l. Herran päästä,

kaste karvoista l. kasvoista Jumalan. B. (Raudansyntyä): Hikeänsä Luoja hieroi, valta kaikki vahtoansa. hieroi kahta kämmentänsä.

Tilapäisesti omistetaan Väinämöiselle neitsyt Maariaa edustavan Kivuttaren _kintaat_:

Ukko vanha Väinämöinen tuolla päätähän panevi kipuisilla kintahilla -- kivut kiskoi itsehensä.

Monet kerrat mainitaan loitsuissa _Väinämöisen vyö_, jolla useimmiten tarkoitetaan samannimistä tähtisikermää. Toisinaan se rinnastetaan Neitsyt Maarian vyön ja Jumalan pojan tupen kera.

A. [Neitsyt Maaria emonen] sivalla simainen siipi vyöltä vanhan Väinämöisen, vyöltä ainoisen kapehen! B. Tuoll' on tulta tuuvitettu, -- pääll' on taivosen yheksän. tupessa Jumalan poian, vyöllä vanhan Väinämöisen.

Väinämöisen vyöltä neuvotaan joskus ottamaan _Luojan kaapua_. Tästä ynnä siitä suojelevasta vaipasta, jota Sotaloitsussa neitsyt Maarialta rukoillaan, on johtunut sotaanlähtijän itselleen toivottama:

Vaippa vanhan Väinämöisen, kaapu Kauko lappalaisen.

Väinämöisen vyöstä saavat selityksensä vielä _Väinämöisen vyölappu ja solki_ Käärmeenluvuissa.

A. (Käärmeen pursto on): Väinämöisen vyölapusta. B. Solki vanhan Väinämöisen, vyölappa pojan Kalevan.

Olettamalla Väinämöisellä olleen saman merkityksen kehityksen kuin Kalevalla entisajan sankarista jättiläiseksi eli hiideksi, voimme ymmärtää tämän nimen käytäntöä myös pahassa merkityksessä. Saattaapa Väinämöinen välistä tulla kertosanaksi itse _Pirulle_ tai _Äijän pojalle_.

A. Pirun piilien nenässä, vasamoissa Väinämöisen. B. Äkähäsi Äijön poika, väkähäsi Väinämöinen!

Sekä hyvä että paha merkitys voi Väinämöisellä olla samassakin loitsussa, kuten seuraavissa Kivenpuhutteluissa, joista edellinen on länsisuomalainen ja jälkimäinen itäsuomalainen.

A. Jeesuksen syämen kerä. Väinämöisen polvikyrsä. B. Syöjättären syänkäpynen, ison kyrsä Väinämöisen.

Väinämöisen merkityksen selville saamiseksi on vielä huomioon otettava hänen puolisonsa, tyttärensä ja poikansa. Ilmeisesti Neitsyt Maarian asemella tavataan Löylynsanoissa puhuteltuna:

Vanha muori Väinämöinen, älä kipuihin kiirehi!

Sama Maarian sijainen on kuvailtu suonisykkyrää kantavaksi.

Vanha ämmä Väinämöinen suonisykkyrä sylissä.

Myös meren lakaisijana esiintyy _akka vanhan Väinämöisen_.[135] Eräässä Hammasmadonsynnyssä mainitaan lakaisijana:

Vaan Katri kipokaponen, veen emosen vanha piika.

Jälkimäinen säe on alkuaan kuulunut: _Väinämöisen vanha piika_. Samassa kokoelmassa tavataan Tuohensynty, jossa Maarian tavoin toimivana Luojan piikana:

Oli piika veen emonen, otti kopran kuontalosta.

Jos veen emonen tässäkin on luettava: _Väinämöinen_, niin osoittaa se nimen käytäntöä laatusanana. Yhtäläisenä määreenä ovat monikolliset Väinämöiset Ison tammen runon toisinnossa, jossa yhden niityn niittäjinä:

Oli ennen neljä neittä, koko kolme Väinämöistä.

Kantasanasta _Väinä_ muodostettu naispuolinen _Väinätär eli Väinötär_ esiintyy samoin kuin Väinämöinen _vyön_ omistajana.[136]

A. Tulen synty taivosesta -- vyöltä vanhan Väinöttären. B. Syöjättären syänkäpynen, Väinättären vyön alainen.

Edellä olemme tavanneet Väinämöisen ja ainoisen kapeen, s.o. Maarian, toistensa rinnalla. Ilmeisesti on mielikuva Neitsyt Maariasta hänelle omistetun Väinämöisen nimityksen muuntanut naispuoliseksi.

Maariaa edustavan _Kivuttaren_ kertosanana esiintyy joskus _Väinän tytär_.

Kattila on Kivuttarella, pata Väinän tyttärellä.

Maariaa tarkoittaa myös se vaskivanttuinen _Väinäsen tyttö_, joka tulen valtaa käsin vähentää.

Niinikään Maarian sijainen on Sotaloitsussa ruutia kastelemaan pyydetty _Väinän tyttö_:

Väinän tyttö väljä -- vettä vänkille vetäise yheksästä lähtehestä!

Vellamon neidon onginnassa pyydystetty _Väinän eli Väinön tytär eli tyttö, myös Ahdin lapseksi ja Vellamon (< Vetramon?) neidiksi_ nimitetty, sanotaan asuvan siellä, missä on _Vuojola eli Vuojela_.

"Sano Untamo unesi, Väinän tyttönen makuusi! missä Vuojola elävi, Väinän tyttäret asuvat?" -- "Tuolla j.n.e. Selässä meren sinisen, kirjavan kiven sisässä, siellä Vuojela elävi."

Väinän ja Vuojelan suhde tulee edempänä puheeksi. Tässä riittää sen mahdollisuuden lukuunottaminen, että kaukaisen merensaaren neitonen voitiin käsittää jonkinlaiseksi merenneitoseksi. Vastaavassa virolaisessa runossa kalana pyydystetty sanoo olevansa _meren neitonen_ ja saa kertosanakseen _kalamiesten kaponen_. Setukaisten kosintarunoissa ilmaantuva _Väinä eli Väänä tütär_ on selvästi maantieteellinen nimitys Väinäjoen naispuolisesta asukkaasta. Sen rinnalla mainitaan _Kuiva eli Koiva_ (Väinän sivujoki, saks. Aa), _Narva ja Riia tütär ynnä mere tütär_, joka tässä yhteydessä on merenrannan tyttäreksi käsitettävä; tarullinen _Mana tütär_ on harvinainen ja tilapäinen lisäkerto.

Samoin kuin Väinän tytär on myös _Väinän eli Väinön poika_ voitu käsittää vedenhaltiaksi, jopa suuremmalla syyllä, koska se yleisesti esiintyy puhuteltuna Vedenluvussa. Oikean asianlaidan selville saamiseksi on täytymys tämän luvun alkusäkeitä aivan yksityiskohtaisesti tarkastaa. Paraiten säilyneinä ne ovat Pohjanmaalla.

A. Väsi vita(!) Väinän poika! Väinästä sinun väkensi, Väinähän sinä vähenet. B. Vesi viita Väinön poika, siniviittasen sikiä! Kyllä mä sukusi tieän. C. Vesi viitto Väitön poika Sinervättären sikiä! Vesi Jortanin joesta. D. Vesi viitta Väitän poika Vesiviittasen sikiö! E. Vesivitta vaaran poika, vuoen vuoressa maannut kauan kalliossa levännyt, joen Jortanin sivulla Eevan, Aatamin eessä! F. Siniviitta vaavan poika, Siniviitalan sikiö!

Myös Vienan läänissä on niitä monta toisintoa.

G. Vesi viitta Väinön poika. Hiitosen vihasikiö! Söit suot, söit somerot. H. Vesi viitta Vainon poika! Söit vettä Kalervon poika. I. Vesi viitto Vaiton poika! Söit kivet, apoit somerot. J. Vesi viitta Vaitan poika suo viitta Kalevan poika! Viikon vuoressa makasit -- söit kivet, tapoit someret vettä synnytellessäsi. Vesi kirposi kivestä. K. Vesi viitta Väinön poika, Suoviitta Kalevan poika! Vuorest' on sinun sukusi. Tämä on vesi Juortanista. L. Vesi viitto Väijön poika, Luo viitto pojan Kaleva! Söit kivet, nielit somerot. M. Vesi veitto vein on poika, Suvitto Kalevan poika! N. Vesi Hiitto Väinön poika, Syö viitto Kalevan poika!

Suomen Karjalassa tavataan puhuttelusäkeistä ainoasti edellinen.

O. Veen tytti viitta Väinämöinen, pieni mies, mykyräparta, vein vuoresta herutti. P. Vesi Hitto Hiitten poika, vettä vänkille vetäös!

Ensinnä on selviteltävä, kuka tässä on puhuteltuna, vedenhaltiako, "vesiviitta Väinän poika", vai itse _vesi_, jonka määreitä kaikki seuraavat sanat ovat. Edellistä olettamusta puolustaisi saman alkusäkeen esiintyminen ulkopuolella Vedenlukua.

R. Vesiviitta Väinön poika, kosken poika kolmipäinen! S. Vesiviitta Väinön poika, limaparta, ruokopaita! T. Veenviitta Väinämöinen läpi aaltojen ajaja! U. Loveatar luonnon vaimo, vesiviitta lappalainen!

Mutta Vedenluku, johon tämä säe alkuansa kuuluu, perustuu kristillisperäisiin mielikuviin veden alkuperästä: Vesi on Eevan ja Aatamin, s.o. maailman alun, aikuinen, kauan maannut vuoressa, kunnes se sieltä on ilmoille valutettu, muutaman toisinnon mukaan Neitsyt Maarian kultaisella kepillä, vaskisella sauvalla; se on myös yhteydessä Jordanin joen kanssa, josta kaikki vedet on kuvailtu lähteneen.

Vienanpuolisen kertosäkeen _suo viitta_ yhteenluettuna ei tuota ymmärrettävää mainesanaa _Kalevan pojalle_. Täytynee siis päättää, että puhuteltuna on ollut veden kertosana _suo_, joka on saanut seuraavat sanat määreikseen. Tämä kertosäe: "suo viitta Kalevan poika", ei kuitenkaan ole täysin todistusvoimainen. Se voi olla pohjanmaalaista, kerran Vienan puolellakin tavattavaa kertosäettä myöhempi. Jälkimäisen alkuperäinen muoto on ilmeisesti: "siniviittasen sikiä". _Siniviiitasen_ ja siitti vääntyneen _Siniviitalan_ sijalle näemme tulleen jälkiosan kadottua _Sinervättären_ ja edellisen väistyttyä pääsäkeen alkusanan tieltä _vesiviittasen_.

Kertosäkeen _siniviittasen_ vaikutuksesta on toiselta puolen pääsäkeen toinen sana voinut saada yleisimmän muotonsa _viitta_, jonka ohella tavataan, paitsi mahdollisesti väärin kirjoitetut tai kuullut _vita ja vitta, myös viitto ja veitto_. Jälkimäisen olen koettanut yhdistää veljen runolliseen nimitykseen _reilo_, jonka kenties voisi johtaa ennenmainitusta veljen kunnianimestä _vetro_. Mutta ei ole varmaa, että kysymyksessä olevan sanan alussa on ollut _v_, sillä _vesi_ ja _Väinä_ sanojen välisenä on se hyvin voinut joutua alkusoinnun vaikutuksen alaiseksi. _Viitto_ sanan sijalla tavataan pari kertaa _Hiitto eli Hitto_, samoinkuin _Hiitosen viittasen_ asemella; missä ei kuitenkaan voitane nähdä muuta kuin tutumman sanan asettamista tuntemattoman paikalle.

Mutta Vuonnisenpuolisessa Samporunossa tavataan retkeen osallisena Lonkan kylässä _Vesi viitto Väinön poika_ ja itse Vuonnisen kylässä:

Vesi liitto Laiton poika l. Ves' oli liito laito poika.

Että Väinön edellä käyvä sana on ollut -_to_ loppuinen, osoittavat sen väännökset _Väitön ja Vaiton_. Jälkimäisestä edelleen vääntynyt _Laiton_ edellyttää, että etsittävä sana on ollut _l_ alkuinen. Lähinnä sopisi ajatella samaa vielä selittämätöntä sanaa _lieto_, joka on _Lemminkäisen eli Lemmin pojan_ vakinaisena määreenä. Kysymyksessä olevan säeparin alkuperäiseksi oletettava muoto olisi siinä tapauksessa:

Vesi lieto Väinän poika, siniviittasen sikiä!

Jos vesi sanan lähin määre onkin vielä arvoituksellinen, ei Väinön pojan merkityksestä ole vaikea päästä perille, vertaamalla sitä ennen esitettyihin Vedenluvun säkeihin:[137]

A. Vesi on poika Vuolamoisen. B. Vesi on Hiisi Vuojolatar.

Samoin kuin Vuojolaisen pojaksi, on vettä voitu nimittää Väinän eli Väinön pojaksi sekä vienanpuolisessa kertosäkeessä Kalevan pojaksi. Suomenpuoliseen kertosäkeeseen _siniviittanen_ on yhdistettävä kultia tiputtavan Kalervon pojan mainesana _sininen viitta_ sekä kähäräpään Kalervon pojan olutkesteihin alkuansa kuuluva säe:

A. Siniviitan juomingissa. B. Siniverka juomingissa. C. Kirjaverkojen veossa. D. Kirjoverkolan veroilla.

Vielä on huomattava _salapoika Väinämöisen_, jonka Lencqvist esittää vedenjumalana, koska sitä Paiseenluvussa rukoillaan:

Nosta miekkasi merestä, lapiosi lainehista!

Vastaavassa pohjanmaalaisessa käsikirjoituksessa on kuitenkin _salapoika Väinämöinen_, samoin vähäistä myöhemmässä savolaisessa. Itäsuomalaista vaikutusta ilmaisevassa satakuntalaisessa kappaleessa toimii miekan merestä nostajana _vakaa eli itse vanha Väinämöinen_, samoin vienanpuolisessa toisinnossa, jossa kuitenkin edellä mainitaan _Väinämöinen äpärilapsi_.[138]

Väinämöinen ja hänen poikansa ovat tulleet Paiseenlukuihin myöhemmin, kuten Hästesko huomauttaa. Länsisuomalaisissa toisinnoissa yleisesti on nimetön "sinä" puhuteltuna ja itäsuomalaisissa usein nimetön "minä" toimivana.

Että _salapoika Väinämöisen_ voi esiintyä muussakin kuin veden yhteydessä, osoittaa sen tilapäinen liittyminen Pakkasenluvun alku-säkeesen: _Pakkanen Puhurin poika_. Sitä myös vastaa Niukahdusluvussa puhuteltu _salapoika Vuolervoinen_, s.o. Vuojolainen, joka johtaa ilmeisesti inhimilliseen piiriin.[139]

Väinämöisen merkitystä selville saadaksemme on viimeksi tarkastettava paikannimeä _Väinölä_. Sen olemme tavanneet _Vuojolan_, s.o. Gotlannin, kertosanana sekä _Ulappalan_ pääsanana. Sitä olisi niinmuodoin etsittävä ulompaa Itämereltä. Samaan suuntaan viittaa myös _Väinön (< Väinän) veden_ mainesana _väljä_. Siitä on Venäjän Karjalassa siirrytty _Vienan (l. Vienon)_ vesille,[140] kuten rinnakkaissäkeen Saksan salmet, s.o. Juutinrauma, todistavat.

A. Lapin laajahan lahelle,[141] Väinön väljähän vetehen. B. Saksan salmilla syvillä, Vienan väljillä vesillä.

Huomattavin on _Väinölän eli Väinälän_ ja Väinön yleinen käyttäminen _Luotolan_ kertosanana Lemminkäisrunossa.

A. Luotolahan lankolahan, Väinöläh sisärihinsä. B. Luotolahan lankoihinsa, Väinöhön anoppihinsa.

Luotolana olen pitänyt Varsinais-Suomen saaristoa, jossa Agricolan mainitsemat _luotolaiset_ asuivat, omistaen kristinuskon kauan ennen _suomalaisia_, jotka "manterissa asuivat". Mutta _Huotolassa_, s.o. Luotolassa, hallitsevana olemme nähneet Ahdin, joka muuten mainitaan _Saaren_ kuninkaana, _Saarella asuvana ja Saarelaisena_. Luotolaa on siis vaikea eroittaa Ahdin ja Kaukamoisen pitopaikasta _Saarialasta_. Tämä paikannimi muodoissa _Saariola eli Sariola_ on Kaukamoisen ja Pätöisen pojan runojen yhdistyessä joutunut kertosanaksi _Päivölälle_. Päivölän alkuperäisemmän kertosanan _sotajoukon ja Saariolan_ sekaannuksesta on muodostunut _Saarijoukko_. _Sariola_ muodon on Lönnrot sovittanut kertosanaksi _Pohjolalle_, eikä ainoastaan silloin kun tämä on Päivölän asemella, vaan muutenkin Pohjolan kansanomaisen kertosanan _Sarajahan_ sijalle.

Jonkinlaisen maantieteellisen käsityksen runojen Saaresta saa Kaukamoisen runosta. Kalervon pidoissa surmattuaan Vetrikan Kaukamoinen pakenee isänsä vanhaan turvapaikkaan _Saareen_. Saarelta, joka on niin suuri, että siinä asuu sata, jopa tuhat neittä, Kaukamoinen edelleen pakenee:

Syvimmälle Ruotsinmaata, keskelle Viron taroa.

Nämä säkeet eivät voi olla venäjänkarjalaisen runolaulajan sepittämiä. Runon länsisuomalaiseen alkumuotoon kuuluvina ne osoittaisivat, että Itämeren molemminpuolisia rantoja on voitu runollisesti rinnastaa yleensä etäisempiä seutuja kuviteltaessa. Vuojelan kertosanana käytettyä Väinölää voisi siis yhtä hyvin kuin Gotlannin puolelta etsiä Saarenmaan puolelta, ja silloin tulisi tietysti lähinnä ajatelleeksi Väinäjoen seutuja. Henrik Lättiläinen kronikassaan nimittää 1200-luvulla Väinäjoen ympäristöllä asuvia liiviläisiä _Lyvones Veinalenses_. Kantasanaa _väinä_ ei Suomessa kansanpuheesta tunneta, vaikka se Lönnrotin sanakirjassa tavataan "leveän, syvän ja tyynesti virtaavan joen" merkityksessä.

Mutta Virossa vastaava sana esiintyy sekä Väinäjokea tarkoittavana erisnimenä että yleisnimenä: _Veina-jõgi, Veina-meri, suur vein_, 'ulappa', _Saaremaa-vein_, 'Saarenmaan salmi'. Myös liivinkielessä _vena_ merkitsee "salmea, leveätä virran suuta"; Väinäjokea nimitetään _Riga veena_, 'Riian väinä'.

Väinämöinen saadaan siis tulkita 'tyvenen jokiveden varrella asujaksi'. Tätä tulkintaa tukee Väinämöisen kertosana _Uvantolainen eli Uvannon sulho_, joka alkusoinnun vaikutuksesta on toisinaan vaihdettu Suvantolaiseen eli Suvannon sulhoon, kuten Tunkelo on osoittanut.

A. Tulevaksi Väinämöistä, saavaksi Uvantolaista. B. Saavaksi Suvantolaista. C. Kunne lähet vanha Väinö, suoriat Uvannon sulho? D. Suorisi Suvannon sulho.

Kantasanaa _uva_ vastaa Tunkelon mukaan ruotsinlapin _uvve_, joka merkitsee "tyvenesti virtaavaa jokea".[142]

Yhtä hyvin kuin _Saarelainen_ voi Väinämöinen olla inhimillisen sankarin nimitys, kuten jo Yrjö Koskinen, joka sen on johtanut yleisnimestä _väinä_, on olettanut. V. 1439 tavataankin lähellä Turkua Maskussa miehen sukunimenä _Vaeinolaynen_.

Tähän asti käsiteltyjen sankarinimien lisäksi tavataan muutamia, joiden suhteen täytyy tyytyä ainesten esittämiseen tulevaiselle tutkimukselle.

Kalervan eli Kalevan vastustajana on tunnettu _Untamo eli Unto_. Molempia muotoja on länsi-Inkerissä paikallisiksikin käsitetty.

V. Mikä Suomessa yleni, se yleni Untomaahan. B. Mikä Unnossa yleni, se kasvoi Untamoksi.

Kalervon mukaan vääntyneen muodon _Untermo_ säkeessä: "Untermon sota tulee", eräs laulaja selitti merkitsevän _Ruotsia_. Mutta muilla runoalueilla ei nimen käytäntöä paikallisessa merkityksessä ole osoitettu, joten se voi olla myöhäistä väärinkäsitystä länsi-Inkerissä, minne länsi-Suomesta Suomenlahden ympäri kiertänyt runo on sillä puolen viimeksi joutunut.

Jos Untamon yleneminen _Suomessa_ on runoon alkuperäisesti kuuluvaa, niin voisi kenties keskenään rinnastaa erään Lemminkäisrunoihin joutuneen säkeen toisinnot:

A. Suuhun Untamon susien. B. Syöä Suomelan susien.

Latvajärven Arhippa on, kuten mainittu, asettanut Vuojolan kertosanaksi ensin _Väinölän_ ja sitten _Untamolan_ sekä liittänyt yhteen _Untamon ja Väinön tyttösen_, joilta tiedustellaan, missä Vuojela elää, Väinän tyttäret asuvat. Sitäpaitsi hän käyttää _Untamoista Väinämöisen_ vastineena.

Tämä on itku Väinämöisen, urajanta Untamoisen. -- Mitä itket Väinämöinen, kuta Untamo uriset?

Mutta näitä yhdistyksiä eivät muut laulajat ollenkaan tunne. Viimeksimainittu säe kuuluu säännöllisesti: "uriset Uvantolainen".[143]

Vielä on huomattava _Unnon_ yleinen ilmaantuminen _Vennon_ kera samassa säkeessä.

A. Soitti Unto, soitti Vento, soitti viisi velloani. B. Ajoi Unnon kylpemähän, ajoi Vennon kylpemähän. [Kylpi Unto, kylpi Vento,] kylpi viisi velloani, seitsemän sisaruttani. Jäipä Unto kylpemättä, Unnon vasta hautomatta. Unto suuttui ja vihastui. C. Kylpi Unto saunassa, kylpi Unto, kylpi Vento, kylpi Luoja lapsinehen, Jumala perehinehen. D. Tuli tie iänikäinen -- käyä Unnon, käyä Vennon, käyä Luojan lapsinehen. E. (Kalervon pidoissa): Joivat Unto, joivat Vento, moni mies, moni molotsa.

Unnosta erikseen _Vento_ tavataan Siikasenluvun säkeessä: "Onnen ohrat, Vennon vehnät", jossa Vento on Jumalaa merkitsevän Onnen kertosanana.

Jos Jumalan kertosanana käytetyn Vennon saisi lukea sankarinnimityksien joukkoon, niin kävisi ymmärrettäväksi Jordanin joen nimittäminen Vennon lähteeksi.

A. Mistä vettä, kusta vettä, vettä Vennon lähtehestä, vettä Jortanin joesta, pyhän virran pyörtehestä. B. Vesi Vennon lähtehestä, jalan juuresta Jumalan.

Samoin olisi käsitettävä Pistosnuolen vetäjänä _Tuonen härän_ kera vaihteleva _mustakylki Vennon härkä_ sekä puiden kylväjän Sämpsä Pellervoisen ohella toimiva puitten kyntäjä _mustaposki Vennon härkä tai Vennon härkä Uljamoinen_.[144]

Setälä selittää _Vennon_ voivan olla väännöksen _Väinän_ sanasta. Parissa Tulenluvun säkeessä ilmestyykin _Vento ja Ventolainen_ Väinän ja Väinämöisen sijalla.

A. Vennon väljille vesille. B. Vyöstä vanhan Ventolaisen.

Mutta tässä ei liene tapahtunut alkuperäisen nimen vääntymistä, vaan syrjäytyminen toisen samaa merkitsevän tieltä.

Sankarin merkityksen näemme olevan ennenmainitulla _sotijalon_ vastineella _Vennon joukiolla_. Tämän toisintomuoto _Verran (< Vetran?) joukio_ houkuttelisi olettamaan, että myös _Vennon eli Vennän_ olisi väännös alkuperäisestä _Vetran_ muodosta. Muutamassa Lemminkäisrunossa mainitaan _Ventolan veräjä_ sekä _Kuntolan kuja_, joka voisi olla alkusoinnun vaikutuksesta muuntunut _Untolan kuja_. Edelliseen on verrattava _veitikan_, s.o. Vetrikan, _veräjä_ ynnä _Vietolan_ (< Vetrolan?) _veräjä_ ja jälkimäiseen _Kurttolan kuja_, jota samoin saattaisi ajatella muodostuneeksi _Urttolan ja Utrolan_ kujasta. Varovaisinta kuitenkin on pitää molempia sanapareja: _Vetra ja Utra_ sekä _Vento ja Unto_ toisistaan erillään, ainakin niin kauan kuin jälkimäisten keskinäinen yhteys on selvittämättä.

Huomattava on vielä, että _Vietrikän_ "verevän pojan" sijalla länsi-Inkerissä joskus tavataan _Untero_ "utala poika". Pohjois-Inkerissä esiintyy kahdessa runossa: Kuolonsanomissa ja Itkun tiedustelussa, sotaanlähtevä Anterus:

Anterus korea sulho, sulhon kauppa kaunokainen uhaten sotahan läksi, tinatuppi tappeluhun, tinatuppi, vyö hopea, [miekka vyöllä heltukainen,] parta kullan palmikoissa, pää kullan ripalehissa.

Tämä komea sotilaan kuvaus on voinut säilyä hyvinkin vanhoilta ajoilta, mutta siinä tapauksessa on Anterus, luultavasti Anteruksen ylimön pojan runosta lainattuna, samansointuisen alkuperäisen nimen syrjäyttänyt. Ainakin _Vipusen_ kertosanana ja määreenä käytetty _Antero_ on myöhempi muunnos. Sillä toisessa paikassa runoa on Vipusella kertona sankarinnimi _Lemminkäinen_.

Poika virsikäs Vipunen, luottehikas Lemminkäinen, tuo viruvi virsissähän, luottehissahan lahovi. Jo viikon Vipunen kuollut kauan Antero kaonnut, [vipuja virittämästä, ansatietä ahtomasta].

Mahdollisesti on _Anteron_ syrjäyttämä nimi ollut L-alkuinen, koska sen paikalla savolaisessa Vipusen runon toisinnossa on _untelo_. Siinä "viisas vintti Lyyrätyinen" venettä veistäessään uupuu kahta sanaa, jotka vanha Väinämöinen lähtee hakemaan. Suomen ja Venäjän Karjalassa Väinämöisen yleisesti itse tarvitsee ja hakee sanat. Mutta Karjalan kannaksella, jossa ainoasti johdanto on säilynyt, on veistäjänä _virsikäs Vipusen poika_. Samoin välistä Vienan läänissä tämä poika hakee sanat vatsasta _Vipusen vanhan_.[145] Runon ajatuksena lienee, että lauluntaitoinen poika hakee puuttuvia sanoja isä-vainajaltaan. _Viisahan Vipusen_ pojan kohtaamme kerran Vienan läänissä veitikan (< Vetrikan) asemella surmatun nimenä yhdessä alkuperäisen surmaajan "kaunehen Kauko pojan" kanssa. Lemminkäisen rinnalla tapaamme Vipusen pojan myös loitsijan kerskauksessa, että hänellä on muitakin sanoja:

Vakassa Vipusen poian, lippahassa Lemminkäisen.

Vielä mainitaan _Vipusen poika_ muutamissa Pohjanmaan Tulenluvuissa _valkean_ puhuttelunimenä.

Valkea Vipusen poika, tuli kulta aurinkoinen, aurinkoisen poianpoika, Auringottaren tekemä.

Nimi _Vipunen_ on yhä arvoituksellinen. Onko se yhdistettävä vipu sanaan vai ainoastaan tämän vaikutuksesta vääntynyt, olisi lähin ratkaistava.

Vienan läänissä ilmaantuu tilapäisesti Vipusen sijalla _Vironen_, jolla on kertosanana _Kalkkinen. Virolainen viisas poika_ Inkerissä on usein runoreen vetäjänä, joskus venepuun etsijänä. Virossa tavataan runossa Ristitystä metsästä _Udres ja Vidres_ pojan asemesta kerran _Virelemas virsitarka_. Tästä nähtävästi vääntynyt on länsi-inkeriläinen _Ville lammas_ "aivan viisas" eli "viisin tarkoin", s.o. _virsitarkka_.

Ville lammas poisikkainen, Ville lammas viisin tarkoin viisintarkoin, maan kavala, tiesi kuun, tiesi päivän. tiesi tähet taivahasta, meren pohjasta somerit.

Samassa inkeriläisessä Kultaneidontaonnan muodostuksessa, jossa _Ismaro_ ilmaantuu, on Saaren maalle asettuvan sepän kertosanana usein _Aartsalainen, Artsalainen, Atsarlainen, Aatsalainen eli Atsallainen_. Eräs laulaja, jolta nimen merkitystä tiedusteltiin, ei voinut sitä selittää, vaan arveli sen olevan jonkun suvun tai kansan nimen.

Tuohon seppä seisattihen, asettihen Artsallainen.

Tämä nimi on jollain tavoin vääntynyt. Jos olettaisi t:n ja s:n vaihtuneen, niin kenties saattaisi _Aartsalaiseen_ yhdistää Turunpuolisen nimen _Airisto_, jota vastaava ruotsalainen _Erstan_ tavataan myös Tukholman puolella ja on selitetty _Erikstadiksi_. Mutta puhumattakaan siitä, että Airisto nimellä on muitakin selityksiä, on toisenlainenkin takaheitto, alkusoinnun aiheuttama, mahdollinen olettaa, nimittäin Arisalainen < Tarsalainen. Eräässä Tulensynnyn toisinnossa kerrotaan _Tarsilaisen_ polttamisesta veneessä vanhaan pohjoismaiseen tapaan.

Tarsilainen poltettihin venehessä vaskisessa, purressa rautapohjassa; sen kypenet kylvettihin.

Ilmeisesti tämän muunnos on _Tarnalainen_, joka mainitaan rinnakkain _Lemminkäisen_ kanssa.

Tapettihin Tarnalainen, leikattihin Lemminkäinen.

Samaan ryhmään lienevät vielä luettavat suomenkarjalaisissa Häärunoissa käytetyt nimitykset _Tervulainen, Teinulainen, Tenhulainen, Terholainen, Terheläinen eli Teikamoinen_,[146] joiden kertona on _Osmolainen_ tai joku sen sijalle asetettu sana.

A. Mistä tiesit Terheläinen, hyvä Osmo tien osasit? B. Terholainen, Osmolainen. C. Teikamoinen, Osmolainen. D. Tenhulainen, Onnen mykrä. E. Tervulainen, ojan rotta.[147] F. Mistä tiesit Teinulainen, äkkioutonen osasit?

Oletettavista sankarinnimistä on vielä mainittava suomenkarjalaisessa Kilpakosinnassa yhtenä kosijana toimiva "heleä" _Hermantoinen eli Heimandroinen_ ynnä kosintaan lähtö "punapaula" _Helmandoihin_. Tähän kenties liittyy kultaa tiputtavan Kullervon Kalervon pojan kertosanoista: _Hellervo heleäviitta_. Äänteellinen yhtäläisyys johtaa mieleen kuuluisan goottilaiskuninkaan _Hermanarikin_, jonka vallanalaisia olivat monet suomensukuisetkin heimot. Siitä mahdollisesti voisi olla muistona sankarinnimitys _Hermandroinen_ samalla tavoin kuin Kaarle Suuresta kuninkaannimitys _korol'_ venäjänkielessä ja siitä saatu korul mainitussa virolaisessa runossa.[148]

Lopuksi on tarkastettava muuatta mainesanaa, jota nähtävästi on käytetty ylimyksellisestä sankarista. Ristityn metsän runossa saa neidon viettelijä _Udres_ määreet _kuu sulane, päevä poega_. Sama "kuun renki, päivän poika" esiintyy muutenkin Viron runoissa, esim. vakkaan pannusta kullasta kasvaneena tai kullan loisteen aiheuttaman tulipalon sammuttajana. Muutamassa jälkimäisen runon toisinnossa, missä sammuttajana on tavallinen Kalevin poika, ovat kullan antajina "Riiasta ritarin (_ridali_) poika, Pärnusta päivän poika".

Inkeriläisissä kosintarunoissa esiintyy usein _päivän poika valkeainen_, joka:

Satuloi sata oroa satoihin satulavöihin, tuhansihin valjahisin, sata jousta jou'utteli.

Parannettavan kunnioittavana mainesanana _päivän poika eli lapsi_ käytetään seuraavissa Suomen Karjalan loitsuissa:

A. Neitsyt Maaria emonen, tuo on vasta tullessasi! -- Päivän laps' on päästettävä. B. Päästit kuutaman kehillehen, päästit päivän takana, päästele sinä päivän lapsi! C. Mistä vettä tuotanehen? Vettä virrasta Jumalan, pyhän Jortanin joesta -- kultaisella kuppisella vaskisehen kattilahan päivän poian päätä pestä!

Pestävä päivän poika eli kuun poika ilmaantuu usein suomenkarjalaisessa Ison tammen runon johdannossa, missä poltettujen heinien tuhkista tehdään poroa:

Päivän poian päätä pestä, kuupojan kurikkoa pestä l. silmiä hyvän sikiön.

Ampiaisenlukuun kuuluvia ovat säkeet:

Poika päivän naitettihin, Kuukehotar kihlottihin.

Päivän poikaa vastannee venäläisissä sankarilauluissa nimitys _solnishko_, 'päivönen', josta Julius Krohn on huomauttanut.

Paltamon rovastin Juhana Cajanuksen kertomus v. 1663 pidetystä piispantarkastuksesta on säilyttänyt kansantarinan, jossa kerrotaan Kalavasta ja hänen 12 pojastaan. Kolme näistä mainitaan linnojen rakentajina Pohjanmaalle: _Soini_[149] Limingan tienoilla, nimetön Pyhäkosken luona ja _Hiisi_ Kajaanin puolella. Lisätietoja sanotaan olevan Savosta ja Hämeestä, missä muutaman heistä hoetaan asuneen, kuten _Väinämöisen, Ilmarisen ja Kihavanskoisen_. "Näiden _Kalavan poikien_ kera on Suomen kuningas valloittanut koko Venäjän, niinkuin vielä siitä vanhat suomalaiset laulavat."

Tätä tarinaa, joka ei ole aivan vapaa opillisesta muodostelusta, on pidetty hämäränä muistelmana Venäjän valtakunnan perustamisesta, jossa suomalaisiakin heimoja oli mukana. Viimeksi on muinaistutkimuksemme perustaja J.R. Aspelin siihen nojautuen lausunut olettamuksen, että suomalaisilla Odysseian-tapaisen Kalevalan ohella olisi ollut Iliaadia vastaava sotaisia tapauksia esittävä runojakso.

Muinaisajan sotaista henkeä kuvailevia kertomarunoja ei meidän kuitenkaan ole syytä olettaa kadonneiksi, koska ne löytyvät itse Kalevalasta. Tässä, samoinkuin jo kansanlaulussa, ovat joutuneet sekaisin samalla runomitalla sepitetyt eri aikaiset ja eri aiheiset runot. Jos ylläoleva esitys sankarinnimistä pääasiallisesti pitää paikkansa, ei sankarirunojemme luku ole vähäinen. Kalevalan runoista kuuluvat niihin Kilpalaulanta, osa Ainorunoa, Vellamon neidon onginta ja Väinämöisen ammunta (r. 3-6), Kyllikinryöstö, Ahdin ja Kyllikin valat sekä Hirvenhiihdäntä (r. 11-13), Vipusen runo (r. 17) ja osa oluenkeittoa ynnä kutsuja (r. 20), Lemminkäisen eli Kaukomielen toinen retki Pohjolaan, Saarella olo, ynnä Ahdin meriretken yritys (r. 26-30), Kullervojaksoa osa ja Kultaneidontaonta (r. 31-37), Kantelejakso osittain ja samoin Samporetki (r. 39-44), Tautien parantaminen (r. 45) ynnä Väinämöisen tuomio (r. 50); minkä verran myös Sammontaontaan ja Kilpakosintaan (r. 7, 10, 18, 19) niiden aineksia sisältyy, on vielä vaikea määrätä.

Runojen ikää ei tietystikään saa päättää yksistään niissä toimivien henkilöjen nimistä, sillä kansan tietoisuudessa säilyneinä nämä ovat voineet liittyä ja ovatkin todistettavasti liittyneet myöhempiin kertovaisiin runoaiheisiin. Mutta ei saata olla satunnaista, että sittenkuin kertomarunoistamme mitä tarkimmin ja ankarimmin -- monen mielestä ehkä liiankin ankarasti -- on eroitettu kaikki, mikä vain voisi olla kristillisperäistä tai muuten uudemmanaikaista, juuri niiden runojen suhteen, joihin esitetyt sankarinnimet alunpitäen kuuluvat, on osittain jo ennen näiden nimien selitystä täytynyt myöntää pakanallisen syntyperän mahdollisuus. Silloin ei vielä osattu olettaa ainoatakaan runoa alkuansa yhteiseksi virolaisille ja suomalaisille, joilla kuitenkin on vanha runomitta yhteisomaisuutena. Mutta nyt on meillä Kultaneidontaonnan molemmissa toisistaan riippumattomissa muodostuksissa, virolaisessa Kalevinpojan ja inkeriläisessä, alkuansa länsisuomalaisessa Ismaron yrityksessä, epäilemätön esimerkki. Huomattava ominaisuus mainituille sankarirunoille on myös niiden omintakeisuus; niiden vertaileminen muiden kansojen runoaiheisiin on merkillisen vähässä määrässä onnistunut. Ne kuvaavat kaikki suomalaisten ynnä virolaisten omia oloja, eroten siinä suhteessa islantilaisten historiallisista Edda-lauluista, joista suurin osa esittää saksalaisten ruhtinaiden ynnä hunnilaiskuninkaan Attilan seikkoja vieraitten esikuvain mukaan.[150]

Että aikana, jolloin sankarirunomme syntyivät, suomalaisilla oli itsenäisiä heimopäälliköitä, jotka urheudellaan sankarinimen ansaitsivat, näkyy etenkin Ahdin "Saaren vanhimman eli kuninkaan" meriretkestä. Hänen on täytynyt tehdä erityinen vala pidättäytyäkseen sodankäynnistä:

Hopeankana halulla, kullankana tarpehella.

Valastaan vapautunutta ei mikään houkuttelu voi enää pidättää sotaan lähtemästä:

En huoli kotioloista, juon ennen merellä vettä melan tervaisen terältä. -- En huoli kotieloista, jos markan suasta saanen parempana sen pitelen.

Sama sotainen halu ilmenee Ahdin veneen valituksessa ja hänen toverinsa _Teurin eli Kuuron_[151] kiireessä päästä mukaan, vaikka vasta oli nainut nuoren naisen:

Jalan kenki kiukahalla, toisen kenki lattialla, veräjillä vyötelekse, ulkona kävystelekse.

Tähän runoon kuulunee vielä toiseen yhteyteen eksynyt Ahdille lausuttu muistutus:

Ahtiseni velloseni, muistatko kuin sotia käytiin, tuhat päätä turmelimme, sata päätä tappelimme?

Erinimisten sankarien välillä näkyy olleen osittain vihollis-, osittain sukulaissuhde. Veriviholliset Kalervo ja Untamo esitetään veljeksinä tai ainakin naapuruksina: Kaukamoisen taistelussa tappama Vetrikka on hänen "tätinsä lapsi"; Lemminkäisen ottavat Luotolassa hänen oma sisarensa ja lankonsa vastaan vihamielisesti ja saavat hänen miekastaan surmansa.

Väinämöinen ja Joukahainen, jotka Kilpalaulannossa esiintyvät toisiansa vastaan, toimivat tovereina Sammon ryöstöretkellä. Tällä sotaisella yrityksellä on epäilemättä jokin historiallinen perustus. Sankarirunoon kuuluvana on myös _Sampo_, josta jo puolisataa selitystä on annettu, joutuva uudistetun tutkimuksen alaiseksi, kun Päivänpäästörunoon kuuluvat tarulliset piirteet sen ympäriltä on eroitettu ja ennen eroitettuja piirteitä takaisin palautettu. Näistä jälkimäisistä on huomattavin _kirjokansi_, joka tavataan Sammon kertosanana paitsi yleisesti Vienan läänissä myös eräässä suomenpuolisessa katkelmassa.

Paikkana, mistä Sampo on ryöstetty, ei ole voinut olla tarullinen Pohjola, joka on Päivänpäästöstä lainattu. Vuonnisen Ontrein toisinnossa Väinämöinen nimittää omaa maataan paitsi Suomeksi myös "Pohjanmaaksi" ja Pohjolaa "saviharjuksi", jonka kylvön ja kynnön päälle toivottaa rautaiset rakeet. Sammon ryöstön paikka on länsi-Suomesta lähtien etelän puolelta ja meren takaa etsittävä. Muutamassa vanhassa vienanpuolisessa kirjaanpanossa on Pohjan akan kertosanana "nenä vankka[152] Vuojolainen". Jollei tämä säe ole tilapäisesti lisätty, niin sopisi kenties kuvitella Itämerellä liikkuvien suomalaisten merisankarien suunnitelleen ryöstöretkensä Itämeren kaupan keskukseen _Vuojolaan_ eli Gotlantiin, jossa verrattomasti suurin osa ruotsinpuolisista sekä arabialaisten että byzanttilaisten rahojen aarteista on löydetty.

Suomalaisten heimopäälliköistä sankarirunomme antavat monipiirteisen ja värikkään kuvauksen. Muutamia sankareista sanotaan "vanhoiksi", toisia "nuoriksi"; sekä vanhana että lapsena esitetään Kaleva. "Kaunis" on mainesanana Kalevalla ja Kaukamoisella, "verevä" Vetrikalla, "riski" Riion pojalla ja "liioin voiva" Ahdilla. Vapaan uroon _pitkät, kiharaisut hiukset_ on Kalervan pojalla.

Kalervan pojalla ja hänen pitovieraillaan on _verkaviitat_, joiden väri on joko "punainen" tai "sininen" tai "kirjava". Melkein kaikkien sankarien mainitaan käyttävän _miekkaa_. Aseensa he _raudanseppinä_ itse osaavat valmistaa. Heillä on myös _ratsuja ja aluksia_ nimenomaan sodankäyntiäkin varten. Ahti omistaa paljon _maita_. Vanhat ja suuret viljelykset kuuluvat Kalevan ja Väinämöisen muistoihin, nimenomaan kasvitarhaviljelys liittyy Osmon nimeen.

Kullasta ja hopeasta _rikkaita_ ovat Kaleva, Ismaro, Ahti ja virolaisen runon Rego. _Orjia_ pitävät Untamo, Ismaro ja historiallinen Rego. Kevytmielinen suhtautuminen naisiin näkyy olleen ominaista näille ylimyksille; runollisesti liioitellen kerrotaan Kaukamoisen Saarella vietelleen "sata neitosta, tuhat morsianta".

Vankkoina _oluen juojina_ esitetään monet sankareista. Ahdilla on olutta runsaasti varastossa. Miehet itse toimivat _oluenseppinä_, sillä olut, jota he valmistivat, oli uhrijuomaa, _kahjaa_.

Uhrien toimittaminen oli päälliköille kuuluva velvollisuus. Uhratessa oli heidän luettava _luote_, joka sana johtuu skandinaavilaisesta _blót_ 'veriuhri' ja lienee alkuansa tarkoittanut uhritoimituksen aikana esitettyä laulua, mikä merkitys _luete_ sanalla on ollut lapinkielessä alkuperäisen merkityksen ohella. _Luotteen_ kertosanoja on virsi ja _luottehikkaan virsikäs_. Siinä "Ukkovirressä", jonka Sämpsän runo sisältää, on kenties säilynyt esimerkki muinaisesta uhrilaulusta.

Koska Väinämöinen ja Lemminkäinen esitetään myös parantajina, tulee uudelleen esille kysymys, käyttivätkö vanhat sankarit tässäkin toimessa sanoja eli loitsuja. Väinämöisen ja Joukamoisen kilpalaulannasta päättäen he osasivat pyörtääkin "pyhät sanansa", peräyttää "lausehensa".

Vaikka nykyisissä loitsuissa on vaikea osoittaa sellaisia pakanuudenaikuisia aineksia, jotka eivät olisi kertomarunoista lainattuja, niin saattanee suomalaisiin sovittaa tiedot skandinaavien muinaisesta loitsulaulusta, josta on tallella kuvaus Grönlannista 10:nneltä vuosisadalta. Ennustajanainen tahtoi avukseen toista naista, joka osasi esittää loitsintaan (seidr) tarvittavia lauluja, n.s. haltiankutsuja (vardlokkur). Eräs läsnäolevista ilmoitti, ettei tosin osannut loitsia eikä ennustaa, mutta että oli oppinut semmoisia lauluja kasvatusäidiltään Islannissa: Tämä esitti kysymyksessä olevan laulun niin hyvin, ettei kukaan arvellut milloinkaan kauniimpaa kuulleensa. Ennustajanainen, joka oli asettunut loitsintaistuimelle naisten muodostaman piirin keskelle, niinikään kiitti hänen lauluansa, sanoen sen olleen mieluisan haltioillekin, joita oli suuri joukko paikalle saapunut. Sen verran kuin skandinaavilaisesta loitsulaulun sisällyksestä on tietoja, näyttää se olleen väljissä muodoissa liikkuvaa tilapäärunoilua. Loitsulaulujen (galdr) esittäjät olivat niiden "seppiä" (galdarsmidir). Loitsulaulun ohella käytettiin riimukirjainten piirtämistä taiottaviin esineihin. Niiden nimi _rún_, jonka alkumerkitystä osoittaa gootinkielen _rûna_, 'mysterio', on taikamerkin ohella merkinnyt myös loitsulaulua; sitä vastaavalla _runo_ sanalla on vanhoissa runoissamme ynnä aikaisimmassa kirjallisuudessamme personallinen 'laulajan' merkitys.

Sankarilauluja on skandinaavilaisten pikkukuninkaitten kartanoissa suuresti suosittu. Niiden sepittämisen ja esittämisen taito oli kunniakas ja ylimyksillekin soveltuva. Samoin ovat runoistamme päättäen suomalaiset sankarit itse laulaneet ja soittimin säestäneet omia sepittämiänsä tai muilta kuulemiansa.

Että suomalaiset sankarirunot ovat sepitetyt länsi-Suomen rannikolla, todistaa jo Vuojolan eli Voionmaan tunteminen. Länsi-Suomessa ne eivät ole voineet syntyä ennen suomalaisten sinne siirtymistä rautakaudella Viron lounaisrannikolta ja Saarenmaalta.[153] Rautakautta taemmaksi menemästä estää myös sankarien mainitseminen raudanseppinä, mikä ammatti pidettiin Skandinaviassakin suuressa arvossa. Myöhempään rautakauteen johtaa heidän maineensa oluen seppinä, mikäli se oli valmistettava humalaa käyttäen.

Useita sankarin nimiä on yritetty johtaa muinaisskandinaavilaisesta kielestä, jonka avulla myös monta länsisuomalaista paikannimeä on selitetty ja josta suuri joukko muita lainasanoja on suomenkieleen tullut. Jos nämä nimenjohdot osittainkin pitävät paikkansa, seuraa siitä, että länsisuomalaisissa heimopäälliköissä on skandinaavilaista verta, samoin kuin länsi-Suomen kansassa kokonaisuudessaankin on rotusekoitusta.

Länsi-Suomen asutusta esittää myöhemmän rautakautemme erikoistutkija Alfred Hackman seuraavin sanoin: "Suomalaisten heimojen siirtyminen Suomen läntisiin kulttuurikeskuksiin on tapahtunut viimeistään neljännellä vuosisadalla, kenties jo ennenkin, ja tällä maahanmuutolla on ollut etupäässä rauhallinen luonne. -- -- Nämä kulttuurikeskukset olivat silloin niin harvaan asuttuja, että uudet tulokkaat saattoivat asettua entisten asukkaitten väliin, tunkematta heitä pois asuinpaikoiltaan ja kohtaamatta ylen voimakasta aseellista vastarintaa. Tietystikään ei aivan ilman kamppailua suomalaisien leviäminen ole ajateltavissa. Aseitten suuri määrä kansainvaellusajan löydöissä viittaa verisiin taisteluihin, joita luonnollisesti ei ole käyty ainoastaan ruotsalais- ja suomalaissukuisen väestön, vaan myös suomalaisten heimojen kesken. Missään tapauksessa ei suomalaista asutusta voi pitää äkillisen, väkivaltaisen maanvalloituksen tuloksena Siirtyminen Itämeren maakunnista on suoritettu hitaasti, useamman vuosisadan kuluessa, kenties pitkin väliajoin. Löydöistä päättäen on vielä myöhemmällä rautakaudella, vuoden 700 jälkeen, suomalaisia kansanaineksia saapunut Viron puolelta. Ei heimoittain, kuten tähän asti on oletettu, vaan parvittain, yksityisissä milloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ovat suomalaiset jättäneet vanhan kotimaansa etsiäkseen uusia asuinsijoja tältä puolen Suomenlahtea. Siten on rautakauden kuluessa heidän joukkonsa Suomen vanhoilla viljelyspaikoilla yhä kasvanut, kunnes he, olematta kulttuuriltaan entisiä asukkaita etevämmät, lukumäärällään saavuttivat näistä voiton ja lopuksi nämä itseensä kokonaan sulattivat, paitsi mahdollisesti muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä."

Viimeksimainituista entisten asukkaitten jäännöksistä hän toisessa paikassa lausuu: "Mielestäni olisi kyllä ajateltavissa, että vielä viikinkiaikana suomalaisilla kulttuurialueilla, siis keskellä suomalaisia, olisi elänyt germanilaisia kansanrippeitä. Mutta ne ovat voineet olla vain pienenä osana koko väestöstä, eikä niitä voi asettaa suoranaiseen yhteyteen niiden ruotsalaisten kansanainesten kanssa, jotka historiallisen ajan alussa suurin joukoin muuttivat maahan asuttaen etupäässä harvaan kansoitetut tai kansoittamattomat saaret ja rannikkoalueet."

Suomalaiset paikannimet nykyisten ruotsalaisten asuinsijoilla todistavat, että nämä 1000-1200:n tienoilla Uudenmaan, länsi-Suomen ja etelä-Pohjanmaan rannikoille muuttaessaan tulivat hämäläisten, satakuntalaisten ja kyröläisten vanhoille kalastuspaikoille, joista vielä keskiajalla käytiin käräjiä. Valaisevana esimerkkinä Uudeltamaalta on _Porkkala_, joka tunnetaan jo 1200-luvulla satamapaikkana muodossa _Purkala_, 'laivan purkauspaikka', ja sen luona oleva _Tavastfjärden_, 'Hämeenselkä'. Satakunnassa on huomattava Ahlaisten pitäjän ruotsalainen nimi _Hvittisbofjärd_, 'Huittisten asukasten vedenselkä'. Etelä-Pohjanmaalta mainittakoon _Mustasaari_, joka ajanlukumme ensimäisen puolen vuosituhatta oli vielä veden alla eikä siis ole voinut olla vanhemman germanilaisen väestön asuttama ja jossa nykyistä ruotsalaista vanhemmasta suomalaisesta väestöstä oli jäännöksiä vielä 1800-luvulla.

Kysymys siitä, minkä verran alkuperäistä germanilaista väestöä on voinut säilyä historialliseen aikaan asti niillä rannikkoseuduilla, jonne uudempi ruotsalainen siirtolaisuus suuntautui, on kuitenkin toisarvoinen sen kieltämättömän tosiasian rinnalla, että verrattomasti suurin osa maamme vanhempaa germanilaista kansanainesta sulautui maahan muuttaneihin suomalaisiin muodostaen näiden kanssa yhtenäisen kansallisuuden. Että maamme muinaisten germanilaisten jälkeläisiä osittain on myös nykyisessä ruotsinkielisessä väestössämme, on mahdollista, vaikka vaikeasti todistettavaa. Mutta varmasti ja pääasiallisesti he yhdessä muinaisten suomalaisten kanssa ovat nykyisen länsisuomalaisen väestön esivanhempia. Koska kaikki vanhat kulttuurikeskukset historiallisen ajan alussa ovat suomalaisten asuttamina, lausuu Hackman, "on aivan epäilemätöntä, että suomalaiset jo myöhemmällä rautakaudella ovat olleet väestön pääosana ja että vanhemmalta ajalta säilyneiden skandinaavilaisten kansanainesten suomalaistuminen on tällä aikakaudella tapahtunut".

Vielä voi olla kysymys siitä, onko tällä n.s. viikinkiajalla Suomeenkin perustettu samanlaisia skandinaavilaisia soturisiirtoloita, joita tiedämme Venäjällä olleen Venäjän vallan perustamisen aikoina. Tässä suhteessa valaisevaa on A.M. Tallgrenin Kaarinassa lähellä Turkua äskettäin esillekaivama venehauta, jossa tavattiin skandinaavilaisen soturin aseita ja hänen kerallaan poltetun suomalaisen naisen koristeita.

Samoin on Gotlannin välittämä kauppayhteys tuonut Vuojolaisia ja kenties kaukaisempiakin kauppiaita Suomeen, jotka usein jäivät tänne talvehtimaan. Silloin tuli helposti solmituksi lemmensuhteita, jotka toisinaan muukalaisen kokonaan maassa pidättivät; ainakin säilyi muisto hänen käynnistään jälkeläisten sukunimessä.

Missään tapauksessa nämä tilapäiset lisät eivät voineet vaikuttaa kansallisessa suhteessa, ne luonnollisesti sulautuivat vakinaiseen väestöön. Suomessa oli suomalainen kansallisuus pakanuuden ajan lopulla niin täydesti vallitseva, ettei sen asemaan maassa enää voinut muutosta aikaansaada myöhempikään joukkosiirtyminen Ruotsista Suomen rannikoille.

Tänä Suomen kansallisimpana aikana, noin 700-1100:n vaiheilla, syntyi suomenkielinen sankarirunous. Huomattava on, että runoissa mainitut sankarit eivät ainoastaan olleet runojen laulajia, vaan myös niiden sepittäjiä (_virsiseppä, virret takoi_). Tämä todistaa, että nekin, joiden sukunimi ja siis sukujuuri mahdollisesti on vierasperäinen, ovat olleet kieleltään suomalaistuneitten jälkeläisiä.

Kuvatun sankariajan vaikutus ulottuu keskiajalle, jolloin ylemmätkin säädyt pääasiallisesti käyttivät suomea puhekielenään. Myös keskiaikaisen kansanrunouden, sekä ritari- että legendarunouden, luomiseen ovat ottaneet osaa Suomen kansan aateliset ja hengelliset johtomiehet. Vielä uuden ajan alussa ruotsalaisesta rannikkopitäjästä lähtenyt Mikael Agricola pitää luonnollisimpana tehtävänään perustaa suomalaisen kirjakielen.

Viimeksi ovat mainitun kansallisuudellemme perustavan ajan jalot hengentuotteet, jotka kauimpana syntymärannoiltaan Suomen syrjäisimmillä saloseuduilla olivat saaneet vuossataisen turvapaikan supisuomalaisen karjalaisen väestön uskollisessa muistossa, kätköstään löydettyinä ja Kalevalaan koottuina uudelleen herättäneet suomalaisten uinahtaneen kansallistunnon.

Runollisia nimenmuodostuksia

Tähän saakka tarkasteltujen nimien joukossa olemme usein tavanneet puhtaasti runollisia muodostuksia ja väännöksiä. Milloin on joku mainesana personoitu milloin joku käsittämättömäksi käynyt nimi tunnetumman sanan kaltaiseksi mukaeltu. Etenkin naispuolisella -tar päätteellä on itäsuomalainen runo ollut valmis luomaan nimiä semmoisillekin henkiolennoille, joiden naisellinen sukupuoli ei ole mitenkään itsestään selvä tai joiden esikuva on todistettavasti miespuolinen.

Miten suomalainen Runotar on leikitellen luonut tarumaisia nimiä, näkyy paraiten muutamasta Raudanluvusta, jonka vanhin muistiinpano on Savosta vuodelta 1692.

A. Rauta on colmen jaettu: Kassari kiutarille, Miekka melveterille. Sirpi kaurietarille, Kirves iskieterille, Kassari kiutarille, Keihäs syöxeritille, Muut raudat muruttarille, Veitzi vijlieittille. B. Viikate Virottaria, Sirppi Siikaattaria, Kassara Kavottaria, Veitsi Veikaattaria, Kirves Killahattaria.

Kirves on eri toisinnoissa joko _Iskijättäriä, Killahattaria_ (vrt. killahuttaa, 'panna kumoon') tai _Köykkäyttäriä_ (vrt. keikahuttaa), taikka myös _Kivuttaria_. Kassara on samoin _Kivuttaria_ (ikäänkuin kivun tuottajasta käytetyn tutun haltiannimen mukaan), joiden muunnoksina lienee pidettävä _Kivettäriä ja Kavottaria, taikka Kalattaria_ (vrt. kalata, kalauttaa). Sirppi on _Kauriettaria eli Kauru[h]uttaria_ (kauriita, 'koota sirpillä') tai _Siirattaria_ (vrt. siera, 'kovasin') eli _Siika[h]attaria_. Viikate on _Viilattaria, Virottaria ja Väinä[h]ättäriä_. Virottaret johtunevat Lapsenpäästörunon säkeestä: "tuo'os viikate Virosta!" Veitsi taas on _Viiliättäriä, Veika[h]attaria_ (vrt. veikata, 'ylvästellä') tai _Helppeyttäriä_. Vielä omistetaan miekka _Meluattarille_, keihäs _Syöksijättärille_ ja muut raudat _Muruttarille_. Viimeksimainittu nimi saa selityksensä muunnoksesta: _suomuro Murottaria_, joka, samoin kuin tähän kuuluva "rauta Ruostehettaria", tavataan liittyneenä toiseen säeyhteyteen.

Aa. Hurus Väinän tyttäriä, Lemmas laukan hattaria, suomuro Murottaria. Väinästä sinun väkesi. Ab. Hurus naisen -- lemmes lengan -- B. Rauta Ruostehettaria, höyhenes Panuttaria. Maa isäsi, maa emäsi.

Mainittuja toisia säkeitä tavataan, paitsi Raudansanoissa, myös Käärmeen- (C) ja etenkin Tulenluvuissa.

C. Ruotus Väinän tyttäriä, Höyhenes Panettaria. Maa ota omat vihasi! D. Höyhennys Panottaria, Lemmäs Lautahattaria, kohun kantoi kaksikuisen. Ea. Munnu silmän tyttäriä, Höyhenes Panuttaria, tuo'os hyytä Pohjolasta! Eb. Nunnus ilman tyttäristä. Fa. Hynnys ilman tyttäriä, Höyhenet Panuttaria, Lemmet Laukahattaria, alkoi tulta tuuittoa. Fb. Heimusilmän tyttäriä, Höyhenis Vanutavia, Lemmen lauta hattaria alkoi tulta tuuitella.

Nähtävästi on näissä näytteissä, paitsi raudanhaltiattarien luetteloon kuuluvia säkeitä, kaksi säeparia, jotka ovat sekä toisiinsa sekaantuneet että toisistaan erillään pysyttäytyneet (A ja Ea).

Säkeestä: "Munnu silmän tyttäriä" (Ea) on Ganander johtanut Munnu nimisen naispuolisen jumaluusolennon, jonka erikoisalana oli silmänlääkintä; hänen mielipidettänsä on kannattanut Castrén. Mutta jo vanhempi Topelius on kaksi ensimäistä sanaa oikeen jakanut (Eb): "Nunnus ilman". _Ilman tyttäriä_ vastaavat kertosäkeessä _Panuttaret_. Molemmat olemme tavanneet Neitsyt Maarian sijaisnimityksinä, heitä rukoillaankin samoin kuin Maariaa tuomaan hyytä. _Nunnus_ olisi kenties yhdistettävä Panuttaren kertosanaan _Tunnutar_; siinä tapauksessa voisi _Hynnys_ (Fa) olla väännös, johon kertosana _Höyhenes_ olisi vaikuttanut.

_Höyhen_ sanan olemme tavanneet metsälintujen haltian nimityksessä _höyheneukko_. Myös on siitä muodostettu -_tär_ päätteellä haltia.

Höyhetär penin emäntä, Ahavatar[154] koiran alku, lyö löyly penin nenähän, vainu koiran sieramehen!

_Höyhetär_ on kuitenkin tässä samoinkuin _Höytöri_ "metsän emäntä" selitettävissä yhdeksi monia Hubertus sanan väännöksiä. _Höyhenes_ Neitsyt Maarian nimenä lienee lähinnä asetettava sen höyhenen eli sulan yhteyteen, jota häntä pyydetään tuomaan taivaasta.

Toisen säeparin ensi sanan _Hurus_ on Setälä lukenut _Hurvus_ selittäen sen hurmeen eli veren haltiaksi. _Väinän tyttären_ hän pitää veden haltiattarena, samoin myös lukemansa _Laukahattaren_, jonka johtaa sanasta _lauvas_, 'virta'. _Lemmas_ sana tällä paikalla on antanut Gananderille aiheen olettaa lempeän verensulun haltiattaren.

Epäillä kuitenkin sopii, onko kysymyksenalaisessa säeparissa ollenkaan puhe pakanallisista jumaluusolennoista. _Lemmäs_ eli _Lemmes_ sanan tunnemme naispaholaisen merkityksessä. Toisintomuodot _laukan hattaria_ (Aa) ja _Lautahattaria_ (D, Fb) saattaa tietysti yhdistää _Laukahattariksi_ (Fa), omaksumalla edellisestä k:llisen ja jälkimäisestä n:ttömän muodon. Mutta päinvastoinkin ne ovat yhteen sovitettavissa olettaen, että edellisessä on -n- ja jälkimäisessä -t-alkuperäinen. Tällöin tulisi alkumuodoksi _lautan hattaria_, joka on samanlainen yhdistys (_lautta-hattara_) kuin Kivenluvun säkeessä: "huoran hattaran vanuma". Lemmestä vastaavan _Lemmettären_ rinnalla tapaamme Hattarattaren alkusoinnun muuntamassa asussa _Vattarattaren_.[155]

Lemmettären liekuttama, Vattarattaren vanuma.

Tätä selitystä vielä tukee toisintomuoto _lengan hattaria_ (Ab), missä hattaran määreenä on _lenka_, jota vastaa Lönnrotin sanakirjan _lenkka_ 'epävakainen olento' ja ruotsalainen murresana _(flikk)slänga_, 'tyttö letukka'.

Vaikeampi on päättää, onko pääsäkeessä _Väinän vai naisen tyttäriä_ pidettävä alkuperäisempänä. Edellinen on voinut tulla jälkimäisen sijalle naisten luetteloa seuraavan säkeen ensi sanasta _Väinästä. Naisen tytär_ hyvin soveltuu _lautan hattaran_ vastineeksi joko yhtäläisessä tai päinvastaisessa merkityksessä. Edellisessä tapauksessa olisi Hurus sanalla Lemmäksen rinnalla huonon naisolion merkitys, kuten sen sijaisella miespuolisella _Ruotuksella_; Huruksen _Hurvuksesta_ johtaen saattaisi yhdistää sanaan _hurvio_. Jälkimäisessä tapauksessa voisi ajatella vastakohdan joko kahden inhimillisen naisen: kunniallisen ja kunniattoman väliseksi, taikka itse paholaisemon ja häntä vastaavan Jumalan emon väliseksi. Hurus sanaan on kenties yhdistettävä _Hyrytär eli Hyryitär_, jonka Ganander pitää _Panittaren_ sikiön naisellisena nimenä ja joka hänen mukaansa hoiti tulta vaskikattiloissa. Vienan läänissä on Hyrytär kerran tavattu Kavon kertosanana:

Kantoi tuon Kavon kätehen Hyryttären hyppysihin; Kapo tuota katselevi, Hyrytär hypi[s]televi.

Neitsyt Maariaa tarkoittava Hurus eli Hyrys voi hyvin olla sekä naisen että Väinän tyttäriä.

Miten esilläolleet säeparit selitettäneenkin, ei niistä uusia, muualla tuntemattomia jumaluusolentoja ole etsittävissä.

Puittensynnyssä, jossa puut eroitetaan toiselta puolen Jumalan tai neitsyt Maarian, toiselta puolen paholaisen luomiksi, luetellaan muun muassa:

Honka poika hotjamoinen, kuusi on Kumpulattaria, kataja Räsättäriä, koivu kolmen Luonnottaren.

_Kumpulatar_ saa selityksensä puittenkylvön kuvauksesta: "kummut kylvi, kasvoi kuuset". _Räsätärtä_ valaisee säkeen toisinto: "kataja Räsäsen poika". Molemmat johtuvat katajan ominaisuudesta tulessa räsähdellä, samoin kuin humalan isän nimi _Remunen_ tämän kasvin ynnä ohran remua synnyttävästä vaikutuksesta.

"Hullut tappeloittelemme". Humala Remusen poika.

Runollisen mielikuvituksen leikintä on edelleen luonut monessa syntyrunossa -_nen_ päätteisiä isännimiä[156] ja erittäinkin -_tar_ päätteisiä äidinnimiä.

Löylyn määresanaan _auterinen_, joka on käsitetty ikäänkuin sukunimeksi, liittyy välittömästi äidin nimi _Auteretar_.

Löyly poika auterinen, Auterettaren tekemä!

Ampiaisen mainesanasta _angervainen_, joka kuvailee olopaikkaa angervakasvin (Spiraea) läheisyydessä, on ensin tehty sen isoisä ja siitä on edelleen johdettu naispuolinen _Angervatar_.

Ampiainen angervainen, Angervaisen poian poika, Angervattaren tekemä.

Käärmeellä, jonka suu toivotetaan villaiseksi, on muka isä villainen ja emä _Villatar_.[157]

Villa suusi, villa pääsi, villa viisi hammastasi, villainen sinun isäsi, Villatar sinun emäsi.

Kiiltopintaisen sisiliskon kuvataan syntyneen vaskesta, kasarista eli kuparista.

A. Se on vaskesta valettu. B. Kasarista kannettu. C. Rintas on vaskesta valettu, kuparista kuuraeltu.

Näistä sanoista on toisinaan muodostettu sisiliskon omaksi tai äidin nimeksi _Vasketar ja Kasaritar, Kasarikki eli Kasarinen_; myös isän nimi _Uparo_ lienee vokaalisen alkusoinnun aiheuttama muunnos oletettavasta _Kuparo_.

D. Kasarinen kaunis neiti, tule haavas tuntemahan, vikasi parantamahan! E. Sisiliskosen sikiä, Kasarikki nuori neiti. F. Kasaritar kaunis neiti, Vasketar valio vaimo, sepä kyitä kehreävi G. Uparo sinun isäsi, Kasaritar sinun emäsi!

Karhu, jonka näimme olevan joko emältä tai isän puolelta Hongatarta, on isältä _Immitärtä_. s.o. ihmissukua, tai emän puolta _Röyhkötärtä_ mikä on muodostettu karhun mainesanasta _röyhelöinen_. Putkien syöjänä karhu saa nimen _Putkitar_.

Putkitar sinun isosi, Putkitar sinun emosi, Putkitar valtavanhempasi, Putkitar sinä itsekin.

Samoin mainitaan Sammakonsynnyssä _Onnutar tai Salvatar eli Salvotar_ sekä sammakon omana että isän ja äidin tai suvun nimenä. Niinikään painajaiselle, joka lehmiä "ajaa", annetaan nimi _Sonnatar_.

Sonnatar sinun isäsi. Sonnatar sinun emosi, Sonnatar sinä itsekin, Sant Pietari kaitsijasi.

Koiran synnyttää _peni_ sanasta muodostettu _Penitär eli Peniätär_.

A. Penitär valio vaimo, Ulappalan umpisilmä. B. Peniätär pieni vaimo perin tuulehen makasi.

Raudansynnyssä kerran ilmaantuva _Rakehetar raudan eukko_ johtuu rautaisia rakeita appovasta tautiensynnyttäjästä.

Myös rukouksentapaisissa loitsuissa, joista yleensä on etsittävä todella palvottuja nimiä, löydämme esimerkkejä pelkästään runollisesta personoimisesta.

A. (Käärmeelle): Paniatar hyvä emäntä! Hyvin oot tehnyt, pahoin oot pannut. B. (Karhulle): Muurratar on mustakynsi muurra muurahaiskekoja! C. (Ketunpyynnissä): Päistäryys pätevä neito, päristele päistäresi. karistele kaapujasi! D. Ruotakatar meren emäntä, meren eukko ruotuparta!

Selvästi mielikuvituksellisia muodostuksia on vielä erilaisissa säkeistöissä, joista muutamien esittäminen riittänee.[158]

A. (Maidon luvussa): Anna vilja puuttumaton, väsymätön Väinön juuri, kanervan Kukattarelta. heinän Helpehettäreltä! B. Luonta Kankahattaren, painama Sinettären. (vrt. Painanta sinervällä). C. (C-E Tulensynnyssä): Veljekset on veen kalaset, sisarekset sotkokset, kälykset kätevät naiset, D. Veljeksetpä veen kala[se]t, sisarekset Sotkottaret. E. Sisarekset Sotkottaret, kälykset käpeät naiset.

Puhtaasti runollisia paikannimiä huomattakoon lopuksi muutamia. Luultavasti Häärunoihin alkuansa kuuluvia ovat sekä suomen- että vienanpuolisessa Kilpakosintarunossa tavattavat _Lemmenlahti_ ja _Simasaari eli Simosalo_.

A. Katsoo, ka pursi tulevi tuon puolen Simatsaarta, [l. Siimet saarta], tämän puolen Lemmenlahta. B. Ajetahan kirjokorjin maapuolin Simosalosta, lasetahan laivoin suurin selänpuolin Lemmenlahta.[159]

Iivana Kojosen pojan runon aunukselaisessa toisinnossa muodostuneena ja siitä vienanpuoliseen Laivaretkeen siirtyneenä tavataan _Nälkäraunio eli Nälkäniemi_.

A. Jopa tupa tuuloittavi, Nälkäraunio näkyvi. B. Laski päivän, laski toisen. Jo näkyvi Nälkäniemi, kylä kurja kuumoittavi. "Onko linnassa lihoa?"

Se verraton nimistön rikkaus ja vaihtelevaisuus, joka on suomalaiselle kansanrunolle ominaista, on suurimmalta osaltaan itäsuomalaisten runolaulajain ansiota. Yhtä vähän kuin muussa suhteessa ovat he nimistöön nähden, rajoittuneet heille uskotun runoaarteen säilyttämiseen. He ovat sitä ehtymättömällä mielikuvituksella kartuttaneet ja sammumattomalla tunteen tulella kirkastaneet. Itä-Suomen väestössä, joka ammoin maahan saapuneena kaakon puolelta on niin kauan kuin tiedämme muodostanut kielellisesti yhtenäisen kansallisuuden, on säilynyt enemmän alkuperäistä kielivaistoa, joka muun muassa ilmenee onomatopoieettisten eli luonnon ääniä kuvailevien sanojen muodostamisessa. Samaa luovaa kielivaistoa ynnä karjalaisten haaveilulle herkkää mieltä on meidän etupäässä kiittäminen siitä viehätyksestä, jonka runojemme tarullisen nimistön tarkastaminen tarjoo.

Jumala.

Läpikäytyämme suomalaisten jumalainnimitysten pitkän sarjan, sekä niiden, joita suomalaiset ovat eri aikoina todellisessa palvonnassaan käyttäneet, että niiden, joita ainoasti heidän mielikuvituksensa on runokielen koristeeksi luonut tai muodostellut, on itse _jumala_ nimen käytäntö ja merkitys vielä tarkastettavana. Kuten ennen on huomautettu, ei _jumala_ sanan johto ja alkuperäinen merkitys ole suomalaisten ainesten avulla ratkaistavissa. Mutta sen esiintyminen runoissamme ei silti ole vailla mielenkiintoa.

Jo Lencqvist, joka oli sitä mieltä, ettei _jumala_ ollut minkään vanhan epäjumalan ominaisnimi, vaan jumaluusolentoa yleensä merkitsevä ja alkuperäiseen Jumalan tuntemiseen viittaava sana, huomauttaa sen monikollisesta käytännöstä runoissamme. Esimerkkinä hän mainitsee säeparin Pietari Bångin v. 1675 julkaisemasta Karhunpyytäjän runosta:

Julki tulin jumalista, kanssa saaliin iloisesti.

Tämä ei kuitenkaan ole kansanrunoa, kuten runomitankin puutteellisuudesta helposti huomaa.

Castrén, joka päinvastoin selittää Jumalan alkuansa olleen paikallisella -_la_ päätteellä muodostetun taivaannimityksen, myöntää kyllä, että jumala sanaa runoissa toisinaan käytetään sekä monikollisesti että jonkun erikoisjumaluuden määreenä. Mutta hän huomauttaa runoista saatavan paljon runsaammin todistuksia siitä, että Jumalaa on pidetty ainoana, määrättynä Jumalana. Tosin hänestä näyttää siltä, kuin ainakin useimmissa tapauksissa kristinopin vaikutus olisi ilmeinen. Sitä hänen mielestään todistavat Jumalan tavalliset mainesanat _kaikkivalta, autuas, armollinen_ ynnä muut kristillisestä käsitepiiristä lainatut, erittäin _Luoja_.

Kuitenkin Castrén luulee runojenkin avulla voivansa osoittaa, että Jumalaa jo pakanuuden aikana on palvottu taivaanjumalana. Runoista käy ilmi, että _Jumala_ määreenä kuuluu taivaalliselle _Ukolle_. Harvoin se liittyy mihinkään muuhun jumaluuteen.

Ensinnä on huomattava Pohjolan emännän saunarukous (UK 45: 211-28):

Tule nyt löylyhyn Jumala, Iso ilman lämpimähän.

"Kuten kertosanat _Iso ilman_ osoittavat, ei _Jumala_ sana tässä saata merkitä jumalaa yleensä -- vielä vähemmän kristillistä Jumalaa -- vaan yksistään ilman eli taivaan Jumalaa, Ukkoa".

Tavallisesti on tuulta pyydetty Ukolta. Yhdessä Kalevalan kohdassa (UK 18: 29-34) Väinämöinen kääntyy _Jumalan_ puoleen tuulta rukoillen:

Tule nyt purtehen Jumala, aluksehen armollinen!

"Tosin Jumalalla on tässä mainesana armollinen ja rukouksella muutenkin alistuvainen kristillinen luonne ('väeksi vähän urohon'), mutta tämmöiseen tarkoitukseen ei runoissa kristittyä Jumalaa juuri avuksi pyydetä".

Vielä viittaa Castrénin mielestä Ukon ja Jumalan yhteyteen tämän mainesana _ilmoinen_. Kristittyjen Jumalalle sitä tuskin voinee omistaa, ainakaan seuraavantapaisessa rukouksessa (UK 15: 352-62):

Itse ilmoinen Jumala, valjastele varsojasi, -- aja kirjakorjinesi läpi luun, läpi jäsenen.

Castrénin todistelu, joka perustuu Ukko ja Jumala sanojen yhteyteen, edellyttää, että Ukko runoissa olisi säilyttänyt alkuperäisen merkityksensä. Niinkuin olemme nähneet on se kuitenkin useimmissa tapauksissa sulautunut kristilliseen Isäjumalan käsitteeseen. Silloin on aivan luonnollista että Jumala juuri Ukkoon määreenä tai kertosanana liittyy. Löylyn luvussa Jumalan kertosana _Iso_ (käsikirj. _Isä_) _ilman_ on samoin kristillistä Isäjumalaa tarkoittava. Väinämöisen rukous: "tule purtehen Jumala", on vastaavassa kansanrunossa Pietarin ja Annan (< Antin) lausuma Jumalan pojalle heidän myrskyisellä laivaretkellään:

Sä kuulu Jumalan poika, tule purtehen Jumala!

"Itse ilmoiselle Jumalalle" osoitettua rukousta Kalevalaan sovitellessaan on Lönnrot, samoin kuin edellisessä kohdassa, jättänyt pois rinnakkaissäkeen: "Itse henki Herra Jeesus".

Useimmissa tapauksissa, kuten Castrénkin myöntää, on Jumalan kristillinen merkitys epäilemätön. _Jumala, Herra, Luoja ja Jeesus_ käytetään yleisesti toistensa kertosanoina. Niitä kuvaillaan samoin mainesanoin, samoine ruumiinosineen ja esineineen, samoine henkisine kykyineen ja vaikutusaloineen. Tosin eroitetaan välistä Jumalan poika ja itse Jumala, esim. Päivänpäästössä:

Jumalaisen aino poika, Kiesuksen käpeäkäsky, Luojan luonnepalkkalainen, ei voinut päivättä elellä -- kysyi Luojalta luvaista, Jumalalta itseltähän.

Mutta tässäkin esimerkissä on Kiesus Jumalan ja Luojan, eikä pojan vastineena.

Seuraavassa loitsussa nähdään erikseen puhuteltuna ensin Herra Jumala Kristuksen merkityksessä ja sitten _itse Isäjumala_.

Anna Herra henkeäsi, suutasi sula Jumala! -- Sinä itse Isä Jumala, tehkös vielä terveheksi!

_Jumalan pojan_ ja Jumalan olemme edellä tavanneet toistensa kertosanoina. Kristuksen yleinen nimittäminen _Luojaksi_, kuten moniosaisessa "Luojan virressä", on selvimpänä osoituksena kolminaisuuden ensimäisen persoonan yhdistämisestä toiseen persoonaan: kolmatta persoonaa runoissamme hyvin harvoin mainitaan.

Kristilliseksi Luojaksi Jumala tietysti käsitetään, kun päivää, kuuta tai muita luontokappaleita puhutellaan mainesanalla _Jumalan luoma_. Yleinen Puunsynnyn alku kuuluu:

Puu puhas Jumalan luoma, vesa Jeesuksen vetämä, kanto Herran kasvattama. Kaikki puut Jumalan luomat.

Jumalan luomaa ajatellaan silloinkin, kun lyhyesti mainitaan _Jumalan päivä eli Herran kehrä_, _Jumalan taikka Herran Jeesuksen ilma, Jumalan suuri suvi eli Jeesuksen kesä_. Aivan raamatullinen on kuva Jumalan, kun on kysymys luodusta ihmisestä.

Anna marjan maalle tulla, kulkea kuvan Jumalan.

Mainituista sanayhdistyksistä saavat selityksensä myös _koi-jumala_ ja _puu-jumala_.

A. Ennen päivän nousemista, koi jumalan koittamista. B. Eip' oo tammi kasvanunna, juurtununna puu jumala.

Edellisen säeparin _koi jumalan_ tapaamme myös muodossa _koin jumalan_, joka on selvästi muodostunut runoissa tavallisen metateesin kautta alkuperäisestä _Jumalan koin_. Jälkimäiseen säepariin voi liittyä kolmantena: "Vesa Jeesuksen vetämä", joka osoittaa, että _puu jumala_ johtuu tämän pääsäkeestä: "puu puhas Jumalan luoma".

Siirtyessämme tarkastamaan _jumala_ sanan käytäntöä yleisessä jumaluusolennon merkityksessä, on ensinnäkin eroitettava semmoisia tapauksia, joissa se määreellisenäkin on käsitettävä erikoisnimeksi. Paitsi niitä lukuisia tapauksia, joissa Jumalan määreenä on _taivahan eli taivahallinen, ilmojen eli ilmainen tai pilven päällinen_, huomattakoon seuraavat näytteet:

A. Tule puuta purkamahan, tule säätä särkemähän puuta purkaja Jumala, säätä särkijä Jumala! B. Matkanpäällinen Jumala, tule säitä särkemähän, katehia kaatamahan! C. Sa[te]en Jumala, tuulen Jumala, tee pahoa ilmoa, revi kattoja, tapa akkoja! D. Kuro Jeesus, kuro Jumala, kuro kuusinen Jumala, kuro kuusi perkelettä, ettei maito maahan juokse!

Erikoisnimeksi on Jumala käsitettävä silloinkin, kun se vastakohtaisuuden lain vaikutuksesta on joutunut _Pahan, Pirun eli Hiiden_ kertosanaksi.

A. Piru päätyi kuulemassa, Jumala tähyämässä. B. Jumalan sysimäkiä. Hiien hiilikankahia.

Kysymyksenalaista on myös, eikö silloin, kun ihmisen oman _haltian eli onnen_ kertosanana on _Jumala_, haltiatakin ole käsitetty kristilliseltä kannalta (vrt. s. 226).

A. Jumalani jukkeroinen, haltiani kekkeroinen! B. Kun näkisin onneni, Jumalani huomajaisin.

Haltiannostatus on nähtävästi vaikuttanut seuraavaan Karjanlukuun, jossa "halliparta" on "haltiani" ja _Jumala_ "luontoni" asemella.

Metsän hiili halliparta! Nouse notkosta Jumala, haon takoa halliparta, anna rauha raavahille!

Yleisessä merkityksessä käytetty on _jumala_ tietysti silloin, kun se on toisen jumaluusolennon määreenä. Mutta useimmiten on sen pääsanana kristillisen pyhimyksen nimi. Runoissa on _Maaria_ "puhas jumala" tai "maahinen jumala", _Jyrki_ "karjan kaunis jumala", _Tahvanus_ "soimen suomija jumala" tai "jumala hevosten herra" ja häntä tarkoittava _Teppo_ "tiejumala", Johanneksesta vääntynyt _Juonetar_ on "metsän jumala". Pyhimyksistä olemme nähneet puhekielessäkin käytetyn nimityksiä, joiden jälkiosana on jumala: "kalajumala", "lehmien jumala", "lammasten jumala", "ruttotaudin jumala". Pyhimyksiä lienee myös silloin ajateltu, kun on rukoiltu:

Saakohon jumala joku kaikki päästöt päästämähän![160]

Myöhempitekoiselta tuntuu vetehisen nimitys: "Karjalan kalajumala". Maanhaltia tavataan pari kertaa nimitettynä _maanjumalaksi_.

A. Maan, manteren jumala! B. Maan maahinen jumala!

Lapsenpäästössä on Ukon asemella joskus rukoiltu:

Puunjumala, maanjumala, kuusenjuurinen jumala!

Siikasenluvussa välistä lausutaan päätesanoina:

Pellonpäällinen jumala, kuusenjuurinen jumala!

Castrén erikoisesti huomauttaa, että _jumala_ nimitystä on voitu käyttää Kalevalan sankareista, viitaten Lemminkäisen laivaretkeen vanhassa laitoksessa, mitenkä Pohjolan emäntä (VK 18: 456-7):

Aikoi kylmeä jumalan, itse veitikan verevän.

Vastaavassa Pakkasen luvussa esitetään kuitenkin sankari Ahdin ja Jumalan kylmäminen kahtena eri tapauksena.

Kun kylmit Ahen merellä, vatsahan hevosen varsan -- Aikoi hän Jumalan kylmää, Keritsi kiveltä villat.

Että _Jumala_ tässä tarkoittaa Kristusta, joka suomalaisen runon mukaan syntyi "jouluyönä pakkasella", näkyy seuraavista toisinnoista:

A. Kylmit silloin suuret kylmät, kun kylmit Ahin merehen, pirttihin pojan pätöisen. B. Läksi merta kylmämähän -- ei kylmä meren napoa. Läksi Luojan kylmäntähän.

Näennäisesti myös _Väinämöistä_ nimitetään _jumalaksi_. Ilomantsilaisen Simana Sissosen Kantelejaksossa tavataan kaksi semmoista kohtaa.

Puuttui pursi Väinämöisen, takeltui veno Jumalan. -- Itse vanhan Väinämöisen vesi juoksi silmosista -- tinasuille kukkaroille, jalan juurehen Jumalan.

Viimeksimainittu säe on kuitenkin loitsuista lainattu raamatullinen mielikuva Jumalasta. Ensimäisen säkeen kertosäe on jäännös Luojan laivaretken alkuperäisestä muodosta, jossa Jumala tietysti tarkoittaa Kristusta.

Lisäksi huomattakoon Raudansynnyssä ilmaantuva _Ilmori jumala_.

Itse Ilmori jumala istui Ilmorin pajassa.

Se ei kuitenkaan ole muuta kuin muunnos säeparista:

Itse ilmoinen jumala, itse istuvi pajassa.

Tähän on sekaantunut Kultaneidontaonnasta Raudansyntyyn siirtynyt: "itse seppä Ilmarinen".

Että päinvastoin sankarinimiä, kuten Kalevaa, Vetrikkaa, Lemminkäistä ja Väinämöistä, on käytetty kristillisen Jumalan kertosanoina tai sijaisina, on ennen osoitettu.

Jumala sanan monikollinen esiintyminen ei ole runoissa aivan harvinaista. Mutta suurelta osalta sekin käytäntö on myöhempiaikaista. Pyhimyksistä on ilmeisesti puhe silloin kuin Johannes nimitetään jumalien papiksi. Samoin on ymmärrettävä Metsänluvun säe: "ihastu jumalten ilma!" Sääksmäen kirkon pyhäinkuvia tarkoittanee Ritvalan Helkalaulujen alkuvirren loppu:

Jumaloihin mennäksemme, jumaloihin puhtahisin.

Tähän verrattava on Päivölän pitoihin liittynyt kerto: "_Jumalisten eli Jumaliston_ juominkihin", jota joskus seuraa "Suuren synnyn (s.o. Kristuksen) syöminkihin". "Taivaallisiin" pyhimyksiin viittaa myös apua tarvitsevan loitsijan kysymys:

A. Liekö maalla ihmisiä, jumaloita taivahassa? B. Onko ilmalla imeistä, jumaloita taivosessa?

Samalla tavoin käsitettäviä lienevät vienanpuolisissa Karhulauluissa ne säkeet, joissa karhunkaato esitetään tapahtuneen:

C. Imehiksi ihmisille, jumalille kunnioiksi.

Niinikään monikollisten paholaisten vastakohdaksi asetetut jumalat eivät voine olla muuta kuin pyhimyksiä.

D. Hiietkin yhen urohon, jumalatkin taivosessa, sovissansa suojelevi. E. Hiietkin hikoelevi, jumalatkin lämpiävi. Ei sanat sanoihin puutu.

Vielä on huomattava monikollisen jumalan rinnastaminen paikallisen _Hiiden eli Hiitolan_ kanssa.

A. Joka on Hiiessä hiottu, jumaloissa kuuraeltu. B. Tuli Hiisi Hiitolasta, jumaloista jukkaselkä.

Monikollisuus paikallissijoissa voi kuitenkin olla vain muodollinen. Tietäjän tai noidan luona olosta tai sen luokse menosta voidaan lausua: "oli Lapinmaassa _jumaloissa_ parantelemassaan", tai "tuli sen (siis yhden noidan) luokse jumaloihin".

Hauska esimerkki monikollisesta ja apellativisesta _jumala_ sanan käytännöstä on Ison sian runossa, jossa tappoyritykseen osalliset jumaluusolennot säikähdyksissään pakenevat: _Ukko_ kuuseen, _Ryönikkä_ raitaan, _Visakanta_ (= Virankannos) vaahtereen ja muut jumalat muihin puihin. Tämän vanhoista jumaluusolennoista pilaa tekevän runon ikää ei kuitenkaan voi varmuudella siirtää pakanuuden aikaan. Leikillinen on myös Kukon oluenkeiton toisinto, jossa lintuja jumaliksi nimitetään:

Kutsumme kuret, kutsumme käret, kutsumme kuusesta jumalat. petäjästä pienet herrat.

Vaikka _jumalan_ sanan käytäntö apellativisessa merkityksessä pakanuuden aikaan nähden on vaikea todistella runojen avulla, ei tätä kuitenkaan päättäen yleisestä kielenkäytöstä suomessa ja sukulaismurteissa voi epäillä. Luultavaa on, ettei bjarmilaisten _jómali_ ollut minkään erikoisjumalan nimitys, vaan että _jómalin_-kuvalla tarkoitettiin "jumalankuvaa" yleisessä merkityksessä.

Pikemmin voi asettaa kysymyksen alaiseksi, ovatko pakanalliset suomalaiset tunteneet _jumalan_ muuna kuin apellativisena sanana, ennenkuin rupesivat sitä käyttämään kristittyjen Jumalasta.

Oletettua aikaisempaa taivaan merkitystä puoltaisivat seuraavat runopaikat:

Miss' on tulta tuuiteltu? -- Ylisessä jumalassa, alaisessa maanemässä. -- Tuolla saunat lämpiävät, ylisellä jumalalla, alaisella maanemällä.

Mutta jälkimäisen säkeistön toisinnossa mainitaan saunojen lämpiävän:

Ylisillä jumalilla, alisilla maammoilla.

Alkuansa on nähtävästi ollut personallinen _jumala_ monikollisessa ja paikallinen _maaemä_ yksiköllisessä paikallissijassa, vaikka sitten ovat toisiinsa yhtäläistyttävästi vaikuttaneet.

Viimeksi mainittakoon eräs kohta inkeriläisestä Karjanluvusta, jossa paimen kuvailee seisovansa: "alla taivaisen jumalan". Mutta tämäkin saa selityksensä sanojen järjestyksessä tapahtuneesta takaheitosta, jonka runomitta on vaatinut. Säe tulee ymmärrettäväksi lukemalla: "alla _Jumalan taivaisen eli taivaan_."

_Jumala_ sanan paikallista merkitystä ei myöskään todista sen johtopääte -_la_, jonka Castrén pitää paikkaa osoittavana. Siinä tapauksessa, että sen kantasana _juma_ on alkuaan merkinnyt taivasta, jossa merkityksessä se vielä tavataan tsheremissin kielessä, on _juma-la_ selitettävä samoin kuin _vesi_ sanasta johtuva _vete-lä_ ja merkitsisi _taivaallista_.

Mutta yhä jäisi kysyttäväksi, onko tämä yhteissuomalainen johdannainen ollut erikoisen taivaanhaltijan nimitys, joka sittemmin on kehittynyt palvottavan olennon yleisnimeksi, vai onko päinvastoin "taivaallinen" ollut henkiolentojen yleinen mainesana, jota myöhemmin on voitu käyttää ilmaisemaan korkeamman uskonnon Korkeimman olennon käsitettä.

Kysymys luonnonpalvonnasta ja sen suhteesta vainajainpalvontaan on uskontotieteen vaikeimpia ratkaistavia. Suomalaisten runojen uskontoa tarkastaessamme olemme kaiken aikaa havainneet, kuinka varovasti on käsiteltävä niitä näennäisesti ylen runsaita esimerkkejä luonnon personoimisesta, joita vanhat runomme tarjoavat. Suuri osa niistä on puhtaasti runollisia mielikuvia, joilla ei ole minkäänlaista uskonnollista merkitystä. Melkoinen määrä on Neitsyt Maarian tai muiden pyhimysten mainesanoista tai toiminta-aloista aiheutuneita. Pakanuudenaikainen luonnonpalvonta liittyy osittain ihmiselle ravintoa antavaan kasvullisuuteen, kuten muutamiin viljelyskasveihin ja marjojensa vuoksi pyhään pihlajaan, sekä maankasvua edistäviin luonnonvoimiin, erittäin ukkoseen, joka antaa hedelmöittävää sadetta. Osittain on luonnonpalvonta kehittynyt vainajanhenkien paikallistuessa, s.o. kiintyessä määräpaikkoihin niiden "väeksi" ja yksiköllisesti käsittäen niiden haltiaksi, mikä saattoi siinä määrin sulautua paikkaansa, että tätä paikkaa voitiin puhutella yhtä personallisesti kuin sen alaista asujaa. Edellinen palvontamuoto ei kuitenkaan ole suomalaisille alkuperäinen, kuten selvästi näkyy palvottujen jumalain nimistä, joista useimmat ovat vierasperäisiä. Myös jälkimäisessä kehityksessä on lukuunotettava vieras vaikutus, mikä ilmenee _haltia- ja rådare_-uskonnon yhtäläisyydessä.

Sitävastoin on vainajainpalvonnalla todellisessa kansanuskossa vanhat ja syvät juuret. Nämä ulottuvat suomalais-ugrilaisen yhteisajan taakse, jolloin suomalaisten ja samojedien esivanhemmat puhuivat samaa kieltä. Koska kaikilla naapurikansoillakin, joiden kanssa suomalais-ugrilaiset kansat ovat joutuneet kosketuksiin, on vainajainpalvonta ollut uskonnon perusmuotona, voimme yhtäjaksoisesti jatkaa sen toteamista indoeurooppalaisissa, indoiranilaisissa, liettualaisissa sekä eriaikuisissa gernianilaisissa ja slaavilaisissa lainasanoissa. Viimeisenä lisänä tuo katolisuus pyhät vainajansa, joita on sekä yhteisesti Pyhäinmiesten päivänä että erikoisesti yksityisten pyhimysten nimikkopäivinä palvottu.

Vainajainpalvonnasta kehittynyt on se sankarillisten esi-isien kunnioitus, josta suomalaiset runot ja tarinat ovat muiston säilyttäneet. Se siveellinen aate, isän ja äidin kunnioittaminen, joka vainajainpalvontaan perustuvaa uskontoa kannattaa, on kansan sankarien jumaloimisessa laajentunut ja kirkastunut. Tällä kalleimmalla perinnöllä, mikä meille on säilynyt pakanallisesta muinaisuudestamme, on arvioimaton merkitys kansalliseen tulevaisuuteemmekin nähden.

Mutta tälle täysimmän arvon antaessamme emme saa unohtaa pakanallisen uskontomme todellista laatua. Pakanuudenaikainen palvonta ei ollut muuta kuin huolenpitoa palvottavien olentojen luulotelluista elintarpeista ja sen tarkoituksena oli heitä taivuttaa pitämään samaa huolta palvovain ihmisten yhtä aineellisista tarpeista.

Niinkuin olemme nähneet, ovat ne käsitykset väärät, ettei suomalaisten uhreja veri tahrannut, ettei heillä ollut kuvainpalvelusta ja että heidän tietäjänsä luottivat yksinomaan sananvoimaan. Mikäli nämä käsitykset perustuvat siihen, että runomme eivät kuvaile veriuhreja, kuvainkumartamista ja loveenlankeamista, on meidän muistaminen, että suomalaisten runojen uskonto kuvastaa pakanuuden ja katolisuuden vaiheaikaa.

Yhtä suuresti erehdymme, jos pelkästään runojen nojalla teemme päätelmiä pakanallisten esi-isäimme uskonnollisista aatteista. Jos ilman tarkempaa tutkimusta Kalevalasta muodostamamme ihannekuvan yritämme siirtää tosioloiseen pakanuuteen, niin tämä kuva tulee aivan epähistorialliseksi. Täysin nurinpuolinen tulee kuva, jos kristinusko, vaikkapa katolisaikaisessa muodossaan, käsitetään jonkinlaisena taantumuksena tästä pakanallisesta ihanneuskonnosta. Sillä siinä, mitä Kalevalan runoissa ihailemme, olemme tutkimuksen valoa käyttäen pitkin matkaa tavanneet runollisesti verhottua kristinuskoa.

Viiteselitykset:

[1] Esim. Ebrardi Bethuniensis Graecismus, cap. VII, de nominibus Musarum et gentilium. Tätä 1212 kokoonpantua, kokonaan kuusimittarunoon puettua kielioppia käytettiin yleisesti keskiajalla; se ilmestyi painosta 1480 tienoilla. --

[2] Islantilaisen Snorri Sturluson'in 1200-luvulla käytännöllisessä tarkoituksessa sepittämä jumalaistarullinen selostus, suorasanaisen Eddan eli runo-opin ensi osa (äskettäin suomeksikin julkaistu), tuli vasta 1600-luvulla tunnetuksi.

[3] Kolmas Maanviljelystaikoja käsittävä ilmestyi 1912 A.V. Rantasalon toimittamana.

[4] Tähän taas liittynee _satalauan_ (kirkon?): "tulen turjalappalainen satalauan lappalaisis[t]."

[5] Tässä käy kuitenkin säe: "tulit itse Luoja loihtijaksi" ja seuraa "kaikenlaisille vioille."

[6] Mitenkä se on muodostettu, näkyy VK:n Lisistä (6:316-8): Katsoi Pohjolan tupahan, p. p., siellä miehet mettä juovat; vastaavassa kansanrunossa: Meni P. t., täällä m. m. j. (VKA 236).

[7] Suomenkarjalaisessa tarinan muunnoksessa auttaja tuo suuren tiinun sisään, panee vettä melkein täytten ja käskee sukeltaa veden alle. Ampujan luoti menee läpi ammeen pitkin veden pintaa koskematta mieheen.

[8] Kursivoidut säkeet ovat runon kirjoitettua lisättyjä.

[9] Myöskin nimitystä kuningas loitsija käyttää toisesta tietäjästä, mutta ikäänkuin siirtämällä oikeastaan itselleen kuuluvan mainesanan: "toisenko oot tietäjän tekemä, toisen kuninkaan koittelema?"

[10] Käsikirjoituksessa on sen jälkeen vielä kirjoitettu N:I:P:P:H: (Nimeen Isän, Pojan, Pyhän Hengen) ja _Kaikkein syntyin summa_.

[11] Toisin: arpojan l. taikurin.

[12] Muistettakoon kuitenkin se mainitun mummon taintumiskohtaus, johon liitty selitys: "kun ei noidan sanat auta, lankee hän loveen".

[13] Vrt. myös: "tämän noian noituessa, _lapitessa_ lappalaisen."

[14] Kerran esiintyviä muunnoksia ovat: _Laviatar_ (Gananderilla ilman oheen liitettyä runotäytettä), _Luovatar, Lokahatar, ja Launavatar_. Myös Ampiais-luvuissa tavataan _Loviatar_ kyyn kertosanana: "kytke kyikeri poikiasi, Loviatar lapsiasi"; eräässä toisinnossa viimeksimainitun sanan vaikutuksesta _la_-alkuisena ja muutenkin vääntyneenä: _Laverta_.

[15] Sitäpaitsi Tulenluvussa esiintyy pari kertaa _noian neito_.

[16] Kerran Lauhiatar.

[17] Vrt. myös kansanpuheesa: "jotka kulkivat lovessa, panivat louheen (lovheen) ja siinä sitten saivat niitä tietoja" (Sodankylästä).

[18] Vrt. _patahurja_ t. _patavala_ eli _pattovala_ (patto = rikos, rikoksellinen).

[19] Tämän sanan ovat lappalaisetkin suomalaisilta lainanneet muodoissa _love_ ja _loge_ (J. Fellman, Anteckningar II s. 118 ja Det skand. Litteraturselsk. Skr. VI s. 450).

[20] Kuten esim. Kant. I 42: "minä marras maan rakohon, minä toukka Tuonelahan". Inkerissä merkitsee _kolo_ ruumisarkkua.

[21] Vrt. myös rukka sanan merkityksiä karjalanmurteessa 'vainaja' ja suomenkielessä 'raukka'.

[22] Menningeiset muoto Agricolalla, e:n ensitavuussa e:ksi lukien, on yhdistetty muinaisskandinaavilaiseen _minning_ '(vainajain) muistojuhla'.

[23] Kalevalassa Kullervo pitää huolta äitinsä hautajaisista muun muassa määräämällä, "itkuvirsin vietäköhän, laulaen lasettakohon" (UK 36: 229-30). Näitä säkeitä vastaa yhdessä kansanrunon kirjaanpanossa: "itkien maahan pankaa, laulaen katelkaa". Tämä kohta on kuitenkin pohjoisaunukselaisen kreikanuskoisen laulajan tilapäisesti lisäämä eikä runoon alkuansa kuuluva, joten se ei muinaissuomalaisten itkulauluista mitään todista.

[24] _Martaaksi_ sanotaan pohjois-Suomessa tavatonta kalaa tai muuta outoa otusta, jonka luullaan ennustavan pyydystäjälleen kuolemaa.

[25] Samoin on Viron runoissa tavattu Mana(n) _tytär_ edellä käyvien paikallisten omantomuotojen mukaan muodostunut. Kalevipoeg runoelmassa (2: 283) ilmaantuva _Mana tark_ ei liene kansanomainen.

[26] Kalevalan säe: "Ikenistä Kalman immen" (UK 26: 750) on Lönnrotin muuntama kansanomaisesta "Tuonen neion" (VKL 17: [157]).

[27] Inkerissä kesän ensimäiset mansikat poimittiin kivelle ja jätettiin syömättä; niiden uskottiin joutuvan kuolleitten sukulaisten nautittaviksi.

[28] Samoin kuvailtiin metsänneitoakin Ruotsissa.

[29] Samoin Suomen ruotsalaiset uskovat näkin ilmestyvän opettajaksi soittajalle kolmantena yönä.

[30] Tämäkin taika on sittemmin sovitettu myöhemmälle itäsuomalaiselle soittokoneelle, harmoonikalle.

[31] Päinvastoin on Manalaisesta muunnettu Manulainen: "Jos sinä Manulainen maasta lienet, Tuonelainen turpehesta".

[32] Tästä lienevät johtuneet yhtäläiset maan ja vedenhaltiain pituusmitat.

[33] Inkerissä on myös paikoittain tapana sanoa "hyvää huomenta" vainajalle, kun ruumista mennään aitasta tuomaan.

[34] Tätä käytetään välistä myös metsän ja veden haltioista: _salon l. saaren vanhin, veden vanhin_.

[35] Nimittäin kotoinen; alkuperäinen "kitkantuli" on siunaamaton.

[36] Tanskassa uskottiin vainajain polkevan tien läpi viljan.

[37] Skandinaavilaiset tuntevat sekä "metsänpeiton" (_skogen håller_) että yleensä vainajat eksyttäjinä.

[38] Yhteisen koron sanoja yhdistäessä saattoi edellisen o ääntiö mukautua seuraavan a ääntiön kaltaiseksi.

[39] Pelkästään yhtenä enkeleistä esittää Ukon säepari: "Herran enkeli ylinen, paras Herran palvelija".

[40] Hiiden honka on karhun "syntymänimi".

[41] Veden valtakunnassa sitä vastaa nimitys _Mutalinna_.

[42] Kuitenkin on lukuun otettava mahdollinen slaavilainen kansantavan vaikutus, samoin kuin suomalaisen _Pekka_ nimen käytäntö _Pietarin_ toisintona.

[43] Viittaisiko siihen, että kielellisesti vielä selittämätön Ägräs sana olisi pyhimysnimienkin joukosta etsittävä?

[44] Skandinaavilaisen _Freyan_ toisintorunoissa _Horn_ nimitys oli luultavasti alkuaan pellavanjumalattaren. Virossa mainitaan _Iina emä_, joka pidetään vaatekirstussa että pellavat menestyisivät.

[45] Viron _maa-emo_ Castrénin mukaan ei pitänyt huolta ainoastaan maan kasvuvoimasta, vaan myös naisten hedelmällisyydestä ynnä heidän syntyneistä ja syntymättömistä sikiöistään. Peterson, jonka tiedonantoon hän viittaa, lausuu kuitenkin vain sen, että Ukko antamalla sadetta ja lämpöä auttoi maaemää tälle uskottujen lasten menestymiseksi; eikä tämä lausunto ole muuta kuin arvelua.

[46] Runoissa tavataan: "mesikämmenin kävijä" ja "metsän käyjä". Sana _kontia_ on kuitenkin myös toisin selitetty.

[47] Yhtäläinen _hiiren_ puhuttelu tavataan sekä suomalaisilla että germaneilla.

[48] Vrt. myös _metsän herra höyhenhattu_ ja _suuri sulkain emuu_.

[49] Lisätään, että palokärki on ihmisen sukua samoin kuin karhukin.

[50] Oluenkeiton unohduttua voitiin ruveta vakkoja juomaan heti, kun karhu oli kotiin tuotu, ja samalla lihoja keittämään ja syömään. Toiselta puolen on lihoja suolaamalla kauemminkin säilytetty ja syöty merkkipäivinä: mikkelinä, laskiaisena, pitkänä perjantaina tai pääsiäispäivänä. Karhunlihan suolaaminen on kuitenkin myöhäisempää. Viimein on säästeliäisyydestä karhunlihoista suurin osa lähetetty myötäväksi, itse syöty vain palanen. Vanhempi tapa oli lahjoittaa karhunlihoista köyhillekin, jotka eivät vain saaneet sanoa suurta kiitosta, koska siitä pyytäjän onni paheni.

[51] Vrt. Vienan läänin runoissa karhuntuojain kysymystä pihalla: "Onko miestä ottamahan, urosta utelemahan?"

[52] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan.

[53] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan. Suomessa on leikattu jänikseltäkin ensin kirsio (turpa) ja pantu sille sijalle, johon oli kuollut; myös on jäniksen korvaan pistetty kolmikanta havu.

[54] Ruotsinkielinenkin painajaisen nimitys _mara_ on suomalaisille tunnettu, mutta etupäässä eläimiä ahdistavan merkityksessä.

[55] Vrt. vielä: "Neitonen metsän emäntä!" ilman Annikki nimeä.

[56] Eräässä Jäniksenluvussa tavataan puhuteltuna "puhas muori puhtukainen, _Santa Pietarin emonen_, metsän valkoinen emäntä." Kajaaninpuolisessa Kontionsynnyssä luetaan: "Niin sanovi _Saaren vanhin, puhas Taaria_ (= pyhä Daria) puhuvi yheksältä yösijalta, sa'an taipalen takoa".

[57] Kertosäkeeksi on eksynyt: "Louhi Pohjolan emäntä" Pohjolan ja Metsolan sekaannuttua. Lönnrotin Loitsurunojen muoto _Raunikko_ on hänen muuntamansa kertovaisessa runossa tavattavan _Raunikki_ nimen mukaan.

[58] Ganander tuntee "suden kasvatusäitinä" myös _Vaahettaren_, joka pikemmin puolustaisi Kuolattaren alkuperäisyyttä jälkimäisessä syntyrunossa. Mutta ainakin alkuosassa on "paha" Kuolatar tilapäinen ja myöhempi kuin "hyvä" Nuoratar.

[59] Verrattakoon myös seuraavaa Pässinsyntyä: "Pässipä kipokaponen, tule luota katsomahan!"

[60] Tämä männikkö lienen ollut pyhän paikan jäännös; ainakaan ei siitä saanut ottaa puuta puikkoakaan, ei edes havuneulasta, vaan kaikki sai mädätä paikoilleen.

[61] Toinen nimitys _Uku vakk_ on epäiltävä, kuten yleensä Ukko nimen esiintyminen Virossa.

[62] K.F. Karjalainen huomauttaa, että tässä voisi olla Phalloksen eli siitinelimen palvontaa, johon myös ihmisen tai elukan syntyessä vakkaan pantu uhri viittaisi.

[63] Virosta aikoinaan lainattu nimitys; miehennimenä käytetään venäläisperäistä Mihhal.

[64] Kuten Virossa lausuttuna eri tavoin kuin tavallista "isäntää" merkitsevä sana (ezänd).

[65] Vrt. vielä: "jok' olet Aatamin avio" ja "Eeva ensimäinen lapses".

[66] Venäjän Karjalassa vieläkin palvotaan pyhää Pohrotsaa "lehmien emäntänä".

[67] "Voidesarvi" tavataan Neitsyt Maariasta hartauskirjallisuudessa käytettyjen vertauskuvien joukossa.

[68] Joskus myös Neitsyt Maarian. Gananderilla esiintyy rautaa lypsävien Luonnottarien äitinä "itse raudan emuu", _Helka vaimo Hempeätär_, jota vielä kuvaillaan mainesanoin: "hyvä, priski, varsin valittu vaimo". Mahdollisesti _Helka_ ei tässä merkitsekään "Helenaa", niin kuin Gananderin mukaan on selitetty, vaan "pyhää" (vrt. _helka- eli helatorstai_), tarkoittaen Neitsyt Maariaa.

[69] _Vaivottaren ja Vammottaren_ välinen erehdysmuoto on _Vaimottaren_ (vanttuihin). _Vaivattaren_ väännös, sitä seuraavan sanan vaikuttama, on _Varvattaren_ (varpaihin). Gananderilla on muodot: _Vaavutar, Vaiviotar ja Vauvutar_. Näihin kuulunee vielä Kipuvuorella istuva "akka vanha vampallinen".

[70] Joskus päinvastoin: "ei ole", kuten Kalevalassa.

[71] Täistä sanasta lienee johdettava sukeajaa Luojaa merkitsevä (?) _Sukeus_: "oisi Luojalta (? laajalta) luvattu, Sukeukselta suvaittu, Tapiolta toivoteltu, saalis suuri saa'akseni."

[72] Lönnrotin siitä muodostama on U'utar (VK 42: 337).

[73] Uudessa Kalevalassa (19: 137) on sillä muoto Terhenetär.

[74] Vrt. myös: "Läävän akka, lämmin (< lännen?) akka, sie viisas vihanta akka" ja "Läävätär on hyvä emäntä, tallin pampar (sel. miekankantaja) on parempi".

[75] Vrt. vielä "Ihanainen viljan muori, ehyt Maaria emonen", ja "Viljan tytti, viljan neiti, viljan antaja vihanta, anna vilja puuttumaton!"

[76] Tämä on voinut edelleen muuntua Paajattareksi Ähkynluvussa: "Vyölappu joentakaisen, Paajattaren paian helma. Syöjättären kulkuntorvi"; jollei tätä ole pidettävä Maajattaren väännöksenä.

[77] Kalevalassa (UK 24: 83-4) lisätään: "Otavattaren osaama, Tähettären täyttelemä". Tämä säepari on kuitenkin Lönnrotin muodostama.

[78] Eräässä Lönnrotin muistiinpanossa näyttää siltä, kuin tämän neitosen nimenä olisi Pellervotar: "Itki ennen Pellervotar, nuori neitonen norolla". Mutta alkuaan hän on kirjoittanut: "Itki neitonen norolla"; korjaus on hänen omatekemänsä.

[79] Verrattakoon myös päätään sukiva akka salmen korvallinen Gananderin esittämässä Läävämadonsynnyssä.

[80] Nimeksi kerran muodostettu _Kosketar_ "komea neiti" ei tarkoita Maariaa, vaan koskesta tarttunutta vesikalmaa: "Tule työsi tuntemahan, pahasi parantamahan!"

[81] Ensin on kirjoitettu: _kielelläsi_, ja sitten nähtävästi heti näin korjattu.

[82] Agricola tuntee vielä hämäläisten tarun kapeista (s.o. eläimistä), jotka "myös heiltä kuun söit". Tämä tieto viittaa yleiseuroppalaiseen kansankäsitykseen kuun pimenemisestä, kun sen nielee takaa ajava susi; vrt. skandinaavien Mánagarmr, johon jo Castrén on viitannut.

[83] Oletetusti muodosta _karilaz_, josta johtuu ruotsin _karl_, 'mies'.

[84] Lappalaiseen on Väinämöisen ammunnassakin kerran liittynyt Karilainen: "Lappalainen poika laiha, Karilainen poika kaita".

[85] Säe: "Ritikaisen rintasolki" on vuorostaan sekamuodostus Käärmeensynnyssä tavallisemmasta "Syöjättären rintasolki" ja Onnimanni-luvun säkeestä: "ritikasta rintasolki". Ahikaisen muoto on siis myöhäsyntyisenä pidettävä. Myöhäisiä muunnoksia ovat myös _Ahtokaisen, Ähkiläisen, Ahkalaisten ja Ahkolaisen_ etelä-Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Inkeriin eksyneissä itäsuomalaisissa Käärmeensynnyissä, kuten kertosanojenkin väännökset osoittavat.

[86] Mahdollisesti on näihin esimerkkeihin vielä liitettävä _Raparyyty Hiien poika_, joka kerran esiintyy nuotannostajana Tulensynnyssä.

[87] Tämän on Lönnrot Kalevalassa (UK 15: 580) runomitan vuoksi muuntanut: _lapokyyn on_, jota on sitten väärin selitetty: _lapoi kyyn_.

[88] Etelä-Pohjanmaan suomalaisalueelta Lappajärvellä.

[89] Eikä muuallakaan länsimurteen alalla, lukuunottamatta paria kappaletta Laihialta etelä-Pohjanmaalta, joissa käsittämättömästä Syöjättärestä on tehty _Syöttiläinen_; "Syöttiläisen syötinpala". Tässä yhteydessä on vielä huomattava vienanpuolinen Käärmeenpuhuttelu: "Vyöttären vyön nahka, pahan hengen paian nauha", jossa _Vyötär_ voi olla alkusoinnun vaikuttama väännös Syöjättärestä tavattavaa supistusmuotoa _Syötär_.

[90] Vrt. nn:n ja mm:n vaihtelua nimissä Mannotar ja Mammotar eli Mammatar s. 140, sekä Manausluvuissa: "_mannu l. mamma_ maasta noussut -- maahan --".

[91] Toista alkuperää on _Kammon_, s.o. Kalman, _karsina_ Tulenluvussa. Onko Gananderin verensulkijana mainitsema _Homma Kimmain kuningas_ ymmärrettävä _Kilkain kuningas_, on vaikea päättää, niin kauan kuin _Homma_ sana on selittämättä. Tästä sanasta johtunut _Hommalainen_ ilmaantuu Tulensynnyssä: "Akka vanha Hommalainen otti ropehella vieäksensä, kipunata vieäksensä Pohjan pitkälle perälle".

[92] Toisintoineen: _maan ratio, ravia, ranio, rasia_, ja osittain muista runoista lainattuine sijaisilleen: _maan valio, käviä, venyjä, katala_.

[93] Tästä väännöksiä ovat _Impola ja Ilpola_, johon liittyy _Ilpotar_.

[94] Siten on ymmärrettävä uhkaus: "johon panen painajaisen, hiiret kuolihat kovat l. hiien koiran kuollen."

[95] Onko metsänpetojakin nimitetty _hiisiksi_, kuten Lencqvist väittää, sopii epäillä. Tapion tyttärelle osoitetussa pyynnössä panna "hiidet hirsipuuhun", eli "otukset orrelle", on _hiidet_ nähtävästi tullut alkuperäisemmän _hirvet_ sanan sijaan.

[96] Mahdollisesti personallinen merkitys on Väkiturilasta muistuttavalla Väkivuorella suuren Hiiden kertosanana: "Suuren Hiien tyttärehen, Väkivuoren vunukkahan (lapsenlapseen)"

[97] Kylmän paikan vastakohtana on ennen mainittu "lämmin maa". Että tämä tarkoittaa taivasta, todistaa Pakkasensynty, jossa Kuljukseksi ristityn pakkasen Luoja vie ensin taivaaseen. Mutta Kuljuksen mielestä on: "läylö olla lämpimässä, palavassa pakko suuri".

[98] Yhtäläinen käsitys _virolaisista Viron noidista_ lienee aiheuttanut _Viron_ käyttämisen _helvetin_ kertosanana: "Tuos viikate Virosta, heinärauta helvetistä." Samoin on selitettävä _Viron akka eli tyttö_ yhdeksän taudin synnyttäjänä. Luultavasti kuitenkin on _Viro ja piru_ sanojen äänteellinen läheisyys myötävaikuttanut. Niinikään Käärmeen puhutteluissa: "Virolaisen virsunpaula" ja "Kyröläisen kyntöruoska", edellinen nimi voi olla _Viholaisen_ ja jälkimäinen _Kytöläisen_ sijainen.

[99] Kurimuksen eli _Kurmuksen_ toisintomuotoon _Kurjus_ on ilmeisesti vaikuttanut paholaista merkitsevä _Kuljus_.

[100] Tarkoittaako Tuonelan jokea kilpakosintarunossa Väinölän vesien rinnalla kerran mainittu _Surmolan joki_, minkä Lönnrot on muuttanut _Suomelan joeksi_ (UK 18: 59), on vaikea ainokaisesta esimerkistä päättää.

[101] Kalevalassa (UK 16: 157) mainittu _Manalan saari_ on otettu Lemminkäisen Saareen paon kuvauksesta, johon Tuonelassa käynnin säkeistö on tilapäisesti sekaantunut: "Jo näkyvi Manalan saari, saari kulta kuumoittavi. Laski tuohon saaren päähän." (Sijankysyntä) Tuonen tyttäret sanovat: "Onpa --". Samalla tavoin on tämä saari toisessa kappaleessa saanut nimen _Pohjan saari_.

[102] Tuonelan kukon nimenä mainitaan _Närimys_ Rutonluvussa: "_Närimys_ Tuonelan kukko, Tuonettaren tuuittama, Jeesuksen kirjan kantaja". Tämä nimi ilman kukkoa tavataan yleisesti Rutonsanojen alkusäkeessä, jota tavallisesti seuraa: "Jeesuksen kirjankantaja, kultanuolen kallitsija (s.o. takoen teroittaja)". Alkusäkeen muoto vaihtelee: _Närimys kantruu, tai eutruu, Närimys Narimon_ poika, _Näls kolst rom, Järtti pruu_ tai pelkästään _kantruu tai kapraali_. Välistä seuraa tätä alkusäettä tai ilman sitä alkaa loitsu: "Närimys isäsi, N. äitisi, N. poikasi, N. tyttäresi, N. muu sukusi, N. valtavanhempasi, N. tuhat tulinen perkele". Viimeksimainitun kaltainen säkeistö on myös Sammakonlumouksena muistiinpantu. Verrattakoon vielä Puunluvussa: _Närönen Nirosen poika_.

[103] Kreikkalaisen legendan mukaan Heroodiaan tytär sortuu jokeen läpi jään kaulaa myöten. Jään poikki leikkaama pää ja muu ruumis jatkavat tanssia.

[104] Muita määreitä mainittakoon _irvihammas, harvahammas, kierosilmä, kiero-korva, vääräleuka ja rautaparta_.

[105] Pari myöhempää kirjaanpanoa ovat ilmeisesti tämän kirjasta opittuja mukaelmia.

[106] Marketan runon suomenkarjalaisessa muodostuksessa tavattava seitsemän tyttären äidin nimitys: "Lokka luopuisa emäntä. Kajovatar vaimo kaunis", joista edellisen Setälä on yhdistänyt Loki nimeen, on syntynyt siten, että säepari: "lokki luopuisa lintu, kajajainen kaunehempi" on sekaantunut alkuperäisempään nimitykseen: "Helena hyvä emäntä, vaimo kaunis Katrinainen"; välimuotona tavataan: "lukki luopuisa emäntä, kajajainen vaimo kaunis";. Kajovattaren sijalle on Lokka viimein saanut kertosanakseen Osmottarelta otetun Kalevattaren muodossa Kalovatar. Lokin toisintonimeen Löbur verrattu Luovus ilmaantuu yhdistyksessä: "Luovus Luonnotar pakana" eli "Luovus luonnoton pakana" joka "itse risti poikiansa". Tämä on kuitenkin tilapäisesti tekosanasta nimisanaksi siirtynyt, kuten todistaa säkeen tavallinen esiintyminen manauksissa: "luovus luonnoton pakana, häpeä hävytön koira" tai "luo'os pois paha pakana syömästä kaluamasta!"

[107] Voiko Loviattarella osoittaa säilyneen puun merkityksen, riippuu siitä, mitenkä säepari: "perin tuulehen makasi, kalten kaarna pohjosehen" on käsitettävä, onko kaarna erillinen Loviatarta tarkoittava sana vai seuraavan sanan kanssa yhteen luettava. Tässä kohden on huomattava mainittujen säkeiden välillä tavattava kolmas säe: "lonkamoksin luotehesen" sekä edellisen säkeen sijaisena esiintyvä: "perin istuvi itähän". Jälkimäinen säeyhdistys on verrattava Karhunrunojen loppusäkeihin: "istutan itähän rinnoin, kaiten kaarnapohjosehen". jossa ei saata olla epäilystä _kaarna_ ja _pohjonen_ sanojen yhteenkuuluvaisuudesta: kaarnapohjonen merkitsee hongan kaarnasta nähtävää täyttä pohjoista ilmansuuntaa.

[108] Jälkimäistä täysin vastaava _Tuonisokko_ yhdessä Hammasmadonluvussa: "Tuonisokko Tuonen toukka rautaisessa riehtilässä". on väärin kuultu tai kirjoitettu, kuten ilmenee saman säeparin toisinnoista: _turpuisikko, turiseeko tai tura'akkos_ (s.o. turajatkos) _Tuonen toukka_.

[109] Vrt. myös: "Piru piiliä takovi -- isä piiliä takovi, poika nuo sulittelevi".

[110] Johannes Wier Pseudomonarchia Daemonum.

[111] J. Mikkola on huomauttanut _Juma_ nimisestä liettualaisesta viljavuuden jumalasta.

[112] Kirjoitettu _orasta_, mutta epäilemättä lausuttu: _oraasta_.

[113] Anglosaksilaisessa Beowulf-runoelmassa käytetään ruotsalaisista nimitystä _Scylfingas_.

[114] Toisin: _Sillervon s.v. tai Hellervo heleäviitta eli hopeaviitta_, Sillervoon on verrattava _Sämpsä poika Sillervoinen_ ilomantsilaisessa Puunsynnyssä. Virossa on Kalevi poegin kertosanana _Sulevi poeg_. Suomen puolella tavataan keskipohjanmaalaisessa Käärmeensynnyssä Kalevan sijalla kerran Sulava: "Sulavan miekan terästä" (kieli). Aunukselaisessa runossa mereen pudonneesta suasta ilmaantuu harjaajana _Isakkoinen Sullervoinen_.

[115] Sama nimi liittyy joskus kuninkaan poikaan eli kuninkaaseen, jolla yleensä kultainen on tavallisin mainesana: "Kulleri kuninga noorem poega"; "Kulleroinen mies kuningas".

[116] Myös suomalainen kukannimi kullero (Trollius europaeus) on voinut saada nimensä joko keltaisesta väristään tai nupunmuotoisuudestaan. Virolainen _kuller- eli kulderkupp_ on verrattava keltalumpeen (Nupher luteum) nimitykseen _kuldsed veekupud_.

[117] Hiidenväen ja jättiläisten kera rinnastettuihin nimityksiin, joille on etsitty historiallista perustusta, vaikka epäiltävällä menestyksellä, kuuluvat myös pohjois- ja itä-Suomessa _Meteliläiset_. Kajaanin puolella mainitsee E. Castrén v. 1754 kansan kaikkialla kertovan Metelinväestä, metsissä ja erämaissa muinoisin asuneesta rosvojoukosta. Inkerin puolella muistellaan _Metelinmiesten_ eläneen ennen nykyistä kansaa ja olleen paljoa suurempia sitä. Runoissa _Meteli_ on saanut pahan merkityksen. Länsi-inkeriläisessä Luojan virressä lauletaan: "Kunis julki Juuta käynyt, vaelsi _Metelikansa (l. -valta)_, paha rahvas pois pakeni." -- "Ei tänne ole Jeesus tarve, tänne tarve Juuttaan polkka, _Metelin Motelin_ polkka." Suomenkarjalaisessa Käärmeensynnyssä tavataan alkusoinnun vaikutuksesta vääntynyt muoto Netelin: "neuloista Netelin neion".

[118] Joskus on Osmolaisen sijalla _Ollervikko_, joka muistuttaa Virossa Kalevin rinnalla esiintyvää _Olevia_, s.o. Olavia.

[119] Luultavasti oikaistava: "Niityn kantehen Kalevan."

[120] Eteläpohjanmaalaisessa Raudanluvun säkeessä: "vietiin viimein Vismarin pajaan", voi edelleen alkusoinnun vaikutuksesta _Ismari_ olla vaihtunut paikannimeen _Vismar_. Tämä Hansakaupunki kuului 30-vuotisesta sodasta alkaen vuoteen 1803 Ruotsin valtakuntaan ja oli tunnettu rautatehtaistaan, joihin Suomestakin vietiin harkkorautaa. Eräässä kappaleessa, jossa tosin huono runomitta on epäilyttävä, esiintyy personallinen "seppä" _Vismari_. -- Suomen Kaijalassa on vielä huomattava raudanpuhuttelu Ismioksi "itse" sanan seuratessa. "Ismio itses viikon vikastele, etkä kauvan karvastele, multahan vihas viskoan".

[121] Myös säkeissä: "Rauan synty suon navoilta, isä Vojolan navoilta", _Vojola_ lienee luettava _Vuojola_.

[122] O. Koistinen on Lyylikin yhdistänyt _Lyytikkä_ nimeen. A.V. Koskimies johtaa _Vilmin_ nimestä Vilhelm (alasaks. _Vilm_) ja huomauttaa, että _Kauppi_ nimeä on käytetty _Jaakopin_ asemesta.

[123] Loitsurunojen painoksessa muunnettu: _Ruopahatar_.

[124] _Lehi (lehe, lei)_ sanaa voi tietysti pitää "tanssi"-käskyä vastaavana tekosanana, mutta mahdollisesti se on yhdistettävä inkeriläisessä Lemminkäisrunossa tavattavaan: _lehen Lemmykkäinen_ ja kenties vielä Lemminkäisen yleiseen mainesanaan Suomen puolella _lieto tai lieto poika_; vrt. myös virolaista _Lemmik leina ('surun') poisike_.

[125] Säkeen toisinto: _Ainoota Ahin tytärtä_, on aunuksenpuoliseen Ahdin meriretkeen eksynyt muodossa: _Ainikki Ahin tytär_, josta Lönnrot sai Ahdin sisaren nimen kansanomaisen _Annin_ sijalle: _Anni oli sisar Ahilla_. Vrt. myös suomenkarjalaisen Läävätoukanluvun alkua: _Annikki Ahimon_, (s.o. Ahin on), _neiti_.

[126] Luultavasti siitä vielä eroitettava on sillan mereen rakentaminen yksiöisistä vesoista, jonka suorittajana useammassa kirjaanpanossa mainitaan: "Jumalaisen aino poika, Kiesuksen käpeäkäsky".

[127] Siitä on joskus johdettu paikannimi Joukola Kilpalaulannassa; vrt. samassa kappaleessa: "ajetaan Joukolan joelle" ja "lauloipa Joukosen joelle l. jokehen".

[128] Vedellä kastamisen nimeä lapselle annettaessa ovat germanit aikoja ennen kristinuskon virallista tunnustamisin tavakseen omistaneet.

[129] Votjakkien taru vetehisestä, joka miehen ampumana kaatui veteen, mikä tuli punaiseksi hänen verestään, voidaan tuskin yhdistää suomalaiseen runoon ainoan yhteisen ampumapiirteen nojalla.

[130] Yhtäläisessä Tautiensynnyn johdannossa _ukko Poitolan_ (< Pohjolan?) _sokea_, _Väinölän vähänäköinen_ kulkee kahdesti Pohjolaan, missä ensin loukkaa jalkansa ja sitten joutuu tuulen käsiin.

[131] _Uppi eli Uppo_ sanan merkitys ilmenee Sisiliskonpuhuttelusta: _Uhon Uppu Äijän_ (= paholaisen) _poika, Upottaren poian poika_, ja äänteellisesti vastaavasta muinaissaksalaisesta _uppi_, 'pahantekijä' (vrt. nykyissaksan übel). Uppo sanan määre _Uhon_ esiintyy itsekseenkin vaihtelevissa nimentömuodoissa: _Uhmo, Kuhmu. Humonen, Umo ja Umotar_; ensinmainitulla, josta toiset ovat johdettavissa, lienee uhmomisen eli uhmaamisen merkitys. _Uh[m]on uppu_ siis tarkoittanee uhman eli uhmaavaa paholaista.

[132] Loitsijan "Ukon pojan" mainesanana, kts. s. 248. Vrt. _akka vanha Vankamoinen > Vänkämöinen < Väinämöinen_. Vankamoisesta tavataan myös lyhyempi muoto _vangas_ ja sen ohella _vingas_. Sisiliskonluku alkaa tavallisesti: "Vingas Vankahan makasi". Räähkätaudille lausutaan: "ota vinkamo vihasi".

[133] 1860-luvulla kysyttäessä Suomen rajakarjalaiselta, ketä hän palveli, mainitaan saadun vastaukseksi: "kah! Neitsyt Maariaa ja Ilmarista".

[134] Tähän verrattakoon myös _Väinämöisen väki_ kirkonväen merkityksessä. Ruumista pysyttääkseen haudassa on lausuttava: "Tule yhdeksän kirkon vanhan Väinämöisen väen paino."

[135] Niinikään Riidensynnyssä päätänsä sukivana "sinisillan liitoksessa päässä portahan punaisen".

[136] Vrt. myös Käärmeenpään syntyä välisestä Väinämöisen tai Väinättären l. Väinöttären.

[137] Huomattakoon vielä tautiensynnyttäjä "Vesi veitto Vellervoinen".

[138] Vrt. myös Ampiaisenlukua: "Sinä vanha Väinämöinen, kun teit huorin kolmiöissä", sekä Väinämöisen tuomitseman lapsen syytöstä: "kun nauroit oman emosi".

[139] Verrattakoon vielä kyytä kehräävä: "Sana Ryttö (salarutsa?) Väitön poika" ja "oh sä Ryttö Räitön poika".

[140] Setälän huomauttama: hän ei kuitenkaan anna _Väinä_-sanalle paikallisnimen merkitystä.

[141] Tavallinen sana tällä paikalla on salohon, jonka sijalle seuraavan säkeen vaikutuksesta on pujahtanut lähelle, edelläkäyvän määreen jäädessä muuttumatta. Samoin koin Lapinmaalle laajat salot ovat Väinölälle väljät vedet kuvaavia.

[142] Toinenkin selitys on tekeillä.

[143] Edellä esitetyssä Koiransynnyssä olemme nähneet _Untamalan_ tavallisen _Ulappalan_ sijalla, mutta silloin on myös pääsäkeessä alkuperäisen _Väinölän_ paikalla _Pohjola_.

[144] Uljas sanaa, jonka myös _Untamoisen uuhi_ saa määreeksi, käytetään vanhimmassa Raamatunkäännöksessä vaihdellen _sankari_ sanan kanssa, 1685 vuoden käännöksen asettaessa molempien sijalle _Kalevan pojan_. Paholaisen merkityksessä esiintyy _U[l]jamoinen_ eräässä Käärmeensynnyssä: "Ujamoisen miekan tuppi".

[145] Vrt. myös Kivenpuhuttelua: "_Vanhan Vuolahan_ (= Vuolaisen, Vuojolaisen?) vanuma, Vuolahattaren vanuma."

[146] Viimeksimainittua muotoa lähinnä ovat venäjänkarjalaisissa toisinnoissa tavattavat: _Teukamoinen, Teutamoinen ja Teltamoinen_. Yleisenä kertosäkeenä on: "kuulit kultainen omena".

[147] Tästä on edelleen muuntunut: "m. t. tervahiiri, ojanrotta t. o." ja "mistä tiesit tuhma tulla, tervanhiiri tien osasit?"

[148] Raamatullinen sankarinimi lienee _Istervo_, (_Istero, Istor, Isversko_, y.m.), jotka käy sotia kolmen poikansa ja kahden tyttärensä seurassa ja sylkyttelee keihästänsä Kallervon eli Lallervon mäen laella; keihään murtuessa kolmeksi muruksi syntyy kolme käärmelajia. Tämä nimi tavataan myös omantomuodossa: "itse _Istervän_ kuningas". Yhdessä toisinnossa esiintyy: "itse _Israelin_ kuningas". Että Israelista on voinut muodostua Istervo, osoittanee Israel nimen kansanomainen toisinto Isto. Istervo nimen loppuosaan on voinut vaikuttaa sotaan lähtevä Kullervo Kalervon poika, jonka sekaannuksesta Istervo on toisinaan muuttunut sodankävijästä sotaanlähtijäksi, jopa saanut mainesanakseen _Kalevan poika_, ja jonka tieltä hänen välistä on täytynyt kokonaan väistyä. Israelin kuninkaitten joukosta johtuu helposti mieleen _Saul_, jonka poikia luetellaan: Jonathan, Isvi ja Malchisva, sekä tyttäriä: Merab ja Michal, ja jonka mainitaan sodassa kuolleen kolmen poikansa kera. Saul esitetään keihäineen monet kerrat, sitä kädestään syöksevänä ja lopulta siihen itse syöksyvänä. -- Nimen muoto _Istara_ tavataan Raudanluvussa: "Rauta Istara tekevi, Kuupalkki (s.o. Tuubal-Kain) parahin seppä, Istara rautain emue". Hammasmatoa puhutellaan: "_Isteri_ sinun isäsi, _Ästeri_ sinun äitisi". Huomattakoon vielä _istarat eli inttarat_ taikojen eli loihteitten merkityksessä.

[149] Esiintyy myös Pukinlorussa: "Soini meni metsään". A.V. Koskimiehen ja E.N. Setälän mukaan _Soini_ johtuu ruotsalaisesta _sveinn_ (_sven_), 'nuori mies'.

[150] Samoja aiheita esittää myöhemmin sepitetty saksalaisten kertomaruno Nibelungenlied.

[151] Nämä vielä selittämättömät nimet on Lönnrot muuttanut Tieraksi ja Kuuraksi.

[152] Saattaa kuvailla skandinaavisista nenämuodostusta. Vrt. kuitenkin Veitikan (< Vetrikan) mainesanaa: "nenä nykerä".

[153] H. Ojansuun on äskettäin onnistunut osoittaa Varsinais-Suomelle ja Pärnun maakunnalle yhteisiä paikannimiä.

[154] Runollisesti personoitu, vrt. "tuulest' on penuen synty, ahavasta koiran alku".

[155] Yhtäläinen vanua sanan vaikuttama väännös tavataan Ampiaisenluvussa: "Syöjättären synnyttämä, vuoran vattaran (< huoran hattaran) vanuma".

[156] Mitenkä helposti isännimi muodostuu, osoittaa etelä-Hämeen Luteensanoissa nimentapaisen _Latikaisen_ kehittyminen.

A. Luteet lateet, kirput kateet! B. Lutukainen, latukainen! C. Lutikka Latikan poika! D. Lude Latikaisen poika!

[157] Samoin puhuteltu karhu on: "_Villomus_ sinä itsekin".

[158] Kansanlaulajain runollista nimensepittelyä on Lönnrot sekä Kalevalassa että Kantelettaressa jonkun verran jatkanut. Ennen huomautettujen lisäksi mainittakoon Aallotar (UK 48: 130) sekä Suometar ja Sorsatar (Kant. III 1: 13) ynnä itse Kanteletar.

[159] Vrt. myös: "Jo tulevi naimakansa maapuolen _Silosalosta_, selänpuolen _Luuvenlahta_".

[160] Kirjaaapano on Lönnrotin, joka on säkeitten väliin myöhemmin kirjoittanut: "tulkoon vanha Väinämöinen".

End of Project Gutenberg's Suomalaisten runojen uskonto, by Kaarle Krohn