v. 1851 hajoitti sen edustajat kahteen toinen toistaan ankarasti

vastustavaan puolueeseen. Viipyi kauan, ennenkuin pystyin erottamaan tämän jaon vaikuttamia ykspuolisia ja ristiriitaisia arvosteluja itse liikkeestä semmoisenaan, puhumattakaan kirkossa vallitsevan evankelisen suunnan edustajain tuomitsevista todistuksista herännäisyyden huomattavimmista henkilöistä ja heidän elämäntyöstään. Uskonnollisen elämän elpyminen heränneitten lapsissa oli silloin vasta alkamassa, eikä uusimmista kirjailijoista ollut vielä kukaan astunut esille tulkitsemaan herännäisyyden suurta merkitystä kansamme hengellisen ja henkisen elämän herättämisessä ja kasvattamisessa. Olin lukenut M. Akianderin laajaperäisen ainekokoelman "Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland", vaan kirjan herännäisyyttä koskevat ristiriitaiset arvostelut ja monessa suhteessa erehdyttävät tiedot eivät olleet omiaan johdattamaan minua käsittämään liikkeen luonnetta ja siinä vaikuttavien voimien vasituista laatua. Mainittu teos -- miltei ainoa painettu lähde, joka tarjosi minulle asiallisia tietoja Suomen pietismin menneistä vaiheista -- leimasi päinvastoin siksi monessa kohden koko liikkeen epämiellyttäväksi lahkoksi, että sydämmeni pysyi sille kylmänä ja yhä edelleen epäluuloisena. Tuon tuostakin palasivat kuitenkin ajatukseni noiden minulle tuntemattomien muistojen hämärään ja niihin aikoihin, jolloin isiemme maassa niin elävästi, kuin Jul. Imm. Berghin kirjasessa, kysyttiin: "Kenessä on Pyhä Henki?" Jos eivät painetut lähteet riittäneetkään minua perille johtamaan, voisin ehkä hankkia itselleni tietoja muualta. -- --

Samaan aikaan tutustuin _W. Malmbergiin_. Hän oli silloin pitäjänapulaisena Kiuruvedellä. Kuulin kerrottavan siellä tapahtuvista herätyksistä. Tuosta syrjäisestä seudusta levisi sitäpaitsi vuodesta 1888 alkaen kirjallinenkin todistus herännäisyydestä: Malmbergin toimittama "Hengellinen Kuukauslehti". Se käänsi huomioni kansan syviin riveihin, vaatien minua niistä etsimään tietoja Suomen herännäisyyden synnystä ja kehityksestä. Olin ennen monesti kuullut puhuttavan pietistein tuomitsevasta hengestä ja heidän vastenmielisyydestään kaikkia liikkeen ulkopuolella olevia kohtaan. Jos mikään heistä lausuttu moittiva arvostelu heti alussa näyttäytyi perusteettomalta, niin tämä. Minulta puuttuu sanoja kun tahtoisin kertoa siitä rakkaudesta, jolla heränneet alusta alkaen minua kohtelivat.

Seurustelussa heidän kanssaan vakaantui minussa päätös koettaa kuvata Suomen herännäisyysliikkeen vaiheita historiallisen kertomuksen muodossa. Miten vaikealta ja monessa suhteessa arkaluontoiselta tehtävä tuntuikin, vaati minua siihen ryhtymään varsinkin yksi seikka. Tiesin löytyvän monta vanhaa henkilöä, joiden hallussa oli tärkeitä, 19:nen vuosisadan vaiheita koskevia kirjeitä ja muistiinpanoja. Näiden lähteiden sekä sanottujen henkilöiden omien muistojen pelastaminen unohduksiin joutumasta tuntui minusta siksi tärkeältä, että päätin lähteä niitä keräilemään. Seikkaperäinen kertomus tästä matkasta kysyisi enemmän tilaa, kuin minulla tässä on käytettävänä. Aikomukseni on eri kirjasessa siitä vasta kertoa. Se vain tässä mainittakoon, että herännyt kansa kaikkialla maassa mitä suurimmalla alttiudella ja avosydämmisyydellä kertoi herännäisyyden menneistä vaiheista sekä antoi käytettävikseni säilyttämiään, näitä asioita koskevia kirjeitä y.m. asiakirjoja. Kalliina muistona matkastani olen niinikään aina säilyttävä, miten tämä kansa rakkaudesta heränneitten isien muistoon muullakin tavoin minua työssäni auttoi. Esimerkkinä mainittakoon, että talolliset _M. Knuutila_ (Ylivieskassa), _P. Niskanen_ ja _M. Palosaari_ (Nivalassa), _A. Lämsä_ (Kiuruvedellä), _J. Malkamäki_ (Ylistarossa) sekä moni muu kokosivat kotiinsa usein pitkienkin matkojen takaa vanhuksia, minulle kertomaan muistojaan, joiden perille tämän avun puutteessa tuskin olisin voinut päästä.

Samaa ystävällisyyttä etenkin kirjeiden ja muiden asiakirjain kokoamiseen nähden osoitti minulle niinikään moni herännäisyyden menneisiin vaiheisiin perehtynyt säätyhenkilö.

Koska kirjani on alallaan ensimmäinen, olen pitänyt itseni velvollisena tarkkaan ilmaisemaan käyttämäni lähteet. Niinkuin lukija huomaa, on suuri osa julkaisemistani tiedoista kotosin kansan suusta. Huolellisesti olen niitä koonnut ja mitä suurimmalla varovaisuudella käyttänyt. Ainoastaan yhden tahi kahden henkilön todistuksen tukemalle tiedolle en ole historiallista arvoa antanut, hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, vaan muiden todistusten puutteessa jättänyt käyttämättä monen luotettavaltakin tuntuvan kertomuksen. Kertojista olen maininnut ainoastaan tarkimmat, s.o. ne, joiden antamat tiedot muut, varsinkin muualla asuvat todistivat oikeiksi. Samaan tapaan olen menetellyt, tutkiessani kansan keskuudessa säilyneitten kirjallisten kertomusten luotettavaisuutta. Ainoastaan poikkeustilassa olen turvautunut muiden minulle kansan keskuudesta hankkimiin suullisiin kertomuksiin. Niinpä on pastori _J. Väyrynen_, joka kesällä 1896 matkoillani Kajaanin seuduilla taitavasti ja vaivojaan katsomatta opasti minua sikäläisen herännäisyyden muistojen perille, sittemmin hankkinut minulle kansan suusta koottuja lisätietoja. Samaan tapaan on minua Keuruun tienoilla säilyneiden muistojen kokoamisessa auttanut rouva _Lydia Hällfors_.

Kaikille niille lukuisille henkilöille, jotka tavalla tahi toisella ovat minua työssäni auttaneet, lausun täten vilpittömän, sydämmellisen kiitokseni. Liikutuksella muistan tätä tehdessäni monen vanhuksen todistuksen "isien taisteluista" sekä sitä luottavaa avosydämmisyyttä, millä he kertoivat muistojaan, kun pääsivät ymmärtämään, missä mielessä heiltä näitä tiedustelin. "Pankaa vaan paperille" sanottiin minulle, "kyllä niitä asioita kannattaa muistaa".

Mitä painettuja lähteitä, kirjeitä, kirjoitettuja kertomuksia ja muistiinpanoja, arkistoja y.m. olen lähteinä käyttänyt, olen kirjassa ilmaissut.

* * * * *

Olen rajoittanut kertomukseni 19:nen vuosisadan herännäisyyteen, koska vanhemman samannimisen liikkeen tutkiminen olisi kysynyt enemmän aikaa, kuin minulla on ollut käytettävänä. Kuten esityksestäni selvennee, muodostaa käsiteltävänäni oleva aika aikuisemmasta herännäisyydestä siksi riippumattoman kehitysjakson, ettei mikään estä sen vaiheita esittämästä erikseen edellisestä. Liikkeessä 19:nen vuosisadan aikana tavattavat käännekohdat ryhmittävät sen tapahtumat eri jaksoihin, joiden mukaan olen jakanut esitykseni seuraavaan neljään osaan: I (1796-1835), II (1836-1844), III (1845-1852), IV (1853-1900).

Kansan syvissä riveissä syntyi ja kehittyi 19:nen vuosisadan herännäisyys. Sen muistojen uskollisimpana vartijana oli ja on yhä edelleen Suomen herännyt kansa. Näin ollen on luonnollista, että kertomus tästä liikkeestä pukeutuu niin kansantajuiseen muotoon kuin suinkin. Minkä kansalta olen saanut, sen olen tahtonut etenkin sille antaa.

Oulu, marraskuussa 1901.

M. Rosendal.

I.

Savon herännäisyyden alku.

Se heräykseen ja elävään kristillisyyteen vaativa henki, joka 17 ja 18 vuosisadalla synnyttää Suomen varhaisemman herännäisyyden, ilmenee jo siihen aikaan niin voimallisena ja itsetietoisena, ettei hengellinen välinpitämättömyys eikä tahallinen vastarinta enää voi sille salpoja rakentaa. Sen jatkuva työ isiemme maassa on historiallinen välttämättömyys, ja tämä välttämättömyys johtuu siitä totuudesta, ettei Jumalan henki jätä työtään kesken. Hajalla ovat vielä 18 vuosisadalla tämän liikkeen voimat; ne kaipaavat kokoamista, yhtenäisyyttä, ja niiden pyrintöä päästä elähyttäen uudistamaan puhdasoppisuuden kaavoihin jähmettynyttä kirkkoamme estelevät monessa paikoin epämääräiset haaveilut ja harhaan johtavat yritykset. Sentähden onkin Suomen vanhempi herännäisyys eroitettava siitä valtaavasta samannimisestä liikkeestä, joka 19 vuosisadalla on niin suuria vaikuttanut kansamme uskonnollisessa katsantotavassa ja elämässä. Henki kyllä on sama: kadotuksen kauhu, synnin suru, armon ikävöiminen on kummankin vasituisena tuntomerkkinä, elävän, sisällisestä uudistuksesta lähteneen, maailmasta eronneen kristillisyyden luominen kummankin päämääränä; mutta eroitus niiden välillä on kuitenkin suuri. Varhaisemman herännäisyyden vaikutus on kyllä hyvinkin tuntuva monessa paikoin, mutta se ei vielä muodosta mitään kokonaisuutta, kuten myöhempi herännäisyys, jonka yhä taajentuvat rivit yhtynein voimin taistelevat elävän kristillisyyden puolesta, laajentaen vaikutustaan ulospäin miltei kaikkiin Suomen seurakuntiin, vaan pysyen kuitenkin, ainakin pitkät ajat, koossa tuona ecclesiola in ecclesia, josta pietismi tunnetaan. Vanhempaa herännäisyyttä johtavat miltei yksinomaan papit, uudemmassa vetävät maallikot yhä suuremman huomion puoleensa, ja etenkin näiden kautta pääsee liike vaikuttamaan niin syvään ja laajalle _kansassa_, että harvojen maiden kirkkohistoria tietää sen vertaisista ilmiöistä kertoa. Jo nämä erinkaltaisuudet, muista puhumatta, jakavat Suomen herännäisyyden vaiheet kahteen aikakauteen, joiden välisenä rajana on 18 vuosisadan loppuaika.

* * * * *

Vanhemman herännäisyyden herätyshuuto kaikui vain Lounais- ja Länsi-Suomessa: maan sisäosiin se ei päässyt kuulumaan. Samoin asuskelivat muutkin samanaikuiset uskonnolliset liikkeet rannikkoseuduilla, nekin jättäen Suomen sydänmaat miltei aivan koskematta. Näin asiain ollen on omituista, että myöhempi herännäisyys saapi alkunsa Savossa, missä ennen sitä tapahtumaa, josta tämä liike johtuu, kaikki on ollut tyyntä ja hiljaista. Siinäkin tapauksessa, että tarkkaan tuntisimme kaikki tähän kuuluvat syyt, jäisi päävaikutin kuitenkin sen hengen salaisuudeksi, josta kirjoitettu on: "tuuli puhaltaa, kussa se tahtoo, ja sinä kuulet sen humun etkä tiedä, kusta se tulee taikka kuhunka se menee."

Oli kaunis heinäkuun päivä v. 1796. Silloisen Iisalmen pitäjän _Savojärven_ kylän _Heikkilän_ ja _Asikkalan_ talojen väki oli heinää tekemässä sanottujen talojen omistamalla _Telppäs_-nimisellä [Kertoneet (1896) Liisa Rytkönen y.m. Lapinlahdella asuvat vanhat henkilöt.]ulkoniityllä, joka sijaitsee nykyisen höyrylaivareitin varrella lähellä Lapinlahden kirkkoa. Näkymätön, yliluonnollinen voima painoi heidät maahan, ihmeellinen tunne valtasi heidän sydämmensä, he näkivät näkyjä ja puhuivat eri kielillä [L. J. Niskanen, "Hengellisten asiain muistokirja", josta vasta enemmän.].

Arvostelkoon maailma tätä kertomusta, jonka luotettavaisuutta ei kukaan herännäisyyden vaiheisiin ja kysymyksessä olevan ajan luonteeseen perehtynyt ole epäillyt, miten hyvänsä, sanomme empimättä: se oli Jumalan ihme. Savon herännäisyyden historia, jonka alkuna tämä tapahtuma on, oikeuttaa meitä sitä väittämään. Tätä arvostelua tukevat sitäpaitsi yksimielisesti liikkeen vanhimmat henkilöt. Niinpä lausui yksi heistä, ei nuoruuden usein liioittelevan innostuksen eksyttämänä, vaan kokeneena miehenä, joka kauan oli seurannut herännäisyyden kehitystä ja tarkastellut sen kypsyviä hedelmiä, eräässä Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään esitelmässä kysymyksessä olevan tapahtuman ja sen seurausten johdosta: "Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kuin yksi niitä voimakkaimpia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on tahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneisiin kaavoihin, yhtäkkiä syntyi niin elinvoimaisena, että tuskin mikään Suomen kirkon aikakirjoissa mainittu liike on sen vertainen ollut ja että sen vaikutukset eivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä lakanneet. Ja koska siis Suomen Siioni näillä seuduin on viettänyt yhtä kauneimmista helluntai-ihmeistänsä, niin on tämä ikäänkuin poistamattomana muistutuksena pyhän työmme puhtaimmasta ja kauneimmasta alusta ei vain syrjäisessä isänmaassamme, vaan kaikissa maissa" [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Helige Ande? Kuopio 1859. Siv. 4-5.9.]

Ihmetellen kuunneltiin Savojärven kylässä, mitä Heikkilän ja Asikkalan väelle heinäniityllä oli tapahtunut. Koko heidän käytöksensä osoitti, etteivät joutavia kertoneet. Hengellisen elämän ihmemaailma oli heille auennut, siitä he itkien ja riemuiten puhuivat, sen aarteita he kehoittivat muitakin etsimään. Eikä aikaakaan, ennenkuin se tuli, joka heidän katseessaan välkkyi, levisi muihinkin, niin että heränneitten "luku jo joulukuussa samana vuonna oli jotenkin suuri". Siihen aikaan kerrotaan heidän viettäneen "erinomaisen iloista juhlaa", joka seikka myöskin todistaa liikkeen kasvamista.

Miten niukat tiedot näistä Savon herännäisyyden esikoisista ovatkin, mainitsee L. J. Niskanen "Muistokirjassaan", josta ylläolevat otteet ovat lainatut, erään seikan, joka on omiaan kuvaamaan tämän liikkeen luonnetta ja selittämään sen raitista kehitystä. Hän näet lausuu: "he näkivät petollisten kristittyjen petollisuuden ei vähemmässä mitassa kuin Pietari Ananiaan petoksen". Kernaasti myönnämme, että arvostelu on liioiteltua, mutta semmoisenakin on se varsin tärkeä. Juuri kyky tutkia henkiä, joka on Savon herännäisyydelle ominaista, puuttui ylimalkaan 18 vuosisadan ekstatismin haaveiluihin suuremmassa tahi vähemmässä määrässä eksyviltä uskonnollisilta liikkeiltä. On kyllä totta, että noiden "petollisten" ilmaiseminen ja nuhteleminen monesti tapahtui tunnottomaan horrostilaan uupuneiden kautta, mutta näiden "kielilläpuhumiset" samoinkuin heidän tuossa tilassa pitämänsä selväkieliset saarnat perustuivat raamattuun eivätkä johtaneet harhaan. Tämän todistuksen saapi Niskasen muistokirjassa ainakin eniten huomattu tämänkaltaisista "saarnaajista" herännäisyyden ensi ajoilta _Juhana Martikainen_. Savojärven esikoisten kera herättyään julkisesta jumalattomuudesta ja löydettyään Kristuksen, vaipui tämä mies hartausseuroissa ja muulloinkin tainnoksiin ja alkoi saarnata, ilmoittaen "ken oli totisesti Herran edessä, ken petollisesti ja jaetulla sydämmellä". Vaikka hän tuohon tilaan jouduttuaan oli niihin määrin tunnoton, ettei olisi tietänyt mitään, "jos jäsen olisi häneltä poisleikattu", ja vaikka hän oli "lyhyt ymmärrykseltään" eikä huonon näkönsä tähden ollut oppinut lukemaankaan, "saarnasi hän voimallisesti, ja ne saarnat olivat p. raamatun kanssa yhteen sopivat". Tämä arvostelu on sitä luotettavampi, koska se perustuu moneen tuollaiseen kohtaukseen miehen elämässä. Martikainen eli nim. noin 30 vuotta Savojärven ensimmäisen herätyksen jälkeen, jatkaen tuon pitkän ajan kuluessa omituista herätys- ja varoitussaarnaansa ystäviensä keskuudessa.

Moni on arvellut, ettei Savon herännäisyyden alku ole niihin määrin riippumaton muitten senaikuisten hengellisten liikkeiden vaikutuksesta, kuin olemme väittäneet. Tuota mielipidettä näyttää tukevan se seikka, että savolaiset siihen aikaan hankkivat ostotarpeensa Pohjanmaalta ja siis matkoillaan helposti voivat tutustua niihin hengellisiin liikkeisiin, jotka 18 vuosisadan keski- ja loppuaikoina monessa paikoin olivat rannikkomaan asukkaissa vaikuttaneet virkeämpää hengellistä elämää. Etenkin sopisi tässä yhteydessä huomauttaa _Juhana Vegelius_ nuoremman herätystyöstä Oulussa sekä Tornion seuduilla pari vuosikymmentä myöhemmin ilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä, jonka vaikutukset tuntuivat kauas eteläänkin. Näille otaksumisille emme kuitenkaan voi aivan suurta arvoa antaa. Päinvastoin on vaikea olettaa, että L. J. Niskanen, jonka muistiinpanot ovat tarkat ja huolellisesti kootut, ei olisi asiasta mitään maininnut, jos Savojärven herätys olisi saanut alkunsa muualta kotosin olevista vaikutuksista. Toistamme sentähden mitä ennen olemme lausuneet: Savon herännäisyyden alku on Jumalan ihme. Näissäkin syrjäisissä seuduissa oli sanan siemen kauan salassa itänyt ihmisten sydämmissä, kunnes armonaurinko murti talven vallan ja oras pääsi nousemaan.

* * * * *

Savojärven herätysten ensi aikoina saapui Ylitorniosta Iisalmelle pyöräntekijän ja muuta puusepän työtä hakien eräs nuori mies niineltä _Juhana Puustijärvi_ eli _Lustig_, jonka viimemainitun nimen hän sotamiehenä ollessaan oli ottanut. Hän hankki itselleen torpan Ollikkalan kylässä, missä Tikkalanmäen y.m. talojen väki, samoinkuin suuri osa lähellä olevan Savojärven kylän asukkaista siihen aikaan ahkerasti oleskeli Jumalan sanan ääressä. Lustig liittyi heihin. Hän oli paljon lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, ja kun hänellä sitäpaitsi oli hyvä ymmärrys, rohkea, seurusteluun muiden kanssa taipuva luonne ja sujuva kieli, alkoivat heränneet käyttää häntä neuvonantajanaan hengellisissä asioissa. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Lustig oli kohonnut heidän johtajakseen. Väärin olisi kieltää hänen ansioitaan semmoisena, jos kohta miehen huikentelevaisuus ja hänen pintapuolinen uskonnollinen kantansa eivät olleet omiaan ajanpitkään säilyttämään hänelle tätä asemaa. Lustig järjesti päivä päivältä kasvavan kuulijakuntansa yhteiselämän, varsinkin hartausseurat, joissa hän yhä useammin esiintyi puhujana. Tavallisesti luki hän ensin raamatunlauseen, jonka johdosta hän sitten puhui. Hänen vilkas esitystapansa ja hyvä puhelahjansa eivät voineet olla vaikuttamatta Iisalmen isoovaan kansaan, etenkin koska hän oikein esitti kristinuskon alkeet. Varsinkin herätyssaarnaajana vaikutti Lustig paljon. Oikein hän myöskin selvitti opin syntisen ensimmäisestä vanhurskauttamisesta Kristuksen veressä, ja juuri viimemainittua totuutta tarvitsi noiden vasta heränneiden, syntiensä paljoutta ja Jumalan vihaa kauhistuvien saada kuulla. Ja jos saarnaajan puhe monesti liikkuikin pinnalla, jos hän usein jakelikin kuulijoilleen ala-arvoista ravintoa: Herran työ edistyi kuitenkin, sillä kansa oli nälkäistä, ja nälkäinen syö kernaasti heikompaakin ruokaa. Kylästä toiseen levisi herätys Iisalmella, voittaen ennenpitkää alaa muissakin pitäjissä. Ensimmäisinä näistä mainitaan _Nilsiä_ ja _Maaninka_.

Lustigin maine kasvamistaan kasvoi. Mutta tämä myötäkäyminen ei ollut hänelle hyödyksi. Kun hän ei päässyt perehtymään uskon salaisuuteen, ei nöyrtynyt elämään yksin armosta eikä valvoen tarkannut omaa tilaansa, valtasi ylpeys hänen sydämmensä ja hän takertui takertumistaan tekopyhyyden syntiin. Rohkeasti lähestyi hän Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, astuen ennenpitkää sen yli. Niinpä alkoi hän käydä maailman lasten pidoissa, ottaen niissä osaa tanssiin ja muihin huvituksiin sekä antaen ystävilleenkin lupaa siihen [L. J. Niskanen; Akiander, Religiösa rörelserna i Finland VI, 4.].

Näin oli Savon herännäisyys vaarassa jo heti alussa eksyä väärälle uralle. Heränneitten pieni, kokematon joukko, joka vasta oli luopunut maailmasta ja sen tavoista eikä vielä pystynyt eroittamaan taivaallista iloa tämän maailman hekumasta, ei rohjennut vastustaa Lustigia. Nekin vaikenivat, joiden omatunto tuosta loukkaantui. Oliko vihollinen tekevä tyhjäksi Herran työn, oliko näiden seutujen herännyt kansa sammuttava Herran tulen kokoamalla vieraita aineksia hänen alttarilleen? Oliko Jumala jättävä tämän pienen, vasta kokoamansa ymmärtämättömän lauman ilman paimenta korpeen eksymään? Tarkatkaamme likemmin Lustigin kuulijakuntaa. Huomiomme kiintyy erääseen pitkään, solakkavartiseen nuorukaiseen. Tarkkaan hän kuuntelee Lustigin puhetta; kyyneltynyt silmänsä ilmaisee kovaa sisällistä taistelua, tavatonta luonteen vilkkautta ja samalla ihmeellistä syvyyttä, mutta ennen kaikkea sitä totuuden janoa, jota yksin elämän vesi voi sammuttaa. Veisuun ottaa hän hartaasti osaa, kaiken hyvän, joka seuroissa on tarjona, kätkee hän sydämmeensä tarkkaavalla mieltymyksellä, vaan samalla tuolla totuutta etsivällä pelvolla, jota eivät ihmisten mahtisanat pakota taipumaan eivätkä heidän korupuheensa petä. Tästä miehestä -- hänen nimensä on _Paavo Ruotsalainen_ -- valmistaa Jumala, joka ei jätä työtään kesken, paimenta Savon heränneiden eksyvälle joukolle.

Pian sai Lustig kokea, etteivät kaikki heränneet niin ehdottomasti, kuin hän ylimielisyydessään näkyy olettaneen, luottaneetkaan häneen. Savon herännäisyyden vaiheissa tapahtuu käänne. Ennenkuin siitä kerromme, sopii tässä luoda silmäys sen merkillisen miehen aikuisempiin elämänvaiheisiin, jonka kautta Jumala tämän käänteen vaikutti.

II.

Paavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen käyntinsä Jaakko Högmanin luona.

_Paavo Henrik Ruotsalainen_ syntyi Tölväniemen tilalla Onkiveden kylässä Iisalmen (nyk. Lapinlahden) pitäjää kesäkuun 19 p:nä 1777. Isänsä oli talonpoika _Vilppu Ruotsalainen_, äitinsä nimi oli _Anna Helena Svahn_. Tölväniemen pienet viljelykset eivät olleet omiaan totuttamaan sen asukkaita ylöllisyyteen; päinvastoin näkyy perheen toimeentulo olleen hyvinkin niukkaa. Jo varhain täytyi Paavon oppia auttamaan vanhempiaan heidän työssään. "Kontissa kannettiin Paavoa salolle siellä hoitamaan nuorempaa lasta", niinkuin Ruotsalainen lapsuutensa aikoja muistellessaan vanhoilla päivillään eräälle ystävälleen [Asessori K, A. Malmberg] kertoi. Taistelu elatuksen hankkimisesta painoi vakaan leiman Tölväniemen asukkaisiin, säilyttäen heissä tuota vanhaa, isiltä perittyä kirkon ja uskonnon kunnioitusta, joka hengellisesti kuolleina aikoinakin on tuottanut kansallemme niin suurta siunausta. Elävämpään kristillisyyteen eivät Paavon vanhemmat kuitenkaan herätystenkään aikoina näy taipuneen. Mutta he opettivat lapsensa lukemaan ja käyttivät heitä kirkossa, siten ohjaten heitä Jumalan uudesti synnyttävän sanan ääreen. Tästä sanasta sai Paavo kerran jo lapsena hän oli silloin 6 tahi 7 vuoden ikäinen -- "piston sydämmeensä", kirkossa kuullessaan saarnattavan vapahtajan kuolemasta. "Kuka on tapettu?" kysäsi hän tuskaantuneena viereiseltään, kiinnittäen, vastauksen saatuaan, kaiken huomionsa pappiin. Myöhempinä aikoina muisteli Paavo usein tätä tilaisuutta, pitäen sitä kehitykselleen tärkeänä.

Paavon vilkas luonne ja hänen rikas sielunelämänsä herättivät jo varhain hänen vanhempainsa huomion. Hänen hyvä muistinsa, erinomainen käsityskykynsä ja suuri tiedonhalunsa vaatimalla vaativat heitä miettimään, millä keinoin voisivat saada poikansa kouluun. Etenkin tuli tämä huoleksi äidille, joka sitäpaitsi itse oli vallassäädystä lähtenyt ja siitäkin syystä altis tuohon suuntaan ajattelemaan. Mutta Jumala oli toisin päättänyt. Tuumaa vastusti se ankara todellisuus, jonka nimi on varojen puute ja joka niin monelta köyhän kansamme lahjakkaalta lapselta on tukkinut tiedon ja sivistyksen tien. Esteitä lisäämässä olivat sukulaisten epäävät varoitukset. Etenkin kerrotaan erään Paavon sedän jyrkästi tuumaa vastustaneen ja purevalla ivalla koettaneen sekä äidissä että lapsessa masentaa näitä aikomuksia. Jälkimaailma ei tiedä, millä mielellä tuo tiedonhaluinen poika taipui kohtaloonsa ryhtyäksensä hänkin isiensä tavoin otsansa hiessä erämaata raatamaan, mutta Paavo Ruotsalaisen elämässä välkkyy jo tässä sen Herran tarkoitus, jonka tapana on kasvattaa välikappaleensa itsensäkieltämisen ja nöyrtymisen koulussa.

Jo kuuden vuoden ikäisenä oli Paavo oppinut lukemaan. Tätä taitoa kehitti hän ahkeraan, lukemalla uskonnollisia kirjoja. Näitä löytyi vähän kodissa ja lisää sai hän samalta sedältä, joka niin jyrkästi vastusti hänen "herraksi pyrkimistään". Tämä setä lahjoitti hänelle myöskin raamatun. Näin pääsi Paavo jo lapsena tilaisuuteen elämän sanan lähteestä tyydyttämään sitä ijankaikkisuuden janoa, jota hänessä jo tähän aikaan ilmaantui. Samaa raamattua -- se oli 1776 vuoden raamatunpainos käytti hän sitten ahkeraan elämänsä loppuun, ammentaen siitä sitä viisautta ja voimaa, joiden elähyttämänä hän suuren elämäntyönsä toimitti.

Kuinka syvältä Jumalan sanan kaksiteräinen miekka oli päässyt tunkeutumaan Paavon sydämmeen siihen aikaan, jolloin hän ilmoittautui rippikouluun, sitä ei tiedetä, mutta hyvin luultavaa on, ettei hän mieleltäänkään ollut aivan tavallinen rippikoululapsi. Mihinpäin hänen ajatuksensa oli suunnattu, todistaa sekin, että hän pyysi pappia kirjoista poistamaan toisen ristimänimensä, sanoen tahtovansa omistaa ainoastaan nimen Paavali. Maailma ei häntä miellyttänyt; Jumalan valtakunta ja sen sankarit vetivät häntä puoleensa. Mutta että Paavo jo siihen aikaan olisi ollut selvillä tulevasta tehtävästään, että hän, kuten on väitetty, jo lapsena oli päättänyt uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan levittämiseen ja, ylpeytensä yllyttämänä, mielikuvituksessaan vertasi itseään suureen pakana-apostoliin -- tuo otaksuminen on aivan perusteeton ja ilmeisessä ristiriidassa Paavon silloisen mielialan kanssa. Palajamme tähän kysymykseen; tässä vain huomautettakoon, ettei Paavon kotiseuduilla hänen rippikouluaikanaan mitään poikkeuksia tavanmukaisista kirkollisista oloista vielä ollut ilmaantunut. Ei ainoakaan maallikko vielä ollut niillä seuduin saarnaajana esiintynyt eikä tieto muualla toimivista kansanmiehistä tänne ehtinyt. Miten voisi siis rippikoulupoika ruveta tuota tavottelemaan, jos tämä poika onkin Paavo Ruotsalainen?

Mitä rippikoulu Paavossa vaikutti, sitä ei tiedetä. Erinomaisempaa tuo ei lie ollut, koskei hän siitä myöhemmin ystävilleen mitään puhunut. Mutta sanan siemen iti hänen sydämmessään, odottaen Herran kevätaikaa päästäksensä kuorestaan puhkeamaan. Se tuli, tämä kevät, mutta pilvisenä ja kolkkona. Päivät pitenivät, mutta aurinkoa ei näkynyt, myrskyt särkivät jäät, mutta kaikki näytti niin oudon kylmältä ja toivottomalta. Ahkeraan luki Paavo raamattua, etsien siitä rauhaa levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Rauhaa hän ei saanut, vaan sotaa, yhä kovempaa sotaa. Pyhä on Jumala ja vanhurskas -- tuo totuus leimahti esille joka rivistä, joka sanasta, ja siinä valkeudessa näki Paavo itsessään syntiä vain. Pakoon hän ei pääse eikä yritäkään. Hän etsii sovintoa sen Jumalan kanssa, jonka tuomiot häntä noin ankarasti kohtaavat, sillä ilman hänettä hän ei voi elää. Mutta Herra on kuin kuluttava tuli.

Paavo oli käynyt Lustigin seuroissa, vaan ei ollut hän niissäkään löytänyt mitä etsi. Oikeilta tuntuivat opetukset, neuvot monesti hyviltä, mutta niissä oli kuitenkin jotakin puolinaista -- perille ne eivät vieneet. Hänkin olisi tahtonut iloita noiden monien kera, jotka sanoivat Herran löytäneensä, mutta omatunto pani vastaan, sen soimaukset eivät lakanneet. Hän teki hyviä päätöksiä, vaan ei voinut niitä toteuttaa. "Kun käsky tuli, virkosi synti jälleen." Miten eläviltä tuntuivat hänestä heränneet, etenkin nuo kielilläpuhujat, Juhana Martikainen ja muut salaisuuksien perille päässeet! Häneltä vain Herra vihassaan kasvonsa salaa, hänen sydämmessään ei kointähti koita! Tuohon sisälliseen ahdinkoon liittyi ulkonaisiakin vastuksia. Epäillen olivat omaisensa jo kauan tarkastaneet hänen tilaansa, pitäen tuota outoa levottomuutta, joka toisinaan näyttäikse ärtysänä kiivautena, toisinaan toivottomana alakuloisuutena, alkavan mielenhäiriön enteenä. Pilkalla, uhkauksilla, vieläpä ruumiinrangaistuksillakin koetettiin häntä estää seuroissa kulkemasta, vaan kaikki oli turhaa. "Löyhkä-Paavo" näytti olevan auttamaton. Hän oli käsittämätön muille ja käsittämätön itselleen [Nämä tiedot P. Ruotsalaisen lapsuuden ja nuoruuden ajasta olen (1896) saanut muutamilta hänen vanhimmilta tuttaviltaan, enimmäkseen asessori K. A. Malmbergilta, joka viimemainittu hyväntahtoisesti sittemmin on ne minulle kirjallisesti esittänyt. Vert. Akiander VI. 6-10.].

Kova ja pitkä oli Paavo Ruotsalaisen ensimmäisen herätyksen aika. Miksi sen semmoiseksi täytyi muodostua, se on Jumalan salaisuus, jonka perille ei mikään tutkimus pääse. Vaan ilmaiseepa kuitenkin tämän merkillisen miehen luonne piirteitä, jotka, inhimillisesti puhuen, ainakin jossain määrin ovat omiaan meille tähän kysymykseen vastausta antamaan. Ristiriitaiset taipumukset taistelivat vallasta Paavon sydämmessä. Hän oli vallattoman iloinen ja sen ohessa synkkämielinen, kiivasluontoinen, tuittupäinen, vaan samalla helläsydämminen ja tyyni, kevytmielinen ja syvämietteinen, raaka ja hienotunteinen. Ja näitä ominaisuuksia liikuttamassa ja toimintaan pakottamassa oli tavattoman rikas mielikuvitus ja luja tahto. Ennenkuin semmoinen luonne murtuu ja nöyrtyy itsensäkieltämisen tielle, täytyy sen kärsiä monet ja kovat iskut, ennenkuin se asettuu ja tyyntyy Herran armoa säteilemään, täytyy sen saada uuvuksiin asti taistella. Oudoksuisimmeko, että Paavo Ruotsalaisen täytyi niin kauan tässä tilassa olla, ennenkuin hän voimatonna turvautui yksin Jumalan armoon?

Kolme pitkää vuotta taisteli Paavo toivotonta taisteluaan. Turhaan etsi hän, kehityksessään vähän pitemmälle ehdittyään, neuvoa ja lohdutusta Lustigin seuroissa. Niissä vallitseva vapaa, yhä kevytmielisemmäksi yltyvä henki ei voinut häntä tyydyttää. Oli kyllä noissa heränneissä monta, joille hän saattoi sydämmensä avata, monta murheen ja vaivan alaista, jotka tuntuivat käsittävän hänen kärsimisensä, he kun itse taistelivat samaa taistelua, vaan ei osannut kukaan heistäkään häntä neuvoa. Papeista ei ollut kysymystäkään, nehän vihasivat heränneitä, tuomiten heidän kilvoituksensa hulluudeksi, jota tulisi koettaa kaikin tavoin masentaa.

Tänä pimeänä ahdingon aikana kuuli Paavo puhuttavan eräästä Laukkaan pitäjässä asuvasta miehestä, jota kiitettiin kristinuskon salaisuuksiin hyvin perehtyneeksi ja pitkälle pyhityksen tiellä ehtineeksi. Tämä monesta syystä huomattava henkilö oli _Jaakko Högman_. Ollen kotosin Iistä, missä oli syntynyt v. 1753, lähti hän matkoille työnansiota hakemaan. Kaikkialla mihin saapui, todisti hän puheellaan ja käytöksellään siitä Herrasta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt. Kuinka vaatimattomasti hän esiintyikin ja miten vähän huomiota hän tahtoikin herättää, ei voinut pysyä piilossa se valkeus, joka hänessä asui. Se loisti yön pimeässä, ennustaen päivän koittoa sydänmaitten nukkuville asukkaille. Högman ei koonnut ympärilleen suuria kansanjoukkoja eikä missään muodostanut uskonnollista puoluetta, hän näkyy päinvastoin karttaneen julkista esiintymistä ja tahtoneen toimia ainoastaan pienemmissä piireissä. Matkoillaan piti hän rukoushetkiä taloissa, varoitti jumalattomia ja lohdutti murheellisia, neuvoen kaikkia sen vapahtajan tykö, joka ainoana voi Aatamin langenneita lapsia auttaa. Tyyntä ja hiljaista oli hänen esiintymisensä, se ei lumonnut ihmisiä, ei herättänyt heidän uteliaisuuttaan, ei murtanut mieliä eikä ajanut liikkeelle, mutta salaisella voimallaan painoi se raolle monen sydämmen oven, siellä täällä herättäen ijankaikkisen elämän kaipuuta. Högmanin elämänvaiheista tiedetään, että hän, kuljettuaan muun ohessa myöskin Iisalmen läpi, ensin asettui asumaan Pielavedelle sekä myöhemmin Jyväskylään, missä hän varmuudella oleskeli jo v. 1786 ja kuoli heinäkuun 22 p:nä 1806. Hän elätti itseään sepäntyöllä ja kaupalla. Kaikki, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, kiittivät häntä hurskaaksi, raittiiksi ja rehelliseksi mieheksi. Kristittynä ja hengellisenä neuvonantajana näkyy hän saavuttaneen verrattain laajalle ulottuvan maineen. Etenkin oli hänellä paljon ystäviä Kangasniemellä, missä hän kauppamatkoillaan usein kävi. Mutta ettei Högman ollut kutsuttu vaikuttamaan tuntuvampaa muutosta Suomen kirkon oloissa, sitä osottaa sekin seikka, ettei hänen esiintymisensä tuottanut hänelle minkäänlaista vainoa maallisen tahi kirkollisen vallan puolelta. Päinvastoin suosivat häntä kaikki; papitkin neuvottelivat hänen kanssaan hengellisissä asioissa [L. J. Niskanen; Akiander VI, 2-3.].

Tämän miehen puoleen päätti Paavo Ruotsalainen kääntyä. Pitkä oli matka ja vaikea, sen hän tiesi, mutta vielä raskaampi oli hänen sisällinen ahdinkonsa. Hänen täytyy päästä lähtemään ja päästä perille, maksoi minkä maksoi. Tässä sopii syyllä kysyä: neuvoako tuolla tavoin etsimään se lähtee, joka jo rippikoulussa on päättänyt ruveta muille neuvomaan autuuden tietä? Niinkö masentunut ja ahdistettu se on, joka, suurta tulevaisuutta tavotellen, tahtoo kantaa ainoastaan apostolin nimeä?

Vastoin isänsä tahtoa sekä voimatta hankkia itselleen edes välttämättömimmät matkatarpeet lähti Paavo v. 1799 jalan taivaltamaan tuota pitkää matkaa. Kerjäten täytyi hänen elatuksensa hankkia ja monenkaltaiset muut vaivat kärsiä, ennenkuin hän saapui Jyväskylän kappeliin, missä tuo kuuluisa seppä siihen aikaan asui. Högman työskenteli pajassaan, kun Paavo saapui hänen kotiinsa. Tarkastaen työtään, lausui hän muutamia raakoja sanoja, joista arkatuntoinen matkustaja aluksi loukkaantui. Paavo oli tullut pyhää miestä tapaamaan eikä voinut ymmärtää, miten hän semmoisia saattoi puhua. Kuinka vähäpätöinen tämä tapahtuma muutoin onkin, ansaitsee se erityisestä syystä huomiota. Tunnettu on, että Paavo elämänsä loppuun tunnusti Högmanin hengelliseksi isäkseen, jonka neuvoihin ja opetuksiin hän ehdottomasti luotti. Tunnettu on niinikään, että Paavo johdattaessaan ihmisiä elämän tielle, monesti tahallaan käytti raakoja sanoja, joista häntä täydellä syyllä on moitittu. Jos hänen luonteessaan, jota silloisen talonpoikaiskansan tavat ja sivistyskanta eivät olleet omiaan sievistämään, olikin taipumusta tuommoiseen esiintymiseen, on epäilemättä Högmanin esimerkki tässäkin suhteessa häneen paljon vaikuttanut. Tätä otaksumista tukee etenkin se seikka, että Paavo vielä vanhoilla päivillään mieltymyksellä kertoi, miten nuo Högmanin pajassa kuulemansa sanat olivat vapauttaneet hänen väärän pyhyyden orjuudesta. -- Ennenpitkää huomasi Paavo, ettei hän ollut erehtynyt toiveissaan Högmanin suhteen. Monin kerroin palkittiin nyt matkan kärsimiset ja vaivat. Kerrottuaan miten hän pitkät ajat turhaan oli etsinyt rauhaa, miten omantunnon soimaukset ja Jumalan viha häntä yhä raskaammin painoivat kaiken sen uhalla, mitä hän tiesi Vapahtajan syntisten edestä toimittamasta pelastuksesta, ilmoitti Ruotsalainen tulleensa Högmanin luo häneltä saamaan neuvoa onnettomaan tilaansa. Tämä vastasi: "Yksi sinulta puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto". Lustig oli kyllä "oikein neuvonut vanhurskauttamiseen asti", kuten L. J. Niskanen muistokirjassaan lausuu, mutta siihen hän kuulijansa jätti, pystymättä heitä pitemmälle johtamaan. Syntisen ensimmäinen vanhurskauttaminen oli hänelle kylliksi. Tämän opin heikko puoli on, että se jättää ihmisen elämään ensimmäisessä vanhurskauttamisessa saadun armon varaan, kehottamatta häntä uutta joka päivä etsimään. Tuossa asemassa päästään kyllä rikkaiksi omissa silmissään, vaan Herran rikkautta se ei ole. Vanha ihminen virkistyy jälleen, alkaa pukeutua jumalisuuden muotoon, ryhtyy hyviä töitä tekemään ja menestyykin niissä, mikäli asian ulkomuodosta on kysymys, monesti niin hyvästi, ettei sydän enää kuule Pyhän Hengen nuhteita, ne kun vakaantunut luulousko yhä taitavammin osaa selittää vihollisen kiusauksiksi. Tuohon ansaan ei Paavo kuitenkaan ollut takertunut. Siihen joutumasta oli häntä estänyt Herran armo, joka hänen syvällisessä luonteessaan löysi monta liittymiskohtaa. Mutta epäuskoon hän sortui, kun ei hän tuntenut uskon alkajaa ja päättäjää, Kristusta. Högmanin sanat kirkastivat hänelle tämän salaisuuden. Nyt säteili armon aurinko valoaan hänen synkkään mieleensä, vapauttaen hänet sen kovan talven kahleista, jonka orjana hän turhaan oli koettanut liikuttaa henkensä jähmettyneitä voimia. Hän, juuri hän, oli yksi noita raskautettuja ja työtä tekeviä, joita, kuten Högman neuvoi, Vapahtaja kutsuu luoksensa saadaksensa heitä virvottaa. Ihmetellen kuunteli Paavo tuon valistuneen, Herran koulussa kokeneen miehen puhetta taivaan valtakunnan ja elämän tien salaisuuksista. Eivät joutuneet ne opetukset hukkaan: syvään kätki totuutta etsivä nuorukainen ne sydämmeensä. Högman terotti vieraalleen sitä totuutta, että niinkuin ensimmäinen parannus, jos Herra saa sen meissä vaikuttaa, johtaa Kristuksen tykö ja hänessä etsittävänsä löytää, niin velvoittaa se yksin hänestä edelleenkin elämään. Paavo ymmärsi nyt, että Herran tie on ristin tie, että sillä tiellä ei tullakaan suuriksi vaan pieniksi, ei pyhiksi vaan syntisiksi, joiden täytyy asettua alimmalle asteelle ei vain matkan alussa, vaan aina edelleenkin, ja alkaa parannustyönsä alusta, aivan alusta, joka päivä, sisällisesti ikävöiden Herraa, kun hän kasvonsa salaa, kunnes päivä jälleen koittaa. Hänestä tuntui niin sanomattoman turvalliselta saada heittää kaikki syntinsä, kehnon parannuksensa, heikon uskonsa ja kelvottoman pyhityksensä sen Vapahtajan päälle, joka pyhän Jumalan edessä valvoo syntisten huonoa asiaa. Kerjäläissauva kädessään aikoo hän tästälähtien Kristusta seurata [Kertonut (1899) L. J. Niskasen poika Kusti N. sekä asessori K. A. Malmberg (1896).].

Köyhänä oli Paavo saapunut Högmanin tykö ja köyhänä hän hänen luotaan poistui. Kyllä hän ennenkin oli nähnyt syntinsä ja niitä kauhistunut Siinain valossa, mutta vasta siinä valkeudessa, joka nyt Golgatan rististä säteili hänelle, uskalsi hän luoda silmänsä synnin turmeluksen pohjattomaan syvyyteen, sillä tämä valkeus kirkasti hänelle Jumalan armon vielä suuremmaksi. Niin köyhänä, alastomuuteen asti köyhänä, hän palasi, mutta hänellä oli sanomattoman rikas ja armollinen Herra. Tämän Herran turvissa vaelsi Paavo kotiapäin niitä taisteluja taistelemaan, jotka häntä Iisalmella odottivat. Ettei hänen mielensä enään ollut niin masentunut kuin se mennessä oli, todistaa seuraava paluumatkalla sattunut tapahtuma, jonka siitäkin syystä tässä kerromme, että se osoittaa, miten altista kansa siihen aikaan oli tiedustelemaan elämän tietä. On ikäänkuin toivoisi se maallikoilta saavansa tietoa elävästä kristillisyydestä, turhaan tätä papeiltaan kauan odotettuaan. Eräänä iltana saapui Paavo Suonenjoen pitäjässä taloon, jonka asukkaat tekivät häneen miellyttävän vaikutuksen. Erinomaisella lapsellisella kunnioituksella kohtelivat talon pojat, jotka jo olivat täysi-ikäisiä miehiä, vanhaa isäänsä ja samoin heidän vaimonsa anoppiaan, talon vanhaa emäntää. Paavo pyysi ja sai yösijaa talossa. Hänen vuoteensa valmistettiin tupaan lähelle isännän sänkyä. Ennenkuin nukuttiin, kysyi Paavo vanhukselta: "Mitenkä sielunne asian laita on? millaista hengellistä elämää olette eläneet?" Vanhus vastasi: "Nuoruudesta asti olen lukenut raamattua ja Vegeliuksen postillaa, mutta tällä kaikella en ole löytänyt rauhaa sielulleni enkä ymmärrä, mitä tulisi tehdä; omatunto todistaa, että pahoin on asiat". Sydämmensä kyllyydestä puhui Paavo isännälle vielä samana iltana parannuksen tarpeellisuudesta ja syntisten Vapahtajasta. Kun hän aamulla heräsi, kutsui vanhus hänen vierashuoneeseen, tarjosi hänelle kahvia, joka siihen aikaan ei ollut tavallista, sekä lausui: "Millainen vieras sinä oikeastaan olet, kun minun niin levottomaksi teit? Tuomio pauhaa tunnossani, enkä tiedä mitä tehdä. Siivolla jumalisuudellani olen vain joutunut kauas elävästä uskosta." Huonon ilman vuoksi Paavo ei vielä sinä päivänä lähtenyt, vaan jäi isännälle jakelemaan elämän sanaa. Kun hän parin päivän kuluttua jätti hyvästi vanhukselle, lausui tämä: "Jos vielä näillä seuduin kuljet, niin käy katsomassa" [Kertonut Kusti Niskanen.].

Ensi kerran oli Paavo esiintynyt hengellisenä neuvonantajana. Menestys oli silminnähtävä ja rohkasi hänen mieltänsä. Vaan ei hän silti ylpeillyt, hän päinvastoin nöyrtyi Herran edessä, jonka halpana välikappaleena vain hän oli ollut. Ja nöyrtymään vaativat häntä olot Iisalmella, hänen sinne saavuttuaan. Moitetta ja nuhteita sai hän kodissaan osakseen, ja karsain silmin katselivat häntä heränneet, varsinkin Lustig, joka jo siihen aikaan näkyy huomanneen Paavon etevyyden ja aavistaneen siltä taholta uhkaavaa vastarintaa. Suurenemistaan suureni juopa näiden miesten välillä. Jos Paavo jo ennen lähtöänsä Högmanin tykö oli epäillyt Lustigin uskonnollista kantaa, oli hän matkallaan selvään tullut ymmärtämään, miten pintapuolinen se todellakin oli. Omasta kokemuksesta tiesi hän, miten turhaa on yrittääkään tehdä parannusta etsimättä joka päivä puhdistusta Kristuksen veressä ja uutta voimaa hengelliseen elämään. Lustigin puheet eivät enää voineet häntä lumota, ja heränneitten seuroissa vallitseva lihallinen mieli inhotti häntä. Umpeen oli kasvamassa totuuden hengen herännäisyyden ja maailman välille raivaama raja. Tuo tuli näkyviin hartausseuroissakin. Niin suureksi oli vallattomuus kasvanut, että Lustig päätettyään hartauspuheensa joskus tarttui viuluun, soitolla kehottaen seuraväkeä tanssimaan. Tätä huvitusta puolusti hän salmistan sanoilla "kiittäkää Herraa harpuilla ja tanssilla". Paavo ei enää saattanut vaieta. Eräässä hartaustilaisuudessa esiintyi hän julkisesti Lustigin ja hänen kuulijakuntansa maailmallista, Kristuksesta eksynyttä kristillisyyttä vastustamaan. Mutta vaikka hän puhui innostuksella ja tuolla totuuden salatulla voimalla, joka löytää tien arkatuntoisiin sydämmiin, ei voinut hän tällä kertaa heränneisiin vaikuttaa. Suuri oli Lustigin valta kansan yli; ei hän ensi taistelussa sortunut, jos vastustaja olikin Paavo Ruotsalainen. "Et saa olla suupaltto vanhain seassa" huudahti hän ylimielinen hymy huulillaan. Vaan ei peräytynyt Paavo. Syntyi väittely, jonka seurauksena oli, että Ruotsalainen ja hänen kanssaan muutamat naiset erosivat muista heränneistä, muodostaen pienen ystäväpiirin, joka tuon lukuisan, Lustigin johtaman iloisen seurajoukon pilkkaamana vielä kylvi kyyneleillä. --"Ei minulle jäänyt kuin viisi akkaa" oli Paavon tapana tästä vanhoilla päivillään kertoessaan sanoa [L. J. Niskasen muistokirja; asessori K. A. Malmberg.].

Synkältä näytti herännäisyyden tulevaisuus. Lustigin kuulijakunta kasvamistaan kasvoi, mutta yhä pintapuolisemmaksi siinä vallitseva henki muuttui. Kristityn vapauden nimessä antautuivat useimmat yhä rohkeammin seurusteluun maailman lasten kanssa ja tuohon kevytmieliseen hengellisyyteen, joka, entiseen kääntymiseen luottaen, kadottamistaan kadottaa Herran pelvon hengen.

III.

Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.

Epäilemättä oli Paavo Ruotsalaisen kehitykselle hyvin tärkeää, että hän jonkun aikaa syrjästä sai tarkastaa herännäisyyden vaiheita, ennenkuin hän opettajana julkisuudessa esiintyi. Jos kenenkään, tarvitsi juuri tämän miehen, jonka puhetta kuulemaan suuret kansanjoukot likeltä ja kaukaa kokoontuivat, oppia näitä joukkoja oikein arvostelemaan. Vaikea oli tämä tehtävä. Aikana, jolloin hengellinen elämä voimallisena heräsi, tarjosi noiden suurten kansanjoukkojen liikkeelle lähteminen ja kokoontuminen sanan ääreen suurta viehätystä varsinkin johtaville henkilöille. Moni näistä eksyi kansan paljouteen mieltyen tyytymään eikä pystynyt kuonaa raudasta erottamaan. Jos Paavo alituisesti olisi ollut tuon riemastuneen joukon keskuudessa ja sen ihailemana heti alusta olisi saanut heränneitten seuroja johtaa, olisi hän ehkä vieraantunut sille Herralle, joka ei anna kunniaansa ihmisille, eikä olisi hän oppinut tyynesti ja puolueettomasti arvostelemaan sitä valtaavaa uskonnollista liikettä, jonka huomattavimmaksi johtajaksi hän oli aiottu.

Aivan erillään Lustigin ystävistä Paavo kuitenkaan ei tähänkään aikaan ollut. Vaikka tuo kuuluisa johtaja häntä halveksien kohteli, saapui hän silloin tällöin heränneitten seuroihin, näissä kuitenkaan julkisesti esiintymättä. Hän toivoi, että noissa entisissä ystävissään muutos tapahtuisi ja että hän jälleen voisi heihin liittyä. Mutta turhalta näytti tämä toivo. Joskus vain tuli hänen luoksensa neuvoa pyytämään joku Lustigin sanankuulija, jota seurojen henki ei enää miellyttänyt ja oma tila epäilytti. Tästä Ruotsalainen näki, että Herra vielä teki työtä heränneitten eksyneessä joukossa.

Tällä tavoin kului lähes kaksi vuotta. Vaikka ajatus ryhtyä heränneitä opettamaan näihin asti olikin ollut Paavolle vieras, heräsi hänessä nyt vastustamaton halu lähteä työhön Herran hävitettyyn viinimäkeen. Vaan oliko tuo oikein? Miten hän uskaltaisi? Kuinka tulisi hänen esiintyä korjataksensa Joosefin vahinkoa? Nuo muutamat ystävänsä, jotka hänelle valittivat Lustigin eksyttävää opetusta ja heränneitten arveluttavaa tilaa, kyllä kehottivat häntä astumaan esille, vaan ei uskaltanut hän heidän neuvoaan noudattaa. Kaipuulla muisteli Paavo Högmania, joka hänelle niin kalliita opetuksia oli antanut. Tuon kokeneen ja luotettavan opettajan neuvoa tunsi hän jälleen tarvitsevansa. Hän päätti käydä hänen luonaan. Lopulla vuotta 1800 tahi seuraavan vuoden alussa lähti hän jälleen Jyväskylään. Keveämmällä mielellä kuin edellisellä kerralla käveli Paavo nyt tuota pitkää tietä. Eihän matkustanut hän vieraan miehen luo, vaan rakkaan ystävän tykö, jolle hän epäilyksettä saattoi sydämmensä avata. Matkallaan poikkesi hän samassa Suonenjoen talossa, jossa häntä kaksi vuotta aikuisemmin niin ystävällisesti oli kohdeltu. Kyyneleet silmissä riensivät häntä vastaanottamaan emäntä ja tämän lapset. He ilmoittivat, että vanha isäntä oli muuttanut parempaan kotiin ja kuolinvuoteellaan lausunut: "Jos joskus tapaatte Ruotsalaisen, niin sanokaa hänelle, että Jumala käytti häntä välikappaleenaan, temmatessaan minut ijankaikkisesta onnettomuudesta." Syvästi liikutettuna kuunteli Paavo tervehdystä. Se rohkasi hänen mieltänsä ja tuki hänen aavistustaan siitä, että Jumala oli kutsunut hänen evankeliumin aarteita ihmisille jakamaan.

Omasta hädästään oli Paavo ensi kerran Högmanin luona käydessään puhunut. Nyt painoi häntä heränneitten onnettomuus [Tiedon tästä Ruotsalaisen toisesta käynnistä Högmanin luona on minulle antanut Kusti Niskanen (1899).]. Tästä oli hän tullut opettajansa kanssa neuvottelemaan. Miten taipumaton Högman itse näkyykin olleen johtamaan hengellistä liikettä, kehotti hän vakavasti Ruotsalaista Iisalmen heränneille neuvomaan autuuden tietä, jotta nämä, vapautettuina Lustigin erehdyksistä, pääsisivät käsittämään uskonelämän salaisuuden. Silminnähtävästi älysi Högman Ruotsalaisen suuret lahjat, ehkäpä aavisti hänen tulevan tehtävänsäkin. Tuo hänen Paavolle antamansa neuvo tukee sitä arvostelua, jonka hänestä olemme lausuneet. Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämmissä ja sen leviäminen isien maassa oli hänelle kallis, mutta itse tahtoi hän asua siimeksessä, missä muutamat harvat vain saivat häntä puhutella. Näille hän näytti löytämänsä kalliin aarteen, muille ei. Paavo Ruotsalainen oli yksi näitä harvoja. Ilman hänettä olisi Högmanin nimi tuskin jälkimaailmalle säilynyt.

L. J. Niskanen kertoo [Hengellisten asiain muistokirja.] Högmanin muun ohessa vieraalleen selvittäneen "sen välin, joka on totisen ja väärän kristityn välillä" sekä "kuinka meidän pitää monen vaivan ja kiusauksen kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman." Vääräksi kristityksi ei Högman voinut Paavoa sanoa ja vielä vähemmin yhteydessä tämän nimityksen kanssa terottaa hänelle jälkimmäisen lauseen sisältöä. Silminnähtävästi tarkoittavat nämä sanat toista henkilöä. Ken tämä on, ei ole vaikea päättää. Tuo puhe väärästä kristitystä, joka ei enää, muista tahi ei koskaan ole kokenut, että "meidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman" tarkoittaa silminnähtävästi Lustigia.

Millaisia neuvoja Paavo oppi-isältään oli saanut, tuo tuli näkyviin hänen kotia saavuttuaan. Hän ei kuitenkaan vielä esiintynyt julkisuudessa, vaan neuvoi ainoastaan noita harvoja murheellisia ystäviään ja muutamia muita omasta tilastaan epäilykseen joutuneita yksityisesti. Jokapäiväinen käyminen armonistuimen tykö oli näiden neuvojen johtavana ajatuksena. Kysymys kristityn suhteesta maailmaan ja Lustigin tässä kohden osoittama leväperäisyys ei sitä vastoin näy antaneen aihetta erityisiin neuvotteluihin.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin Paavo joutui väittelyyn Lustigin kanssa. Se oli kiivasta eikä suinkaan omiaan vähentämään heidän välillään jo ennestään olevaa juopaa. Lustig syytti vastustajaansa lainalaisesta orjuudesta, tämä taas jyrkästi terotti sitä totuutta, että joutilas, suloisissa tunteissa lepäävä usko, jonka ei enää tarvitse kilvoitella pysyäksensä ja kasvaaksensa Jumalan tuntemisessa, on luuloa vain, ihmisen oman turmeltuneen luonnon luomaa vakuutusta, ei ylhäältä saatua armoa. Sen tuloksena on hengellinen ylpeys ja tekopyhyys. Moni kyllä koettaa kristillisyyden kuoren alla salata tämmöistä tilaa, mutta nuo hänen luukun uskonsa hedelmät ilmaisevat ennenpitkää, minkä hengen lapsi hän on. Högmanin neuvon mukaan ja oman, Herran koulussa saamansa kokemuksen vakuutuksesta puhui Paavo voimallisesti jokapäiväisestä parannuksesta, osoittaen ettei ensimmäinen vanhurskauttaminen suinkaan tee sitä tarpeettomaksi, vaan päinvastoin. Usko -- niin hän opetti -- ei liiku tuntemisissa eikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä salattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen pimeässäkin, kilvoitellen kunnes se hänen löytää. Jokapäiväisessä parannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon uskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen odottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi syntisen nöyryttämiseksi pitää häntä murhehuoneessa. Nöyrtyen Pyhän Hengen nuhteiden alaiseksi ja tuomiten itsensä, astuu valvova ihminen Jumalan valkeuteen. Sinne ei uskalla luulousko mennä, mutta kilvoitteleva usko uskaltaa, sillä sen voimana on Herra. Laki kurittaa Kristuksen tykö, ja hänen puoleensa vetää armon Henki, sillä Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa. Täten syntyy, uudistuu ja kasvaa uskon vanhurskaus, joka uudistuvassa vanhurskauttamisessa omistaa Kristuksen eikä unohda häntä hänen antamiensa lahjojen tähden. [Kusti Niskasen kertomus; A, Möykkysen kirjoitus Suomettaressa 1856 n:o 22.]

Ei miellyttänyt Paavon kanta Lustigia. Tuommoinen autuudenjärjestys tuntui hänestä liiaksi tukalalta. Eikä se aluksi hänen kuulijakuntaansakaan hyvää vaikutusta tehnyt. Lustigin opetukset olivat päässeet syvään juurtumaan moneen vakaamieliseenkin ja hänen maineensa oli suuri. Ken rohkeni epäilläkään hänen oppiansa ja asettua häntä, tuota innokasta, heränneitten vanhaa johtajaa vastaan? Ja jos tuommoinen mieli muutamissa harvoissa joskus heräsikin, kun seuroissa saadut suloiset liikutukset arkielämän toimissa lamautuivat, tuli kiire etsimään uusia sytytysaineita tunteiden sammuvalle tulelle. Eikä tarvinnut kenenkään turhaan tuota hakea. Sitä oli runsaasti tarjona Lustigin johtamissa seuroissa. Tuntehikas veisu, palavat rukoukset, suloiset, armon ylistystä uhkuvat puheet, lujat vakuutukset armontilan varmuudesta sekä seuraväessä vallitseva iloinen mieliala -- kaikki oli omiaan poistamaan epäilykset ja tukemaan Lustigin arvoa.

Tällä tavoin kului noin 8 vuotta. Iisalmen heränneitten enemmistö kannatti alussa Lustigia, Paavoa käyttivät neuvonantajanaan muutamat harvat vain. Vähitellen alkoi kuitenkin luottamus edelliseen vähentyä. Samoihin määrin kasvoi Paavon arvo. Ei ole kummallista, että elävää kristillisyyttä harrastava kansa ilmaisee tarvitsevansa opettajaa, johon se täydellä luottamuksella voisi liittyä. Tuommoinen ihmisiin turvaaminen osoittaa muutakin kuin inhimillistä heikkoutta, siinä ilmenee oikeutettu tarve, jonka vaatimuksille täysi tunnustus on annettava. Alhainen oli kansan käsityskanta, sen lukutaito huono, ei voinut se itse ammentaa vettä Jumalan sanan syvästä kaivosta. Papit eivät pystyneet eivätkä tahtoneet sitä auttaa. He päinvastoin koettivat kaikin tavoin estellä tuota heidän rauhaansa häiritsevää uskonnollista liikettä. Ei liioittele esim. Lustig, kun hän eräässä v. 1814 H. Renqvistille lähettämässään kirjeessä lausuu: "Siitä on meidän seurakunnissa suuri vastus, että papit tämän pahan maailman kanssa meitä vastaan sotivat" [Akiander VI siv. 6.]. Ken oudoksuisi, että nuo synnin unesta heränneet ihmiset näin asiain ollen etsivät itselleen johdattajia sekä että he, semmoisen löydettyään, sydämmen luottamuksella ja rakkaudella häneen liittyivät?

Että Paavolla oli täysi syy esiintymään Lustigia vastaan, siitä ei voi olla kuin yksi mielipide. Vaikea ei myöskään ole päättää, kummanko tappiolla taistelu oli päättyvä. Tunnustettava on niinikään, ettei Paavo omaa kunniaansa etsinyt, antautuessaan tuohon taisteluun. Hän päinvastoin pysyi syrjässä vielä noin 8 vuotta toisen kerran Högmanin luona käytyään, kunnes totuuden voima vastustamattomasti vaati häntä julkisessa tilaisuudessa esiintymään Lustigia vastaan. Tämä tapahtui eräissä seuroissa v. 1808 eli 1809, missä Lustigin erehdykset ja hänen kuulijakuntansa kevytmielinen henki tavallista selvemmin tuli näkyviin. Ruotsalainen astui esille: "Jos ei nyt pikaisesti palata Herran puoleen, niin Lustigin oppi viepi meidät helvettiin" huudahti hän. Ei riittänyt Lustigin arvo enää estämään häntä puhumasta eikä kansaa kuulemasta. Paavo piti voimallisen puheen. Sen sisältö oli pääpiirteissään seuraava: "Herra on henkensä kautta meidät herättänyt. Sentähden tulee meidän vaivaisina, kirottuina syntisinä jälleen ja joka päivä sielun ikävöimisellä palata armahtajan eteen, jotta hän katsoisi armossa meidän puoleemme, antaisi synnit ja rikokset anteeksi, uuden mielen, uudet voimat elämän tielle lähtemään. Koska Herra jo ensimmäisessä vanhurskauttamisessa on meitä armahtanut, niin tulee meidän käyttää siinä saatua voimaa synnin kuolettamiseksi ja maailman kieltämiseksi. Täten opimme tuntemaan ja vihaamaan kaikkea, mikä aatamillisesta turmeluksestamme vuotaa, perisynnin juurta ja myrkkyä sekä tekosynnin saastaisuutta. Tällä tavoin ymmärrämme, miten suuri on erotus tekopyhyyden ja tosi jumalisuuden välillä, opimme vihaamaan omaa lihaamme ja seuraamaan Kristusta, joka sanoo: 'Joka tahtoo olla minun opetuslapseni, hän kieltäköön itsensä'."

Valtaava oli Paavon puheen vaikutus. Toinen toisen perästä vaipui horroksiin lattialle, alkaen "hengessä saarnata" ja "kielillä puhua", kuten noina alkuherätysten ihmeellisinä aikoina. Pintapuolisimmatkin saivat piston sydämmeensä. Kylmyys ja penseys, jotka kauan olivat painaneet heränneitten seurakuntaa, antoivat sijaa ensimmäisen rakkauden tulelle, ja entistä voimallisempana ja raikkaampana kaikui heidän huuliltaan Jumalan kiitos. "Ei ole Herran käsi vielä lyhetty" lausui Paavo tuolle riemastuneelle joukolle. Mutta kielilläpuhujia hän varoitti: "Antakaa Jumalalle kunnia, ihmisten kunnia on häpeää vain" [L. J. Niskasen Muuttokirja; A. Möykkynen, Suometar 1856 n:o 22; Kusti Niskasen ja asessori K. A. Malmbergin kertomukset.].

"Koko seurakunta meni sitten Paavon puolelle, eikä jäänyt Lustigin kanssa kuin kaksi ulkokullattua vaimoa, sillä kaikki muut suostuivat Paavoon ja seurasivat häntä" lausuu Niskanen muistokirjassaan. Hän kertoo myöskin, että "Lustig tämän jälkeen kävi pyrkimässä seurakuntaan sekä päämieheksi että opettajaksi, vaan ei häntä otettu vastaan". Oliko sovinto Lustigin kanssa todellakin mahdoton, oliko hänen uskonnollinen kantansa niin pintapuolinen, hänen opetuksensa niihin määrin erehdyttävät, ettei hän sopinut Paavon ja hänen ystäväinsä "seurakuntaan"? Yksimielisesti ovat viimemainitut sekä menneinä että myöhempinä aikoina antaneet hänestä huonon todistuksen, jossa tuskin ainoakaan tunnustus hänen työstään herännäisyysliikkeen palveluksessa on saanut sijaa. Huonon palveluksen tekee hänelle niinikään Iisalmen rovasti P. J. Collan eräässä häneltä heränneitä vastaan nostetun kanteen johdosta vaaditussa selityksessä v. 1823. Hän näet arvostelee siinä Ruotsalaista ja tämän ystäviä paljon ankarammin kuin Lustigia, josta hän osaksi kiittäenkin puhuu. Mutta tämä Collanin selitys on niihin määrin puolueellinen ja heränneille vihamielinen, että pikemmin joutuu epäilemään niitä henkilöitä, joista siinä myötätuntoisuudella puhutaan, kuin heistä hyvää ajattelemaan. Lustigin hyvistä ominaisuuksista olemme jo ennen puhuneet. Tässä vain huomautettakoon, etteivät hänen vastustajansa ja ankarimmat arvostelijansakaan ole lausuneet ainoaakaan moittivaa sanaa hänen elämästään, lukuunottamatta L. J. Niskasen lausetta "usein ei nähty erotusta hänen ja maailman välillä", jotka sanat kuitenkaan eivät ensinkään tarkoita siveellistä elämää. Täydellä syyllä on sitävastoin hänen uskonnollista kantaansa ankarasti arvosteltu. Häneltä puuttui ylimalkaan tuota ajatusten ja tunteiden syvyyttä, jota paitsi ei kukaan pääse tunkeutumaan ytimeen. Mutta jos hän olikin taipuvainen liikkumaan pinnalla ja jos hän opissaan erehtyikin, on Niskasen todistus tässäkin kohden epäilemättä liioiteltua ja puolueellista. Vastapainoksi lainaamme tähän muutamia otteita Lustigin H. Renqvistille v. 1814 kirjoittamasta, ennen mainitsemastamme kirjeestä:

"-- -- Minä olen lähes 20 vuotta pitänyt seuraa pienen joukon kanssa. Osoitettuani heille tien Jesuksen veren kautta Jumalan tykö, päätimme vakaasti pysyä tässä armossa ja kasvaa hengellisessä viisaudessa. Jumala on myös armonsa kautta tahtonut piiriimme johdattaa jonkun etsivän sielun, vaikka saatana ja maailma eivät ole laiminlyöneet nuoliansa ampua meihin, pyytäen meitä haavoittaa ja tehdä hitaiksi ja sen kautta vihdoin saattaneet muutamia meidän seurastamme nukkumaan ja voittaneet Demaksen kanssa tätä maailmaa rakastamaan. -- -- -- Se minua ilahuttaa, että Jesus rakkaudellansa Turussa on voittanut niitäkin, joilla tämän maailman kunniaa on. Herra Jesus teitä johdattakoon ja armossa varjelkoon kruununne tallella pitämään. -- -- -- En ole sovelias teitä neuvomaan enkä teille ohjeeksi mitään sanomaan; kirjoitan ainoastaan sentähden, että tekin saisitte meistä jonkun ilon ja huvituksen, niinkuin me täällä teistä iloitsemme ja toivomme kerran karitsan istuimen edessä ei ainoastaan kohdata teitä, mutta myös saada yhdessä iloita ja voiton virrellä riemuita siitä, että olemme päässeet synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta ja saamme jumalan rakkautta Jesuksessa katsella. -- -- -- Kaikkia teitä minä halulla muistan, mutta erinomattain teitä, jotka sanan palvelijoina olette. Muistakaa inhimillistä heikkouttanne ja sitä raskasta työtä, kuin teillä on, jossa totisesti tarvitaan armoa ja apua. -- Älkää kuitenkaan oudoksuko, että minä, joka olen teille tuntematon, tätä teille kirjoittanut olen; tähän on minua vähäinen rakkauden kipinä kehottanut" [Akiander VI siv. 5-7.].

Tämä kirje -- siitäkin syystä huomattava, että Savon herännäisyys siinä, mikäli tiedetään, ensi kerran tarjoo kättä hengenheimolaisilleen Lounais-Suomessa -- ei suinkaan ole omiaan tukemaan Lustigista lausuttuja moittivia arvosteluja. Sen henki on nöyrä ja vaatimaton, Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja näkyy siinä selvästi, ihmisen heikkoudesta ja synnistä samoinkuin Herran armon suuruudesta se puhuu. Huomattava on niinikään, ettei Lustig puhu mitään riidastaan Ruotsalaisen kanssa.

Vaan arvosteltakoon Lustigia miten tahansa, niin on lopputulos selvä: hän ei kyennyt johtamaan herännäisyyttä; se häälyi hänen käsissään sinne tänne, lamautui ja kylmeni, kaiken sen innostuksen uhallakin, jolla hän sitä hoiti. Sentähden täytyi hänen syrjäytyä. Vuosi vuodelta väheni hänen vaikutuksensa niihin määrin, ettei hänen nimeään tämän jälkeen tapaa kuin pari kertaa herännäisyyttä koskevissa asiakirjoissa.

IV.

Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.

Siihen aikaan jolloin Pohjois-Savon kansa alkoi herätä suruttomuuden unesta, kutsui Herran henki voimallisesti Lounais-Suomen asukkaita parannukseen ja elävään uskoon. Savon alkavaa herännäisyyttä johtavat kansanmiehet; papit vastustavat sitä ja koettavat sen leviämistä estää. Lounais-Suomessa sitävastoin seisovat muutamat seurakunnanpaimenet taistelun eturivissä, pyytäen saarnoillaan ja kansalle toimittamallaan kirjallisuudella levittää Jumalan valtakuntaa.

V. 1801 ilmestyi Turussa painosta _"Uskon harjoitus autuuteen"_ niminen saarnakirja. Sisällykseen nähden ei tuomiokapituli, jonka tarkastettavana kirja ensin oli ollut, tehnyt mitään muistutuksia; ainoastaan muutamia muotoa koskevia korjauksia oli se vaatinut tekijää toimittamaan, ennenkuin se antoi luvan kirjan painattamiseen. [Ecclesiastikt Litteraturblad 1844, n:o 5, 104.] Jo ensimmäisen adventtisunnuntain saarnan alkulause "Nouse pohjatuuli ja tule lounatuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse, että sen yrtit vuotaisivat" ilmaisee, missä hengessä postilla on kirjoitettu. Kirja pyytää olla herätyshuutona maailman suruttomille lapsille sekä luulokristityille näyttää, ettei kukaan pääse Jumalan valtakuntaan, ellei hän synny uudeksi luontokappaleeksi. Uhkaavana kaikuu näissä saarnoissa Siinain ukkosenjylinä, mitään syntiä säästämättä, tuomiten kaikki, mitä ihmisessä omaa on, kelvottomaksi ja Jumalan vihan alaiseksi. Vakavasti vaatii se parannukseen ei vain suruttomia, vaan heränneitä ja uskoviakin. Vaan ei koeta tämä kirja lain saarnalla ketään eläväksi tehdä. Se päinvastoin alusta loppuun terottaa sitä totuutta, että evankeliumi yksin voi tuon vaikuttaa. Niinpä lausuu tekijä (5:nä sunnuntaina loppiaisesta): "Joka ei halaja evankeliumin autuaallista sanaa, vaan etsii ja odottaa lain musertamisen vaikuttavan välttämätöntä sydämmen muutosta, hänessä kasvaa ilkein farisealaisuus, tekopyhä ja luonnonvoimilla ulkonaisiin töihin luottava kuvakristillisyys, joka ei ulotu kuin kiusauksiin asti, joissa semmoisen kristityn myötäkäymisessä menestyneet ulkonaiset työt, muoto ja ahkeruus revitään rikki ja hajoovat tuhaksi". Taistellen elävän kristillisyyden puolesta, pyytää kirja vaikuttaa sitä mielenmuutosta, joka on kääntymisen edellytyksenä ja jota paitsi ei P. Hengen jatkuva armontyö voi menestyä. Tunne-elämää kiihottamaan ja siihen perustuvaa kristillisyyttä rakentamaan tekijä ei milloinkaan eksy. Hänen voimallinen ja vilkas esitystapansa on samalla maltillista, raitista. Kuvaava on esim. seuraava kohta pääsiäispäivän saarnassa: "Uskossa ontuvaiset tahtovat, ennenkuin Jesuksen ylösnousemisen voima on tullut heissä vahvistetuksi, uskonsa perustukseksi vastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia, nuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, vaatien muilta samankaltaisia tiloja kuin heidän omansa on, arvellen tuota ainoaksi Herran tieksi. Sielun pyrkiminen käännetään pois uskon esineestä, joka on Kristus, ja kiinnitetään pysymättömiin tunteisiin, jotka sitten ylipaimenen tahdon ja neuvon jälkeen ainakin ajaksi seisahtuvat, jotta usko yksinänsä työtä tekisi. Evankeliumin herättämä usko on ainoa välikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksissa jää sydämmeen; yksin Jesus jää perustukseksi ja kulmakiveksi, ja häneen usko nojaa." Jyrkästi seisoen Lutherin vanhurskauttamisopin kannalla, erottaa tekijä vanhurskauttamisen pyhityksestä, joka kasvaa hedelmänä edellisestä. Kirkkaana säteilee kaikkialla tässä kirjassa Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa. Sitä se kehottaa lukijoitaan etsimään, pyytäen vetää heitä armonistuimen eteen armoa armosta vastaanottamaan. Sitä tekemättä -- tätä totuutta terottaa tekijä usein -- lakastuu usko, antaen ennenpitkää sijaa tekopyhyydelle ja julkisesti syntiselle elämälle. Jo kirjan nimi "Uskon harjoitus autuuteen" osoittaa, että se etupäässä on kirjoitettu uskoville, samoinkuin siinä esitetyn uskonelämän eri tilat, sen vaarat, taistelut, tappiot ja voitot, sen taantuminen, varttuminen ja kasvaminen, ehdottomasti edellyttää syvällistä kokemusta tekijässä. Sitä huomattavampi on tuo usein tavattava varoitus perustamasta uskoa liikutuksiin ja tunteisiin tahi muihin omassa sydämmessä tajuttaviin muutoksiin. Maailman ja Jumalan valtakunnan välinen raja näkyy kirjassa selvästi, nimikristitty ja Herran opetuslapsi erotetaan tarkkaan toisistaan. Pelkäämättä julistaa se totuuden ylhäisillekin. "Meidän aikamme kristikunnassa" niin lausuu tekijä 8:na sunn. kolminaisuudenpäivästä "on pakanallisuus niihin määrin varttunut, että varsinkin säätyläisten seuroissa pidetään suurena häpeänä puhua jotakin Jumalasta ja hänen tahdostaan". Vaan ei eksy hän silti puolueellisesti säätyläisistä ankarasti puhumaan. Hän näkee muidenkin synnit ja erehdykset, vetäen ne säälimättä valkeuteen. Viimemainitun saarnan jatko kuuluu: "Mutta paitsi näitä tämän maailman suuria, jotka eivät Jumalan sanaa siedä kuullakaan, etenkin jos nuhdesanaa heille julistetaan, löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka ainoastaan luonnollisen muistinsa mukaan puhuvat Jumalasta, vaan eivät mitään omasta koettelemuksestaan ja Pyhän Hengen uudistavasta armosta. Syy tähän puustavinpuheeseen on Jumalan sanan voiman puute, sen hengellisyys kun ei vielä ole päässyt sydämmeen. Senkaltaisen puheen hedelmä on pysymätön. Kokemus osoittaa että ne, jotka ilman Kristuksen henkeä puhuvat, eivät saa muuta aikaan kuin pian loppuvan varjokristillisyyden ilman olennollista pyhittävää voimaa ja hengellistä elämää. Siten kuolettavat he sisällisen Pyhän Hengen kuuliaisuuden toisten sieluista. Varokaa puheitanne, kuten apostoli varoittaa: jos joku puhuu, hän puhukoon niinkuin Jumalan sanoja. -- Omassa nimessä, hengessä ja mielessä puhuminen on saanut vallan meidän aikanamme. Muilta opituilla puheilla koettavat useat toisten seurassa esiintyä kristittyinä, ollen arkioloissaan murhamiesten kaltaisia, vaeltaen tyhmässä eripuraisuudessa, vihassa ja vainossa." Mikä totuuden tasapuolisuus alalla, jolla herätyssaarnaaja hengellisesti kuolleena aikana helpoimmin voi eksyä sanankuulijoitaan puolueellisesti arvostelemaan, mikä vakaa vaatimus herätykseen, valvomiseen, totuuden hengen kuuliaisuuteen!

Verrattuna esim. Tornion koulun rehtorin _Juhana Vegeliuksen_ v. 1747-1749 ilmestyneeseen mainioon postillaan _"Pyhä evankeliumillinen valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä elämässä"_ ei vedä "Uskon harjoitus autuuteen" vertoja, etenkin jos silmällä pidetään uskonopin käsitteiden tarkka ja perusteellinen selvittäminen. Mutta käytännölliseen hyötyyn nähden ei se suinkaan jää jälelle edellisestä, ollen sen kera vielä tänään heränneitten rakkaana ystävänä kaikkialla Suomessa. Paitsi kirjan voimallinen ja evankelinen henki on tätä asemaa sille säilyttänyt saarnojen selvyys, jota ei kielen puutteellisuus eikä lauserakennuksen vanhanaikainen omituisuus ole voinut turmella. Kirjan suureksi ansioksi on myöskin merkittävä, ettei saarnoja pilaa tuo väsyttävä pituus, joka on miltei kaikkien vanhojen saarnakirjojen yhteisenä vikana. Lyhyen esipuheen jälkeen seuraa itse saarna, joka on jaettuna kahteen, joskus kolmeen osaan. Saarnan tekstiä koskettelee tekijä verraten vähän, silloinkin kun eksegeettiset selitykset olisivat tarpeen. Hän kiinnittää huomionsa ainoastaan muutamaan siinä olevaan näkökohtaan, jota hän sitten kehittää, valaisten ja tukien esitystään muualta lainatuilla raamatunlauseilla. Kahdeksan eri painosta on tästä kirjasta ilmestynyt; viimeinen "Herättäjän" kustannuksella v. 1895. Ruotsiksi käänsi kirjan v. 1843 herännäisyyden historiassa tunnettu L. J. Achrén.

Tämän huomattavan kirjan tekijä on Vehmaan kappalainen _Antti Björkqvist_. Hän syntyi Härjänsilmän talossa Nousiaisten pitäjässä v. 1741. Isänsä -- hänen nimensä oli Antti Antinpoika Grelsson -- oli ahkera ja toimellinen talonpoika. Ollen hyvissä varoissa, päätti hän kouluttaa papiksi yhden kolmesta pojastaan. Vanhin ei ollut siihen taipuvainen eikä toinenkaan, vaan nuorin, Antti, vastasi päättävästi: "No minä lähden". Nautittuaan alkeisopetusta Turun koulussa, tuli Antti, joka oli ottanut nimekseen Björkqvist, ylioppilaaksi v. 1760. Jo ylioppilaana kerrotaan hänen heränneen. Hänen karkean jyrkkä luonteensa vaati häntä vastustamaan kaikkea mietoa, ytimetöntä kristillisyyttä. Turun seuduilla jo ennestään kotiutunut, hänen aikoinaan elpyvä pietistinen liike tarjosi hänen taipumuksilleen monta liittymiskohtaa, ja täydestä sydämmestä päätti hän antautua tämän liikkeen tulkiksi. Luultavasti sentähden että Turun piispanvirka silloin oli avoinna, lähti Björkqvist v. 1765 Tukholmaan, missä hän samana vuonna vihittiin papiksi. Oltuaan ylimääräisenä pappina ensin Turussa, sitten Loimaalla, määrättiin Björkqvist pitäjänapulaiseksi Sauvoon (1767), jota virkaa hän hoiti 15 vuotta. Syytä on otaksua, että hän jo näissä seurakunnissa ollessaan herätti huomiota ja sai aikaan herätyksiäkin, vaikkei siitä mitään varmoja tietoja ole jälkimaailmalle säilynyt. Enemmän tunnettu on sitävastoin hänen vaikutuksensa _Vehmaan_ kappalaisena, johon virkaan hän seurakunnan yksimielisen kutsumuksen nojalla astui v. 1781 ja jossa hän pysyi kuolemaansa asti, joka tapahtui syyskuun 9 p:nä 1809.

Saarnoillaan ja esimerkillään tahtoi Björkqvist johtaa sanankuulijoitaan elävään kristillisyyteen. "Minä ja minun huoneeni tahdomme palvella Herraa" lausui hän ensimmäisen Vehmaalla pitämänsä saarnan esipuheessa. Hänen kiivas luonteensa ja vaikeat kotiolot olivat kyllä usein suurenakin esteenä, vaan eivät kuitenkaan voineet tuota hänen päätöstään turhaksi tehdä. Varsinkin pyhäpäivinä ja monesti muulloinkin kantoi Vehmaan pappila Björkqvistin aikana heränneen kodin leimaa. Nuo hänen saarnoistaan heränneet eivät tyytyneet siihen ravintoon, jonka he kirkossa saivat. Jumalanpalveluksen päätyttyä tulivat he pappilaan saadaksensa enemmän. Syötyään puolista, kokosi Björkqvist heidät huoneisiinsa sananharjoitukseen. Jos hän kirkossa monesti oli ankara ja nyrkillään saarnatuolin laitaan lyöden antoi kiivaudelleen ja karkealle voimalleen liika suurta valtaa, oli hän näissä tilaisuuksissa erinomaisen lempeä ja hiljainen. Selitellen päivän evankeliumia, tiedusteli Björkqvist ystäviensä sieluntilaa, varoitti, neuvoi, kehotti ja lohdutti. Puheiden välissä veisattiin virsikirjaa tahi Siionin virsiä. Miltei aina päättyivät nämä hartaushetket rukouksella.

Ahkeraan liikkui Björkqvist pitäjällä, käyden tuttavia tervehtimässä tahi sairasten luona. Monesti seurasi häntä näillä matkoilla muutamia ystäviä, ottaen osaa siihen veisuun, jolla hän maantiellä kulkiessaan virkisti mieltään. Suruttomain talonpoikain pidoissa ei Björkqvist viihtynyt ja saapui semmoisiin ainoastaan virkansa puolesta. Kun tanssi alkoi, vetäysi hän muutamain ystäväin kera syrjähuoneeseen tahi lähti kotia. Jonkun päivän kuluttua oli hänen tapanaan palata taloon vieraanvaraisuudesta kiittämään. Silloin puhui hän painavia sanoja armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Seudun säätyläisten kanssa seurusteli Björkqvist niinikään hyvin vähän. Syynä ei ollut ujous eikä sivistyneen seuran halveksiminen, vaan noiden säätyläisten suruttomuus. Ehkä asettui hän liika jyrkälle kannalle heitä kohtaan. He puolestaan mittasivat hänelle vielä runsaammalla mitalla.

Björkqvistin ensimmäinen vaimo Helena Elisabet Helleday oli jalomielinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vaikutuksensa mieheensä oli monessa suhteessa terveellinen. Hän taivutti ja hienostutti tämän jäykkää ja karkeata luonnetta ulkonaisestikin noudattamaan kristitylle sopivaa käytöstä. Lastensa kasvattamisessa näkyy hän sitävastoin huonommin onnistuneen. Toisista näistä oli Björkqvistillä vanhoilla päivillään paljo surua. Pääsyynä siihen oli luultavasti kuitenkin toinen vaimonsa Anna Lovisa Forselius, joka oli hänelle niin suurena ristinä, että hän, kuten on väitetty, ei saarnoissaankaan saattanut olla tähän onnettomuuteen viittaamatta. Taloudelliset huolet, joita tämä vaimo ei millään tavoin kyennyt helpottamaan, liittyivät katkeroittamaan hänen elämäänsä. Mikäli aikaa riitti, koetti Björkqvist kyllä johtaa pappilansa ulkotöitä, kyntäen ja kylväen itse peltojaan, vaan tulos oli tavallisesti huono. Jos hänellä tällaisiin toimiin olikin taipumusta, liikkuivat ajatuksensa aina muualla, estäen häntä perehtymästä tämän maailman askareihin. Huonosti menestyivät rahallisessa suhteessa myöskin hänen kirjalliset toimensa. Kahdeksan vuotta työskenteli hän postillansa kirjoittamisessa. Enimmäkseen käytti hän siihen yön hiljaisia hetkiä, päivän tunnit kun tarkkaan kuluivat virkatehtäviin ja taloudellisiin toimiin. Kirjaa painettiin 2,000 kpl, joista suuri osa pilaantui pappilan aitassa. Ei sekään paljon tappiota korvannut, että Björkqvist itse sitoi monta sataa kappaletta sekä opetti erästä tytärtään tätä työtä tekemään. Vasta hänen kuolemansa jälkeen meni kirjaa suuremmassa määrässä kaupan, kun hänen poikansa erään talonpojan kanssa lähti Hämeeseen sitä myymään. Ainoastaan harvoista kappaleista saivat he kuitenkin hinnan rahassa; useimmat maksoivat pellavilla, voilla y.m. maalaistuotteilla. Eivät vastanneet nämäkään tulot Björkqvistin kustannuksia, puhumattakaan kirjailijapalkkiosta. Myöhempien aikojen kirjankustantajat perivät voiton.

Björkqvistin ja hänen virkakumppaniensa väli ei ollut hyvä. Seurakunnan toinen kappalainen J. Syrenius moitti häntä julkisesti saarnatuoliltakin, saaden sitten hänkin vuorossaan seuraavana pyhänä kuulla samankaltaista puhetta itsestään samasta paikasta. Ei ymmärtänyt I. Enebergkään, joka v. 1805 tuli Vehmaan kirkkoherraksi, Björkqvistin ansioita eikä koettanutkaan päästä häntä likemmin tuntemaan. Heidän välinsä pysyi loppuun asti kylmänä, vieläpä vihamielisenäkin. Vaan epäilemättä antoi Björkqvistkin puolestaan siihen paljon aihetta. Hänen vastenmielisyytensä tätä esimiestään kohtaan aiheutui sitäpaitsi hyvin itsekkäästä syystä. Kun näet Vehmaan kirkkoherranvirka v. 1804 tuli avonaiseksi, tahtoivat seurakunnan talonpojat Björkqvistiä tähän virkaan. Vaalisijaa hän ei kuitenkaan voinut saada, hän kun ei ollut suorittanut siihen vaadittua tutkintoa. Hänelle toivotun kolmannen sijan sai Eneberg, joka ennen oli ollut pappina seurakunnassa ja silloin päässyt säätyläisten suosioon. Hänellä oli siis toivo päästä virkaan. Varmuuden vuoksi matkusti hän Tukholmaan, missä hän sai valtakirjan virkaan. Sitä ennen oli siellä samoissa asioissa käynyt myöskin Björkqvistin vaimo. Miehensä kiellosta huolimatta oli hän kullattuihin kansiin sidottanut kolme kappaletta hänen postillaansa, antanut ne kuninkaalle sekä, vedoten kirjan tekijän ansioihin, pyytänyt tälle palkinnoksi Vehmaan kirkkoherranvirkaa. "Teidän miehenne saa viran, rouvaseni" oli kuningas vakuuttanut. Jo oli Björkqvistkin ehtinyt perehtyä tuohon toivoon, kun hän sai tiedon, että Enebergin vaikuttavien suosijain oli onnistunut hankkia valtakirja viimemainitulle. Tämä vaikutti, ettei Björkqvist kahteen vuoteen avannut kilpailijansa ovea. Vasta kuolinvuoteellaan sopi hän hänen kanssaan.

Björkqvist oli rehellinen ja suora mies. Vilppiä ja teeskentelyä hän ei kärsinyt itsessään eikä muissa. Sentähden olikin nimikristillisyys hänelle vastenmielinen. Ja pian huomasi hän tämän vian, missä muodossa se sitten esiintyikin, ja paljasti sen säälimättä. Kun hän kerran kävi ystävänsä ja hengenheimolaisensa _Heikki Achreniuksen_ luona Nousiaisissa, kysyi hän seuroissa oltaessa viimemainitulta: "Oletko varma siitä, että kaikki täällä ovat vilpittömiä kristityltä?" Achrenius vastasi myöntämällä, vaan Björkqvist lausui: "Etkö huomaa mitä vehkeitä noilla on?" osoittaen erästä akkaa, joka viekkaasti nykäsi toista hiasta, siten kehottaen tätä polvistumaan. Ja yhtä jyrkästi vastusti hän hurmahenkisyyttä ja tunteitten liiallista kiihottamista saarnoissa ja seurapuheissa. Vaikka hän terotti kristittyjen yleistä pappeutta ja eli aikana, jona maallikkosaarnaajatkin alkoivat esiintyä kuollutta kirkollisuutta ja puhdasoppisuutta vastaan, ei eksynyt hän tässäkään kohden ykspuolisuuksiin. Kaikkea vanhaa, joka oli kelvollista, puolusti hän voimallisesti eikä hyväksynyt uutta uutuuden tähden. Niinpä lausui hän kerran matkalla ollessaan, veisattuaan loppuun erään lempivirtensä, kyytimiehelleen: "Jos joku kerjäläisukko olisi tämän virren sepittänyt, niin sitä pidettäisiin erinomaisena, vaan kun se löytyy virsikirjassa, ei sitä suuressa arvossa monikaan pidä."

Yhtä väsymättömällä ahkeruudella ja innolla kuin nuorena hoiti Björkqvist loppuun asti paimentyötään, vaikka kova päätauti elämänsä loppuaikoina usein häntä vaivasi. Hän ei ollut tottunut itseään säästämään eikä sitä koskaan oppinut. Vielä kuolinvuoteellaan piti hän tuskistaan ja omaistensa kiellosta huolimatta pitkän seurapuheen muutamille hänen luokseen saapuneille ystäville. Kun nämä sitten valittaen hänelle lausuivat: "Kuka nyt meitä opettaa, kun pastori meidät jättää?" vastasi hän tunnettuun jäykkään tapaansa: "Hakekaa raamatusta." Kolme viikkoa kesti hänen kuolintautinsa. Se oli kovaa sekä ruumiille että sielulle. Monesti kuultiin hänen valittavan: "Onko Jumala unhottanut olla armollinen ja sulkenut laupeutensa vihansa tähden?" Mutta pimeässäkin toivoi hän Herraan, hartaasti ikävöiden päästäksensä hänen luokseen. Kun hänen omaisensa huomasivat, että loppu oli lähellä, ja hänen tyttärensä lausui: "Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois", vastasi hän: "Niin, minä vain odotan lunastustani". Kuolinvuoteellaan lausumansa toivon mukaan haudattiin hän ensimmäisen vaimonsa viereen. Haudan siunasi Eneberg, joka hautausvirreksi määräsi "Jumalast' en eritä tahdo".

Björkqvist oli kutsuttu kylvämään suolaa Lounais-Suomen virkistyvään kirkolliseen elämään, jotta tämä tuon tunteellisen ja sävyisän esiintymisen takia, jonka leimaa se kantaa, ei menettäisi voimaansa eikä kesken heittäisi aseitaan maahan. Näin asiain ollen ei sovi kummastella, että hänellä oli monta vihamiestä ja etteivät herännäismieliset papitkaan ylimalkaan häneen ystävyydellä liittyneet. Myöntää täytyy kuitenkin, että hän itsekin monesti loukkaavalla esiintymisellään sopua esteli. Pian hajosi myöskin se pieni joukko, joka oli ottanut osaa hänen johtamiinsa hartausseuroihin ja muodostanut Lounais-Suomen ehkä raitishenkisimmän herännäisyysliikkeen. Ei sekään jäänyt jälkimaailmalle todistamaan hänen innokkaasta työstään Herran viinimäessä. Mutta sitä paremman todistuksen ovat hänestä antaneet ne lukuisat joukot, jotka lähellä hänen kotiseutuaan ja kaukana siitä sukupolvesta toiseen hänen postillansa neuvomina ovat "harjoittaneet uskoaan autuuteen". [Lähteitä: Strandberg, Åbo Stifts Herdaminne; Ecclesiastikt Litteraturblad, 1844. Tolpo, Åbo Stifts Matrikel, johon omistaja, Gabr. Borg, on tehnyt lisäyksiä; L. J. Achrénin Björkqvistin postillan käännökseen liittämä tekijän elämäkerta; eräs vanha, huolellisesti ja tarkasti tehty, rovasti A. O. Törnuddin papereista löytynyt käsikirjoitus, johon on koottu Björkqvistin tuttavien suusanallisia kertomuksia hänestä. (Käsikirjoituksen omistaa piispa J. R. Forsman.)]

* * * * *

19 vuosisadan alussa vaikutti Turun tienoilla eräs toinen pietististä suuntaa edustava mies, joka monessa kohden esiintyy Björkqvistin vastakohtana. Tämä mies oli Perniön kirkkoherra _Kustaa Rancken_. Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa, joista hän itsestään tekemässään, vuoteen 1821 ulottuvassa elämäkerrassa kertoo, ovat pääpiirteissään seuraavat [Akiander V, 269 -- 305.].

Rancken syntyi v. 1756 Hattulassa, missä isänsä oli kappalaisena. Lapsena orvoksi jääneenä täytyi hänen kauan puutetta ja muita kärsimisiä kokea, vaan pääsi kuitenkin ylioppilaaksi jo v. 1772. Varojen puute teki lahjakkaan ja tietohaluisen nuorukaisen ylioppilasajan Turussa hyvin raskaaksi. Etenkin suri Rancken sitä, ettei hän voinut hankkia itselleen kirjoja. Hänen lukujaan estelemässä oli sitäpaitsi kotiopettajan toimi maalla, johon hänen loma-ajoiksi täytyi sitoutua. Innolla ja menestyksellä jatkoi hän kuitenkin opintojaan. Jo oli hän valmistua maisterintutkintoa suorittamaan, kun aivan odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään, joka erotti hänet yliopistosta ja laski hänen hartioilleen entistä raskaamman kuorman. V. 1774 sai hän tietää, että Sahalahden seurakunta, missä isänsä oli ollut pappina, aikoi kutsua hänet pitäjänapulaiseksi. Anomus siitä jätettiinkin tuomiokapituliin. Rancken, joka alussa aikoi kieltäytyä kutsumusta vastaanottamasta, hän kun piti itseänsä aivan kelvottomana Herran seurakuntaa paimenena hoitamaan, suostui siihen kuitenkin enonsa, rovasti N. Idmanin kehotuksesta. Päävaikuttimena oli kuitenkin ylipaimenen ääni, jonka vaativaa kehotusta: "Sinun tulee mennä, minne minä sinun lähetän" hän omassatunnossaan luuli kuulevansa. Helmikuussa 1775 kävi hän Sahalahdella vaalisaarnaa pitämässä, sai seurakunnan melkein yksimielisen kutsumuksen ja vihittiin papiksi kesäkuun 10 p:nä. Hän oli siihen aikaan vain 19 vuoden vanha.

Minkä mielinen mies Rancken oli ja missä hengessä hän aikoi pappina toimia, tuli ennen pitkää selvästi näkyviin. Joutui vuosi 1776. Se oli tärkeä Lounais-Suomen kirkolle. Kuuluisa _Anna Rogel_ (k. 1784) oli saarnoillaan sytyttänyt tulen, joka nopeasti levisi hänen kotipitäjästään Merikarvialta laajalta Satakuntaan ja Hämeeseen. Haaveilevia, jonkunmoisessa horrostilassa pidettyjä olivat monesti hänen puheensa, mutta sisällykseltään Jumalan sanan mukaisia, voimallisena herätyshuutona kuolleelle kristikunnalle ja tuomiona kaavoihin kangistuneelle kirkolle. Tuhansia ihmisiä niiden kautta heräsi kysymään elämän tietä. Harva seurakunta Lounais-Suomessa jäi siltä koskematta; useimmissa herätti se kansassa ennen kuulumatonta uskonnollista innostusta. Näin kävi esim. Tyrväällä, Karkussa, Pirkkalassa, Messukylässä, Orihvedellä, Sahalahdella, Längelmäellä, Ruovedellä, Hämeenkyrössä, Ikalisissa y.m. Papit säikähtyivät. Toiset heistä valittivat neuvottomina tuota outoa, kaikkea järjestystä häiritsevää ja heidän arvoaan loukkaavaa levottomuutta; toiset asettuivat vastarintaan, ilmoittaen asiasta tuomiokapituliin sekä ryhtyen lain ankaralla käsivarrella painamaan liikkeen kannattajia maahan.

Ei kuulu tämä huomattava uskonnollinen ilmiö tämän teoksen käsiteltävän ajan piiriin. Olemme siitä sentähden ainoastaan sivumennen maininneet huomauttamalla sen merkityksestä tienraivaajana uskonnollisessa suhteessa valoisamman ajan kristillisyydelle. Vielä nukkuivat Suomen Siionin palvelijat suruttomuuden unta, kuulematta heräävän kansan levotonta kysymystä: "Vartija, mitä kuluu yö?" Mutta että niitäkin löytyi, jotka tiesivät, mitä ajan kello oli lyönyt, sitä todistaa muun ohessa sen miehen käytös, jonka elämäkertaa tässä silmäilemme. Tuosta vasta mainitsemastamme uskonnollisesta liikkeestä ja suhteestaan siihen kertoo Rancken: "Huomasin heti näissä jumalisuudenharjoituksissa jotakin, joka minusta tuntui arveluttavalta ja epäjärjestystä synnyttävältä. Siitä en kuitenkaan mitään puhunut, ennenkuin kypsyneen tutkimuksen kautta olin tullut vakuutetuksi siitä, että pääasia oli hyvä ja varsin tärkeä, vaikka vihollinen oli siihen ohdakkeita kylvänyt; näitä ei saisi väkivallalla repiä pois, vaan varovasti tukehuttaa ja kasvamasta estää. Suostuin siis hoitamaan näitä liikkeitä ja niissä myötävaikuttaen toimimaan omaksi ja muiden hartaudeksi, mikäli kykyni ja tietoni siihen riittivät, enkä ole vielä koskaan tämän johdosta muuta katunut kuin että minulta puuttui eloa ja ahkeruutta, niin etten voinut näistä liikkeistä osakseni saada sitä hyötyä, minkä ne minulle tarjosivat. Vaikka pienin osa liikutukseen ja heräykseen tulleista kehittyi oikeiksi ja vakaiksi kristityiksi, niin vaikuttivat kuitenkin nämä liikkeet voimallisen puhdistuksen ja käänteen kuolleessa, uneliaassa ja jumalattomassa kristikunnassa. Ja varma on, että vielä 20 vuoden kuluttua hyviä jäännöksiä niistä löytyy näillä seuduin. -- --. Mutta minun tulee myöskin ilmaista mielipiteeni niistä lausutuista moittivista arvosteluista. Hartausseuroja ja niihin kokoontuneita soimattiin vallattoman haaveileviksi, heitä syytettiin tekopyhyydestä, teeskentelemisestä, luultujen näkyjen näkemisestä ja kaikenlaisista erehdyksistä opissa ja elämässä. Totta on, että moni heistä eksyi kauas näillä harhateillä, vaan puolueeton tarkastelija on altis heitä tämän johdosta enemmän säälimään kuin moittimaan. Sillä jos semmoinenkin yksityinen henkilö, jolla on kirjoista opittua tietoa, herätessään synnin unesta, monesti on epätietoinen, eksyy harhateille ja sentähden tarvitsee neuvoa ja ohjausta, onko kummallista, että oppimaton ja liikutuksiin joutunut yleisö menee liiallisuuksiin, kun toinen toista kiihottaa, yksi keksii yhtä, toinen toista, ja he puhuvat toisilleen sekä valetta että totuutta, tietämättömyydessään turvautuen mielettömiin ja vahingollisiin keinoihin, joita käyttämään ihmisen aistillinen luonto hengellisissäkin asioissa usein heidät eksyttää. Juuri niin täällä kävi; ja uskallan väittää, että suurin syy siihen on papeissa, joista toiset julkisesti ja puhdasoppisuuden nimessä ilmaisivat heille vastenmielisyytensä, karttoivat sekä yksityistä keskustelua heidän kanssaan että etenkin heidän seurojaan kuin ruttotautia, perustaen heistä lausumansa arvostelut panettelijoitten perättömiin kertomuksiin. -- -- Heitä syytettiin itsepäisyydestä ja tottelemattomuudesta opettajia kohtaan. Tekisi melkein mieli sanoa, että suuri osa papeista eivät muuta ansainneetkaan, he kun itse olivat lihallisia ja hengellisesti kuolleita sekä toivoivat, että kuollut kristillisyys muuttumattomana jäisi entisilleen."

Monta muutakin vapaamielistä ja valistunutta ajatusta aikansa herätysliikkeistä lausuu Rancken samassa kirjoituksessa. Ne ilmaisevat kaikki rakkautta Jumalan valtakuntaan ja hellät, oikeaan osaavaa huolenpitoa kansan heränneistä lapsista. Niinpä kertoo hän muun ohessa kehottaneensa kansan omia miehiä seuroissa puhumaan, arvellen heidän puheestansa kuulijoilla olevan paljon hyötyä ja valmistavan näiden sydämmiä papin puheita vastaanottamaan. Ja kuitenkin eksyivät 1776 vuoden uskonnollisen liikkeen kansan riveihin kuuluvat puhujat opissaan monesti kauas raamatun totuudesta, eikä ainoakaan heistä saavuttanut suurempaa mainetta. Miten toisin kohtelivat esim. Savon papit etenkin alussa siellä syntyneen herännäisyysliikkeen edustajia, vaikka näiden joukossa oli Paavo Ruotsalainen! Mutta Rancken olikin herännyt pappi.

Nöyryydellä puhuu Rancken toimistaan seurakunnan opettajana. Hän valittaa, ettei hän osannut saarnata, ei kansaa oikein neuvoa. Etenkin näkyy häntä painaneen yksityinen sielunhoito varsinkin sairasten ja kuolemaan valmistettavien luona. Hän surkuttelee sitä, että yliopisto lähettää nuoria, kokemattomia miehiä seurakuntiin sielunpaimenen pyhää virkaa toimittamaan, antamatta heille neuvoa ja ohjeita, miten heidän käytännöllisinä pappeina tulisi toimia. Ylentävää on 18 vuosisadan iltahämärästä kuulla tämän uskollisen sielunpaimenen valituksia ja hänen kehottavia sanojaan. Jos kaikki vartijat Suomen Siionin muureilta olisivat tuohon tapaan puhuneet, olisi ihmeitä nähty isiemme maassa, sillä altista oli kansa siihen aikaan totuutta kuulemaan. Mutta Jumalan valtakunnan sankarit ovat tuntemattomat maailmalle, halvoilta näyttävät usein sen aseet, tappioilta monesti sen voitot. Jos mikään, todistaa Suomen herännäisyyden historia, että niin on laita.

Erinomaisen sävyisää ja maltillista mahtoi Ranckenin esiintyminen olla, koska hänen ei esimiehiltään tarvinnut kokea minkäänlaista sortoa, vaikka hänen toimensa sielunpaimenena jyrkästi poikkesi vanhan ajan tavoista. Jos kohta silloinen Turun tuomiokapituli jossain määrin osoittaakin älynneensä, ettei pakkokeinoihin ryhtymisestä suurta apua ollut, todistavat sen toimenpiteet esim. tunnetun Orihveden kirkkoherranapulaisen _I. Utterin_ asiassa, joka päättyi tämän pappisvirasta ainaiseksi erottamisella (1778), mikä mieli sillä itse teossa oli herännäisyysliikkeen edustajia kohtaan. Rancken sitävastoin näkyy aina olleen sen erityisessä suosiossa. Epäilemättä oli syynä siihen osaksi sekin, että asianomaiset tunsivat tarvitsevansa hänen kykyään ja oppiaan.

Oltuaan yhdeksän vuotta kappalaisena Kuhmolahdella, haki ja sai Rancken kappalaisenviran Turun suomalaisessa seurakunnassa (1789). Jo juhannuspäivänä pitämällään tulosaarnalla, jossa hän terotti lain merkitystä armonvälikappaleena, herätti hän levottomuutta kaupungissa. Paitsi Spenerin ystäviä löytyi täällä herrnhutisen hengen vaikuttamaa evankelismia, jonka edustajista ainakin toiset olivat eksyneet julistamaan lihan evankeliumia, uskoa ilman parannusta. Nämä loukkaantuivat herätyssaarnaajan puheesta, pitäen sitä liika laillisena. Tyytymättömyyttä lisäämässä oli tietysti moni maailman lapsi.

Levoton oli aika. Kirkkojumalisuuden vanhat muodot eivät enää riittäneet tyydyttämään janoavan hengen vaatimuksia. Ihmiset tunsivat tarvitsevansa jotakin parempaa. Mutta moni eksyi luulemaan, että tuo oli saavutettavissa oikeassa opissa semmoisenaan, ja kysyi epätietoisena, mikä oikea oppi oli aikana, jolloin toinen puolusti toista, toinen? toista opinsuuntaa. Tämän johdosta lausuu Rancken elämäkerrassaan: "Yhtä katkeraa kuin outoa oli tavata ihmisiä, jotka, levottomina sielunsa tilasta, tiedustelivat: mitä tulee uskoa, mihin oppiin tulee luottaa, kun pidän Jumalan sanan autuudenoppia niin selvänä, että jokainen, joka vain rehellisesti tarkoittaa omaa parastansa, voipi löytää totuuden". Selvittääksensä kysymystä ja tämän ohessa näyttääksensä myöskin tuon vasta mainitsemamme evankelisen suunnan erehdykset, pani Rancken mietteensä paperille eräässä kirjoituksessa, jolle hän antoi nimen _"Se oikia uskon oppi, ihmisten valheesta puhdistettu"_. Tämä käsikirjoitus, joka vasta myöhemmin painettiin, lähetettiin kahden muun papin toinen niistä oli Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalainen _B. J. Ignatius_ -- allekirjoittamana myöskin Uusmaalle, missä herrnhutilais-evankelinen suunta oli voittanut vielä suuremman alan kuin Lounais-Suomessa.

Ahkerasti ja pelkäämättä julistettuaan totuuden sanaa Turussa 14 vuotta, siirtyi Rancken Perniöön, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän oli nimitetty (1803). Valvoen Herrassa jatkoi hän täällä uutterasti työtään, kooten kokemusta ja kasvaen uskossa ja Vapahtajan tuntemisessa. 1808-9 vuoden sota, jonka tuottamat kärsimykset kipeästi koskivat hänen hellään sydämmeensä, eivät lannistaneet hänen intoaan, vaan vaativat häntä sitä ahkerampaan työhön kärsivien kansalaistensa hyväksi. Hänen vakaat, rakkautta uhkuvat sanansa eivät voineet olla kuulijoihin koskematta, ja voimallisesti tukivat niitä hänen etevä puhelahjansa ja perusteelliset jumaluusopilliset tietonsa. Terottaen parannuksen ja uuden syntymisen välttämättömyyttä, taisteli Rancken sitä käsitystä vastaan, joka kääntymättömällekin ihmiselle kasteen perustuksella omistaa kristityn nimen. Huomattava kohta hänen uskonnollisessa katsantotavassaan on niinikään se, että oppi pyhityksestä siinä saa tärkeän sijan. Sitä terotti hän kirjoissaan ja puheissaan, siitä saarnasi hän ei ainoastaan kirkossa, vaan koko elämällään.

Samoinkuin Ranckenin koko elämäntyö viittaa koittavaan valoisampaan aikaan, oli hänen hellänä huolenaan sen sukupolven kasvattaminen, joka oli tätä aikaa edustava. V. 1808 perusti hän Perniössä sunnuntaikouluja, jotka kuitenkin vasta myöhemmin alkoivat toimensa, niihin valitut opettajat kun sodan synnyttämän levottomuuden tähden eivät heti työhön ryhtyneet. Miten vähän paljas tieto kristinuskon totuuksista Ranckenin vakuutuksen mukaan voikaan ketään johdattaa autuuteen, oivalsi hän toiselta puolen sen suuren tärkeyden. Tämä näkyy paitsi hänen toimistaan yllämainittujen koulujen perustamisessa omasta antamastaan uskonnonopetuksesta. Tässä työssä oli hän erinomaisen huolellinen. Kun Svebeliuksen katkismus ei häntä miellyttänyt, se kun hänen mielestään oli omiaan synnyttämään suruttomuutta ja tukemaan siihen aikaan yleistä luulouskoa, rupesi hän toimittamaan uutta kristinuskon oppikirjaa. Se painettiin Turussa v. 1808 nimellä _Autuuden oppi syntisille_ ja ansaitsee monesta syystä huomiota, vaikkei sitä hyväksytty yleisesti käytettäväksi. Omassa seurakunnassaan käytti Rancken yksinomaan sitä, tehden siihen vuosien kuluessa lisäyksiä. Katkismuksen opettamisessa saavuttamiensa kokemuksien nojalla ja hartaan, kirkon parasta aina lämpimästi tarkoittavan innostuksensa elähyttämänä, kirjoitti hän ystävilleen, piispalle sekä muille johtaville henkilöille usein ehdotuksia paremman oppikirjan tarpeellisuudesta. Hän saikin asian niin pitkälle ajetuksi, että kysymystä pohtimaan ja uutta katkismusta toimittamaan asetettiin komitea, jonka jäseneksi hänkin valittiin (1817). Useimmat papit vastustivat ehdotusta Svebeliuksen katkismuksen syrjäyttämisestä, silminnähtävästi etenkin siitä syystä, että aiottiin ottaa käytäntöön Ranckenin oppikirja, jonka vakava kristillisyys tuomitsi heitä kristittyinä ja seurakunnan opettajina. Tämän johdosta kirjoitti viimemainittu valaisevan mietinnön Svebeliuksen katkismuksesta. Siinä lausutut mielipiteet ansaitsevat huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita:

"Kysyn Svebeliuksen katkismuksen puolustajilta: eikö ole pyhän raamatun tärkein oppi, oppi _syntisen parannuksesta_ s.o. miten langenneiden ja lunastettujen syntisten tulee etsiä ja saavuttaa armoa ja miten armoitettujen tulee vaeltaa evankeliumille otollisina, kokonaan suljettu pois tästä kirjasta? -- -- -- Löytyykö siinä mitään siitä _hengen köyhyydestä_, jota Vapahtajamme niin paljon kiittää? Myöskin se _murhe, joka Jumalan mielen jälkeen tapahtuu_ ja joka välttämättömästi seuraa elävää itsensätuntemista, on tästä kirjasta kokonaan unohdettu pois. Kun nyt uskon edellytykset ovat näin katkonaisesti esitetyt, niin ovat myöskin ne opinmuodot, joilla Vapahtaja itse kuvaa autuaaksi tekevän uskon elävyyttä: _häntä isoominen ja janoominen, häntä etsiminen, kääntyminen ja pakeneminen hänen luoksensa, hänen vastaanottaminen ja hänessä pysyminen_ jätetyt sikseen, jota vastoin kirjaan on otettu skolastinen uskon käsitteen selitys, joka röyhkeimmälle teeskentelijälle tarjoo tilaisuutta pitämään kuollutta järjenuskoaan, lihallista suruttomuuttaan ja paatumustaan oikeana ja lujana uskona". Todistuksena siihen, mitä tämmöinen kristinuskon opettaminen vaikuttaa, kertoo Rancken yhteydessä edellisen kanssa, miten eräs mestattavaksi tuomittu vanki, jota hän v. 1800 valmisti kuolemaan, vastusti hänen varoituksiaan ja puolusti itseään Svebeliuksen katkismuksella. "Tuossa mielentilassa" huudahtaa Rancken "menetti hän oikean kätensä ja päänsä. Oi ettei tuolla onnettomalla olisi sadottain yhtä lujauskoisia vertaisia!" -- -- "Millaiseksi muodostuu autuuden oppi tämän oppikirjan mukaan?" kysyy hän edelleen, vastaten tähän kysymykseen: "Ei yhdenkään kristikunnassa syntyneen ihmisen tule itsestään muuta uskoa ja tunnustaa kuin että hän on totinen kristitty, koska hän on kastettu Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kasteessa on pukenut päällensä Kristuksen sekä sanoo uskovansa ja tunnustavansa Kristuksen Vapahtajakseen." -- Niitä vastaan, jotka mahdollisesti väittäisivät, että katkismus, jos oppi parannuksesta siihen lisättäisiin, kasvaisi liika laveaksi, huomauttaa Rancken mietinnössään: "Ystäväni, pyhi pois kaikki Svebeliuksen eriuskolaisia vastaan tehdyt väitökset, sillä täällä Suomessa eivät meitä hätyytä katoolilaiset, kalvinistat eivätkä muut kerettiläiset; pyhi vielä pois kaikki ulkoa luettavaksi aiotussa kirjassa tarpeettomat, kummalliset, skolastiset ja puhtaasti opilliset kysymykset, niin saat tarpeeksi sijaa raamatulliselle ja käytännölliselle, kääntymistä ja kristillistä elämää käsittelevälle opille, jossa ei ole skolastisia kaavoja, määritelmiä, jaoituksia ja alajaoituksia, vaan yksinkertaisesti historiallista opetusta Jesuksen vertauksessa tuhlaajapojasta antaman ohjeen ja evankelistain kertomuksen mukaan Jesuksen elämästä, opista ja kärsimisestä".

Tämmöiset ajatukset ovat todellakin tienraivaajan ajatuksia. Miehuullisesti rohkenee hän vastustaa aikansa vanhoja ennakkoluuloja ja ryhtyä poistamaan lahonneita ja kelvottomia kerroksia Suomen kirkon rakennuksesta. Vaan ei tahdo hän ainoastaan repiä ja hävittää, hän tahtoo ennen kaikkea rakentaa. Eikä puutu häneltä rakennusaineita. Niitä on hän rukoillen ja työtä tehden koonnut.

Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa (1817) nimitettiin Rancken jumaluusopin tohtoriksi. Saman arvonimen sai silloin myöskin hänen likeinen ystävänsä ennen mainittu B. J. Ignatius. Samana vuonna teki hän tämän ystävänsä kera tuomiokapitulille ehdotuksen, että Suomessa perustettaisiin yhdistys, jonka tehtävänä olisi kansalle toimittaa hyviä hengellisiä kirjasia. Aiheen tähän ehdotukseen oli hän saanut Ruotsin evankelisesta seurasta, jonka ripeää edistymistä hän ilolla oli seurannut. Kun sitäpaitsi yksi tämän seuran innokkaimmista jäsenistä, Tukholman kappalainen Joh. Vaetterdahl, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa, lämpimästi kehotti häntä toteuttamaan aikomustaan samanlaisen seuran perustamiseksi Suomessa, jätti hän siitä hakemuksen tuomiokapituliin, joka otti yritystä kannattaaksensa. Täten syntyi (1818) _Turun evankeliumiyhdistys_.

Näiden aikojen jälkeen alkoivat Ranckenin voimat vähitellen uupua. Siihen vaikutti suuressa määrässä Suomen erottaminen Ruotsista, joka kipeästi oli koskenut häneen. Elämänsä loppuun asti suri hän katkerasti isänmaansa kohtaloa, työläästi perehtyen uusiin oloihin. Mutta sitä rakkaammaksi kävi hänelle taivaallinen isänmaa, sitä hartaammin toivoi hän sinne päästäksensä. Kauan täytyi hänen kuitenkin vielä vapautumisensa hetkeä odottaa. Vasta tammikuun 16 p:nä 1831 sai hän siirtyä siihen "lepoon, joka on Jumalan kansalle tarjona".

Paitsi ennen mainittuja kirjoja on Rancken painosta julkaissut _"Halullisen rippilapsen kaksi virttä"_ (1817) sekä seuraavat käännökset: _"Sana syntisille ja sana pyhille, jonka Th. Gouge Englannissa kirjoitti. Turussa 1801;" "Buggen postilla eli evankeliumillisia tutkistelemuksia. Turussa 1804;" "Tien osottaja ijankaikkiseen elämään, kirjoitettu N. Hamnerinilta. Turussa 1804;" "Rosenmüllerin autuuden oppi ja jumalisuuden historia lapsille. Turussa 1803;" "Neuvo pyhästä ehtoollisesta. Turussa 1814;" "Yhden torppariflikan kristillinen elämä ja autuaallinen kuolema. Turussa 1815;" "Muutamain talonpoikain terveellisiä kanssapuheita keskenänsä. Turussa 1815;" "G. Murray, Niiden sieluin vaara, jotka parannuksensa viivyttävät. Turussa 1822"_ sekä _"Sydämmellinen neuvoja varoitus nuorukaisille, aikoessansa ensimmäisen kerran Jesuksen pyhää ehtollista nauttia. Turussa 1823"_.

* * * * *

Ranckenin ystävä ja ehkä läheisin hengenheimolainen oli _Bengt Jaakko Ignatius_. Hän syntyi Tuusulassa v. 1761. Suoritettuaan Helsingin trivialikoulun ja Turun katedralikoulun oppimäärän, tuli hän ylioppilaaksi v. 1775 ja vihittiin papiksi v. 1780. Samana vuonna määrättiin hän pitäjänapulaiseksi Sahalahdelle, missä hän tutustui v. 1776 syntyneeseen herätysliikkeeseen. Ei tiedetä, mihin määrin tämä elävähenkinen, jos kohta eksyttäväkin liike häneen vaikutti, vaan varma on, että hän jo muutamia vuosia myöhemmin esiintyi herännäisyyden innokkaana ja voimallisena tulkkina, kun hän, oltuaan yhden vuoden (1783) henkirakuunain eskadroonasaarnaajana, v. 1784 nimitettiin Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalaiseksi. Ranckeniin, joka siihen aikaan täällä vaikutti, liittyi Ignatius ystävyydellä. Harvoin on köyhässä maassamme kaksi niin lahjakasta ja totuuden taisteluun niin ehdottomasti antautunutta pappia samassa seurakunnassa työtä tehnyt. Rancken, joka luonteeltaan oli lempeämpi, julisti ehkä oikeammin kuin tuo hänen voimallinen ystävänsä evankeliumia särjetyille sydämmille; hän oli oppineempi ja hänen näköpiirinsä ehkä laajempi, mutta herätyssaarnaajana ja puhujana oli Ignatius etevämpi. Minkä henkinen Ignatiuksen herätyshuuto oli, näkyy esim. hänen Turun tuomiokirkossa 25:nä sunnuntaina kolminais. päivästä v. 1789 pitämästään saarnasta. Elävästi kuvattuaan Jumalan vanhurskaita tuomioita Israelissa, puhuu hän siinä Suomen kansan luopumisesta Herrasta, joka sentähden rankaisi sitä verisellä sodalla ja kauhealla hengellisellä eksytyksellä. Saarna [Se painettiin kuulijain pyynnöstä nimellä _"Den rättfärdige Gudens hämdedomar öfver ett syndigt folk"_ Turussa 1790.] päättyi seuraavilla sanoilla: "Ei ole totuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntoa maassa, mutta valapattoisuus, valhe, murha, varkaus ja huoruus ovat vallan saaneet ja yksi verenvika tapahtuu toisen jälkeen (Hos. 4: 1-2). Ja tämä hävittävä synnin tulva, tämä yhä kasvava turmelus on levinnyt kaikkiin säätyihin, komeimmista asunnoista halvimpiin mökkeihin, niin että Jumalalla on syytä meistä katkerasti valittaa: 'Koko pää on sairas, koko sydän on väsynyt; kantapäästä kiireeseen asti ei siinä ole tervettä.' Mutta kauheinta kaikesta on tuo ääretön suruttomuus, joka estää meitä näkemästä kurjuuttamme ja viimeiseen asti vastustaa pitkämielisen Jumalan väsymättömiä yrityksiä hänen koettaessaan taivuttaa meitä parannukseen. Ja katso, sentähden ovat myöskin Jumalan kostontuomiot joutuneet ja hänen vihansa maljat täytetyt ylitsemme vuodatettaviksi. Katso, hänen miekkansa höyryää kaatuneitten veljiemme verestä ja rajoillamme palaa tuli, levittäen kauhua ja hävitystä kaikkialle. Miksi me täällä kotona vielä saamme kokea Kaikkivaltiaan kärsivällisyyttä, miksi on hänen ääretön armonsa meille niin runsaalla mitalla jakanut siunausta, ja minkätähden antaa hän meidän vielä rauhassa kuulla noita vakavia kehotuksia parannukseen? Sentähdenkö että olemme vähemmän syyllisiä kuin ne, jotka jo ovat joutuneet julman sodan hävitettäviksi, kuoleman nuolien surmattaviksi? Oi, ei; me olemme synneillämme kantaneet puita siihen kauheaan liekkiin, joka nyt on sytytetty, ja meidän pahuutemme on tehnyt niin monen kristityn rangaistuksen esimerkiksi meille. Mutta jos emme tee parannusta, jolleivät nämä vakavat varoitukset mitään voi vaikuttaa, niin täytyy meidän kaikkien samalla tavalla hukkua (Luuk. 13: 3)".

"Mutta, vanhurskas Jumala, kuka uskoo sinun niin raskaasti vihastuvan ja kuka pelkää senkaltaista sinun hirmuisuuttasi (Ps. 90: n)? Voi, useimmat meistä elävät vielä röyhkeästi sokeudessa ja tunnottomuudessa, jota eivät veriset kyyneleet riitä surkuttelemaan. Liikkumattomina kuni kalliot ovat heidän sydämmensä, vaikka armo niin voimallisesti niiden ovia kolkuttaa, eivätkä Jumalan vihan tuomiot saa heissä vaikuttaa luonnollistakaan pelkoa, puhumattakaan kristillisestä. Meidän syntimme ovat enentyneet meidän päämme ylitse ja meidän pahat tekomme ovat kasvaneet hamaan taivaaseen asti (Esr. 9: 6); mutta kuitenkin täällä huudetaan: ei ole mitään hätää, ei idästä eikä lännestä (Ps. 75: 17). Vanhurskas Jumala puettaa itsensä koston vaatteilla ja pukee yllensä kiivauden niinkuin hameen (Jes. 59: 17), ja kuitenkin käydään epäuskossa sotaa taivasta vastaan. Kuolemalla ja perikadolla uhkaa hurmeinen miekka, ja kuitenkin rientävät useimmat hymy huulillaan nopeasti eteenpäin synnin tiellä, uiden kevytmielisten huvien virrassa. Mitä meitä näin ollen hyödyttävät onnen ja myötäkäymisen unelmat? Mitä meitä auttaa luottamuksemme lukuisiin sotajoukkoihin, miehuuteen ja voimaan, niin kauan kuin me jatkuvalla jumalattomuudellamme taomme aseita itseämme vastaan sekä turmiollisilla riidoilla ja uskottomuudellamme revimme maahan turvamme perustukset? Voi, täytyyhän todistaa: itse sinä olet kadotuksesi, Israel (Hos. 13: 9). -- -- -- Oi, isänmaani, jos tuntisit, etsikkoaikasi ja tietäisit mitä rauhaasi sopii! Oi että koittaisi kaivattu päivä, jolloin elpynyt jumalisuus jälleen sitoisi kiinni rakkauden ja yksimielisyyden siteet, jotka jumalattomuus ja sen sikiöt, tunnottomuus ja itsekkäisyys, ovat repineet rikki! -- Ja, rakkaat sanankuulijani, jos voisin kyyneleillä kostutetuilla huokauksilla ja hellimmillä varoituksillani taivuttaa teitä katuvaisina polvistumaan vihoitetun Jumalan eteen. Rukoilen teitä sitä tekemään sen äärettömän armon tähden, joka näihin asti on teitä säästänyt; isänmaan tähden ja oman autuutenne tähden rukoilen: palatkaamme Herran tykö ja tarttukaamme Jesuksen nimessä hänen kostavan vanhurskautensa käsiin. Tulkaa, me tahdomme pysyä Herrassa ijankaikkisella liitolla, jota ei ikänä pidä unhotettaman (Jer. 50: 5). Ehkä hän vielä säästää tätä syntistä Ninivetä ja katuu sitä pahaa, jota hän meitä vastaan on puhunut. -- Mutta, suruton sielu, kaikki nämä varoitukset ovat luultavasti nyt, kuten ennenkin, turhat eivätkä vaikuta tunnottomaan sydämmeesi. Et vieläkään huomaa mitään vaaraa ja hätää, vaan lepäät häiritsemättä suruttomuuden helmassa, uneksien onnesta onnettomuudessa. Tähän päivään asti olet halveksinut Jumalaa, hänen sanaansa ja hänen palvelijoitaan. Olet siunannut itseäsi sydämmessäsi joka kerta, kuin olet kuullut tuomion sanoja ja kuuron kyykäärmeen tavoin tukkinut korvasi hellimmiltäkin varoituksilta. Jumalan armoa olet väärinkäyttänyt syntiin, kun hän uudistetuilla armonhuudoilla vuosi vuodelta on tahtonut taivuttaa sinua parannukseen. Anna nyt hänen vanhurskasten tuomioinsa, hänen korotetun kostonvitsansa, hänen vihansa jylinän tuntuvammin puhua nukkuvalle omalletunnollesi; anna kaatuneiden veljesi maahan vuotaneen veren, heidän särjettyjen jäseniensä, heidän tuskansa ja onnettomuutensa, heidän kyyneleensä ja huokauksensa, jotka sinun ja koko maan pahuus on heistä pusertanut, liikuttaa sydäntäsi. Opi tästä tuntemaan vanhurskasta Jumalaa ja synnin hävittävää kauhistusta. Joudu pelastamaan köyhää sieluasi, jotta se temmattaisiin kuin kekäle tulesta. Pakene katuvin sydämmin Vapahtajasi rakkauden avonaiseen helmaan, jonka sovittavan vanhurskauden turvissa sinä voit välttää tulevaa vihaa. -- -- -- Ja te harvat uskolliset Jumalan lapset, te rehelliset sielut, jotka kyynelillä valitatte kristillisyyden suurta turmelusta ja huokaatte yleisen onnettomuuden tähden näinä viimeisinä aikoina, lohduttakaa itseänne sillä, että Herra kostonsa tuomioitakin toimittaessaan armollisesti muistaa valittujaan ja niiden tähden lyhentää tuskan päivät. Iloitkaa siitä, että olette hyvässä turvassa kaikkivaltiaan isällisessä helmassa, ja pelastakaa sielunne saaliina, jos onnettomuus tulisikin kaiken lihan päälle. Jesuksen verisissä haavoissa on varmin turvapaikkanne, hänen autuaallisessa osallisuudessaan luja linna kaikkia uhkaavia vaaroja vastaan. Verellään on tämä lunastajanne merkinnyt teidät Jumalan vapautetuksi omaisuuden kansaksi ja sillä tehnyt kostajan voimattomaksi ijankaikkisesti teitä vahingoittamaan. Älköön maailma saastuttako sielujanne, paetkaa jumalattoman Sodoman saastaisia himoja. Rukoilkaa, rukoilkaa Herraa ainakin lieventämään rangaistusta, vuodattamaan armoa kostonpäivienkin osalle, siten kääntämään syntisiä parannukseen ja etenkin varjelemaan lapsiaan kaikista sielun vaaroista ijankaikkiseen autuuteen. Mutta ennen kaikkea luokaa kaiken tuskan uhalla, joka täällä surun laaksossa painaa sielua ja ruumista, uskonne silmät oikeaan isänmaahan ja siihen autuaalliseen ijankaikkisuuteen, missä te, vapautettuina kaikesta onnettomuudesta, alituisesti saatte iloita ja veisata Jesuksen ylistystä, taivaan rauhan majoissa, Jumalan lasten ilossa. Amen."

Ei ollut tavallista tämmöinen puhe Kustaa III:nen uskonnollisessa suhteessa pintapuolisena aikana, jolloin saarnaajat tyhjillä korusanoilla koettivat salata ihmisiltä Jumalan sanan vakaat totuudet. Mutta Ignatius ei taipunut uhraamaan ajan hengelle. Rohkeasti paljasti hän vallitsevan uskottomuuden ja kevytmielisyyden. Hänellä oli luja, omaan kokemukseen perustuva vakaumus. Hyvät tiedot, laajalle kantava katse, joka pystyi huomaamaan yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän ilmiöitä, tarkka arvostelukyky ja harvinainen puhelahja tukivat hänen esiintymistään, vaatien tunnustusta vastustajiltakin. Herännäisyyden tienraivaajaksi teki hänet kuitenkin etupäässä hänen elävä uskonsa ja voimallisen miehuullinen luonteensa.

Oltuaan 12 vuotta pappina Turussa, tuli Ignatius (1794) Vihdin ja v. 1799 Halikon kirkkoherraksi. Viimemainitussa seurakunnassa vaikutti hän 25 vuotta, ollen likeisessä kanssakäymisessä Ranckenin kanssa ja johtaen yksissä hänen kanssaan sitä hengellistä liikettä, jonka edustajia he olivat. Näyttää siltä kuin eivät heränneet heidän seurakunnissaan ulkonaisesti olisi niin jyrkästi eronneet muista kuin esim. Vehmaalla ja Nousiaisissa. Ehkä koettivat Rancken ja Ignatius, jotka jo nuorina pappina omasta kokemuksestaan tiesivät, mihin ykspuolisuuksiin elävähenkinenkin uskonnollinen liike helposti voi eksyä, huolellisemmin kuin muut senmieliset papit säilyttää johtamaansa herännäisyyttä niin kirkollisena kuin suinkin.

Kirkon johtavissa piirissä nautti Ignatius suurta kunnioitusta. Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa 1817 nimitettiin hän jumaluusopin tohtoriksi, oli samana vuonna Turussa kokoontuneen käsikirjakomitean ja v. 1820 virsikirjakomitean jäsenenä. Viimemainittuna vuonna, jolloin Rancken omasta pyynnöstään vapautettiin Perniön rovastikunnan lääninrovastin tehtävistä, nimitettiin Ignatius tähän virkaan, sekä, saatuaan (1824) Ulvilan kirkkoherranviran, samaan toimeen Ala-Porin rovastikunnassa (1825).

Kirjailijanakin on Ignatius tunnettu. Paitsi yllämainittua on hänen saarnoistaan painettu myöskin _"Ruotsin kansan valitus ja lohdutus kuningas Kustaa III:nen kuoleman johdosta"_ (1792) sekä _"Kristillinen saarna Antti Achreniuksen hautaamisen johdosta"_ (1811). Ignatiuksen suorasanaisista kirjoituksista ansaitsee mainitsemista etenkin _"Rehellisten ja vilpillisten kristittyjen tuntomerkit"_ niminen kirja, joka v. 1797 painettiin Falunissa ja palkittiin ruotsalaisen N. Södergrenin toimeenpanemassa kirjailijakilpailussa. -- Virrensepittäjänä on Ignatius toimittanut vielä enemmän. V. 1788 ilmestyi hänen ja Antti Achreniuksen toimittamat _"Halullisten sieluin hengelliset laulut"_, jotka vielä tänään ovat heränneille kaikkialla Suomessa hyvin rakkaita, sekä v. 1824 _"Uusia suomalaisia kirkkovirsiä"_, joista 47 ovat hänen sepittämiään, muut käännöksiä ja muunnoksia. Jos Ignatiuksen virsien runollista muotoa vastaan onkin paljon muistuttamista, on varsinkin ensinmainittu kokoelma sisällykseen nähden yhtä syvä, kuin se on raamatullinen ja elävää kristillisyyttä uhkuva. Palajamme siihen vasta.

Elämänsä loppuun pysyi Ignatius uskollisena pietismille. Niinpä esiintyi hän, kuten vasta saamme nähdä, Ulvilassakin tämän liikkeen luotettavana ystävänä. Hän kuoli marraskuun 6 p:nä 1827 ja haudattiin Halikkoon [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Finsk biografisk handbok; Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift; Akiander V, 306-307.].

* * * * *

Näiden tunnettujen miesten kera edustavat Lounais-Suomen herännäisyyttä 19 vuosisadan vaiheessa muutamat muutkin paimenet, joita emme saa unohtaa. Olemme jo maininneet _Antti Achreniuksen_ nimen. Hän oli kuuluisan Abraham Achreniuksen (k. 1769) poika ja syntyi 1745. Lapsuudesta asti taipui hänen mielensä elävään ja vakavaan kristillisyyteen, jota varsinkin hänen isänsä yhtä huolellisesti kuin hellästi koetti häneen istuttaa. Jos Abraham Achreniuksen luonne elämän taisteluissa ja myrskyissä monesti yltyi kiivauteen ja taipumattomaan itsepäisyyteen, niinkuin hänen tunnettu riitansa Turun tuomiokapitulin kanssa selvään osottaa, kehittyi sitävastoin hänen poikansa hiljaiseksi, kristityn salaista sisällistä elämää eläväksi sielunpaimeneksi. Saatuaan alkeisopetusta isältään, tuli Antti Achrenius ylioppilaaksi 1758. Kahdeksan vuotta harjoitettuaan opintoja yliopistossa, vihittiin hän maisteriksi (1766) sekä papiksi v. 1769. Viimemainittuna vuonna määrättiin hän isänsä apulaiseksi Nousiaisiin ja tämän rakkaan kotiseurakuntansa kirkkoherraksi v. 1778. Että hän oli esimiestensä suosiossa näkyy siitä, että hän v. 1793 määrättiin lääninrovastiksi, josta toimesta hän kuitenkin sairautensa tähden luopui (1806). Antti Achrenius kuoli v. 1810.

Isänsä tavoin piti Achrenius hellää huolta seurakuntansa heränneistä. Nämä kokoontuivat pappilaan sunnuntaina hartausseuroihin, jota paitsi lähellä asuvat ystävät saapuivat hänen luokseen joka ilta yhteistä rukousta pitämään. Ajasta ilmoitettiin kellonsoitolla. Tähän häntä ei vaatinut yksinomaan velvollisuudentunto, vaan oma sisällinen tarve. Achreniuksen luonteen huomattavimpia piirteitä oli näet suruvoittoisuus, joka etenkin kiusausten ja sisällisten taistelujen aikoina helposti kasvoi painostavaksi raskasmielisyydeksi. Sitä lisäämässä oli sairaloisuus, joka monesti tuotti hänelle kovia ruumiillisia tuskia. Ne hän kuitenkin nöyrästi kärsi, pitäen niitä Jumalan erinomaisen armon ja rakkauden todistuksena. Ystäviensä seurassa virkistyi hänen toivonsa uudelleen, kun hän heidän kanssaan sai puhua ristin Herrasta ja hänen tiestään. Harvinaisella taidolla osasi hän itse murheellisia lohduttaa. Nöyrtyminen Jumalan väkevän käden alle, Herraa odottaminen pimeimpinäkin aikoina, "kunnes päivä jälleen valkenee ja kointähti koittaa sydämmessä", kaiken kurjuuden ja pelvon uhalla armonistuimelle käyminen -- siinä hänen kiusatuille sieluille antamansa neuvojen pääpiirteet. Jos hän ei Hedbergin lausunnon mukaan [Allmän evangelisk tidning 1846, 15 5.] sanonutkaan heille: "Syntisi annetaan sinulle anteeksi", vaan jätti sen Jumalan sanottavaksi, niin ei johtunut tämä menettelytapa lainalaisesta tilasta, jossa elävä usko Kristukseen ei saa sijaa sydämmessä, vaan tuosta terveellisestä Herran pelvon hengestä, josta pietismi tunnetaan.

Achreniuksen elämä oli pyhitetyn kristityn elämää. Sitä hän itseltään ja muilta uskon hedelmänä vaati. Mutta ei hän siitä kerskannut. Hänen suruvoittoisuutensa johtui päinvastoin juuri siitä, ettei tämä elämä ollut semmoista, kuin pyhä Jumala vaatii.

Achrenius oli perinyt isänsä taipumuksen runollisuuteen. Epäilemättä [Katso K. Ranckenin kirje Tengströmille, Akiander V, 351.] on hän huomattavassa määrässä ottanut osaa Ignatiuksen toimittaman "Halullisten sieluin hengelliset laulut" nimisen virsikokoelman sepittämiseen. Muitakin virsiä on hän kirjoittanut, vaan isänsä vertaiseksi hän ei tällä alalla päässyt kehittymään.

Seurustelu heränneitten pappien kanssa oli juhlahetkiä Achreniukselle. Björkqvist, Rancken ja Ignatius olivat hänen ystäviään. Mutta paitsi näihin johtaviin henkilöihin liittyi hän ystävyydellä etenkin kahteen samanmieliseen tuttavaan, joiden nimet ansaitsevat sijan herännäisyyden historiassa, miten vähän tietoja heistä onkin jälkimaailmalle säilynyt. Nämä miehet olivat Loimaan kappalainen _Juhana Ahlstedt_ ja Yläneen kappalainen _Gabriel Grönelius_. Edellisen elämänvaiheista tiedetään, että hän syntyi Piikkiössä v. 1741, nimitettiin pitäjänapulaiseksi Loimaalle 1771, kappalaiseksi samaan seurakuntaan 1785 sekä kuoli 1804. Grönelius, joka oli häntä 14 vuotta nuorempi, tuli ylioppilaaksi 1774, väitteli pro exercitio 1777 ja vihittiin papiksi 1779. Oltuaan ylimääräisenä pappina 9 vuotta, määrättiin hän 1784 Orihpään ja 1796 Yläneen kappalaiseksi. Että häntä pidettiin etevänä pappina, näkyy siitä, että hän valittiin saarnaajaksi 1791 vuoden kirkolliskokouksessa, joka kunnia siihen aikaan harvoin lie tullut kappalaisten osaksi. Gröneliuksen muisto elää vieläkin Lounais-Suomen heränneitten keskuudessa, vaikka hän kuoli jo v. 1823. Hän oli tunnetun Matti Paavolan (josta myöhemmin) likeinen ystävä [Tiedot Antti Achreniuksesta, Ahlstedtista ja Gröneliuksesta olen koonnut seuraavista lähteistä: Tolpo, Matrikel lisäyksineen; Strandberg, Åbo stifts herdaminne; B. J. Ignatius, Kristillinen saarna And. Achreniuksen hautaamisen johdosta; Akiander V, 261-263; Ludv. Vennerström, Fr, Gabr. Hedberg, hans lif o. verksamhet, 34.].

* * * * *

Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Lounais-Suomen pappien työhön 19 vuosisadan tienraivaajina, tulee meidän vielä mainita yhdestä heidän kokoamastansa ja tälle liikkeelle jättämästään kalliista perinnöstä, jonka käytännöllistä merkitystä herännäisyyden vaiheissa tuskin voi liika suureksi arvata. V. 1790 ilmestyi Turussa painosta _"Siionin Virret"_ niminen virsikokoelma, jonka Taivassalon kirkkoherra _Elias Lagus_ (k. 1819) käänsi ruotsista suomeksi. Luultavasti ovat nämä virret ainakin suureksi osaksi muunnoksia ja mukaelmia herrnhutilaisissa ja muissa senaikuisissa ulkomaalla syntyneissä uskonnollisissa piireissä sepitetyistä virsistä. Mitä suomentajaan tulee, on herrnhutismin vaikutus häneen muussakin suhteessa silminnähtävä. "Siionin virret" ja ennen mainitut "Halullisten sieluin hengelliset laulut", joihin virsikokoelmiin vasta palajamme, levisivät nopeasti kaikkiin herännäisyyden koskettamiin seutuihin, saaden kaikkialla osakseen heränneiden yksimielisen kannatuksen.

V.

Henrik Renqvistin koulu- ja ylioppilasaika.

V. 1806 otettiin Kuopion trivialikoulun oppilaaksi muiden luku-uralle pyrkivien nuorukaisten kera eräs talonpojanpoika nimeltä _Heikki Kukkonen_. Hän oli syntynyt Ilomantsin pitäjän Sonkojan kylässä elokuun 1 p:nä 1789 ja siis kouluun tullessaan jo 17 vuoden ikäinen. Isänsä, jolla oli sama nimi, ei vähävaraisuutensa tähden aikonut poikaa pitkälle kouluttaa, vaan suostui kuitenkin tämän lukutuumiin, koska hän piti kirjoitus- ja laskentotaitoa tarpeellisena talollisellekin, joksi hän häntä aikoi. Mutta aivan toiset tulevaisuudentoiveet nuorukaisella oli. Jo lapsena oli tämä totuttanut itseään siihen ajatukseen, että hänestä tulisi pappi. Korkealla kivellä tahi järvenrannalla seisoen, julisti hän jo siihen aikaan mielikuvituksessaan Jumalan sanaa ihmisille. Mihinkään suurempaan huoleen sielunsa tilasta Kukkonen ei kuitenkaan vielä silloin ollut herännyt, jos kohta hän jo pienenä poikana äitinsä kanssa kirkossa saarnaa kuullessaan ajatteli: "Rahvas toisin elää, pappi toisin saarnaa". [P. Poutiainen, Henr. Renqvist Sortavalan kappalaisena.] Aikansa lapsena piti hän papin virkaa jalona tehtävänä ja halusi sentähden siihen päästä. Miten vaikea tämän toivon toteuttaminen hänelle oli oleva ja kuinka paljon kärsimyksiä se oli hänelle tuottava, sitä ei hän silloin aavistanut. Ilomantsin kirkkoherran J. Molanderin poikien kera ylioppilas J. D. Schröderiltä saatuaan opetusta pappilassa, oppi Kukkonen kirjoittamaan, puolen katkismuksesta ulkoa ja vähän latinan kielioppia eli sen tietomäärän, joka oli kouluun pääsemisen ehtona. Suuri se ei ollut, mutta työtä senkin hankkiminen oli kysynyt, sillä hänen täytyi oppia kaikki Ruotsin kielellä, joka alussa oli hänelle aivan tuntematonta. Sitäpaitsi ei Kukkonen ollut mikään lahjakas poika. Esteitä voittamaan auttoi häntä ikänsä, väsymätön ahkeruutensa sekä harvinaisen sitkeä ja luja tahtonsa.

Toista vuotta oli Kukkonen harjoittanut opintoja Kuopion koulussa, kun tämä oppilaitos sodan tähden suljettiin (1808). Hän oli silloin toisella luokalla. Hänen ikänsä ja varattomuutensa, sodan kauhut, isänmaan synkkä tulevaisuus -- kaikki näytti yhtyvän hävittämään hänen lapsuutensa kauniinta unelmaa. Näin vaikeissa oloissa olisi melkein jokainen jättänyt kaikki tuumat koulunkäynnin jatkamisesta sikseen. Kukkonen ei sitä tehnyt. Hän päinvastoin rupesi miettimään, miten hän sodan kautta syntyneen loman aikana voisi hankkia itsellensä varoja lukujen jatkamiseksi. Ennenpitkää hän keksikin keinon. Hankittuaan itselleen Sortavalasta maantuotteita ja muuta kauppatavaraa, lähti hän näitä Pohjanmaalle kuljettamaan, käyden Oulussa ja muilla rannikkoseuduilla. Nämä kauppamatkat tuottivat hänelle melkoista voittoa, niin että hän sodan päättyessä omisti 1,000 taaleria puhdasta rahaa.

Kun Kuopion koulu sodan jälkeen jälleen avattiin, riensi Kukkonen sinne lukujaan jatkamaan. Rahahuolet eivät enää häntä painaneet; hänellähän nyt ainakin aluksi oli varoja toiveensa toteuttamiseksi. Mutta raskaammat murheet alkoivat sensijaan häntä näiltä ajoilta alkaen yhä enemmän rasittaa. Kauppamatkoillaan oli hän muutamien muiden kirjojen kera kotiinsa hankkinut myöskin A. Dentin _"Kääntymisen harjoitus"_ nimisen kirjan. Kerran Kuopiosta kotia tultuaan, löysi hän tämän kirjan etehisen hyllyltä. Hän luki siitä ensimmäisen lehden, meni äitinsä luo ja lausui: "Emme äitirukka tällä keinoin koskaan pääse taivaaseen". Äiti vastasi: "Eihän sitä tiedä, ennenkuin kuoltua, mihin tullaan". Tämän johdosta sanoi nuorukainen: "Mene sitten kuoltua haparoimaan; johan pitää eläessään tietää mihin joutuu" [P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena. Tämän tiedon vakuuttivat Renqvistin v. 1896 Sortavalassa elävät vanhimmat tuttavat oikeaksi.].

Kuopiossa tutustui Kukkonen kultaseppä _Jaakko Lundströmin_ ja talonpoika _Pietari Väänäsen_ sekä muutamien muiden heränneiden kanssa. Täällä hän niinikään joululoman aikana 1810 tapasi erään samanmielisen Maaningasta kotosin olevan talonpojan nimeltä Aaron Miettinen, joka oli matkalla Lustigin luo Nilsiään. Omantunnon vaivoihin joutuneessa nuorukaisessa heräsi halu saada tavata tuota kuuluisaa saarnaajaa, ja kun Miettinen tarjosi hänelle sijaa reessään, päätti hän lähteä hänen mukanaan. Sattuneen huonon ilman tähden jäi tämä aikomus kuitenkin sikseen. Sensijaan vei Miettinen Kukkosen kotiinsa Maaninkaan, mihin Lustig toisena joulupäivänä saapui seuroja pitämään. Täällä heräsivät entistä suurempaan voimaan jo ennestään sielunsa tilasta levottoman nuorukaisen huolet. Kukkonen alkoi tämän jälkeen yhä ahkerammin seurustella Kuopion heränneiden kanssa. Mutta näiden tuttavuuksien tähden joutui hän opettajiensa epäsuosioon; kumppanitkin alkoivat häntä pilkaten sortaa. Päivä päivältä kävi hänen asemansa koulussa yhä vaikeammaksi, kunnes hän epätoivon valtaamana päätti jättää lukutuumansa sikseen (1811). Pääsyynä tähän päätökseen oli kuitenkin se, että Kukkonen, tultuaan tuntemaan kykenemättömyytensä ja sydämmensä pahuuden, piti itseänsä aivan kelvottomana muita neuvomaan autuuden tielle eikä siitä syystä enää uskaltanut papiksi pyrkiä. Katumuksen kyyneleet olivat sammuttaneet tuon hänen lapsuutensa ja nuoruutensa palavan toivon. Mutta sitä tulta, jonka Jumalan henki näiden vaivojen alla oli hänessä sytyttänyt, eivät ne voineet sammuttaa. Kotia tultuaan, alkoi Kukkonen omaisilleen puhua elämän tiestä, tutkien tämän ohessa ahkeraan niitä harvalukuisia kirjoja, joita hänellä oli. Tätä tehdessään heräsi hänessä halu hankkimaan itselleen enemmän kirjoja, ja koska hänellä vielä oli vähän varoja, päätti hän tuota tarkoitusta varten lähteä Turkuun.

Ihmeellisesti ohjasi Jumala tämän murheenalaisen nuorukaisen elämänvaiheita. Turkuun saavuttuaan, tutustui hän hurskaan herrnhutilaismielisen kirjansitoja _Agreliuksen_ kanssa, joka pyysi häntä luoksensa asumaan. Hänelle Kukkonen avasi sydämmensä ja kertoi entiset vaiheensa. Agrelius lausui: "Väärin menettelee se ihminen, joka ei kulje Jumalan hänelle osoittamaa tietä. Jos Jumala tahtoo sinua välikappaleenaan käyttää, niin et tee oikein, jollet seuraa hänen sinulle antamia viittauksia, jotka sinua kehottavat neuvomaan lähimmäisiäsi totuuden tiellä. Vaan voidaksesi johdattaa muita, tulee sinun ensin itse totuutta oppia; sinun pitää ahkeralla lukemisella hankkia itsellesi tietoja". Linnansaarnaaja _J. Lönnmark_ rupesi nyt ohjaamaan Kukkosen lukuja. Agreliuksen kehotuksesta otti viimemainittu samaan aikaan nimen _Renqvist_ (= puhdas oksa).

Uudelleen syttyi nuorukaisen toivo, ja ahkeraan hän luki sitä toteuttaakseen. Mutta ennen kärsityt vaivat ja sieluntaistelut, tuo äkkiarvaamaton käänne hänen elämässään ja uudistuvat, entistä kovemmat omantunnon nuhteet murtivat hänen voimansa. Tuntuu kuin olisi sielunvihollinen saanut luvan äärimmäisiin asti kiusata häntä, asettamalla vain uusia lain vaatimuksia ja uhkauksia häneltä loristusta salaamaan. Renqvist alkoi käydä yhä synkkämielisemmäksi, kunnes hän joutui mielenhäiriöön. Tässä tilassa hautoen kaikenlaisia kummallisia ajatuksia, heittäytyi hän tuskissaan eräänä syyspäivänä 1811 Auran sillalta jokeen, josta hän kuitenkin vahingoittumattomana saatiin ylös. Joulun aikana lähetettiin hän kotia. Niin pimitetty oli hänen järkensä, ettei hän enää vanhempiaankaan tuntenut. Kevätpuoleen tointui Renqvist kuitenkin niihin määrin taudistaan, että hän saattoi lähteä Turkuun terveyttään hoitamaan. Sieltä palasi hän täysin terveenä kotia, missä hän oleskeli vuoden ajan, nauttien tarpeellista lepoa.

Kesällä 1813 matkusti Renqvist virkistynein voimin Turkuun. Se Jumala, joka häntä kärsimisen kovassa koulussa oli koetellut, antoi hänen nyt nauttia onnellisempaa aikaa. Ennenkuin hän ryhtyi keskeytettyjä lukujaan jatkamaan, sai hän, luultavasti Agreliuksen toimesta, tilaisuutta matkustamaan Tukholmaan. Tämä matka oli hänelle hyvin virkistävä, laajensi hänen näköpiiriään ja antoi hänelle uutta intoa ryhtymään Herran viinimäen työhön. Tukholmassa tutustui Renqvist siellä löytyvien herrnhutien kanssa, käyden usein "veljeskunnan" kirkossa.

Hyvin tärkeä Renqvistin kehitykselle oli hänen oleskelunsa Turussa. Täällä hoidettiin häntä hellyydellä ja hienotuntoisuudella, täällä sulattivat herrnhutilaismielisten ystäväinsä puheet Jumalan rakkaudesta Kristuksessa hänen lain kovien iskujen särkemän sydämmensä, täällä sai hän seurustella sivistyneiden ihmisten kanssa, täällä harjaantui hänen silmänsä seuraamaan Jumalan valtakunnan ilmiöitä kaukanakin olevilla seuduilla. Jo v. 1811 tutustui Renqvist Agreliuksen kodissa Taivassalon kirkkoherran _Elias Laguksen_ ja Orihveden kirkkoherran _Juhana Utterin_ kanssa, jotka olivat herrnhutilaismielisiä, ja v. 1814 kävi hän Ranckenin luona Perniössä. Täten perehtyen erisuuntaisten miesten uskonnolliseen kantaan, vapautui Renqvist ainakin jossain määrin siitä ykspuolisesta katsantotavasta, johon eksymään hänen luontainen taipumuksensa itsepintaisuuteen ja ahdasmielisyyteen oli niin taipuva. Sitäpaitsi tutustui hän noiden johtavien miesten kautta monen kristillismielisen henkilön kanssa, joilta hän sai aineellistakin apua.

Vuosina 1815 ja 1816 kävi Renqvist ystäviään Tukholmassa tapaamassa. Näistä on huomattavin ennen mainittu Vaetterdahl. Tämän ehdotuksesta otettiin Renqvist Tukholman evankelisen seuran jäseneksi ja hänelle uskottiin seuran kirjojen myyminen Suomessa. Tähän toimeen hän kotia palattuansa heti ryhtyikin, työskennellen sen ohessa ahkerasti seuran kirjojen suomentajana. Ettei Renqvist näin asian ollen voinut hankkia itselleen perusteellisia tietoja, on selvä. Sitäpaitsi olivat hänen alkutietonsa monesta syystä hajanaiset ja puutteelliset. Hän pääsi kuitenkin ylioppilaaksi v. 1816, ollen silloin jo 27 vuoden ikäinen.

Renqvistin ylioppilasaika on kokonaan suunnattu Jumalan valtakuntaa tarkoittaviin toimiin, perustaen hänessä tuota väsymätöntä intoa tämän valtakunnan palveluksessa, josta koko hänen elämänsä sitten on todistuksena. Keväällä v. 1816 (Renqvist oli silloin jo ylioppilas) kirjoitti Vaetterdahl hänelle Tukholmasta: "Ilahuttavaa on nähdä työtäsi Jesuksen valtakunnan levittämiseksi. Herra on totisesti sitä siunaava. Hän auttakoon sinua, että saisit kaikki myydyksi, jotta ei kirjan (eräs käännös) kustantaminen tuottaisi sinulle tappiota. Vaikeaa on käsittää, miten ehdit niin paljon kääntää, lukea korehtuuria ja suorittaa kaikki asiat, jotka tämmöiseen toimeen kuuluvat, sekä tuon ohessa hoitaa lukujasi". -- Mutta Renqvist ehti sekä kirjatoimensa suorittaa että lukea. Jo keväällä v. 1817 vihittiin hän papiksi ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Liperiin [Akiander VII, 55-60, 92.].

Nämä ovat Henrik Renqvistin nuoruudenajan huomattavimmat tapahtumat. Ne kertovat työstä ja taisteluista, eivät levosta ja rauhasta. Paljon murhetta ja surua ne toivat mukanaan, lohdutusta ja iloa vähän. Elämän korutonta, ankaraa todellisuutta on niissä runsaassa määrässä, tuota keväistä runollisuutta, josta nuoruudenaika monesti on niin rikasta, niukasti, tuskin ensinkään. Mutta Jumalan ihmeellinen johdatus on niissä kaikissa nähtävänä, ja siihen kätkeytyy paljon armoa.

VI.

Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa 1815-1820.

Lapsuutensa ensimmäisestä kodista oli Paavo Ruotsalainen v. 1787 vanhempansa kera siirtynyt asumaan Sutelan kylään, joka, kun Iisalmen kirkkoherrakunta v. 1820 jaettiin, liitettiin Nilsiän pitäjään. Tässä kylässä osti isä Sutelanvaaran talon, missä Paavo asui vanhempansa luona, kunnes hän v. 1801 meni naimisiin _Briitta Ollikaisen_ kanssa, jolloin hän isältään sai osan Huhta-aho nimistä tilaa samassa kylässä Vuorisen järven rannalla [Kertonut (1896) Paavo Ruotsalaisen tytär Liisa Markkanen, synt. 1813, y.m.].

Kärsimisten kovassa koulussa Herra edelleen Paavoa kasvatti. Vaimonsa oli kiivasluontoinen eikä taipuvainen auttamaan miestään nöyrästi kantamaan sitä taakkaa, joka heidän osakseen oli määrätty. Raskaat olivat perheen huolet etenkin toimeentulon puolesta. Monesti vei halla kaiken viljan, jättämättä senkään verran, että petäjäleipä olisi pysynyt koossa ilman vanteita. Mutta läpi päästiin kuitenkin aina, vaikka taistelu usein oli ylenmäärin kovaa. Yksin Herra tietää, mitä Paavon näinä vuosina täytyi kokea. Hänen tapanaan ei ollut siitä valittaen kertoa. Hän "unohti mitä takana oli, kokottaen niiden puoleen, jotka edessä ovat". Jos hän vanhoilla päivillään joskus menneistä kovista ajoista puhui, koski hän niihin ainoastaan kertoaksensa, miten Jumala oli häntä auttanut. Niinpä muisteli hän esim. kuinka hän Huhta-aholla asuessaan, turhaan eräältä varakkaalta naapurilta apua pyydettyään, eräänä kauniina kevätaamuna lähti "oravalta lainaa ottamaan". Monesti ennen oli hän tuossa tarkoituksessa metsässä käynyt, vaan niin juhlallisella huminalla eivät petäjät vielä koskaan olleet Jumalan suuruutta ja hyvyyttä ylistäneet. Paavolta unohtui nälkä, huolet poistuivat hänen mielestään, hänkin tahtoi kiittää ja ylistää, "kun noin paljon ruokaa metsässä vielä oli". Ja raikkaana kaikui hänen huuliltaan virsi "O Herra, ilo suuri". Paluumatkalla koki hän rysäänsä: se oli täynnä kaloja, ja kun hän saapui kotia, kertoi vaimonsa, että se rikas naapuri, joka äsken vielä, kun Paavo häneltä apua pyysi, tylysti oli häntä kohdellut, oli lähettänyt heille säkillisen viljaa [K. Saarelaisen ja K. A. Malmbergin muistiinpanot sekä viimemainitun suullinen kertomus v. 1896. Akianderin kertomus VI, 9 ei täysin oikea.].

Tällä tavoin kasvoi Paavo uskonelämää käsittämään. Tärkeää tuo hänelle oli, sillä Herra oli valinnut hänen monia neuvomaan autuuden tiellä. Ja ahkeraan hän jo tähän aikaan tätä tehtävää toimitti. Joukottain heräsi Nilsiässä ihmisiä synnin unesta, ja yhä useampi näistä kysyi Paavolta neuvoa sielunsa asiassa. Eikä kieltäytynyt hän heitä opettamasta ja heidän etsivää uskoansa tukemasta. Sutelan kylässä asui siihen aikaan myöskin Lustig. Tämä kyllä koetti vetää Nilsiänkin heränneet puolellensa, vaan tuo ei onnistunut. Vähenemistään väheni luottamus häneen hänen kotikylässään ja sen läheisyydessä, ja samoihin määrin kasvoi Paavon maine. Sitävastoin näkyy Lustig vielä muutamia vuosia nauttineen suurta kannatusta Kuopiossa ja Maaningalla sekä Iisalmen puolella. Mutta että Paavokin jo siihen aikaan oli tunnettu kotiseutunsa ulkopuolella, siitä todistaa seuraava tapahtuma.

Jo siihen aikaan kuin Paavo muutti Huhta-aholle, oli herätyksiä alkanut tapahtua _Rautavaaran_ kappelissa. Hyvin luultavaa on, että nämä saivat alkunsa Iisalmelta ja Nilsiästä, jos kohta Pohjois-Karjalan vanhimmat heränneet jyrkästi ja yksimielisesti väittivätkin Jumalan erityisen ilmoituksen ensin sytyttäneen tuon tulen. Kertomus siitä eksyy heti alusta sadun sumuihin, vaan ansaitsee huomiota, koska se kuvaa sikäläisten heränneitten uskonnollista katsantotapaa. Se kuuluu: Eräänä helluntaiaamuna (noin v. 1802) lähti talollinen _Paavo Kuosmanen_ kalaan Rautavaaran _Keyrityn_ järvelle. Rannalla veistettyään itselleen melan, kävi hän vielä kodissaan, lähellä olevassa Keyrityn kylässä, aikoen myöhemmin lähteä järvelle. Puolipäivän aikana palatessaan pyydyksiänsä katsomaan, näki hän rannalla "erityisesti vaatetetun" miehen, joka hänelle alkoi saarnata. Kädessään oli miehellä melan tekemisestä lähteneet lastut, jotka hän tarjosi Kuosmaselle. Kun tämä tarttui niihin, syttyivät ne palamaan, polttaen häneltä käden pilalle. Tämä "enkeli" käski Kuosmasta tekemään parannusta sekä siitä muille saarnaamaan.

Oli miten olikaan: näistä ajoista sai Rautavaaran herätys alkunsa. Kuosmanen alkoi seurakuntalaisilleen puhua elämän tiestä, ja hänen johtamiinsa hartausseuroihin kokoontui vuosi vuodelta yhä enemmän sanankuulijoita. Missä määrässä Kuosmanen itse on antanut aihetta tuohon hänen heräämisestään sepitettyyn kertomukseen, sitä ei tiedetä, mutta silminnähtävästi oli hänen kääntymisensä yhtä todellista, kuin se ylimalkaan oli mielikuvituksen eksytyksistä vapaata ja raitista. Tätä väitettä tukee paitsi miehen myöhempi vaikutus herännäisyysliikkeen palveluksessa etenkin se seikka, että hän jo heräyksensä alkuaikoina monesti kävi Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä sekä että hänen sanankuulijansakin usein kulkivat viimemainitun seuroissa [Akiander VI, 183.]. Keyrityn kylän ja Nilsiän välinen matka ei ollut kuin 3 peninkulman pituinen, niin että Paavo helposti voipi seurata Rautavaaran heränneitten kehitystä. Eikä olisi hän antaunut ystävyyteen heidän kanssaan, jos ihmisten keksimät, henkielämälle vieraat tarinat olisivat olleet Kuosmasen ja hänen ystävänsä uskonnollisen elämän vasituisena tuntomerkkinä.

Mutta vielä kaukaisemmissakin seuduissa tunnettiin Paavo Ruotsalainen jo varhain. Niinpä hän v. 1816 [L. J. Niskasen muistokirja sekä eräs A. Möykkysen Paavo Ruotsalaisen nimessä v. 1837 kirjoittama edellisen mukainen käsikirjoitus.] matkusti _Pielisjärvelle_, missä Herran valmistavan armon työtä oli alkanut näkyä. Sikäläisistä heränneistä olivat huomattavimmat _Antti Pyykkö_ ja _Antti Timonen_, jotka muille lukivat hartauskirjoista sekä puhuivat parannuksen tarpeellisuudesta ja elämän tiestä. Suurempaa liikettä siellä ei kuitenkaan syntynyt, ennenkuin Paavo, silminnähtävästi kutsuttuna, sinne saapui. Jos Niskanen siellä tapahtuneista herätyksistä lausuukin: "Pielisjärven pitäjässä ei ollut ainoatakaan ennen (Paavon sinne tuloa), joka heräämisen kautta olisi tullut totuuden tuntoon kuin muutamia suukristityitä", niin ei hän tällä lauseella tarkoita, ettei siellä muuta ollut kuin suukristillisyyttä tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Sitä vain tuo ankaralta kuuluva arvostelu tarkoittaa, ettei Jumalan armo Kristuksessa vielä ollut noille etsiville kirkastunut. Ellei Pielisjärvellä syvempää tarvetta olisi löytynyt, ei olisi Paavoa sinne tahdottu eikä olisi hän itsekään lähtenyt. Tässäkin syrjäisessä perukassa tuntuivat jo sen hengen tuulahdukset, joka siihen aikaan niin monessa paikassa isänmaassamme tahtoi vihkiä ihmisten sydämmet Jumalan temppeliksi. Tuntuva olikin sentähden jo tämän Paavon ensimmäisen käynnin vaikutus Pielisjärvellä. "Ilolla ottivat he vastaan hänen puheensa elämän tien salaisuudesta", kertoo Niskanen "ja Herra herätti siellä paljon kansaa voimallisella käsivarrellaan, ja he olivat kiivaat ja palavat niin hyvin erittäin oman sielunsa rakennukseksi kuin myös yhteisessä kanssakäymisessä". Alkamassa on Pohjois-Karjalan suuri herätys, joka muodostaa niin huomattavan osan herännäisyysliikkeen historiassa. Ennenkuin lähdemme sen jatkuvia vaiheita ja Paavo Ruotsalaisen niiden kanssa yhteydessä olevia matkoja silmäilemään, vaatii eräs tuon merkillisen miehen elämänurassa sattunut omituinen mutka meitä hetkeksi kääntämään lukijan huomion muualle.

Kuten ennen on mainittu, oli Paavon toimeentulo Huhta-ahon hallanaralla tilalla kovin vaikeata. Etenkin näyttää talvi 1816-1817 olleen hänelle äärimmäisiin asti kovaa. Monet vihamiehensä -- niiden luku kasvoi samoihin määrin, kuin herätykset levisivät -- soimasivat häntä laiskaksi ja kevytmieliseksi, väittäen hänen omaa kelvottomuuttaan hänen köyhyytensä syyksi. Paavo kyllä tiesi parastansa koettaneensa, vaan ei tuommoinen panetteleminen kuitenkaan ollut häneen koskematta. Ei puuttunut häneltä suomalaisen sitkeyttä, ei ollut hän ylimalkaan altis ensimmäisen vastustuksen kohdatessa yrityksestään luopumaan. Mutta hänen luonteessaan oli toinenkin ominaisuus, joka ei suinkaan aina nöyrtynyt edellisen hallittavaksi, vaan päinvastoin vaati häntä aivan äkkiarvaamatta luopumaan entisistä tuumistaan ja heittäytymään aivan toisaalle. Kauan esim. hiljaa ja nöyrästi kärsittyään jotakin vaivaa, saattoi hän joskus yhtäkkiä tehdä väkirynnäkön, riistääksensä itsensä silmänräpäyksessä siitä kerrassaan irti. Niiden kovien kärsimisten ja iskujen alla, joita hän elämänsä aikana niin runsaassa määrin sai kokea, saattoi hän joskus joutua hämilleen ja aivan neuvottomaksi, kunnes hän kenenkään aavistamatta keksi uhkarohkean keinon, jolla repi rikki siteensä. Ei ole helppo sanoa, mitä tuo oli. Maailma nimitti sitä kevytmielisyydeksi, huikentelevaisuudeksi, ylpeydeksi, y.m.s., eikä tätä arvostelua saata aivan perättömäksi väittää, miten pintapuolinen se semmoisenaan sitten onkin. Paavon likeisimmät ystävät huomasivat kyllä tuon hänen luonteensa piirteen, ja toiset heistä ovat kertoneet tapahtumista, joissa se selvään tulee näkyviin, mutta epämääräisesti ja ikäänkuin karttamalla ovat he siitä puhuneet. Sen sopivin nimi on meistä tavaton hengen voima, joka, harvinaisen rikkaan mielikuvituksen yllyttämänä, ei lannistunut toimettomaksi lujimpienkaan esteiden edessä, vaan väkisinkin murtautui niiden läpi. Kun siihen Jumalan armo pyhittäen liittyi, voitti Paavo kiusausten kovimpinakin hetkinä noita suuria uskonvoittoja, joista hänen elämänsä on niin rikasta; kun se omin neuvoin toimi, johtui siitä monta tekoa, joista sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma täydellä syyllä ovat häntä moittineet.

Vuonna 1815 alkoi Paavon kotiseuduilla liikkua huhu, että Puolassa löytyisi paljon erinomaisen viljavaa maata tarjona suomalaisille uutisasukkaille. Paavon mielikuvitus loi noista kertomuksista vielä enemmän, vaikka niitä olivat levitelleet laukkuryssät ja muut yhtä luotettavat henkilöt. Ystävänsä rukouksista ja pappein varoituksista huolimatta möi hän talonsa ja muun siihen kuuluvan omaisuutensa, lähtien matkalle perheineen ja muutamien tuttavien kera talvella 1817. Paljon vaivoja kärsittyään saapui seurue Viipuriin, mutta sikäläinen kuvernööri kieltäytyi heille passia antamasta. Pian ymmärsi Paavo menetelleensä vasten Jumalan tahtoa. Perheensä sairastuminen tuossa hänelle vento vieraassa seudussa, siitä johtuva puute ja monet muut kärsimiset selvittivät hänelle sitä mitä räikeimmällä tavalla. Nälkään nääntymäisillään palasi hän perheineen syyspuolella kotia tuolta onnettomalta matkalta, jota hän sittemmin aina häpesi, kieltäytyen siitä mitään kertomasta [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896). Hän oli silloin 4 vuoden ikäinen ja kuuli myöhemmin äitinsä siitä puhuvan. Asessori K. A. Malmberg.].

Kotiseuduilleen päästyään, asettui Paavo asumaan ennenmainittuun Aholansaaren taloon kuuluvaan _Markkala_ nimiseen saareen, missä hän ystävien avulla rakensi itselleen torpan. Iso se ei ollut eikä tiluksiltaan kehuttava, vaan hän tuli siellä kuitenkin toimeen 4 vuotta [Liisa Markkasen ja muiden paikkakunnalla elävien vanhojen henkilöiden kertomusten mukaan (1896) Akianderin tietoihin vertaamalla.]. Moni kiusattu kävi siellä häneltä neuvoa kysymässä, monet taistelut siellä taisteltiin ja monet voitot voitettiin. Ei voinut Paavon köyhyys eivätkä muut vastoinkäymiset estää hänen maineensa kasvamista. Pian tarvittiin häntä jälleen Karjalassa sekä Iisalmella, niissä uusia herätyksiä oli tapahtunut, mutta sen ohessa myöskin paljon häiriöitä ilmaantunut heränneiden keskuudessa.

Rautavaaralla syntynyt herännäisyys levisi jo ensi aikoina tämän kappelin emäseurakuntaan, _Nurmekseen_. Kirkkojen välillä ei ollut maantietä, mutta sitä ahkerammin kulkivat heränneet jalan toisiaan tapaamassa. "Tuossa kulkee Keyrittiläisten jono" oli maailman lasten tapana sanoa, heidän nähdessään tuota outoa, ennen kuulumatonta liikettä. Hyvin epäiltävää on, onko siinä arvelussa perää, että nimeä _Körttiläinen_, jota jo varhain ruvettiin heränneistä käyttämään, johtuisi sanasta Keyrittiläinen. Luultavampaa on, että se on saanut alkunsa heidän käyttämästään körttipuvusta, joka vanhoina aikoina oli yleinen kansallispuku monessa paikoin Suomessa. -- Elähyttäen vaikutti Paavon käynnin jälkeen Pielisjärvellä siellä syntynyt liike Nurmeksen ja Rautavaaran heränneisiin, yhdistäen heidät kaikki toisiinsa ensimmäisen rakkauden siteillä. Etenkin huomattava näkyy vuosi 1817 olleen. Voimallisesti levisi liike silloin varsinkin Pielisjärvellä. Siitä kertoo Niskanen: "Heti ensimmäisen herätyksen jälkeen, kun he tulivat kokoon sanaa harjoittamaan, lankesi Pyhä Henki heidän päällensä eräässä seurapaikassa, niinkuin helluntaina apostolein päälle, niin että yli 30 henkeä nuoresta kansasta puhui oudoilla kielillä ja ennusti; ja heidän seassansa oli muutamia, jotka selittivät nämä puheet meidän kielellemme, jos kohta he eivät kaikkia voineetkaan selittää. He eivät syöneet mitään luonnollista ruokaa viiteen päivään eivätkä toisistansa eronneet niinä päivinä".

Vuonna 1818 vietti ennenmainitun Kuosmasen veljenpoika häitä Antti Pyykön sisaren kanssa Pielisjärven Viekin kylässä. Tähän tilaisuuteen saapui paljon heränneitä Nurmeksesta ja Rautavaaralta ja kaikkien iloksi myöskin Paavo Ruotsalainen. Seuraelämä oli elävää, kuten vastaheränneitten keskuudessa ainakin, ennustaen sikäläiselle herännäisyysliikkeelle suurta tulevaisuutta. Paljon keskusteli Paavo Pyykön kanssa, joka jo siihen aikaan esiintyi Karjalan heränneitten opettajana. Aivan yksimieliset kaikissa opinkysymyksissä he eivät olleet, vaan sovussa he kuitenkin toisistaan erosivat. Paavo näet väitti Pyykön kantaa orjuudeksi lain alla, koettaen hänelle kirkastaa evankeliumin ja siihen perustuvan uskonelämän salaisuutta. Mutta Pyykkö oli itsenäinen mies, joka ei mielipiteistään luopunut. Hieman kylmäksi jäi ainaiseksi heidän välinsä, vaan ulkonaisesti säilyi kuitenkin ystävyys. Kernaasti kuuntelivat Pielisjärven ja Nurmeksen heränneet Pyykön puheita, vaikka hän pysyttelihe syrjässä ja erikseen Ruotsalaisesta, jonka maine ja uskonnollinen kanta näilläkin tienoin levenemistään leveni.

Kesällä seuraavana vuonna (1819) sai Paavo kolmelta eri taholta kutsun saapumaan Pielisjärvelle. Arveluttavia häiriöitä oli nimittäin syntynyt heränneitten keskuudessa, uhaten suistaa heidät aivan väärälle tolalle. Ehkä oli syynä siihen Pyykön jyrkkä kanta, joka jo näin varhain synnytti vastakohtansa. Hekumallinen, ylpeä henki pääsi vallalle heränneissä. He alkoivat vaatimalla vaatia itselleen tuttavan armon suloisia tunteita, pitäen niitä uskonelämän vasituisena tuntomerkkinä, ja kun eivät tuota todellisuudessa enää kokea saaneet, kuten ensimmäisen kihlausajan ihanina päivinä, neuvoi paisunut luulousko niitä varkain anastamaan. Ylenkatseellisesti kohdellen murheenalaisia ystäviään, antautuivat he yhä suuremmassa määrässä hurmahengen valtaan, hyppien seuroissa, kädet ylöspäin nostettuina, tahi kuunnellen riemastuneina kielillä puhujien yhä hurjemmaksi yltyvää puhetta. Ei aikaakaan, niin puuttuivat jo järjestyksen ylläpitäjätkin asiaan. Ennenmainittu Antti Timonen, jota syyttömästi syytettiin epäjärjestyksen alkuunpanijaksi, vangittiin ja lähetettiin Kuopion maaherran tutkittavaksi. Hän heti vapautettiin, silminnähtävästi siitäkin syystä, etteivät asianomaiset pitäneet häntä täysijärkisenä, mutta vaikka hän kotia palattuaan kaikin tavoin koetti epäjärjestystä asettaa, ei hänen yrityksistään apua ollut. Hän oli kyllä elävä kristitty, mutta silloista asemaa vallitsemaan hän ei pystynyt. Siihen tarvittiin suurempi kyky ja suuremmat hengen voimat. Eikä ollut Pyyköstäkään apua. Häneltä puuttui niin vaikeaan kohtaan tarvittavaa viisautta ja taitoa, eikä kansa häneen täysin luottanut. Kaikki ajattelevat ymmärsivät, että Paavo Ruotsalainen oli ainoa, joka voisi palauttaa eksyneet Herran pelvon hengen kuuliaisuuteen.

Vaikea oli Paavon päästä kotoa lähtemään, silloin kun oli paras heinäntekoaika. Vaan ei epäillyt hän, mitä teki: sillä hänen tarkka silmänsä huomasi jo kaukaa, millä kannalla Pielisjärven heränneitten asiat olivat. Hän lähti heti matkalle. Yötä päivää hän matkusti, ehtiäksensä perille niin pian kuin suinkin. Paavo tapasi heränneet eräässä seurapaikassa. Hän kääntyi ensin Timosen puoleen, ojentaen hänelle kättä, vaan tämä vastasi kylmästi: "Ei ole lupa". "Onpa" lausui Paavo iloisesti, pyöräyttäen häntä hartioista. Tuo vaikutti. Timonen taipui heti, luottamuksella kuunnellen kuuluisan vieraan puhetta. Tuon ihmeteltävän tarkkatuntoisuutensa opastamana, jolla hän pääsi ihmisten salaisimpienkin ajatusten perille, puhutteli Paavo sitten hurmahengen kiivaimpia edustajia, kutakin erikseen, osoittaen heille kristityn rakkaudella sen erehdyksen, johon olivat sortuneet. Hän varoitti heitä halveksimasta kristityn murhetta sekä neuvoi heitä Herran kasvoin edessä katsomaan turmelustansa ja syntiänsä, jotta Kristuksen rakkauden syvyys heille kirkastuisi. Nöyrästi ja iloiten kuuntelivat eksyneet Paavon puheita, tunnustaen erehdyksensä ja tehden noita ensimmäisiä töitä, joita paitsi herännytkin sydän ennenpitkää käy penseäksi. Se eripuraisuuden henki, jolla sielunvihollinen oli koettanut hajoittaa Pohjois-Karjalan heränneitten joukon, katosi; rakkauden ja yksimielisyyden siteillä liittyivät sydämmet toisiinsa ja Herraan. Kauan muistivat Pielisjärven heränneet 1819 vuoden levotonta kesää. He antoivat sille nimen _rytäkkö-kesä_ [L. J. Niskasen Muistokirjan sekä muutamien Paavon Nilsiässä v. 1896 vielä elävien tuttavien kertomusten mukaan. Akiander VI, 187-189.].

* * * * *

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui Karjalassa, alkoivat Iisalmenkin olot kysyä Paavon läsnäoloa. Noita entisen kotiseutunsa heränneitä oli hän aina muistanut ja heidän kehitystään seurannut, vaikka Lustigin siellä vallitseva henki näkyy hänen ainakin muutamiksi vuosiksi heistä vieroittaneen. Etenkin kaksi Iisalmella asuvaa miestä veti nyt hänen huomionsa puoleensa: _Juhana Poikonen_ ja _Lauri Juhana Niskanen_, viimemainittu sen _"Hengellisten asiain muistokirjan"_ tekijä, jonka kertomuksiin usein olemme viitanneet. Koska nämä miehet jo varhain saavuttivat tärkeän aseman Savon, lähinnä Iisalmen, herännäisyyden historiassa, sopii heidän aikuisimpia elämänvaiheitaan tässä silmäillä.

Noina Lustigin ensimmäisen julkisen tappion jälkeen Iisalmen herännäisyydelle koittaneina uudistusaikoina, joista ennen on kerrottu, heräsi etenkin nuoria ihmisiä paljon. Niiden joukossa oli renki Juhana Poikonen [Poikosen elämänvaiheita käsitellessäni olen seurannut paitsi Niskasen Muistokirjaa pääasiallisesti erästä vanhaa käsikirjoitusta, jonka olen saanut V. Suhoselta Suonenjoella. Sekä käsialasta että sisällyksestä päättäen tuntuu tämä käsikirjoitus olevan Poikosen kirjoittama.]. Kaksi vuotta elettyään mitä riemullisinta aikaa, alkoi hän vuodesta 1814 -- hän oli silloin 22 vuoden ikäinen -- käydä hyvin alakuloiseksi. Kaikki autuaalliset tunteet katosivat, luovuttaen sijansa hänen sydämmessään kolkolle pimeydelle ja tyhjyydelle. Turhaan koetti hän päästä entiseen onnelliseen tilaansa, turhaan vakuuttivat Lustigin ystävät, joiden kanssa hän seurusteli, että nuo synkät ajatukset olivat vain vihollisen kiusauksia. Rauha ei palannut, kaikenlaiset ennen kokemattomat himot syttyivät hänen mielessään, uhaten syöstä hänet epätoivoon. Viisi vuotta turhaan etsittyään lohdutusta Lustigin hengenheimolaisilta Iisalmella, joista etenkin _Margareetta Suhonen_ nautti suurta luottamusta, päätti hän lähteä Nilsiään Paavo Ruotsalaista puhuttelemaan (1819). "Sain kerran armon", lausui hän perille päästyään, "vaan olen siitä langennut ja nyt täytyy minun helvettiin joutua". Tiedusteltuaan tuon hädänalaisen vieraansa entistä tilaa, lausui Paavo: "Et ole langennut armosta, vaan Jumala ei sallinut sinun tehdä itsellesi petollista uskoa; armon henki on vaikuttanut sinussa elävää itsesi tuntemista. Etkö ole mennyt Kristuksen tykö? Senkaltaisten Vapahtaja hän on". Poikonen viipyi Nilsiässä kolme päivää. Mitä hellimmällä rakkaudella kohteli Paavo häntä, näyttäen raamatusta, Vegeliuksen postillasta sekä Vilcockin "Hunajanpisaroista", että "syntinen rukouksella ja toivon ikävällä saapi seisahtua kaikkivaltiaan Vapahtajamme eteen". Poikonen ei kuitenkaan saanut noita lohduttavia totuuksia itseensä sovitetuksi, hän tunsi vain itsensä entistä onnettomammaksi ja epätoivon valtaamana hän poistui Paavon luota. Vasta kotimatkalla avasi Herra hänen silmänsä, ja ylistäen Jumalan armoa palasi hän kotia.

Kaksi vuotta aikuisemmin (1817) oli Poikonen alkanut seurustella erään toisen heränneen nuorukaisen kanssa nimeltä _Lauri Juhana Niskanen_. Tämä herännäisyyden historiassa monesta syystä huomattava mies syntyi Iisalmella 1794. Jo lapsuudessaan oli hän ahkeraan lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, aina osoittaen mitä suurinta tiedonhalua, vilkasta käsityskykyä ja terävää ymmärrystä. Lustigin opetuslasten hänen kotiseuduillaan pitämissä seuroissa saatuaan kokea Herran kutsumusta, alkoi Niskanen tuntea levottomuutta sielunsa tilasta, ja v. 1817 hän julkisesti liittyi heränneisiin. Mutta laimentunutta ja eksynyttä oli siihen aikaan näiden uskonnollinen elämä; ei voinut se ajanpitkään elävään synnintuntoon tullutta tyydyttää. Herätyksensä ensi aikoina Niskanen kuitenkaan ei näy tätä huomanneen, jos kohta hänen kaikkia epäileviä kohtaan osoittamansa kiivaus todistaa jonkunmoista levottomuutta tuon kysymyksen suhteen. Yksi noita epäileviä oli Poikonen. Hänen kanssaan väitteli Niskanen monesti tärkeimmistä opinkohdista. Etenkin oli vanhurskauttamisoppi heidän keskustelunsa esineenä. Vanhoista heränneistä ei heillä paljon apua ollut. Nämä olivat suurimmaksi osaksi joko sortuneet julkiseen suruttomuuteen tahi lain raskaan ikeen alle; muut koettivat turhaan tekopyhyydellä salata sisällistä tilaansa. Sekasorto tuli vain suuremmaksi, kun Lustig v. 1817 saapui Iisalmelle. Painaen alas nuo monet heränneitten keskuudessa liikkuvat, autuudenopin tärkeimpiä kohtia koskevat erimieliset kysymykset, koetti hän saada aikaan yksimielisyyttä ja asettaa levottomuutta hyvinkin pintapuolisilla selityksillä, neuvoen sanankuulijoitaan seuraavaan tapaan: "Jos kaksi laivaa lähtee samasta satamasta, niin kyllä kumpikin samaan paikkaan jälleen palajaa, jos toinen kulkeekin toista, toinen toista rantaa. Näin on hengellisten matkamiestenkin. Älkää sentähden tiedustelko, ken on vihan tilassa, kuka armoitettu, mikä uskovainen, mikä luulo- ja epäuskon vallassa; vaan muistakaa Kristuksen sanoja: rakastakaa toisianne, siitä on maailma tunteva teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakkauden keskenänne pidätte. Älkää myöskään kiusatko Jumalaa pyytämällä tietää, oletteko vihan vai armon tilassa: autuaat ovat, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat" [Ennenmainittu Poikosen elämäkertaa koskeva käsikirjoitus.]

Etenkin tämä Lustigin käynti Iisalmella näkyy aiheuttaneen Poikosen vasta mainitsemamme matkan Nilsiään. Kun hän sittemmin Niskaselle kertoi siellä saamistaan neuvoista, kehotti tämä häntä pyytämään Paavoa saapumaan Iisalmelle. Noudattaen tätä kehotusta, matkusti Poikonen uudestaan Nilsiään (1819). Siihen vaati häntä sekin seikka, että Iisalmen heränneitä jo ennen häirinnyt levottomuus ja eripuraisuus Lustigin siellä käynnin jälkeen ei suinkaan ollut asettunut, vaan päinvastoin yltynyt. Paavo oli heti valmis lähtemään. Miten tarkkaan hän karttoikin kaikkea aiheetonta sekaantumista muiden paikkakuntien oloihin, ei kieltäynyt hän etäälläkään asuvia neuvomasta, kun häneltä tuota pyydettiin. Ja juuri sentähden, että hän lähtiessään tuommoiselle matkalle aina kysyi neuvoa Herralta, uskalsi hän vieraalla paikkakunnallakin urhoollisesti puuttua arkaluontoisiinpiinkin kohtiin ja ihmisten mieliä katsomatta ratkaista vaikeimmatkin kysymykset. Minne hän saapuikin, siellä huomattiin, ettei hän liikkunut oman viisautensa varassa, vaan korkeamman voiman tukemana.

Luja oli luulouskon voima Iisalmen heränneitten sydämmissä, mutta Paavon sanojen edessä se ei kestänyt. Toisen kerran sai hän heidät nyt palautetuiksi ristin Herran evankeliumin kuuliaisuuteen. Ei enää väitelty eri opinsuunnista, nyt palveltiin yksimielisesti Herraa. Heränneet virkistyivät uuteen eloon ja heidän lukunsa lisääntyi päivä päivältä. Seurat, joita pidettiin taloissa sekä lauvantai- ja sunnuntai-iltoina jahtivouti O. Lindmanin alueelle