v. 1819 rakennetussa kirkkomajassa, kävivät vilkkaammiksi; synnin

valta murtui, paheet poistuivat. Entistä likeisemmäksi tuli näiden heränneiden ja heidän Nilsiässä asuvien ystäviensä väli. Siellä he alkoivat yhä useammin käydä, varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Paavo asettui asumaan vastapäätä Markkasen saarta olevalle mannermaalle, missä hän oli lunastanut itselleen maata ennen asumattomassa paikassa. Tällä tilalla -- sen nimi oli _Tahkomäki_ -- oli ensi vuosina ainoastaan saunantapainen rakennus, mutta likeltä ja kaukaa kokoontui sinne ystäviä Paavon puheita kuulemaan ja Herralle kiitosta veisaamaan [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896) y.m. Samat tiedot saadaan eräästä vanhasta, Paavon elämäkertaa käsittelevästä käsikirjoituksesta, jonka nimensä ilmoittamaton on minulle lähettänyt. Tämä käsikirjoitus, joka silminnähtävästi perustuu Paavon omiin kertomuksiin, tuntuu luotettavalta.].

Turhaan koetti Lustig asemaansa säilyttää. Eivätkä voineet hänen ystävänsäkään, joista ennenmainittu Pietari Väänänen Kuopiossa (k. 1846) oli huomattavin, sitä turvata. Mahtavan kevätvirran tavoin raivasi Paavon edustama herännäisyys itselleen tietä kaikkialla. Nöyryyden syvässä laaksossa juoksi tämä virta, ja sentähden veti se puoleensa muualtakin lähteneet joet ja purot. -- -- Ei menestynyt siihen aikaan se välittävä asema, jolle esim. Väänänen [Akiander VI, 5, 194, 199, 200.], Lustigin katsantotapaa noudattaen, koetti asettua. Pyytäen olla ystävyydessä kaikkien kanssa, joiden sydämmen asiaksi kristinusko oli tullut [L. J. Niskanen, Muistokirja.], ei päässyt hän oikein perehtymään pietismin jyrkkään kantaan ja jäi siitä syystä sille verraten vieraaksi. Kirjakauppiaana Kuopiossa (hän oli tämän oikeuden saanut v. 1819) vaikutti hän kuitenkin kuolemaansa asti siunaukseksi heränneillekin. Lustig sitä vastoin joutui ennenpitkää aivan unohduksiin, vaikka hän eli vielä monta vuotta. Hän kuoli helmikuun 2 p:nä 1833 [Akiander VI, 5.].

VII.

Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.

Iisalmen päivä päivältä elpyvä herännäisyysliike ei voinut olla herättämättä yhä suurempaa huomiota maailman puolelta. Ollikkalan, Nerkoniemen, Haapajärven, Lammasjärven, Pörsänmäen y.m. kylissä pidettiin ahkeraan seuroja, joihin kansaa likeltä ja kaukaa kokoontui. Näissä tilaisuuksissa nähtiin monesti liikkeen ulkopuolellakin olevia ihmisiä. Moni mies, joka turhaan oli kieltänyt vaimoaan seuroihin lähtemästä, saapui niihin väkisin häntä kotia palauttamaan, moni isä ja äiti haki niissä "tottelemattomia" lapsiaan, moni isäntä palkollisiaan. Tämmöiset vieraat purkivat usein hyvin raa'alla tavalla vihansa noita "viettelijöitä" vastaan, jotka olivat aikaansaaneet niin paljon häiriöitä perheissä ja kodeissa. Sanoen hulluudeksi koko tuota outoa menoa, soimasivat he heränneitä jos millaisilla haukuntanimillä, koettaen kaikin tavoin häiritä seuranpidon hartautta [Kertonut L. J. Niskasen poika Kusti N. (1899) isänsä ja muiden "vanhojen heränneitten" kertomusten mukaan. Akiander VI eri paikoissa.]. Itsestään on selvää, etteivät heränneetkään aina maltillisesti vastustajiaan kohdelleet. Puolustaessaan elävää kristillisyyttä, antautui moni heistä pilkkaajien kanssa väittelyihin, joiden kautta juopa vain suureni. Tälle kannalle eivät asiat voineet jäädä. Siksi voimalliseksi oli herännäisyysliike kasvanut, että vastustajat päättivät ryhtyä tehokkaampiin toimiin sen ehkäisemiseksi. Ja koska Iisalmen kirkkoherra _P. J. Collan_, joka sekä yksityisesti että saarnoissaan oli nuhdellut sanankuulijoitaan seurakunnassa syntyneistä häiriöistä ja riidoista, selvään oli osoittanut, ettei hän suinkaan heränneitä suosinut, kääntyivät vastustajat hänen puoleensa, pyytäen häntä niin toimimaan, että tuo ikävä epäkohta vihdoinkin saataisiin seurakunnasta poistetuksi. Turhaan ei tarvinnut heidän tätä pyytää. Collan ilmoitti huhtikuun 4 p:nä 1820 päivätyssä kirjeessä [Kuopion lääninhallituksen arkisto.] Kuopion maaherralle, että monessa talossa Ollikkalan kylässä oli pidetty hartausseuroja, vaikka hän seurakunnan kirkossa oli saarnatuolista lukenut tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn kuninkaallisen kirjeen, joka kieltää tämmöiset kokoukset. Tämän johdosta pyysi hän maaherraa jonkun kruununpalvelijan kautta tutkituttamaan asiaa sekä, jos siihen huomattaisiin syytä olevan, haastattamaan syylliset jo niihin käräjiin, joita paraikaa pidettiin Iisalmella. Maaherra antoi asianomaiselle maafiskaalille käskyn ryhtyä Collanin ehdottamiin toimenpiteisiin, mutta hanke raukesi kuitenkin sillä kertaa tyhjiin. Oikeus näet ei voinut ottaa asiaa tutkittavaksi, kun kanne ei ollut laillisessa järjestyksessä nostettu, uskontoa koskevat oikeusjutut kun olivat pantavat vireelle prokuraattorin kautta. Asianomaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He kääntyivät prokuraattorin puoleen (1821), joka, saatuaan rovasti Collanilta vaatimansa, heränneitten esiintymistä räikeillä väreillä kuvaavan selityksen, määräsi asianomaisen maafiskaalin heitä oikeuden edessä syyttämään. "Luvattomien hartausseurojen" pitämisestä tuomitsi (1822) kihlakunnanoikeus talollisen Heikki Martikaisen vetämään sakkoa 96 rupl.; Erkki ja Josua Tikkanen, joita oli syytetty samasta rikoksesta, saivat vasta myöhemmin tuomionsa [Akiander VI, 153, 155.].

Voisivatko siis vihamiehet lain turvaamina estää seurojen pitämistä ja rakentaa salpoja heränneitten kanssakäymiselle? Eikö voitaisi mitään tehdä tuon uhkaavan hankkeen estämiseksi? H. Renqvistin kirjeenvaihdon kautta Pietarissa asuvan J. Patersonin kanssa tiedettiin, että keisari Aleksanteri I mielisuosiolla seurasi uskonnollisen elämän elpymistä valtakunnassaan, sekä että Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa _Sakari Cygnaeus_ oli herännäisliikkeen harras ystävä. Asiasta neuvoteltuaan, päättivät heränneet kääntyä viimemainitun puoleen, hänen kauttansa, jos mahdollista, saadaksensa apua heitä uhkaavassa vaarassa. Tuossa tarkoituksessa lähetettiin Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen Pietariin. Vähän oudolta tuntuu yritys, vaan silloisiin oloihin ja kansan silloiseen katsantotapaan nähden ei sovi sitä kummastella. Kaikessa tapauksessa on se aina oleva elävänä todistuksena heränneitten keskinäisestä rakkaudesta, samalla kuin se osoittaa, miten kallis heille se asia oli, jolle olivat elämänsä pyhittäneet. -- Ystävällisesti otti Cygnaeus vastaan nuo kaukaiset matkustajat. He kertoivat hänelle Jumalan ihmeistä Savon erämaissa, heränneitten taisteluista ja maailman heitä vastaan nostamasta vainosta. Asian selvittämiseksi oli Niskanen sitäpaitsi käräjäjutusta laatinut kirjoituksen, johon oli liitetty kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat. "Cygnaeus" -- niin kertoo Niskanen muistokirjassaan "vakuutti heitä keisarin ystävyydestä ja rakkaudesta herännyttä kansaa kohtaan, puhui arastelematta suruttomain vihasta ja vainosta Jumalaa pelkääviä vastaan sekä sanoi, ettei hiuskarvaa tulisi heidän päästänsä putoamaan". Piispa lupasi esittää asian keisarille "totisen kristillisyyden suojelukseksi".

Tämä tapahtui kesällä 1822. Niin tarmokasta vastarintaa Collan ei ollut odottanut. Kun hän Niskasen hänelle tuomasta Cygnaeuksen kirjoittamasta kirjeestä huomasi, miten epäedulliseen valoon hän oli joutunut Pietarissa, missä moni vaikuttava henkilö siihen aikaan lämpimästi harrasti elävää, vapaamielisessä hengessä toimivaa kristillisyyttä, ei hänkään puolestaan jäänyt toimettomaksi. Hän kirjoitti Cygnaeukselle kirjeen, jossa hän kaikin tavoin koetti itseään puolustaa, tietysti säästämättä heränneitä. Näyttää kuin olisi tämä kirje vaikuttanut jonkunmoista epäilystä Cygnaeuksessa sekä estäneen häntä ryhtymästä välittämään heränneitten asiassa. Hän oli näet muun ohessa luvannut keisarin käsikassasta toimittaa rahat Martikaisen maksettavaksi tuomitun sakon suorittamiseksi, vaan tätä apua ei kuulunut. Martikaisen sakkorahat tuomittiin ryöstön kautta ulosotettaviksi. Tämän johdosta kirjoituttivat heränneet anomuskirjeen keisarille, pyytäen häneltä tuota apua. Muistokirjassaan lausuu Niskanen mielipahansa siitä, että sanottu kirje, jonka "eräs suruton herrasmies" kirjoitti, myönsi Martikaisen "tietämättömyydestä erehtyneen". Anottu apu saatiin, mutta Iisalmen kirkossa kuulutettiin, että Hänen Majesteettinsa, joka tällä kertaa oli tahtonut Martikaiselle tuomitut sakot korvata, ei vastedes tämänkaltaisissa tapauksissa aio yhtä armollinen olla [Niskasen Muistokirja.].

Iisalmella ja Nilsiässä tapahtuneiden häiriöiden johdosta toimitti Porvoon hiippakunnan piispa _J. Molander_ piispantarkastuksen näissä seurakunnissa helmikuussa 1823. Ensin saapui hän Iisalmelle. Kirkossa ei kukaan ilmoittanut mitään kannetta papistoa vastaan, vaikka piispa, tämmöisiä tilaisuuksia varten säädettyä ohjetta noudattaen, seurakunnalta kysyi, oliko sillä tässä suhteessa mitään muistutettavaa. Vasta toimituksen päätyttyä, antoi Niskanen piispalle valituskirjan sen sorron johdosta, jonka alaisiksi heränneet papiston toimesta olivat joutuneet. Sen alla oli seuraavat nimet: L. J. Niskanen, H. Martikainen, E. Tikkanen, P. Lustig, J. Kauppinen, A. Niskanen, H. Kauppi, A. Lappalainen, J. Lappalainen sekä J. Poikonen. Vähän oudolta tuntuu, ettei tätä valitusta julkisesti esitetty kirkossa. Näyttää kuin olisivat valittajat pelänneet suurta melua seurakunnan puolelta, jos kohta muutkin vaikuttimet saattoivat olla siihen syynä. Oli miten olikaan: kaikessa tapauksessa todistavat valituskirjan suorat sanat, etteivät heränneet ihmispelon tähden aikoneet keneltäkään mitään salata. Valittaen muilta seurakuntalaisilta kärsimäänsä sortoa ja kertoen etteivät saaneet heiltä rauhaa omissa kodeissaankaan, lausuivat he näet siinä peittelemättä sen vakuutuksen, että seurakunnan papit, rovasti Collan ja hänen apulaisensa Arhenius, olivat syypäät näihin kärsimisiin. Sekä julkisesti saarnoissaan että yksityisesti olivat he nim. heränneitä soimanneet ja heidän oppiansa vääräksi moittineet, siten yllyttäen surutonta kansaa tuohon vihaan ja vainoon. Lopuksi kertoo valituskirja heränneitä vastaan nostetusta käräjäjutusta sekä pyytää piispaa pitämään isällistä huolta siitä, että nämä vapaasti saisivat raamatun ja Lutherin opetuksen mukaan kristillisyyttänsä harjoittaa. Se päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämän asian johdosta kävimme viime kesänä Pietarissa piispa Cygnaeuksen puheilla, joka vakuutti, ettei kirjan lukemisen ja veisaamisen tähden heränneitten päästä hiuskarvaakaan putoa, ja sanoi meidän armollisen ja lempeän keisarimme harrastavan ihmisten heräämistä synnin unesta. Suurella rakkaudella hän puhui meille siitä kääntymisestä, kuin Jumalan tykö on, ja siitä uskosta, kuin meidän Herramme Jesuksen Kristuksen päälle on". -- Silmäiltyään valituskirjaa, kutsui piispa allekirjoittajat pappilaan, luvaten siellä asiaa tutkia. Ensimmäiseen kysymykseen, miksi heränneet valituksillaan eivät olleet kääntyneet hänen, hiippakunnan piispan puoleen, vaan matkustaneet Pietariin, vastasi Niskanen heidän toivoneen siten pääsevänsä vapaiksi käräjissä tuomittujen sakkojen suorittamisesta. Jos tämä vastaus ehkä oli vähän luikerteleva, oli seuraava sitä suorempi. Kun nim. piispa tiedusteli syytä siihen, etteivät heränneet autuudenasiassa kysyneet neuvoa rovastiltaan, lausui Niskanen: "Tämä rovasti ei taida mitään niistä asioista puhua enemmän kuin muutkaan suruttomat". "Enkö minä" tiuskasi Collan "ole sinulle saarnannut autuuden oppia, junkkari". "Ette koskaan" vastasi Niskanen "raamatun jälkeen ole puhunut parannuksesta ja kääntymisestä". -- Piispan kehotuksesta selvitti Niskanen tämän jälkeen heränneitten opin sekä kertoi, että hänelle vasta Paavo Ruotsalaisen opetuksen kautta, oli kirkastunut raamatun todistus uskon vanhurskaudesta sekä että hän siten oli saanut voimaa synnin saastaisuutta vastustamaan. Molanderin häneltä kysyttyä syytä heränneitten seuroihin kokoontumiseen ja toistensa luona käymiseen, huomautti Niskanen sitä suurta siunausta, joka heillä keskinäisestä kanssakäymisestä oli.

Jonkunlaisen tilapäisen sovinnon näkyy Molander saaneen aikaan Collanin ja heränneitten välillä. Ainakin luopui ensinmainittu aikeestaan lykätä asia maallisen oikeuden tutkittavaksi. Hän pidätti itselleen vain oikeuden saada kirjallisesti vastata häntä vastaan tehtyihin syytöksiin. Kun tämä selitys sitten valmistui -- se on päivätty huhtikuun 18 p:nä 1823 -- ilmaisi se kuitenkin mitä selvimmällä tavalla, ettei piispantarkastus vähimmässäkään määrässä ollut hänen mielipiteitään muuttanut. Myöntämättä heränneitten vaikuttaneen mitään hyvää, syyttää hän yksinomaan heitä kaikista Iisalmella syntyneistä häiriöistä. Kaikki, jotka eivät usko "heidän luultuja ilmoituksiaan ja näkyjään" todeksi, ovat muka sorrettuja ja ylönkatsottuja. Väittäen perusteettomiksi heränneitten vakuutukset heidän lainkuuliaisuudestaan, syyttää hän heitä korkean esivallan asetusten rikkomisesta, he kun "lempeistä varoituksista huolimatta" lukemattomia kertoja suurissa joukoissa ovat kokoontuneet muista pitäjistäkin saapuneiden kanssa luvattomia seuroja pitämään. Etenkin Ruotsalaista vastaan purkaa Collan vihaansa. Räikeillä väreillä kuvaa hän hänen laiskuuttaan, huolimattomuuttaan, petollisuuttaan, voitonpyyntöään, etsien näistä vaikuttimista selitystä hänen esiintymiseensä "hengellisenä uskonpuhdistajana". Myöskin Niskanen ja Poikonen, joiden saarnamatkoista kirjoitus niinikään puhuu, saavat osansa Collanin mielenpurkauksista. Ainoastaan Lustigille hän antaa jonkunlaisen tunnustuksen, arvellen hänen joutuneen heränneitten epäsuosioon siitä syystä, ettei hän voinut hyväksyä heidän seuroissa tapahtuneita pyörtymisiä, erinomaisia ilmestyksiä, näkyjä y.m. häiritseviä kohtauksia. Kuvaava on etenkin seuraava kohta tässä kirjoituksessa: "Vaikka he muinaisajan farisealaisten tavoin välttävät muutamia julkisia paheita, suosivat he sensijaan toisia, jotka yhtä vähän kuin edellisetkään sopivat yhteen tosi kristillisyyden kanssa. Tottelemattomuutta vanhempia ja isäntäväkeä kohtaan, eripuraisuutta naapurien ja aviopuolisojen välillä, auttamattomuutta hätääkärsiviä kohtaan, jos nim. nämä ovat toista uskoa, ylpeyttä, kostonhimoa, vihaa ja katkeruutta, hävytöntä sanojensa ja tekojensa kieltämistä y.m. tavataan usein. Väärin sovittaen pyhän raamatun sanoja _enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä_, asettuvat nuo muka heränneet röyhkeästi esivallan käskyjä vastaan, koska itse luulevat asian paremmin ymmärtävänsä eivätkä pidä itseään velvollisina tottelemaan inhimillisiä käskyjä ja määräyksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat jonkunmoisessa yhteydessä uskonnon kanssa. -- -- -- Ruumiillisessa niinkuin taloudellisessakin suhteessa tuottaa tämä eksynyt jumalisuus haitallisia seurauksia. Synkkämielisyydellään ja surullisella mielentilallaan sekä kieltäytymällä viattomimmastakin ilosta ja huvituksesta on moni etenkin heikompaan sukupuoleen kuuluva ainaiseksi ajaksi pilannut terveytensä. Useat ennen kukoistavat vainiot ja tytöt ovat niinsanotun kääntymisensä jälkeen ulkomuodoltaan aivan muuttuneet. Entinen eloisuus ja nuortea ihonväri on kadonnut. Kalpea iho, vääristyneet kasvoinpiirteet, toiselle puolelle painunut pää, kaamea nurjamielisyys tahi myöskin alakuloisuus, kaikki ilmaisee ruumiillista kärsimystä, sielun tilan kanssa sopusoinnussa olevaa. Luonnollista on, että alituiset matkat etenkin etäisiin seutuihin noilta lahkolaisilta kysyvät monta päivää, joita olisivat voineet käyttää tarpeelliseen työhön, sekä että he siten usein laiminlyövät tehtävänsä". Lopuksi sanoo Collan olevansa sitä mieltä, että itserakkautta, eksytystä ja ennakkoluuloja vastaan käytetyt pakkokeinot ovat yhtä voimattomat kuin vakuutuksen aseet tätä haaveilevaa lahkolaisuutta vastaan, joka kyllä oman onnensa varaan jätettynä ennenpitkää on kukistuva sen löysän perustuksen kanssa, jolla se seisoo. Tämä kuitenkaan ei estä häntä lausumasta sitä toivomusta, että raja on pantava "lahkon kasvavalle ylimielisyydelle ja sen väkivaltaiselle, jos kohta hyväntahtoiselle käännyttämisinnolle", jotta se ei estäisi papiston toimia "valistuneen ja oikean kristillisyyden levittämiseksi eikä turmelisi sitä suhdetta, jossa rehellisten opettajien tulee olla sanankuulijoihinsa" [Akiander VI, 161-167.].

Collania pidettiin "valistuneena ja taitavana seurakunnanopettajana". [Akianderin arvostelu VI, 153.] Hänen sanansa painoivat vaa'assa paljon. Hän edusti tuota vanhaa, puhdasoppisuuden tarkkaan järjestämää kirkkojumalisuutta, jonka hallitsemana Suomen kansa niin kauan isien tavoin nöyrästi, omantakeista uskonnollista vakuutusta ilmaisematta, oli noudattanut papiston opetuksia ja ohjeita, näiden perusteita tiedustelematta. Uusi aika oli koittanut. Uskonnon objektiiviset totuudet eivät enää riitä yksin tyydyttämään kansan tarvetta; subjektiivinenkin uskonelämä tunkeutuu esille, pyytäen luoda itselleen vastaavia muotoja. Persoonallinen, oman vakuutuksen kautta saavutettu itsetietoinen usko on sitä vaatimassa, ja vaatimusta tukevat särjettyjen sydänten huokaukset. Erehdyksien ja kaiken inhimillisen heikkouden uhallakin liikkuu tuossa vaatimuksessa Jumalan voima, jolle ei mikään mahti voi esteitä rakentaa. Mutta sitä eivät kirkon johtavat henkilöt ymmärtäneet. He pelkäsivät tuon uuden uskonnollisen elämän ilmauksia, pitäen niitä sekä valtiolle että kirkolle vaarallisina. Jo Iisalmella käydessään oli piispa Molanderin täytynyt kokea, että herännäisyysliike oli enemmän levinnyt ja paljon voimallisempi kuin hän oli voinut aavistaakaan, ja Nilsiään tultuaan näki hän sen vielä selvemmin. Täällä kannatti liikettä seurakunnan kirkkoherrakin. Tämä mies -- hänen nimensä oli _Antti Juhana Brofeldt_ -- oli ollut armovuodensaarnaajana Iisalmella v. 1796, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] ja siis omin silmin nähnyt Savon herännäisyyden ensimmäisiä ilmauksia. Epäilemättä olivat ne häneen jotakin vaikuttaneet. Kun Aleksanteri I v. 1819 kävi Iisalmella, pyysivät Nilsiäläiset saada Brofeldtin, joka siihen aikaan oli kappalaisena Nilsiässä, Iisalmesta seuraavana vuonna eri kirkkoherrakunnaksi erotettavan seurakuntansa kirkkoherraksi. Keisari suostui pyyntöön, ja Brofeldt astui uuteen virkaansa v. 1819 taipumatta noudattamaan tuomiokapitulin määräystä, että hänen sitä ennen tulisi suorittaa laissa säädetty tutkinto [Kertonut (1900) rovasti H. G. Th. Brofeldt.]. Tehokkaampaa osaa heränneitten kanssakäymiseen ja seuraelämään hän ei näy ottaneen, vaan että hän oli heille ystävällinen, tuli selvästi näkyviin muun ohessa myöskin kysymyksessä olevassa piispantarkastuksessa. Nilsiänkin heränneet antoivat piispalle valituskirjan, jossa he, vedoten Aleksanteri I:sen Suomen kansalle antamaan lupaukseen saada Lutherin opin mukaan Jumalaa palvella, pyysivät piispalta suojelusta maailman sortoa ja kappalaistaan A. J. Sireliusta vastaan. Viimemainittu olikin heitä röyhkeästi kohdellut ja sekä saarnoillaan että yksityisillä puheillaan yllyttänyt seurakuntaa vihaan ja kiihottanut sitä heitä vainoomaan. Kirkkoherraansa vastaan sitävastoin ei ollut heränneillä mitään muistutettavaa. "Me olemme luvanneet" lausuivat valittajat, joista Paavo Ruotsalainen oli yksi, "ennen antaa henkemme, jos Herran tahto niin olisi, kuin luopua elävästä uskosta, jonka Herra on meidän seassamme sanansa kautta vaikuttanut" [Akiander VI, 106 -- 108.]. Molander sai kyllä valittajat luopumaan kanteesta, mutta ettei rauha sillä ollut saavutettu, sen hän kyllä ymmärsi.

Entistä painavampana esiintyi johtavain henkilöiden ratkaistavaksi kysymys, tulisiko maassa yhä leviävää herännäisyysliikettä suvaita vai vastustaa. Kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Vallanpitäjät valitsivat viimemainitun noista kahdesta.

Erkki ja Juho Tikkaselle, jotka turhaan olivat vedonneet hovioikeuteen, kihlakunnanoikeudessa tuomitut sakot kyllä heränneitten kirjallisesti tekemän alamaisen anomuksen mukaan maksettiin keisarin käsikassasta [Niskanen, Muistokirja.], vaan alkoipa myöskin Pietarista ennenpitkää muutakin kuulua. Piispa Molander, joka ministerivaltiosihteeri Rehbinderille oli ilmoittanut tarkastusmatkansa tulokset, sai viimemainitulta elokuun 2 p:nä päivätyn kirjoituksen herännäisyyden ehkäisemiseksi ryhdyttävistä toimenpiteistä. Hän ilmoittaa H. K. Majesteettinsa "pitävän huolestuttavana, että hänen alamaisensa (edellä mainituilla seuduilla) olivat pitäneet uskonharjoituksia, jotka, eroten muun seurakunnan jumalanpalveluksesta ja ollen kovin poikkeavaiset siitä, tuottivat semmoisen eripuraisuuden vallitsevassa kirkossa, että oli syytä pelätä siitä syntyvän häiriöitä yhteiskunnassakin". Pakkokeinoihin ryhtymään ei asianomaisia vaadita, mutta heitä kehotetaan niin toimimaan, että tuo haitalliseksi huomattu eriseuraisuus poistuisi seurakunnista, heränneitten seuranpidot ja muut tavallisesta järjestyksestä poikkeavat menot lakkaisivat, jotta H. Majesteettinsa ei tarvitsisi ryhtyä ankarampiin keinoihin noita eksyneitä vastaan [Akiander VII, 128-131.]. -- Tätä vaikeaa kysymystä pohtimaan sekä ehdottamaan semmoisia toimenpiteitä, joiden kautta herännäisyys paraiten saataisiin ehkäistyksi, kokoontui Turkuun 1824 keisarin asettama komitea, johon kuuluivat arkkipiispa _Tengström_ ja piispa _Molander_ sekä tuomiorovastit _G. Gadolin_ ja _M. Alopaeus_. Toukok. 28 p:nä s.v. antamassaan lausunnossa kannatti komitea pääasiassa yllämainitussa ministerivaltiosihteerin kirjeessä lausuttua mielipidettä, arvellen että eriseuraisia ainoastaan siinä tapauksessa lain ankaruudella olisi kohdeltava, että nämä, ystävällisistä neuvoista ja opetuksista huolimatta, jatkuvalla uppiniskaisuudella häiritsisivät valtion ja kirkon rauhaa [Handlingar i anledning af prästmötet i Åbo 1825.]. Mutta miten suvaitsevalta tämä ehdotus kuuluukin, on selvästi sen tarkoituksena herännäisyyden perinpohjainen kukistaminen.

Collanin tuomiokapitulille lausumat toivomukset olivat toteutuneet. Hän oli täydellisesti turvattu. Vielä samana vuonna kutsuttiin hän kirkkokäsikirjan komitean jäseneksi sekä nimitettiin 1826 jumaluusopin tohtoriksi. [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] Mutta heränneitten sydämmistä pusertui haikea huokaus, kun viimeinen maallinen turva heiltä noin äkkiarvaamatta otettiin pois. Miten vapaa kiihkosta ja hurmahengellisyyden eksyvästä innosta herännäisyysliike oli, näkyy muun ohessa eräästä Paavo Ruotsalaisen näiden toimenpiteiden johdosta ystävälleen _Matti Härköselle_, joka siihen aikaan oli huomattavin Pielisjärven heränneitten johtajista, kirjoittamasta kirjeestä. Hän näet lausuu siinä: "Nyt alkaa aika niin vaarallinen olla, etteivät nyt saa enää kokouksia pitää, sillä keisari on tehnyt kovan päätöksen, että joka nyt vaan kokouksia pitää, se pitää vietämän Sipiriaan vankeuteen. Nyt on salainen käsky joka pitäjän kirkkoherralla ja nimismiehellä koko Suomenmaassa antaa ilmi ne, jotka kokouksia pitävät. Sentähden, hyvä ystävä, lakkaa kokouksia pitämästä ja julkisesti muualla matkustamasta; äläkä yhtään hämmästy tästä kiellosta, vaan rohkase itseäs ja koettele, onko uskosi elävä. Jos uskosi on pelvolla ja epäilyksellä täytetty, niin pyri likeisempään yhdistykseen Kristuksen kanssa, jonka luo löydät tien Jumalan sanasta. Älä tästä asiasta anna tietoa yksinkertaisille ja huikenteleville heränneille; vaan kiellä heitä hiljaisuudessa niin paljon halajamasta kokousten pitoa. Älä sitä pelkää, että Jumalan neuvot ja armonvetämiset tämän kautta tulevat estetyiksi. Herra voi auttaa itsekutakin yksinäisyydessäkin; sillä nyt on kuitenkin vielä monta luvallista tilaa, niinkuin kirkkomatkoilla ja markkinapaikoissa. Siihen asti kuin näemme, mikä tätä seuraa, täytyy meidän tällä ajalla olla hiljaa eikä Pietarin tavoin hengellisen röyhkeyden luuloissa syöksyä kiusaukseen. Jos Herra itse sallii vainon tulla, niin emme voi sitä välttää mitenkään." [Akiander VI, 95-96]

VIII.

Henrik Renqvist 1817-1826.

Sydämmensä palavan halun innostuttamana oli Renqvist kesällä 1817 saapunut _Liperiin_, siellä ryhtyäksensä Herran viinimäen työhön. Lujempaa päätöstä panna kaikki voimansa alttiiksi Jumalan valtakunnan palveluksessa ei kukaan Suomen pappi paimenvirkaansa astuessaan ole tehnyt, eikä kukaan ole tälle lupaukselle uskollisempi ollut. Jos missään, tarvittiin Liperin seurakunnassa uuttera, totuuden hengen koulussa kasvatettu paimen. Kuinka masentavalta mahtoikaan kaikki täällä, verrattuna Turkuun ja sen ympäristöön, Renqvististä näyttää. Mitä raainta jumalattomuutta näki hän kaikkialla -- elävää kristillisyyttä ei missään. Jos seurakunnassa olikin lukutaitoisia, oli paljon semmoisiakin, jotka eivät tietäneet mitään maailman Luojasta eivätkä Vapahtajaa niineltäkään tunteneet. Koko pitäjässä ei löytynyt kuin 7 raamattua, monella perhekunnalla ei ollut virsikirjaa, puhumattakaan muista uskonnollisista kirjoista. Taikausko, juoppous, siveettömyys y.m. paheet olivat aivan yleisiä, ja yleinen mielipide miltei kannatti niiden harjoittamista [Renqvistin Vaasan hovioikeudelle antaman valituksen mukaan.]. Kuinka mahdottomalta näiden paheiden poistaminen näyttikin ja miten vaikealta niin muokkaamattoman maan viljeleminen Herran pelloksi: Renqvist ryhtyi heti työhön. Ei hän epäillyt, vaikka hänen täytyi aivan yksin tuohon erämaahan lähteä, sillä hän tiesi, että Herra oli hänen kanssansa.

Kehottavaa on katsella Renqvistiä, hänen alkaessaan taisteluaan pimeyden valtaa vastaan. Siinä on intoa, rohkeutta, tarmoa, lujaa luottamusta totuuden voittoon. Kaikki voimansa tahtoo hän pyhittää Herran palvelukseen. Tätä leimaa kantaa Renqvistin työ kaikkialla. Mutta siinä näkyy muutakin. Hänen luottamustaan totuuden omaan sisälliseen voimaan häiritsee monesti levoton puuhaaminen ja ulkonaisiin toimiin turvaaminen. Monta kovaa kohtaloa olisi hän voinut välttää, jollei hän tuohon olisi eksynyt. Suurta on saada kärsiä Herran tähden, ja tätä suuruutta on Renqvistin elämässä paljon, mutta moni itsepäinen teko, moni pikkumaiseen ahdasmielisyyteen perustuva lausunto ja nuo hänen ulkomuodoissa usein riippuvat, orjalliseen pyhityksen harjoitukseen vaativat neuvonsa ja puheensa johtavat hänet monesti rettelöihin ja riitoihin, mitkä eivät sovi tosi suuruuden kanssa yhteen. Eikä siinä kyllin, että tämä vaikeutti hänen työtään maailmaan nähden: se pystytti hänen johtamansa ja muun herännäisyysliikkeen välille aidan, jota ei millään keinoin saatu maahan jaotetuksi.

Jo ennenkuin mitään herätystä Liperissä oli syntynyt, alkoi Renqvist pitää polvirukouksia joka paikassa mihin vain saapui, kehottaen seurakuntalaisiaan tällä tavoin kotihartautta harjoittamaan. Kun hän kutsuttiin sairaan tykö ja muutamia harvojakin oli saapuvilla, ryhtyi hän näille heti selittämään katkismusta ja autuudenoppia terottamaan. Ahkeraan hän tämän ohessa pitäjässä levitti raamatuita, aapis- ja virsikirjoja sekä muita hartauskirjoja. Vanhempia kehotti hän opettamaan lapsiaan lukemaan, lukutaitoisia ohjaamaan niitä omaisiaan ja tuttaviaan, jotka eivät osanneet lukea, kirjanlukuun ja heitä tuossa työssä auttamaan. Joka lauantai-illaksi kutsui hän sanankuulijoitaan kotiinsa Jumalan sanaa viljelemään ja rukoilemaan. Vaatimalla vaati hän ihmisiä parannusta tekemään; sekä lempeydellä että pakkokeinoilla koetti hän heitä siihen taivuttaa. Entiset kelvottomat tarkastusmiehet, joiden tuli valvoa siveyttä seurakunnassa, erotti hän, kirkkoherraltaan lupaa kysymättä, virasta ja asetti uusia heidän sijaansa, vaatien näitä ilmoittamaan kaikki rikokselliset ja tottelemattomat etenkin sitä varten, ettei julkisia syntisiä laskettaisi Herran ehtoolliselle. Jokaisen, jolla vain ei ollut täysin pätevää syytä poissaoloon, täytyi sunnuntaina kirkkoon saapua, ja joka jumalanpalveluksen aikana seisoskeli kirkonmäellä oli -- sitä vaati Renqvist jyrkästi -- lain mukaan rangaistava jalkapuulla.

Mitään vastausta saamatta kaikuivat alussa Renqvistin herätyshuudot Liperin erämaassa. Mutta hän taisteli, rukoili ja teki työtä, toivoen siihen Herraan, jonka palvelukseen hän oli kaikki voimansa uhrannut. Ennenkuin vuosi 1817 oli kulunut umpeen, oli hänellä jo muutamia ystäviä, jotka vilpittömässä parannuksessa ja uskossa tahtoivat hänen kanssaan vaeltaa elämän kapealla tiellä. Seuraavana vuonna kasvoi näiden luku pariin kymmeneen, ja v. 1819 levisi herätys yli koko seurakunnan, vaatien syrjäisimmissäkin kylissä ihmisiä kysymään: "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?" Ei tarvinnut kenenkään tuota turhaan kysyä, sillä Renqvist oli aina valmis vastaamaan ja neuvomaan. Etenkin lauvantaina, jolloin kansaa etäämmällä olevista kylistä saapui kirkolle, kävi hänen luonansa paljon heränneitä. Renqvist oli vihdoinkin löytänyt mitä hän halaten oli etsinyt: nälkäisen kuulijakunnan. Ollen itse kansan lapsia, ymmärsi hän asettua neuvottaviensa kannalle. Vastenmielisimmätkään eivät pystyneet häntä syyttämään itsekkäistä vaikuttimista; jokaisen täytyi myöntää, että hän "ei omaansa etsinyt." Oudolta ja tukalalta tuntui kyllä monesta se uusi elämä, johon hän kansaa vaatimalla vaati, mutta omatunto todisti hänen olevan oikeassa ja esti arkatuntoisia vastarintaa tekemästä. Kauniina todistuksena Liperin ensimmäisistä heränneistä on jälkimaailmalle säilynyt muun ohessa se, että he rakkaan opettajansa neuvon mukaan luopuivat väkijuomien käytännöstä. Jyrkkänä kieltona ei Renqvist kyllä vielä siihen aikaan tätä neuvoaan esittänyt, hän vain lausui: "Paras on kerrassaan luopua viinan käytännöstä, koskei sitä kuitenkaan kohtuudella nautita," [Kertonut (1896) talonvanhus Kaarle Lappalainen, jonka isä Juhana oli Renqvistin ensimmäisiä ystäviä Liperissä.] mutta mielellään asettuivat hänen ystävänsä raittiusaatteen palvelukseen, ollen siis ensimmäiset maassamme, jotka noudattivat tämän aatteen ensimmäisen tienraivaajan kehotusta.

Vaikka Renqvistin toiminta tarkoitti kaikkia ihmisiä, vaikka tuskin jumalattominkaan saattoi tulla hänen läheisyyteensä saamatta häneltä kysymyksiä sielunsa tilasta sekä kehotuksia kääntymään synnin ja saatanan palveluksesta Herran tykö, muodostivat hänen käsityksensä mukaan ainoastaan heränneet seurakunnan tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Tätä katsantotapaa, joka on omituista herännäisyydelle ylimalkaan, tukivat kirjeillään Renqvistin ulkomailla asuvat ystävät, etenkin Vaetterdahl Tukholmassa. Mutta kirkon halveksimiseen tuo ei koskaan johtanut eikä siitä erikseen pyrkimistä saanut aikaan. Ei kukaan ole Suomen lutherilaiselle kirkolle ollut uskollisempi kuin Henrik Renqvist. Vaikka hän oli kasvatettu herrnhutismin koulussa ja vaikka esimiehensä häntä kohtelivat mitä ankarimmalla tavalla, ei hän koskaan ajatellut eriseuran perustamista eikä kirkosta luopumista. Hänen käsityksensä mukaan ovat heränneet, jotka muodostavat pienen seurakunnan kirkossa, kutsutut omassa keskuudessaan elävässä hengessä toteuttamaan seurakunta-aatetta ja siten elähyttäen ulospäinkin vaikuttamaan. Niinpä hän kirjoituksessaan "Neuvoja heränneille", jonka hän Liperissä ollessaan käsikirjoituksena levitti ystävilleen ja jossa hän lyhyesti käsittelee Jumalan kymmenen käskyn vaatimuksia, muun ohessa lausuu: "Jotka näitä syntejä ja muita välttävät, niitten sallitaan kantaa heränneen nimeä ja käydä Herran pyhällä ehtoollisella niin usein, kuin he omantuntonsa lohdutukseksi halajavat. Mutta niitä, jotka toisin tekevät, pidetään pakanoina ja publikaanina. Ja sentähden asetetaan kyläkuntiin päällys- eli katsannusmiehiä. Jos joku näkee virheen ja vilpin toisessa, tulee hänen häntä kahden kesken nuhdella, jonka jälkeen asia ilmoitetaan katsannusmiehelle, jonka tulee viallista nuhdella. Jos ei tämä auta, ilmoitettakoon asia koko heränneitten joukolle, jonka läsnäollessa syyllinen on nuhdeltava. Ellei sekään auta, on hän erotettava seurakunnasta. Math. 18."

Etteivät tämmöiset neuvot ja toimet olleet suruttomalle papistolle ja kääntymättömille sanankuulijoille mieliksi, on selvä. Jota enemmän Renqvistin ystävien luku karttui, sitä yleisemmäksi ja kiivaammaksi kasvoi myöskin vastustajain viha. Huomattavin viimemainituista oli seurakunnan kirkkoherra _N. J. Perander_. Epäilemättä olisi Renqvist ainakin osaksi voinut välttää niitä ikävyyksiä ja kärsimyksiä, joihin hän tämän miehen toimesta joutui, jos hän ei itsekin maltittomuudellaan ja itsepäisyydellään olisi antanut niihin aihetta. Puhumattakaan siitä että hän menetteli laittomasti erottamalla toimestaan kyläkuntiin asetetut tarkastusmiehet, loukkasi hän esimiestään monesti kiivaalla esiintymisellään. Hän kirjoitti hänelle kirjeitä, joissa hän ankarin sanoin soimasi häntä leväperäisyydestä ja velvollisuuksien laiminlyömisestä, uhaten tästä syyttää häntä tuomiokapitulissa, ellei muutosta tulisi. Perander, joka vanhan tavan mukaan hoiti seurakuntaansa eikä pitänyt sitä muita huonompana, ei kauan voinut kärsiä Renqvistin esiintymistä. Kun tämän lisäksi seurakunnan säätyhenkilöt, joita tuo ankara, uutta, ennen kuulumatonta järjestystä tavoitteleva pappi ei saarnoissaankaan ollut säästänyt, kehottivat kirkkoherraa ryhtymään toimenpiteisiin häntä vastaan, ei tarvinnut heidän sitä turhaan tehdä. Sitäpaitsi tiesi Perander saavansa tehokasta kannatusta seurakunnan enemmistöltä, monessa talossa ja perhekunnassa kun oli saatu kokea yhä leviävän herätyksen suruttomalle maailmalle aina ikäviä seurauksia. Hän päätti ilmoittaa asiasta tuomiokapitulille. Valituskirjassaan, joka on päivätty lokakuun 20 p:nä 1820, valittaa hän apulaisensa "liiallisia katumus- ja hartausharjoituksia myöhään illoilla ja öisin", "hänen mieletöntä uutteruuttaan, joka saarnatuolissakin oli puhjennut mitä sopimattomimpiin sanoihin". Tämän ohessa syytti Perander apulaistaan aiheettomasta ja laittomasta sekaantumisesta kirkkoherran virkatoimiin sekä loukkaavasta esiintymisestä esimiestään kohtaan. Todistuksena seurasi valitusta Renqvistin hänelle kirjoittamat loukkaavat kirjeet. Pyytäen tuon vastenmielisen apulaisen siirtämistä toiseen paikkakuntaan, jättää Perander asianomaisten ratkaistavaksi, minkä rangaistuksen Renqvist esimiestään kohtaan osoittamastaan ynseydestä tulisi saada. Tämän kirjeen johdosta määräsi tuomiokapituli Yli-Karjalan lääninrovastin, Kaavin kirkkoherran _S. Kiljanderin_ pitämään tarkastusta Liperissä. Se toimitettiin maalisk. 3-5 p:nä 1821. Uudistettuaan tässä tilaisuudessa Renqvistiä vastaan tekemänsä syytökset sekä, väittäen hänen herkkäuskoisissa vaikuttaneen kiihkoa ja epäjärjestystä, josta tulevaisuudessa voisi syntyä vaarallisia seurauksia, ehdotti Perander syytetyn siirtämistä "johonkin etäisempään seurakuntaan". Niinikään tahtoi hän pöytäkirjaan merkittäväksi että Renqvist aivan omavaltaisesti oli joka kyläkuntaan asettanut viisi tarkastusmiestä, vaikka semmoisia jo ennestään löytyi ainakin yksi joka piirissä. Yhtä mielivaltaisesti oli Renqvist Peranderin tekemän muistutuksen mukaan kyliin asettanut lukutaitoisia miehiä sekä saarnatuolista käskenyt kaikkia yli 15 vuoden vanhoja henkilöitä, jotka eivät osanneet lukea, saapumaan heidän luo sisäluvussa opetettaviksi. Tämän Renqvistin toimenpiteen sanoi tarkastaja hyväksyvänsä kuitenkin sillä huomautuksella, että asian järjestäminen riippuisi seurakunnan kirkkoherrasta. Miten tarkkaan Perander koetti muistaa apulaisensa rikoksia, osoittaa sekin, että hän todisti väitteensä tämän sopimattomasta saarnatavasta ilmoittamalla hänen muun ohessa saarnatuolista lausuneen, ettei uskottomilla ole kirpunkaan vertaa uskoa, sekä kysyneen eräältä kesken saarnaa kirkosta poistuvalta, riensikö tämä nyt jo kadotukseen. Niinikään oli Renqvist saarnoissaan usein lausunut, että saatana asuu jumalattomien sydämmissä sekä että Vapahtaja ei etsinyt herrojen ystävyyttä eikä heidän huvituksiaan. Etenkin viimemainittua lausetta piti Perander hyvin loukkaavana, arvellen sen talonpojissa vaikuttavan säätyläisluokan halveksimista. Ja näillä esimerkeillä -- muita rovasti ei voinut esiintuoda -- oli muka Renqvistin sopimaton saarnatapa todistettu!

Peranderia kannattaen, esiintyi tarkastuksessa paitsi muita etenkin toimeliaana myöskin pitäjän nimismies _I. Stenius_. Hän huomautti Renqvistin asettamien tarkastusmiesten aikaansaamista häiriöistä, väitti ettei hän kirkkoherran sairaana ollessa ollut pitänyt huolta esivallan kuulutusten julkaisemisesta kirkossa, vaan sensijaan saarnatuolista oli lukenut kirkkolakia. Ei hän myöskään unohtanut huomauttaa tarkastajaa siitä, että Renqvist oli kieltänyt Herran ehtoollista henkilöiltä, jotka olivat oikeutetut sitä nauttimaan. Tällä tavoin oli hän esim. kohdellut erästä talonisäntää sillä perustuksella, että tämä oli riitainen vaimollensa, vaikka kirkkoherra todisti, ettei tuossa väitteessä ollut ensinkään perää. Samaa virkavirhettä todistamaan antoi talollinen Tuhkanen esille kihlakunnanoikeuden pöytäkirjan, josta kävi selville, että hän oli vetänyt Renqvistin oikeuteen, koska tämä oli käskenyt hänen poistumaan ehtoollispöydästä.

Tämmöiset olivat Renqvistiä vastaan tehdyt syytökset. Ne osoittavat selvästi, millä kannalla hänen vastustajansa, millä hän itse oli kristinuskon pyhimpien totuuksien suhteen. Edelliset edustavat katoavan ajan kuollutta, maailmanmukaista kristillisyyttä, joka turvautuu vanhoihin kaavoihin, pitäen kaikkea, mikä vain tavalla tahi toisella niistä poikkeaa, hurmahenkisyytenä, hulluutena; Renqvist sitä vastoin puhuu ja toimii sen hengen elähyttämänä, jonka herättävä ja uudistava vaikutus on luomassa uutta aikaa Suomen Siionissa. Myöntäen ylimalkaan oikeiksi kertomukset niistä tapahtumista, joita syyttäjänsä olivat esiintuoneet, puolusti Renqvist esiintymistään seurakunnan pappina omaantuntoonsa ja Jumalan sanaan vetoamalla. Niinpä oli hän esim. kieltäynyt jakamasta Herran ehtoollista muutamille henkilöille, koska näiden jumalaton elämä selvään osoitti, etteivät he voineet siunaukseksi nauttia tätä pyhää ateriaa. Muuten on Kiljanderin toimittaman tarkastuksen pöytäkirja etenkin Renqvistin puolustukseen nähden hyvin lyhyt. Yksi kohta vain on siinä vielä huomattava. Se ei puhu Renqvistin eduksi. Hän näet tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi, että kirkkoherra oli huonosti virkaansa hoitanut, laiminlyönyt kirkkokuria, laskenut Herran ehtoolliselle nuorukaisia, jotka eivät tietäneet paljon mitään kristinuskon päätotuuksistakaan, sekä että hän saarnoissaan ei tehnyt minkäänlaista erotusta jumalattomien ja hurskasten välillä. Ei esiinny Renqvist sen kautta paremmassa valossa, että tarkastaja muutamien hänen esiintuomiensa syytösten johdosta huomautti Peranderia noudattamaan kirkkolain määräyksiä. Hyvin kiire oli hänellä niinikään toimittamaan tuomiokapituliin puolustuskirjoitus niiden syytösten johdosta, joita häntä vastaan oli tehty. Kaksi talonpoikaa Liperistä, J. Mustoinen ja J. Ruunukainen, lähti viemään sitä perille, jo toukokuun 11 p:nä jätettiin se tuomiokapituliin [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].

Renqvist sanoo tämän kirjoituksen aiheutuneen siitä, ettei hän rovasti Kiljanderin Liperissä pitämässä tarkastuksessa ollut saanut tilaisuutta itseään puolustamaan. Oudolta tuntuu tämäkin väite, sillä ei ainakaan tarkastuspöytäkirja oikeuta ketään syyttämään Kiljanderia puolueellisuudesta. Vaikea oli kyllä Renqvistin asema. Hän oli köyhä mies ja hänellä oli täysi syy pelätä, että hänen vihamiehensä tekisivät voitavansa, valmistaaksensa hänelle tuntuvaa kostoa. Vaan jos tämä selittääkin tuota hänen hätäilevää puuhaamistaan ja huolellista itsensäpuolustamista, jonka silmämääränä tämän ohessa selvään on vastustajien vikojen esiintuominen, ei riitä se todistamaan hänen esiintymistään suuren miehen käytökseksi. Mutta tässä heikkoudessa toimii kuitenkin Herra, ja hänen kunniansa se on, ettei Renqvist, miten suuriin ahdinkoihin ja kärsimyksiin hän sitten taistelussaan joutuikin, milloinkaan luopunut vakuutuksestaan eikä sen totuuden puolustamisesta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt.

Yhtä väsymättömällä innolla kuin ennen jatkoi Renqvist työtään Liperissä. Rovastintarkastukset ja käräjäjutut eivät olleet vähentäneet heräjävän kansan luottamusta häneen, vaan päinvastoin sitä lisänneet. Ennenpitkää kasvoi heränneitten luku niin suureksi, ettei Renqvist enää voinut seuroja kodissaan pitää. Siitä syystä kehotti hän ystäviään lähelle kirkkoa rakentamaan seuratuvan, missä hän lauvantai- ja sunnuntai-iltoina saisi heidän kanssaan sanaa viljellä, veisata ja rukoilla. Semmoinen rakennus saatiin valmiiksi kevättalvella 1822. Likeltä ja kaukaa tulvasi sinne kansaa kuulemaan tuota elävähenkistä opettajaa, joka niin rohkeasti totuutta julisti. Vaikka seurahuone oli 9 metriä pitkä, oli se lauvantai- ja sunnuntai-iltoina tungokseen asti täynnä. _Liperin Kalliosta_ -- tällä nimellä oli paikka tunnettu naapuripitäjissäkin -- ja siellä pidetyistä hartauskokouksista puhuttiin kaikkialla näillä seuduin. _Polvijärven_ ja _Kuusjärven_ erämaista, joissa ei siihen aikaan vielä ollut kirkkoa, tuli tänne ihmisiä ottamaan osaa hartausseuroihin. Nämä kaukaiset vieraat viipyivät kirkkomatkoillaan Liperissä usein monta päivää, joskus viikkojakin, tuoden kotia palatessaan mukanaan monta kallista opetusta sukulaisilleen ja tuttavilleen [Kert. (1896) Liperin vaivaishoitolainen Niilo Varis, Maria Järveläinen Kuusjärvellä sekä talollinen Kaarle Lappalainen Liperissä; Ad. Neovius, Suomen Evankelis-Lutherilaisen Kirkon Matrikkeli.].

Perander ei voinut toimetonna tätä katsella. Hän ilmoitti tuomiokapitulille seurahuoneen synnystä [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.], huomauttaen Renqvistin siinä pitämien hartausseurojen tuottamista häiriöistä, selvään viitaten muun ohessa siihenkin, että näissä tilaisuuksissa kertomusten mukaan olisi harjoitettu siveettömyyttäkin. Tämä kirjoitus esitettiin tuomiokapitulissa heinäkuun 3 p:nä 1822. Sitä ennen oli Renqvist, joka samana vuonna, Liperin kappalaisen kuoltua, oli määrätty toistaiseksi hoitamaan tätä virkaa, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] saanut kutsumuksen saapua Porvooseen niiden syytösten johdosta tutkittavaksi, joita hän oli tehnyt Peranderia vastaan. Kuulustelu pidettiin elokuun 14 p:nä 1822. Tunnustaen kirjoittaneensa kirkkoherralleen muutamia tämän laiminlyömiä virkatehtäviä koskevia kirjeitä, ei Renqvist voinut myöntää tuossa väärin menetelleensä eikä siinäkään, että hän tuomiokapitulissa oli esimiestään syyttänyt, koska tämä ei ollut ottanut hänen veljellisessä rakkaudessa tekemiään huomautuksia kuuleviin korviin, vaan päinvastoin kehottanut häntä kääntymään tuomiokapitulin puoleen. Sitäpaitsi -- niin lausui Renqvist -- osoittivat Peranderin virkatoimet hänen olevan miehen, "joka ei pelkää Jumalaa eikä häpeä ihmisiä". Ainoastaan sen hän myönsi, että hän Peranderille kirjoittamissaan kirjeissä olisi saattanut käyttää vähemmän loukkaavia sanoja. Renqvistin kantaa ja hänen edustamaansa kristillisyyttä kuvaa hänen tässä tilaisuudessa Peranderin saarnoista lausumansa arvostelu. Kun häneltä näet kysyttiin, millä perustuksella hän oli väittänyt näitä kelvottomiksi, antoi hän sen vastauksen, että Peranderin tapana vain oli kuvata, miten autuaita Jumalan lapset ovat ajassa ja ijankaikkisuudessa, vaan ettei hän milloinkaan opettanut, kuinka ihminen tulee Jumalan lapseksi, eikä puhunut mitään parannuksesta ja kääntymisestä, siten eksyttäen seurakuntaa ajattelemaan, että tie autuuteen on aivan helppo. Hyvinkin vähäpätöisistä seikoista oli Perander Renqvistiä syyttänyt, ja tämäkin oli kirjoituksissaan eksynyt mittaamaan samalla mitalla. Nekin asiat vedettiin kysymyksessä olevassa tilaisuudessa esille. Niinpä oli Renqvist kerran kinkeripaikassa näpistelemisestä kurittanut erästä poikaa. Myöntäen tämän syytöksen oikeaksi, puolusti hän itseään sillä, että kouluissakin tuommoisissa tapauksissa käytettiin ruumiinrangaistusta. -- Tässä kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan loppuosa koskee Renqvistin ennen lausumia arvosteluja Liperin seurakunnan huonosta tilasta. Uudistaen Peranderia vastaan tekemänsä syytökset, myönsi hän tämän kyllä, jos kohta silminnähtävästi rangaistuksen pelosta, viime aikoina entistä huolellisemmin valvovan esim. vihkimättömien pariskuntien saattamista lailliseen edesvastaukseen, mutta arveli hänen kuitenkin tämän Liperin seurakunnassa vallitsevan paheen suhteen yhä edelleenkin osoittavan suurta leväperäisyyttä. Jyrkästi puolusti Renqvist itseään sitä syytöstä vastaan, että hän muka mielivaltaisesti olisi kieltänyt ihmisiltä Herran ehtoollisen. Epäilemättä oli hän tässä oikeassa, ei vain periaatteen kannalta katsoen, vaan niihin yksityiskohtiinkin nähden, jotka pöytäkirjassa mainitaan. Mutta sitä oudommalta tuntuu, että Renqvist, joka tässä tienraivaajana edustaa hengellisesti kehittyneemmän ajan taistelua Herran ehtoollisen kirkossa yhä yleisemmäksi käynyttä väärinkäytöstä vastaan, syyttää Liperin seurakunnan säätyläisiä ehtoollisella käynnin laiminlyömisestä, ikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla pakoittaa heitä Herran pöydälle. Niinpä hän esimerkiksi huomautti tuomiokapitulia siitäkin, ettei Perander moneen vuoteen ollut ehtoollista nauttinut, sanoen tuon herättäneen huomiota seurakuntalaisissa. Mutta kyllä olivat toiselta puolen vastustajatkin pitäneet huolta siitä, että Renqvistin oli vaikea säilyttää tyyneyttä ja tasapuolista malttia. Niin pitkälle olivat he, tahi oikeammin Perander mennyt, että hän oli syyttänyt Renqvistiäkin niistä siveellisyysrikoksista, joita jumalaton maailma sepitti ja totena kertoi Liperin seurahuoneessa kävijöistä. Ihmeteltävän nöyrästi loi syytetty luotaan tuon loukkaavan viittauksen, eikä näy tuomiokapituli vähintäkään epäilleen hänen sen johdosta antamansa selityksen todenperäisyyttä.

Tuomiokapitulin toimesta lykättiin Renqvistin asia kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Ennenkuin täten syntynyt oikeusjuttu alkoi, saapui piispa Molander, toimitettuaan ennenmainitun piispantarkastuksen Iisalmella ja Nilsiässä, samaa tarkoitusta varten Liperiin. Tarkastusta kesti viisi päivää, helmikuun 23-27 p:nä 1823. Vastoin Renqvistin tuomiokapitulille tekemiä ilmoituksia Liperin seurakunnan huonosta tilasta, arvosteli piispa kansan käsitystä kristinuskon totuuksista tyydyttäväksi ja sen lukutaitoa välttäväksi, jota paitsi pöytäkirjaan merkittiin, että seurakunta oli antanut kiittävän todistuksen rovasti Peranderin virkatoimista ja hänen arvokkaasta käytöksestään. Sitävastoin piti Molander "esiintulleista syistä" velvollisuutenaan kehottaa Renqvistiä vasta kirjoittamaan saarnansa sekä vaadittaessa näyttämään ne kirkkoherralleen. Nuo jo ennen esiintuodut huomautukset monessa talossa ja varsinkin lähellä kirkkoa olevassa seurahuoneessa pidettyjen hartausseurojen vahingollisuudesta uudistettiin tässäkin tilaisuudessa. Tarkastuspöytäkirjassa sanotaan, että nämä kokoukset, "jotka rukouskaavoihin ja niihin liittyvään käytöstapaan nähden jyrkästi eroavat seurakunnissamme käytännössä olevista muodoista", ovat tuottaneet paljon pahaa yhteiskunnallisessa elämässä, synnyttämällä eripuraisuutta perheissä, ylpeyttä, tottelemattomuutta, vieläpä siveettömyyttäkin. Kaikesta tästä syytti Perander ja hänen kanssaan moni seurakuntalainen Renqvistiä, jonka esiintuomat selitykset ja puolustukset eivät piispan mielestä näy olleen paljo mistään arvosta [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Päinvastoin tuomitsi hän jyrkästi edellisen itsevanhurskaaksi mieheksi, sanoen hänen ylpeydellään ja rakastamattomuudellaan kipeästi loukanneen lähimmäisiään. Renqvistin uskonnollista kantaa piti hän ykspuolisena, arvellen hänen sanankuulijoiltaan "vaativan ainoastaan herätystä". Huono oli piispan mielestä myöskin tuon muka täydellä syyllä moititun papin piispantarkastuksessa pitämä saarna, ala-arvoista hänen kirkossa toimittamansa kuulustelu. Sitäpaitsi oli Molander kuullut kerrottavan, että Renqvist valheella oli puolustanut itseään, kun hän sai muistutuksen siitä, ettei hän tämmöistäkään tilaisuutta varten ollut saarnaansa kirjoittanut [J. Fr. Berghin päiväkirja, jonka omistaa kirkkoherra O, J. Cleve].

Raskauttavana muistutuksena Renqvistiä vastaan esitettiin tässä tilaisuudessa lopuksi uusi todistus siitä, että hän muka omavaltaisesti oli kieltänyt muutamilta Herran ehtoollisen. Asian laita oli seuraava. Renqvist oli kutsuttuna käynyt talollisen Kolehmaisen luona, joka oli sairaana. Siellä oli hän veisauttanut muutamia virsiä ja pitänyt rukouksia, joiden kestäessä sairas polvillaan oli häneltä pyytänyt Herran ehtoollista. Renqvist ei kuitenkaan ollut pyyntöön suostunut, vaan ehdottanut, että tuo jätettäisiin seuraavaan päivään. Yöllä oli sairas kuollut, ja Renqvist oli siis syypäänä siihen, että hänen täytyi viimeiselle matkalleen lähteä saamatta Herran ehtoollista. Turhaan huomautti Renqvist, että Kolehmainen mainitussa tilaisuudessa oli houriossa sekä käyttäytyi aivan mielipuolen tavoin. Syytöstä pidettiin niihin määrin raskauttavana, että tuomiokapituli jätti tämänkin asian muiden Renqvistiä vastaan tehtyjen syytösten kera kihlakunnanoikeuden harkittavaksi. Miten maallinen oikeus aikana, jolloin kirkon johtavat henkilöt tällä tavoin kohtelivat kaiken elävähenkisen kristillisyyden ilmauksia, oli Renqvistiä arvosteleva, sitä ei ollut vaikea ennakolta tietää. Sentähden lausuikin Renqvist eräässä tähän aikaan pitämässään seurapuheessa: "Kyllä minulle vihollisen yllytyksestä valmistetaan kovia vainoja, mutta Herra on minua auttava". [Kertonut (1896) Anna Maria Härkönen, joka tämän oli isältään, Juhana Härköseltä, kuullut.]

Tutkiessaan Peranderin ja Renqvistin välistä riitaa, kiinnitti kihlakunnanoikeus huomionsa seuraaviin kohtiin. Todistaaksensa Liperin seurakunnan huonoa tilaa ja puolustaaksensa itseään Peranderia vastaan, oli Renqvist muun ohessa väittänyt pitäjän kiertokoulunopettajaa Hasselinia kelvottomaksi tätä virkaa hoitamaan, koska mies, niinkuin myöskin oikeudessa todistettiin, oli juoppo sekä kerrassaan leväperäinen toimissaan. Miten väärin Renqvistin paraita tarkoituksia selitettiin, näkyy siitä, että toiset todistajat arvelivat hänen tehneen tämän syytöksen itse päästäksensä kysymyksessä olevaan virkaan. Epäilemättä rohkasi heitä sekin seikka, että Perander piispantarkastuksessa oli Hasselinia lämpimästi puolustanut. Ikävän vaikutuksen tekee niinikään se tapa, millä oikeus käsitteli niitä Renqvistin vaikuttimia, joiden mukaan hän oli kieltäytynyt jakamasta Herran ehtoollista muutamille henkilöille. Häntä ei käsitetä tahi ei tahdota käsittää ensinkään. Sitävastoin Perander, joka leväperäisyydestä ei ollut saapunut erään sairaan luo tälle ehtoollista antamaan, vapautettiin kaikesta edesvastauksesta. Mutta eniten silmäänpistävä on kuitenkin kihlakunnanoikeuden menettely erään 15 vuotisen pojan kurittamisesta tehdyn syytöksen johdosta, josta ennen on kerrottu. Jos missään, niin tulee tässä selvään näkyviin vastustajien mieskohtaisuus ja heidän huonot vaikuttimensa, samoinkuin oikeuden puolueellinen ahdasmielisyys. Tämä juttu päättyi näet niin, että Renqvist vangittiin valtiovalarikoksesta lokakuun 7 p:nä 1823. Ja tämä tapahtui aikana, jolloin koulunopettajat, isäntäväki, virkamiehet y.m. yleisesti käyttivät ruumiinrangaistusta katsomatta sitä, oliko rangaistava alaikäinen vai eikö! -- Lääninvankilaan ei Renqvistiä kuitenkaan passitettu, koska muutamat talolliset ottivat vastatakseen, ettei hän karkaisi. Näiden vartioimana sai hän oleskella kodissaan, kunnes hovioikeus, johon hän viimemainitun tuomion johdosta vetosi, ehtisi asian ratkaista.

Kuten ennen on kerrottu, oli piispa Molander Pietariin toimittanut kertomuksen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä helmikuussa 1823 toimittamastaan piispantarkastuksesta ja ministerivaltiosihteeri Rehbinder sen johdosta käskenyt tuomiokapitulia ryhtymään toimenpiteisiin herännäisyyden kukistamiseksi. Viimemainitun tuomiokapitulille elokuun 2 p:nä 1823 lähettämässä kirjoituksessa vaaditaan asianomaisia peruuttamaan Renqvistille edellisenä vuonna antamansa määräys toistaiseksi hoitamaan kappalaisenvirkaa Liperissä, "koska seurakunta hänen vaikutuksestaan ei luottanut muuhun papistoon, ja koska hän eri kokoushuoneessa pitämillään jumalisuudenharjoituksilla oli perustanut oman seurakunnan, jota hän kaikin tavoin koetti suurentaa". Sensijaan oli tuo vaarallinen pappi siirrettävä Porvooseen, ollaksensa siellä tuomiokapitulin välittömän katsannon alaisena. Jo marraskuissa 1823 sai Renqvist tuomiokapitulin hänelle lähettämän kirjoituksen kautta tiedon tästä käskystä. Hän ei kuitenkaan voinut sitä heti noudattaa, koska hän kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan ei saanut paikaltaan mihinkään liikkua. Tuomiokapitulin täytyi siis malttaa mieltään sen varoituksenkin suhteen, jonka se Rehbinderin vasta mainitun kirjeen johdosta oli pitänyt itsensä velvoitettuna Renqvistille antamaan.

Eikä siinä kyllin, että Porvoon hiippakunnan tuomiokapituli ja sen papisto mitä säälimättömimmällä ankaruudella arvosteli ja valvoi Renqvistin toimintaa -- sama oli Turunkin hiippakunnan papiston mielipide hänestä. Niinpä lausui esim. arkkipiispa _J. Tengström_ Turun pappeinkokouksessa v. 1825 herännäisyysliikettä koskevassa puheessaan mieltymyksensä siitä, että "se mies, joka etenkin oli aikaansaanut ja ylläpitänyt häiriöitä, nyt oli haastettu maalliseen oikeuteen sekä ajattelemattomien tekojensa tähden asetettu tuomiokapitulin läheisemmän valvonnan alaiseksi" [Handlingar i anledning af prästmötet i Åbo den 16-24 september 1825, 83.].

Millä mielellä Renqvist kantoi kovaa kohtaloaan, näkyy eräästä hänen tähän aikaan tuomiokapitulille lähettämästään kirjoituksesta. Tarkastaessaan siinä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaa, lausuu hän muun ohessa seuraavat sanat: "Jos kohtaloni olisikin marttyyrin kruunu, kärsin viattomana uskonnon, hyveen ja hyvien tapojen harrastamisen tähden ja tahdon iloisena kohtaloani kantaa, vaikka olisinkin vakuutettu siitä, että rovasti Perander keksimillään ja vastoin asianomaisten tahtoa tekemillään kanteilla on kovasti kostanut mitä häntä vastaan olen rikkonut, pitäessäni huolta Jumalan seurakunnan ijankaikkisesta autuudesta. Moni helläsydämminen ihminen on ainakin säälivä minua ja onnetonta perhettäni, rakasta vaimoani ja neljää turvatonta lastani -- -- --" "Lopuksi en saata olla muistuttamatta, että ankara yleinen mielipide on valmistanut minulle tämän onnettomuuden. Enemmän innokkaana kuin pahana, enemmän yksinkertaisena kuin kavalana olen Jumalan seurakunnalle opettanut kalliin oppimme pyhiä ohjeita. Luulen jokaisen puolueettoman edessä voivani puolustaa oppiani ja tarkoitukseni puhtautta. Vakaasti voin vakuuttaa, että silmämääränäni on ollut sanankuulioitteni siveellinen sivistyminen ja heidän perehtymisensä Jumalan sanaan. Jos olen rikkonut, seuratessani aikamme kunnianarvoisten miesten edustamien evankeliumiseurojen opetuksia ja siten saavuttanut maailmanmielisten vihan, halveksimisen ja pahansuonnin, niin toivon suurimmassa nöyryydessä valistuneitten esimiesteni tunnustusta siinä, missä olen oikeassa, sekä että he lempeällä sääliväisyydellä minua oikaisevat, kun erehdyn. Totta on, että minä enemmän liiallisesta kiivaudesta hyvän asian puolesta kuin uppiniskaisuudesta ja vastustamishalusta olen loukannut esimiestäni h:ra rovasti Peranderia, jota (älköön tätä paheksittako) tunnossani olen pitänyt kovin kylmänä ja haluttomana pyhää tointansa hoitamaan. Mutta koska hänen oikaisemisensa ei ollut minun tehtävänäni, niin rukoilen Teidän kauttanne h:ra rovastilta, jota olen loukannut, säälivää anteeksiantamista. Että moni joko sentähden, että joskus olin häntä nuhdellut, tahi kevytmielisesti joukkoa seuraten viime piispantarkastuksessa huusi: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse, sekä ehkä jonkun pahaa suovan yllyttämänä suullisesti kantoi päälleni tahi toi esille minua vastaan sepitettyjä valheellisia herjauskirjoituksia ja niissä kertoi olemattomista tapahtumista, joita ei hän koskaan ole aikonut, koettanut, uskaltanut tahi saattanut todistaa -- kaiken tuon jätän sikseen. Hyvä, etteivät ne, jotka pitävät rukousseurojani eleusialaisina mysterioina, ole syyttäneet minuakin törkeimmistä rikoksista. Moite on kuitenkin moitetta ja kaipaa laillista todistusta, ennenkuin kukaan on oikeutettu sitä uskomaan. Kuitenkin on tämä yhdistynyt liitto saattanut Teissä ja piispantarkastuksessa saapuvilla olleissa kunnioitettavissa esimiehissä synnyttää nurjaa mieltä minua kohtaan. Ilolla haluaisin siis, kunnioitettavaa käskyä noudattaen, mitä pikemmin sitä parempi, matkustaa Porvooseen, toivoen siellä voivani osoittaa viattomuuteni ja saavuttaa esimiesteni suosion, etenkin koska siten pääsisin pois tältä seudulta, missä olen kärsinyt kovimmat vainot, jos kohta moni kieltäjistäni ehkä onkin Pietarin tavoin katunut syntinsä. Mutta tämänkin toiveen ovat kihlakunnanoikeuden kovan ja onnettoman päätöksen seuraukset toistaiseksi minulta riistäneet". Vastustajien Renqvistille hankkimat odottamattoman kovat kärsimykset eivät ole häntä yllyttäneet vihaan, vaan sovinnollisuuteen, ei kiihkoon, vaan maltillisuuteen. Koetuksen tulessa sulatettuna esiintyy hänen uskonsa nöyrempänä, puhtaampana. Häntä turvaa Herra, ja se turva on luja eikä horju, jos ihmiset kilvan koettavatkin häntä sortaen painaa maahan. Tämän Herran käsiin oppii hän yhä ehdottomammin antautumaan -- hänehen ihmisten vääristä tuomioista yhä turvallisemmin vetoamaan. Niinpä lausuu hän tässä tuomiokapitulille lähettämässään kirjoituksessa, vangitsemisestaan puhuessaan: "Sum judicatus, Deus de omnibus supremo die judicet" (minä olen tuomittu, Jumala tuomitkoon kaikista viimeisenä päivänä).

Kymmenen viikkoa oli Renqvist ollut vankina kodissaan, kun Vaasan hovioikeuden hänen valituksensa johdosta antama päätös saapui Liperiin. Se vapautti hänet tuosta rangaistuksesta, määräten tämän ohessa, että juttu oli uudelleen tutkittava kihlakunnanoikeudessa.

Noudattaen tuomiokapitulin määräystä, matkusti Renqvist Porvooseen, minne hän saapui maaliskuun 3 p:nä 1824. Jo samana päivänä kutsuttiin hän tuomiokapitulin eteen. Piispa johti hänen mieleensä, että hän "ei täyteen 7 vuotta sitä ennen Herran alttarin edessä valalla oli sitoutunut saarnaamaan ainoastaan sitä oppia, joka perustuu raamattuun ja tunnustuskirjoihin, jotka varoittavat kaikesta eriseuraisuudesta", ja muistutti häntä hänen velvollisuuksistaan pappisviran menettämisen uhalla.

Loistava Renqvistin asema Porvoossa ei suinkaan ollut. Seurakunnan ylimääräisenä pappina ei hänellä ollut mitään palkkaa, ja Pietarista tuli vasta 1826 vastaus tuomiokapitulin ehdotukseen hänelle Porvoon pedagogian v.t. rehtorina tulevasta palkasta. Mutta jos hän heti olisikin päässyt nauttimaan tätä 200 paperiruplan suuruista tuloa, ei olisi hänellä siitä paljon turvaa taloudellisissa asioissaan ollut. Koko tämä summa kului nim. palkaksi sijaiselle, Renqvistin kun Liperissä jatkuneen oikeusjutun tähden tuon tuostakin täytyi sinne matkustaa. Kihlakunnanoikeus käsitteli näet hänen asiaansa uudelleen yhdeksässä eri käräjässä, joista ensimmäiset pidettiin lokakuun 18 p:nä 1824. Vasta v. 1826 julisti se päätöksensä. Näiden Renqvistin kärsimyksien lisäksi valmistivat hänen vastustajansa hänelle yhä uusia ahdinkoja. Mitä huolellisimmin valvottiin hänen toimiaan ei vaan Porvoossa, mutta hänen käräjämatkoillaankin. Tuntuu kuin olisivat maallikot ja papit, ylhäiset ja alhaiset solmineet liiton tuon turvattoman miehen kukistamiseksi. Ei sekään avannut asianomaisten silmiä Renqvistin hyödyllisiä toimia näkemään, että hän niin suurella menestyksellä oli taistellut väkijuomien väärinkäyttämistä vastaan. Ja kuitenkin pitivät vallanpitäjätkin tämän paheen leviämistä kansassa arveluttavana, vaatien papistoa sitä vastustamaan. Niinpä teki kenraalikuvernööri Zakrewski heinäkuun 28 p:nä 1824 Porvoon tuomiokapituliin siitä ilmoituksen, jossa hän moitti papiston leväperäisyyttä tässä suhteessa [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].

V. 1824 ilmoitti piispa Molanderin poika K. A. Molander, joka oli pappina Ilomantsissa, että Renqvist viimemainitussa pitäjässä matkallaan Liperiin samana vuonna oli pitänyt hartausseuroja vanhempiensa kodissa sekä muutamissa syrjäisissä kylissä. Kuopion maaherra, jolta tuomiokapituli tiedusteli, miksi Renqvist niin kauan viipyi matkallaan, lähetti Porvooseen Liperin kruununvoudin helmikuun 18 p:nä 1825 päivätyn ilmoituksen siitä, että tuo uppiniskainen pappi kysymyksessä olevalla matkallaan tuon tuostakin oli pitänyt rukoushetkiä monessa kylässä. Yhä huolellisempiin toimenpiteisiin ryhtyi tuomiokapituli. Renqvist oli lähettänyt Porvooseen todistuksen hänelle sattuneesta taudinkohtauksesta. Tuomiokapituli ei luottanut siihen, vaan tiedusteli Kuopion maaherralta, vieläkö tauti esti Renqvistiä matkalle lähtemästä, sekä vaati rovasti Kiljanderilta lausuntoa hänen viimeksi pitämiensä rukousseurojen laadusta, kauanko niitä oli kestänyt y.m. y.m. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Mutta näilläkään toimenpiteillä eivät asianomaiset saaneet sammutetuksi sitä innostuksen tulta, joka paloi Renqvistin sydämmessä. Ei saattanut hän Porvooseen saavuttuaankaan olla julistamatta Kristuksen evankeliumia ihmisille. Niinpä hän esim. heinäkuussa 1825 piti rukoushetkiä Porvoon läheisyydessä olevissa seurakunnissa, muun ohessa majuuri _N. L. Gripenbergin_ kodissa Liljendalin kappelissa, jonka kappalainen _L. Tallgren_ tuntuu olleen altis hänen opetuksilleen. Millä tavoin kenraalikuvernööri Zakrewski muutamia viikkoja myöhemmin näillä seuduin liikkuessaan oli saanut tästä vihiä, ei tiedetä, mutta seuraus siitä oli Renqvistille hyvin tuntuva. Kun nim. tuo korkea herrakin oli asiaan puuttunut tiedustelemalla, miten eriseuraisuudesta tunnettu, tuomiokapitulin valvonnan alaisena oleva pappi sai pitää "salaisia kokouksia", oli muka vihdoinkin ryhtyminen ankarampiin keinoihin. Elokuun 15 p:nä 1825 erotti tuomiokapituli Renqvistin toistaiseksi hänen opettajavirastaan sekä kielsi häntä papin tehtäviä toimittamasta.

Näin kovaa iskua ei ollut Renqvist odottanut. Oliko hänen tulevaisuutensa pappina kerrassaan ehkäisty, vai uskaltaisiko hän toivoa muutosta tuomiokapitulin päätökseen? Mitä hän tähän aikaan lieneekin ajatellut: kauniina ruskotti taivaan reunalla hänen silmiensä edessä sen uuden ajan koitto, jota hän edusti. Lyhyesti esitettyään vaikutustansa pappina ja niitä kärsimyksiä, joiden alaiseksi hän Herran sanan julistajana oli joutunut, huomauttaa hän valituksessaan Turun hovioikeuteen Rehbinderin kirjeestä vuodelta 1823, sanoen sen aiheutuneen siitä, että piispa Molander, alttiina totuuden vastustajien valheellisille syytöksille, oli tehnyt hänet epäluulonalaiseksi keisarinkin silmissä, muun ohessa lausuen: "Että tuon korkean kirjoituksen isällistä ja lempeää tarkoitusta on hyvin ankarasti selitetty ja sovitettu minuun, onnettomaan mieheen, sen hyvin selvästi näen ja huomaan; mutta tämmöinen menettely on odottamaton meidän aikana, jolloin valistuksen tulisoiton olisi pitänyt hajoittaa suvaitsemattomuuden synkät pilvet eikä omantunnon rauhan joutua uskonnollisten riitojen ja vainojen sorrettavaksi". Paremmin kuin tuomiokapituli ymmärsi Turun hovioikeus Renqvistin asemaa arvostella. Huhtikuun 19 p:nä 1826 kumoten viimemainitun virkakunnan tuomion, asetti se hänet jälleen niihin virkatehtäviin, joita hoitamaan kirkollinen hallitus oli pitänyt häntä kelvottomana, kunnes asianomaiset oikeudet olivat hänen juttunsa lopullisesti selvittäneet. Vaan ei tämäkään päätös suojellut tuota onnetonta miestä vihamiesten vainolta ja mielivallalta. Kuten tiedämme, oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt huolta siitä, että Renqvistiä Pietarissa pidettiin epäluulonalaisena ja yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä. Sieltä saapui Porvooseen kesäkuun 16 p:nä päivätty keisarillinen käsky, jonka mukaan Renqvist heti oli määrättävä saarnaajaksi _Svartholmaan_, jonka komentajan tarkoin tulisi valvoa, ettei hän saisi linnasta mihinkään poistua. Jo siinä lausunnossa, jonka rovasti Kiljander antoi tuomiokapituliin Liperissä v. 1821 pitämästään tarkastuksesta, on kysymys tuommoisesta keinosta tuon häiriötä tuottavan papin syrjäyttämiseksi. Siinä ehdotetaan nim. että Renqvist määrättäisiin vankilansaarnaajaksi, joksi hän muka olisi paljon sopivampi kuin papiksi väkirikkaassa seurakunnassa, missä kansa helposti hänen saarnoistaan ja liiallisista hartausharjoituksistaan voisi yltyä levottomuuksiin. Hyvin luultavaa on, ettei tätä ehdotusta, joka tietysti oli mieliksi Porvoon tuomiokapitulille, salattu hallitukselta, vaan että se päinvastoin aiheutti yllämainitun keisarillisen käskyn.

Ennenkuin Renqvist siirtyi uuteen virkaansa, johon tuomiokapituli hänet määräsi heinäkuun 13 p:nä 1826, oli Liperin kihlakunnanoikeudessa vihdoinkin hänen pitkällinen juttunsa päättynyt. Viimemainittu oikeus ei kyllä paitsi oikeuskulujen maksuja ollut langettanut häntä muuhun rangaistukseen kuin julkiseen anteeksipyyntöön esimiehiltään, joita hän oli loukannut, mutta kun pöytäkirjat saapuivat tuomiokapituliin, oli tässä virkakunnassa jo tehty uusia syytöksiä häntä vastaan. Etenkin yksi tuomiokapitulin jäsen, lehtori _K. E. Alopaeus_, joka siihen aikaan oli v.t. kirkkoherrana Porvoossa, oli hänen esiintymisestään pahasti loukkaantunut eikä suinkaan ollut altis tuomiota lieventämään. Huolimatta hänen kielloistaan ja uhkauksistaan oli nim. Renqvist pitänyt "luvattomia kokouksia" hänen hoitoonsa uskotussa seurakunnassa sekä sopimattomilla sanoilla ja kirjoituksilla häntä pahoittanut. Tätä väitti hän saaneensa kokea jo heti Renqvistin tultua Porvooseen, mutta etenkin v. 1826. Turhaan oli hän koettanut viimemainitulle terottaa, ettei semmoisia rukouskokouksia, joihin kokoontui enemmän kuin muutamia harvoja henkilöitä, voisi sanoa kotihartauden harjoittamiseksi. Renqvist oli silloin kysynyt, miten tulee kohdella ihmisiä, kun he saapuvat kokouksiin, sekä lehtorin neuvon johdosta: "teidän tulee käskeä heitä poistumaan", vastannut: "Vapahtaja teki opetuslapsensa ihmiskalastajiksi, mutta kuka kalastaja on niin yksinkertainen, että hän, heittäessään verkkonsa apajalle, ensin pelottaa kalat pois? Aivan toisin opettaa Vapahtaja Luuk. 5 luvussa, missä puhutaan suuresta kalansaaliista". Tästä ilmoitti Alopaeus tuomiokapituliin kesäkuun 22 p:nä 1826. Uuden samanlaisen kanteen jätti hän esille marraskuun 15 p:nä s.v. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Hän valittaa siinä, että Renqvist, jota hän uudelleen saman kuun 5 p:nä oli kieltänyt kokouksia pitämästä, muutamia päiviä myöhemmin kuitenkin oli johtanut hartautta koulutalossa eräässä tämmöisessä tilaisuudessa, selittäen että lehtorin kielto sotisi sekä jumalallista että inhimillistä lakia vastaan. Kieltojen ja rangaistusten uhallakin aikoi siis Renqvist pysyä vakuutukselleen uskollisena. Hänen tunnussananaan oli "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä." Vaikeampi on selittää, miksi hän, niinkuin Alopaeus viimemainitussa valituksessaan myöskin sanoo, ei ollut suostunut saarnaamaan "kuin yhden kerran", sanoen esim. eräänä pyhänä sattuneen sairauden häntä tuosta estäneen, "vaikka hän samana päivänä oli kirkossa". Epäilemättä piileilee tämänkin syytöksen takana rettelöitä ja nurjaa mieltä Renqvistiä vastaan, jonka rikoksellisuus kaikin tavoin oli näytettävä toteen. Tuomiokapituli julisti päätöksensä Renqvistin pitkässä ja yhä monimutkaisemmaksi käyneessä jutussa marraskuun 15 p:nä 1826. Siihen eivät jäävin tähden ottaneet osaa piispa Molander eikä lehtori Alopaeus [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Renqvist tuomittiin tuomiokapitulin edessä julkisesti pyytämään anteeksi rovasti Peranderilta, kontrahtirovasti Kiljanderilta ja lehtori Alopaeukselta, erikseen itsekultakin, heitä vastaan tekemistään vääristä syytöksistä sekä heistä kirjeissä käyttämistään loukkaavista lausetavoista.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Renqvist elokuun 16 p:nä 1826 astui uuteen virkatoimeensa. Vastustajat olivat voittaneet -- hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa ja yleisön halveksivaan arvosteluun. Millä mielellä hän näin ollen ryhtyi uutta virkaansa hoitamaan, kun hän sitäpaitsi jo alussa huomasi, että hän itsekin oli vankina, ei ole vaikea käsittää. Hänen kärsimyksiään lisäämään tulivat leipähuolet, palkakseen kun oli määrätty ainoastaan 365 paperiruplaa vuodessa. Synkemmältä kuin koskaan ennen näytti hänen tulevaisuutensa pappina ja perheenisänä. Ja jos hän, tuo uskollinen Herran palvelija, monesti saattoikin unohtaa omat kärsimyksensä: minkä kohtalon alaiseksi joutuisi Jumalan valtakunta Suomessa, kun virkavalta ja syvään juurtuneet ennakkoluulot pakoittamaila pakoittivat herätyshuudot vaikenemaan? -- Mutta Svartholman vangin huokauksiin vastasi lohdutuksen ja toivon Jumala, opettaen häntä näkemättä uskomaan ja siten kasvattaen häntä sitä suurta taistelua jatkamaan, johon hän oli hänet valinnut [Paitsi ennen mainituita lähteitä olen tässä luvussa käyttänyt: Akiander VII, 61-80, 109-168.].

IX.

Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.

V. 1794 määrättiin pitäjänapulaiseksi _Suonenjoelle_ _Kaarle Fredrik Bergh_. Hän oli kotosin Maaningalta, missä oli syntynyt v. 1763. Elettyään mitä kirjavinta nuoruudenaikaa, jona hän oman kertomuksensa mukaan "tienkulkijana kasvoi milloin siellä, milloin täällä", sekä oltuaan muun ohessa toista vuotta vapaaehtoisena sotamiehenä Savon jalkaväen rykmentissä, oli hän vasta 20 vuoden ikäisenä ruvennut opintoja harjoittamaan. Ettei häneltä puuttunut kykyä eikä ahkeruutta, näkyy siitä, että hän v. 1785 pääsi ylioppilaaksi, vaikka oli aivan varaton eikä ollut saanut varsinaista kouluopetusta kuin kaksi lukukautta Oulun koulun rehtorinluokassa [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.].

Tämä Kaarle Fredrik Bergh on herännäisyyden historiassa kuuluisan Bergh-suvun kantaisä. Millainen mies hän itse lieneekin ollut -- hänestä löytyy ainoastaan vähän ja osaksi hyvinkin ristiriitaisia tietoja -- aivan tavallinen pappila ei hänen kotinsa ollut. Niinpä kävi esim. Paavo Ruotsalainen, palatessaan toiselta matkaltaan Högmanin tykö, hänen luonaan [Kertonut (1896) pitäjänkirjuri V. Suhonen Suonenjoella sekä asessori K. A. Malmberg.]. Jos Paavo pahenikin Berghin kertomuksista seudun taitamattomista heränneistä, joita siellä jo siihen aikaan alkoi ilmestyä, osoittaa tämä käynti Suonenjoen pappilan jo vuosisadan alussa olleen jonkunmoisessa maineessa elävähenkisten kristittyjen suosimisesta. Ja ennen kaikkea ovat tästä kodista lähteneet lapset jälkimaailmalle todistaneet suuria siitä Jumalan armollisesta etsimisestä, jonka esineenä se oli. Yksi näistä lapsista vetää jo siihen aikaan, jolloin Renqvistin herätyshuuto kaikui Liperissä, huomion puoleensa. Hänen aikuisempia elämänvaiheitaan tahdomme tässä silmäillä [Tässä luvussa Juhana Fredrik Berghistä julkaistut tiedot olen vuoteen 1824 koonnut hänen kirjoittamastaan ennen mainitusta päiväkirjasta.].

Kaarle Fredrik Berghin ja hänen ensimmäisen puolisonsa Kristina Kjellmanin (k. 1807) vanhin poika, _Juhana Fredrik Bergh_, syntyi Suonenjoen pappilassa kesäkuun 17 p:nä 1795. Pojan vilkas mielikuvitus, hänen harvinaisen hyvä käsityskykynsä ja harras opinhalunsa takasivat menestystä isän opetukselle, joka tarkoitti hänen valmistamistaan Porvoon lukioon. Altis oli Juhana Fredrik myöskin niille kristilliseen siveyteen kehottaville neuvoille, joita hän kodissaan sai, jos hän toiselta puolen jo lapsena tunsikin suuria kiusauksia syntiin. Ikäänkuin olisi hän aavistanut nuoruutensa ajan vaarat, lausui hän kerran -- hän oli silloin 8 vuoden ikäinen -- lukiessaan katkismustaan, isälleen: "Tahtoisin kuolla aina ollakseni Vapahtajan tykönä". Mieheksi tultuaan muisteli hän niinikään 14 vuoden vanhana monesti tunteneensa katumusta ja kovia omantunnon nuhteita synnin tähden, vaikka hän, ankarasti itseään tuomiten, sanoo niiden aiheutuneen vain rangaistuksen pelosta.

V. 1812 otettiin Bergh oppilaaksi Porvoon lukioon. Paraana eväänään matkalla tuohon kaukaiseen opinahjoon oli hänellä isän neuvot ja varoitukset, jotka etenkin kehottivat häntä välttämään jumalattomien kumppanien seuraa. Mutta näistä eväistä ei ollut hänellä perille päästyään paljon mitään jälellä. Ennenpitkää antautui hän vapaasti toveriensa raakaan seuraelämään, lyöden korttia, kiroillen ja kallistaen lasia yhtä rohkeasti kuin muutkin. Ei vaikuttanut hänen ensimmäinen Herran ehtoollisella käyntinsäkään -- Bergh kävi rippikoulua Porvoossa v. 1813 -- muutosta hänen elämässään. Mutta kyllä olivatkin silloiset olot Porvoossa, niinkuin ylimalkaan miltei kaikkialla maassamme, omiaan eksyttämään vakaastakin kodista lähtenyttä nuorukaista synnin poluille. Bergh kuvaa niitä myöhemmin (1822) seuraavin sanoin: "Käsitys Jumalasta oli aivan häälyvä; hänen sanaansa, tahtoansa ja määräyksiään pidettiin ihmisten keksiminä sääntöinä, tarpeellisina vain yhteiskunnallisen elämän ylläpitämiseksi, Jumalaa aistillisten himojen alkuna, sovinto-oppia eksytyksenä, joka ei mitenkään sopisi valistuneelle ihmiselle." Koko katsantotavaltaankin aivan vieraantuneena lapsuutensa uskolle ja pitäen isänsä neuvoja ja opetuksia vanhuudenheikkouden oireina, tuli Bergh, erottuaan lukiosta syksyllä 1815, ylioppilaaksi helmikuussa 1816. Kuten tiedämme, löytyi kyllä Turussa siihen aikaan eläviä, pyhityksen tiellä vaeltavia kristittyjä, mutta niitä hän ei löytänyt eikä etsinytkään. Hän jatkoi entistä rohkeammin iloista, kaikenlaisiin synninharjoituksiin altista elämäänsä, joutumatta kuitenkaan millään tavoin maailman silmissä rappiotilaan. Päinvastoin harjoitti hän tämän ohessa etenkin ajoittain ahkeraan opintoja, aikoen suorittaa maisterintutkinnon. Monesti esiintyi hän ajan tavan mukaan tuomiokirkon saarnatuolissa pitämättä tuota millään tavoin sopimattomana, etenkin koska hän usein ennenkin oli saarnannut, ensikerran joulupäivänä 1812 Suonenjoen kirkossa. Tätä muistellessaan kirjoittaa Bergh muutamia vuosia myöhemmin: "Oi rohkeutta, kun noin turmeltuneena uskaltaa astua saarnatuoliin; miten varomattomia papit ovat, laskiessaan nuorukaisia, jos kohta ovat turmeltumattomiakin, niin pyhälle sijalle! Joka tapauksessa on saarnaviralle alentavaa, kun annetaan vakaantumattoman poikasen esiintyä julkisena opettajana. Tuo on aivan samaa kuin jos opettaja sanoisi kuulijoilleen: meidän opetuksiamme ei tarvitse kenenkään noudattaa; mutta koska laki meitä velvoittaa niitä jakamaan, niin täytyy meidän, jos kohta vasten tahtoamme, jotakin teille saarnata". Bergh oli jo suorittanut "pro exercitio"-väittelyn filosofisessa tiedekunnassa, [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] kun hän päätti ruveta papiksi, aikoen myöhemmin päättää maisterintutkintoa varten aloittamansa luvut. Mikään sisällinen halu ei kuitenkaan tuota muutosta hänen alkuperäisessä lukusuunnitelmassaan vaikuttanut. Päinvastoin oli hän kerrassaan joutunut ajan ratsionalistisen katsantotavan orjaksi. Kun esim. eräs hänen tuttavansa, jonka kanssa hän kesällä 1817, ollessaan kotiopettajana maalla, kerran keskusteli uskontoa koskevista kysymyksistä, häneltä kysyi, miten hän ensinkään saattoi puolustaa sovinto-oppia, vastasi Bergh: "En sitä tekisi, ellen olisi päättänyt ruveta papiksi". Bergh ei ollut mikään tavallinen nuorukainen. Harvinaisen rikasta oli hänen sielunelämänsä, kauas kantoi hänen silmänsä, ei mikään ilmiö jäänyt häneltä huomaamatta. Semmoisten henkilöiden täytyy kokea suurempia kiusauksia kuin muiden. Heidän tiellänsä on syvyyksiä ja kukkuloita, joita jokapäiväisen ihmisen tasainen polku kiertää. Mutta jos Herran armo heidät löytää, säteilee heidän katseestaan sitä kirkkaampana hänen henkensä rikkaus. Tämän totuuden opastamina tahdomme seurata Juhana Fredrik Berghiä hänen matkallaan sitä tulevaisuutta kohti, johon Jumalan ääni jo siihen aikaan häntä kutsui, vaikkei hän tätä ääntä silloin vielä kuullut.

Syyskuussa v. 1818 päätti Bergh opintonsa yliopistossa. Suoritettuaan papintutkinnon Porvoossa arvolauseella "laudatur", [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] vihittiin hän papiksi Turussa lokakuun 26 p:nä samana vuonna. Isänsä oli pyytänyt saada häntä apulaisekseen Suonenjoelle, mutta tuntemattomasta syystä määräsi tuomiokapituli hänet kappalaisensijaiseksi _Hartolaan_. Jonkunlainen muutos oli jo siihen aikaan Berghissä tapahtunut. Hän inhosi niitä syntejä, joille nimikristillisyys antoi tämän nimen, mutta Jumalan valkeuteen hän ei vielä astunut. Maailma oli hänelle rakas, sen huvitukset: korttipelit, pidot, tanssit luvalliset, vieläpä aivan välttämättömätkin sivistyneelle kristitylle. Jo menneinä aikoina oli näillä seuduin siellä täällä herätyksiä tapahtunut, mutta yleinen mielipide tuomitsi mitä ankarimmin kaikkia, jotka, maailmasta luopuneina, harrastivat elävää kristillisyyttä, ja tuolle yleiselle mielipiteelle oli Bergh vielä hyvin arka. Näitä aikoja muistellessaan sanoo hän jo silloin huomanneensa, miten väärät syytökset noiden "lahkolaisten" rikoksellisuudesta ja haaveilevasta jumalisuudesta olivat, valittaen että ihmispelko ja maailman rakkaus estivät häntä heitä puolustamasta ja heihin liittymästä. Maailma kiitti häntä hyväksi saarnaajaksi ja miellyttäväksi seuraihmiseksi; sen ystävyyttä hän ei raskinut uhrata. Berghin kesäkuussa 1819 Eva Fredrika Tandefeltin kanssa solmima kihlaus ei ollut omiaan vapauttamaan häntä tuosta orjuudesta. Tämä nainen, joka sitä ennen oli ollut naimisissa Hartolan kappalaisen H. Selinin kanssa [Biografinen Nimikirja.], oli aivan maailmallismielinen eikä suinkaan estänyt hänen seurustelemistaan seudun säätyläisten kanssa, jotka -- hänen vanhempansa koti, Pohjolan hovi [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.], oli samassa pitäjässä -- olivat hänen lapsuutensa tuttavia. Etenkin näkyy kihlausaika totuttaneen Berghiä pintapuolisesti hoitamaan virkatehtäviään, jos kohta hän toisinaan siitä tunsikin tunnonvaivoja. Kun hän sitten syksyllä 1820 meni naimisiin, alkoivat taloudelliset huoletkin kysyä yhä enemmän aikaa, nekin estäen häntä kuulemasta Herran kutsuvaa ääntä. Voidaksensa elää pitäjän säätyluokan tavoin, vuokrasi Bergh erään suuren maatilan, jonka hoito kysyi paljon rahoja. Tästä oli muun ohessa sekin vahinko, että hän jätti kaikki tuumat maisterintutkinnon suorittamisesta sikseen, uhraten sensijaan joutilaan aikansa seuraelämän huvituksille. Vaan kaiken tämän uhallakin ei voinut Bergh itseltään salata sitä yhä suurempaa levottomuutta, jonka alaiseksi hän tuontuostakin joutui. Herran ääni alkoi käydä kohti nuhtelevana, tuomitsevana. Ei voinut sitäpaitsi Berghin syvällinen luonnekaan ajanpitkään saada tyydytystä niistä pintapuolisista keskusteluista ja huvituksista, joita Hartolan seuraelämä tarjosi. Hän kyllästyi niihin, niinkuin se kyllästyy, joka koko olemukseltaan kuuluu aivan toiseen piiriin.

Keväällä 1821 sairastui Bergh kovaan tautiin. Painavampana kuin konsanaan ennen esiintyi hänelle elämän ja kuoleman vakaa todellisuus, vaatien häntä tilintekoon pyhän Jumalan eteen. Tautivuoteellaan lukien Jung-Stillingin selityksiä Ilmestyskirjaan, alkoi hän Herran valkeudessa tuomita itseään kristittynä ja seurakunnanopettajana. Mutta perinpohjaista muutosta ei hänessä kuitenkaan vielä nytkään tapahtunut. Bergh nousi tautivuoteeltaan, vaan ei synnistä. Ettei hän vielä ollut ulkonaisestikaan luopunut maailmasta ja sen tavoista, tuli selvään näkyviin hänen poikansa ristiäisissä, joita tähän aikaan [Aatelittomain sukujen sukukirjaan annettu tieto, että tämä poika, joka pienenä kuoli, oli syntynyt jo v. 1820, ei pidä yhtä Berghin päiväkirjan kanssa ja on siis silminnähtävästi väärä.] vietettiin. Pidot olivat komeat, Bergh otti itse osaa tanssiin ja kehotti ahkeraan omalla esimerkilläänkin vieraitaan juomaan. Syksyllä samana vuonna kutsui Jumala jälleen tavallista tuntuvammalla tavalla häntä totuuden valoon. Bergh, joka huhtikuussa oli määrätty v.t. kappalaiseksi _Sysmään_, kävi Hartolassa asuvaa perhettänsä tervehtimässä. Oli sunnuntai. Hän oli saarnannut viimemainitun seurakunnan kirkossa ja syönyt puolista pappilassa. Ajan tavan mukaan sijoittuivat vieraat, niiden kera Bergh, pelipöydän ympäri. Pieni poika astui huoneeseen, pyytäen Berghiä lähtemään kotia, minne eräs hänelle tuttu isäntä oli tullut häntä tapaamaan. Mies oli herännyt. Pojalta sai hän kuulla, miten Bergh, joka hetken perästä saapui kotia, pappilassa oli aikaansa viettänyt. Epäilemättä oli tämä mies jo ennen huomannut, ettei tuo pappi, jota hän oli tullut tervehtimään, ollut tavallinen maailmanihminen, ja varmaankin sai hän hänen arasta katseestaan nytkin todistusta siihen. Vakavasti ja lempeästi nuhteli hän Berghiä tämän maailmankaltaisuudesta ja varoittaen puhui etenkin korttipelin turmiollisuudesta. Tuo oli tavatonta aikana, jolloin juopa talonpojan ja herrasmiehen välillä oli niin suuri, mutta tämä talonpoika edustikin sitä koittavaa vapaampaa aikaa, joka totuuden voimalla oli painava vanhat ennakkoluulot maahan. Tämän ajan miehiä oli Berghkin, vaikkei hän vielä ollut antautunut sen palvelukseen. Ojentaen kätensä vieraalleen, lausui hän liikutettuna: "Tahdon kätkeä sananne sydämmeeni".

Lokakuun 10 p:nä 1821 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] määrättiin Bergh kirkkoherranapulaiseksi Pälkjärvelle. Hän lähti sinne yksin, jättäen vaimonsa Hartolaan taloutta hoitamaan. Seuraava vuosi oli käännevuosi hänen elämässään. Jo matkallaan Pälkjärvelle vaipui hän monesti syviin mietteisiin, ajatellessaan menneitä päiviä ja niitä synnin syvyyksiä, joihin hän oli langennut. Jumalan valkeus ympäröi häntä kaikkialla, ja tässä kirkkaudessa näki hän kauhistuksella onnettoman tilansa. Hän ei enää tehnyt hyviä päätöksiä vain, niinkuin ennen, lankeemuksiaan muistellessaan ja niitä katuessaan -- hän huusi syvyydestä Herran tykö, kerjäten häneltä armoa.

Masentuneena ja levottomana saapui Bergh Pälkjärvelle. Mille kannalle oli hän täällä asettuva, miten painavaa paimenvirkaansa hoitava? Omatunto vaati vastausta tähän kysymykseen, ratkaiseva päätös oli tehtävä. Renqvistin herätyshuudot kaikuivat Liperissä ja niiden vaikutus oli nähtävänä Pälkjärvelläkin. Jo ennen oli Bergh kuullut puhuttavan tästä miehestä. Tuskin kukaan oli häntä puolustanut, miltei kaikki olivat häntä soimaten moittineet ja ankarasti tuominneet. Hänen tuttavuuteensa antautuminen tuottaisi välttämättömästi paljon ehkä oikeutettuakin ylenkatsetta ja pilkkaa, koska "yleinen mielipide" niin jyrkästi oli häntä vastaan -- mitä tulisi hänen tehdä? Toisella puolella maailma, sen ystävyys ja kunnia, mutta levoton, saastutettu omatunto -- toisella pilkka, vaino, kärsimykset, mutta rauha Jumalassa. Bergh valitsi viimemainitun. Hän lähti Renqvistin luo ja avasi hänelle sydämmensä. Monessa kohden oudoilta tuntuivat hänestä tuon moititun virkaveljen opetukset, ja hänen uskonnollisessa katsantotavassaan oli ykspuolisuuksia, jotka eivät sopineet yhteen Berghin vakuutuksen ja hänen syvämietteisen, evankeliumin vapautta etsivän henkensä vaatimusten kanssa, mutta pääasia oli kuitenkin oikea. Renqvist oli elävä kristitty, jota totuuden tähden vainottiin, sen hän heti näki. Maksoi minkä maksoi: Bergh päätti asettua hänen puolelleen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän sai siitä kärsiä paljon ivaa ja pilkkaa. Jos tuo alussa monesti tuntuikin raskaalta, vapautti toiselta puolen Renqvistin puolustaminen häntä suuressa määrässä ihmisorjuuden siteistä ja rohkasi häntä sekä yksityisissä keskusteluissa että julkisesti totuutta julistamaan. Kevät, Herran armoajan kevät, oli hänellekin vihdoin joutunut. Jos se toikin mukanaan monta myrskyistä ja pilvistä päivää, oli se kuitenkin ihanaa kevätaikaa, jonka vertaista hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Ilokseen sai hän myöskin paimenvirassaan kokea Herran ihmeellistä armoa. Jo kevätkesällä 1822 alkoi monessa paikoin hänen kylvämästään sanasta oras näkyä, ja siitä alkaen kasvoi päivä päivältä Pälkjärven heränneitten luku.

Niinkuin olemme nähneet, tapahtui Berghin kääntyminen vähitellen, ei kovien murrosten kautta, vaan verraten tyynesti ja hiljaa. Hän oli noita Johannes-luonteita, joita Herran on tapana tällä tavoin opetuslapsikseen tehdä. Mutta ei Berghin heräys ja uudestisyntyminen silti helppoa ollut. Tämä koskee varsinkin hänen kääntymisensä ensi aikoja. Synnin muistot ja näihin tuon tuostakin liittyvät kiusaukset tekivät hänen mielensä monesti hyvin raskaaksi ja pusertivat hänen sydämmestään huudon: "Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista?" Levotonna etsi hän monesti vastausta kysymykseen, oliko hän kääntynyt vai eikö. Kiusaukset syntiin eivät sallineet sitä uskoa, mutta uutta oli kuitenkin menneeseen aikaan verrattuna kaikki. Raskas oli epävarmuus, mutta hän nöyrtyi odottamaan, kunnes Herra itse hänelle vastauksen antaisi. Myöskin ajan ratsionalistiset mielipiteet, joita hän ennen, jollei juuri julkisesti, niin ainakin sydämmessään, oli kannattanut, liittyivät lisäämään hänen sisällistä ahdinkoaan. Niinpä hän esim. koetti itselleen selvittää siihen aikaan jumaluusoppineiden ja maallikkojenkin keskuudessa vireillä olevaa kysymystä ijankaikkisista rangaistuksista, joita väitettiin mahdottomiksi, ne kun muka eivät sopineet Jumalan rakkauden kanssa yhteen. Tämän ja muiden samankaltaisten kysymysten järjenmukainen tutkiminen ei kuitenkaan enää voinut syrjäyttää Berghin mielestä kristinuskon käytännöllisiä totuuksia, ja jota ahkerammin hän näitä tutkija omaan kohtaansa sovitti, sitä suuremmaksi kirkastui hänelle Jumalan armo Kristuksessa. Siitä hän löysi kaiken totuuden avaimen, siitä vastaukset levottoman sydämmensä kysymyksiin, siitä sai hän voimaa taistelussaan syntiä vastaan. Jos hän ajatuksissaan monesti vielä oleskelikin Siinain läheisyydessä, missä hän pelosta vapisevana teki lupauksia Herralle, veti armon henki hänet aina uudelleen Siionin vuoren tykö uuden testamentin välimieheltä etsimään puhdistusta ja voimaa. Ja täällä virkistyi hänen toivonsa jälleen, täällä uudistui usko, täällä syttyi rakkaus särjetyn sydämmen kiitosuhria Herralle uhraamaan.

Jonkun ajan almanakkaansa merkittyään hengellistä tilaansa koskevat tapahtumat sekä omat mietteensä niiden johdosta, päätti Bergh alottaa sen päiväkirjan kirjoittamista, jonka opastamina olemme koettaneet kuvata hänen aikuisempia elämänvaiheitaan. Se on kirjoitettu ruotsiksi ja sisältää 176 oktaavisivua. Lukuunottamatta siellä täällä sattuneita aukkoja käsittää tämä päiväkirja joulukuun 3 p:vän 1822 ja lokakuun 1 p:vän 1824 välisen ajan. Sitäpaitsi löytyy alussa lyhyt hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikoja sekä ensimmäisiä papinvuosiaan kuvaava kertomus. Missä hengessä tämä päiväkirja on kirjoitettu, näkyy jo siitä rukouksesta, millä se alkaa. Se kuuluu: "Kaikkivaltias jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden alku, Isä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa tässä lähestyä sinua. Vahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen tehdä tavalla, joka olisi sinulle otollinen ja paraiten vastaisi minun tarvettani. Jos syntinen koskaan on tarvinnut sinun apuasi, niin tarvitsen todella minä; sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko minä olen, kuinka minä itserakkauteni, tämän hirvittävän epäjumalan ravinnoksi tahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa. -- -- -- Unohda, laupias armahtaja, sinä syntisten ystävä, Herra Jesus, unohda oman täydentekemisesi tähden entiset tuhannet ja jälleen tuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja niiden häpeällisestä vallasta siten, että sinä minussa vaikutat elävän uskon itseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu! kaikkien hyvien lahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi kunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Ja, kolmiyhteinen Jumala, Isä, auttaja, armahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, käännä minut, käännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni, niin tulemme käännetyiksi! Sinun on tämä suuri ja tärkeä tehtävä! Tiedän että sinä sen teet, jos me vain tahdomme antautua sinun käsiisi. Oi! kenen käsiin tahtoisimmekaan antautua, jollemme itse rakkauden! Ota siis, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota kaikki mitä kutsun omakseni sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni, kaikki voimani. Ota ne -- puhdista ne, uudista ne -- hoida niitä oman tahtosi mukaan. Jesuksen tähden unohda, kuinka itse olen niitä hoitanut ja näihin asti niitä käyttänyt. Ja kun olet saanut minut taivutetuksi ja uudistetuksi oman mielesi mukaan, niin pidä tämä työ, tämä vanhurskaus, jonka Jesuksen veri vaikuttaa, minun omaisuutenani, jolla minä voin vaatia sinun armahtavaisuuttasi. Niin, hyvä Jumala! puhdista tarkoitukseni tämän työn suhteen, tee minut puolueettomaksi itseäni arvostellessani, jotta en itseäni pettäisi. Karkoita kaikki viholliset, kun tartun kynääni tähän kirjaan kirjoittaakseni muistiinpanojani, jotta ne eivät voisi saada minua tuomitsemaan puolueellisesti omissa eikä toisten asioissa. Anna minulle etenkin armoa, että ensiksi koettaisin sinun avullasi ottaa malan omasta silmästäni ja sitten myös tehdä työtä veljeni ja sisareni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka silmänräpäys, että sinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani, ajatukseni, haluni ja tekoni ja että ne olisivat sinulle otolliset. Anna minulle sama henki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui: kaikki voin minä Kristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee -- sanalla sanoen: anna minulle elävä usko, niin tulen sinun armostasi autuaaksi. Pakoita minua tällä rukouksen huokauksella ryhtymään kaikkiin tehtäviini. Amen! Minä tiedän, että sinä sen teet Jesuksen tähden!" -- Tässä puhuu toivo, joka "ei anna häpeään joutua", tässä taistelee usko, joka ei kilvoituksen helteessäkään ole epäuskoon sortuva, tässä palaa rakkaus, joka "ei vihaan syty, ei pahaa ajattele, ei vääryydestä iloitse". Mitä kauniimmassa sopusoinnussa "pysyivät nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus" Berghin näistä ajoista alkavan hengellisen elämän peruspiirteinä, kehittäen hänet herännäisyyden ehkä eheimmäksi sielunpaimeneksi. "Suurin niistä oli kuitenkin rakkaus", tuo hänen jalon, Herran koulussa pyhitetyn luonteensa huomattavin ominaisuus. Yhtä suurella innolla kuin hän, ehkä joskus suuremmallakin, ovat muutamat muutkin Suomen Siionin samanaikuiset vartijat paimenvirkaansa hoitaneet, yhtä väsymättömästi ja uskollisesti ainakin jotkut heistä loppuun asti raskasta päivätyötään toimittaneet, mutta tuskin kukaan niin omaansa etsimättä ja niin hellällä rakkaudella kuin Bergh. Ja sentähden tuntuukin meistä, lukiessamme tuota rukousta, jonka hän joulukuun 3 p:nä 1822 päiväkirjaansa kirjoitti, kuin olisi hän tahtonut aloittaa uutta elämäänsä kantamalla koko Suomen kansaa armahdettavaksi Herran eteen.

Kirkkaudesta toiseen kehittyi Bergh Pälkjärvellä ollessaan. Perheestään erotettuna, täytyi hänen tällä vieraalla paikkakunnalla monesti kokea sitä ikävää, jota yksinäisyys tuottaa semminkin niin avosydämmiselle henkilölle kuin hän oli, mutta sitä enemmän oli hänellä aikaa oman sielunsa kasvattamiseen ja papillisiin tehtäviin. Kiittäen Jumalaa hän päiväkirjassaan tämän tunnustaakin. Ahkeraan luki Bergh tähän aikaan raamattua ja muuta kirjallisuutta, seuraten tämän ohessa tarkalla silmällä ajan uskonnollisia virtauksia varsinkin omassa maassa. Kansan tietämättömyys ja alhainen siveellinen kanta koski kipeästi hänen hellään sydämmeensä. Selvään näki hän, ettei sen epäusko ollut samaa laatua kuin säätyläisten ja että se siis oli kohdeltava eri tavalla. Sen juuret olivat taikauskon raa'assa maassa, kun sitä vastoin säätyläiset ajan turmeltuneesta uskonnollisesta ja muusta kirjallisuudesta sekä seuraelämän kevytmielisestä hengestä olivat särpineet sitä myrkkyä, joka esti heitä uskomasta kristinuskon totuuksia. Päiväkirjassaan palajaa Bergh vuoden 1823 alkupuolella tuon tuostakin tähän kysymykseen, lausuen tämän ohessa monta huomattavaa ajatusta papin velvollisuuksista ja tehtävistä. Silminnähtävästi heräsi hänessä jo tähän aikaan tuo lämmin halu kansan lukutaidon korottamiseen, jonka hedelmät myöhemmin ovat nähtävinä etenkin niissä seurakunnissa, missä hän pappina vaikutti. Pälkjärvellä ollessaan ei hän kuitenkaan vielä ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin tämän aatteen toteuttamiseksi. Sitä ahkerammin koetti hän sensijaan sekä saarnoillaan että kinkeri- ja seurapuheillaan kansan lapsiin vaikuttaa. Silmämääränä oli hänellä syntisten kokoaminen taivaan valtakuntaan ja koottujen varjeleminen ja kasvattaminen Herran liitossa. Sentähden pyysi hän kaikille kirkastaa sitä totuutta, joka ijankaikkisesti pysyy, sovittamalla sitä kaikkiin oloihin. Säälivä rakkaus oli hänen herätyshuutonsa perussäveleenä, ja juuri sentähden avautuivat sydämmet sille. Ja samankaltaista oli Berghin puhe myöskin yksityisissä keskusteluissa. Säätyhenkilöihinkin koetti hän tuossa hengessä vaikuttaa. Kuinka vakavat hänen nuhteensa monesti olivatkin, miten rohkeasti hän, itseään ja muita säälimättä, raivasikin auki Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, täytyi jokaisen ainakin sydämmessään myöntää, että rakkaus oli hänen vaikuttimensa. Miten Berghin käsityksen mukaan kristityn tulisi kohdella kääntymätöntä lähimmäistään, näkyy seuraavista hänen päiväkirjassaan tammikuun 8 p:ltä 1823 tavattavista sanoista: "Kääntyneen ihmisen tulee kyllä tuntea armontilansa arvo ja syvässä nöyryydessä tunnustaa Jumalan hyvyys, joka on hänet johdattanut pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan tykö, sekä myöskin ulkonaisella käytöksellä ilmaista ilonsa siitä äärettömästä armosta ja laupeudesta, joka hänelle on tapahtunut, samoinkuin myöskin sekä sydämmellään että esiintymisellään ilmituoda huolensa kääntymättömien valitettavasta tilasta. Mutta jos hän tuosta onnellisemmasta asemastaan luulee saavansa aihetta muiden, olkoonpa julki kääntymättömien, ylönkatsomiseen ja ynseyteen heitä kohtaan, niin ei tämmöinen käytös sovi Kristuksen mielen kanssa yhteen; sillä tuo näyttää todistavan, että semmoinen ihminen pitää kääntymistään omana työnään, joka on hengellisen ylpeyden perusluonne. Tämmöinen käytös ei lisää kääntyneitten lukua, vaan vähentää sitä päinvastoin. Sitäpaitsi tulee meidän aina muistaa, että, niinkauan kuin armonaikaa kestää, viimeiset voivat tulla ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi -- ainakin tulee meidän toivoa ja myöskin kaikin voimin tehdä työtä siinä mielessä, että ne, jotka nyt ovat kääntymättömiä, vielä Herran armon kautta kääntyisivät. Mutta tätä ei saavuta se, joka jyrkästi vaatien nuhtelee, tyrkyttää, neuvoo. Sentähden sanookin apostoli: 'Saarnaa sanaa sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla, rankaise, nuhtele, neuvo kaikella siveydellä ja opetuksella'. Niin, kallis Jesus! opeta minua näin käyttäytymään, taivuta minua kaikessa nöyryyttä noudattamaan ja välttämään ylpeyttä sekä sydämmessä että sanoissa ja käytöksessäni, jotta kernaammin hiljaisuudella kuin ankaruudella koettaisin voittaa ihmisten sydämmiä sinulle. Niin olet itse tehnyt; niin tulee minunkin tehdä".

Olemme sanoneet, että Bergh jo Pälkjärvellä ollessaan kehittyi kirkkaudesta toiseen. Todistuksena on hänen päiväkirjansa, missä hän itseään säälimättä kertoo rumimmatkin kiusauksensa ja Herran kaikkivoipaa armoa päivä päivältä yhä hartaammin ylistää. Jumalan valkeudessa oppii hän yhä paremmin tuntemaan ihmissydämmen turmeluksen ja pitämään itseään syntisistä suurimpana. Mutta samoihin määrin suureksi kirkastuu hänelle myöskin Kristuksen rakkaus syntisiä kohtaan. Valvovan, Herrassa elävän kristityn taisteluista ja voitoista puhuu tuo päiväkirja syvällisiä ja tarkkaan kokemukseen perustuvia sanoja. Etenkin näkyy Bergh jo tähän aikaan oppineen, miten taitava sielunvihollinen on eksyttämään kääntynyttäkin ihmistä ainakin salaisesti turvautumaan omiin voimiinsa sekä tukkimaan häneltä tien armonistuimen tykö. Hän tuntee farisealaisuuden sen hienoimmissakin muodoissa ja taistelee Kristuksen uskossa voitollisesti sitä vastaan, pyytäen päästä yhä likeisempään yhteyteen Herran kanssa. Hän anoo ja hänelle annetaan, hän etsii ja hän löytää, hän kolkuttaa ja hänelle avataan.

Berghin muuttunut katsantotapa ja hänen siitä riippuva toimintansa pappina ei voinut jäädä hänen esimiehiltään huomaamatta. Tarkastusmatkallaan Liperissä ja ehkä jo ennenkin oli piispa Molander saanut kuulla, että tuo nuori, lahjakas pappikin oli ruvennut herännäisyysliikkeen kannattajaksi. Paluumatkallaan tapasi hän Berghin Pälkjärven pappilassa maaliskuun 4 p:nä 1823. Isännältään, provasti L. J. Hultinilta [Akiander, Herdaminne.], silminnähtävästi ensin tiedusteltuaan asiaa ja saatuaan häneltä tarkkoja tietoja, kysyi hän, kääntyen viimemainitun puoleen, Berghin läsnäollessa: "Eikö ole Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä vallitseva uskonnollinen lahko alkanut tunkeutua myöskin teidän seurakuntaan?" Hultin vastasi kysymykseen myöntämällä, viitaten apulaisensa enemmän kuin epäiltävään suhteeseen kysymyksessä olevaan liikkeeseen. Selvin sanoin ilmaisi Molander, miten vastenmielinen Renqvist hänelle oli, moittien hänen kykenemättömyyttään saarnaajana ja hänen loukkaavaa, itserakasta esiintymistään. Ja jotta Bergh tulisi täysin käsittämään, miten vaarallinen koko herännäisyysliike oli ja kuinka arveluttavaa laatua sen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä aikaansaamat häiriöt ja riidat, lausui hän sen vakuutuksen, että nuo hurmahenkiset haaveilijat, jos vain saisivat johtajakseen jonkun lahjakkaan miehen, varmaan ennenpitkää julkisesti asettuisivat esivaltaa vastaan ja aloittaisivat sisällisen sodan. Ettei tämmöinen arvostelu yleisesti arvossa pidetyn esimiehen suusta voinut olla jotakin vaikuttamatta tuohon nuoreen pappiin, on itsestään selvä. Sitäpaitsi ei Bergh siihen aikaan vielä tuntenut Savon ja Karjalan herännäisyyttä kuin ainoastaan huhujen ja kertomusten kautta; ehkä olivat -- niin arveli hän -- Molanderin väitteet ainakin osaksi oikeutetut. Vaan toiselta puolen oli hän sydämmessään vakuutettu Renqvistin viattomuudesta ja hänen tarkoitustensa puhtaudesta eikä myöskään voinut uskoa piispan kertomusta heränneistä ehdottomasti oikeaksi. Mille kannalle Bergh tämän keskustelun ja sen kestäessä hänelle annettujen vakavien varoitusten johdosta aikoi asettua, näkyy seuraavista hänen päiväkirjassaan maaliskuun 6 p:ltä löytyvistä sanoista: "Nyt toivon ja rukoilen, että Herra sanansa jälkeen opettaa minua totuutta löytämään sekä, katsomatta sitä, mitä muut minusta ajattelevat ja kuinka he minua kohtelevat, siinä pysymään. Vielä ei omatuntoni minua soimaa muusta kuin leväperäisyydestä, opettajatoimestani kun on kysymys. Herra antakoon minulle voimaa kernaammin kärsimään mitä hyvänsä kuin poiketa hänen sanansa ohjeesta oikealle tahi vasemmalle. Tiedän, että hän, joka hyvän työn alkanut on, myöskin kaikessa minua auttaa. -- -- -- Herra, valmista itsellesi kunniaa kaiken tämänkin kautta, ja tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa! Ainoastaan tue minua voimallasi, niin en pelkää mitään maan päällä. Opeta minua kaikkia rakastamaan, niinkuin Jesukseni on tehnyt! Anna minulle elävä usko ja sen hedelmät -- enempää en tarvitse. Valaise myöskin maalliset esimieheni ja opeta minua olemaan heille kuuliainen kaikessa, joka ei ole vasten sinun tahtoasi. Anna minulle elävä usko ja pakoita minua, mitään muuta katsomatta, koettamaan johdattaa kaikkia, jotka paimenvirassani tapaan, tosi kääntymiseen, jonka kehitys riippuu elävästä uskosta, minkä ainoana esineenä on ristiinnaulittu Jesus. Tätä tarkoittakoot kaikki minun pyrintöni. Jos minun tämän tähden täytyisi vaikka kuolla, niin tietäisin sen tapahtuneen totuuden, ei itseni eikä maallisen kunnian tähden. Olkoon kaukana minusta ja kaikista, jotka kiivailevat sinun kunniasi puolesta, koettaa puolustaa itseämme vainoojiamme vastaan muilla aseilla kuin sinun puhtaalla sanallasi; ja kuivettukoon jokainen käsi, joka korottaikse esivaltaa vastaan! Herra, sinä joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, pelasta sieluni -- pelasta myöskin, jos mahdollista, niiden sielut, jotka nyt asettuvat totuutta vastaan. Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät! Amen -- en epäile -- tue heikko uskoni, sitä rukoilee kurjin syntisistä".

Pietismiä soimattiin jo siihen aikaan yleisesti lahkoksi ja sen edustajia syytettiin mitä suurimmasta ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Jos muutamat yksityiset antoivatkin aihetta tuohon arvosteluun, ei pidä se paikkaansa, mikäli kysymys koskee liikettä semmoisenaan. Berghin kanta tässä suhteessa on muun ohessa tuosta hänen vasta kertomastamme rukouksesta niin selvä, ettei se kaipaa mitään puolustusta. Hän tahtoi elävää kristillisyyttä -- siinä hänen lahkolaisuutensa. Yksin Jumalan sanasta etsi hän neuvoa opettajavirkaansa hoitaessaan, rukoillen alituisesti voidaksensa aina ja ehdottomasti alistua sen neuvottavaksi. Suuria kiusauksia täytyi hänen monen opinkysymyksen suhteen kestää, ennenkuin hänen kantansa vakaantui. Niinpä hän esim. huhtikuussa 1823 taisteli kovaa sisällistä taistelua sen johdosta, että heränneitten käsitys kääntymisestä ja uudestisyntymisestä hänestä oli ristiriidassa raamatun opin kanssa kasteesta. Jos kerran -- niin hän arveli -- ihminen syntyy uudesti jo kasteessa, voiko sitten olla kysymystäkään toisesta uudestisyntymisestä. Vilkkaasti toimi Berghin mielikuvitus, ja hänen syvälliseen miettimiseen taipuva luonteensa vaati johdonmukaisuutta ja selvyyttä. Tämä taistelu, joka sitäpaitsi koski niin tärkeätä, papin selitystä hänen opettajatoimessaan monesti kysyvää opinkohtaa, ei ollut helppoa. Sen kestäessä johtui Bergh joskus siihenkin johtopäätökseen, että ainoastaan ne kastetut, jotka ovat tehneet syntiä Pyhää Henkeä vastaan, ovat hengellisesti kuolleet, jota vastoin muut tarvitsevat ainoastaan uudistumista, ei uudestisyntymistä, päästäkseen jälleen siihen liittoon, johon Herra heidät kasteessa otti. Ellei tätä myönnetä -- arveli hän -- niin ovat anabaptistat oikeassa. Mutta näistä ja muista samankaltaisista eksyneistä ajatuksista selvisi Bergh raamattua tutkimalla. Siitä näki hän selvään, että moni kastettu on hengellisesti kuollut, ja hänen oma kokemuksensa tuki mitä vastustamattomimmalla tavalla tätä todistusta. Miten puutteellinen hänen käsityksensä siitä uudesta elämästä, joka kasteessa lapseen istutetaan, tähän aikaan vielä lieneekin ollut, ei epäillyt hän kauemmin, että kasteen liitosta langennut on hengellisesti kuollut, eikä sitä, että semmoisen täytyy syntyä uudesti, ennenkuin hän saattaa Jumalan valtakuntaan sisälle tulla.

Ihmeellisen araksi kehittyi Berghin omatunto jo hänen Pälkjärvellä ollessaan. Pienimmätkin erehdykset ajatuksissa, sanoissa ja töissä huomaa hän heti, katkerasti itkien niiden tähden ristin juurella. Etenkin valittaa hän itserakkauttaan, ihmispelkoaan, hitauttaan ja kylmyyttään, sekä niitä saastaisia ajatuksia, jotka hänen entisen "helmasyntinsä" tähden tuon tuostakin nousevat hänen mieleensä. Edistymistään hän ei koskaan näe, päinvastoin hän monesti hämmästyneenä kysyy: olenko milloinkaan kääntynyt? Mutta semmoisina hetkinä kirkastuu hänelle aina uudelleen ja entistä kirkkaampana Kristuksen rakkaus syntisiä kohtaan, ja hänen kiusauksen kuumassa pätsissä puhdistettu uskonsa oppii yhä turvallisemmin luottamaan yksin Vapahtajaan. Niinpä on hän, muutamia päiviä kestettyään mitä kuuminta sisällistä hellettä ja kovia nuhteita aralta omaltatunnoltaan, toukokuun 14 p:nä päiväkirjaansa kirjoittanut: "Tehkööt sitten elämä tahi kuolema, rauha tahi myrsky, perkele tahi synti kaiken minkä voivat, syöstäksensä minua onnettomuuteen: en poistu Jesukseni ristin luota. Epäuskolla ja perkeleellä on paulansa, joilla he koettavat jälleen saada minua omaa työtä tekemään. Ei, niin huono ja kurja kuin olenkin, anna minun löytää apuni sinussa, sinä ainoa turvani, vapahtajani, Jesukseni. -- -- -- Herran armo tekee minussa työtä, sen huomaan. Minä olen ja tahdon aina olla Vapahtajani oma".

Toukokuun 21 p:nä 1823 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] määrättiin Bergh isänsä apulaiseksi Suonenjoelle. Harras toivonsa saada kotiseutunsa kansalle julistaa Kristuksen evankeliumia ei kuitenkaan toteutunut. Hartolassa, missä hän kävi perhettänsä tapaamassa, sai hän näet tietää, että tuomiokapituli peruuttamalla aikuisemman määräyksensä, aikoikin siirtää hänet kirkkoherranapulaiseksi _Kuopioon_. Elokuun 23 p:nä saapui hän viimemainittuun kaupunkiin.

Haikein sydämmin ja suuren pelvon alaisena ryhtyi Bergh uutta virkaansa hoitamaan. Oliko hän kestävä taistelussa maailmaa ja syntiä vastaan? Bergh ymmärsi asemansa; hän tunsi, että Herra häneltä vaati paljon. Aikana, jolloin sekä kirkon että valtion johtavat henkilöt olivat solmineet liiton herännäisyyden kukistamiseksi, tuli hänen pappina toimia juuri sen läänin pääkaupungissa, jota etenkin pidettiin silmällä. Tässä kysyttiin todella urhoollisuutta ja taitoa. Heränneitä pilkattiin, heistä levitettiin jos minkälaisia huhuja: pilkan ja vainon alaiseksi joutui välttämättömästi varsinkin kaupunkiseurakunnassa pappi, jos hän millään tavoin noita "hulluja haaveilijoita" suosi. Bergh oli paljon seurustellut sivistyneiden kanssa. Seuraelämän tavat ja huvitukset tarjosivat vielä hänelle viehätystä, eikä ollut hän tähän aikaan vielä selvillä siitä, vaatiko Jumalan sana häntä kokonaan kaikesta tuosta luopumaan. Miten esiintyä kristittynä tuommoisissa tilaisuuksissa, miten rohjeta nuhdella maailmaa synnistä musiikin soidessa ja ilon korkeimmallaan ollessa? Olemme sanoneet, että Berghin kehitys tapahtui vähitellen. Tuo on etenkin nähtävänä hänen suhteessaan maailmaan. Vaikka hän oli herännyt ja elävä kristitty -- ei kukaan, joka lukee hänen päiväkirjaansa epäile sitä luopui hän vähitellen, vasta Kuopiossa toista vuotta oltuaan, kokonaan seuraelämän huvituksista. Sitäpaitsi on huomattava, ettei herännäisyyden periaatteet tässä kohden vielä olleet vakaantuneet. Bergh oli näiden aatteiden ensimmäisiä tienraivaajia, ja semmoisten henkilöiden täytyy kulkea hitaammin kuin niiden, jotka heidän jälkiään seuraavat. Mutta vaikka Bergh näin kulkikin omaa tietään, yksin Jumalan sanasta etsien ohjeita, mille kannalle hänen näissä uusissa olosuhteissa tulisi asettua, vaikutti hänen tutustumisensa Kuopion heränneitten kanssa huomattavan muutoksen hänen ulkonaisessa elämässään. Silminnähtävästi koski häneen syvästi myöskin Renqvistin näihin aikoihin sattunut kova kohtalo, vaatien häntä "astumaan ulos leiristä Herran pilkkaa kantamaan".

Apulaistoimensa ohessa hoiti Bergh vankilansaarnaajanvirkaa Kuopiossa. Jo hänen perusteellinen luonteensa ja ennen kaikkea hänen säälivä, hellä sydämmensä vaati häntä tarkkaan perehtymään vankien tilaan. Semmoisen sielunpaimenen rakkaudelle avautuivat vankilankin asukasten kovat sydämmet. Tarkatessaan näiden menneitä elämänvaiheita ja tutkiessaan syitä heidän kovaan kohtaloonsa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että opin puute ja kerjuu olivat johtaneet useimmat noista onnettomista rikoksen poluille [Biografinen Nimikirja.]. "Valoa kansalle" oli jo siihen aikaan Berghin tunnussanana. Tämän aatteen toteuttamiseksi teki hän jo Kuopiossa ollessaan ahkeraan työtä varsinkin kinkerimatkoillaan. Ei yksinkertaisinkaan päässyt hänen käsistään jotakin oppimatta. Harvinainen opettajakyky tuki hänen väsymätöntä intoaan, ja sitäpaitsi valmisti hän kinkerimatkoilleen lähtiessään itselleen kaavan, jonka mukaan hän sitten kysymyksensä ja opetuksensa järjesti. Yksi semmoinen löytyy hänen päiväkirjassaan huhtikuun 10 p:ltä 1824. Sen silmämääränä on synnin ja armon selvittäminen opetettaville. Kysymykset ovat liikuttavan yksinkertaisia, mutta samalla johdonmukaisia ja syvällisiä. Ei ole vaikea huomata, että ne ovat heränneen ja taitavan opettajan muodostamia.

Vuoden 1826 loppuun viipyi Bergh Kuopiossa. Hän näki täällä herännäisyysliikkeen kaikkien pakkokeinojen uhallakin virkistyvän ja leviävän seudusta toiseen. Jos siinä joskus ilmaantuikin häiriöitä ja ykspuolisuuksia, joita hän ei voinut hyväksyä, veti sen henki kuitenkin häntä yhä lähemmäs noita halveksittuja "lahkolaisia", sillä hän näki, että heillä oli aivan toiset pyrinnöt kuin muilla. Hän ymmärsi heidän kyyneleensä, sillä hän oli itse semmoisia vuodattanut ja vuodatti niitä yhä, joka kerta kuin synninsuru tahi taivaallisen isänmaan ikävä valtasi sydämmen; hän tiesi heidän kiusauksensa, sillä hän oli itse samoja kokenut, ja hän tiesi keneen he uskoivat, sillä Jesus Kristus oli hänenkin Herransa. Kuopiossa ollessaan tutustui hän myöskin Paavo Ruotsalaisen kanssa, liittyen häneen sydämmensä täydellä rakkaudella, jos kohta hän ei silloin vielä näy päässeen häntä täysin käsittämään. Tämä aika on Berghille oppiaikaa vielä. Hän arastelee, karttaa julkista esiintymistä herännäisyyden edustajana. Silminnähtävästi on häntä vielä estämässä ihmispelko, ainakin jonkunmoinen orjuus maailmaan nähden. -- Korkea on se torni, jota Bergh on kutsuttu rakentamaan Suomen Siioniin. Älkäämme sitä oudoksuko, että häneltä kuluu aikaa kustannusten laskemiseen.

X.

Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.

Mitä suurimmasta merkityksestä herännäisyydelle ovat hartausseurat aina olleet. Tunnetut ovat Spenerin ja Francken "collegia pietatis" ja "collegia philobiblica", jotka kokosivat samanmieliset ystävät yhteiseen sananviljelemiseen ja hartauteen. Ja samoinkuin nämä kokoukset herännäisyyden emämaassa osoittautuvat eriämättömästi liikkeeseen kuuluviksi, syntyy niitä itsestään kaikkialla, mihin tämä liike leviää. Niin kävi Ruotsissa, missä kuuluisa konventikkeliplakaatti vuodelta 1726 juuri pietistein pitämäin hartausseurojen johdosta näki päivän valon, ja niin Suomessakin jo vanhemman herännäisyyden aikoina. Ei mikään ole luonnollisempaa kuin tämä. Puhdasoppisuuden aika rajoitti hartauden harjoittamisen sunnuntaihin ja muihin laissa säädettyihin juhlapäiviin. Sen kristillisyys jäi kirkkoon, kun suntio jumalanpalveluksen päätyttyä sulki Herran huoneen ovet. Kotihartautta kyllä toimitettiin vanhan hyvän tavan mukaan, mutta sekin oli, samoinkuin seurakunnan yhteinen hartaus, ylimalkaan kaavamaista eikä semmoisena voinut tyydyttää niiden tarvetta, joissa Jumalan Henki pääsi vaikuttamaan elävää, persoonallista uskoa. Tämä usko vaati itselleen vastaavia muotoja myöskin uskonnolliseen yhteiselämään nähden. Se viihtyi yhteiselle jumalanpalvelukselle säädetyissä menoissa, mutta se kaipasi niiden lisäksi semmoisia hartaushetkiä, missä yksilön hengellinen elämä saisi vapaammin toimia ja vastaanottaa vaikutuksia muilta samanmielisiltä. Pietismi tahtoi sovittaa kristinuskon vaatimukset elämän kaikkiin oloihin; arkielämänkin surut ja huolet, sen ilot ja toiveet -- koko elämä toimineen ja tehtävineen vedettiin sen piiriin kuuluvaksi. Kaikkeen etsittiin Jumalan tuomitsevan, sovittavan ja pyhittävän totuuden valkeutta ylhäältä. Veli halasi avata sydämmensä veljelle, ystävä ystävälle, puhuakseen hänelle vaivansa ja kiusauksensa ja ennen kaikkea siitä Herrasta, joka hänet oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valoonsa. Tämä tarve, joka kristinuskon olemukseen kuuluvana suuremmassa tahi vähemmässä määrässä ilmaantuu kaikissa elävähenkisissä uskonnollisissa liikkeissä, on luonut herännäisyyden hartausseurat.

Kuten olemme nähneet, johtivat Lounais-Suomen herännäisyysliikettä vielä 19 vuosisadan alkuaikoina papit. Vanhan, näillä seuduin kotihartauteen kokoontumista varten säilyneen tavan mukaan kutsuttiin heränneet (muutkin olivat tietysti tervetulleet) hartausseuroihin pappilaan kellonsoitolla. Tässäkin suhteessa saivat nämä tilaisuudet täällä säännöllisemmän ja niin sanoaksemme enemmän kirkollisen leiman kuin Pohjois-Suomessa, missä ei käytännöllisistäkään syistä tuota kutsumistapaa voitu käyttää. Savon ja Karjalan heränneet asuivat kaukana toisistaan. Alusta alkaen harjaantuivat he oman sisällisen halunsa kutsusta lähtemään ystäviä tapaamaan, kun tunsivat tarvitsevansa heidän neuvoansa ja lohdutustansa. Ennenpitkää avasivat talonisännät seuroille ovensa. Niin Iisalmella, Nilsiässä, Rautavaaralla, Nurmeksella, Pielisjärvellä, Maaningalla, Liperissä, Ilomantsissa y.m., missä herännäisyys voitti alaa. Tämmöisiin taloihin kokoontui kansaa likeltä ja kaukaa ei ainoastaan silloin, kun joku juhlallisuus oli siihen kehottamassa, vaan muulloinkin. Etenkin riennettiin suurissa joukoissa seuroihin Paavo Ruotsalaista tahi muuta suosittua opettajaa seudulle odotettaessa. Viestit semmoisen miehen tulosta levisivät nopeasti kaukaisimpiinkin kyliin. Lauvantai-iltoina kokoonnuttiin johonkin kirkon läheisyydessä olevaan taloon, missä seuroja sitten jumalanpalveluksen päätyttyä vielä sunnuntainakin pidettiin. Iisalmen ja Liperin tätä tarkoitusta varten rakennetuista erityisistä seuratuvista on jo ennen puhuttu. Niitä käyttivät pitkämatkaiset sitäpaitsi kirkkomajoinaan, etenkin niistä ajoista alkaen, jolloin liikkeen vastustajat vainojen synnyttyä yhä yleisemmin kieltäytyivät vastaanottamasta heitä koteihinsa.

Laulua on Suomen kansa ammoisista ajoista rakastanut. Sentähden pukeutui myöskin heränneitten hartaus semminkin liikkeen alkuaikoina suurimmaksi osaksi tähän muotoon. Laulukirjana käytettiin paitsi virsikirjaa yhä yleisemmin _Siionin Virsiä_ ja _Halullisten sieluin hengellisiä lauluja_ ei vain Lounais-Suomessa, missä nämä kirjat, kuten ennen on mainittu, ensin otettiin käytäntöön, vaan Savossa ja Karjalassakin. Kokemukseen perustuvan hengellisen elämän taisteluja ja voittoja nämä virret ilmaisevat, särjetyn sydämmen nöyrää kieltä ne puhuvat. Ristiinnaulitun ja ylösnousseen Herran armo ja kunnia on niiden kiitoksen esineenä, ihmisen turmelus niiden valituksen aineena. Tuskin löytyy kristityn elämässä sitä tilaa, johon ne eivät koskisi. Jos muutamissa näistä virsistä, niissä, joissa alituisesti puhutaan "Kristuksen verestä", hänen "haavoistaan" y.m.s., ilmeneekin herrnhutilaista sairaloisuutta, on niiden henki ylimalkaan yhtä raitis kuin syvä. Valmiin, itseensä tyytyvän ja itsestään kerskaavan uskon ilmaisijoiksi eivät ne sovellu, mutta sitä paremmin etsivän ja kilvoittelevan. Suruvoittoisuus on näiden ihmeellisten virsien huomattavimpia ominaisuuksia. Silloinkin kuin usko riemuitsee Herrassa ja kohoaa likelle näkemisen rajaa, on sen ilo iloa kyynelten takaa. Syynä ei ole yksin synnin suru, vaan ehkä yhtä usein koti-ikävä. Mitä ulkomuodon runollisuudesta puuttuu, sen korvaa sisällyksen eheys. -- Säveleet näihin virsiin heränneet joko lainasivat virsikirjan nuoteilta ja vanhoilta kansanlauluilta tahi sepittivät ne niitä itse. Ne muodostuivat rytmillisiksi, mutta samalla vakaiksi ja suruvoittoisiksi, siten soveltuen uskollisesti tulkitsemaan sanojen henkeä. Ei ollut aika omiaan synnyttämään keveitä ja iloisia säveleitä. Sodan kauhut täyttivät mielet niitä ensin muodostettaessa, sisälliset kärsimykset ja monet raskaat ulkonaisetkin ahdingot painoivat sittemmin näiden virsien veisaajia. Ja olivathan heränneet sitäpaitsi jo isiltään oppineet, että Suomen

"Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu".

Tuo ei siis ole omituista yksin herännäisyydelle, vaan kansan luonteelle yleensä. Siihenkin nähden ovat nämä säveleet niin luonnollisia ja tarkoitukseensa sopivia.

Monta tuntia yhteen jaksoon saattoivat heränneet virsiään veisata. Kun joku murheellinen aloitti tätä mielentilaa ilmaisevan virren, yhtyivät muut heti siihen, ja samoin tehtiin, jos toinen tämän jälkeen alkoi veisata sisällykseltään vaikka aivan vastakkaista virttä. Itkettiin itkevien ja iloittiin iloisten kanssa. Rakkaus yhdisti sydämmet toisiinsa, surut ja ilot olivat yhteiset. Veisuun kestäessä saattoi joku tahi useammatkin yhtaikaa tainnuksissa uupua lattialle ja tuossa tilassa ruveta puhumaan outoa kieltä. Semmoisia sanottiin _kielilläpuhujiksi_ tahi _hengessäpuhujiksi_. Tämä ihmeellinen ilmiö herännäisyyden vaiheissa, johon jo ennen olemme viitanneet, ansaitsee erityistä huomiota.

Mitä oli tuo "kielilläpuhuminen", josta semminkin Savon- ja myös Karjalanpuolista herännäisyyttä koskevat asiakirjat tuontuostakin kertovat? Ihmiset kaatuivat maahan, joutuivat jonkunlaiseen horrostilaan, jossa heidän tuntoaistinsa oli ihan toimetonna, puhuivat yhtäjaksoista, useimmille aivan käsittämätöntä, vieraan kielen kaltaista puhetta tahi katkonaisia, niinikään käsittämättömiä sanoja, jotka vähitellen muuttuivat muutamiksi lauluntapaisesti esitetyiksi tavuiksi (esim. "trottista", "trottista", "truu", "tii", "tii", "hu", "ti".) Sukua tämän "kielilläpuhumisen" kanssa oli "hengessäpuhuminen", jota toisinaan sanottiin "profeteeraamiseksi". Sekin tapahtui tunnottomassa tilassa, mutta pukeutui johdonmukaisiin lauseisiin. Puhujat käyttivät silloin selvää kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Toiset ilmaisivat muitten, etenkin vilpillisten, sieluntilan; toiset näkivät kuolleet, tahi vielä elävät tuttavansa helvetin tuskissa tahi taivaan autuudessa, puhuen heistä varoittaen tahi kehottaen ja lohduttaen sekä päättäen usein puheensa palavalla rukouksella. Joskus, etenkin myöhempinä aikoina, pitivät "hengessäpuhujat", joita monesti nimitettiin myöskin "kielilläpuhujiksi", pitkiä, saarnantapaisia hartauspuheita.

On koetettu tyhjäksi väittää kertomuksia tästä ihmeellisestä ilmiöstä, vaan turhaan. Siksi monet ja luotettavat ovat todistukset, ettei asian todenperäisyyttä saata epäillä. Mutta jos tämä kerran myönnetään: miten on tuommoinen tila selitettävä? Helppo on päästä asiasta julistamalla koko ilmiötä teeskentelevän hurmahengen purkauksiksi, ja tätä keinoa on usein sekä entisinä että myöhempinä aikoina käytettykin. Mutta semmoista menettelytapaa vastaan sotii se kieltämätön tosiasia, että moni "kielilläpuhuja" todistettavasti on ollut elävä, valistunut kristitty, jonka raittiille uskonelämälle tavallisissa oloissa kaikki hurmahenkisyys on ollut ventovierasta. Eikä kelpaa sekään selitys, että alhaisella sivistyskannalla olevat ihmiset ylimalkaan, jouduttuaan suureen mielenliikutukseen, osoittautuvat kykenemättömiksi tunteitaan vallitsemaan ja silloin voivat esiintyä kuni untanäkevät, sillä "kielillä" ovat puhuneet ei vain yksinkertaiset talonpoikaishenkilöt, vaan sivistyneet säätyläisetkin. Kernaasti myönnämme tuossa tilassa ilmenevän sekä ruumiillista että hengellistä sairaloisuutta, mutta näkyy siinä varmaan muutakin. Ja tätä emme epäile sanoa Herran vaikutukseksi, jonka kautta hän monesti, varsinkin herännäisyyden alkuaikoina, herätti ihmisiä synnin unesta. Mutta jos sille vanhojen heränneiden väitteen mukaan omistetaan erityisen armonlahjan nimi, niin on tarkoin huomattava, ettei sitä saa liika korkeaksi arvioittaa. Pidettäköön tässä silmällä Paavalin arvostelu Korintin seurakunnassa ilmestyneestä kielilläpuhumisesta, joka oli ehkä likeisestikin sukua kysymyksessä olevan lahjan kanssa. Menneen ajan heränneet eksyivät monesti tätä lahjaa liika suuressa arvossa pitämään, väittäen että kielilläpuhujien uskonelämä oli valistuneempaa ja syvällisempää kuin muiden. He vasta -- niin moni ajatteli -- ovat päässeet jumalallisen totuuden perille. Paavo Ruotsalaista ei saa tästä eksytyksestä syyttää. Hän päinvastoin sitä monessa tilaisuudessa jyrkästi vastusti, usein kohdellen kielilläpuhujia hyvinkin ankarasti. Siihen antoi hänelle aihetta sekin, että moni ulkokullattu seurapaikoissa ja muualla alkoi heitä matkia. Sitäpaitsi tahtoi Paavo täten osoittaa, ettei hän tuolle lahjalle aivan suurta arvoa antanut. Mutta missä kielilläpuhujat sanoillaan ja käytöksellään ilmaisivat tosiherätystä ja vilpitöntä uskoa, siellä kohteli hän heitä rakkaudella, hellästi palauttaen heitä kiihottuneen tunne-elämän sumuisilta kukkuloilta kilvoittelevan uskon laaksoihin, joissa armon syvimmät hetteet löytyvät [Paavo Ruotsalaisen vanhimpien tuttavien (K. A. Malmbergin, J. I. Berghin, J. Fr. Berghin y.m.) yksimielinen todistus.].

Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyydestä eroavan leiman sai tämä liike niillä seuduin, joilla Renqvist liikkui ja vaikutti. Tämä koskee etenkin hartauskokouksia. Viimemainitun johtamissa seuroissa oli rukous pääasiana. Sitä toimitettaessa olivat kaikki polvillaan. Melkein aina rukoili Renqvist omin sanoin, usein hyvinkin pitkältä. Hänen sitä tehdessään kuului huoneessa sieltä täältä joku syvä, itkun katkaisema huokaus tahi muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja sanoja, niinkuin: "armahda, armahda, armahda"; "Herra kuule, Herra auta". Jos joku rukousten kestäessä joskus pyörtyi, niin ei siihen ollut syynä tunteitten ylenmääräinen liikutus, vaan ruumiillinen väsymys. Renqvist valvoi nim. huolellisesti seuraelämän raittiutta, arvelematta tuomiten hurmahenkisyydeksi ja sielunvihollisen vaikuttamiksi kaikki liikutukset ja muut tunne-elämän tavallisuudesta poikkeavat ilmaukset. "Neuvoissaan heränneille" lausuu hän: "Tarkastusmiesten pitää estää ja kieltää näyt, unennäöt ja niitten ilmoittamiset ja selitykset, niinkuin myös kielilläpuhumiset ja niitten tarpeellisuuden. -- -- Pyörtymisiä jos tapahtuu, niin ne tutkitaan, mistä laadusta ne ovat ja mistä ne tulevat. Ja ne kielletään, jos ne havaitaan turhiksi viekastelemisiksi".

Renqvist oli rukouksen mies. Sanottakoon mitä hyvänsä noista hänen kodissaan, matkoillaan ja hartausseuroissa tuontuostakin pitämistään pitkistä polvirukouksista: hän teki tuota sydämmensä sisällisestä halusta. Ei myöskään käy kieltäminen hänen ystäväpiirissään löytyneen monta, joiden rukoilemisen vaikutin oli sama vastustamaton sisällinen tarve. Toiset näistä esiintyivät seurapaikoissakin, usein hänen läsnäollessaankin, ääneen rukoilemalla. Mutta yhtä varma on, että toiset ja ehkä suurin osa seuroissa kävijöistä otti osaa näihin rukouksiin, siten noudattaaksensa Herran kehotusta, pitäen tätä velvoittavana käskynä. Ei päässyt tunne-elämä tuon ikeen alla vapaasti toimimaan, vielä vähemmin vallattomuuksiin yltymään. Sitäpaitsi luki Renqvist rukousten lomassa tavallisesti monta lukua yhteen jaksoon raamatusta, neuvoen, kysellen ja opettaen luetun johdosta, useimmiten pitkät hetket [Kertoneet vaivaishoitolaiset Niilo Varis ja Anna Maria Härkönen Liperissä (1896).]. Pitkäveteistä oli hänen esitystapansa, yksitoikkoinen hänen äänensä [Asessori A. V. Lyra y.m.]. Ei ollut tämäkään omiaan tunteita kiihottamaan eikä mieltä jännittämään. Veisu, jossa käytettiin virsikirjaa sekä "Halullisten sieluin hengellisiä lauluja", oli kyllä vilkkaampaa, mutta ei Renqvistin johtamissa seuroissa saanut läheskään niin suurta merkitystä eikä päässyt kohoamaan tuohon hellään tunteellisuuteen kuin varsinaisen herännäisyyden seuduilla. Kaikki kantoi raskaan työn ja väsymyksen leimaa.

Epäilemättä olivat nämä Renqvistin johtaman seuraelämän omituisuudet syynä siihenkin, että suurin osa hänen hartauskokouksissa kävijöistä, kuten Vaetterdahlin v. 1819 hänelle kirjoittamasta kirjeestä näkyy, oli miehiä [Akiander VII, 104. Samaa todistivat myöskin ennenmainittu Anna Maria Härkönen ja talonvanhus Kaarle Lappalainen Liperissä v. 1896.]. Kaikkialla muualla, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli naisten luku suurempi.

Huomattavaksi seurapuhujaksi ei kukaan Renqvistin ystävistä Liperissä eikä naapuripitäjissä kehittynyt, yhtävähän kuin hän ylimalkaan pystyi semmoisia kasvattamaan. Mutta tätä puutetta korvasi ainakin osaksi hänen sanankuulijainsa keskinäinen rakkaus, joka vaati heitä yksityisesti toisiaan varoittamaan, nuhtelemaan, kehottamaan ja lohduttamaan. Ja ennen kaikkea sitä korvasi Renqvistin oma väsymätön into. Savossa ja Karjalassa sitävastoin esiintyi jo varhain eteviä puhujia kansan syvistä riveistä. Semmoinen oli jo Lustig. Ei olisi hän saavuttanut suurta mainettaan, ellei hänellä olisi ollut hyvä puhelahja. Eteviä kansanpuhujia herännäisyyden alkuaikoina olivat myöskin ennenmainitut Juhana Poikonen, Lauri Juhana Niskanen, Antti Pyykkö, Matti Härkönen [L. J. Niskasen Muistokirja; Poikosen ennenmainittu elämäkerta; Akiander VI, 95-101.] ja verraton semmoisenakin Paavo Ruotsalainen. Eipä kummallista, että Savon heränneet jo varhain oppivat vaatimaan seurapuhujalta paljon. Kaikki olivat kuulleet Paavon puhuvan ja vertasivat muita häneen. Kun hän astui seuratupaan ja, jalkojaan tuskin lattiasta nostaen, hitaasti kulki kansajoukon läpi hänelle pöydän ääressä varatulle sijalle, valtasi juhlallinen tunne läsnäolijain sydämmet. "Ukko" -- tällä nimellä Ruotsalaista jo varhain nimitettiin -- sijoittui paikalleen, asetti kyynärpäänsä polvilleen ja painoi päänsä käsiinsä. Tuossa asennossa hän monesti istui pitkät hetket. Kuulijat näkivät ainoastaan hänen korkean otsansa, joko synkästi rypistyneenä tahi uskon autuaallista voimaa ilmaisevana. Ennenkuin hän alkoi puhua, korotti hän voimakkaan vartalonsa suoraksi, painoi päänsä vähän taaksepäin ja loi kuulijakuntaansa vakavan, tutkivan katseen. Teeskentelijä ei kestänyt tätä katsetta, pilkkaaja vapisi sen edessä. Valtavan voimallista oli hänen puheensa. Jo ensimmäiset sanansa tempasivat haluttomimmatkin ja vastahakoisimmat muassaan. Kirkas, kuuluva ääni ja oivallinen lausuminen, joka antoi jokaiselle sanalle sisällystä vastaavan painon, lisäsivät hänen puheensa erinomaista vaikutusta. Ainoastaan puhuakseen ei Ruotsalainen milloinkaan seuroissa suutansa avannut. Monesti poistui hän niistä ainoatakaan sanaa lausumatta. Harvalle hengelliselle puhujalle on niinkuin hänelle kirkastunut se totuus, että "ihminen ei taida mitään ottaa, ellei hänelle anneta taivaasta", ja harva on tälle totuudelle niin kuuliainen ollut. Tavallisesti luki Paavo seuroissa saarnan tahi ainoastaan osan saarnasta Björkqvistin eli Vegeliuksen postillasta ja puhui luetun johdosta, joko heti tahi sittenkuin joku virsi oli veisattu. Tutustuttuaan L. J. Niskasen kanssa, käytti hän usein tätä lukijana. Joskus puhui hän myöskin mitään lukematta tilaisuudessa veisatun virren tahi jonkun hiljattain sattuneen tapahtuman johdosta. Monesti päätti Paavo seuran polvirukouksella. Tavaksi tuo kuitenkaan ei hänelle eikä hänen ystävilleen koskaan tullut [Paavo Ruotsalaisen seuroissa esiintymisestä ovat minulle kertoneet pastorinleski Charlotte Achrén, kirkkoherranleski Vendla Pettersson, rovasti N. G. Arppe, asessori K. A. Malmberg, Stiina Ruotsalainen, synt. 1817 (ei sukua Paavolle), y.m.].

Paavo Ruotsalaisen puheet eivät ole jälkimaailmalle säilyneet. Siitä ei saa ketään syyttää. Se on ollut Jumalan sallimusta. Vaan ei tämä hänen puheittensa arvoa vähennä. Tulisoitto, joka yön pimeässä johtaa matkustajaa, saa sammua, kun tämä on löytänyt oikean tien; salama, joka iskee, on tehnyt tehtävänsä, kun se on murtanut ja maahan lyönyt sen, mikä oli tuomittu kuolemaan.

Kuten olemme nähneet, eivät heränneet aina saaneet rauhassa seurojaan pitää. Usein saapui pilkkaajia ja vainoojia seurapaikkoihin häiriötä aikaansaamaan sekä etsimään syytöksen syitä heränneitä vastaan. Joskus tapahtui väkivaltaisuuksiakin. Näin näkyy käyneen esim. Iisalmen seurahuoneessa. Näitä ja muita epäkohtia poistaaksensa sekä järjestääksensä heränneitten oloja, etenkin heidän seuraelämäänsä, muodosteli J. Fr. Bergh Kuopiossa ollessaan heille muutamia ohjeita, jotka tietääksemme eivät kuitenkaan yleisemmin tulleet heränneitten tiedoksi. Ainakaan hän ei niitä kirjoitettuina levittänyt, jos kohta se seikka, että ne ovat suomeksi kirjoitetut, selvään viittaa siihen, ettei hän niitä ainoastaan itseään varten suunnitellut. Ne liittyvät muutamiin hänen päiväkirjassaan lokakuun 1 p:ltä 1824 löytyviin heränneitä koskeviin mietteisiin. Pari päivää ennen lausuu Bergh samassa päiväkirjassaan pelkonsa siitä, että hän oli neuvonut ystäviään luopumaan yleisten seurojen pitämisestä. Hän näkyy epäilleen, oliko hän tässä menetellyt oikein. Neuvo ei suinkaan aiheutunut minkäänlaisesta vastenmielisyydestä heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan kohtaan, vaan yksinomaan varovaisuudesta, josta syystä Paavo Ruotsalainenkin, niinkuin olemme maininneet, kehotti ystäviään luopumaan suurten seurojen pitämisestä. Aikaa kuvaamaan lainaamme tähän nämä Berghin heränneille antamat, monesta syystä huomattavat neuvot. Käytämme kirjoituksen alkuperäistä kieliasua, muuttamalla ainoastaan oikokirjoitusta:

_"Muutamia ojennusnuoria niiden armoaetsiväisten sieluin jälkeenelämiseksi, joiden tulee toisille ojennukseksi ja holhomiseksi olla."_

"1:ksi. Jokainen valvokoon ensin ja erinomattain oman sielunsa tilan ylitse ja katsokoon, koska hän toisia ojentaa pyytää, ettei hän itse ole oppimatoin ja ettei hän paisununna laittajan (saatanan) tuomioon lankeis, joka ensin ylpeyden kautta erois pois Jumalasta ja uppois helvettiin."

"2:ksi. Halullisten sieluin yhteentulemiset eli kokoukset pitää tapahtuman soveliaasti ja niin, ettei Esivallan Asetukset mahda oikian tarkoituksensa puolesta rikotuksi tulla. Halulliset ainoastaan samasta kylästä mahtavat yhteen tulla, jos heitä on niin monta, eikä juosta kylästä kylään. Mutta jollei heitä yhdessä kylässä ole usiampaa, niin ei taida heitä kieltää toisten tykö tulemasta. Olkoon nämät Vapahtajan sanat muistossa: kussa kaksi eli kolme kokoontuu minun nimeeni, siinä olen minä keskellä. Niissä kyläkunnissa, joissa enempi halullisia löytyy, olis myös sovelias, ettei he kaikki kokoontuisi yhteen paikkaan, vaan usiampiin, varsinkin jos he asuvat kaukana toisistansa. Jollei heidän kylänpäässänsä olis yhtään vanhempaa ja harjaantunutta kristillistä miestä, joka taitais holhota ja ojentaa heitä, niin mahtaa senkaltaisia holhota tulla muista kylistä, vaan ei usiampaa kuin yksi eli kaksi kerrallansa. Senkaltaisia kokouksia ei pidä pidettämän muulloin kuin niillä hetkillä, jotka ovat vapaat ruumiillisista töistä. Ei niiden pidä kestämän myöhempään kuin kello yhdeksän paikoille iltaisella. Jos pahanilkisiä niihin tulee tahallans pilkkaamaan ja hämmentämään hartautta, niin niistä pitää kohta poishajottaman eikä ruvettaman riitaan heidän kanssansa. Niihin pitää myös muilla olla vapaus tulla, ettei niitä salaisiksi eikä eriseuraisiksi luettais. Yhteistä Jumalan palvelusta ei näiden harjoitusten kautta pidä laiminlyötämän. Kaupungissa, koska kirkkoreisulla ollaan, ei mahda kaikki halulliset tunkea itsiänsä yksiin paikkoihin. -- Vaikka edelläpäin on sanottu, että ruumiillisista töistä vapaat hetket ainoastans pitää keskenäiseksi ylösrakennukseksi käytettämän; niin mahtavat kuitenkin talonhaltiat perheväkensä kanssa pitää hartauden harjoituksia milloin ja kuin usein he tahtovat. On myös tarpeellinen, että he niitä pitävät joka aamu ja ilta."

"3:ksi. Ne, jotka toisten peräänkatsojat ovat, pitää usein, varsinkin kirkkoreisuilla, kohdata toinen toistansa, keskustella toinen toisensa kanssa, tutkia ja neuvoa toinen toistansa, ja kysyä ja ottaa neuvoa toiseltansa, että hengen yhteys mahtais voimassapidetyksi tulla. Ylpeyttä heidän pitää kauhistuman niinkuin saatanan kauheinta myrkkyä. Jos joku riita ylösnousee, niin peräänkatsojat sen yksineuvoisesti ratkaiskoon. Jollei he kaikki ole yksineuvoiset, niin valitkoot yhden miehen, jonka he kaikki ymmärtäväiseksi tuntevat, joka sen ratkaiskoon ja siihen muut tyytyköön."

"4:ksi. Erinäistä polvi-rukousta ei pidä pois kiellettämän muulloin kuin silloin, koska se tapahtuu itsevanhurskaassa ja ulkokullatussa mielessä."

"5:ksi. Langenneitten ja eksyneitten ulossulkeminen muiden yhteydestä pitää tapahtuman suurella arkuudella, kärsivällisyydellä, puolenpitämättömyydellä ja niin, että se taitaan vastata kaikkinäkeväisen Jumalan edessä."

"6:ksi. Eripuraisuutta pitää vältettämän niinkuin helvetin myrkkyä. Katso Jaakop. epist. 3 l. 14, 15, 16, 17 v."

"7:ksi. Liikutukset ilman jokapäiväistä ja ahkerata armonetsimistä ja kilvoitusta eivät maksa mitään; ne ovat myös silloin vahingolliset ja ylpeyteen vieväiset, jos ei niitä vetämisiksi arvata, vaan ruvetaan niiden varassa elämään. Jos minä enkelitten kielillä puhuisin, ja ei minulla olis rakkautta, 1 Korint. 13: 1, 2, 3. Liikutukset pitää pantaman P. Raamatun rinnalle, jonka kanssa niiden pitää tarkasti yhteensopiman, ettei vihollinen valkeuden enkelin nimen ja varjon alla pääsisi vallan päälle. Paavilaiset sanovat, ettei kaikkia ole ennätetty Raamattuunkaan panna. Mutta tässä ei heitä pidä kuultaman. Se on myös selvä asia, että jotka huolimattomasti kilvoittelevat, heillä on aina enempi ahdistavaisia ja surettavaisia liikutuksia. O! jos kaikki etsisit Kristuksen itsellensä elämäksi!"

"8:ksi. Niitä tavallisia tervetyssanoja ei pidä poisheitettämän. Ei sentähden tarvitse Jumalan nimeä turhaanlausua."

"9:ksi. Esivallalle pitää vilpitöin kuuliaisuus osoitettaman; ei pidä myös kyllästyttämän, jos jotain syyttömästi kärsimään tultaisiin. Vapahtajata, Jesusta Kristusta sitä ristiinnaulittua, joka on totinen Jumala ja ihminen, jonka kautta me ainoastaan autuaiksi tulla taidamme tätä Vapahtajata ei esivalta tahdo meiltä ryöstää; mutta jos tahtoisikin, niin emme saa kuitenkaan ruumiillisiin sota-aseisiin tarttua, vaan meidän tulee ennen tyytyä vainoon ja kuolla. -- Niin teki apostolit."

"10:ksi. Koska herätetyt ihmiset valittavat toinen toisensa päälle, niin on ylpeyden vaara tarjona; ja silloin ei heitä pidä säästettämän kummallakaan puolella. Kaikkia juttuja ja kanteita ei pidä kuultamankaan; mutta jos kuullaan, niin pitää päällekantajan sielun tila ensin tutkittaman."

XI.

Renqvistin suhde Savon herännäisyyteen hänen Liperissä ollessaan.

Olemme nähneet, että Renqvistin johtama uskonnollinen liike jo alusta alkaen sai muusta herännäisyydestä eroavan leiman. Erotus ei ole opissa, vaan hengellisen elämän luonteessa ylimalkaan. On kyllä totta, ettei tämä ajanpitkään voinut olla oppiinkaan vaikuttamatta, mutta tästä vaikutuksesta ei herännäisyyden alkuaikoina vielä huomaa kuin kaukaisia enteitä. Näihin tahdomme tässä ainoastaan sivumennen koskea, koska opin kehitys ja sen yksityiskohtia tarkoittava määritteleminen kuuluu myöhempään aikaan. Sensijaan on silmäys siihen erihenkisyyteen ylimalkaan, joka jo Renqvistin Liperissä asuessa ilmaantuu hänen ja Savon herännäisyyden kannattajien välillä, jo nyt paikallaan.

Pielisjärven itäpuolella asuvat heränneet, joissa, kuten tiedämme, Paavo Ruotsalaisen edustama suunta oli päässyt vakaantumaan, joutuivat ennenpitkää tekemisiin Renqvistin ystävien kanssa Liperissä. Luonnolliselta näyttää, että sopu ja ystävyys pääsisi yhdistämään näiden seutujen heränneet. Kansallisluonne oli sama, olosuhteet samankaltaiset, kokemukset ja pyrinnöt yhteiset. Mutta Jumalan valtakunta kehittyy omien lakiensa mukaan, eikä millään alalla inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys tule niin näkyviin kuin tällä. Renqvistin sääntöjen mukaan järjestämä uskonnollinen elämä ei miellyttänyt Pielisjärven vapaampaan katsantotapaan harjaantuneita heränneitä, ja edellisen ystävät taas loukkaantuivat etenkin siitä, etteivät Ruotsalaisen opetuslapset ehdottomasti tuominneet kielilläpuhumista ja muita "liikutusten" ilmauksia valheen hengen vaikuttamiksi, niinkuin heitä itseä oli opetettu tekemään. Kyllä koetettiin jo ensi aikoina solmia hengen yhteyttä näiden eri suuntien välillä, mutta turhaan. Jo kesällä 1822 kirjoitti Antti Pyykkö tässä tarkoituksessa kirjeen Liperin heränneille. Renqvististä hän siinä muun ohessa lausuu: [Akiander, VI 190-193.] "En minä sano, että maisteri on peräti väärässä, sillä herättämisen lain kautta osaa hän selkeästi esittää, mutta ei hän osoita tietä evankeliumin kautta Kristuksen tykö, vaan kiduttaa itseänsä ja muita lain orjuudessa omalla tekemisellä, ja ulkonaisten rukousten paljoudella tahtoo hän katsoa pyhyyttänsä lain peilissä". Epäilemättä on tämä arvostelu ainakin osaksi oikea, mutta se ilmaisee samalla myöskin sitä tuomitsevaa henkeä, joka, täyteen valtaansa päässeenä, myöhempinä aikoina toisistaan mitä jyrkimmästi erotti Ruotsalaisen ja Renqvistin opetuslapset. Aivan väärin Pyykköä arvostelisimme, jos sanoisimme hänen millään tavoin halventaneen rukouksen arvoa. Päinvastoin lausuu hän kysymyksessä olevassa kirjeessään: "Ei oikiat uskovaiset pidä polvirukouksia ja yhteisiä suurukouksia väärinä, mutta eivät harjoita niitä muulloin kuin yhteisissä kansankokouksissa ja heränneitten sieluin kehotukseksi huonekunnissa aamuin ja ehtoin." Tästä näemme niinikään, että Pielisjärven heränneet kyllä harjoittivat polvirukousta, samoinkuin tämä rukousmuoto oli tunnettu Savonkin heränneille. Erotus on vain siinä, että Renqvist määräsi tämän rukousmuodon aina noudatettavaksi, jota vastoin Ruotsalainen ja hänen hengenheimolaisensa tekivät senkin, samoinkuin kaiken rukoilemisen riippuvaksi rukoilijan sisällisestä tilasta, jonka vapaana ilmaisijana sen tuli olla. Sama on kummankin käsitys rukouksen arvosta ja hyödystä; kysymys on vain siitä, onko ylimalkaan oikein sitoa sitä määrättyyn muotoon ja ihmisen mielentilasta huolimatta kehottaa sitä harjoittamaan, vai eikö Renqvistin kehotusta rukoukseen voisi ilmaista näillä sanoin: rukoile, niin heräät ja saat uskon; Ruotsalaisen kanta oli: tee parannus ja usko evankeliumi, niin sinä rukoilet. Edellisessä tapauksessa käsitetään rukousta uskon välikappaleena, viimemainitussa sen hedelmänä. Kumpikin katsantotapa johtaa, ykspuolisesti kehitettynä, harhaan. Renqvist eksyi sanankuulijoiltaan rukousta _vaatimaan_, ja, taistellessaan tätä katsantotapaa vastaan sekä puolustaen uskon vanhurskautta, kiivaili Ruotsalainen monesti niihin määrin "tekopyhyyttä" vastaan, että hän tavattoman ihmistuntemisensa uhallakin joskus vaani farisealaisuutta siinäkin, missä sitä ei ollut, ja monesti hyvinkin sopimattomalla ja loukkaavalla tavalla koetti estää ihmisiä siihen joutumasta. Tätä henkeä huomaa jo vasta mainitussa Pyykön kirjeessä, vaikka se sisällykseltään ylimalkaan on hyvä ja silminnähtävästi rakkaudesta lähtenyt. Hän näet lausuu: "Joka ei tahdo tätä (neuvoa oikeaan rukoukseen) uskoa, hän koetelkoon kerran rukoilla niin paljon, että hän saa tietää, mitä hänen rukouksensa maksaa, ja ottakoon sen suuren narrin ja ylpeyden orjan Juho Korhosen ja muita kumppaniksensa, ja rukoilkaa joku viikko eli kuukausi yöt ja päivät lakkaamatta polvillanne ja kasvoillanne maassa, niin saatte nähdä, antaako Jumalan henki mitään vastausta". Iva ja katkeruus eivät suinkaan olleet omiaan poistamaan näiden suuntien välillä yhä karttuvaa erimielisyyttä. Siten suureni päinvastoin suurenemistaan niiden välinen juopa.

Myöhemmin ilmestyneessä "Väärän opin kauhistus" nimisessä kirjassaan kertoo Renqvist, että muutamat Paavo Ruotsalaisen ystävistä pari kertaa jo Liperin herätysten alkuaikoina koettivat levittää oppiaan tässä seurakunnassa. Yhteydessä tämän kanssa mainitsee hän, että Ruotsalainenkin siihen aikaan samassa tarkoituksessa kävi viimemainitussa pitäjässä. Selvempää valoa näihin tapahtumiin luo L. J. Niskasen muistokirja. Hänen kertomuksensa mukaan kutsui Renqvist Ruotsalaisen luoksensa Liperiin. Paavo saapui sinne v. 1822 [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen elämäkertaa käsittelevä käsikirjoitus.]. Renqvist "otti hänen ilolla vastaan", eikä heidän välillään silloin ainakaan huomattavampaa erimielisyyttä syntynyt. Paavo kyllä huomasi, että Liperin heränneet olivat "omain töitten rakentamiseen joutuneet" ja koetti heitä oikealle uralle johdattaa, vaan näkyy siinä menetelleen hyvin varovaisesti, taitavasti ja hellästi. Jonkun ajan kuluttua kirjoitti Renqvist Paavolle, pyytäen häntä jälleen käymään Liperissä. Luultavasti oli tämä kutsu yhteydessä Pyykön yllämainitun kirjeen kanssa. Paavo saapui Liperiin eräänä lauvantaina. Renqvist piti seuroja, jossa tuon tuostakin langettiin polville rukoilemaan. Samaa tapaa noudattivat heränneet seuraavana päivänä kirkossakin. Jumalanpalveluksen päätyttyä kokoonnuttiin jälleen erääseen taloon seuroja pitämään. Niissä ei Renqvist itse ollut saapuvilla, hänen kun täytyi lähteä erään sairaan luo. Omituisen näyn tarjosi Paavolle seurapaikka. "Toiset menivät metsään rukoilemaan, toiset polvistuivat erään ojan varrella, toiset nurkan takana". Kun Paavo heiltä tiedusteli syytä tuohon hänestä kummaan ja vastenmieliseen hartaustapaan, vastattiin hänelle, että Renqvist oli neuvonut heränneitä polvillaan rukoilemaan "vähintäin viisi, hyvä jos kymmenen kertaa päivässä". Mitä tuli Paavon tehdä, miten puhua? Hän korotti äänensä Kristuksen evankeliumin ylistykseksi, näyttäen raamatun sanoilla, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta ilman lain töitä. Hänen puheessaan oli tuota säälivää surua ja pyhää kiivautta, jolla hän niin monesti oli taivuttanut kansanjoukkojen sydämmet. Renqvistiä hän ei soimannut, vaan lausui päinvastoin sen toivon, että tämä kyllä vielä oli käsittävä uskonelämän salaisuuden. Ihastuksella kuulivat Liperiläiset kuuluisan savolaisen puhetta, ja moni heistä päätti käydä Nilsiässä häneltä tarkempia neuvoja saamassa. Tämän kuultuaan kiivastui Renqvist kovasti. Seuraavana pyhänä kielsi hän saarnatuolista ankarasti kaikkia Nilsiään lähtemästä ja vastedes Paavon ja hänen hengenheimolaistensa neuvoa noudattamasta. Sitäpaitsi kirjoitti hän Ruotsalaiselle kiivaita, herjaavia kirjeitä, jyrkästi kieltäen häntä vastedes Liperiin tulemasta. Paavo vastasi: "Minulla on kyllä ystäviä enemmän kuin Liperin seurakunnassa on kansaa, suruttomatkin siihen luettuina, enkä siis tarvitse niitä teiltä hakea. -- -- -- Teidän Jumalanne ei kuule, jollei täyttä kurkkua ja torvella huudeta ja tehdä monta vaivaloista tekoa, niinkuin Baalin papit, vaan meillä on Jumala, joka kuulee ja näkee katuvaisten jumalanlasten salaiset huokaukset ja ymmärtää taampaa heidän huokauksensa". Turhaan koetettiin sittemmin muutamissa Kuopiossa v. 1824 pidetyissä keskustelukokouksissa sovittaa näitä miehiä. Alussa näkyy Renqvist näissä tilaisuuksissa saaneen kannatusta muun ohessa J. Fr. Berghiltäkin, vaan Ruotsalaisen voimallinen esiintyminen vaikutti, että hänen lopussa täytyi aivan yksin mielipiteitään puolustaa. Mitään myöntämättä pysyi hän lujasti niissä [L. J. Niskasen Muistokirja sekä Paavo Ruotsalaisen ennen mainittu elämäkerta.].

Renqvistin yllämainittu kertomus Savon heränneiden käynnistä Liperissä, joka on kirjoitettu oppiriitojen suvaitsemattomina aikoina, on siksi katkera ja kiivas, että se menettää miltei kaiken historiallisen arvonsa. Jos, niinkuin siinä sanotaan, Paavon opetuslapset väittelyssään Liperiläisten kanssa ehkä liika suurella myötätuntoisuudella puhuivatkin kielilläpuhujista, niin on mahdotonta otaksua heidän väittäneen, että ainoastaan ne, joilla on lahja puhua kielillä, tietävät toisen sieluntilan ja voivat ohjata ihmisiä elämän tiellä, kuten Renqvist kertoo heidän sanoneen. Ja vielä mahdottomampaa on, että Ruotsalainen olisi tuohon tapaan asiasta puhunut. Viimemainitun kanta tämän kysymyksen suhteen näkyy muun ohessa eräästä hänen v. 1825 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän lausuu: "Minun luullakseni taitaa teillä olla aivan paljon moninaisia kiusauksia, jotka usiammissa paikoissa ilmaantuvat ensimmäisen herätyksen aikana. Etenkin saavat ne, jotka kielillä puhuvat, aikaan suurta hämmennystä. Jos, rakas ystävä, aikanne myöntää, niin pitäkää näitä visusti silmällä, nuhdelkaa heitä siveydellä ja painakaa heitä alas, niin paljon kuin mahdollista on ja viisaus myöntää. Vaan olkoon kuitenkin meistä kaukana se, että asettuisimme Jumalan viisaita tarkoituksia vastaan niissä asioissa, jotka oikeasta hengestä tulevat, vaikka moni heikko ihminen tämän lahjan väärin käyttää omaksi ylpeydeksensä. Sentähden pitää näitä ihmisiä nuhdella, vaan ei sitä henkeä, joka heidät on liikuttanut. -- -- -- Minulla on ollut paljon tekemistä kielilläpuhujain ja houriossa olleiden kanssa; vaan minä olen kuitenkin helposti heidät voittanut, niin ettei meidän puolella heistä vaaraa synny". [Akiander VI, 108-9.] Huomattava on myöskin, että Renqvist tuskin itse oli lähemmin keskustellut Ruotsalaisen ja hänen ystäväinsä kanssa koko asiasta ja vielä vähemmin tarkannut kielilläpuhujain puheita. Hän perusti vakuutuksensa tästä, samoinkuin muista Savon herännäisyyttä koskevista seikoista, ystäväinsä kertomuksiin. Sitä todistaa "Väärän opin kauhistus", ainakin mikäli kysymys koskee hänen arvosteluaan kielilläpuhujista. On kyllä totta, että Pyykkö yllämainitussa kirjeessään Liperin heränneille liiaksi ylistää kielilläpuhumisen lahjaa, vaan suvaitsevampaa ja maltillisempaa arvostelua olisi tämäkin kirje silti ansainnut. Ja aivan mielivaltaisesti menettelee Renqvist, kun hän J. Fr. Berghille v. 1824 kirjoittamassaan kirjeessä sanoo Pyykön väittäneen, että "oikeat kristityt eivät rukoile polvillaan muulloin kuin suurissa kokouksissa". [Akiander VII, 193.] Ote on katkaistu, eikä, kuten olemme nähneet, semmoisena ilmaise asian todellista laatua. Ja mitä Ruotsalaisen esiintymiseen tulee, myöntää Renqvist itse kirjassaan "Väärän opin kauhistus" Paavon sekä suusanallisesti että kirjallisesti antaneen hänelle "suloisia lohdutuksia", sanoen hänen lakanneen sitä tekemästä vasta kun oli kuullut, miten pilkallisesti ja tuomitsevasti kielilläpuhujia Liperissä oli kohdeltu. Tuo tunnustus on kyllä ivallisesti lausuttu, vaan tunnustuksena Paavon alkuansa ystävällisestä mielestä Renqvistiä kohtaan se kuitenkin on pidettävä, miten vähän vastarakkautta tämä ystävällisyys sitten viimemainitussa vaikuttikin. Että Ruotsalainen ennenpitkää alkoi tälle suvaitsemattoman kiivaalle vastustajalleen samalla mitalla mittaamaan, on yhtä valitettavaa kuin totta. Siksi elävä oli kummankin usko, pääpiirteissään siksi yhdenkaltainen heidän uskonnollinen katsantotapansa, heidän kokemuksensa, pyrintönsä ja tarkoituksensa, ettemme voi kuin surulla katsella heidän välilleen syntynyttä juopaa. Tässä on inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys erottamassa mitä Jumala tahtoi rakkaudessa yhdistää. Lopullinen tuomio on sen Herran, joka tutkii sydämmet ja munaskuut, mutta mikäli ihmissilmä voi nähdä, on Renqvistin syyllisyys suurempi kuin Ruotsalaisen ja hänen ystävänsä. Tätä arvostelua tukee etenkin edellisen suhde J. Fr. Berghiin, josta tässä muutama sana.

Jo Pälkjärvellä ollessaan tutustui Bergh, kuten olemme nähneet, Renqvistin kanssa. Sisällinen ahdinkonsa ja rakkaus totuuteen pakoittivat häntä matkustamaan Liperiin tutkiaksensa niiden pahojen huhujen ja soimaavien arvostelujen perusteita, joita hän etenkin Karjalaan tultuaan miltei kaikkialla oli kuullut tuosta ehkä hieman omituisesta, vaan elävää kristillisyyttä silminnähtävästi lämpimästi harrastavasta papista. Minkä vaikutuksen Renqvist häneen teki, on jo ennen mainittu. Eivät voineet siitä alkaen ihmisten tuomiot, ei piispa Molanderinkaan halveksivat lauseet saada häntä epäilemään tuon merkillisen miehen tarkoitusten puhtautta ja hänen pyrintöjensä jaloutta. Vaikka Renqvist vedettiin oikeuteen ja häntä vastaan nostettiin mitä ankarimpia kanteita, oli Bergh vakuutettu hänen syyttömyydestään. Ja jos hän joskus epäili, kirjoitti hän siitä avosydämmisesti tuolle miltei kaikkien moittimalle ystävälleen. Parempaa vastausta kysymyksiinsä ei hän voinut saada kuin esim. nämä Renqvistin hänelle kerran kirjoittamat sanat: "Älä siitä huoli, millainen minä olen. Vapahtaja lausuu sinulle: seuraa sinä minua, jos Renqvist ei ensinkään sitä tekisikään". Herran väkevän käden alla nöyrtyneenä oli Bergh altis enemmän epäilemään omaa petollista sydäntään kuin totuuden tähden sorrettua ystäväänsä, jonka kasvamista armossa hän kadehtimatta ja ilolla seurasi. Huhtikuun 22 p:nä 1823 kirjoittaa hän päiväkirjassaan: "Luotettavalta, Liperistä kotosin olevalta mieheltä sain tarkat tiedot kristinuskon tilasta siellä. Oikeat ovat ennen tekemäni muistiinpanot enkä enää epäile Renqvistin pyrintöjen rehellisyyttä. Mutta tuon ensinmainitun miehen hengellinen tila sai minut häpeämään itseäni ja omaa kelvottomuuttani. Hän kertoi minulle, miten Renqvist opettaa, nuhtelee ja varoittaa. Hämmästyin tämän armossa kasvamista ja tulin yhä enemmän vakuutetuksi siitä, ettei luonnollinen ihminen ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat. Muutamia seikkoja en kuitenkaan vielä voinut käsittää, esim. sitä että Renqvist on aloittanut käräjäjutun pastoriansa vastaan erään tämän laiminlyömän sairaan luona käynnin johdosta. Myöskin oli miehen puheessa lapsellisesta kanssakäymisestä Vapahtajan kanssa jotakin minulle käsittämätöntä, se esim. että meidän kaikissa sattuneissa tilaisuuksissa tulee odottaa Jumalan hengen viittausta, joka kyllä lienee totta, vaikkei minulla vielä ole tästä suurta kokemusta. Kun hänelle valitin puutteitani, arveli hän rukouksen laiminlyömisen olevan tuohon syynä, todistaen sanansa Renqvistin esimerkkiin viittaamalla. Verrattuani itseäni viimemainittuun, olen ajatellut, etten vielä olekaan kääntynyt". [Berghin päiväkirja.]

Näin puhuu ainoastaan se, joka, Herran koulussa nöyrtyneenä, on oppinut pitämään muita itseänsä parempina. Berghin ihmisrakkautta uhkuva sydän, hänen luonnollinenkin taipumuksensa sovinnollisuuteen ja rauhaan, hänen harras pyrintönsä elävän kristillisyyden levittämiseksi Suomen kirkossa -- kaikki takasi hänen puoleltaan ystävyyttä Savon ja Renqvistin johtaman herännäisyysliikkeen välillä. On kyllä totta, että hän matkallaan Hartolasta Suonenjoelle elokuun alussa 1823 Liperin herännäisyysliikkeessä huomasi ykspuolisuuksia, jotka häntä loukkasivat, vaan ei hänen rakkautensa sen edustajiin silti kylmentynyt. Hän viipyi Renqvistin luona kaksi päivää ja otti osaa hartausseuroihin. Varsinkin tuntuivat hänestä nuo alituiset polvirukoukset seuratuvassa, kirkossa ja kotioloissa lain ikeen alle pakoittavilta ja farisealaisuutta synnyttäviltä. Niinikään oudoksui hän muutamien heränneitten ehtoollisvierasten tavattoman orjallista ja pelonalaista tilaa. Ei voinut hän itseltään salata sitäkään totuutta, että jonkunmoinen ykspuolisuus Renqvistin opetuksessa oli näihin epäkohtiin syynä [Berghin päiväkirja.]. Kuopiosta kirjoitti hän siitä viimemainitulle. Renqvistin vastaus [Akiander, VII 188.] osoittaa, että tämä kirje oli yhtä suora kuin ystävällinen. Sopisi odottaa sen vastaanottajalta jonkunmoista myönnytystä siihen suuntaan, että hänkin oli voinut jossakin kohden erehtyä, vaan tuota siitä turhaan etsii. Jyrkästi kantaansa puolustaen, vastaa Renqvist: "Sinä sanot, että minun tulisi olla enemmän evankelinen itseeni ja sanankuulijoihini nähden. Minä sanon sitävastoin, että minun, sinun ja kaikkien ihmisten tulisi olla enemmän laillisia kuin olemme; sillä parempi on olla lain alla kuin synnin orjana". Ja selvitettyään, miten hän kaikille katuvaisille syntisille jakaa evankeliumin armoa, lisää hän, viitaten ennenmainittuihin Kuopiossa pidettyihin keskustelukokouksiin: "Onko tämä sinun ja muiden Kuopion, Iisalmen ja Nilsiän heränneiden mielestä lain orjuutta? Jos niin on, niin sanon teille suoraan, että te tahdotte ikäänkuin pettää Jumalaa, jonka siinä tapauksessa pitäisi antaa teidän olla tahallanne tottelemattomia, rakastamattomia, mutta sitä vastoin antaa teidän uida omassa, maailman ja synnin rakkaudessa tahi ainakin sallia teidän välinpitämättömyydellä hoitaa sydämmenne sisällisiä ja ulkonaisia asioita, joka olisi Vapahtajan seuraamista ilman itsensäkieltämistä ja ottamatta ristiänsä päällensä joka päivä, ilman pyhitystä, uutta kuuliaisuutta ja lihan ristiinnaulitsemista sekä paljon muuta, jota uudestisyntynyt ihminen on velvollinen rakkaudesta Herraan noudattamaan. Mutta minä arvaan, miksi tätä sanotaan lain alaisuudeksi. Sentähden, ettei lihalla ja verellä ole mitään etua semmoisesta opista. -- -- -- Ruotsalaisesta y.m. on minulla se ajatus, että he kyllä ovat tulleet heräykseen, mutta sittemmin jääneet löysän kristillisyyden valtaan".

Tämmöiset sanat eivät ennusta hyvää tulevaisuuteen nähden. Renqvist ei myönnä missään erehtyneensä. Ystävällisimpiäkään neuvoja ja huomautuksia ei hän ota kuuleviin korviin. Kaikki, jotka eivät ehdottomasti alistu hyväksymään ja noudattamaan hänen säätämäänsä hartausjärjestystä, ovat hänen silmissään epäluulon alaisia. Bergh kosti kirjoittamalla päiväkirjaansa: "Renqvist, johon olen luottanut, on nyt saanut käskyn toimittaa pappisvirkaa konsistoriumin oman tarkastuksen alaisena. Mielipiteeni hänestä ovat jälleen alkaneet horjua. Olen ajatellut: miten olisi mahdollista, että häntä niin vastustettaisiin ja hätyytettäisiin, jollei hän varomattomuudesta olisi antanut siihen aihetta. Mutta paitsi sitä, että jokaisen tässä tulee tarkata itseänsä, tulee minun myöskin muistaa, että totuutta monesti ennenkin on vainottu, sillä Kristus ja Belial eivät sovi yhteen". Ja muutamia päiviä myöhemmin: "Renqvist on nyt tuomittu linnaan, ja minä ylpeydessäni arvostelin häntä varomattomaksi, tahtomatta ymmärtää, että maailma aina sillätavoin palkitsee Jumalan lapsia!"

Jollei tämmöinenkään rakkaus ja nöyryys, kuten herännäisyyden myöhemmät vaiheet osoittavat, voineet taivuttaa Renqvistiä ystävällisyyteen ja suvaitsevaisuuteen Savon heränneitä kohtaan, niin ei sovi kummastella, että muut tuskin enää yrittivätkään saada sovintoa aikaan. Bergh oli ainoa, joka sitä myöhempinäkin aikoina vielä koetti, mutta hänkin turhaan.

XII.

Silmäys Pohjois-Savon oloihin 1826-1830.

Pohjois-Savon herännäisyyden pääpaikkana pysyi pitkät ajat _Iisalmi_. Ne sisällisen eripuraisuuden ohdakkeet, joiden siemenet Lustig ja hänen hengenheimolaisensa olivat maahan kylväneet, yrittivät tuon tuostakin uudelleen nousta, mutta Paavon voimallinen ja taitava esiintyminen esti aina niiden versoamisen. Jonkunmoista häiriötä näkyy muiden kera myöskin Poikonen jo v. 1819 siellä aikaansaaneen. Hänen ja Iisalmen toisen huomattavimman miehen L. J. Niskasen väli ei ollut hyvä. Muistokirjassaan syyttää viimemainittu kilpailijaansa ylpeydestä, kertoen hänen usein kerskanneen siitä, että Iisalmen herännäisyyden puhdistuminen Lustigin erehdyksistä oli hänen ansionsa, hänen toimestaan kun Paavo Ruotsalainen oli sinne saapunut heränneitten rappeutuneita oloja järjestämään. Niinikään väittää hän Poikosen seurapuheiden johtaneen monen arkatuntoisen lain ja ihmissääntöjen orjuuteen, sanoen hänen sitäpaitsi mielivaltaisesti ja sokeasti päästäneen ja sitoneen ihmisiä. Epäilemättä on syytöksissä jotakin perää, vaan pääsyy näiden miesten väliseen eripuraisuuteen on kuitenkin etsittävä muualta. Silminnähtävästi pyrkivät molemmat jonkunmoiseen johtavaan asemaan Iisalmella, jos kohta kummankin ehdoton kuuliaisuus Paavolle muilta salasikin tuon tarkoituksen. Ja tässä piileilee vaara, joka herännäisyyden vaiheissa on tuottanut niin monta tuhoa sekä johtajille että johdettaville. Alkuaikoina ei tämä vaara niinkään tule näkyviin, sillä Paavon tässäkin suhteessa jalo esimerkki ja esiintyminen on sen vaikutuksia estämässä, vaan myöhemmin sitä enemmän.

Poikonen oli lahjakas mies ja hoiti innolla tehtävänsä. Ennenpitkää saavutti hän niin suuren maineen Iisalmella, "ettei kukaan uskaltanut häntä vastaan puhua", kuten Niskanen muistokirjassaan myöntää. Salaa kasvoi kuitenkin tyytymättömyys, kunnes muutamia miehiä pääsiäisaikana v. 1820 lähti Nilsiään Paavolle epäilyksiään Poikosen käytöksestä ja opetuksista ilmaisemaan. "Ukko" saapui Iisalmelle ja paljasti sikäläisille heränneille ne erehdykset, joihin nämä jälleen olivat joutumaisillaan. Poikoselle, joka ei tässä tilaisuudessa näy olleen saapuvilla, kirjoitutti hän kirjeen, missä hän ankarin sanoin puhui hänen paisuneesta mielestään ja siitä johtuvista erehdyksistä. Tämä nöyrtyi, ainakin ulkonaisesti, Paavon neuvoja noudattamaan. Iisalmella hän ei kuitenkaan senjälkeen enää viihtynyt, vaan siirtyi _Maaningalle_, luultavasti jo samana vuonna [Niskasen muistokirja.]. Syyksi väittää Niskanen, "ettei Poikosta enää Iisalmella herrana pidetty". Viimemainittu itse sanoo sen tapahtuneen "vissien syiden tähden". [Poikosen elämäkerta.]

Iisalmen heränneet virkistyivät jälleen kestämään niitä koetuksia, joita maailman yhä kasvava viha, käräjäjutut y.m. ahdingot heille valmistivat. Niskanen rakasti Paavoa vilpittömästi, "hän olisi kaivanut silmänsä päästään hänelle", [Niskasen muistokirja.] niinkuin hän Iisalmen pappilassa piispa Molanderille vakuutti (1823). Hän seurasi suurta ystäväänsä tämän matkoilla Karjalaan, Kuopioon y.m. perehtyen yhä paremmin hänen katsantotapaansa ja aina nöyrtyen hänen nuhteittensa ja neuvojensa alaiseksi. Jos hänen luonteessaan olikin taipumusta pintapuolisuuteen ja huikentelevaisuuteen, korvasi tuota se alttius, millä hän Paavon opetuksia ja varoituksia kuunteli ja ne sydämmeensä kätki. Sitäpaitsi luki hän paljon ei ainoastaan hengellistä kirjallisuutta, vaan, mikäli hänellä siihen oli tilaisuutta, muutakin. Täten kehittyivät hänen hyvät luonnollisetkin lahjansa, joista harvinaisen vilkas käsityskyky ehkä oli huomattavin. Paavon läsnäollessa ei hän julkisesti esiintynyt paitsi lukijana seuroissa, mutta muulloin kyllä, aina rohkeasti puolustaen tämän mielipiteitä niin ylhäisten kuin alhaisten, oppineiden kuin oppimattomien edessä. Jos hän semmoisissa tilaisuuksissa usein erehtyikin toisin ajattelevia liika ankarasti arvostelemaan, niin ei sovi tuota kummastella. Uskonnollisten mielipiteiden taisteluun sai hän kuitenkin monesti, esim. eräässä v. 1824 Kuopiossa Renqvistin opin johdosta pidetyssä väittelyssä, missä ei Paavo ollut saapuvilla, heitetyksi sanan, joka painoi vaa'assa paljon. Huomattava on hänen vaikutuksensa etenkin Iisalmella ollut. Poikosen poistuttua levisi herännäisyys tällä paikkakunnalla semmoisiinkin taloihin ja kyliin, joissa niihin asti oli liikettä vastustettu [Nämä tiedot L. J. Niskasesta, jotka eivät ole ristiriidassa Akianderin kertomusten kanssa, olen v. 1896 koonnut eri paikkakunnilla asuvilta vanhoilta heränneiltä. -- Arvosteluamme tästä miehestä tukee hänen kirjeensä sekä varsinkin hänen Muistokirjansa joista vasta enemmän.]. Ahtaaksi kävi ensimmäinen seurahuone, jonka vuoksi uusi hankittiin suntio _R. Kauppisen_ alueelle, sekin pappilan maata ja ainoastaan 1/2 km. entisestä paikasta, noin v. 1830 [Kert. Kusti Niskanen.]. Jo aikuisemmin oli liike Iisalmelta levinnyt Kiuruvedelle, missä paljon kansaa siihen liittyi [Kert. Aappo ja Eero Lämsä Kiuruvedellä (1896).]. Ensimmäiset herätykset siellä tapahtuivat _Lapinsalon_ kylän Pikkaraisen talossa jo v. 1822 ja vähän myöhemmin _Niemisjärven_ kylässä [Kert. Kusti Niskanen y.m. näiden seutujen vanhat heränneet.].

* * * * *

_Maaningan_ heränneet ottivat ilolla vastaan Poikosen. Innolla johti hän heidän hartausseurojaan 12 vuotta, osoittaen tämän ohessa suurta uutteruutta myöskin yksityisessä sielunhoidossa. Herätys levisi yli koko seurakunnan. Että Poikonen tänä vaarallisena aikana, jolloin seuranpitoa kaikin tavoin koetettiin estää, maailmaan nähden esiintyi hyvin taitavasti, näkyy siitä, ettei Maaningan heränneitten koko tällä ajalla tarvinnut kokea minkäänlaista vainoa. Sitävastoin väittää Niskanen hänen voitonpyynnöstä ja kunnianhimosta auliisti jakaneen lohdutuksen sanoja niille, jotka häntä antimilla muistivat ja kunnioittaen kohtelivat, vaan olleen muille ankaran. Myöskin sanoo hän hänen Maaningallakin saarnanneen lain orjuuteen johtavaa oppia. Mihin määrin oikeutettuja nämä syytökset lienevät, on vaikea päättää. Että niiden takana piileilee paljon mieskohtaista vastenmielisyyttä, sitä tuskin kukaan puolueeton arvostelija voinee kieltää. Niskanen huomautti Paavoa Poikosen vioista, lausuen kummastuksensa ja mielipahansa siitä, että hän sai noin "itsevaltaisesi toimia". Hän ilmoitti niinikään, että Maaningan heränneissä tuon johdosta oli syntymässä arveluttavia selkkauksia. Paavo vastasi: "Kun Poikonen on kristillisyyden yhdistänyt itserakkauden ja kunnianpyynnön kanssa, niin ei hänen päänsä kestä, vaan hän tekee itsellensä niinkuin Juudas Iskariot, jos hänelle siitä suoraan sanotaan." Ankaroilta kuuluvat nämä sanat, mutta niissä ilmenee samalla paljon myötätuntoisuutta ja rakkautta. Niin ei Paavo olisi lausunut, ellei hän Poikosen työlle mitään tunnustusta olisi antanut. Vastapainona Niskasen ankaralle arvostelulle on sitäpaitsi Maaningan heränneitten elävä kristillisyys, Poikosen siellä asuessa, sekä se seikka että tämä, kärsittyään kolme toinen toistaan seuraavaa katovuotta, joutui niin suureen puutteeseen, että hänen täytyi lähteä parempaa toimeentuloa muualta etsimään. Hän muutti Suonenjoelle v. 1832 [Niskasen muistokirja; Poikosen elämäkerta sekä Akianderin teoksessa Poikosesta löytyvät arvostelut.].

* * * * *

Paljon hämmennystä näkyy Renqvistin eroava katsantotapa aikaansaaneen etenkin _Kuopion_ heränneissä. Jo siihen aikaan, jolloin J. Fr. Bergh oli linnansaarnaajana viimemainitussa kaupungissa, väiteltiin siellä usein tätä erotusta koskevista kysymyksistä. Kirjakauppias Pietari Väänänen, jonka kotiin heränneet usein kokoontuivat, oli vanhoista ajoista tuttu Renqvistin kanssa ja häneen hyvin mieltynyt. Sitäpaitsi oli hän hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, hän kun Renqvistin toimesta oli saanut kirjakauppaoikeutensa. Viimemainitun hengenheimolaisia oli niinikään eräs toinen Kuopion vanhimmista heränneistä, ennenmainittu kultaseppä Lundström. Näihin liittyivät muut, varsinkin nuoremmat, joista mainittakoon silloinen apteekinoppilas, herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu _A. J. Malmgren_. Huomattava on niinikään pappi _A. J. Österman_, joka kristillisellä rakkaudella hoiti vankilansaarnaajanvirkaa Kuopiossa 1826-33. Hänen edeltäjänsä J. Fr. Berghin mielipiteet tunnemme jo ennestään. Renqvistin oppi ei kuitenkaan saanut jalansijaa Kuopiossa. L. J. Niskasen ja etenkin Paavo Ruotsalaisen jyrkkä esiintyminen taivutti sikäläiset heränneet kannattamaan Iisalmella ja Nilsiässä vakaantunutta suuntaa. Näiden taattuna ystävänä vaikutti pappina Kuopiossa syyskuusta 1827 seuraavan vuoden keskivaiheille Nilsiän kirkkoherran poika P. J. F. Brofeldt [Niskasen muistokirja; Pekka Aschan, Kuopio stifts matrikel 1853.]. Myöskin Renqvistin muutto Liperistä valmisti Ruotsalaisen opille voittoa. Kuopion heränneisiin jäi kuitenkin näiden riitojen jälkeen jonkunmoinen häälyväisyys, joka tuon tuostakin tuli näkyviin ja myöhempinä aikoina siellä synnytti uusia riitoja. Vaan tämän uhallakin levisi herännäisyys kaupungissa ja siihen yhdistetyssä maaseurakunnassa sekä naapuriseurakunnissa, joista etenkin _Suonenjoki_ ja _Leppävirta_ ovat huomattavat. Turhat olivat vihamielisten pappien ja muiden virkamiesten ponnistukset liikkeen kukistamiseksi, turha myöskin prokuraattorinviraston v. 1828 uudistama käskykirje seuranpidon estämiseksi. Maailma sanoi: se on ruttotauti, jonka leviämiselle ei voi salpoja rakentaa, heränneet: se on Jumalan voima, jolle ei ihmisvoima mitään mahda.

Paavoa tarvittiin kaikkialla. Vaikka hän, kuten tiedämme, syntyneitten vainojen tähden varovaisuudesta oli kieltänyt heränneitä suuria seuroja pitämästä ja paikasta toiseen matkustamasta, oli hän aina altis lähtemään, kun häntä ystävät pyysivät luonaan käymään. Tuohon vaati häntä sisällinen pakko, jota tuntiessaan hän, kuten Niskanen hänen matkoistaan kertoessaan tuon tuostakin lausuu, "ei kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä". Ja minne hän saapui, sinne kokoontui aina paljon ystäviä häntä kuulemaan ja siellä heräsi muita. Huomattavat ovat etenkin Kuopion markkinat, joihin tilaisuuksiin paljon heränneitä ainoastaan uskonnollisistakin syistä kokoontui. Mutta varsinkin Rautavaaralla, Nurmeksella ja Pielisjärvellä matkusti Paavo näihin aikoihin usein. Näiden seutujen herännäisyysliike olikin sekä heränneitten lukuun että heidän elävään kristillisyyteensä nähden ehkä vielä huomattavampi kuin muualla.

* * * * *

Vuosi vuodelta virkistyi ja laajeni Paavon Tahkomäellä asuessa liike Nilsiässä. Että sitä suuressa määrässä elähytti myöskin seurakunnan kirkkoherran A. J. Brofeldtin heränneille osoittama ystävyys, on yhteydessä tämän kanssa huomattava [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen elämäkerta.]. Myöskin viimemainitun poika P. J. F. Brofeldt, joka kesäkuussa v. 1828 Kuopiosta siirrettiin isänsä apulaiseksi Nilsiään, missä hän vaikutti 1 1/2 vuotta, [Aschan, Kuopio stifts matrikel.] teki jo siihen aikaan nimensä sikäläisillekin heränneille rakkaaksi. Halvannäköinen oli Tahkomäen torppa, "huoneessa oli lehmä ja lammas, ja petäjäleipää paistettiin saunan kiukaassa", [Paavo Ruotsalaisen elämäkerta.] vaan likeltä ja kaukaa käytiin sen isännältä neuvoa ja opetusta hakemassa. V. 1827 kohtasi Paavoa onnettomuus, joka oli lähellä tehdä lopun hänen elämästään. Hevonen potkasi häntä rintaan niin pahasti, että hän monta kuukautta oli vuoteen omana eikä sen jälkeen enää koskaan päässyt entiseen terveyteensä [Kert. Paavon tytär Liisa.]. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin jälleen jaksoi jatkaa suurta työtään. Entistä enemmän alkoi sen hedelmiä hänen kotipitäjässäänkin näkyä. Varsinkin vuosina 1828-29 uskonnollinen liike siellä hyvin vireää. Paavon tarkka silmä huomasi kyllä siinä akanoitakin, ja hän puhui tuosta ankarasti ja varoittaen seuroissa, vaan vasta pari vuotta myöhemmin, kun maailmallinen mieli ja rikkauden himo pääsivät vallalle Nilsiän heränneissä, täytyi hänen kokea, ettei "profeettaa tunneta hänen kotimaallaan". Sitävastoin sai hän jo Tahkomäellä asuessaan usein kokea maailmanihmisten vihaa. Etenkin Kuosmasten lähellä asuva suku oli hänelle vihamielinen [Kert. Paavon tytär Liisa.].

Vuosi 1830 oli Paavolle kova vuosi. Silloin kuoli hänen ystävänsä kirkkoherra A. J. Brofeldt ja samaan aikaan murhattiin hänen ainoa poikansa Juhana. Varsinkin viimemainittu isku koski kipeästi hänen sydämmeensä. Maaliskuun 20 p:nä oli Juhana lähtenyt viemään jyviä myllyyn. Paavo, jota oli kutsuttu Pielisjärvelle, oli istunut poikansa rekeen, myllyltä jatkaaksensa matkaa toisessa hevosessa. Ei milloinkaan ennen ollut hän Juhanan kanssa niin likeisesti puhunut elämän tien asioista, eikä tämän sydän koskaan ollut osoittautunut niin alttiiksi Jumalan sanalle [Kert. (1900) Albertina Nenonen, joka palveli Paavon luona 1850-52 ja jolle tämä vielä kuolinvuoteellaan tuosta monesti puhui.]. Kun Paavo Marianpäivänä piti seuroja eräässä talossa Pielisjärvellä, astui seuratupaan mies, jonka koti oli lähellä Tahkomäkeä. Hän kertoi, että Juhanan hevonen oli tullut kotia myllyltä, rekeen kiinnitetyissä ohjaksissa, jotka olivat käärittynä Juhanan kaulan ympäri, laahaten mukanaan tämän ruumista. "Sen ovat Kuosmaset tehneet", lausui murtuneella äänellä Paavo, palaten surusanoman tuojan kanssa heti kotia [Kert. Albertina Nenonen ja Paavon tytär Liisa, (Akianderin kertomus ei täysin oikea).].

Saatuansa poikansa hautaan, alkoi Paavo heti miettiä uuden kodin hankkimista. Hän päätti tehdä voitavansa tuota aikomusta toteuttaakseen, siten, jos mahdollista, päästäksensä irti niistä katkerista muistoista, jotka Tahkomäellä väkisinkin valtasivat hänen mielensä. Jo seuraavana kesänä osti hän puolen Sutelan eli Markkasen saarta, [Kert. Albertina Nenonen ja Paavon tytär Liisa, (Akianderin kertomus ei täysin oikea).] missä hän ennenkin oli asunut, siellä ryhtyen itselleen valmistamaan sitä kotia, jonka maine läheisessä tulevaisuudessa oli leviävä yli koko Suomen. -- Juhana Ruotsalaisen murhaa ei saatu oikeudessa täysin selvitetyksi. Talonpoika Pietari Kuosmanen joutui kuitenkin asiaa tutkittaessa niihin määrin epäluulonalaiseksi, että hän tuomittiin tunnustukselle Viaporiin, missä hän, viimeiseen asti kieltäen rikoksensa, jonkun ajan kuluttua kuoli.

XIII.

Herätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa. Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen.

Virkistävää on matkustajan, pimeänä talviaamuna harvaan asutussa seudussa kulkiessaan, katsella hetki hetkeltä yhä useammista paikoista pilkottavaa valkeaa. Vaaroilla ja laaksoissa huomaa hän ihmisasuntoja, toisen toistaan ystävällisemmän ja miellyttävämmän näköisen. Toisistaan tietämättä ja yhteistä päätöstä tekemättä heräsivät niiden asukkaat yöllisestä unestaan päivän askareita toimittamaan. Aamu herätti heidät, Luojan valkeneva aamu. Sen tuloa oli matkustaja odottanut ja hän iloitsi nähdessään päivän enteitä. Tämmöisen näön tarjoo tutkijalle Suomen herännäisyyden historia 19 vuosisadan pimeinä aamuhetkinä. Kaikkialla, minnepäin hän silmänsä luokaan, pohjassa, etelässä, idässä, lännessä, näkee hän tulta sytytettävän Suomen kodeissa; sillä erotuksella vain, että tuli on hengen tulta ja sytyttäjänä Herra.

Jo v. 1816 tiedettiin Ruotsissakin, että herätyksiä oli tapahtunut eräässä Hämeen pitäjässä. Vaetterdahl kirjoittaa siitä Renqvistille, [Akiander VII, 91.] joka hänelle oli tästä Herran ihmeestä ilmoittanut. Kysymyksessä oleva pitäjä on _Joutsan_ kappeli, joka siihen aikaan kuului Hartolan emäseurakuntaan. Jo vuosisadan ensi vuosina oli näillä tienoin, varsinkin _Kangasniemen_ pitäjässä, uskonnollisia liikkeitä huomattu, mutta nämä olivat vielä epämääräistä, haaveilevaa laatua, jonka vuoksi niitä ei sovi lukea varsinaisen herännäisyyden historiaan kuuluviksi. Ne olivat kyllä osaksi syntyneet tunnetun Jaakko Högmanin vaikutuksesta, mutta niihin liittyi muualtakin saatuja aineksia, jotka johtivat harhaan ja joista ei häntä saa syyttää. Joutsan kappelissa syntyneen herätyksen alkuvuotena on pidettävä vuosi 1806. Sikäläisten heränneitten ensimmäisenä kokouspaikkana oli järjestysmies _A. Tyyskän_ koti _Vahvaselän_ kylässä. Nämä kokoukset olivat alusta alkaen vakaita ja maltillisia eivätkä antaneet aihetta ehkäiseviin toimenpiteisiin viranomaisten puolelta. Ettei kuitenkaan tämäkään herätys ollut saanut alkuaan papiston toimesta, voitanee päättää siitäkin, ettei Joutsassa siihen aikaan vielä ollut kirkkoakaan [Ad. Neovius, Matrikkeli.]. Toisenlaisen leiman sai Kangasniemellä syntynyt liike, varsinkin kun heränneitä alettiin epäillä sikäläisen kirkon palosta. Tästä ja muista syistä, joiden perusteellisuus kuitenkin on hyvinkin epäiltävä, tuomittiin toisia heistä vankeuteen Heinolaan. Kotonaolevat kävivät usein näitä onnettomia ystäviään linnassa tervehtimässä, ja tutustuivat näillä matkoillaan Joutsan heränneitten kanssa. Tämä oli etenkin ensinmainituille, joiden joukossa oli paljon eläviä kristittyjä, hyvin terveellistä. Mutta tärkeitä seurauksia oli siitä myöskin Joutsan herännäisyydelle. Noiden Heinolassa kulkevien Kangasniemeläisten joukossa nähtiin näet muiden kera Jaakko Högmanin tytär _Margareetta_. Tämä herännäisyyden historiassa kuuluisa nainen oli syntynyt Jyväskylässä v. 1786. Isänsä opetukset olivat kauan itäneet hänen sydämmessään, vaikka hän niiden kasvamista oli estellyt. Orvoksi jäätyään (äitikin kuoli varhain), oli hän palvellut muutamissa kristillismielisissä taloissa Laukkaan pitäjässä. Omatunto nuhteli synnistä eikä suonut hänelle lepoa. Tuntui kuin olisi ääni hänelle alituisesti sanonut: nyt on isäsi kuollut, nyt ei sinua kukaan enää nuhtele eikä varoita, nyt saat vapaasti kulkea lavealla tiellä, jolla olet hukkuva. Margareetta etsi armoa evankeliumin sanasta ja harjoitti ahkeraan rukousta. Tällä tavoin syntyi hänessä elävä usko Kristukseen. Se vaikutti hänen elämässään muun ohessa senkin muutoksen, että hän alkoi pitää ahkeraa kanssakäymistä seutunsa heränneitten kanssa. Jaakko Högmanin tytär tuli näille ennenpitkää hyvin rakkaaksi. Että Margareettakin puolestaan vastasi tuohon rakkauteen vasta heränneen sydämmen palavalla lemmellä, näkyy hänen yllämainituista matkoistaan Heinolaan. Nämä matkat aikaansaivat myöskin käänteen hänen ulkonaisessa elämässään. Joutsassa tutustui hän heränneen _Antti Hoskon_ kanssa, joka asui Pastilan kylän Mustiselkä nimistä vuokrataloa. Margareetta rupesi hänen palvelukseensa, tässä hurskaassa kodissa kehittyen siinä uskossa, jonka kalliita totuuksia hän jo lapsena oli isältään kuullut. Ennenpitkää valmisti tytön elävä kristillisyys ja vakaa käytös hänelle paremman aseman Hoskon talossa. Isäntä pyysi häntä vaimokseen, ja Margareetta suostui tähän pyyntöön. Avioliitto solmittiin v. 1811.

Näistä ajoista alkoi Joutsan herännäisyysliike erinomaisesti virkistyä. Heränneitten yhdyselämä kävi hyvin vilkkaaksi, vetäen heidän rakkauden yhdistämään ystäväpiiriinsä vuosi vuodelta yhä useampia armoa etsiviä. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Margareetta Hosko eli Högman, jolla viimemainitulla nimellä häntä edelleenkin kutsuttiin, oli tämän liikkeen tunnustettu johtaja. Ei ainoankaan naisen vaikutus uskonnollisen elämän kehitykseen Suomessa ole ollut niin laajalle ulottuvaa kuin hänen. Väärin olisi sanoa, että Margareetta itse tunkeutui siihen johtavaan asemaan, jonka hän etenkin kotiseudullaan sai. Hänen kristillisyytensä ei ollut tuota meluavaa laatua, jonka kiihottamana niin moni on pyytänyt tulla tunnetuksi ja kuuluisaksi. Nöyrästi totellen Paavalin 1 Kor. 14: 34-35:ssä lausumaa kieltoa, ei suostunut hän silloinkaan seuroissa puhumaan, kun ystävät häntä siihen vaatimalla vaativat. Ja kuitenkin käyttivät häntä opettajanaan ei vain oman seudun heränneet, vaan etäisiltäkin paikkakunnilta hänen luo vuosi vuodelta yhä lukuisammin saapuvat, synnin tuntoon joutuneet ihmiset, jotka kaipasivat neuvoja hengellisissä asioissa. Mutta juuri vaatimattomuudellaan ja kainolla esiintymisellään säilytti hän sitä kunnioitusta, jonka hänen etevät lahjansa ja hänen valistunut, raamatun raittiiseen sanaan perustuva uskonsa hänelle hankkivat. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että yksin Jumalan armo Kristuksessa voi omaatuntoa tyydyttää. Sentähden neuvoi hän kaikkia kiusattuja ja murheellisia etsimään puhdistusta Jesuksen veressä, rauhaa ja lepoa hänen haavoissaan. Hänen lempilauseensa oli: _Jumala on rakkaus_. Vaan ei hän tuota sanaa luulouskon ja suruttomuuden omistettavaksi antanut: niihin sydämmiin vain, jotka tätä kallista totuutta omalle kohdalleen kaivaten etsivät, pyysi hän sen aarteita kätkeä. Jumalan armon haureuteen vetäminen oli hänelle kauhistus -- sen pyhityksen teroittaminen, jota paitsi ei kukaan saa Herraa nähdä, hänen opetuksensa ehkä huomattavin piirre. Mutta juuri tässä piileili myöskin vaara, jota Margareetta Högman, mikäli ihmissilmä voi nähdä, ei voinut välttää. Hänen ja hänen johdatettaviensa uskonnollinen katsantotapa eksyi, jos kohta ylimalkaan salaisesti, mieltyen tyytymään siihen pyhityselämään, joka heidän keskuudessaan oli syntynyt ja kehittynyt; vaivaisen syntisen vaikea läksy alkoi tuntua helpolta, sydämmen nöyrtymistä korvaamaan jäi sanojen ja esiintymisen nöyrä muoto. Margareetta vihasi väärää oppia, raamatun ohjeiden mukaan tahtoi hän kaikki neuvonsa sovittaa, mutta ykspuolisesti kehittäen oppia pyhityksestä, kiinnitti hän huomionsa pyhityselämän ilmauksiin itsessään ja muissa eikä yksinomaan siihen Herraan, jonka armosta tämä elämä valuu. Siten eksyi hän myöskin antamaan enemmän arvoa sille, mikä ihmissilmälle hyvältä näyttää, kuin särjetyn sydämmen salaisuuksille.

V. 1821 muutti Margareetta Högman miehensä kera Vahvaselän kylään, asettuen asumaan ennenmainitun Tyyskän luo. Tämän koti, joka alusta alkaen oli ollut seudun heränneitten tutuimpana kokouspaikkana, sai Margareetan kautta vielä suuremman merkityksen. Hartausseuroja pidettiin siellä ainakin joka sunnuntaina, ja niihin ottivat monesti osaa kaukaisetkin vieraat. Margareetan maine levisi samoihin määrin kuin se liike, jonka huomattavin edustaja hän oli. Usein pyydettiin häntä naapuriseurakuntiin kiusatuita neuvomaan ja eksyneitä elämän tielle johdattamaan. Ja minne hän saapui, sinne kokoontui aina paljon ihmisiä hänelle sydämmiään avaamaan ja häneltä Jumalan valtakunnan salaisuuksia kuulemaan. Täten kokosi hän paljon kokemusta yksityisen sielunhoidon alalla, perehtyen käsittämään ihmishengen monenkaltaisia tarpeita, sen monista olosuhteista riippuvia, erilaatuisia ahdinkoja ja vaaroja. Kaikkialla, missä hän liikkui, painoi hän herännäisyyteen oman uskonnollisen elämänsä leiman. Selvästi näkyi siinä sitä hiljaista, hartaisiin rukouksiin ja elämän pyhitykseen altista kristillisyyttä, josta hän itse on tunnettu.

Paitsi Kangasniemelle, levisi Joutsan herännäisyys jo ensi vuosina myöskin _Hartolaan, Sysmään_ ja _Mäntyharjulle_. Viimemainitun seurakunnan esikoisista on kuuluisin _Salomon Häkkänen_. Hän syntyi Hartosenpään rustitilalla v. 1784. Vahvaselkäläisten esimerkki ja neuvot vaikuttivat mielenmuutoksen hänessäkin. Kotipitäjänsä heränneitten neuvoa noudattaen, alkoi hän lukea raamattua. Kun hän eräänä päivänä avasi tämän kirjan, tuli esille roomalaisepistolan 8 luku. Vastustamattomasti vaativat siinä löytyvät sanat "jos te lihan jälkeen elätte, niin teidän pitää kuoleman, mutta jos te lihan työt hengen kautta kuoletatte, niin te saatte elää" hänet tilille pyhän Jumalan eteen. Häkkänen heräsi, päättäen siitä hetkestä pyhittää elämänsä Herralle. Tämä tapahtui v. 1810. Ollen lahjakas ja lukemiseen hyvin altis, kehittyi Häkkänen pian näiden seutujen heränneitten eteväksi johtajaksi, saavuttaen heidän keskuudessaan melkein yhtä suuren maineen kuin Margareetta Högman. Eivät loukkaantuneet hänen sanankuulijansa siitä, ettei hän antautunut heidän muutamissa kohden ahdasmielisen henkensä orjaksi, jonka hengen ilmauksia hän, heitä valistuneempi ja laajanäköisempi kuin oli, ei voinut hyväksyä. Ei kukaan epäillyt hänen kristillisyyttään, vaikka hän luki sanomalehtiä ja maailmallisia kirjoja, joista viimemainituista etenkin luonnontieteelliset häntä huvittivat. Kaikki näkivät hänen pyhitetyn elämänsä ja tiesivät, että raamattu ja muut uskonnolliset kirjat olivat hänen rakkaimmat ystävänsä, eivätkä sentähden koettaneetkaan hänen muita lukujaan estellä. Niinikään sai hän häiritsemättä kirjoitella sitä muistokirjaa, johon hän 30 vuotta merkitsi ilmanalaa, vuodentuloa y.m. huomattavia asioita koskevat havantonsa sekä muistiinpanojaan hengellisen elämän alalta. Renqvistin kanssa tutustui Häkkänen varhain ja oli aina hänen uskollisimpia ystäviään, jos kohta hän ei kaikissa ehdottomasti hyväksynyt hänen kantaansa. Niin esim. rukouksen harjoittamisen suhteen. Rukouksen mies oli kyllä hänkin, jos kukaan, ja polvirukousta käytti hän usein sekä seuroissa että yksityisessä elämässään, mutta hän vastusti Renqvistin tunnettua vaatimusta miltei alituiseen rukoukseen, arvellen siitä olevan haittoja ja vaarojakin. Huomattavampaa erimielisyyttä heidän välillään ei tämän johdosta kuitenkaan syntynyt. Häkkänen puhui aina ystävilleen mitä suurimmalla kunnioituksella Renqvististä, ja levitti ahkeraan tämän kirjoja heidän keskuudessaan. Ja vielä vähemmin pääsi sielunvihollinen virittämään eripuraisuutta Häkkäsen ja Margareetta Högmanin välillä. Vaikka molemmat olivat johtamassa laajalle leviävää uskonnollista liikettä, ja vaikka ihmiset kilvan kummaltakin etsivät neuvoa sielunsa asiassa, säilyi heidän suhteensa toisiinsa aina yhtä eheänä ja puhtaana kuin se alusta alkaen oli. Kateus ja erimielisyys, jotka semmoisissa oloissa niin monesti ovat hyvätkin ystävät toisistaan erottaneet, eivät milloinkaan päässeet hajoittamaan heidän yhteistä työtään Herran viinimäessä. Ja huomattava on monessa suhteessa tämä työ, paljon siunausta on se tuottanut niissä seurakunnissa, joissa sen vaikutusta on näkynyt. Aivan väärin olisi sanoa Itä-Hämeen ja Etelä-Savon herännäisyyttä Renqvistin työn hedelmäksi. Hän on kyllä varsinkin kirjoillaan siihen paljon vaikuttanut ja siinä ilmenevää, pyhitykseen pyrkivää kristillistä elämää neuvoillaan ja opetuksillaan tukenut, mutta tämän liikkeen johtajaksi häntä yhtä vähän voi sanoa kuin sen alkuunpanijaksi. Semmoisina ovat muistettavat Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen. Kun nämä henkilöt läheisimpäin ystäväinsä kera kokoontuivat rukoilemaan, veisaamaan ja Jumalan sanaa viljelemään, ei viipynyt kauan, ennenkuin muutkin heränneet heihin yhtyivät. Seuraväen luku nousi usein moneen sataan. Ravinnosta ei vierasten tarvinnut huolehtia. Seuratalossa hoidettiin heitä ruumiinkin puolesta auliilla rakkaudella. Liikaa rasitusta ei tämä kuitenkaan isäntäväelle tuottanut, sillä varakkaammat toivat muassaan ruoka-aineita. Ominaista yksin näiden seutujen heränneille tämä kaunis tapa muutoin ei ole. Kaikkialla, missä herännäisyysliike voitti alaa, on samanlainen vieraanvaraisuus jo alusta alkaen nähtävänä. -- Kokouspäiviä olivat paitsi sunnuntaita etenkin ne arkipäivät, joita kirkko vanhoina aikoina on juhlapäivinä viettänyt. Pääasiana oli rukous, joka kuitenkaan ei venynyt niin pitkäksi eikä pukeutunut tuohon ykstoikkoiseen muotoon, kuin Renqvistin johtamissa seuroissa. Veisattaessa käytettiin paitsi virsikirjaa Siionin virsiä ja Halullisten sieluin lauluja. Seurapuheet liittyivät raamatusta, Björkqvistin postillasta tahi muusta kirjasta luettuun tekstiin. Lomahetkinä ja seurojen päätyttyä keskusteltiin pienemmissä ryhmissä vapaasti ja ystävällisesti joko luetun ja puhutun sanan johdosta tahi muista hengellisistä asioista. Vanhemmat neuvoivat nuorempia, kokeneet vasta-alkavia. Ihmissanalle varoitettiin liika suurta arvoa antamasta. Sensijaan kehotettiin jokaista kotonaan Jumalan sanasta tutkimaan uskonsa perustusta. Eikä tuntunut tämä kehotus oudolta, sillä nämä heränneet olivat tottuneet kodeissaan yksinäisyydessä Herran edessä ja yhteisesti omaistensa kanssa sanaa viljelemään ja rukoilemaan. Kotioloissakin oli polvirukous (ylimalkaan 3 kertaa päivässä) tavallista [Akiander VII, 1, 2, 4, 6, 7, 27.].

V. 1830 alkoi _Mikkelin_ pitäjässä herätyksiä tapahtua. Herran aseena oli siellä siihen aikaan kirkkoherranapulainen _Adolf Fredrik Fransén_, joka oman kertomuksensa mukaan jo koulupoikana oli herännyt Vapahtajaa etsimään, vaikka uusi elämä hänessä vasta hänen Mikkelissä ollessaan pääsi voitolle. Luultavasti saivat ensimmäiset herätykset tällä seudulla alkunsa Joutsan heränneitten vaikutuksen kautta. Ainakin Fransén tunsi jo v. 1830 Margareetta Högmanin, niinkuin eräs hänen viimemainitulle kirjoittamansa kirje osoittaa. Sitäpaitsi ilmaisee Mikkelin herätys alusta alkaen mitä likeisintä sukulaisuutta Joutsan heränneissä vallitsevan hengen kanssa. Tämän hengen palvelukseen antautui Fransén. Hiljaista oli hänenkin käytöksensä, samaa hienon nöyrää kieltä hänkin puhui, ihmisen sydämmen pohjaton turmelus ja Vapahtajan ääretön rakkaus oli hänenkin saarnansa johtavana aatteena. Pyhitykseen hänkin kehotti, rukoukseen, valvomiseen ja rakkauteen. Hänen uskonnollista kantaansa kuvaa seuraava hänen paperilapulle kirjoittamansa erään sanankuulijansa säilyttämä _"Uskon rukouksen esimerkki"_. Se kuuluu: "Rakas Isä, minä tunnustan, etten tänäkään päivänä, niinkuin en milloinkaan, ole rakastanut sinua ylitse kaikkia kappaleita enkä lähimmäistäni niinkuin itseäni; mutta sinun rakas poikasi Jesus on minun edestäni rakastanut sekä sinua että lähimmäistäni, niin ota se rakastamattomuuteni sovinnoksi! -- Niin teetkin, rakas Isä, sillä ellet sinä niin tekisi, niin ei tulisi yksikään autuaaksi. Kaikki käskysi olen taas tänäkin päivänä rikkonut; mutta kun rakas poikasi Jesus on koko lakisi minun edestäni täyttänyt, niin anna se kelvata minun edestäni! -- Jaa, niin teetkin, rakas Isä". -- Kului pari vuotta. Fransénin elävällä saarnalla, jonka voimaa lisäämässä oli hänen Jumalalle pyhitetty elämänsä, sytytti Herra tulensa monessa sydämmessä. Väsymättömän uutterasti teki tämä uskollinen sielunpaimen työtä myöskin yksityisen sielunhoidon alalla, rakkaudella ja valppaasti valvoen, etteivät synnin unesta heränneet sanankuulijansa eksyisi hurmahenkisyyteen ja muihin vasta heränneitä uhkaaviin erehdyksiin. Hyvänä apuna oli hänellä saman seurakunnan kappalaisenapulainen _A. J. Hoffrén_, joka lainsaarnaajana herätti monta. Mikkelin herännäisyyden vaiheissa on etenkin vuosi 1832 huomattava. Silloin levisi herätys yli koko seurakunnan, lukuisissa kodeissa synnyttäen yhtä harrasta ja ainakin ulkomuodoltaan samannäköistä ja yhtä syvällistä uskonnollista elämää kuin se, mikä Laukkaan pitäjässä, Kangasniemellä, Joutsassa, Hartolassa ja Sysmässä varemmin oli päässyt vakaantumaan kansassa.

Pitkä ei kuitenkaan _"Fransénin aika"_ ollut. Hoffrén kuoli v. 1832 ja jo seuraavana vuonna seurasi häntä Fransén Herran lepoon. Paljon nämä miehet lyhyen ajan kuluessa olivat vaikuttaneet, ja huomattava on tämä vaikutus siihenkin nähden, että heidän mielisiä pappeja silloin vielä löytyi harvassa. He olivat huutavia ääniä korvessa ja ovat semmoisina muistettavat, miten lyhyt heidän aikansa olikin ja kuinka vähän tietoja heistä jälkimaailmalle onkin säilynyt. Hyvän perinnön ovat he nouseville sukupolville jättäneet. Minkälaatuista tämä perintö oli, osoittavat muun ohessa seuraavat Fransénin vähää ennen kuolemaansa pitkänäperjantaina v. 1833 pitämässään ahtisaarnassa lausumat sanat: "Lepää sinä, rakas Jesus, haudassa; me lähdemme sotaan syntiä vastaan". On kyllä totta, että Mikkelin herännäisyys jo vuodesta 1834 alkoi ilmaista arveluttavia lamautumisen enteitä, vaan kokonaan kadonneet eivät sen jäljet vielä tänäänkään ole. Ne Fransénin ja Hoffrénin lukuisat opetuslapset, jotka pysyivät kutsumukselleen uskollisina, liittyivät opettajainsa kuoltua entistä likeisemmin näiden seutujen muihin heränneisiin, lisäten sitä suurta liikettä, jota Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen uskollisesti ja hellästi, kuni vanhemmat lapsiaan, hoitivat. Miten tämä liike tulevaisuudessa kehittyi ja mihin suhteeseen sen edustajat asettuivat Savon voittoisasti leviävään herännäisyyteen sekä Renqvistin edustamaan suuntaan, saamme vasta nähdä [Akiander VII, 29-31.].

XIV.

Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.

Tosi tapahtumana kertovat vanhat, vielä elossa olevat henkilöt lapsuudessaan kuulleensa, että muutamat heränneet, kun Porin kaupunki kesäkuun 10 p:nä 1801 paloi tuhaksi, koko ajan kirkossa polvillaan rukoilivat Jumalaa varjelemaan ainakin omaa huonettaan joutumasta liekkien uhriksi [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg, Kustaa Heinikkala (Laitila) y.m.; Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat I, 172.]. Tämäkin kertomus, josta löytyy monta muunnosta, osoittaa että näillä tienoin siihen aikaan löytyi heränneitä, joiden hengellisen elämän huomattavimpia tuntomerkkiä rukous oli. Kertomukseen kuuluu näet vielä, että Satakunnan silloiset heränneet tästäkin tapahtumasta saivat aihetta teroittamaan rukouksen voimaa, Porin kirkko kun rukoilijain kautta oli tulipalolta säilynyt. Yleisesti tunnettu on sitäpaitsi, että tämänkaltaista, herännäisyyden oppiin perustuvaa uskonnollista elämää silloin löytyi monessa muussakin Satakunnan seurakunnassa. Hyvin luultavaa on, että nämä "vanhat kristityt" eli "vanhat heränneet", kuten heitä näiden seutujen 19 vuosisadan alussa syntyneen varsinaisen herännäisyysliikkeen edustajat nimittivät, olivat saaneet herätyksensä edellisen vuosisadan pietismistä. Luostarien vaikuttamaksi, kuten muutamat ovat arvelleet, heidän edustamaansa uskonnollista elämää tuskin todennäköisyyden varjoakaan säilyttämällä kukaan voi väittää. Huolimatta siitä, että muuallakin, esim. Pohjanmaalla, minne ei luostarien vaikutus konsanaan ole voinut ulottua, 19 vuosisadan alussa löytyi "vanhoja kristittyjä", joiden uskonnollisuus pukeutui samaan muotoon, viittaavat Satakunnassa monessa paikoin säilyneet vanhat, herännäisyyden hengessä kirjoitetut kirjat kysymyksessä olevan uskonnollisen liikkeen pietistiseen alkuperään [I. L. Roosin kirjoitus pastoraalitutkintoa varten "Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa osissa 1888", vertaamalla omiin tutkimuksiin.].

Jonkun aikaa elettyään hiljaista elämää, josta ei huomattavampia elonmerkkejä ole jälkimaailmalle säilynyt, alkoivat Satakunnan heränneet noin v. 1810 heidän keskuudessaan tapahtuvien herätysten kautta herättää huomiota. Nämä herätykset ovat kyllä siihen aikaan vielä yksityistä laatua, vaan niiden vakaa luonne sekä muutamien heränneitten etevät lahjat ennustivat uutta aikaa koko liikkeelle. Näistä henkilöistä ansaitsevat huomiota etenkin _Matti Paavola, Matti Pukanhaava, Juhana Dahlberg_ ja _Mikael Rostedt_.

_Matti Paavola_ syntyi Eurajoella toukokuun 9 p:nä 1786. Isänsä Erkki oli kotosin samasta pitäjästä, äitinsä nimi oli Katarina. Matti oli vain 10 vuoden ikäinen, kun hän jo oli kokemassa pyhän Jumalan vihaa omassatunnossaan. Kuoleman pelko sai hänen sydämmensä usein tuskasta vapisemaan. Entistä kammottavampina uudistuivat tämänkaltaiset ajatukset hänen rippikoulua käydessään v. 1800, mutta päästyään Herran ehtoolliselle, sai hän erinomaisen tuntuvasti maistaa Jumalan armon suloisuutta. Matin äiti oli kotosin Raumalta, missä löytyi "vanhoja heränneitä". Sinne päätti onnellinen nuorukainen lähteä, saadaksensa kokeneiden kristittyjen kanssa puhua siitä Herrasta, joka hänenkin oli armoihinsa ottanut. Virkistävä oli tämä matka, paljon sai hän kaupungissa oppia ja kuulla ja vakaasti hän päätti niin käyttää armonaikaansa, ettei hän maailman korpeen hukkuisi. Pari kertaa tämän jälkeen käytyään ystäviään Raumassa tervehtimässä, oli Matti mielestään horjumattomasti vakaantunut tuossa päätöksessä, kunnes hän pääsi paremmin tuntemaan sydämmensä petollisuuden. Ajalliset huolet syrjäyttivät vähitellen nuo vakaat ajatukset hänen mielestään. Ennenpitkää oli hänen vilkas luontonsa kokonaan antaunut niiden valtaan. Vuonna 1805 meni Matti naimisiin, siirtyen asumaan appensa omistamaan _Paavolan_ taloon Nakkilan kappelissa. Tila oli huonossa kunnossa. Kaikkien ponnistusten uhallakin näytti toimeentulo hänestä miltei mahdottomalta. Jo tuumi Paavola -- tämän nimen otti Matti Nakkilaan muutettuaan -- ruveta merimieheksi, kun Jumalan siunaus niin runsaassa määrässä alkoi näkyä hänen maallisen työnsä tuloksissa, ettei hän tuota aikomusta toteuttanutkaan. Kun sitten 1808 vuoden sodan tapahtumat, joiden kauheutta hänen kotiseutunsa asukasten runsaassa määrässä täytyi kokea, saarnasivat selvää kieltään tämän elämän katoavaisuudesta, nousivat hänen mieleensä jälleen lapsuutensa tuskalliset ajatukset kuolemasta ja tuomiosta. V. 1810 loukkasi Paavola jalkansa niin pahasti, että hänen oli pakko olla vuoteen omana muutaman viikon ajan. Nyt täytyi hänen seisahtua Herran eteen. Raamattu polvillaan tarkasti hän Jumalan valkeudessa tilaansa. Uskaltaisiko hän toivoa armoa vielä? Omatunto tuomitsi synnistä ja epäuskon varjot estivät häntä näkemästä Kristusta. Kovaa taistelua hän taisteli, kunnes Lutherin sanat roomalaisepistolan esipuheessa avasivat hänelle tien armonistuimelle. Vaan ei saanut hän enää kokea sitä uskon varmuutta ja iloa, kuin ensi kerran polvistuessaan Herran alttarin edessä. Syvempään tähtäsi totuuden henki tällä kertaa. Raamattu, Hollatziuksen "Armon järjestys autuuteen" ja eräs pieni "Kristuksen kärsimisen ja kuoleman tutkistelemus"-niminen kirja auttoivat häntä kuitenkin läpi ahdinkojen, niin ettei hän epätoivoon joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Ihania päiviä, joina hän oli autuudesta nääntyä Herran armonhelmaan, sai hän kyllä tämän jälkeen monesti kokea, mutta usein myöskin kolkon synkkiä. Viimemainittua tilaa kuvaa eräs hänen