Part 19

Imatra leikkaa harjun ja petäjikön, mutta kohta toiselta puolen löydät taas nummen ja männyt. Kauempana Parikkalassa sukeltaa jo siellä täällä joku valkoinen koivu havupuitten sekaan. Nämä seisovat usein vierekkäin, koivu valkoisena ja koreana kuin nuori morsian, petäjä muuttumattomassa ruskeanvihreässä virkatakissaan kuin autuas ylkä. He seisovat kuin papin edessä ja kuiskivat haltioituneina toisilleen ikuisen uskollisuuden hölmöjä sanoja, lounaistuulen heilutellessa morsion palmikoita. Jaakkimassa morsiamet jo pyrkivät enemmistöön; näkee vanhoja koivunkonkeloita hyljättyinä huokailemassa: »Missä ne männyt onkaan!» Karjala on koivujen ja lehtipuitten maata, se on iloisempaa kuin Häme, juuri niinkuin asukkaatkin.

Minun toimiini kesäisillä matkoilla kuuluvat myöskin majatalojen tutkimiset. Olen ilokseni voinut mielessäni todeta, että meidän kansamme asutus- ja elantotavat huimaavasti kehittyvät nykyaikana. Ne, jotka vain täällä rannikoilla pistäytyvät majataloihin, eivät minua usko, mutta sisämaassa kulkijat todistavat kanssani samaa. Siellä tapaa majataloja siistimpiä kuin pikkukaupunkien hotellit.

Tiesin ja tunsin entuudestaan Rajanotkon kestikievarin Parikkalassa viheliäisimmäksi pesäksi, missä milloinkaan olin käväissyt. Päätimme pistäytyä sinne tarkastamaan, oliko tämä yleinen sivistyksen kohennus kulkenut tämän hökkelin ohi jälkeä jättämättä. Ei ollut enää tätä majataloa, mutta läheisyydessä oli uusi, Kivijärvi nimeltään. Se sijaitsi noin kilometrin verran syrjässä valtamaantiestä. Syrjätie oli viheliäistä. Rakennukset vanhat ja raihnaiset kuten niin usein Karjalassa. Närkästyneinä kysäisimme happamesti, eikö olisi lähempänä maantietä löytynyt tämänveroista taloa.

— Tottapa ei, oli kuivahko vastaus.

Eteisen portaiden edessä oli leveä sementtinen laatta kirjokoristuksineen. Tämä jo ennusti jotakin parempaa. Käytiin sisälle. Huoneet olivat pienet ja matalat, mutta nuhteettoman siistit. Suomalaista kaunokirjallisuutta tulvivat pöydät. Uudet, leveät ja suuret rautasängyt täyttivät pienet huoneet. Nuori 20-vuotias emäntä, Herran runsaasti siunaama, seisoi kohteliaasti loitompana odottaen tilauksiamme. Vuoroin ylistimme salin siistiä ulkonäköä ja sen ihanoita kukkasia. Tästä oli seuraus, että emäntä sukelsi ruukkujensa keskelle ja käänteli liljojensa ihanat kukat meitä kohtaan. Pitkät, punaisenruskeat juovat liljakukkien pölyä kirjasivat samalla emännän posket, nenän ja otsan. Ihastuneena kaikkeen tähän sivistyksen loistoon en malttanut olla nenäliinalla pyyhkimättä siemenpölyä hänen siunatuilta kasvoiltaan, joka kiitollisuudella kuitattiin. En voinut enää hillitä itseäni kuultuani että salissa tavattiin hedebo-ompeluksia. Hedebo-ompeluksia parikkalaisessa talonpoikaistuvassa! Olen aina ollut sitä mieltä: että tämä käsityö todistaa korkeinta asuntokulttuuria ja naisellista turhamaisuutta.

En voi sivuuttaa päivällisen ruokalajeja. Kaikki edistys tällä alalla riemastuttaa tietysti isänmaan ystävää. Meillä oli neljä ruokalajia. Rajanotkon kestikievarissa en vuonna 1888 eräällä jalkamatkalla saanut mitään kelvollista suuhun pantavaa. Sekin, mikä tarjottiin, oli pöyristyttävän likaista. Kunniakas vallankumous on siitä päivin tunkeutunut parikkalaisten keittiöihin. Saimme parasta voita (tip top), leipää, kaljaa, maitoa, munia, liharuokaa, kalaa ja muurainsoppaa — jota en ennen eläissäni ole nauttinut, mutta joka maistuu mainiolta — sekä ohukaisia sokerihillon kanssa. Kaikki tämä katettu ja valmistettu tulisessa kiireessä ilman ennakkotilausta. Iloni ei niin paljon hehkumasta, kuin siitä sivistyksestä, jota tämä puhtaus ja taito osoitti, oli suunnaton. Meidän kansammehan on tähän asti välittänyt ainoastaan tulevaisesta elämästään taivaassa; että se nyt myöskin on ryhtynyt siivoamaan pestään täällä murheenlaaksossa, että se on alkanut koristella kotiaan sekä yrittänyt monistamaan ruokalajejaan, siitä saamme kiittää yhä laajemmalti tulvivaa maallista kirjallisuutta.

Matkamme pää oli Jaakkimassa, jota muutoin vallassäätyiset muinoin sanoivat Jaakkimvaaraksi. Siellä meidän piti nousta ikivanhaan Saimaan laivaan, Konkordiaan, joka kulkee Laatokan rantoja Sortavalan ja Taipaleen väliä, pistäytymällä myöskin Konevitsassa ja Valamossa. Me kulkea suhautimme koivikon läpi Jaakkiman pohjoispuolella ja laskimme alas satamaan, Lahdenpohjaan, jota tavallisesti sanotaan Lopotiksi, venäläinen sana, joka merkitsee kauppapaikkaa. Suomalainen sana Lopotti kaikuu kyllä herjaussanalta, mutta se ei estä paikkaa olemasta erinomaisen ihana luontonsa puolesta. Siistejä, komeita rakennuksia rannalla, ja itse lahden rantamat ovat korkeita, paikoin kallioisia ja metsäisiä. Lahti on suunnilleen peninkulman pituinen ja aukeaa Laatokalle. Lopotin rannalla on majaloita ja kahviloita, ja me kotiuduimme aluksi erääseen sellaiseen, joka näytti sangen viehättävältä. Mutta eräs nokkela alkuasukas supatteli minun korvaani, että sänkylöissä elämöi sekä mustii että punasii, niin nälkäsii, että hirvittää. Kuuluvat olevan kotoisin Siperiasta, ja tällä rodulla ja sen ja meidän sekarodulla kuuluu olevan terävimmät hampaat. Panimme taas pillimme pussiin ja annoimme auton puhkia ylös mäkeä, noin 4 km takaisin asemalle, jonka läheisyydessä vallan mainio majatalo sijaitsee. Se on sekä ulkoa että sisältä ensiluokkainen. Siellä asuu kuin Abrahamin helmassa.

Seuraavana aamuna astuttiin vanhaan Konkordia laivaan. Laivaa kuljetti kapteeni O. Tampio, synnyltään Nurmeksen sydänmailta, mutta, jo nuorena miehenä, meripoikana, risteillyt kaikki valtameret, ollut sotavankina Japanissa kokonaisen vuoden ajan. Hän haastoi kaikkia kieliä, puhdasta nurmekselaista ja Nurmeksen ruotsia ja, luulenpa, vähän japaniakin. Hänessä oli karjalaisen synnynnäistä iloisuutta, johon oli tarttunut englantilaista reippautta, venäläistä puheliaisuutta, ja ehkä hiukan japanilaista kohteliasta hymyä, sen verran minkä hänen hyvin kehittyneet poskensa sen sallivat. Jaakkiman lahti venyi päivän pitkän peilikirkkaana, niinkuin kaikki Suomen vedet siihen aikaan. Niinikään Laatokan ulappa. Mutta Laatokalla oli ilma raitista polttavasta auringosta huolimatta. Veden lämpö oli ainoastaan + 14° C. Niin pian kuin pistäydyimme Valamon saaristoon, tapasi meidät taas helle.

Ystävämme Konkordian kapteeni puhui puolestamme munkkien sihteerille, joka oli sillalla vastaanottamassa laivaa. Kapteeni antoi meille huimaavan korkeita arvonimiä ja suositteli meitä Suomen sivistyneistön kukkana. Sihteeri suvaitsi suosiollisesti hymyillä ja jätti meidät erään ihmeen kauniin, mustan munkin huomaan, miehen, joka oli kuin luotu viattomien impien rippi-isäksi. Hänen jäljissään me marssimme hotelliin.

Ja katso, ovet lyötiin selki selälleen erääseen huoneeseen toisessa kerroksessa, jommoista en ollut aavistanutkaan Valamon hotellissa tavattavan. Kalustoon kuului komea sohva, muhkeita nojatuoleja, kaikki tummaa mahonkia, neljä suurta ja leveää sänkyä, joitten peittona oli viltit, mutta peittolakana puuttui. Seinillä riippui hengellisten ja maallisten ruhtinaitten kuvia. Huone tuntui samanlaiselta kuin vieraskamari jossakin Vanhan-Suomen herraskartanossa, jossa mahonkikalusto on aina tavattavissa.

Kaunis rouvamme sai erityisen huoneen; hänen miehensä täytyi maata meidän luonamme, sillä munkeilla ei pyhä sana: »Minkä Jumala on yhdistänyt, ei sitä ihmisten pidä erottaman» paina kerrassaan mitään. Mies ja vaimo ovat munkkien Valamossa aina kaksi vierasta henkilöä. Heidän täytyy ei ainoastaan maata erillään, vaan myöskin syödä erikseen. Ainoastaan teetä saimme juoda yhdessä suuressa huoneessamme — muutoin maailman parasta teetä. Laatokan vesi ja teelehdet muodostavat aivan ihanteellisen yhdistyksen. Enpä luule, että mitkään vedet itse Kiinan taivaallisessa valtakunnassa ovat niin teetä suosivia kokoonpanoltaan kuin tämä Laatokka. Mistä munkkien sokeri oli kotoisin, en tiedä, mutta ensiluokkaista sekin oli. Istuimme kauan samovaarin ääressä.

Suuri juhla oli tulossa Valamoon. Luulenpa, että se oli luostarin suurin juhla, Pietari-Paavalin juhla. Laivat toivat täytensä pyhiinvaeltajia saareen. Suuriruhtinasta, sittemmin Venäjän sotajoukon ylipäällikköä H.K.K. Nikolai Nikolajevitshia odotettiin luostarin vieraaksi. Laatokan rannikon väki purjehti lukuisasti tänne avoimissa, suurissa saimoissaan, laskivat rantaan ja tekivät telttojaan veneisiinsä.

Saipa nähdä ihmeellisiä pukuja ja merkillisiä kasvoja. Miten vierailta kaikki nämä ihmiset sentään näyttivät! Minusta tuntui kaikki tämä unennäöltä, tuntui ikäänkuin olisin seisonut kasvokkain kolme-, neljäsataa vuotta sitten eläneen rahvaan kanssa. Tämän näköisiäkö meidän suomalaistemme esi-isät olivat Kustaa Vaasan ja Juhana herttuan aikoina? Mahdollisesti. Näin aunukselaisia, joilla oli tukkapää niin pörröinen, että sellaisia vain »Jöröjukalla» ennen läsnä ollessani kuvakirjoissa olen nähnyt. Päälaen korkeimmasta kohdasta levisivät haivenet yli koko kallon ja muodostivat otsan, ohimojen ja niskan kohdalle korkeita, takkuisia pahkoja. Nämä pahkat olivat kuin kivestä veistetyt. Ei yhtään hiusta pistänyt esille, kaikki olivat toisiinsa kiinni takertuneet kovettuneeksi massaksi, jonka läpi luuharava ei konsanaan ollut kulkenut eikä konsanaan kulje. Kasvot olivat pyöreät, ahavoituneet, punaiset ja kiiltävät, mutta silmät kimalsivat lapsekkaan iloisina ja suu hymyili sydämellisesti. He puhuivat suomalaista murretta, mutta en tajunnut siitä yhtään sanaa.

Heidän joukossaan liikkui miehiä mustissa eurooppalaisissa puvuissa, kauluksissa ja kaulahuiveissa. Kysäisin, niistä he olivat kotoisin.

— Suojärveltä.

Siis Suomen puolelta. He olivat n.s. »sukkapelliä», kreikkalaiskatolisia, he olivat siistejä, mutta epäintressantteja. Mutta nuo aunukselaiset punaisine paitoineen, rasvanahkasaappaineen, takkuisine hiuksineen ja punaisine, ahavoituneine huulineen, ne kiinnittivät silmäni. Näitten esi-isiä Lönnrot ja Europaeus ovat laulattaneet ja saaneet niiltä kauniitakin runoja. Onko se mahdollista? Voiko tuollainen tappurakuontalo kätkeä sisuksissaan runouden ituja, noiltako huulilta runoja on vuotanut? Katsele heidän silmiinsä, niin alat ymmärtää.

Ja heidän aviosiippansa! Heillä oli hameita lukemattomia päällänsä, heillä oli saappaat niin luonnottoman raskaat, suuret, leveät ja lemuavat, että aivan ällistyin. Muutamat olivat repaleisia, heihin voi katsella kolmen, neljän hameen läpi, mutta perällä lienee vielä ollut samanverta hameita. Viimeinen hame, mikä näkyi, oli säkkikangasta. Mutta repaleisimmat olivat iloisimmat. Yksi seurasi meitä ja sipatteli ehtimiseen omaa kummallista kieltään. Hänen äänensä oli niin sametinpehmeä ja helakka kuin pienen tyttösen, puheen sävy oli niin hilpeä, kuin muija ei milloinkaan olisi murheita kokenut; hän hymyili ja nauroi, niinkuin pukuhuolet olisivat häneltä iäksi jääneet tuntematta. Leo Tolstoin aasialaisen tarun mukaan tehty kertomus miehestä, jolla ei ollut paitaa, mutta joka silti vakuutti olevansa täysin onnellinen, juolahti taas mieleeni. Ja kaikki nuo jalot helleenit, Diogenes, Menippos, Kyniskos y.m., nehän saarnasivat samaa oppia, että onnellisinta on olla mitään omistamatta. Heitä sanottiin »kyynikoiksi» (koiriksi), mutta heidän oppinsa on vallannut maailmat, tosin toisella nimellä. Juuri tuollaisille on pelastus luvattu, ja he olivatkin kokoontuneet pyhään, rakastettuun Valamoonsa, missä komea, suuri kirkko nosti taivaansinisen kattonsa yhtä siniselle taivaalle, kullatun kupunsa hehkuvaa aurinkoa kohti. Täällä he tiesivät saavansa vakuutuksen iloiselle opilleen, täällä he saivat nähdä rakkaat pyhimyksensä, pyhän Meri-Miikulan (venäjäksi Nikolai Marskoi), joka heille suopi purjetuulen, runsaan kalansaaliin, hyvän vuodentulon. Miksipä he eivät ilakoisi?

Aamulla klo 4 soitettiin kokoon hotellin pitkissä, kaikuvissa käytävissä. Koko toiviojoukko pukeutui ja peseytyi, ja kohta kuului kovien saappaitten kapsetta kivilattialla. Avoimista ikkunoistamme kuului ulkoa alituinen kips, kaps, kips, kaps koko pitkän aamun. Ihmisparvet kiiruhtivat kirkkoon ja sieltä takaisin. Iloisina menivät kirkkoon ja vielä iloisempina palasivat. Kirkossa pitkät, partaiset venäläiset talonpojat laskeutuivat lattialle polvilleen, painoivat otsansa lattiakiviä vasten, nousivat pystyyn, ristivät rintansa, syleilivät suojeluspyhimyksensä patsaita. Mikä ihana, itsetiedoton juhlan ele jokaisen miehen liikkeissä! Se oli kerrassaan mukaansa tempaavaa. Silmät säikkyivät haltioituneina, ruumis taipui niin ihmeen nöyrästi maahan, tukkakiehkurat nousivat ja laskivat ruumiin liikkeitten tahdissa. Juuri sellaisena kuvittelen Jaakopin seitsemän kertaa kumartaneen petettyä veljeään Esauta. Juuri täällä Valamon pääkirkossa on minulla aina ollut sellainen tunnelma kuin seisoisin keskellä Salomonin temppeliä, tahi jossain vanhassa aasialaisessa pyhätössä tahi alkuaikain kristittyjen rukoushuoneessa. Aivan varmaan on kreikkalaiskatolinen kirkko turmeltumattomimpana säilyttänyt ensimmäisten kristittyjen kirkonmenot.

Mikä ihana näky, kun väki palasi kirkosta! He olivat jättäneet kirkkoon syntitaakkansa, he olivat pesseet sielunsa puhtaiksi, he tunsivat itsensä vapaiksi ja sovitetuiksi. Sentähden kasvot loistivat heidän ulostullessaan ja kohdatessaan aamuauringon helakan leimun. Kun kerta opetetaan, että ihminen joka hetki tekee syntiä ajatuksissa, puheissa ja töissä, niin se kirkko on katsottava ihmisystävällisimmäksi, joka helpoimmin poispyyhkäisee synnit. — —

* * * * *

Vanha möröttäjä ja hapanlohko Schopenhauer väittää, että kaikki matkakertomukset ovat ikäviä, koska niissä vain puhutaan mitä silmä näkee ilman aprikoimisia ja ajatuksenilmauksia.

En ole tahtonut tehdä tälle kalkkiutuneelle pessimistille mieliksi, mutta en ole sitä voinut välttää. En pääse ajatuksistani enkä aprikoimisistani matkoillani. —

Niitten suomalaisten joukossa, jotka meidän aikana majailivat Valamossa, kiinnittyi huomioni varsinkin muutamiin Impilahden ja Jaakkiman poikiin. He hakivat heinätyötä munkeilta. He olivat kaikki herraskaisesti puetut, valkoiset kaulukset kaulassa, mansetit käsissä, ja »kellonvitjat ne loist', ja kellonvitjat ne loist'» j.n.e. Nämä tekivät aunukselaisten keskellä perin sivistyneen vaikutuksen, vaikka vain olivatkin heinämiehiä. He olivat tavanneet kaksi nuorta, solakkaa palvelijatarta, kotoisin Jaakkimasta, mutta Helsingissä palveluksessa, ja kiemailivat mitä kohteliaimmin näiden kanssa.

Mikä suunnaton juopa avautuikaan näitten ja aunukselaisten välille! ‒ ‒

* * * * *

Seuraavana aamuna menimme taas Konkordia laivassa takaisin Jaakkimaan.

Konkordiassa on yläkansi, jommoista saa hakea. Sillä on sekä pituutta että leveyttä. Siellä saa mitä perusteellisimpia aurinkokylpyjä. Mutta koko pitkän kannen yläpuolella, kokasta perään saakka, kulkee eri korkeudella pyöreä teräskisko, joka kierii ympäri, niin pian kuin perämies kääntää ruotelia. En ole missään nähnyt niin pitkää perämelaa enkä missään niin selvästi näytteille pantua. — Kunnia vanhan Konkordian rakentajalle! — Poikavuosinani oli tapana salaa istuutua kiskolle. Kun perämies pyöritteli ruotelia, romahdettiin mäiskis kannelle. Tämä tuotti meille paljon suurempaa huvia kuin kaikki Saimaan ihanat näköalat. Samainen teräskisko sijaitsee yhä edelleen Konkordian kannella.

Tämä 10 vuoden vanha kisko aiheutti vielä nytkin aivan erinomaisen nautinnon nuorisolle. Istuimme varhaisena aamuhetkenä Konkordian kannella. Laatokka lepäsi peilikirkkaana ja aurinko kiipesi taivaan vahvuudelle ja loimotteli lämpimästi. Suomalaisia ylioppilaslaulajia naisineen oli keräytynyt kannelle. He virittivät laulun toisensa perästä ja houkuttelivat siten nuoria venakoita, Valamon toivioretkeläisiä, kannelle. Nämä asettuivat kiskon vasemmalle puolelle. Samassa kannettiin kannelle käheä gramofoni, joka heti rupesi kitkuttamaan vanhoja valsseja. Ylioppilaat kiepsahtivat ylös paikoiltaan ja pyysivät heti pyhiinvaeltajat tanssiin. Tanssittiin kiskon oikealla puolella — mutta kisko muodosti aidan. Eräs ylioppilaista rohkaisihe ja heilautti naisensa korkealle ilmaan yli siunatun kiskon. Seurasi yleinen heilautus. Pyhiinvaeltajattaret lensivät kuin pääskyt ilmassa, tanssivat, hymyilivät ja pitivät iloa. He olivat niin sydämestään suruttomia, he olivat puhtaiksi ja iloisiksi pestyt Valamon upeassa pääkirkossa. ‒ ‒

Palatessamme Jaakkimasta suuntasimme kulkumme Karjalan rintamaitten halki Kurkijoen ja Hiitolan kautta Vuoksen laaksoon. Kurkijoella oli majatalo, joka enemmän muistutti hotellia kuin maalaistaloa. Mutta syrjäisessä Kaukolassa nähtiin taas majatalo tuota karjalaista mallia. Sitä tarkastamaan. Laskeuduimme alas vaunuistamme ja tilasimme ruokaa. Perin ylhäisen näköinen emäntä riensi heti kyökkiinsä. Hetken kuluttua oli meillä taas pöytä koreana. Ruokalajien joukossa pihvejä. Mielestäni tämä meni liian pitkälle. Rupesin kuulustelemaan.

— Kuinka te voitte täällä maan sopukassa keskellä palavinta kesää tarjota liha-annoksia? Automobiiliko se loihtii esille tällaisia ihmeitä? Ainoastaan autoväellekö te katatte pöydän tällaisilla herkuilla? Vastatkaapa, olkaa hyvä, käsi sydämellä!

— Kaikki, ei ainoastaan autolla kulkijat, saavat liharuokia, kun vain malttavat odottaa. Minulla on nimittäin ihmeen syvä kaivo. Sinne lasken alas lihapalat säilöön, en tietysti veteen, vaan lähelle pintaa. Ne säilyvät ihmeellisesti. Kun sitten hienoa väkeä tulee (yleinen kumarrus meidän puoleltamme), hinataan lihat yläilmoihin, hakataan ja paistetaan. Siinä salaisuus.

— Kai sitä vähän tipahtaa lihanmehua kaivoon. Voitteko päälle päätteeksi keittää lihalientä kaivovedestä?

Karjalassa uskaltaa laskea räikeää pilaa. Emäntä ei närkästynyt tästä leikinlaskusta.

Olen ylevässä kielessä lukenut viisauden lähteestä, paheitten lähteestä, josta Jumala varjelkoon, tarulähteistä, joissa kuninkaanpojat uiskentelevat sammakon haahmossa, mutta miksi Kaukolan kaivoa on sanottava, en tiedä. Ehkä kaivohuoneeksi! Pihvit ainakin olivat, yhtä mehevät ja suuret kuin serkkunsa Helsingin Kaivohuoneessa.

Toimittaaksemme perusteellisen tarkastuksen rupesimme hakemaan syöpäläisiä. Hoi, hoi! Kirppu! Kaikki hyökkäsivät paikalle. Aivan oikein. Siinä se istui ja kiristeli hampaitaan, valmiina salamannopeaan hyökkäykseen. Kellä oli vilkkaat sormet! Minulla. Kuletin varovasti peukaloni ja etusormeni petoa kohti. Se ei liikahuttanut jäsentäkään. Kas niin, nyt se oli kiinni!

— Kovakuoriainen! Peukaloinen kovakuoriaisten joukossa! Eläköön synnyinmaa! Eläköön _kirputon_ Suomi!

— Niin, eläköön Suomi, eläköön!!