ja tämän käskystä syytti nimismies _G. A. Olander_ Eurajoella s.v. pidetyissä syyskäräjissä Rostedtia ja Dahlbergia sekä 26 muuta henkilöä Eurajoen ja Luvian seurakunnista luvattomien kokousten pitämisestä kodeissaan, vaatien sitäpaitsi rangaistusta myöskin 90 näissä tilaisuuksissa saapuvilla olleelle miehelle ja naiselle. Lopullista päätöstä kihlakunnanoikeus ei vielä näissä käräjissä antanut, syytetyt kun tilaisuudessa kaipasivat konsistoriumin edustajaa. Juttu otettiin uudelleen esille talvikäräjissä 1832. Pöytäkirjaan otettavaksi jättivät Dahlberg, Rostedt sekä kaksi muuta syytettyä esille kirjallisesti tehdyn lausunnon, jossa he, väittäen edellisten käräjien pöytäkirjan väärin esittävän, että syytetyt olisivat myöntäneet pitäneensä luvattomia kokouksia, muun ohessa lausuivat: "Vastauksemme oli silloin, on vielä ja on niin kauan kuin elämme Jumalan armosta aina oleva tämä: luvattomia kokouksia emme milloinkaan ole pitäneet emmekä vastakaan tahdo pitää, vaan olemme menetelleet tammikuun 12 p:nä v. 1726 annetun kuninkaallisen plakaatin määräyksen ja käskyn mukaan, nim. niin että ennen kaikkea olemme harrastaneet kasvamista Jumalan armossa ja Herramme Jesuksen Kristuksen tuntemisessa sekä alamaista kuuliaisuutta korkean esivallan terveellisille säädöksille. Tämän tähden olemme myöskin, kuten vanhempien tulee, kristillisen velvollisuuden mukaan kodissamme opettaneet sekä antaneet opettaa lapsillemme, omaisillemme ja palkollisillemme katkismusta, tiedustelleet heidän kristinuskoaan ja tutkineet, mitä pyhäpäivinä ovat saarnasta oppineet, joka päivä pitäneet rukouksia heidän kanssaan, lukeneet heille raamatusta ja muista maassa luvallisista kirjoista, tarkkaan valvoneet heidän elämäänsä ja olleet heille esimerkkinä jumalisuuden uskollisessa harjoittamisessa. Kuitenkin olemme välttäneet sellaisia kysymyksiä ja oppiriitoja, jotka meille yksinkertaisille ovat ylen korkeita ja jotka voisivat antaa aihetta erehdyksiin. Kaiken tämän olemme tehneet Jumalan pyhän sanan ja yllämainitun kuninkaallisen plakaatin säädännön ja käskyn mukaan. Joka tahtoo muuta sanoa, hän astukoon esille ja esittäköön, mitä hän tietää, julkisesti, jotta hänelle vastata voisimme; mutta emme koskaan voi myöntää eikä voida todistaa, että olemme pitäneet luvattomia kokouksia". Samat henkilöt antoivat myöskin esille otteen tuomiokapitulin pöytäkirjasta, josta kävi selväksi, että syytetyt viimemainitulta virastolta olivat pyytäneet suojelusta niitä viranomaisten toimenpiteitä vastaan, joiden johdosta heitä maallisessa oikeudessa oli syytetty uskonnollisesta eriseuraisuudesta, sekä todistuksen siitä, että tuomiokapituli v. 1815 Lapin seurakuntaan kuuluville heränneille oli antanut luvan kodeissaan pitää kokouksia kotihartauden harjoittamista varten. Syyttäjä, nimismies Olander, väitti kanteenalaisten ylpeästi kerskanneen taidostaan selittää raamattua ja "kääntymistapaa" sekä verranneen itseään marttyyreihin ja apostoleihin, kun tiesivät joutuvansa lailliseen edesvastaukseen, sekä kirkossakin niin ylpeästi käyttäytyneen, että muiden hartaus sen kautta oli tullut häirityksi. Todistukseksi antoi hän esille erään Rostedtin Luviassa asuvalle lukiolaiselle A. Careniukselle kirjoittaman kirjeen, joka sisältää mietteitä niistä vainoista, joiden alaisina kaikkien aikojen kristityt ovat olleet.

Laillisten esteiden tähden eivät kaikki syytetyt olleet oikeuteen saapuneet, jonka tähden lopullista päätöstä ei näissäkään käräjissä annettu. Ennenkuin juttu uudelleen otettiin esille, piti tuomiorovasti Gadolin lehtori _J. A. Edmanin_ avustamana piispantarkastuksen Eurajoella syyskuun 23 p:nä 1832. Tilaisuuteen olivat kutsutut myöskin Luvian kappeliseurakunnan jäsenet. Pääkohtana siinä kertomuksessa seurakunnan tilasta, jonka kirkkoherra Solin jumalanpalveluksen päätyttyä antoi tarkastajalle, oli "lahkolaisten huolestuttava käytös". Monessa suhteessa huomattava on seurakunnan tässä tilaisuudessa syytetyistä antama todistus. Yleisesti myönnettiin "lahkolaisten" saaneen aikaan paljon hyvää: moni juomari, moni, joka ennen oli tunnettu huolimattomasta elämästä ja laiskuudesta, oli heihin liityttyään tullut raittiiksi ja ahkeraksi, jota paitsi todistettiin, että eriseuraiset ylimalkaan olivat käyttäytyneet siivosti sekä että heidän kokouksissaan, mikäli seurakunta tiesi, ei oltu siveyden vaatimuksia loukattu. Puolueettomasti arvosteltuna oli sekin "lahkolaisista" tarkastustilaisuudessa annettu todistus, että heidän tapanaan oli tuoda seurapaikkoihin ruokatavaroita itselleen ja tuttavilleen, heille eduksi, jos kohta vikoileva mieli sitä moitti, että johtajille tuon ohessa annettiin lahjoja. Ainakin osaksi puolueellinen oli niinikään se väite, että hartausseurat häiritsivät työntekoa taloissa ja perhekunnissa, ja sitäpaitsi ristiriidassa sen todistuksen kanssa, että moni laiska ja huolimaton juuri herännäisyyden vaikutuksesta oli muuttunut ahkeraksi ja tunnolliseksi. Oikeutettu oli sitä vastoin huomautus syytettyjen hartausseuroissa pidetystä sopimattomasta menosta sekä heidän käytöksestään kirkossa, missä he, etenkin Herran ehtoollisella käydessään, joukottainkin huoaten ja joskus ääneenkin rukoillen lattialle heittäytymällä käytävillä sulkivat muilta tien ja aikaansaivat muutakin häiriötä.

Syytettyjen puolesta vastasi Rostedt. Hän lausui, että heränneitten seuranpidot ja rukoukset aiheutuivat sisällisestä pakosta ja että ne muodot, joihin heidän erityinen, seurakunnan yleisestä jumalanpalveluksesta eroava hartautensa oli pukeutunut, olivat syntyneet osaksi Jumalan sanan neuvojen, osaksi Pyhän Hengen voiman vaikutuksesta. Samaa todistamaan esiintyivät muutamat naiset, jotka vakuuttivat, että henki vastustamattomalla voimalla pakoitti heidät rukoillessaan polvistumaan ja että he, täten sekä muulla tavoin poiketen yleisessä jumalanpalveluksessa noudatetusta tavasta, olivat velvolliset enemmän tottelemaan Jumalan käskyjä ja omantunnon ääntä kuin ihmissääntöjä. Näihin asti kävi kaikki verraten tyynesti, mutta kun Rostedt alkoi puhua papiston varsinkin heränneitä kohtaan osoittamasta moitittavasta käytöksestä, nousi kiihko sekä syytettyjen että syyttäjien puolella niin suureksi, ettei tarkastaja voinut ylläpitää järjestystä. Etenkin Luvian kappalaista _I. Nordlundia_ vastaan tekivät heränneet raskauttavia syytöksiä. Rostedt väitti tämän hyvin tylysti kohdelleen heränneitä, ajaneen heidät ulos huoneestaan, vieläpä lyöneenkin heitä, kun olivat saapuneet hänen luokseen neuvoa hengellisissä asioissa pyytääksensä, sekä kehottaneen seurakuntalaisia väkisin hajoittamaan heidän kokouksensa, missä hyvänsä semmoisia pidettäisiin. Sitäpaitsi lausuivat syytetyt mielipahansa siitä, ettei Nordlund ollut vastustanut seurakunnassa yhä karttuvaa juoppoutta eikä muita paheita, vaan päinvastoin suvainnut tansseja ja muita synteihin johtavia maailmallisia huvituksia sekä ollut hyvin leväperäinen papillisissa tehtävissään. Näistä syistä sanoi Rostedt hänen menettäneen heränneitten luottamuksen. Nordlund puolusti itseään kiivaasti, ja samaan kiihkoisaan tapaan puhui moni muukin heränneitten vastustaja. Kiivastumistaan kiivastuivat myöskin syytetyt. Yhä katkerampia mielenpurkauksia kuului kummaltakin puolelta. Jos minkälaisia syytöksiä singotettiin vastapuoluetta vastaan sen vikoja todistamaan. Asioita, jotka kysymykseen eivät ensinkään kuuluneetkaan, vedettiin esille. Niinpä kertoi esim. Rostedt, että, seurakunnan kirkkomaata laajennettaessa, näkyviin tulleita ruumiita, niiden joukossa kahden hänen lapsensa, oli poltettu, sittenkuin lukkari ensin oli huostaansa ottanut kirstuihin kiinnitetyt rautarenkaat. Kasvamistaan kasvoi melu, kunnes tarkastajan täytyi keskeyttää kokous. Moniaita henkilöitä, niiden joukossa Dahlberg, _Isak Pykälä_, hänkin liikkeen johtajia Eurajoella, ja Rostedt, saivat käskyn seuraavana päivänä saapua pappilaan vielä tutkittaviksi.

Silminnähtävästi oli Gadolin jo kirkossa tullut täysin vakuutetuksi siitä, ettei Eurajoen papisto ollut kohdellut heränneitä oikein, vaan päinvastoin antanut aihetta oikeutettuun moitteeseen. Eniten syyllinen oli Nordlund. Pappilassa jatketussa tutkinnossa myönsi hän tavallaan itsekin väärin käyttäytyneensä. Tästä syystä ja kun sitäpaitsi Rostedt, jonka vaikuttimien puhtauteen nimismies Olander ei aina sanonut voivansa luottaa, hän kun alituisilla ja usein kavalasti ajetuilla käräjäjutuilla oli saattanut kristillisyytensä monen silmissä epäluulonalaiseksi, alkoi esiintyä nöyremmin, puhutteli Gadolin syytettyjä ystävällisesti, vakaasti kehottaen heitä luopumaan siitä häiriötä herättävästä esiintymisestä, josta heitä syyllä moitittiin. Tämmöiseen kohteluun heränneet eivät olleet tottuneet. Se koski heihin syvästi. Mutta jos he nyt huomasivat erehdyksensä, tuntuu toiselta puolen oudolta, että he lupasivat kokonaan luopua seuranpidostaan. Vaikea on sanoa, mihin määrin rangaistuksen pelkokin oli syynä tähän lupaukseen. Sitä vain heränneet pyysivät, että heitä vastaan nostettu käräjäjuttu, tuomiokapitulin toimesta, jos mahdollista, lakkautettaisiin, koska sen jatkaminen tuottaisi heille suuria kustannuksia ja paljon muitakin hankaluuksia. Tätä tietysti Gadolin ei voinut luvata; hän vain vakuutti tuomiokapituliin annettavassa kertomuksessa ilmoittavansa, mitä heränneet tarkastustilaisuudessa olivat myöntäneet ja luvanneet.

Puolueettomasti ja vakaasti nuhteli Gadolin lopuksi Eurajoen pappeja heidän heränneitä kohtaan osoittamastaan taitamattomasta, laittomasta ja kovasydämmisestä käytöksestä, kehottaen heitä rakkaudella ja ahkeruudella hoitamaan paimenvirkaansa.

Heinäkuun 31 p:nä 1833 julisti kihlakunnanoikeus vihdoin päätöksensä. Rostedt, Dahlberg ja kolme muuta henkilöä tuomittiin luvattomien kokousten pitämisestä vetämään sakkoa 96 ruplaa kukin, kaikki muut syytetyt, paitsi yhtä, näihin kokouksiin osaa ottamisesta sovittamaan rikoksensa 4 r. 80 kp. sakolla. Hovioikeus ja Senaatti, joihin oikeuksiin syytetyt vetosivat, vahvistivat päätöksen, viimemainittu oikeus huhtikuun 11 p:nä 1834 [Tähän oikeusjuttuun kuuluvat asiakirjat on Akiander julkaissut III, 281-296.].

Jo siihen aikaan, jolloin tämä oikeusjuttu ensin alkoi, oli Satakunnan herännäisyysliike asettunut ja seuroissa kävijäin luku vähentynyt. Myöskin käräjät ja tarkastukset lamauttivat sitä tuntuvasti. Mutta sitä elävää, ihmissydämmen salaisimpiin piilopaikkoihin tähtäävää kristillisyyttä, joka tässä liikkeessä kaikkien erehdyksien uhallakin runsaassa määrässä ilmenee, eivät mitkään pakkokeinot saaneet masennetuksi. Koetuksissa puhdistettuna säilyi se kalliina perintönä nouseville sukupolville. Jos moni vilpillinen siitä luopuikin, jäivät siihen kaikki todellisesti kääntyneet maailmalle todistamaan sen Herran voimasta, joka on heikoissa väkevä. Se yhtenäisyys, jota liike alkuaikoina kaipasi, syntyi ja vakaantumistaan vakaantui vähitellen, yhdistäen eri pitäjien heränneet lähemmäs toisiaan. Niinpä koottiin esim. Laitilassa rahoja Eurajoen käräjissä tuomittujen sakkojen maksamiseksi [Kertonut K. Heinikkala (18 96).].

"Auvaisten paavi", jonka kautta Satakunnan herännäisyys ensin oli eksynyt väärälle uralle, ei joutunut maallisen oikeuden tutkittavaksi. Jo suuren herätyksen alkaessa, joutui hän heränneittenkin silmissä epäluulon alaiseksi, menettäen ennenpitkää kokonaan heidän luottamuksensa. Hän kuoli maaliskuun 15 p:nä 1835 [Akiander III, 227.].

XVI.

Renqvist Svartholman linnassa.

Runsaammalla mitalla kuin kenellekään muulle Suomen herännäisyyden edustajalle mittasi maailma Renqvistille vihaa ja vainoa. Hänen kärsimyksensä Liperissä ja Porvoossa eivät hetkeksikään näy taivuttaneen viranomaisia edes sääliväisyyteen. Siihen aikaan, jolloin hän määrättiin linnansaarnaajaksi Svartholmaan, oli sekä kirkon että valtion johtavien henkilöiden mielipide niihin määrin häntä vastaan, että tuskin kukaan pappi Suomessa on semmoista vastenmielisyyttä saanut kokea. Renqvistin kärsimyksiä lisäämässä olivat Pohjois-Savon heränneitten hänen ykspuolisuuksiinsa nähden ankaran jyrkkä kanta. Hänen omat sanankuulijansa muistivat häntä kyllä rakkaudella, vaan heidän äänensä ei päässyt kauas kuulumaan. Sitä ilahuttavampaa on näin asiain ollen nähdä, että niitäkin kuitenkin löytyi, jotka julkisestikin rohkenivat tunnustaa Renqvistin ansioita ja häntä puolustaa. Yksi näitä oli J. Fr. Bergh. Jo Pälkjärvellä ollessaan esiintyi hän Renqvistin moittijoita vastaan, ja vaikkei viimemainittu, niinkuin tiedämme, sittemmin millään ehdolla taipunut ystävyyteen Paavo Ruotsalaisen kanssa, ei Bergh silti lakannut tuota sorrettua totuuden puolustajaa rakkaudella muistamasta ja arvostelemasta. Joskus sai Renqvist koetuksen kovimpina aikoina kokea myötätuntoisuutta semmoisiltakin henkilöiltä, joilta hänellä inhimillisesti nähden oli vähimmin syytä sitä odottaa. Hänen kiivaimpia vastustajiaan Liperissä oli muiden siellä asuvien henkilöiden kera ollut kapteeni H. B. Nilsson. Samoihin määrin kuin Renqvistin työn hedelmiä alkoi näkyä seurakunnassa, oli tämä rehellinen mies tullut huomaamaan, miten perusteettomat ja tunnottomat häntä vastaan tehdyt syytökset olivat. Muun ohessa oli väitetty, että tuo vihattu pappi oli yllyttänyt palkollisia isäntäväkeä vastaan muka kieltämällä heitä osoittamasta kuuliaisuutta muille kuin omille hengenheimolaisilleen. Omasta kokemuksestaan tuli Nilsson kuitenkin huomaamaan, ettei ainakaan tämä syytös ollut oikeutettu. Muutamat hänen alamaisistaan, jotka olivat tulleet mielenmuutokseen, tekivät nim. tehtävänsä sekä käyttäytyivät muutenkin paremmin kuin koskaan ennen, ollen muillekin mitä kiitettävimpänä esimerkkinä. Samaan johtopäätökseen tuli Nilsson vähitellen muidenkin Peranderin ja tämän ystävien Renqvististä levittämien huhujen ja kertomusten suhteen. Jonkun aikaa tunnollisen maailmanihmisen tavoin asiaa mietittyään, alkoi hän tutkia omaakin tilaansa Jumalan sanan valossa. Kun sitten Renqvist kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan vangittiin, ei hän enää voinut häneltä ajatuksiaan salata. Siitä alkaen oli hän hänen vilpitön ystävänsä, kristityn rakkaudella ottaen osaa hänen kärsimyksiinsä. Täysin vakuutettuna Renqvistin syyttömyydestä, päätti hänkin puolestaan koettaa tehdä voitavansa, saadaksensa kihlakunnanoikeuden tuomion ja tuomiokapitulin päätöksen hovioikeudessa kumotuiksi. Hän kirjoitti presidentti K. F. Rotkirchille kirjeen, joka, mitä tätä toimenpidettä vastaan semmoisenaan voitaneekaan muistuttaa, monesta syystä ansaitsee huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita: "-- -- -- Useain tunnollisten kristittyjen kera tunnen minä Renqvistin hyvin. Vastoin sitä, mitä piispa häntä vastaan on lausunut, saatan heidän kanssaan todistaa, että hän on todellisesti jumalinen ja elämässään nuhteeton, rehellinen, hengellinen mies; hänen luonteensa on lempeä ja sävyisä ja hän on vapaa kaikesta hurmahenkisyydestä, haaveilusta ja vääräoppisuudesta, joilla nimillä piispa ja konsistoriumi ovat leimanneet hänen rukous- ja hartausharjoituksensa, joita he -- ainoastaan he -- ovat kutsuneet luvattomiksi. -- -- -- Ykspuolisesti ja ilman päteviä syitä on piispa kääntynyt suorastaan Hänen Majesteettinsa Keisarin puoleen ja valheellisesti syyttänyt Renqvistiä hurmahenkisyydestä ja vääräoppisuudesta y.m. sekä parooni R. H. Rehbinderin kautta saanut armollisen käskyn, että Renqvist papillista virantoimitusta varten oli siirrettävä Porvooseen konsistoriumin tarkastuksen alaiseksi. Mutta sensijaan määrättiin hän toimittamaan rehtorinvirkaa Porvoon koulussa ja erotettiin sittemmin, tottelemattomuudesta syytettynä, pappisviran toimittamisesta. Tämän päätöksen kumosi kuitenkin keis. Turun hovioikeus v. 1826, määräten konsistoriumin jälleen asettamaan Renqvistin papillisiin virkatoimiin. -- -- -- Sittemmin sai piispa kenraalikuvernöörin luona aikaan, että Renqvist määrättiin linnansaarnaajaksi Svartholmaan 1 ass. ruplan palkalla päivässä sekä kiellettiin pistämästä jalkaansa linnan ulkopuolelle. -- -- -- Missä löytyy se Suomen laki tahi asetus, joka kieltää papin kodissaan tahi muualla pitämästä rukousta yhdessä muiden ihmisten kanssa? Päinvastoin tulee hänen kirkkolain 12 luv. 1 §:n mukaan 'kehottaa kansaa joka päivä Jumalaa rukoilemaan sekä kodeissa että yleisesti seurakunnassa'. Ja kun piispa on uskaltanut itse keisarillisen valtaistuimen edessä syyttää Renqvistiä hurmahenkisyydestä ja vääräoppisuudesta, sopisi ainakin toivoa, että hän olisi todistanut väitteensä konsistoriumin edessä pidetyn tutkinnon pöytäkirjalla. Mutta kun ei mihinkään semmoiseen toimenpiteeseen ole ryhdytty, niin ei kai piispa eikä konsistoriumi ole pitänytkään Renqvistiä harhaoppisena. Miten sopisikaan sitäpaitsi määrätä harhaoppisuudesta epäiltyä miestä saarnaajaksi vangeille? Eikö heidän sielujaan pidetä yhtä kalliisti lunastettuina kuin muiden ihmisten, koska ainoastaan heille tahdotaan antaa vääräoppinen sielunpaimen? Koko menettely Renqvistiä vastaan näyttää todistavan, ettei tarkoitus ole ollut muu kuin viattoman miehen häväiseminen sekä hallitsijan että yleisön edessä ja hänen syöksemisensä ainaiseen onnettomuuteen". [Akiander VII, 79, 179-181.]

Mutta jos, niinkuin tämäkin kirje selvään osoittaa, Renqvistillä oli ystäviäkin, niin eivät vallanpitäjät taipuneet mieltänsä muuttamaan. Ei edes hävetty kieltää totuutta, jos hän itse tahi joku hänen puolustajistaan valitti sitä luonnottoman kovaa kohtaloa, jonka alaisena hän Svartholmassa oli. Niinpä sai Renqvist, joka valtiosihteerille ja kenraalikuvernöörille osoitetuissa kirjoituksissa talvella v. 1827 oli pyytänyt vapautusta vankeudestaan, tuomiokapitulilta ankarat nuhteet siitä, että hän, käyttämättä edes viimemainitun viraston välitystä, suoraan oli uskaltanut kääntyä noiden ylhäisten herrojen puoleen, jota paitsi hänelle huomautettiin, että hän muka oli perättömiä väittänyt, sanoessaan olevansa vankina. Mutta Porvoon piispan tietysti sopi kirjoittaa hänestä mitä hyvänsä vaikka keisarille! Näistä turhista yrityksistään kirjoitti Renqvist K. Ranckenille, jolta hän samaan aikaan oli saanut myötätuntoisen ja kristillistä rakkautta uhkuvan kirjeen. Tälle jalomieliselle ystävälleen lähetti hän myöskin jäljennöksen valituksestaan Vaasan hovioikeuteen. Se sisältää muun ohessa tarkan kertomuksen hänen virkatoimistaan Liperissä, joiden hän toivoo osoittavan, miten syyttömästi häntä oli tuomittu. Yllämainitussa kirjeessään Ranckenille sanoo Renqvist tämän valituksen venyneen niin pitkäksi siitä syystä, ettei hän ollut tottunut lyhemmässä muodossa ajatuksiaan ilmaisemaan, sekä että hän sitäpaitsi oli tahtonut antaa hovioikeudelle niin täydellisen selvityksen kuin suinkin kaikista kysymyksessä olevaan oikeusjuttuun kuuluvista asianhaaroista [Akiander VII, 182.]. Kun ottaa huomioon, että Renqvist lakimiesten apua käyttämättä oli tämän valituksen kirjoittanut, täytyy myöntää, ettei se ole huonosti kirjoitettu. Sama on tunnustettava muistakin hänen tätä pitkää oikeusjuttua koskevista kirjoituksistaan, jos kohta niitä, samoinkuin hänen kirjojaan, haittaa kirjoitustavan pitkäveteisyys.

Joulukuun 11 p:nä 1827 julisti Vaasan hovioikeus päätöksensä. Kihlakunnanoikeuden ja tuomiokapitulin Renqvistille tuomitsemiin rangaistuksiin, joita muutoin ainoastaan yksityiskohdissa vähän muutettiin, lisäsi ensinmainittu oikeus yhden vuoden virkaeron. Ennen suoritettujen kulujen lisäksi nousivat sakot ja muut kustannukset hovioikeuden päätöksen mukaan noin 93 hop. rupl. [Akiander VII, 175-179.] Ei sovi kummastella tätä silloisesta yleisestä katsantotavasta ja vallitsevan lain puustavillisesta käsittämisestä riippuvaa päätöstä. Kun kerran kirkollisen vallan edustajat olivat antaneet Renqvististä sen todistuksen, että hän törkeällä tavalla oli rikkonut kirkon säädettyä järjestystä, vieläpä sen tunnustusta ja oppiakin vastaan, on se päinvastoin ajan oloihin nähden varsin luonnollinen. Mutta sitä ei voi sanoa piispa Molanderin ja hänen tuomiokapitulinsa käytöksestä Renqvistiä vastaan. Se on ja tulee aina olemaan häpeäpilkkuna tämän virkakunnan asiakirjoissa.

Jo ylioppilaana oli Renqvist alottanut sitä huomattavaa kirjallista tointa, josta maamme uskonnollisen kirjallisuuden historia tietää niin paljon kertoa [Renqvistin kirjoista katso: P. Poutiainen, H. Renqvist Sortavalan kappalaisena 17-18 ja Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus 1547-1877.]. Niinpä oli hän mukailemalla ruotsinkielestä suomeksi kääntänyt ja julkaissut v. 1816 Turussa "Pro fide et christianismo"-seuran ensimmäisen kirjan _"Ystävällinen varoitus huolimattomille syntisille"_. Tämän mukaelman nimenä on _"Varoitussana suruttomille syntisille"_. Hänen seuraavana vuonna valmistunutta Lavaterin rukouskirjan käännöstään ei Porvoon tuomiokapituli hyväksynyt painettavaksi, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] "koska se sekä kielen puolesta että muissakin suhteissa oli sangen virheellinen", mutta sensijaan sai hän samana vuonna luvan painattaa kääntämänsä Spangenbergin _"Syntein anteeksiantamisesta"_, joka ilmestyi Turussa (1817). Tämänkin kirjan kustansi Renqvist itse. Ihmeteltävä on todellakin hänen väsymätön ahkeruutensa tälläkin alalla. V. 1820 ilmestyi hänen toimestaan Turussa suomenkielellä Terstegenin _"Monen hurskaan sielun puuttuvainen kristillisyys"_, 1822, J. Janewayn _"Seitsemän nuoren lapsen kääntyminen"_, 1825, E. Vallströmin saarna _"Herran kostonaika syntiselle kansalle tarjona"_ sekä Hagerupin _"Pyhäin marttyyrein uskon ja kärsivällisyyden esimerkit"_.

Yhä suuremmalla ahkeruudella jatkoi Renqvist, Svartholmaan siirryttyään, kirjailijatointaan. Monen raskaan ajatuksen karkoitti hän mielestään ja monen kiusauksen painoi hän alas, tutkiessaan niitä vakaita uskonnollisia kirjoja, joita hän täällä, heräjävän kansansa parasta aina yhtä uskollisesti tarkoittaen, suomensi. Näistä ovat seuraavat huomattavimmat: Terstegenin _"Selitys uskosta ja vanhurskaaksi tekemisestä"_, painettu Turussa 1826; _"Pieni Kempi eli lyhykäiset opetukset ja rukoukset pienille ja yksinkertaisille, Viipurissa 1829"_; A. Fritschin _"Kristuksen rakkauden hartaat tutkistelemiset, Turussa 1829"_; Sturmin _"Aamu- ja ehtoohartauden harjoituksia kunakin päivänä viikossa, Viipurissa 1830"_; R. Lucaksen _"Päiväkirja eli kristityn ajatukset kunakin päivänä kuukaudessa, Porvoossa 1830"_; _"Huutavan ääni korvessa, Helsingissä 1833"_ sekä Bernières-Louvignyn _"Salattu elämä Kristuksen kanssa Jumalassa, Viipurissa 1834"_. Minkälaista uskonnollista kirjallisuutta Renqvist rakasti, näkyy selvästi mainituista kirjoista. Eniten mieltynyt hän kuitenkin oli paitsi raamattuun Arndtin kirjoihin [Renqvistin kirjevaihto G. Monellin kanssa, josta vasta enemmän.]. Eikä kummallista, sillä jos kukaan, oli niiden tekijä rukouksen mies. Sentähden oli Renqvist jo varhain ryhtynyt suomentamaan hänen teostaan _"Totisesta kristillisyydestä"_. Käännös valmistui talvella v. 1827. Renqvist oli lähettänyt sen painettavaksi Turkuun, ja painattamistyötä oli jo alotettu, kun kaupungin s.v. sattunut suuri tulipalo toistaiseksi teki hankkeen tyhjäksi. Painettu osa, ensimmäinen kirja, ja koko käsikirjoitus joutuivat liekkien uhriksi. Tieto siitä kohtalosta, jonka alaiseksi tuo hänen paljon vaivaa kysynyt työnsä oli joutunut, olisi koskenut häneen kipeästi, ellei hän samaan aikaan olisi saanut muutamia hyvinkin kehottavia kirjeitä. Kauppias Ilvan Raumalla, jota ei Renqvist silloin vielä tuntenut, oli Juhana Dahlbergin luona mielihyvällä lukenut "Totisen kristillisyyden" 1:sen kirjan käännöstä, jonka viimemainittu ennen Turun tulipaloa oli ehtinyt hankkia itselleen. Kiittäen Renqvistiä suomennoksesta, lähetti hän hänelle kirjeensä mukana 18 riksiä kehotukseksi työtä jatkamaan. Jonkun ajan kuluttua sai Renqvist samalta jalomieliseltä henkilöltä paitsi tuota Dahlbergin omistamaa palaneen kirjan ehkä ainoaa jälelläolevaa kappaletta, toisen rahalähetyksen, 250 riksiä. Yhtä suuren summan lähetti hänelle juuri samaan aikaan Salomon Häkkänen Mäntyharjulta ja Liperistä talollinen _I. Sohlman_ 100 ass. ruplaa. Tämmöiset kehotukset eivät olleet vähäarvoisia Renqvistille. Raha-avun tarpeellisuudesta puhumattakaan antoivat ne hänelle uutta rohkeutta työtään jatkamaan. Myöskin kirjapainojen omistajat osoittivat hänelle suosiollisuutta odottamalla maksua, kunnes Renqvist kirjojen myymisellä ehti saada rahoja kokoon [Akiander VII, 81-82.]. Eikä tarvinnut heidän sitäpaitsi ylimalkaan kauan odottaakaan. Sen ajan oloihin nähden ostettiin Renqvistin kirjoja jo ensi aikoinakin paljon, joka näkyy siitäkin, että esim. "Pyhäin marttyyrien uskon ja kärsivällisyyden esimerkit" painettiin uudestaan 1829, "Seitsemän lapsen kääntyminen" ja "Pieni Kempi" 1833, "Herran kostonaika" ja "Ystävällinen varoitus huolimattomille syntisille" sekä "Huutavan ääni korvessa" 1835.

Paitsi käännöksiä ryhtyi Renqvist jo Svartholmassa ollessaan alkuperäisiäkin kirjoja kirjoittamaan. V. 1830 ilmestyi painosta _"Itse-koettelemus ja parannuksen neuvo"_, alkuansa saarna, jonka hän oli pitänyt ja sittemmin lisäyksillä varustettuna jo ennen 1827 Turkuun painettavaksi lähettänyt. Tämäkin kirja joutui liekkien uhriksi, vaan siitäkin oli J. Dahlberg sitä ennen ehtinyt ostaa yhden kappaleen, jonka Ilvan Arndtin 1:sen kirjan pelastuneen kappaleen kera niinikään lähetti Renqvistille uuden painoksen toimittamista varten. Kolmas painos tästä kirjasesta ilmestyi 1834. Svartholmassa ollessaan Renqvist myöskin kirjoitti _"Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta"_ nimisen kirjan. Se painettiin 1835. Luultavasti sai hän sen kirjoittamiseen lähinnä aihetta Salomon Häkkäsen käynnistä Svartholmassa sekä kirjevaihdostaan J. Fr. Berghin kanssa vuosina 1828-34 [Akiander VII, 193-200.]. Edellisellä ei näet ollut sama orjallinen käsitys rukouksen ajasta ja ulkomuodosta kuin Renqvistillä, ja vapaampaa kantaa edusti myöskin Bergh. Hellän ystävällinen näkyy muutoin molempain viimemainittujen suhde toisiinsa näihin aikoihin olleen. Erimielisyyttä oppiin nähden, varsinkin rukouksen harjoittamisen suhteen, oli kyllä olemassa heidän välillään, vaan tämä ei estänyt heitä avomielisyydellä ja luottamuksella avaamasta sydämmiään toisillensa. Bergh kirjoitti Renqvistille kiusauksistaan ja taisteluistaan, ja lohduttaen kehotti tämä häntä turvaamaan Jumalan armoon, muun ohessa lausuen: "Joka niin tuntee itsensä ja syntinsä kuin sinä nyt, kuten kirjeestäsi näkyy, häntä vastaan, sanoo Vilcock, ei löydy koko raamatussa ainoatakaan kovaa sanaa". Sitä vain Renqvist oudoksui, ettei tuo hänen herännyt ystävänsä ollut yhtä mieltä hänen kanssaan rukouksen harjoittamisen suhteen. Viitaten omaan kokemukseensa, sanoo hän vasta siitä ajasta, jolloin hän alkoi ahkerammin rukoilla, löytäneensä lepoa sydämmelleen, eikä sittemmin muulla tavoin koskaan saaneensa kokea Herran rauhaa. Ja puhuen Berghin kiusauksista ja taisteluista, kirjoittaa hän: "Rakas veli, minun täytyy sinulle sanoa, ettet milloinkaan löydä oikeata rauhaa sydämmessäsi, niinkauan kuin pelkäät rukousharjoitusta". Tässä hengessä on Renqvistin "Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" kirjoitettu. Mitä siinä on ykspuolista ja kaavaan vaativaa, se ei riipu väärästä katsantotavasta häneen itseen nähden, sillä hän eli ja hänen tarvitsi elää tuommoista alituista rukouselämää. Hänen rukouksensa ulkomuotokin oli alituisen harjoituksen kautta tullut hänelle niihin määrin rakkaaksi, ettei hän voinut sitä itse asiasta erottaa. Renqvistin omalle hengelliselle elämälle tuo ei tuottanut vaaraa, sillä siksi vilpitöntä ja sydämmen välittömästä tarpeesta lähtenyttä oli hänen rukouksensa, mutta muille säädettynä ohjeena sisältää kirja monien hyvien opetusten kera erehdyttäviäkin neuvoja. Renqvist ei ajatellut sitä, että rukouselämäkin, samoinkuin hengellisen elämän ilmiöt yleensä, on monenlaista ja että se, jos se saa vapaasti kehittyä, luo itselleen monenkaltaisia muotoja. Hän epäili kaikkia, jotka eivät ehdottomasti noudattaneet hänen tapaansa. Joka tarkkaamalla lukee hänen kysymyksessä olevaa kirjaansa, huomaa jo siinä tätä ykspuolisuutta. Mutta vastustajain tuomiot Renqvistin "tekopyhyydestä" eivät silti olleet oikeutetut. He eivät ottaneet huomioon, että hänenkin katsantotapansa oli kovien taistelujen kautta saavutettua, ja arvostelivat hänen vaikuttimiaan väärin. Ei ainakaan "Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" anna aihetta epäilemään sen tekijää tekopyhyydestä.

Sielunpaimenena Svartholmassa tuli Renqvist vielä selvemmin kuin ennen näkemään väkijuomien käyttämisen surkeita seurauksia [Kertonut (1896) Sortavalassa Jaakko Lemberg, joka renkinä oli Renqvistiä palvellut.] Moni noista hänen onnettomista sanankuulijoistaan oli juuri siten ensin joutunut rikoksen tielle. Kuten tiedämme, oli Renqvist jo Liperissä ollessaan saarnoillaan ja seurapuheillaan taistellut tätä syntiä vastaan. Tätä taistelua tahtoi hän jatkaa, ja sentähden ryhtyi hän kirjoittamaan kirjaa väkijuomien turmiollisuudesta. Se painettiin Helsingissä 1835 nimellä _"Viinan kauhistus"_. Kirja puhuu väkijuomien kohtuullisenkin nauttimisen vaaroista sekä terveydelle että varsinkin siveellisessä suhteessa. Vastustaen viinan senaikuista yleistä polttamista ja kaupitsemista, vetää hän juoppouden ja sen seuraukset Jumalan sanan tuomion eteen, pyytäen herättää ihmisiä tätä vaaraa näkemään ja vastustamaan. Arvaamattoman paljon hyvää hän tällä kirjallaan on vaikuttanut, varsinkin niillä seuduin, joissa hänen uskonnollista katsantotapaansa kannatettiin ja hänen kirjojaan luettiin. Alallaan on se ensimmäinen suomenkielellä ja etenkin siitä syystä huomattava.

Ei ollut se seurakunta, jonka sielunpaimeneksi Renqvist Svartholmaan siirryttyään rupesi, miellyttävän näköinen eikä omiaan hänessä suuria toiveita herättämään. Kuuliaisena sen Herran käskylle, joka "tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut on", ryhtyi hän kuitenkin samalla ahkeruudella kuin ennenkin tätä paimenvirkaansa hoitamaan. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin hänen työnsä hedelmiä jo alkoi näkyä. Vankien sydämmet avautuivat Renqvistin herätyshuudoille, moni nöyrtyi hänen rukoustensa kautta itse armoa kerjäämään, alkaen elää sitä elämää, joka ylhäältä on. Tunnetuin näistä on Jaakko Eveli Vähästäkyröstä, joka, päästyään vapaaksi vankeudestaan, myyjänä levitteli Renqvistin kirjoja Suupohjassa. Myöskin useat vankien tuttavista ja sukulaisista, jotka kävivät heitä tapaamassa, heräsivät Svartholman papin puheista sielunsa tilaa miettimään, puhuivat hänestä kotiseuduillaan ja levittivät hänen kirjojaan. Täten alkoivat heränneet niillä tienoin, missä maanala jo ennen oli valmistettu Renqvistin käsitykselle rukouksen harjoittamisesta, pitämään häntä hengellisenä oppi-isänään. Jo hänen Svartholmassa ollessaan tunnustivat hänet siksi, paitsi hänen entisiä sanankuulijoitaan Liperissä, Satakunnan heränneet sekä Salomon Häkkäsen ja Margareetta Högmanin opetuslapset.

Yhdeksän ja puoli vuotta oli Renqvist Svartholmassa, nöyrästi kärsien mitä Herra hänelle oli kärsittäväksi määrännyt. Ei tyytymätöntä sanaa löydy niissä kirjeissä, jotka hän täältä "Patmoksestaan", joksi hän vankilaansa ennenmainitussa kirjeessään K. Ranckenille nimittää, ystävilleen kirjoitti. Rukouksetta ei semmoista voittoa saavuteta, tekopyhyydellä ei semmoisia kiusauksia ja vaivoja kestetä. Ei tuo maailman silmissä suurta ole, vaan sitä suuruutta ei Renqvist pyytänytkään.

V. 1835 sai Renqvist vaalisijan Sortavalan kappalaisenvirkaan. Pääsiäisaikana s.v. lähti hän vaalimatkalleen. Pitkänäperjantaina saapui hän Uukuniemen pitäjään kuuluvaan Latvajärven kylään. Siellä olevassa kievarissa ei löytynyt muuta huonetta kuin yhteinen pirtti. Sisälle tultuaan, lausui Renqvist muutamille pirtissä oleville henkilöille: "Koska tämä hetki on niin kallis, niin nöyrtykäämme rukoillen Jumalan eteen", jonka jälkeen hän polvistui ja piti lyhyen rukouksen saapuvilla olevien kanssa. Siinäkin talossa, missä hän Sortavalaan päästyään asui, piti hän muutamien hänen luoksensa saapuneiden pyynnöstä lyhyen hartaushetken. Matkallaan hän myöskin kerjäläisille, jotka häneltä almuja pyysivät, jakoi kirjojaan. Ei luulisi suurimmankaan virkainnon pystyneen tähän iskemään, jos asia koskikin Henrik Renqvistiä. Svartholmaan palattuaan, sai tämä kuitenkin tietää, että Sortavalan järjestysmies oli ilmoittanut tuomiokapitulille hänen matkallaan pitäneen "luvattomia kokouksia", kaupinneen kirjoja sekä keränneen itselleen ääniä. Siinä selityksessä, jonka Renqvist tuomiokapitulin vaatimuksesta asiasta antoi, käsittelee hän lyhyesti näitä häntä vastaan jälleen tehtyjä syytöksiä, vedoten esimiestensä maltilliseen ja kristilliseen arvosteluun. Sairauden tähden ei piispa Molander ollut saapuvilla siinä tuomiokapitulin istunnossa, jossa asiaa käsiteltiin. Tuskin olisi kuitenkaan hänkään vaatinut rangaistusta Renqvistille tuommoisen ilmiannon johdosta. Tuomiokapituli "ei katsonut syytetyn menetelleen pappisvalaa vastaan eikä myöskään tehneen itseänsä syypääksi äänten keräilemiseen, jonka vuoksi hän oli säilytettävä vaalisijallaan". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Heinäkuun 29 p:nä 1835 sai Renqvist valtakirjan Sortavalan kappalaisen virkaan. Hän oli silloin 46 vuoden ikäinen.

XVII.

Jonas Laguksen kääntyminen. Ylivieskan herätyksen alku.

Helmikuun 2 p:nä 1812 kirjoitettiin Turun yliopiston nimikirjaan 14 vuotiaan _Jonas Laguksen_ nimi. Hän oli syntynyt tammikuun 23 p:nä 1798 Kurikassa, missä isänsä, _Niilo Lagus_, siihen aikaan oli kappalaisena. Äitinsä nimi oli _Saara Elisabet Forsman_. Hänen harvinaisen rikkaat luonnonlahjansa, joista kauneudenaisti, etenkin taipumus runouteen, ehkä oli huomattavin, olivat saaneet herätystä ja kehitystä huolellisen kasvatuksen kautta kodissa. [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] Lagus ei ollut kuin 9 vuoden ikäinen, kun hän ihastuksella luki Vergiliuksen runoja. Myöskin Ruotsin etevimpien runoilijain teoksiin tutustui hän jo kodissaan, itsekin siihen aikaan sepitellen pieniä runoja. Tultuaan ylioppilaaksi hyvillä tiedoilla, joita hän isänsä ohjaamana oli itselleen hankkinut, alkoi Lagus tutkia sekä vanhaa klassillista että uudenaikaista kirjallisuutta, perehtyen saksalaisten ja ranskalaisten kirjailijain teoksiin, vieläpä lukien vähän englanninkielisiäkin kirjoja. Isänsä oli toivonut hänestä pappia, vaan tuolle uralle hän ei vielä tahtonut eikä ikänsä tähden voinutkaan antautua. Päinvastoin tuntui papinvirka hänestä vastenmieliseltä. Kun hän sitä ajatteli, laskeusi synkkiä varjoja siihen runouden viehättävään maailmaan, jossa hän siihen aikaan oleskeli, ja täytti hänen sydämmensä salaisella pelvolla. Ei ymmärtänyt Lagus silloin, että tuo pelko tuli pyhältä Jumalalta, eikä tiennyt hän, että sama Jumala häntä armahtaen etsi silloinkin, kun hän, isänsä kuoltua v. 1816, äitinsä, sisarustensa ja toveriensa hartaita kehotuksia noudattaen, päätti ruveta papiksi, vaikkei hänellä siihen ollut mitään sisällistä kutsumusta. Arkkipiispa Tengströmin välityksestä -- hän oli ollut hänen isänsä läheinen tuttava -- vihittiin hän papiksi jo kesäkuun 11 p:nä 1817, vaikkei hän vielä ollut laillista ikää saavuttanut [Akiander VI, 212.]. Tästä syystä merkittiin virallisissa asiakirjoissa v. 1796 hänen syntymävuodekseen, vaikka hän, kuten tiedämme, oli syntynyt 2 vuotta myöhemmin. [Katso esim. Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift.]

Tiedämme, millainen papiksi aikovien ylioppilasten käsitys heidän tulevista tehtävistään siihen aikaan ylimalkaan oli. Missä mielessä Lagus oli tähän virkaan valmistaunut ja minkälaisia ohjeita hän oli saanut, kuvaa hän itse seuraavin sanoin: [Tidningar i andliga ämnen 1836, n:o 42: "En ung lärares återblick på sina första presteår."] "Että olin hyvä kristitty, sitä eivät opettajani, seuratoverini enkä itse epäillyt, me kun kaikki pidimme tosi kristillisyytenä sitä pakanallista hyvettä, joka pidättäikse kaikista törkeistä synninpurkauksista, omin voimin ahkeroitsee täydellisyyden saavuttamista, ja jonka lähteenä on ylpeys, joka kauniimmalla nimellä kutsutaan ambitsiooniksi. Ne luennot ja harjoitukset, joihin yliopistossa otin osaa, eivät missään suhteessa järkähyttäneet sitä hyvää ajatusta sieluni tilasta, jonka kääntymättömässä mielessäni olin itselleni muodostanut, enkä myöskään saanut mitään oikeata opetusta siitä, millaisen Jesuksen oikean opetuslapsen tulisi olla". -- Papiksi tultuaan, määrättiin Lagus _Vöyrin_ v.t. kirkkoherran ja kappalaisen _H. Vegeliuksen_ apulaiseksi [Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift.]. Samoinkuin seudun muut papit, oli tämä suruton mies. Seudun seuraelämä, johon papit ahkeraan ottivat osaa, ei myöskään ollut omiaan taivuttamaan Lagusta miettimään paimenviran vakaita tehtäviä. Sunnuntai-illat käytettiin seurusteluun seurakunnan säätyhenkilöiden kanssa, jolloin tavallisesti lyötiin korttia, tanssittiin, juotiin y.m. eikä opettajain elämä millään tavoin eronnut maailmanlasten tavoista, niin että yhtä usein näin harmaahapsiset pelipöydän ääressä kuin nuoremmat tanssissa ja näytelmissä kertoo Lagus itse yllämainitussa kirjoituksessaan. Tuo ei häntä loukannut, hän oli kuin muutkin, sydän täynnä tämän maailman iloa. Miellyttävällä ja hienolla käytöksellään voitti hän kaikkien sydämmet, ja hänen saarnojaan kiitettiin erinomaisen hyviksi ja kauniiksi [Tidningar i andliga ämnen 1836 n:o 42-43.]. Tällä tavoin kului pari vuotta, kunnes Jumala erään valtaavan tapahtuman kautta mursi hänen sydämmensä. Laguksen oma kaunis kertomus tästä tapahtumasta kuuluu: [Tidningar i andliga ämnen 1836 n:o 42-43.] "Eräänä kesäpäivänä, kun useain pappien ja säätyläisten kanssa olimme kokoontuneina n.s. huvia eli ajanviettoa varten, ilmoitettiin, että oli tultu pappia sairaan luo hakemaan. Olimme kaikki sitä mieltä, että tuo toimitus sattui mitä sopimattomimpaan aikaan, mutta jonkun täytyi kuitenkin lähteä; ja, lähemmin tuumittua, arveltiin tehtävää minun velvollisuudekseni. Kun matka oli pitkä eikä minulla ollut toivoa palatessani enää tavata ystäviä kokoontuneina, päätin viipyä vielä jonkun ajan, nauttiakseni seuran hupaisuudesta. Vihdoin lähdin kuitenkin matkalle hiukan allapäin ja salaisella mielipahalla. Talonpoika, joka minua oli saattamassa, oli vanhanpuolinen, vakaan ja nöyrän näköinen mies. Emme olleet ehtineet pitkälle taipaleella, ennenkuin hän antautui keskusteluun minun kanssani, alkaen kertoa sairaan tilasta ja niistä kovista kiusauksista, jonka alaisena hän oli. Tämän ohessa viittasi hän siihen, että opettajan hengellistä kokemusta paraiten tutkitaan tämmöisissä tilaisuuksissa sekä että tuon ahdistetun sielun oikea neuvominen ja lohduttaminen olisi hyvin tärkeää. Alussa en paljon ensinkään tarkannut hänen puhettaan, vaan kysyin kuitenkin vihdoin, mikä kiusaus sairasta vaivasi. Siihen vastasi talonpoika: 'Sairas on terveenä ollessaan Jumalan armosta tullut elävään uskoon ja yhteyteen Vapahtajansa kanssa, mutta on nyt sairastunut äkkinäiseen ja kovaan, hourion seuraamaan tautiin. Jälleen selvittyään ja päästyään täyteen ymmärrykseen, on hämmästys vallannut hänet eikä häntä voi lohduttaa, sillä hän pitää itsensä armosta langenneena ja luulee joutuvansa ijankaikkiseen onnettomuuteen. Mikäli olen ymmärtänyt ja voinut, olen kyllä koettanut häntä neuvoa, mutta hän ei näy ensinkään saattavan lohdutusta vastaanottaa. Eikö olisi parasta, että herra maisteri, joka on taitavampi ja kokeneempi, näyttäisi hänelle, miten hän on joutunut tälle harhatielle, ja hänelle selvittäisi armontilan tuntomerkit, jommoisina nämä kiusausten aikana ilmenevät, sekä sitä eroitusta, joka on olemassa armosta langenneen ja kiusatun sielun välillä; siten saattaisi hän ehkä helpoimmin käsittää oman sisällisen tilansa ja ettei hän olekaan niin suuressa vaarassa, kuin hän itse luulee'. Seurasi pitkä vaitiolo. Huomasin että matkakumppanillani oli tietoja, joita minulta kerrassaan puuttui, näin että kunniani, arvoni, tietoni olivat joutuneet auttamattomaan vaaraan ja ettei minulla ollut pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Sairaasta luulin kyllä jollakin tavoin suoriutuvani antamalla hänelle sitä löysää lohdutusta, jota olin jakanut niille, jotka eivät sitä milloinkaan olleet kaivanneet; mutta tuota matkakumppaniani, joka ilmaisi kokemuksia, joista en minä eivätkä saarnakirjojeni tekijät olleet untakaan nähneet, häntä en voinut välttää, sen huomasin. Se vakaa ja varma ääni, jolla mies noista asioista puhui, vaikutti etten uskaltanut suoraan sanoa kaikkea tuota haaveiluksi ja hulluudeksi, sitä vähemmin koska joskus eräästä vanhasta jumaluusopillisesta kirjasesta olin lukenut näistä minulle tuntemattomista asioista. Lausuntoani kauan odotettuaan sekä luultavasti epäillen, että tosi kristillisyys oli minulle ventovieras asia, kysyi talonpoika sävyisästi, mikä oli ollut herätykseni ensimmäisenä vaikuttimena ja millä tavoin olin tullut yhteyteen Vapahtajani kanssa. Nyt, ajattelin, täytyy minun pysyä suorana ja torjua luotani tuo nenäkäs ihminen. 'Sinua, talonpoika, ei tämä koske', oli vastaukseni. 'Minua ovat oppineet miehet sekä opettaneet että tutkineet ja he ovat hyväksyneet kiitettävän opettajataitoni; on tarpeetonta, että sinä semmoisiin asioihin sekaannut, siinä kylliksi'. Sävyisästi vastasi talonpoika: 'Antakaa anteeksi, herra, en minä tahtonut teitä loukata; mielelläni tunnustan myös halpuuteni ja puutteeni. Vaan yksinkertaisuudessani olen aina ajatellut, että kaikki, jotka ovat tulleet oikeiksi kristityiksi, olisivat niiden ihmisten kaltaiset, jotka yhdessä ovat kulkeneet haaksirikkoon joutuneella laivalla ja suurella hengenvaaralla, yksi yhdellä toinen toisella tavalla, pelastuneet ja päässeet rantaan; olen sentähden arvellut, ettei kuningas paheksuisi, jos hänen kanssaan samassa vaarassa ollut kerjäläinen kysyisi häneltä, kuinka ja millä keinoin hän pelastui'. Sitten vaikeni talonpoika, ja minäkin vaikenin hänen sanojensa totuuden iskemänä. Loppumatkan käytin oppineen puheen miettimiseen, jolla perille päästyäni aijoin pelastaa kunniani. Paikalle saavuttuani ja astuttuani sairaan huoneeseen, näin miehen makaavan vuoteella, kuoleman kalpea leima kasvoissaan, silmät tuijottaen ja rinta raskaasti koristen. Samassa silmänräpäyksessä heitti hän henkensä. Särkeviä olivat hänen vaimonsa ja lastensa valitushuudot, ja moittien nuhtelivat he kyytimiestäni hänen viipymisestään. 'Olihan tuo kauheata, ettei hän saanut pappia puhutella, kun hän sitä niin hartaasti toivoi', sanoi itkien yksi lapsista. 'En ole minä siihen syypää', vastasi talonpoika. 'Herrasväki oli kokoontunut tanssimaan ja huvittelemaan; odotin kaksi tuntia; sitten olen kiirehtinyt, minkä olen voinut'. Eräs vanhanpuoleinen mies, joka seisoi kuolleen vuoteen ääressä, lausui, minuun tuikeasti katsoen, kuultavasti: 'Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee'. Liikkumattomana seisoin siinä kuni kivettyneenä, aivan kuin kadotettu olento; hämmästys ja kauhu valtasivat sieluni. Tunsin itseni kaksinkertaisesti rikokselliseksi. Huolimattomuudessani en ollut hankkinut itselleni kokemuksia ja tietoja, joilla olisin voinut vainajaa hyödyttää, ja kevytmielisen huvin tähden olin laiminlyönyt velvollisuuteni ja tullut liian myöhään. Minä kauhistuin, kun omatuntoni soimaten todisti, että vainaja, joka tuossa kylmänä lepäsi, jo oli minua syyttämässä Jumalan edessä. Levottomuuttani lisäämässä olivat nuo haikeat valitushuudot, mitkä ympärilläni kaikuivat, ja luultavasti olisin vaipunut lattialle, jollei saattomieheni olisi tarttunut käteeni, lausuen: 'Lähtekäämme'. Sen teimmekin. Nyt oli ylpeyteni masentunut; kauhistuin itseäni, ja kyynelvirta tulvasi silmistäni. Talonpoika huomasi tämän ja alkoi lempein sanoin minulle selvittää hengellistä sokeuttani ja onnetonta tilaani, tehden tuota niin vakuuttavalla ja selvällä tavalla, etten muuta voinut kuin sydämmestäni tunnustaa, että hän oli oikeassa. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän minulle sen tien, joka vie elämään, sellaisena kuin sittemmin olen sen raamatusta löytänyt, teki tyhjäksi oman vanhurskauteni ja näytti minulle sen vanhurskauden, joka ainoana Jumalalle kelpaa. Tästä hetkestä alkaen liityin hellällä ystävyydellä tähän kristittyyn mieheen, jota Jumala siitä olen aina vakuutettu -- oli käyttänyt aseenaan minun pelastuksekseni, ja jonka puheista, seurasta ja kokemuksesta olen niittänyt paljon siunausta. -- Myöhään illalla, masentuneena ja alakuloisena, palasin tältä unohtumattomalta matkalta. Koko yön häilyi kuolleen miehen kuva silmieni edessä, pidin itseäni hänen murhaajanaan ja tunsin itseni rauhattomaksi maailmassa. Rupesin rukoilemaan ja huomasin, että se tyhjä suun puhe, jota siihen asti olin rukouksena pitänyt, oli ollut Jumalan pilkkaamista. Muistiini tulivat eletyt elämänpäiväni, ei lempeän ja ystävällisen näköisinä, jommoisiksi mielikuvitukseni ne ennen oli sielulleni kuvaellut; ei -- vaan ne esiintyivät nyt ankarina ja uhkaavina syyttäjinä. Niin kaukana kuin muistini saattoi johdattaa minua elettyä aikaa tarkastamaan, näin jo lapsuuteni leikeissä ylpeyttä, syntiä ja pahuutta sydämmessäni, ja etenkin koskivat minuun kipeästi perin väärä opetustapani, hengettömät saarnani ja huolimattomat käyntini sairasten luona, joiden kautta olin syössyt niin monen sieluraukan perikatoon. Oi, raskaana taakkana laskeutui tämä tietoisuus päälleni ja koko olentoni vapisi tuskasta. Rukoilin Jumalalta armoa ja rauhaa; mutta ijankaikkinen viisaus näki hyväksi vasta myöhempänä aikana suoda minulle sitä lepoa, jota Jesuksen sovinnon osallisuus antaa. Kiitetty olkoon hänen nimensä ijankaikkisesti!"

Se mies, joka saattoi Lagusta tuolla hänelle tärkeällä matkalla, oli nimeltään _Simona Kannus_ [Tiedon antanut (1897) raatimies E. Roos, jolle Lagus 1856 kertonut tästä tapahtumasta.]. Muutoin osoittaa tämä tapahtuma, että näillä tienoin kansassa ainakin siellä täällä löytyi syvällistäkin kristillisyyttä, jota 18 vuosisadalla Suupohjassa syntyneet hurmahenkiset uskonnolliset liikkeet eivät olleet voineet turmella. Herättyään synnin unesta, ei Laguksen siis tarvinnut aivan kuuroille korville Herralta saatua uskoaan julistaa. Kansan keskuudesta löysi hän heti alussa niitäkin, joista tuommoinen puhe ei tuntunut oudolta. Näihin hän liittyi koko lämpimän sydämmensä rakkaudella, lähestymistään lähestyen kansan syviä rivejä, joissa hän myöhempinä aikoina oli niin suuria vaikuttava. Seurustelussa Vöyrin heränneitten kanssa saavutti hän paljon hengellistä kokemusta sekä sai tämän ohessa vapaasti kehittää tuota erinomaista luonnollista suoruutta, joka on hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä. "Vöyriläiset" lausui hän vielä vanhoilla päivillään "ovat rehellistä kansaa; kun he tarkoittavat: tiedä huutia, niin myös suoraan sen sanovat". [Tiedon antanut (1897) raatimies E. Roos, jolle Lagus 1856 kertonut tästä tapahtumasta.]

V. 1823 tuli _K. F. Stenbäck_ Vöyrin kirkkoherraksi [Chydenius, Matrikel.]. Hänen apulaisenaan jatkoi Lagus, jonka mielenmuutos oli tapahtunut noin v. 1821, [Kertonut asessori K. A. Malmberg.] työtään seurakunnassa. Paljon vastenmielisyyttä ja moitetta sai hän osakseen seudun papiston puolelta. Häntä ei enää kiitetty miellyttäväksi seuramieheksi, kuten ennen, ja hänen ankaran jyrkkiä saarnojaan arvosteltiin liioittelevan haaveilijan puheiksi. Huomattavampia selkkauksia Laguksen ja hänen virkakumppaniensa välillä ei kuitenkaan hänen Vöyrissä ollessaan vielä syntynyt. Stenbäckin herttaisessa perheessä kohdeltiin häntä jo siihen aikaan ystävällisesti, samoinkuin seurakunnan kappalaisen, ennenmainitun Vegeliuksen kodissa, johon hän oli vielä likeisemmässä suhteessa. Hän oli nimittäin naimisissa viimemainitun kasvattityttären Lovisa Eleonora von Essenin kanssa. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]. Mutta mitään kannatusta sen elävähenkisen, uutta aikaa luovan kristillisyyden levittämisessä, jonka ensimmäisenä tienraivaajana Pohjanmaalla hän oli, ei hän näiltäkään virkaveljiltään saanut. Päinvastoin hekin monesti jyrkästi vastustivat hänen kuollutta puhdasoppisuutta vastaan tähdättyä taisteluaan totuuden puolesta. Jos omatunto ehkä monestikin todisti tätä heidän menettelytapaansa vastaan, estivät oma mukavuus ja ihmispelko heitä murtamasta vanhojen ennakkoluulojen siteitä ja antaumasta Suomen Siionille koittavan uuden ajan palvelukseen. Vaan löytyipä jo siihen aikaan Suupohjassakin siellä täällä sielunpaimenia, jotka eivät arvostelleet Laguksen edustamaa kristillisyyttä samalla tavalla. Huomattavin näistä on Oravaisten kappalainen _Jaakko Vegelius_, joka v. 1827 tuli kappalaiseksi Solvoon. Tämän sittemmin varsinkin heränneitten säätyläisten piireissä yleisesti tunnetun ja rakastetun "kolmikertaisen tohtorin" huomattavimmat aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.

_Jaakko Vegelius_ syntyi joulukuun 9 p:nä 1779. Tultuaan ylioppilaaksi v. 1796, alkoi hän tutkia maisterintutkintoa varten vaadittavia aineita, lääkärinura silmämääränään, sekä saavutti filosofian tohtorin arvon v. 1802. Seuraavana vuonna, jolloin ankara rokkotauti raivosi Pohjanmaalla, toimi hän kuninkaallisen Suomen talousseuran lähettämänä rokottajana Suupohjassa, harjaantuen tällä matkallaan läheltä katselemaan ihmiselämän kärsimyksiä, joille hänen hellä sydämmensä aina oli avoinna. Ehkä avautuivat hänen silmänsä jo siihen aikaan näkemään myöskin sitä hengellistä hätää, jonka alaisena kansa huokaili, koska hän, suoritettuaan lääketieteen kandidaattitutkinnon (1804), antoi vihkiä itsensä papiksi v. 1805. Lääketieteellisiä opintojaan Vegelius ei kuitenkaan jättänyt, vaan suoritti lisensiaattitutkinnon v. 1807. Syyskuun 1 p:stä 1808 huhtikuun alkuun palveli hän Klingsporin määräämänä lääkärinä Suomen armeijassa, toimien tämän ohessa tammikuusta alkaen v.t. pappina sotajoukon sairaaloissa. V. 1809 määrättiin hän Oravaisten kappalaiseksi, johon virkaan hän astui toukokuussa seuraavana vuonna [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.].

Vegeliuksen monipuolisten lukujen ja kokemusten kautta laajentunut näköpiiri sekä hänen sydämmellinen luonteensa tarjosivat monta liittymiskohtaa niille aatteille, jotka elähyttivät Lagusta. Heidän välillään syntyi jo siihen aikaan, jolloin viimemainittu heräsi, mitä likeisin ystävyys, jota ei heidät toisistaan erottavan matkan pituus eivätkä ajan myrskyt milloinkaan rikkoneet. Sitäpaitsi yhdisti sukulaisuus heidät toisiinsa. Vegelius oli nim. naimisissa Laguksen ensimmäisen vaimon, ennen mainitun Lovisa Eleonora von Essenin sisaren kanssa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]. Siihen tienraivaajan tehtävään, johon Lagus melkein heti kääntymisensä jälkeen ryhtyi, ei Vegelius kuitenkaan yhtä suurella innolla antautunut eikä hän muussakaan suhteessa ole luettava herännäisyyden eturivin miesten joukkoon, mutta tästä huolimatta liittyi tuo hänen nuorempi, tarmokkaampi ja nerokkaampi ystävänsä häneen lämpimän sydämmensä täydellä luottamuksella. Paljon hyötyä oli Laguksella jo hänen Vöyrissä ollessaan tästä ystävyydestä ja myöhempinä aikoina vielä enemmän.

Laguksen hengenheimolaisista Suupohjassa hänen kääntymisensä ajoilta mainitaan myöskin hänen setänsä _Elias Lagus_ (k. Vähänkyrön kirkkoherrana 1850), joka siihen aikaan oli kappalaisena Lapväärtissä. Hän näkyy seurakunnassaan saaneen aikaan herätyksiä. Ainakin puhuu Lagus eräässä Vegeliukselle v. 1829 kirjoittamassaan kirjeessä [Laguksen kirje J. Vegeliukselle 23/10 1828, painettu sanomalehdessä Väktaren 1893, n:o 2.] ilolla, vieläpä ihmetellen hänen uskollisesta, siunauksesta rikkaasta työstään. Mahdollisesti aiheutui kuitenkin tämä lämmin tunnustus Vegeliuksen ehkä liioittelevasta kertomuksesta Lapväärtin oloista, johon kysymyksessä oleva kirje silminnähtävästi on vastauksena. Ainakaan eivät herännäisyyden vaiheita koskevat asiakirjat tiedä kertoa mitään, joka antaisi tuetta tälle arvostelulle. Vähään tyytyi sitäpaitsi Jonas Lagus vielä siihen aikaan, lapsellisesti iloiten likenevän kevään pienimmistäkin enteistä.

V. 1828 pääsi Lagus kappalaiseksi _Ylivieskaan_, joka siihen aikaan oli Kalajoen emäseurakunnan kappelina. Miten erinkaltaiset olivat olot siellä verrattuina niihin, joissa hän sitä ennen oli pappina toiminut! Ei tarjonnut luonto täällä hänen kauneudenaistilleen sitäkään tyydytystä kuin Vöyrissä, missä nuo siellä täällä kohoavat kalliot ja mäet sekä vanha, laajaperäinen viljelys antavat muutoin ykstoikkoiselle tasangolle jonkunlaisen runollisen leiman. Kalajoen puuttomat rannat eivät Ylivieskan kirkonkylän kohdallakaan tarjoo silmälle viehätystä. Varsinkin siihen aikaan eivät täällä sijaitsevat talot rakennustenkaan puolesta olleet läheskään niin miellyttävän näköisiä kuin Suupohjassa, asutus oli paljon harvempaa, tilukset pienemmät. Vielä suurempi oli erotus seuraelämään ja kansaan nähden. Vieraaksi oli Lagukselle kyllä hänen kääntymisensä jälkeen käynyt Vöyrinkin tuttavapiiri, mutta semmoisenakin tarjosi se hänen ystävälliselle, seurusteluun muiden kanssa alttiille luonteelleen paljon, jota hänen Ylivieskaan muutettuaan monta vuotta täytyi kaivata. Suupohjan vilkas, avosydämminen ruotsinkielinen väestö oli etenkin hänen heräyksensä jälkeen tullut hänelle rakkaaksi, ja kernaasti olisi hän sen keskuudessa jatkanut taisteluaan totuuden puolesta. Umpimieliseltä ja kylmältä tuntui hänestä sitävastoin Ylivieskan kansa, jota lähestymästä sitäpaitsi puuttuva suomenkielen taitokin häntä oli estämässä. Paljon oli nim. Lagus lapsuutensa ajoista unohtanut viimemainittua kieltä, jota ei siihen aikaan kouluissa eikä yliopistossa ensinkään viljelty ja jota hän Vöyrissä ollessaan ei jokapäiväisessä puheessakaan ollut käyttänyt. Millä mielellä hän muisteli entisiä tuttaviaan ja miltä hänestä ne uudet olosuhteet, joihin hän oli siirtynyt, alussa tuntuivat, näkyy seuraavista hänen eräälle ystävälle lokakuun 28 p:nä 1828 kirjoittamistaan sanoista: "Kiitos, sydämmestä kiitos, rakkaasta kirjeestäsi. Sen lukeminen oli minulle enemmän virkistävää kuin kaste kukalle tahi siimes nääntyneelle matkustajalle. Siirryin hetkeksi takaisin sinun seuraasi, kelvollisten, ahkerain ihmisten piiriin, ja minusta tuntui kuin olisin hetken elänyt sillä kaivatulla seudulla, josta olen muuttanut pois. -- -- -- Työni täällä oli varsinkin ensi pyhinä vaikeata, ei ainoastaan kielen vuoksi, vaan etenkin sentähden, että olin kuni huutavan ääni korvessa, joka ei tiedä, kuuleeko ja ymmärtääkö sitä kukaan". [Yllämainittu Laguksen "Väktarenissa" painettu kirje J. Vegeliukselle.]

Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin Lagus toisin arvosteli uutta työalaansa ja sitä kansaa, jolle hän täällä Ylivieskan korvessa huusi: "Tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt". [Ylivieskan vanhimpien, vielä 1896 elävien heränneitten kertomuksen mukaan toisti Lagus varsinkin ensi aikoina nämä sanat miltei joka saarnassa.] Jo lokakuussa 1828 avasi hänelle sydämmensä "eräs herännyt, armon salaisuuteen perehtynyt mies". "Ei mikään" kirjoittaa Lagus yllämainitussa kirjeessään Vegeliukselle "ole minua, tänne tultuani, niin ilahuttanut kuin tämä huomio; nyt iloitsen siitä, että ainakin joku minua ymmärtää. Olen siitä sydämmestäni Jumalaa kiittänyt, toivoen että luku kasvaisi". Herralta oli tämä toivo eikä joutunut se häpeään. Seuraavana talvena ja sitä seuraavana vuonna heräsi seurakunnassa siellä täällä muitakin, ja keväällä v. 1831 levisi Herran tuli talosta taloon, kylästä toiseen. Ei tarvinnut Laguksen enään yksinäisyydessä ikävöidä niiden seuraa, jotka ymmärsivät hänen sydämmensä syvällisimmät huolet ja ilot. Varsinkin pyhäpäivinä kävi hänen luonaan paljon semmoisia ystäviä. Ne olivat noita armoa isoovia, vasta heränneitä ihmisiä, joiden sydämmissä ei vilppiä ole. Monesti neuvoi hän heitä sekä yksityisesti että yhteisesti keskeymättä koko iltapäivän, vieläpä yölläkin, kun eivät päivän tunnit riittäneet. Nuoruuden tulisella innolla, heränneen voimalla ja armoitetun palavalla rakkaudella teki hän työtä Herran viinimäessä täällä kaukaisessa pohjolassa. Vaan tämän ohessa noudatti hän paimenvirassaan ihmeteltävää taitoa ja malttia eikä pintapuolisen haaveilijan tavoin heti pitänyt kultana kaikkea, mikä kiilsi. Etenkin näkyy hän tarkkaan valvoneen sitä, ettei liike eksyisi lahkoksi eikä joutuisi hurmahenkisyyden valtaan. Ehkä aiheutui tämä huoli osaksi siitäkin, että Lagus v. 1825 notariona oli seurannut rovasti Stenbäckiä tämän Kuortaneella toimittamalla tarkastusmatkalla [Akiander IV, 41-46.] ja siellä omin silmin nähnyt, miten vaarallisille teille uskonnollinen liike voi eksyä, ellei sen innostuksen tulta alusta alkaen varovaisuudella hoideta. Sitäpaitsi oli Lagus, niinkuin heränneet papit ylimalkaan, hyvin tarkka opin puhtaana säilyttämisen suhteen. Tässä tarkoituksessa kielsi hän heränneitä kokoontumasta seuroihin muualle kuin pappilaan ja kehotti heitä välttämään yhteisiä rukouksia. Miten oudolta tämä varovaisuus tuntuukin, oli se ehkä tarpeellinen, kun ottaa huomioon, kuinka alhaisella kannalla Ylivieskan kansan uskonnollinen tieto siihen aikaan vielä oli. Lagus ymmärsi, että tämä aika oli erinomaisen tärkeä hänen seurakunnalleen. Toivossa näki hän Jumalan armon saavan vielä suurempia aikaan näillä seuduin ja hän iloitsi siitä heränneen sielunpaimenen vilpittömällä ilolla, mutta hän iloitsi pelvossa, rukoillen viisautta Herralta. Väsymättömällä ahkeruudella ja palavalla rakkaudella koetti hän päästä tuntemaan heränneiden sieluntilaa. Etenkin kehotti hän heitä ahkeraan rukoilemaan Jumalan hengen valistusta, jotta noissa synnin surun murtamissa sydämmissä heräisi yhä suurempi Kristuksen vanhurskauden ja sovinnon osallisuuden nälkä ja jano. Ja miltei jokaiselle, joka tämmöisessä asiassa kävi hänen luonaan, antoi hän lainaksi tahi lahjaksi jonkun kirjan kotona luettavaksi ja tutkittavaksi. Niistä kirjoista, jotka näihin aikoihin tällä tavoin levisivät Ylivieskassa, mainittakoon: Uusi testamentti, Pontoppidanin Uskonpeili, Vilcockin Hunajanpisarat, Tuomas Kempin Opetukset ja rukoukset eli "Vähä Kempi", kuten sitä tavallisesti nimitettiin, sekä Gougen Sana syntisille ja sana pyhille [Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming (Kalajoella) sekä Antti Kaakko (Laguksen renki) Ylivieskassa.].

Uskollisiin sydämmiin kätkivät Ylivieskan heränneet opettajansa sanat. Kaikki voimansa kokosivat sielunvihollinen ja maailma estääksensä hänen vaikutustaan, mutta joukottain liittyi ihmisiä häneen. "He ovat hulluja" niin huudettiin "hurmahenkisyys saa vallan seurakunnassa, ihmiset rupeavat saarnaamaan ja laiminlyövät tehtävänsä; älköön kukaan semmoista lahkolaispappia kuulko". Yhä yleisempänä ja äänekkäämpänä liikkui tämä puhe sekä säätyläisten että talonpoikien keskuudessa. Lagus ei säikähtänyt, eikä katsonut taaksensa se pieni joukko, joka hänen kehotuksestaan oli laskenut kätensä auraan. Entistä voimallisemmin vain kaikui tuon vihatun "lahkolaispapin" ääni. Ei säätyläisissäkään löytynyt ainoatakaan, joka sivistyksessä ja tiedoissa olisi ollut hänen vertaisensa. Tuo hänen peruuttamaton joko -- tahi, jonka elähyttämänä hän raivasi auki Jumalan valtakunnan ja maailman, nimikristillisyyden ja elävän uskon välistä rajaa, oli jotakin voimallista ja suurta; ajatuksensa pukeutuivat niin kauniiseen muotoon, suuret, kirkkaat silmänsä säteilivät niin ihmeellisesti, että rohkeimmatkin vastustajat, hänen kanssaan väitellessään, olivat pakoitetut luomaan katseensa maahan [Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming.]. Laguksen ystäviä vastaan tehdyt syytökset osoittautuivat niinikään yhä perusteettomiksi, jos kohta maailman yltyvä viha ei sitä tunnustanut. Kyyneleillä he kylvivät, urhoollisesti kestäen kaikki pilkat ja vainot. Eivät eksyneet he lahkolaissaarnaajien tavoin uskostaan kerskaamaan ja ihmisiltä kunniaa pyytämään. Omassa keskuudessaankin karttaen julkista esiintymistä, tukivat he toisiaan taistelussa maailmaa ja syntiä vastaan. Heidän vakaa käytöksensä ja uskollisuutensa maallistenkin tehtävien täyttämisessä sekä ennen kaikkea tuo heidän keskinäinen rakkautensa avasivat yhä useamman maailmanlapsen sydämmen Herralle. -- Kuten miltei kaikkialla muuallakin, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli täälläkin heränneitten naisten luku alusta alkaen suurempi kuin miesten [Nämä tiedot Ylivieskan herännäisyysliikkeen alkuajoilta ovat lainatut Laguksen heinäkuussa 1831 J. Vegeliukselle kirjoittamasta kirjeestä, joka on painettuna "Väktarenissa" 1893 n:o 2.].

Kalajoen kirkkoherrana siihen aikaan oli _Juhana Frosterus_. Hän oli noita mahtavia kirkkoruhtinaita, joiden pienimpiä viittauksiakin apulaiset ja kappalaiset olivat tottuneet ehdottomasti tottelemaan. Paitsi Alavieskaa ja Ylivieskaa kuuluivat silloiseen Kalajokeen Pidisjärven (nyk. Nivalan), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Sijaiten huomatulla kauppapaikalla, missä etenkin markkina-aikoina ja muulloinkin kävi kauppiaita Raahesta, Oulusta, Kokkolasta y.m. oli Kalajoen pappila tähän aikaan säätyläisten huomattavimpia käyntipaikkoja näillä tienoin. Sen mainetta lisäämässä oli isännän arvokas esiintyminen ja se kunnioitus, jota hän yleisesti nautti. Frosterus oli painosta julkaissut muutamia taloudellisia asioita koskevia kirjoituksia, vieläpä kääntänyt Francken matkapostillan (jälkiosan), sepittänyt hengellisiä virsiä sekä kirjoittanut "Käsikirjan kristillisyyden opissa". Sitäpaitsi oli hän Raahen rovastikunnan lääninrovastina sekä jumaluusopintohtori, jonka arvonimen hän sai v. 1826. [Chydenius, Matrikel; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja ja Biografinen Nimikirja.] Tämmöiset ansiot painoivat siihen aikaan paljon, vaikeuttaen jokaisen hänen käskettävänään olevan papin esiintymistä, joka ei taipunut toimimaan hänen edustamansa katsantotavan mukaan. Jumalaton tämän sanan tavallisessa merkityksessä Frosterus ei suinkaan ollut. Hän oli päinvastoin silloisen käsityksen mukaan kaikin puolin hyvä kristitty, jonka opin puhtautta ei muka kenenkään sopinut epäillä. Mutta aikansa syvää uskonnollista tarvetta hän ei ymmärtänyt eikä sitä liikettä, jonka tämä tarve hänen omassa seurakunnassaanko oli synnyttänyt. Laguksen esiintyminen suututti ja hämmästytti häntä, jos kohta hän ei vielä ryhtynyt sitä pakkokeinoilla vastustamaan [Kertonut (1896) pastori Jaakko Hemming.]. Muut virkaveljet olivat tietysti hänen puolellaan. Yhtä yksinänsä kuin Vöyrissä seisoi Lagus papistoon nähden alussa Kalajoellakin. Ennen mainitussa kirjoituksessaan, [Tidningar i andliga ämnen 1836, n:o 43. "En ung lärares återblick på sina första presteår".] jossa hän kertoo kääntymisestään, kuvaa hän suhdettaan virkaveljiinsä seuraavin sanoin: "Papeista vastustivat toiset minua vihalla, toiset kiivaasti. Edelliset sanoivat minua liioittelevaksi haaveilijaksi, joka tahtoi esiintyä muita etevämpänä ja uutuuksien edustajana. Viimemainitut eivät tosin voineet kieltää julkista totuutta, vaan arvelivat kuitenkin, että tuommoisiin asioihin tulisi koskea mitä suurimmalla varovaisuudella, että semmoisten periaatteiden julkilausuminen helposti saattoi tuottaa vihaa ja siten estää sitä hyvää, jota vielä voisi toivoa hiljaisuudella saatavan aikaan; tuommoisen esiintymisen kautta joutuisi lopullisesti vainon alaiseksi tahi esimiesten edessä syytetyksi y.m.s. Minä puolestani kysyin, mitä nuo ukot, jotka 20-30 vuotta perätysten noin hiljaa olivat seurakunnassa toimineet, äänettömyydellään olivat saaneet aikaan, heidän sanankuulijoissaan kun ei ollut huomattavissa vähintäkään pelastuksen kaipuuta eikä vähintäkään rakkautta heidän Vapahtajaansa, eipä edes selvää puustavillista tietoa autuuden järjestyksestä. Eikö ollut Jesus itse ennustanut vainosta, jonka alaisiksi hänen oikeat tunnustajansa hänen nimensä oikean tunnustamisen kautta joutuisivat, ja olikohan nyt, kun kristinusko oli korotettu valtionuskonnoksi, vaino vaimon ja käärmeen siemenen välillä lakannut? Olihan Kristus itse tullut sytyttämään tulen maan päällä, ja hänen oppinsa täytyi välttämättömästi saada aikaan eripuraisuutta joka talossa, niin että kaksi olisi kolmea ja kolme kahta vastaan. Ei saanut siis rehellinen opettaja oudoksua pilkkaa ja vainoa, päinvastoin hänen oli mahdoton sitä välttää. Täytyihän julkisesti nuhdella maailmaa synnistä ja epäuskosta eikä pitää kaikkia täysi-ikäisiä Jesuksen seuraajina eikä heitä sillä nimellä nimittää, ellei heissä ole sitä uskon elämää, joka tekee heidät viinipuun oksiksi. Väitin vielä, että, jos apostolit olisivat viettäneet niin uneliasta elämää, kuin suuri osa tämän ajan opettajista, jos olisivat pelänneet maailman vihaa ja vainoa, niin säilyisi puhe rististä ainoastaan utukuvana muinaisuuden aikakirjoissa, vaan ei olisi levinnyt yli maanpiirin. -- Jos kohta asianomaiset eivät voineetkaan kaikkia väitteitäni vastustaa, pysyi kuitenkin heidän vakuutuksensa, että tuommoinen menettelytapa olisi mahdoton, muuttumattomana".

Lagus oli tunteellinen ja vilkasluontoinen mies. Kipeästi koski häneen hänen virkaveljiensä nurjamielisyys ja maailman viha. Hänestä levitettiin mitä kummallisimpia valheita, ja hänen ystävilleen keksittiin jos millaisia haukuntanimiä. Mutta kärsivällisyyden ja toivon Jumala tuki häntä taistelussa eikä antanut hänen häpeään joutua. Silloisesta asemastaan kirjoittaa hän eräälle ystävälleen: [J. Vegeliukselle heinäk. 1831 (Väktaren 1893 n:o 2.)] "Miten helposti muutoin tulenkin häirityksi, olen kuitenkin tyynesti kuunnellut niitä meluavia ääniä, jotka ympärilläni ovat kaikuneet, hyvin ymmärtäen, että perkele ja maailma ovat joutuneet hätään, nähdessään ihmisten kääntävän heille selkänsä. -- -- En ole unohtanut rukoilla hengellistä viisautta häneltä, jolta kaikki hyvä lahja tulee". Ja muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa [Tidningar i andl. ämnen 1836 ("En ung lärares återblick på sina första presteår").] hän, muistellessaan näitä aikoja: "Jumala antoi minulle kuitenkin armoa pitämään Kristuksen pilkkaa Egyptin aarteita suurempana rikkautena sekä nöyrästi kantamaan yleistä ylenkatsetta ja niitä lukemattomia valheita, joita levitettiin minusta ja minun toimestani. Että suuri joukko ihmisiä oli tullut perinpohjaiseen heräykseen ja sielunsa asioissa kävivät opettajansa puheilla -- tuota pidettiin vielä kaikkialla näillä seuduin kummituksena, sillä arveltiin, että ainoastaan törkeisiin, nähtäviin rikoksiin langenneet tarvitsivat yksityistä neuvoa ja lohdutusta. Jumalan armolla olen kuitenkin säilyttänyt sitä hengellistä elämää, jonka Herra sielussani sytytti ja, monen kokemuksen opettamana sekä syvemmän itseni tuntemisen nöyryyttämänä, pidän _ainoana_ ilonani saada koota sieluja Vapahtajani ristin juureen sekä opettaa muita tuntemaan häntä, joka on tie, totuus ja elämä".

Eivät ole nämä sanat kerskaajan tyhjää korupuhetta, miten liioitetuilta ne monen korvissa ehkä kuuluvatkin. Ne ovat heränneen, Herran koulussa nöyrtyneen sielunpaimenen sanoja -- miehen, joka on altis uhraamaan kaikki sen totuuden edestä, jonka tulkkina hän Kalajoen rannoilla huutaa: "Tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt." Ja Ylivieskan kansa kuulee tämän huudon; se herää parannusta tekemään ja taivaan valtakuntaa vastaanottamaan. Vastustajat kokoovat kaikki voimansa estääksensä liikkeen leviämistä. Mutta jo kaikuu vielä voimallisempana, kuin tuossa entisessä rauhassaan häirityssä kappelissa, emäseurakunnan saarnatuolilta toinen paimenääni, joka puhuu samaa kieltä kuin Jonas Lagus Ylivieskassa. Ääni on _Niilo Kustaa Malmbergin_ ääni. Ennenkuin kerromme näiden Pohjanmaan herännäisyyden huomattavimpain sielunpaimenten yhteistoiminnasta Kalajoen jokivarrella, tulee meidän silmäillä viimemainitun aikuisempia elämänvaiheita.

XVIII.

Niilo Kustaa Malmbergin esikoistyö Herran viinimäessä.

Tämä kuuluisa mies syntyi Ylistaron pappilassa helmikuun 16 p:nä 1807. Vanhempansa olivat Isonkyrön pitäjänapulainen _Herman Malmberg_ ja _Elisabet Margareetta Aejmelaeus_, Ylistaron kappalaisen N. Aejmelaeuksen tytär. Isä kuoli jo v. 1809, oltuaan pappina ainoastaan neljä vuotta. Kaksi vuotta myöhemmin meni äiti naimisiin _J. Simeliuksen_ kanssa, joka silloin oli väliaikaisena pappina Uuskaarlepyyssä. V. 1812 muuttivat he Reisjärvelle, asuen näillä tienoin vuoteen 1824, jolloin Simelius tuli Laihian kappalaiseksi.

Perheen varat olivat pienet, jonka tähden Niilo Kustaalle päätettiin antaa ainoastaan niin paljon koulukasvatusta, että hän voisi päästä nimismieheksi. Siinä tarkoituksessa lähetettiin hän talvella 1820 Raahen pedagogiaan. Vilkas ja harvinaisen lahjakas poika sai kuitenkin jatkaa opintojaan. Helmikuussa 1822 siirrettiin hän Oulun trivialikouluun, jonka oppilaana hän oli kesäkuuhun 1824 (yhden lukukauden 2:lla, kaksi 3:lla ja yhden konrehtorinluokalla). Kun vanhemmat muuttivat Laihialle, siirrettiin Malmberg Vaasan trivialikouluun, mistä hän, oltuaan kaksi lukukautta konrehtorin- ja neljä rehtorinluokalla, pääsi ylioppilaaksi kesäkuun 3 p:nä 1827 arvolauseella "juvenis bonae spei". Joulukuussa seuraavana vuonna suoritettuaan seminaaritutkinnon, keskeytti Malmberg ajaksi lukunsa yliopistossa [Törnudd, Matrikel sekä Frans Oskar Durchmanin kirjoittama, vuoteen 1844 ulottuva N. K. Malmbergin elämäkerta, joka löytyy viimemainitun aikoinaan omistaman raamatun kansilehdellä (nyk. kirkkoh. W. Malmbergin oma).]. Syy siihen oli seuraava.

Helmikuussa 1829 pyysi Pietarin p. Katarinan ruotsalaisen seurakunnan pastori K. G. Ehrström Helsingin yliopistoa ehdottamaan sopivaa ylioppilasta, joka hänen sattuneen sairautensa aikana hoitaisi hänen saarnavuorojaan. Tähän toimeen valittiin Malmberg, joka oli "lahjakkaimpia ylioppilaita". Pietarin protestanttisissa seurakunnissa liikkui siihen aikaan voimallinen herätys. Se oli saanut alkunsa Schwabenista ja Baijernista tänne muuttaneista siirtolaisista, jotka uskonvainojen ja muiden ahdinkojen vuoksi olivat etsineet turvaa vapaamielisen Aleksanteri I:sen valtakunnassa. Heidän keskuudessaan oli ensin vaikuttanut heidän kansalaisensa pastori Lindl sekä vuodesta 1820 kuuluisa, niinikään saksalainen herätyssaarnaaja _J. Gossner_. Varsinkin Pietarin saksalaisissa asukkaissa oli herätys huomattava. Sen vaikutuksen alaisiksi joutuivat ennenpitkää muutkin täällä olevat protestanttiset seurakunnat, vieläpä muutamat korkeasukuiset venäläisetkin. Jo Aleksanterin hallituksen loppuaikoina joutui liike epäluulon alaiseksi, niin että Gossner v. 1824 sai käskyn heti poistua kaupungista, vaikka hän oli keisarin erityisessä suosiossa. Myöhemmin pidettiin liikettä vielä tarkemmin silmällä. Kun tuo nuori helsinkiläinen ylioppilas saapui Pietariin, olivat uskonnolliset olot kaupungissa hyvin ahtaat. Mutta Malmberg oli ikäänkuin luotu taisteluun. Mahtisanojen ja vallitsevien olojen pakosta mukaantuminen ei sopinut hänen luonteelleen. Rohkeutta ja neroa säteili silmänsä, voimaa ilmaisi uljas vartalonsa. Syrjäisestä asemasta astui hän julkiseen paikkaan, pienistä oloista suuriin, osaamatta muita eläviä kieliä kuin suomea ja ruotsia. Vaan ei näy tämä häntä hetkeksikään hämilleen saattaneen eikä epäilyttäneen. Harvinaisen voimallisella ja sointuvalla äänellään sekä erinomaisella puhelahjallaan herätti hän heti suurta huomiota, vaikka mielensä silloin vielä oli muuttumaton ja voimansa omaa voimaa. Parin kuukauden kuluttua saattoi Malmberg esteettömästi lukea saksankielisiä kirjoja sekä puheessakin jokseenkin tätä kieltä käyttää. Tähän aikaan tutustui hän Pietarin heränneitten saksalaisten kanssa. Nämä antoivat hänelle muiden hyvien kirjojen kera erään Lindlin saarnan. Se teki häneen syvän vaikutuksen. Malmberg heräsi elävään synnintuntoon ja hänelle kirkastui Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa. Jos hän ennen oli käyttänyt erinomaisia lahjojaan omaksi kunniakseen, oli Herran kunnia nyt hänen silmämääränään. Tämän pyrinnön elähyttämänä jatkoi hän työtään Jumalan valtakunnan levittämiseksi suuressa maailmankaupungissa. Nöyrtynyt oli mielensä, rakkautta säteili silmänsä, ja tuo valtaava ääni, joka näihin asti tavattomalla voimallaan vain oli hämmästyttänyt uteliaita ihmisiä, tunkeutui nyt rukoilevana heidän sydämmiinsä, valmistaen niissä sijaa Herralle. Usein oleskeli Malmberg saksalaisten ystäväinsä kanssa. Vaikka nämä eivät ymmärtäneet hänen saarnojaan, kävivät he niitä kuulemassa, kiittäen Herraa hänen tälle nuorukaiselle osoittamastaan armosta ja sen vaikutuksesta ihmisissä. Malmberg ei rajoittanut työtään niihin saarnoihin, joita hän virkansa puolesta oli velvollinen pitämään kirkossa. Monesti matkusti hän kaupungin ulkopuolellekin, puhuen vaunuista häntä kuulemaan kokoontuneille suomalaisille. Näilläkin matkoilla olivat hänen saksalaiset ystävänsä usein mukana. He ovat kertoneet nähneensä Malmbergin pari kolme tuntia perätysten vaipuneena mietteisiin ja seurustelevana Herran kanssa ensinkään huomaamatta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihmetellen kuuntelivat he hänen näillä matkoilla monesti tuhansiin nouseville kansanjoukoille pitämiään puheita. Kieli, jota hän näille sanankuulijoilleen puhui, kuului heidän korvissaan vielä oudommalta kuin ruotsi, mutta tuon nuoren, innostuneen saarnaajan puhe, jonka särkemänä häntä ympäröivä kuulijakunta vuodatti katumuksen ja ilon kyyneleitä, "teki heihin syvemmän vaikutuksen, kuin heidän äidinkielellään pidetty kaunopuheisin saarna olisi tehnyt".

Parin kuukauden kuluessa sai Malmberg Pietarin suomen- ja ruotsinkielisessä väestössä aikaan huomattavan herätyksen. Missä hän liikkui, sinne kokoontui aina joukottain ihmisiä häntä kuulemaan. Selvä on, että tämmöinen, varsinkin työkansan keskuudessa harvinainen liike pian herätti viranomaisten huomion. Sikäläisten protestanttisten seurakuntien piispa, ennen mainittu Sakari Cygnaeus, kielsi Malmbergin esiintymästä muualla kuin kirkossa. Tämä totteli, vaan ei ollut siitäkään apua. Malmbergin saarnoja kuulemaan tulvasi yhä enemmän ihmisiä, ja kasvamistaan kasvoi liike. Kymmenen kuukautta oli hän ollut Pietarissa, kun hän äkkiarvaamatta sai käskyn 24 tunnin sisässä poistua kaupungista. Syyksi ilmoitettiin, että häiriöitä oli tapahtunut hänen kirkossaan jumalanpalveluksen aikana. Sitä ei otettu kuuleviin korviin, että nämä häiriöt rajoittuivat siihen pelkoon, jonka muutamien penkkien särkyminen eräänä pyhänä oli vaikuttanut Malmbergin sanankuulijoissa. Tuo uhkaava onnettomuus aiheutui siitä, että kirkko oli niihin määrin täynnä kansaa, että toiset olivat hakeneet itselleen sijaa penkkien selkänojilla.

Turhaan rukoilivat Malmbergin ystävät, että hän saisi jäädä Pietariin. Käskyä ei peruutettu. Malmbergin täytyi totella. Ettei hän sitä taistelutta tehnyt, on itsestään selvä. "Mutta" lausuu se hänen saksalaisista ystävistään, joka tästä on kertonut, "tämä taistelu oli hänelle suureksi hyödyksi. Kieltäen itsensä, luopui hän omasta tahdostansa, ollen yhtä altis lähtemään kuin jäämään, kun vain Jumalan tahto tapahtui".

Suoritettuaan pappistutkinnon, vihittiin Malmberg papiksi kesäkuun 11 p:nä 1830 ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Kalajoelle. Luultavaa on, että Malmbergin Pietarissa syttynyt hengellinen elämä hänen Helsinkiin palattuaan ainakin jonkunverran laimeni, koska hän määrättiin papiksi seutuun, missä asianomaisten mielestä epäiltäviä oireita kirkollisen elämän alalla oli ilmaantunut. Miltei varmalta näyttää myöskin, etteivät yliopiston opettajat häntä epäilleet. Muutamien Malmbergin tuttavien kertomusten mukaan otti hän, Pietarista palattuaan, kuten ennenkin, osaa kumppaniensa huvituksiin, joka seikka myöskin näkyy tukevan kysymyksessä olevaa otaksumista. Vaan oli miten olikaan, sammunut ei Herran tuli hänessä ollut. Jos vihollinen olikin koettanut sitä tukehuttaa, oli se väleen leimahtava liekiksi, joka oli näkyvä kauas.

Kalajoella saavutti Malmberg alussa esimiehensä, rovasti Frosteruksen suosion. Kauan tuota hyvää väliä ei kuitenkaan kestänyt. Malmberg tutustui Laguksen kanssa ja liittyi häneen rakkaudella. Siihen vaati häntä tuon vanhemman virkaveljen lämmin sydän, avonaisen suora luonne ja etevyys, vaan ennen kaikkea Herra, joka heidät kutsui ryhtymään yhteiseen suureen työhön. Pian huomasi Frosterus, minkä hengen lapsia Malmberg oli. Ei siinä kyllin, että tuo nuori apulainen sai aikaan samankaltaisia häiriöitä Kalajoella kuin Lagus Ylivieskassa hän uskalsi vielä esimiehensä kanssa väitellä uskonnollisissa kysymyksissä, vieläpä häntä jyrkästi vastustaakin. Frosterus koetti pelottaa Malmbergiä syyttämällä häntä lahkolaisuudesta ja hurmahenkisyydestä, mutta ei auttanut sekään. Tulisella innolla ja voimalla, jolle kaikki vastarinta näyttäytyi turhalta, raivasi hän sanan kaksiteräisellä miekalla Herralle tietä ihmisten sydämmiin. Paitsi Kalajoella tuli hänen kahdesti vuodessa saarnata tämän seurakunnan 7 muussa kirkossa. Hän teki sen tavalla, jonka vertaista ei ennen oltu kuultu. Alussa näkyy hän kuitenkin kappeliseurakunnissa vaikuttaneen pääasiallisesti yksityisen sielunhoidon alalla. Malmbergin työstä Herran viinimäessä iloitsi etenkin Lagus. Jo v. 1831 lausuu hän ennenmainitussa J. Vegeliukselle kirjoittamassaan kirjeessä: "Jumalan Hengen herättämänä on Malmberg ollut minulle hyvänä apuna yksityisessä opetuksessa. Hartaasti toivoisin vuoden perästä saavani hänet luokseni apulaisekseni ja seuraksi". Ja ikäänkuin aavistaen, miten kovaa vastarintaa Kalajoenvarren alkanut ja päivä päivältä leviävä herännäisyysliike jo läheisessä tulevaisuudessa oli kokeva, päättää hän tämän kirjeensä seuraavin sanoin: "Mutta ken tietää, minkänäköinen maailma vuoden perästä on".

Laguksen toivo saada Malmbergin apulaisekseen ei toteutunut. Sitä luotettavammaksi osoittautui sensijaan hänen aavistuksensa maailman heitä ja heidän ystäviään vastaan yhä yltyvästä vainosta. Mutta ei ollut hänkään tuo syvään kyntävä, rukoileva työmies toivonut niin ihanaa kesää näille herännäisyyden kylmille uutismaille, kuin se armonaika oli, joka väleen oli joutuva Kalajoen jokilaaksolle. Eikä ollut tämän kesän tuloa niin varhain odottanut eikä niin lupaavana tulevaksi hänen voimakas, pyhän innostuksen tulen lämmittämä ystävänsä, jonka Herra oli hänelle avuksi lähettänyt [Lähteitä: Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Biografinen nimikirja; Meyer, Konversationslexikon; M. B., Otteita Johannes Gossnerin elämäkerrasta; Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3, johon on otettu kirjoitus Hv. Kirchen-Zeitungista 1834. (Syynä siihen, että kirjoituksessa mainitaan Upsala pro Helsinki, ovat silminnähtävästi silloiset paino-olot, eikä vähennä tämä kirjoituksen luotettavaisuutta. Vert. esim. tietoa Frosteruksen pojista sukukirjaan); Kyläkirjaston kuvalehti B. sarja 1895 n:o 4; Laguksen ennen mainittu kirje J. Vegeliukselle /7 31.].

XIX.

Kalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen Savon herännäisyyteen.

Käsittämätön on Jumalan armonpäätös. Toisten kansojen vaeltaessa pimeässä, koittaa hänen valkeutensa toisille, hengellisen kuoleman vallitessa toisissa maissa, herättää muissa elävä todistus Kristuksesta ihmisiä unesta. Ja samankin maan eri seutuihin nähden on tämä ihmeellinen armonvalitseminen nähtävänä. Niin Suomessakin 19 vuosisadan vaiheissa. Miten yleinen se herättävä kutsumus olikin, jolla Jumala noiden suurten herätysten aikana kansaamme etsi, esiintyvät silloinkin etenkin muutamat seudut maassamme hänen erityisen armonsa esineinä. Semmoinen on, jos mikään, Kalajoen jokilaakso. Jo se seikka, että Herra sinne samaan aikaan lähettää kaksi semmoista miestä, kuin Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg, ja heidän avukseen muita tavallista etevämpiä paimenia, vaatii huomiota ja pakoittaa esille kysymyksen: miksi juuri sinne? Emme koeta vastata tähän kysymykseen, jos kohta muutamia näkökohtia ehkä löytyisikin, jotka tarjoisivat jonkunlaista apua siihen. Käytämme sensijaan vastaukseksi sen huomautuksen, johon jo ennen olemme viitanneet: Suomen herännäisyys on armon Jumalan ihme. Hänen varastossaan ei koskaan aseita puutu, ja hän käyttää niitä, missä ja milloin hänen viisautensa sen hyväksi näkee.

Laguksen kertomuksen mukaan [Akiander VI, 281.] alkoi Kalajoen varsinainen herätys v. 1832. Kuten olemme nähneet, oli kuitenkin jo edellisenä vuonna huomattava liike syntynyt Ylivieskassa. Heränneitten luku viimemainitussa seurakunnassa nousi jo silloin moneen sataan ja emäseurakunnassa noin 100, niiden joukossa useita säätyhenkilöitäkin. Kiihtymistään kiihtyi vastustajien viha. "Uusi usko" oli yleisenä väittelynaineena niin säätyläisten kuin talonpoikain piireissä [Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.].

Kesällä 1831 kävivät Frosteruksen pojat, _Benjamin_ ja _Robert Valentin Frosterus_, jotka siihen aikaan hoitivat professorinvirkoja jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Kalajoella isäänsä tervehtimässä. He eivät voineet itseltään salata, että olot siellä olivat paljon muuttuneet. Heidän oppineet esittelynsä olivat yhtä voimattomat kuin isän virkavalta asettamaan noiden "lahkolaismielisten" pappien intoa. Helsinkiin palattuaan kertoivat he yliopiston opettajille Kalajoella yhä leviävästä "hurmahenkisyydestä". Mille kannalle nämä aikoivat asettua herännäisyyteen nähden, osoittaa muun ohessa seuraava tapahtuma. V. 1832 jätti ylioppilas _Herman Malmberg_, joka luultavasti vanhemman veljensä, N. K. Malmbergin kautta oli tutustunut herännäisyyden katsantotapaan, jumaluusopillisen tiedekunnan tarkastettavaksi erään kirjoittamansa koesaarnan. Se professori, joka tiedekunnan arvostelun siitä julisti, lausui Malmbergille "kaikkien ylioppilasten läsnäollen": "Olette hyvästi käsitellyt ainettanne: olette tutkinut sitä käytännölliseltä kannalta. Mutta saarnassanne löytyy muutamia kohtia, jotka lähentelevät hurmahenkisyyden rajaa. Ei saa nuorena antaa uskonnon aivan syvään juurtua; siihen on kyllä aikaa, kun tulette vanhemmaksi". Tästä alkaen pitivät yliopiston opettajat huolta siitä, ettei luentosaleissa puuttunut varoituksia "muutamissa seurakunnissa ilmestyneeseen hurmahenkisyyteen nähden". [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja ja Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3.]

Kasvamistaan kasvoi Kalajoen herännäisyysliike, vaikka etenkin papisto teki voitavansa sen kukistamiseksi. Paitsi seurakunnan kirkkoherraa oli kiivaimpia vastustajia Raution kappalainen K. A. Keckman. Ollen papistossa siihen aikaan yleisen järkeisuskonnon edustaja, asettui hän jyrkästi herännäisyyden edustajia vastaan. Eräänä päivänä kävi Malmberg hänen luonansa. Syntyi puhe kristinuskon totuuksista. Väittely kävi yhä kiivaammaksi, kunnes Keckman äkäsesti sen keskeytti, lausuen: "Minä tunnen kristinuskon yhtä hyvin kuin te". [Kertonut (1900) rovasti J. Cajan.] Samaa väittivät itsestään seudun muutkin suruttomat papit, kaivaten entisiä hyviä aikoja, jolloin kenenkään heitä häiritsemättä rauhassa saivat tehtävänsä toimittaa vanhan tavan mukaan. Niin suuri oli tyytymättömyys Malmbergiin ja Lagukseen, että useat papitkin pitivät viimemainitun edeltäjääkin Ylivieskassa, M. Gyllenbergiä, joka huonon elämänsä tähden erotettiin virastaan [Chydenius, Matrikel, johon omistaja, C. J. Frosterus tehnyt tämän lisäyksen.] heitä parempana sielunpaimenena [Kertonut (1896) past. J. Hemming.]. Miten muut seurakuntalaiset, jotka eivät antaneet totuudelle sijaa sydämmissään, käyttäytyivät herännäisyysliikettä kohtaan, on itsestään selvä. Siitä kirjoittaa Malmberg eräälle ystävälleen Pietarissa 1831 vuoden loppupuolella tahi seuraavan alussa: "Tuskin voit ajatella, kuinka paljon pahaa meistä puhutaan. Jokaisella, talonpojilla ja herrasmiehillä, on paljon tekemistä 'uuden uskon' kanssa. -- -- -- Saarnojani, joita olen pitänyt tähän kirkkoherrakuntaan kuuluvissa seurakunnissa, on siunaus seurannut. Mutta juuri sentähden kadehtivat minua useimmat papit, sanoen minun etsivän omaa kunniaani. Moni syyttäisi minua kernaasti konsistoriossa, jos voisivat saada kannetta minua vastaan. Jumala johdattakoon kaikki omaksi kunniakseen! Rukoile edestäni. Et voi uskoa, kuinka kiivaita hyökkäyksiä perkele tekee meitä vastaan". [Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.]

Miten taattuina herännäisyyden vastustajina seudun vanhat papit yhä edelleen pysyivätkin, eivät voineet he estää sen vaikutusta tänne saapuviin nuoriin sielunpaimeniin. Ensimmäinen näistä oli _Antti Niilo Holmström_, joka, papiksi tultuaan 1831, Kalajoella 1832 alotti työnsä kirkon palveluksessa [Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd, Matrikel.]. Hänestä kirjoittaa Malmberg yllämainitussa kirjeessään: "Täällä on eräs nuori pappi, jota vanhat ja nuoret, oppineet ja oppimattomat ovat varoittaneet minua ja minun opetuksiani uskomasta. Mutta juuri tämä on vaatinut häntä tarkemmin tutkimaan näitä opetuksia, ja nyt hän on Jesuksen Kristuksen uskollinen tunnustaja". [Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd, Matrikel.]

Samaan aikaan sai Ylivieskassa herätyksensä eräs toinen herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu mies, _Kaarle Kustaa von Essen_. Hän oli Oravaisten Kimo-tehtaan omistajan, luutnantti O. M. von Essenin poika ja oli ehkä jo lapsena kokenut jotakin vaikutusta siitä elävästä kristillisyydestä, joka oli heräämässä kirkossamme ja jonka ensimmäiset enteet Pohjanmaalla olivat nähtävinä juuri hänen kotiseuduillaan. Likeisesti seurustelivat hänen vanhempansa Jaakko Vegeliuksen perheen kanssa ja usein kävivät he K. F. Stenbäckin pappilassa Vöyrissä, missä Jonas Laguksen herätyshuuto siihen aikaan kaikui. Sitäpaitsi oli viimemainittu naimisissa luutnantti von Essenin sisaren kanssa, ollen jo siitä syystä tilaisuudessa vaikuttamaan häneen ja hänen omaisiinsa. Laguksen hieno sivistys, hänen harvinainen puhelahjansa ja ystävällinen, miellyttävä käytöksensä tukivat tätä vaikutusta. Kun sitäpaitsi Kaarle Kustaa