v. 1095, oli oikeus syöttää kaikkialla sikojaan: niillä oli kello

kaulassa, eikä niitä uskallettu pois ajaa, vaan annettiin niille ruokaa.

Antoniuksesta tavataan Saksassa lyhennysmuoto _Tönnes_, josta virolainen _Tõnis ja Tõnn_ ovat johtuneet. Tõnnin päivänä (17/1) Virossa tapettiin sika, jonka pää piti sinä päivänä keittää ja syödä. Teurastaessa rukoiltiin, että pyhä _Tõnisekene_ hoitaisi ja suojelisi karjaa.

Suomesta tunnetaan keskiajalta nimenmuoto _Tyni_. Pari itäsuomalaista Siansyntyä alkaa:

A. Tynimys tuon emo, tule luota katsomahan! B. Santta Kynönen sinun syntys, kynin kynnä kynsin maata!

Samoin rukoillaan Siansalvannassa:

Kynimyt on sian emut, ompele utuisin neuloin!

Vielä kuvaillaan parissa vienanpuolisessa Puunsynnyssä, kuinka _Kyni_ (l. _Kyyni_) kulki kankahia:

Kyni kylvi kyniänsä, siitä kasvoi huonot hongat, siitä pehmeät petäjät Kynimyksen kynistä.

Mahdollisesti on myös tilapäinen _Tynikki eli Tyynikki_ "Tapion tyttö" sekamuodostus tästä Tynistä ja Annikista.

Maanviljelyksen suojeluspyhiä mainitaan harvoin loitsuissamme, joissa maanviljelykseen yleensä vähän huomiota pannaan ja silloinkin enimmäkseen itse Ukkoa Isäjumalaa avuksi pyydetään.

Kreikanuskoisten runoissa esiintyy kuitenkin Ukon rinnalla tai sijalla niiden ukkospyhimys _Ilja_, venäläinen muoto _Elias_ profeetan nimeä. Inkerissä loitsitaan:

Ukko pilvell' on väkevä, Maaria tulelle selvä, Ilia jyrylle kovempi.

Inkeriläiseen Ukko-juhlaan liittyvässä laulussa on, kuten mainittu, pyhän Petron ohella puhuteltuna "pyhä isäntä" _Iilia_. Suomen itä-Karjalassa rukoili kylväjä:

Pyhä Ilja syöttäi, tules turvottamaan köyhien, kurjien varat orpolapsien osat!

Vienan läänissä, jossa Iljaa palvottiin elojen ja jyväin kasvattajana, rukoiltiin häntä sekä toukoa kylvettäessä että taikinaa pantaessa.

A. Pyhä Ilja kormelitsa, ylös touot kasvattele, ales lehmät lypsättele! B. Pyhä Ilja kormelitsa, anna taikinan hapata, leivän juuren jumputella!

Pohjoisinkeriläisessä Kaalimadon luvussa esiintyy _Mauranen tyrän emonen_, joka istuu sinisen sillan päässä ja jota pyydetään raudoillaan ja koukuillaan rasahuttamaan kaaliin pyrkivää tyrää. Tämä johtuu _Maura_ nimisestä naispyhimyksestä, jonka päivän venäläiset asettavat viheriän kaalisopan yhteyteen.

Oulun läänissä sekä Ruotsin puolella rajaa on tavattu paholaisen nuolista aiheutuneen taudin luku, jossa mainitaan:

Antti Joopus pellon poika, maan mahtava isäntä, säästelijä, päästelijä kylän kylmistä kiroista, nuorten miesten nuoliskoista!

_Antti_ on ilmeisesti luettava _santti_. Että _Joopus on Josephus_ todistaa Länsipohjanmaalla tavattu kadonneen tai metsään eksyneen lapsen etsintäluku:

Joopus Jumalan isä, Maaria äiti suuren Herran, etsi lapseni kaonnut, saata tänne tervehenä ilmoille inehimisten, oman vanhemman varahan!

Edellä mainittu Joopus pellon poika ei kuitenkaan liene Maarian puoliso, vaan rikas Arimathialainen, joka toimitti Jeesuksen ruumiin yrttitarhaan omistamaansa uuteen hautaan.

Niistä pyhimyksistä, jotka varjelivat vammalta ja taudilta, esitettäköön ensinnä vermlantilaisessa Tulenluvussa puhuteltu:

Laurikkain paloisen paimen, valkeaisen varjelija!

Pyhä Laurentius eli Roomassa 3:nnella vuosisadalla paavin diakonina ja piinattiin kuoliaaksi tuliseksi kuumennetulla rientilällä. Vielä Agricolan Rukouskirjassa verrataan synnin liekkejä pyhän Lauritsan piinan palavuuteen. Kaikissa katolisissa maissa on häntä palvottu tulen suojeluspyhänä. Semmoisena on hänet voitu taivaisen tulen valtiaaseen Ukkoon yhdistää. Eräässä Jäniksen luvussa rukoillaan:

Anna Ukko oinahasi, santti Lauri lampahasi!

Samasta syystä lienee myös Laurentiuksen kuvan tunnus, rautariehtilä, itse Ukolle omistettu:

Ukko taivahan jumala, anna rautariehtiläsi, vaskivakkasi valitse, jolla paistan perkelettä!

Parissa Suomen Karjalan Tulensynnyssä ilmaantuu tulen tuudittajana:

A. Lispettä täti Jumalan. B. Liispettä Ukon tytär, joka pilvissä asuvi. päällä taivahan yheksän.

Liispettä myös maitoansa lypsää tulen polttamalle voiteeksi, mutta häneltä ei nimenomaan apua pyydetä. Tämä on tietysti pyhä Elisabet, Johannes Kastajan äiti, Vapahtajan äidin sukulainen.

Tässä yhteydessä mainittakoon muutamassa Tulensynnyssä esiintyvät raamatulliset nimet _Hiob ja Tubalkain_:

Hiooppi hiiliä kokovi, Tupelkaani tulla tuopi.

Jälkimäinen tavataan puhuteltuna Raudanlumous-sanoissa:

A. Tuupal-Kaini, karaise rauta! B. T-K., missä sun teräs on?

Vanhan Testamentin henkilöistä kutsutaan vielä _Methusalah_ raudanhaavaa sulkemaan:

Methusalah, miesi vanhin, tuo turve tuvan takoa!

Tulen- ja Raudanluvuissa huudetaan avuksi _Helka vaimo Hempeätär_. Kuten jo Ganander on selittänyt, on Helka sama kuin _Helena_. Pyhä Helena, Konstantinus Suuren äiti, kävi 80-vuotiaana Jerusalemissa kaivauttamassa esille Vapahtajan ristin. Häntä on Ranskassa rukoiltu sekä tulelta varjelemaan että verihaavaa parantamaan. Mutta sitä paitsi häntä Kristuksen ristin naulojenkin löytäjänä naulojen ja neulojen valmistajat kunnioittivat suojeluspyhänään. Että tämä käsitys on ollut myös suomalaisilla, todistaa loitsu, jolla neula on saatu ulos lehmän mahasta:

Neulat on Jelterin tekemät. Rautaristi, kultaketti. Neulat on tuotu tunturista, naskalit veetty Virosta.

Että _Jelteri_ on sama kuin Helena, todistaa välimuoto _Heltteri_ "heleä neitsy", joka tavataan puitten kylväjänä.

Vermlantilainen Kivenluku sisältää rukouksen:

Kyllikki kiven emuu, Kyllikillen kyllätköhön, anna mulle kiven avaimet, jotta pääsen kiv[en] sisähän kiven kivut tuntemahan, paaen pakot painamahan!

Tavallinen _Kyllikki_ muoto vähän vaihtelee: _Killikki, Kyllitti ja Kyllykäs_. Sen edellä käy toisinaan _kyy tai kyy, kyy_, kerran _kivi_. Toinen säe on vain kahdesti muistiinpantu, tavallisesti seuraa ensimäistä kolmas säe, joka sekä länsi- että itä-Suomessa esiintyy Jumalalle eli Kristukselle osoitetun rukouksen alkuna:

A. Anna Jumala kiven avaimet, että mä pääsen kiven sisähän! B. Tuo Kirstus kiven avain kivi rikki lyöäkseni!

Jos kristillisen Jumalan sijalle tunkeutunut _Kyllikki_ on pyhimyksen nimi, niin saattaisi ajatella 600-luvulla Ranskassa elänyttä kreikkalaista erakkoa _Aegidiusta_, ranskaksi _Gilles_, saksaksi _Gilgen_, jonka haudalle pohjoismailtakin tehtiin pyhiinvaelluksia. Sekä Ranskassa että Saksassa häntä palvoivat _tahkokivellä_ elatuksensa ansaitsevat. Mutta mahdollista on, ettei tässä nimessä piile pyhimyksen, vaan paholaisen nimi, josta edempänä.

Kaulataudin parantajana olemme jo tavanneet Blasiuksen suomalaisissa muodoissa _Pulletar ja Kullatar_. Vielä ilmaantuu muutamissa suomenkarjalaisissa Kuvunluvuissa "kukkineito" _Kuteratar, Kuteritar, Kuuteratar eli Kuuter neito_, jota rukoillaan:

Kuo mulle kulleroita, pahka munapalleroita, alla kuusen kukkalatvan, alla kasvavan katajan!

Nämä lienevät väännöksiä 3:nnella vuosisadalla eläneen lääkäripyhimyksen _Quadratuksen_ venäläistä nimenmuotoa _Kodral_.

Samanaikuiset ovat kuuluisat lääkäriveljekset _Kosmas ja Damianus_ (ven. _Kuzma, Demjan_), joiden puoleen muutamissa Suomen itä-Karjalan loitsuissa käännytään. Suutelusanoissa niitä kutsutaan nimellä pyhä _Kuismoi Dimnoi_. Suutelusta varatessaan myös pellavan kylväjä rukoilee pyhää _Kuzmoi Dimjanaa_:

Tule kasvattamaan ja katsomaan, kaikista pahoista päästämään! Samoin katsomaan ja vartioimaan heitä pyydetään karhun kierrosta.

_Kuismanheinä ja -kukka_ nimiset kasvit ovat Suomen kielessäkin säilyttäneet edellisen veljespyhimyksen muiston.

Kuoleman pyhimyksestä muistona on runoissa ja sananparsissa tavattava _Tuonen Tuomas eli Nurmi-Tuomas_. Virolaiset ovat Tuomasta pitäneet "ruttotaudin jumalana".

Nurmi-Tuomaan kertosanana on _Manalan Matti_, joka muuten on tunnettu nimellä _Nukku-Matti_.

Edellisten ohella tavataan välistä vielä _Hiekka-Heikki_, jonka voisi selittää tarkoittavan Suomen kansallispyhimystä Henrikiä, jollei nimen valinta ole pelkästään alkusoinnun aiheuttama.

Kuuluisista skandinaavilaisista pyhimyksistä esiintyvät _Birgitta_ Karhunsynnyssä ja _Eerik_ kerran Lainlumonnassa.

A. Pirjata pikainen vaimo, jok' ei kehrätä kehannut, eikä ommella osannut, viskoi villansa vesille. B. Eerikkä pyhä ritari, ottaos omenamarja, tavatko[si] taskusta[s]i, tunge tuomarin kitahan!

Viimeksimainittu, jonka _omenamarja_ tarkoittaa hänen kuvilleen tunnuksellista valtaomenaa, toimii ilmeisesti ihmisen persoonallisena "patruunana". Katolisella ajalla piti jokaisella yksityiselläkin olla oma suojeluspyhänsä, samoin kuin aikaisemmin oma suojelushaltiansa.

Pyhimysten palvonnan pakanoituminen.

Vainajanhenkien ja haltiain sijalle astuessaan pyhimykset voivat saada osakseen myös niille omistetun uhripalvonnan. Porthan aikoinaan epäili veriuhrien käytäntöä suomalaisilla, ja tämä käsitys, ettei "veri uhreja tahrannut", on periytynyt niinkin myöhäiseen teokseen kuin Suomi 19:nnellä vuosisadalla. Mutta muutamain pyhimysten päiviin liittyneenä on aivan meidän aikoihimme säilynyt tapa teurastaa eläin, eikä ainoastaan yksityiseksi, kotoiseksi juhla-ateriaksi, vaan myös yleiseksi uhriksi kokonaisten kyläkuntien puolesta.

Pyhäinmiestenpäivänä teurastettu _kekrilammas_ on jo ollut puheena. Yhtäläinen lammasuhri toimitettiin henkien johtajan Mikaelin päivänä. _Mikkeli-lammas eli -pässi_, kevätvuona, joka oli pidetty keritsemättömin villoin koko kesä, eli n.s. "villavuona", tapettiin mikkelinaamuna ja keitettiin siitä _mikkelirokka_. Veri ja suolet haudattiin kasvattipuun juurelle. Ensiksi kävi emäntä navetassa syömässä, tipauttaen kolmasti lusikalla keittoa maanhaltialle. Sama temppu oli uudistettava tuvassa isännän ja emännän ruvetessa ruualle. Luut taas pantiin puun juurelle.

Erään tiedon mukaan vietiin Mikonpäivän, samoinkuin kekrin aattona puun juurelle uhriksi vähän kaikista talossa löytyvistä juhlaruuista, joita sitten _Mikotarten_, samoin kuin Kekritärten, luultiin käyvän syömässä.

Pohjanmaan ruotsalaisetkin tuntevat _Mickelmäss-bässen_. Tämä pässi, joka on nuorison kerätyin varoin yhteisesti ostama, teurastetaan, keitetään ja syödään Mikkelin jälkeisenä maanantaina.

Vielä varhaisemman vuodenajan uhri oli _Olavin, Olevin eli Ollin lammas_, jonka Ad. Neovius on tavannut mainittuna useissa kirkollisissa tarkastuksissa: Kuopiossa 1670, Liperissä 1737 ja Laukaalla 1738. Vanhin hänen löytämänsä tieto norjalaisen kuningas-pyhimyksen palvonnasta on vuodelta 1453 Turun mustassa kirjassa, jossa Olavin päivää (29/7) mainitaan yhtenä "lukupäivistä" (_lukudaga_).

Aureniuksen väitöskirjassa vuodelta 1751 kerrotaan Karjalassa ja osassa Savonmaata olleen tapana Olavin päivänä teurastaa keväällä valittu "villavuona". Sen kaikki sisälmykset oli maahan kaivettava. Eläin oli kokonaisena, rikkomatta yhtään luuta, keitettävä tai paistettava. Ateriaan ei päästetty osalliseksi ketään vierasta tai palvelijaa, ei edes vävyä tai miniää, jolleivät jo kauan olleet talossa asuneet. Syödessä ei saanut käyttää veistä, vaan ainoastaan kynsiä ja hampaita. Molemmat viimeksimainitut tiedot osoittavat uhritavan viettopäivää paljon vanhemmaksi.

Taalainmaan savolaisten Olavinpäivän vietosta on säilynyt kuvaus vuodelta 1774. Pässi, jonka piti olla virheetön, oli aikaisemmin eroitettu ja lihoitettu. Se teurastettiin Olavin aattona; lihat pantiin suolaan ja kaikki valmistettiin yhtaikaa osittain keittämällä osittain paistamalla. Juhlapäivänä lihat liemineen kannettiin pöytään ja syötiin päivällisateriaksi. Jollei talonväki yksin jaksanut kaikkea kerrallaan syödä, kutsuttiin vieraita avuksi. Oluttakin oli ajoissa tehty ja pantu tynnyriin, joka vasta juhlapäivänä avattiin. Juhlanaattona myös leivottiin jauhoista, jotka samaten kuin maltaat olutta varten oli aikaisemmin eroitettu. Näitä aineksiakaan ei saatu ennakolta maistella, ei edes jauhattaessa. Isäntä itse paloitteli lihat kaikkia varten, itse ensimäisen palan suuhun pistettyään. Ensimäisenä hän oluestakin joi kaikkia yhteisesti tervehtien, mutta sitä ennen oli hänen vuodatettava juoma-astiasta muutamia pisaroita pöydän alle.

Ganander vielä mainitsee, että Olavin lammasta tupaan tuotaessa oli lepän ja kuusen oksilla heitettävä vettä yli kynnyksen. Tätäkin on verrattu lappalaisvaimojen tapaan purskuttaa pureksimansa lepänkuoren nestettä karhukeittoa kantavain miesten kasvoille. Punavärisen lepännesteen varjelevan voiman merkitys johtuu alkuperäisemmästä uskosta itse uhriveren taikavoimaan.

Gananderin tiedon, että Ollinpäivänä vietettiin leikkuun lopettajaisia, vahvistaa myöhemmin etelä-Hämeestä muistiinpantu tieto, että Ollinpäivänä, kun oli tullut hyvä vuosi, oli syötävä _sänkiäislammas_.

_Olevi lammas_ on säilyttänyt Virossakin muistoja sekä kotoisesta pakanallisesta uhrista että skandinaaveilta lainatusta roomalaiskatolisesta pyhimyksestä.

Samaan vuodenaikaan viettivät kreikanuskoiset virolaiset muutamassa setukaiskylässä vielä v. 1910 venäläisten Annanpäivää (25/7 v.l.). Aamulla tai jo edellisenä iltana, kertoo Uno Holmberg, teurastettiin musta lammas kussakin talossa karjansuojelijan _Annen_ kunniaksi. Annenmäelle rakennettuun kappeliin tuotiin lampaitten päät ja jalat vihkivedellä pirskotettaviksi ja jaeltiin sitten vähävaraisille ilmaiseksi. Pyhäköltä siirryttiin ympärillä oleviin kyliin juhlimaan. Sukulaiset ja ystävät kävivät toistensa luona kesteissä. Juhlaruokana piti tietysti olla lampaan lihaa. Aterialle ryhdyttäessä perheen isäntä luki rukouksen. Aikaisemman muistiinpanon mukaan rukous, joka jo teurastettaessa luettiin, kuului: "Puhdas, pyhä Anne! Hoida ja varjele, siitä ja synnytä, nuorenna nuoria, vahvista vanhoja! Hoida itse puun- ja pensaantakaista, kiven- ja kannontakaista karjaa! Ole itse, pyhä Anne, paimenten ylikaitsija, hoida itse yli suven karjaa metsässä, varjele siellä karja vihoista, kotona kaikesta vahingosta!"

Yleiset veriuhrit jonkun pyhimyksen päivän yhteydessä ovat säilyneet Inkerinmaalla, Suomen itä-Karjalassa, Aunuksessa ja Vienan läänissä, siis karjalaisella alueella.

Länsi-Inkerissä Ali-Laukaalla lähellä Narvaa uhrattiin vielä kymmenen vuotta sitten Iilianpäivänä pässi. Juhlan aattona tai aamuna valittiin paras pässi kylän karjasta -- toisen tiedon mukaan se, joka etumaisena illalla kotiin saapui -- ja lunastettiin teuraaksi yhteisillä varoilla; nahkan sai omistaja pitää. Teurastus suoritettiin rukoushuoneen luona, sisukset -- toisen tiedon mukaan myös pää -- heitettiin joenpoukamaan, "apajaan", ja samalla huudettiin: "Kirlouks, Kirlouks!" Lihat keitettiin ja syötiin juhlapäivänä hatutta päin; naiset eivät saaneet ottaa osaa ateriaan. Myös olutta oli joen rannassa siksi päiväksi pantu. Mainitun uhritavan kerrottiin syntyneen sen johdosta, että oli kerran karjaa paljon kuollut. Myös uskottiin, että jollei tätä uhria toimeenpantu, hukkui lapsi sinä vuonna samaan "apajaan".

_Kirlouks_ huudolla muka tarkoitettiin joessa asustavaa haltiaa, joka söi veteen heitetyt osat. Vihtori Alavan selityksen mukaan tämä sana on luettava: "Kiril avuks!" Kiril on 800-luvulla elänyt slaavilaisten apostoli _Kyrillos_ (ven. _Kiril_), joka länsimaillakin tunnetaan myrskyssä avuksi huudettuna ja siis vedenvaaran yhteyteen asetettuna.

Myös Aunuksessa Äänisjärven Sudensaarella on Iljanpäivää vietetty lammasuhreilla. Elukkain hankkiminen tapahtui vuorojärjestyksessä; joka sen laiminlöi, hänen karjansa oli muka vaarassa joutua susien ja karhujen saaliiksi. Lampaat tapettiin järven rannalla kirkkotarhan takana. Keitetyt lihat kannettiin kirkkoaituuksen sisäpuolelle suurissa astioissa, joita myöten uhriin osalliset viisin, kuusin jakautuivat syömäkuntiin.

Täydellisin kertomus pässiuhreista on K.F. Karjalaisen Vienaa-läänistä, johon liittyvät I.K. Inhan paikalla ottamat valokuvat. Venehjärven rukoushuoneelle kuljetettiin joka vuosi elokuun 15/28 päiväksi, usein pitkien matkojen päästä, joukko pässejä uhriksi. Tavallista oli, että sairastunut pässi luvattiin rukoushuoneen pyhälle Miikkulalle, jolloin se parani; niin myös sellainen, joka oli eksynyt metsään, jolloin se usein ilmestyi samana päivänä, kuin piti viemään lähteä, ja kulki aivan mielellään uhripaikalle. Aamulla aikaisin kellon viidettä käydessä alkoi uhritoimitus. Rukoushuoneen edessä olevaan männikköön, viettävälle rinteelle[60] tehtiin tuli, pari miestä kantoi korvolla vettä, eräs puhdisti muuripataa, joka Oulusta varta vasten siihen tarkoitukseen oli rukoushuoneen varoilla ostettu. Uhrientappaja otti pässin toisensa jälkeen, talutti sen rukoushuoneen kuistille, jonka permannossa oli kannellinen reikä, painoi kaulan reiän suulle, tempasi veitsen tupestansa ja, kutsuttuaan toisen miehen avukseen jalkoja pitelemään, syöksi sen vastaan hangoittelevan uhrieläimen kaulan läpi. Teurastettujen eläinten verien annettiin valua reiän kautta permannon alle. Nahat nyljettiin ulkopuolella aituusta ja joutuivat nekin rukoushuoneen hyväksi, josta kuitenkin eläinten omistajat saivat ne lunastaa parillakymmenellä kopekalla. Lihat virutettiin vedessä, pilkottiin palasiksi ja työnnettiin pataan; sekaan pantiin suolaa. Päät poltettiin roviossa, samoin sorkat. Niin pian kuin lihat olivat kypset, nostettiin ne suuriin tuohisiin ja kannettiin aituuksen sisään, jossa tuohiset asetettiin maahan vähän matkan päähän toisistaan. Liemeen keitettiin puuro ohrasuurimoista, jotka kylästä olivat kerätyt; uhrieläinten talit lisättiin höysteeksi. Rukoushuoneessa pidettiin yhteinen rukous, sitten vasta alkoi uhriateria. Ensiksi syötiin lihat, joita oli vielä suitsutettu pyhällä savulla; jokaisella, joka oli tuonut pässin, oli myös leipä muassaan, ja kyläläiset antoivat lisää, jos ei riittänyt. Sillä aikaa valmistui puurokin ja kannettiin samoin tuohisissa paikalle. Syömisiin ottivat osaa ainoastaan miehenpuolet, kaikki lakittomin päin; naisten ja tyttöjen oli kyllä lupa vierestä katsoa, mutta ei mihinkään puuttua.

Syötyä koottiin kaikki luut ja maahan varisseet muruset suureen, kannelliseen pärevakkaan, joka sidottiin nuoralla ja kiven avulla upotettiin läheisen, syvän lammin rantaan. Mitään ei saanut jäädä koirien tai muiden elukkain korjattavaksi. Jos luvattuja pässejä oli niin paljon, ettei kaikkia yhdessä päivässä jaksettu lopettaa, teurastettiin ja syötiin tähteet seuraavana päivänä.

Suomenkin rajain sisällä on vuotuinen pässiuhri toimitettu Salmin pitäjään kuuluvalla Lunkulansaarella. Pässit, joita oli sinne jonkin karjalle sattuneen taudin tai onnettomuuden johdosta ennakolta luvattu ja 1-2 vuoden vanhoiksi elätetty, uhrattiin Petronpäivänä, jos se oli sunnuntai, muuten sitä seuraavana sunnuntaina. Eläimet teurastettiin rukoushuoneen pihalla. Rukoushuoneen vartia jakoi jokaiselle osansa ja kukin keitti omassa kattilassaan. Viime aikoina toimitettiin keittäminen läheisen talon suuressa kotapadassa. Vielä 1905 oli "bokinpäiville" lahjoitettu kolme pässiä, jotka vanhan tavan mukaan uhrattiin. Senkin jälkeen on toisinaan rukoushuoneelle pässejä lahjoitettu, mutta ne on sen hyväksi myöty.

Vielä kuuluisammat olivat ulompana Laatokassa sijaitsevan Mantsinsaaren Työmpäisien kylän _härkäuhrit_, jotka toimitettiin Iljanpäivänä, tai, jos se oli arkipäivä, seuraavana pyhänä. Uhrattavat härät tuotiin tavallisesti jostakin mannermaan kylästä. Milloin karhu tai susi ahdisti karjaa taikka ruttotauti sitä hävitti, teki omistaja lupauksen pyhälle Iljalle toivoen, että tämä sitten häntä suojelisi enemmältä vahingolta, ja määräsi, että ensimäinen karjassa syntynyt härkävasikka oli sitä varten syötettävä. Luvattu _Iljan härkä_ elätettiin kotona noin kolmen vuoden vanhaksi ja lähetettiin keväällä saarelle, jossa mainitun kylän asukkaat sitä ilmaiseksi syöttivät "häränpäivään" asti. Jos härkiä oli useampia tullut luvatuksi, kuin mitä yhdellä kertaa tahdottiin uhrata, niin säästettiin ne seuraavaksi vuodeksi ja elätettiin yli talven käyttäen talosta taloon. Ensimäisenä pyhäaamuna Iljan päivän jälkeen kokoontui kansaa suurin joukoin määrätylle paikalle järven rannalle. Oman saaren asukkaista naiset tulivat jalan, miehet ratsain, manterelaiset tietysti veneissä. Työmpäisien kyläläiset olivat jo ennen muun väen saapumista teurastaneet härän rukoushuoneen edustalla ja valmistaneet uhriaterian kalmistoon. Kun kaikki olivat käyneet rukoushuoneessa, jakauduttiin pieniin ryhmiin taloja ja perheitä myöten ja istuuduttiin maahan lihalla täytettyjen patojen ympärille. Jokaisella oli leipää ja suolaa muassaan, taikka sai hän ne kyläläisiltä ilmaiseksi. Oli myös kerätyistä jauhoista tehty kaljaa, jota syödessä juotiin. Syömistä, joka alkoi kello 9 ajoissa aamupuolella, jatkettiin niin kauan kuin ruokaa riitti. Jos ei kaikkea saatu lopetetuksi, viskattiin tähteet Laatokkaan tai vietiin rukoushuoneeseen yöksi ja syötettiin heinäntekoväelle seuraavana päivänä, sillä kotiin ei saanut viedä mitään. Nahka myötiin huutokaupalla ja sen hinta pantiin rukoushuoneen uhriarkkuun. Aterian jälkeen läksivät miehet ratsastamaan kilpaa läheiselle kankaalle. Ajellessa oli kaikilla lusikka lakissa näkyvillä. Viimeisen kerran täällä uhrattiin härkä v. 1892 t. 1893. Myöhäisimmässä kertomuksessa vuodelta 1908 kuvataan, kuinka härkä vietiin rukoushuoneelle ja sidottiin sen edessä olevaan kuuseen kiinni. Mutta rukoustoimituksen jälkeen se päästettiin yhteen lähellä olevista aituuksista, jotka kaikkialta ympäröivät kuusikkoa; tällä ei tiedetä alkuansa olleen eri aitaa. Samana tai seuraavana päivänä se myötiin rukoushuoneen hyväksi.

Salmin naapuripitäjässä Videlessä Aunuksen puolella mainitaan Valassinpäivänä (11/2 v.l.) uhratun härkä Uuksumäen kylän rukoushuoneen luona, jonka vuotuisilla kassarahoilla se oli ostettu. Eräs paikkakuntalainen oli selittänyt Valassin olleen paimenena, ennenkuin pääsi "rukoiltavaksi mieheksi", ja sentähden tulleen tavaksi hänen rukoushuoneensa edessä syödä härkä.

Pyhimystenpäiviin liittyvää ennakolta luvattujen eläinten teurastamista tavataan venäläiselläkin rahvaalla esim. petrona. Tietysti itse veriuhria ei suomalaisten eikä virolaisten ole tarvinnut lainata. Henrik Lättiläinen mainitsee pakanallisten virolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita iskiessään he tiedustelivat jumalain tahtoa ja pitivät huonona enteenä, jos ne kaatuivat vasemalle kyljelle. Eivät ihmisuhritkaan olleet heille tuntemattomat. Ennen mainitun arkkipiispan Makarijn kirjeessä valitetaan, että Novgorodin vallan alaiset suomalaiset kansat Liivinmaan rajoilta alkaen, Narvajoelta Nevajoelle, Nevajoelta Rajajoelle, kautta Karjalan tuolle puolen Laatokkaa, Pielisjärvelle ja Kajaanin tienoille aina Lapinmaahan saakka, kaikkialla toimittavat veriuhreja, teurastavat härkiä, lampaita ynnä muita nelijalkaisia sekä lintuja; muutamain sanotaan salaa tappavan lapsiansakin.

Yhtä vähän pitää paikkansa se Porthanin väite, etteivät suomalaiset tehneet itselleen jumalankuvia. Jollei tahtoisikaan varmasti suomalaisille omistaa tunnettua bjarmilaisten _Jómalin_ kuvaa ynnä maamme muinaistutkijain löytöjä, niin eivät ainakaan Henrik Lättiläisen tiedot virolaisista anna epäilykseen aihetta. Varsinais-Viron kuuluisassa uhrilehdossa kerrotaan lähetyssaarnaajan kaataneen "tehdyt kuvat ja kaltaisuudet", jolloin kansa ihmetteli, ettei niistä verta vuotanut. Saarenmaalla mainitaan saksalaisten erään linnan valloituksessa viskanneen ulos _Tarapithan_, siis Thoria esittävän kuvan. Eräs liiviläinen kuvaili unissa nähneensä kansansa jumalan, joka "rinnasta alkaen kasvoi ulos puusta". Arvattavasti olivat kuvat puunkantoon tehtyjä ja ainoastaan yläpäästään ihmisen muotoon veistettyjä.

Myöskin ne kivet, jotka arkkipiispa Makarijn v. 1534 lähettämä inkerikkojen ja karjalaisten käännyttäjä Ilja munkki heitti veteen, viittaavat luontaisten, kivisten jumalainkuvain palvontaan, jolleivät tarkoita pelkästään uhrikiviä.

V. 1559 venäjänpuoliset valittivat suomalaisten uudisasukasten raivaavan kaskea heidän alueelleen Oulujärven rannoille ja pystyttävän "veistettyjä kuvia" (theres utskårne beleter) niihin paikkoihin, joihin aikoivat talonsa rakentaa. Nämä jumalankuvat ovat kuitenkin voineet olla pyhimysten kuvia, joita roomalaiskatoliset veistivät puusta. Myöhemmät kuvia koskevat tiedot ja löydöt saattaa samoin asettaa kysymyksenalaisiksi.

Mutta pakanallinen kuvain käyttö ilmenee vielä siinä tavassa, jolla pyhäinkuvia on palvottu. Pyhimysten syöttämistä voitelemalla kuvain suuta rasvalla tai kermalla on mainittu Liperin Taipaleelta sekä Inkeristä. 1700-luvulla tiedetään inkerikkojen vieneen pyhäinkuvia pyhiin lehtoihinsa palvottaviksi.

Tässä yhteydessä on otettava puheiksi _Tõnnin_ eli Antoniuksen palvonta virolaisilla, etupäässä pärnunpuolisilla. Antoniuksen päiväksi (17/1) piti panna olutta ja teurastaa jokin eläin; tämä oli tavallisesti lammas, mutta härkäkin mainitaan. Pimeän tullessa kannettiin piilopaikastaan _Tõnni vakk_, vakan keskellä olevan vahatapin ympärille sytytettiin kynttilöitä, valaistiin se ulkopuoleltakin ja sitä kannettiin ympäri kaikkianne asuinrakennukseen, eläintensuojiin ja kartanolle. Kiertäessä rukoiltiin: "Tönn isänen, Tönn emonen, älä vaivaa elukoitamme, olkoot sarvet ylöspäin, hännät alaspäin ja synnytys oikeinpäin!" Jo keittäessä oli Tõnnille eroitettu palanen kustakin teuraan ruumiinosasta ja lientä tipautettu kaikille pihapoluille. Kiertäessä mainitaan nimenomaan lantatunkiolle vähäsen kaadetun. Lopuksi istuutui koko perhe aterialle, jolta noustessa ei suinkaan saanut kiittää. Toisten tietojen mukaan oli pöytä koko päivän katettuna ruualla ja juomalla niinkuin pidoissa. Jokainen, joka ovesta sisään astui, käskettiin syömään. Ruokaa ei vain saanut siunata.. Vieraan oli tervehdittäväkin kiroamalla, muuten sai selkäänsä.

Tõnninvakka, joka oli tietäjän valmistettava, -- erään tiedon mukaan Tõnnin päivänä -- oli tehty puusta, päreistä, tuohesta tai oljista. Mainitaanpa yhdestä tammenpölkystä koverrettu ja sekä ulkoa että sisältä veistoksilla kirjaeltu vakka. Sitä pidettiin paikassa, jonka yksin isäntä tiesi, tavallisesti aitassa ylisillä. Tähän vakkaan vietiin pitkin vuotta esikoisuhreja: viljaa puitaessa, olutta pantaessa, vasta poikinutta lehmää lypsettäessä, lammasta kerittäessä, lankaa tai kangasta valmistettaessa. Teurastettaessa uhrattiin lihaa, verta tai rasvaa ja keitettäessä lientä ensimäinen lusikallinen. Kun talossa elukka syntyi, annettiin vaskiraha, kun lapsi tuli ilmoille, hopearaha. Erityisesti sairaudenkohtauksissa oli vakkaa muistettava. Jos elukka tuli kipeäksi, tuotiin lihaa, rahaa tai vaatetilkkuja. Mutta jos ihminen sairastui, piti paitsi rahaa uhrata vaatekappaleita pienoiskoossa, pojan puolesta esim. housut ja lakki, tytön puolesta alusnuttu ja solki. Sairastumisen näet arveltiin johtuvan siitä, että vakalle oli pahaa tehty tai sen ohi kulkiessa melua ja ääntä pidetty taikka unohdettu sille uhrata. Silloin _kaalonaene_ 'punnitsijanainen', arpomalla otti selkoa, mitä hyvitystä se vaati. Itse uhrit toimitti perheen isäntä tai emäntä.

Joka vuosi määrättynä päivänä vakan sisällys tyhjennettiin ja kaivettiin maahan tai poltettiin. Tämä tapahtui muutaman muistiinpanon mukaan samana Tõnnin suurena pyhänä, jolloin sille elukka teurastettiin.

Tõnninvakan toisintonimenä tavataan _tondi vakk_, 'tontun vakka',[61] mikä, jos tieto on luotettava, viittaisi siihen, että mahdollisesti kielellinen yhtäläisyys on aiheuttanut juuri Antoniuksen asettumisen kodinhaltian paikalle. Mutta itse palvonta on skandinaavista "tonttu" nimeäkin vanhempi. Eräällä paikkakunnalla, jossa Tõnnin uskojat eroittautuivat toisista, niin etteivät kotonaan antaneet kättä kyläläisille eivätkä vieraille mennessään kädestä tervehtineet, muistellaan, ettei ainoastaan joka perheellä ollut omaa vakkaansa, vaan myös joka kylällä oma kuuluisin Tõnnin säiliönsä. Ilmeisesti on Tõnninvakka säilyttänyt muiston sukupalvonnasta ja on tätä verrattu votjakkien _kuala_-palvontaan ja _vorshud_-vakkaan.

Tõnnista mainitaan kuvakin joko vahasta tai puusta ja nukenvaatteisiin puettu taikka pelkästään tilkuista tehty. Se oli joko vakkaan pantu tai tämän taakse säilytyspaikan nurkkaan asetettu. Eräässä muistiinpanossa on kuitenkin huomautettu, että vakasta löydetty nukke ei ollut itse Tõnn, vaan apua etsivä sairas.[62]

Olemme nähneet pakanallisten palvontamenojen sekaantuneen sekä roomalais- että kreikkalais-katolisten pyhimysten kunnioittamiseen. Edellisten muistopäiviä on sittemmin luterilaistunut väestö yhä pyhittänyt. Mutta vielä merkillisemmät ovat ne katolisuuden ja siihen sulautuneen pakanuuden jätteet, joita pieni virolainen siirtokunta Pinkovan läänissä Kraasnan piirissä on säilyttänyt. Kraasnan "maarahvas" on 1500-luvulla muuttanut Petserin piiristä Liivinmaan rajalta, n.s. Setumaalta, jonka kreikanuskoinen väestö on tallentanut Viron roomalaiskatoliset legendarunot. Neljättäsataa vuotta ovat nämä siirtolaiset eläneet vieraskielisten keskuudessa. Sikäläisistä sielunhoitajista muistellaan ainoasti yhden, 1800-luvun loppupuolella eläneen setukaissyntyisen, ymmärtäneen heidän kieltään. Kirkoissa he eivät käyneet muulloin kuin pakolla vietyinä. Kesken kreikanuskoisten paaston juhlivat he roomalaiskatolisia merkkipäiviä syöden ylen runsaasti liha- ja maitoruokia. Niin oli laita juhannuksena, jonka nimikin _Jaanipävä_ on katolisilta virolaisilta aikoinaan lainattu; Johannesta vastaavana miehennimenä käytetään venäläisperäistä _Iva_.

Kraasnan maarahvas on kaiken aikaa palvonut omia "maajumaliaan". Niitä se nimitti osittain paikan ja toimen mukaan. _Aiajezä_, 'kasvitarhan isä', ja _kodojezä_, 'kodin isä', asusti alempana mainitussa aitauksessa. Samassa paikassa tai pellolla pähkinäpensaan juurella palvottu oli _nurmeizä_ 'pellon isä' ja _karaezä_ (ulkona olevan) 'karjan isä'. Läävässä ja tallissa saivat uhriantimensa "läävän" ja "hevosen jumalat".

Mutta maajumalista enimmin muistettu oli _pühä Toomas_, joka "kasvitarhan nurkassa istui". Siellä näet oli talon uhripaikka, matalalla aitauksella eroitettu puhaspaik. Sisällä kasvoi katajapensas ja tämän eteen oli pystytetty katajainen risti ja viereen niinikään katajainen seiväs, jota humala kierteli. Seipään edessä oli kolme kiveä, joiden alle uhriantimet kätkettiin. "Puhtaan paikan" hoito oli isännän huolena, hänellä yksin oli oikeus siellä toimittaa uhreja. Milloin hän tarvitsi apulaista, valitsi hän miespuolisen henkilön, "puhtaan ihmisen". Naiset pääsivät tänne vain kerran eläessään, nimittäin vihiltä tullessaan.

Paitsi tilapäisiä uhreja toimitettiin pyhälle Tuomaalle kerran vuodessa, torstaina muutama viikko Mikonpäivän (Mihkli)[63] jälkeen _perekahi_, 'perheen uhri'. _Kahi_, 'kahja', oli täällä alkuperäisestä uhrioluen merkityksestä yleistynyt uhria merkitseväksi; uhrien yhteydessä oluenkeittäminen oli säilynyt ja uhrien kera tämäkin taito joutui pois käytännöstä. Torstain aamuna perhe kokoontui tupaan. Permannolle oli vaatetta laajalle levitetty ja keskelle asetettu nurinkäännetty sammio, jonka pohjalle oli pantu astioissa ruokaa ja juomaa: munapuuroa, juustoa, voita, maitoa ja tietystikin olutta. Perheen polvistuttua isäntä kulki heidän ympärinsä kantaen porsasta, kanaa ja kukkoa sekä ripoitellen vettä puhtaalla saunavihdalla. Toisten noustua hän teurasti tuvassa uhrieläimet, joita eri kattiloissa keitettiin. Perheen uudestaan polvistuessa hän vielä kantoi uhrieläinten päitä puulaatikossa heidän ympärinsä. Sitten itsekin heittäytyi polvilleen seljin pyhäinkuviin (_Vinne jumala_) rukoillakseen maajumalia. Viimein vei hän Tuomaalle aituukseen uhriantimet; vasta hänen palatessaan saatiin käydä ateriaan käsiksi. Kanan söivät naiset, kukon miehet.

Tuomaalle omistettuja rukouksiakin on muistissa säilynyt. Täydellisin niistä kuuluu: "Pyhä Tuomas, pyhä risti! Korkea kumarrus! Kuukauden kumarran, polvillani palvon, joka kerta lasteni, talonväkeni kera -- myöhään illalla, aamulla varhain -- kotini, majani, ilmallisen elämäni, täyden terveyteni tähden, kaiken karjani tähden, kyntöni ja kylvöni tähden. Kasvata, Herra (_Issänd_)[64] Jumala, peltoni kolkalle, nurmeni nurkalle! Saattakaa suvi-ilmoja, päästäkää päiviä! Olkaa hoitamassa ja vaalimassa, elukoita metsään laskemassa, niin myös kotiin ajamassa; varjelkaa luunenältä, luppakorvalta, kipeäkynneltä, terävähampaalta; kätkekää kannon taakse, painakaa lehden alle! Tämän toin teille puhtaan oluen, kauniin kahjan, kirjavan kukon kera. Teille on karju tapettu, teille veri tehty, teille kakku leivottu, teille juusto valmistettu. Tulkaa syömään ja juomaan, leipäni ääreen, suolani ääreen!"

Myös nimi _Toomas_ on aikoinaan lainattu roomalaiskatolisilta virolaisilta; miehen nimityksenä käytetään venäläistä muotoa _Homa_.

Niinikään roomalaiskatolista vaikutusta edellyttää "tulenjumalana" palvottu pyhä _Laberits_ s.o. Lauritsa. Hänelle toimitettiin _rehekahi_, ('riihi) tuvan kahja', joka oli yksistään isännän valmistettava vedenkeitosta alkaen; naisia ei päästetty likimaillekaan. Uhriolutta isäntä tipsutteli tuvan uunille ja valoi kolme lusikallista lieden tuhkaan rukoillen: "Pyhä Laberits! Sinulle puhtaan oluen, kauniin kahjan kera, tupaa hoitamastasi. Varjele tupaani ja kamarihuonettani tulipalolta, vesitulvalta!"

Kraasnan virolaisten uhripalvonta säilyi 1860-luvulle, jolloin esivallan käskystä se piti lopettaa. Mutta vielä 1901 O. Kallas'en käydessä heidän luonaan eli usko, että "kun maajumalia pidettiin, niin viljakin kasvoi paremmin" ja että "nykyisellä ajalla, kun maajumalia ei enää kunnioiteta, tuli tekee paljon enemmän pahaa kuin ennen". Muinaisten menojen paras muistelija Annõ Kiriljevna, jonka veli oli ollut maajumalain pappi, kertoi itkusilmin, kuinka raskasta oli ollut jättää hänelle paljon hyvää tehneet maajumalat ilman mitään syömistä ja juomista. Mutta häntä lohdutti näkemänsä uni. Pyhässä aitauksessa oli ollut kaikennäköisiä ruokia ja juomia; niiden ääreen olivat jumalat tulleet ja lausuneet: "te luulette meidän kuolevan, kun ette meille mitään enää anna, mutta meillä on yllin kyllin".

Mainittu vaimo oli 84 vuotta elänyt, joista 20 sokeana ja toistakymmentä raihnaisena uunin päällä. Siellä oli kirjaanpanijankin epämukavassa asennossa, huonon lampun valossa, korva heikkoäänisen eukon suuta lähellä suoritettava työnsä. Mutta vanhuksen pitkällistä kärsimystä on kansallinen tieteemme aina kiitollisuudella muisteleva. Häpeään ei joutunut kuolemaa ikävöivän luottamus kohtalonsa tarkoituksellisuuteen: "minä elän niin kauan, kuin Jumalalla on kirjoitettu".

Neitsyt Maaria.

Runoissa esiintyvistä pyhimyksistä on yksi vielä mainitsematta jota ennen muita muistellaan ja joka edelle kaikkia asetetaan, mittain Neitsyt Maaria.

Maaria käypi tietä myöten, Jumalan jukoa myöten, kullaista kuloa myöten, hopeista heinikkoa. -- Maaria matkoa pitävi, tuhat on eessä enkeliä, sata santtia jälestä hän käy keskellä väkeä, paistaa kuin pyhäinen päivä, kumoittaa kuin kultaristi.

Tätä asemaa ei Maarialla ole ollut alunpitäen, vaan on hän sen vähitellen saavuttanut roomalaiskatolisen kirkon käsityksessä.

Itsenäistä huomiota on Maariaan kiinnittänyt edellä mainittu Jaakobin alkuevankelio. Siinä kerrotaan, paitsi hänen vanhemmistaan, myös hänen lapsuudestaan, jonka hän vietti pyhässä temppelissä "kuin kyyhkynen" saaden ravintonsa enkelin kädestä, sekä alkuajoista leskimiehen Joosefin kodissa, jolloin hän työskenteli kehräten purppuraa temppelin esivaatetta varten. Vuoden 400 vaiheilla muodostui legenda Neitsyt Maarian kuolemasta ja hänen ruumiinsa ottamisesta taivaaseen.

Viidennellä vuosisadalla liitettiin Maarian nimi niiden pyhäin nimien joukkoon, joita kirkollisissa rukouksissa mainittiin. Silloin oli myös aljettu rakentaa Maarialle nimikkokirkkoja, joita jo kaikkialla oli marttyyreille omistettu. Kymmenennelle vuosisadalle asti saivat kuitenkin pyhimysten hautakappelit enemmän huomiota osakseen kuin Maarian pyhäköt. Mutta ristiretkien aikana Neitsyt Maarian palvonta pääsi ehdottomasti etusijalle. Lopulla keskiaikaa määriteltiinkin kolme eriasteista palvontaa: pyhimysten, Maarian ja Jumalan.

Kun roomalaiskatolinen kirkko ulotti vaikutuksensa Suomeen ja Viroon, oli Neitsyt Maaria jo kohonnut kaikkien pyhimysten yläpuolelle. Valloitetut Itämeren maakunnat saivat nimekseen Maarianmaa, jota virolaiset yhä vielä runollisesti kotimaastansa käyttävät.

Pyhän Neitsyen ihailu oli kukkeimmillaan suomalaisten loitsurunojen muodostuessa. Niissä on Neitsyt Maarialla siinä määrin vallitseva asema, että tuskin voimme käsittää monia niissä esiintyviä nimityksiä ja seikkoja ottamatta ensin selkoa Maarialle omistetuista mainesanoista, esineistä ja toiminnoista.

Runoissamme häntä puhutellaan yleisesti säkeellä: Neitsyt Maaria emonen, joskus vähän toisinnellen:

A. Maaria neitonen emäntä! B. Maaria emonen neiti!

Kertona on tavallisesti: "rakas äiti armollinen, puhas muori muodollinen l. muoto kaunis" tai "pyhä piika taivahinen". Viimeksimainittu kertosäe kuuluu myös usein: "pyhä piika pikkarainen", jonka pääsäkeenä on toisinaan: "Maaria matala neiti".

Huomattava on, että Maaria nimitetään samalla kertaa _neitsyeksi ja äidiksi_. Muutamassa 11:nneltä vuosisadalta alkaen kirjaanpannussa Sanctus-messussa esiintyy suomalaista täysin vastaava lausetapa _virgo mater Maria_ 'Neitsyt, äiti Maaria'.

Nimityksen _Neitsyt Maaria_ on A. Lähteenkorva (Borenius) osoittanut tulleen runoihimme, myöskin vienanpuolisiin, roomalaiskatolisen kirkon vaikutuksesta. Tällä nimellä ei venäjänkarjalainen tavallisessa puheessa koskaan sano "Jumalan emää" eli _Pohrotsaa_ (< ven. Bogoroditsa).

Jälkimäinen nimi esiintyy jonkun kerran kreikanuskoisten erikoisissa loitsuissa: "Spaassa (Vapahtaja) ja pyhä Pohrotsa pesemään, puhastamaan!" Sama käsite on Vienan läänissä välistä runollisestikin ilmaistu: "äiti ilmoisen Jumalan" tai "sukeaja sulan Jumalan, äiti kanssa kaikkivallan". Mutta tämäntapaiset lausetavat ovat harvinaisia poikkeuksia.

Kertosäkeen _rakas äiti_, joskus _hyvä äiti_, käsitettiin tarkoittavan Maariaa uskovaisten hengellisenä äitinä. Suomalainen loitsija sanookin usein Maariaa omaksi äidiksensä:

Kusta ma anon apua? Isältäni Jeesukselta, emoltani l. äidiltäni Maarialta.

Mainesana _armollinen_ on suomennos latinaisesta: _gratia plena_, 'armoa täynnä'. Keskiajan runoudessa annettiin Maarialle myös nimitys _mater gratiae_, 'armon äiti,' jota vastaa v. 1658 muistiinpannussa Niukahdusluvussa tavattava: _armon muori_.

Seuraavat mainesanat _puhdas ja kaunis_ ovat yleisiä keskiaikaisessa hartauskirjallisuudessa. Maariaa esittäessään _pikkaraisena ja matalana piikana_ on suomalainen runo hänen nöyrän mielialansa havainnolliseen muotoon pukenut.

Maarian pyhyyttä on eräs 1100-luvun kirjailija määritellyt: "pyhin kaikista pyhistä, valituin kaikista valituista". Sitä vastaa suomalaisessa loitsussa joskus tavattava säepari:

Piioista pyhäisistä valittu, emännistä eroitettu.

Mutta Maariaa ei ole ainoasti arvossa, vaan ajassakin ensimäisenä naisolentona pidetty. Häntä siten käsitettiin tarkoittavan sen vaimon, johon kertomus syntiinlankeemuksesta ennustaen viittaa. Hänelle myös omistettiin jo 4:nnellä vuosisadalla Eeva nimen tulkinta: "kaiken eläviin äiti". Tähän käsitykseen perustuvat seuraavat Maariaa kuvailevat runosäkeet:

A. Jok' olet emä emien l. imehien sekä vanhin vaimoloista. B. Vanhin vaimosten emistä, C. Eläjistä l. emoloista ensimäinen. D. Ikuinen hyväntekijä, äiti mannun polvuhinen![65]

Maarian pyhiä jäännöksiä mainitaan 400-luvulta alkaen. Niistä merkillisin on "Jumalan äidin maito"; tämän on selitetty olleen Betlehemin luolasta saatua liitua, joka veteen sekoitettuna sai maidon muodon. Erään paavin 8:nnella vuosisadalla tiedetään lahjoittaneen reliikkejä Kristuksen verestä ja Maarian maidosta. Molemmat yhdessä mainitaan usein Voiteenluvuissa:

Kristuksen veri punainen, Maarian makea maito sekalutta siivittihin seulalla teräksisellä vaskireunahan vatihin, kultaisihin kuppiloihin.

Legendoissa kerrotaan pyhän Neitsyen ilmestyneen parantamaan hurskaita sairaita maidollaan. Loitsuissamme kuvataan Maarian vuodattavan maalle maitoansa, josta sitten voide keitetään; käännytäänpä sitä tarkoittavalla rukouksellakin hänen puoleensa.

Neitsyt Maarian vaatekappaleista huomattava on hänen _vaippansa_, jota hän myöhemmän keskiajan kuvissa levittelee palvojainsa suojaksi. Sama tehtävä on tällä suomalaisissa Varousluvuissa:

A. Maarian vahainen vaippa, Luojan teltti terhollinen ylitsemme luotakohon -- jaloillemme täytyköhön yli kaiken vellon kansan! B. Kuo mulle kultavaippa, vala mulle vaskivaippa, jonka alla yöt asuisin;

Vanhemmista Maarian kuvista puuttuu harvoin _huntu_, milloin ei vaippa päätäkin peitä. Myöhemmin keskiajalla, jolloin päähinettä ei katsottu neitsyelle kuuluvaksi, annettiin yhä yleisemmin hänen pitkän tukkansa kuvissa tulla näkyviin. Suomalaisissa Verensulkn-sanoissa mainitaan toiselta puolen huntu eli tanu, toiselta puolen hiuksiin palmikoidut moniväriset, metallinkiiltoiset, alasriippuvat nauhat, jotka olivat länsimailla muodissa erittäin ristiretkien aikana ja joita Suomenkin vanhoista kalmistoista on löydetty.

A. Sivalla silkki silmistäsi, huntu otsaltasi! B. Tanun päästänsä tapasi. G. Päässä kultaviilekkehet. D. Hius päästäsi sivalla, sinilanka silmiltäsi, kultalanka kulmiltasi! E. Pantasi tulipunainen!

Jerusalemissa säilytettiin pyhän Neitsyen _päänauhaa_ sekä hänen _vyötänsä_, joka hänen kerrottiin pilvistä pudottaneen epäilevälle Tuomaalle. Jälkimäinen reliikki vietiin ristiretkien aikana varkain Italiaan. Tämäkin neitsyen tunnusmerkki on Maarialla joskus suomalaisissa loitsuissa.

A. Pane paitasi panuhun, vyösi vaski valkeahan! B. Meni sukkarihmasta sulahan, vyönlapasta lainehesen.

Usein mainitaan runoissa Maarian hienot _helmat_ eli helmukset, joita hän kiiruhtaessaan nostelee.

A. Tuo hienot helmuksesi tuskillemme tukkeheksi! B. Koprin helmasi kokoa, käsivarsin vaattehesi!

Jalassa hänellä välistä tavataan siniset tai muunväriset sukat ja kultaiset kengät. Mutta toisinaan, kun on tarvitsijalla kova hätä, häntä joudutetaan:

A. Kerkiä jalan kengättömän, ehi sovan vyöttömän, tukalla päin tuiskahtele, levällä päin lennättele! B. Avopäin, haralla hapsin, ilman vyöttä, helmuksitta.

Neitsyt Maaria kuvaillaan myös lentävän _kyyhkysen_ muodossa, joka kertosanakseen on saanut suomalaisten lempilinnun käen.

A. Lennä tänne kyyhkysenä voimatonta päästämähän! B. Lennä kultaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä!

Kyyhkyseen on Maariaa verrattu jo Jaakobin alkuevankeliossa. Muutamassa 11:nnen vuosisadan legendassa kerrotaan Maarian kyyhkysen muodossa ilmestyneen paikalle, jonne tahtoi kirkon itselleen rakennettavaksi.

Neitsyt Maarian alas lentäminen tietysti edellyttää, että hän on "päällä pilvien asuja". Hänen oloaan yläilmoissa on monin runollisin kuvauksin esitetty:

A. Pistä pääsi pilven raosta, kaunis kaulasi ojenna! B. Astu taivosen napoja, ilman viertä viilettele yli kuun, alatse päivän! C. Juokse kuun keheä myöten, päivän päärmettä samoa! D. Tule syntisten sekahan ahavassa, auteressa, pilvessä, sumun seassa!

Toiselta puolen on Maarian olopaikka osoitettu vesien takaiseksi:

A. Jos lienet joen takana, joutuos joen takoa! B. Kirkasi Maaria mereltä, C. Istuvi keskellä merta.

Samassakin runossa Maaria voidaan ensin mainita tulevan "yläisestä taivosesta" ja sitten taas "soutaen suloa vettä".

Loitsuissamme käännytään Neitsyt Maarian puoleen mitä erilaisimmissa tarpeissa; sillä hänen kauttaan on uskottu saatavan, mitä ikinä anottiin.

Kalastaja häntä pyytää auttamaan tarpomalla. Koskenlaskija lausuu:

A. Anna Maaria meloa, Pietari peränpi'intä, jolla viiletän venettä! B. Itse airoille ajate, sovitate soutimille, pane kaksi kämmentäsi kahen puolen karpahani, varaksi vähän venehen!

Maarian esiintymisestä Metsänluvuissa on edellä ollut puhe. Erityisesti karhuntappaja, joka kuvittelee hänen olleen osallisena karhun kasvatuksessa, kutsuu hanhi:

Minua keventämähän, ohtoa jyventämähän, kiviriippa rinnan alla, rautaharkko hartioilla!

Karjan suojelijana[66] Neitsyt Maaria saa määreet: "karjanpiika pikkarainen" ja "akka laarien alainen." Häntä silloin rukoillaan:

Käypä karja katsomahan, viitsimään emännän vilja, ennen käymistä emännän, karjapiian katsomista, syötteles metisin syömin, juotteles metisin juomin!

Myös karjaa laitumelle laskettaessa ja metsästä takaisin haettaessa hänen apuansa tarvitaan.

A. Pane kaksi kämmentäsi kahen puolen karjastani! B. Ota vitsa viiakolta, koivu korpinotkelmalta; kotihin kotoinen karja, metsän karja Metsolahan!

Mutta varsinaisesti hän pitää huolta karjan maidonannista:

A. Laita torvet taivosesta, pillit pilvistä rakenna, jota myöten juorun juosta, virrata Jumalan viljan minun ruokaruoakseni, minun henkiheinikseni! B. Auo maa alaisin puolin, puhko pellon pientaretkin, mistä juoksevi Jumalan vilja, Herran vilja virtoavi vihannista mätiähistä, tuorehista turpehista.

Ihmistäkin hänen nukkuessaan Neitsyt Maaria varjeli. Maata pannessa luettiin:

A. Ristus kilpeni, Maaria miekkani! Kysyn maata Maarialta, pihatietä Pietarilta. B. Maaria makuuttajaks Santta salvan laskijaksi, Pyhä risti nostajaksi!

Erityisesti lasta nukuttamaan häntä kutsutaan:

Tuopas unta Tuovinmäeltä, haukko hepohuonehesta, joss' on Ristus nukkununna, -- uinonnut itse Jumala.

Useimmin kuitenkin Neitsyt Maariaa kutsutaan avuksi kaikenlaisessa hädässä. Ennen kaikkia tarvitaan hänen apuaan lapsen ilmoille tullessa.

Tästä syystä lyhyt Ihmisensynty alkaa Neitsyt Maarian puhuttelulla, samoin kuin muutamain eläinten synnyt niitä varjelevain pyhimysten mainitsemisella.

Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen! Tehty mullan kakkarasta, mullan kaakusta rakettu.

Lapsivaimon avuksi pyydetään Maariaa tietysti saunaan:

Käy saunahan saloa, piilten piikahuonehesen, ilman uksen ulvomatta, kyläkunnan kuulematta, saranojen laulamatta, veräjien vieremättä!

Saunassa, jossa yleensä parantamiset suoritettiin, kuvaillaan pyhä Neitsyt kaiken työn tekijänä:

Kokoa kivet koskesta, katajaiset kankahalta, puita muurehettomia, kiviä kivuttomia! Saustuta [simainen] sauna, lämmitä kyly metinen [metisillä halkosilla]! Taittaos metinen vasta metisestä metsäsestä! Kanna vettä läiköttele lähisestä lähtehestä puhtahalla puisuella! [Lyö löyly, lähetä lämmin, kiviselle kiukahalle!]

Silloin kun on saunassa tai lähteen luona neitoselle lempeä nostettava, pyydetään Maarialta erityisesti vielä pesuvettä:

A. Nouse kuun keheä myöten, tuoppa kuun kultasia, päiväsen hopeisia, ota kuppi kuun kylestä, kauha päivän kainalosta! B. Jolla tuot puhasta vettä, kannat kullan karvallista. C. Tuo vettä tullessasi pyhän Juortanin joesta, pyhän virran pyörtehistä!

Parannusluvuissa, etenkin ulkonaisiin vammoihin kohdistuvissa, esiintyy pyhä Neitsyt monella tavoin auttajana. Samoin kuin hänen äitinsä Anna toimii Maaria Niukahdusluvussa värttinällä kehrääjänä.

Kehräsi sinisen langan sinisellä kehruspuulla sinisestä kuontalosta sinisellä värttinällä maasta asti taivosehen, taivosesta maahan asti. Kehräsi punaisen langan -- Kehräsi valkean langan --

Paitsi kehrääjänä muistellaan Maariaa myös taitavana ompelijana. Molemmilla taidoilla hän keskiaikaisten kertomusten mukaan ansaitsi Egyptissä perheensä elatuksen. Verensulku-sanoissa häntä usein rukoillaan:

A. Tuo neulasi omasi, ompele utuisin neuloin, -- pujottele punaisin langoin! B. Neula kultainen kätehen, rihma sulkkuinen perähän, vetämähän [umpeen] haavan!

Muutamassa Pakkasenluvussa Neitsyt Maariaa pyydetään lähettämään lämmintä taivaasta.

Taivas reikihin repäise, ilma kaikki ikkunoihin, josta lämmintä lähetät iholle alastomalle!

Tulenluvuissa sitävastoin Maaria käsitetään jäähdytyksen aikaansaajana. Länsi-Suomessa häntä puhutellaan:

Ota jäätä vähänen, jolla tulen tukahutat!

Itäisemmissä toisinnoissa hänen mainitaan taivaasta tulevan "lävitse lumisen linnan" ja kuvataan, kuinka hän:

Hyyssä sukka, jäässä kenkä, hallassa hamehen helma, hyistä kelkkoa vetävi, jäärekeä reu'ustavi.

Neitsyt Maarian asettaminen jään, hyyn ja lumen yhteyteen perustuu 3:nnella vuosisadalla Roomassa tapahtuneeksi kerrottuun ihmeeseen, jonka johdosta roomalaiskatolinen kirkko viettää 5:ntenä päivänä elokuuta "Maarian lumen" juhlaa. Rikas ylimys, joka oli luvannut koko omaisuutensa Neitsyt Maarialle, sai tältä unessa osoituksen, mihin paikkaan hänen oli rakennuttaminen kirkko. Paikalle tultuaan hän näki hienon lumisateen kuumimpana kesän aikana laskeutuvan viheriälle kummulle ja lumihiutaleitten muodostavan kirkon pohjakaavan. Kuvissa esitetään pyhä Neitsyt lapsineen lunta satavan pilven yläpuolella.

Raudan, Tulen ja Käärmeen lukuihin, harvemmin muihin loitsuihin liittyvissä Voiteensanoissa on Maarialla vakinainen paikkansa. Niinkuin Jeesus on "paras parantaja" on Maaria "paras voitelija", sillä hän on aikoinaan ollut myös:

Jeesuksen veren pesijä, Herran haavan hautelija.

Avuksi hän rientää:

Sata sarvea otsassa, tuhat rinnassa niseä, kaikki täynnä voitehia, yheksiä voitelua

Maarian kaikkianne tarvittavan maidon mielikuvasta johtuva tuhatnisäisyys muistuttaa muinaista Efesolaisten Dianan kuvaa. Yhtä omituiset ovat otsasta esiin pistävät sadat sarvet.[67] Edellisten yhteydestä irtautuneina ovat jälkimäiset siirtyneet selkään kannettaviksi:

Sata on sarvea selässäs, ne on täynnä voisimia, ne on voisimet väkevät, niill' on Luoja voieltuna.

Sittemmin on niiden luku supistettu kuuteen ja kuhunkin voide-sarveen sijoiteltu sulka toisesta Voiteenluvusta:

Kultakehänen selässä, kuusi sarvea kehässä, sulka kunkin sarven päässä.

Voidesarvien asemesta voi Maarialla olla myös voidekuppeja:

Kuus' on kuppia sylissä, seitsemän selän lakana.

Välistä on hänellä yksi ainoa:

Kultakuppinen käessä, kultasulka kuppisessa.

Erikseen voidesulkaa vielä häneltä pyydetään:

Tuo sulka sulasta maasta, höyhen maasta lämpimästä!

Tämä sulka on toisinaan otettava taivaalliselta _kukolta_:

Kultainen sinulla kukko, kana kullan karvallinen, katkaise kanalta siipi, sulka kultainen kukolta!

Itse kukkoa joskus rukoillaan suoranaisesti avuksi:

Luojan kukko kultaheltta, lennäs kultaisna käkenä -- alas maahan taivahasta sotimahan puolestani!

Toinen Neitsyt Maarian yhteyteen asetettu eläin on orava.

Tuo sa kultainen orava tuolta kuun keheä myöten, päivän päärmettä samoten syömähän tulen kipuja!

Oluenkeittorunossa käytettä hakemaan lähetetty orava on Maariaa edustavan keittäjänaisen "ottopoika" ja "värtäjäinen" s.o. leikintekijä. Tämän oravan puoleen välistä loitsijakin hädässä kääntyy:

Kierrä hattu silmillesi, juokse lankoa punaista, ylähäksi taivahasen, vie Herroille sanoa!

Yleisesti on Neitsyt Maarialle omistettu _mehiläinen_. Suvuton mehiläinen pidettiin siveellisyyden esikuvana munkeille ja nunnille. Pohjois-Saksassa vieläkin uskotaan, ettei se pistä puhdasta neitsyttä. Mehiläisen valmistama vaha oli myös puhdasta ja kelpaavaa kirkonkynttilöiksi. Keskiajalla kuviteltiin mehiläisten, joille ei oltu ilmoitettu Herransa kuolemasta, Häntä etsiessään lentelevän taivaaseen asti.

Kristinuskon mukana tuli mehiläisten hoito Saksaan, jossa sitä aluksi harrastettiin etupäässä luostareissa, ja levisi sieltä pohjoismaihin.

Suomalaiset Mehiläisenluvut ovat lähtöisin länsi-Suomesta, vaikka ne varsinaisesti itä-Suomessa ja rajan takana ovat säilyneet.

Länsi-Inkerissä on tavattu Mehiläisensynty, jossa kuvataan mitenkä:

Mehiläinen pieni lintu, Jumalan käpeä käsky lensi mettä ottamahan lensi puulta puhtahalta.

Lennettyhän suot, kanervikot, meret ja metsät:

Niin löysi rohon mokoman, kukka on kuusihaarallinen, kasvoi Luojan kalman päällä, Osan lautsasen ovella.

Otettuaan siitä kielelleen mehiläinen tiedustelee työnsä kelvollisuutta, johon Jumala vastaa:

Kelpoavat sinun työsi rinnoin Ristuksen etehen, pyhän Maarian etehen kelpoavat tuohuksiksi.

Tavallisissa Voiteenluvuissa mehiläinen saa mainesanan _ilman lintu, joskus Luojan tai Tuonen lintu_. Välistä on:

A. Mehiläinen meen emäntä, karjapiika Herran karjan! B. Mehiläinen kaunis lintu, metsän kukkien kuningas!

Mehiläistä kehoitetaan lentämään enimmiten yli yhdeksän meren, harvemmin ylös taivaaseen:

A. Lennä tuonne, kunne käsken, yheksän meren ylitse, meripuolen kymmenettä! B. Yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien ta'atse, otavaisen olkapäitse!

Sen on pyrittävä "Luojan kellarihin, kamarihin Kaikkivallan", tai paikkaan, jossa on:

Yheksän mesimätästä t. tynnöriä; kaikki vaipoilla katetut, yksi jäänyt kattamatta.

Joskus se lentää "aina Maarian majalle" eli sinne, missä "Maaria makasi pikkuisella luotosella". Maariaa myös ilmeisesti tarkoittaa taivaassa tai saarella nukkuva nimetön neiti, jonka pieluksiin on kasvanut kolmikanta heinä.

A. Siell' on neiti nukkununna, vyövaski valahtanunna. Onpa neien päärivoilla onpa heinä kolmisyrjä. B. Siell' on neitonen makasi, tinarinta riuvotteli; siell' on heinä kolmekanta sen on neion pieluksissa.

Mehiläisen tuomia voiteita sitten pyydetään Neitsyt Maariaa tai Jeesusta taikka molempia koettelemaan:

Koettelepa kielelläsi, maistelepa huulillasi,

ovatko samoja:

Joilla on ennen Luoja voittu ja voittu Jumalan poika, katsottuna kaikkivalta pirulaisen pistettyä.

Mehiläisen valmistaman puhtaan vahan väristä johtuu myös Maarian nimitys "vahainen vaimo", jonka tavallisena kertona on "vaimo valkeaverinen".

Paitsi niitä mainesanoja, jotka Neitsyt Maariaan liittyvät, tavataan vielä useampia, joita hänen nimensä asemesta käytetään. Semmoinen on Siikasenluvussa _Herran_ ohella esiintyvä _Herran tytär_.

Helmi Herralta putosi, helmi Herran tyttäreltä.

Tätä vastaavat keskiaikaisessa kirjallisuudessa nimitykset "Jumalan tytär" ja "Herratar" (_domina_).

Nimitys _Luojan tytär_ on niinikään selvä:

Apu tulkohon Isästä, apu Pyhästä hengestä, apu Luojan tyttärestä!

Tästä tavataan myös muoto _Luojatar_. Mutta paljoa yleisemmin esiintyy runoissa _Luonnotar_. Molempien kertosanoina käytetään _Synnytär_.

Viimeksimainittuja ymmärtääksemme on otettava huomioon _haltian_ kertosanojen _luonnon ja synnyn_ suhde sanoihin _Luoja ja Jumala_.

A. Päästä Luoja luontoasi, pyhä synty säätyäsi Luojan luoduille lauille, pyhän synnyn säätämille! B. Luonnolla totisen Luojan, syvän synnyn säätämällä. C. Luonnolla lujan Jumalan, tunnolla totisen Luojan. D. Päästä Herra Jeesukseni, päästä Luoja, päästä luonto, päästä päästäjä Jumala! E. Päästä synty, päästä Luoja, päästä päällinen Jumala! F. Päästä synty, päästä luonto, päästä päällinen Jumala, päästä kolme Luonnotarta!

Niinkuin näistä esimerkeistä näemme, käytetään _luonto_ sanaa sekä ulkopuolisessa Luojan luoman että sisäisessä Luojan hengen merkityksessä ynnä Luoja sanan kertona. _Synty_ sanan vastineena voi olla sekä _luonto että Luoja_, mutta milloin nämä molemmat samassa säkeessä ilmaantuvat, liittyy se jälkimäiseen saaden määreekseen _pyhä tai syvä_. Suomen itä-Karjalan itkuvirsissä tavataan _syntyset_ pyhimysten merkityksessä ja runoissa _Suurisynty_ nimenomaan Kristuksesta käytettynä.

Että Luonnotar eli _luonnon tytär_ tarkoittaa Neitsyt Maariaa, on K.A. Franssila huomauttanut ja K. Levon epäämättömillä esimerkeillä todistanut.

A. Otan kilven Kiesukselta, tu[r]van luonnon tyttäreltä. B. Apu [e]inesten [e]mästä, lupa luonnon tyttärestä, Pyhän Hengen voiman kautta! Neitsyt Maaria emonen!

Kesälahden kuuluisan Juhana Kainulaisen runoissa esiintyy pari kertaa: _kave-eukko Luonnotar, kave kultainen korea_. Sairasta kylvetettäissä häntä kutsutaan samoin kuin Maariaa: "tule päästöt päästämähän!" Naintaluvussa häneltä rukoillaan Maarialle ominaista suojelevaa vaippaa:

Kuos mulle kultakangas, valas mulle vaskivaippa, jonka alla yöt lepäjän, päivät päälläni pitelen!

Kesälahdelta on myöhemmin saatu pari kirjaanpanoa, joissa samaten kuin Maaria: "tuli Luonnotar tulen kipuihin".

Kalevalan runojen historiassa on osoitettu, että Lemminkäistä varoittavat kahdet kapeet ja kolmet Luonnottaret ovat Pätöisen pojan, s.o. Vapahtajan, äidin Maarian sijaisia. Samoin on laita loitsijan kerskailussa:

Minä mies Jumalan luoma, luoma kolmen Luonnottaren, kantama kahen kapenen,.

Raudan synnyssä maitoansa maahan lypsävät "kolme neitiä Luonnotarta" eli "neljä neitiä, koko kolme morsianta" on Levón verrannut Neitsyt Maariaan rautamaiden tallentajana ja sen maahan vuodattajana. Nämä kolme neittä esitetään toisinaan syntyneen Isiin Jumalan tai Jeesuksen kätten hieronnasta.[68]

Luonnotarta vastaa muinaissaksalainen _scephenta_, 'Luojatar', joka tavataan roomalaisten synnytyksenhaltiain (_Parcae_) vastineena. Näiden ihmisenkohtaloa kehrääväin haltiain kolmilukn kuvastunee skandinaavilaisten _Nornainkin_ kolmiluvussa.

Luonnottarien kolmilukn saa kuitenkin lähimmän selityksensä germanilaisissa loitsuissa esiintyvistä kolmesta Maariasta. Myöhemmissä keskiajan legendoissa kerrotaan pyhän Annan Joakimin kuoleman jälkeen menneen vielä kahdesti naimisiin ja hänellä olleen vielä kaksi Maaria nimistä tytärtä, joista tuli toisesta Alfeuksen, toisesta Zebedeuksen puoliso.

Latinaisten loitsujen kolme haltianeitoa kuvastuvat kyllä suomalaisien runojen kolmessa Luonnottaressa, mutta kolmen Maarian mielikuvan välittäminä. Tämä on yleinen historiallinen suhde klassillisen pakanuuden, keskiaikaisen katolisuuden ja suomalaisten runojen uskonnon välillä.

Synnyttäret esiintyvät sekä Luojattarien että Luonnottarien rinnalla, yhdistäen nämä toisiinsa samoin kuin _synty_ sana Luojan ja luonnon.

A. Synnyttäret, Luojattaret, einet[ten] emuuttaret, jotk' oli luona luotaessa, salasaunoin saataessa, pyhäpirtin pyyttäessä. B. Synnyttäret, Luonnottaret, päästä pientä pihalle! C. Synnyttäret. Luonnottaret ilman vyöttä, vaattehitta, iholla alastomalla!

Luonnottaren kertosana _einetten emä_ esiintyy myös muodossa _eine-eukko_.

A. Eine-eukko, luonnon vaimo! B. Elättäjä e[i]ne-eukko, varakkahat luonnon vaimot!

Eine sana tavataan sekä _haltia että voima_ sanojen yhteydessä:

A. Etsi einehesi, hae haltiasi! B. Ei maa voimoa uuvu, eikä nurmi einehiä.

Eine-eukko eli einetten emä rinnastetaan niinikään _hengenhaltian tai Jumalan_ kanssa:

A. Nousi ennen eine-eukko, hengen haltia havaitsi ennen noian nousematta. B. Tuliko jo tunti Jumalasta, apu einet[ten e]mästä'? C. Tule turva Jumalista apu [ei]netten emistä, vara vaimoista hyvistä!

Huomattakoon vielä seuraava säkeistö, jossa Jumala "hengenhaltiana" sekä "hyvinä vaimoina" luonnon tyttäret mainitaan:

Tule turva Jumalasta, helppo hengen haltiasta, vara vaimoista hyvistä, turva luonnon tyttäristä!

Itse _haltia_ sanan suhdetta kristilliseen Jumalaan kuvaa Suomen itä-Karjalassa muistiinpantu selitys kysymykseen, miksi vastasyntynyttä lasta pidetään _haltiattomana_: "haltia on, kun Jumala katsoo ihmistä, haltia on ristittyhengen tervehdys."

Että Neitsyt Maariaa ja hänen nimikkosisariaan on runollisesti sanottu _Luonnottariksi_, on ilmeistä. Mutta Luonnotar esiintyy välistä mainesanoilla: "metsän miniä" ja "Tapion tytär", jotka olemme nähneet erikoisesti tarkoittavan Maarian äitiä, Annaa. Näihin liittyy myös ainokainen länsisuomalainen esimerkki _luonnonpiian_ esiintymisestä:

Metsän neitsyt, luonnon piika, ole mun karjani paimen!

_Luonnotar_ yleisessä merkityksessään vastaa "naishaltiaa" ja tarkoittaa siis naispuolista _yli_luonnollista olentoa. Luontoa vastaavaa skandinaavilaista _natur_ sanaa on huomautettu aikaisemmin käytetyn haltiasta, s.o. yliluonnollisesta voimasta tai olennosta; _náttúrligr_ vanhassa norjankielessä on merkinnyt sekä "luonnollista" että myös "yliluonnollista".

Haltian kertosanoista vielä _onni eli lykky_ tunnetaan erikoisessa merkityksessä _Jumalan tai Pyhän Hengen_ vastineena:

A. Anna onni, suo Jumala! B. Onnen teille oikeoille, Jumalan hyville teille. C. Lähe lykky lyytämähän, Pyhä Henki pyytämähän!

Tästä sanan käytännöstä johtuvat Neitsyt Maarian nimitykset _Onnen tytär ja Osatytti_:

A. Apu Onnen tyttäreltä. Päästäköhön Herra Jeesus! B. Osatytti, orkoneiti, silkki päästäsi sivalla, taina päästäsi tavoita, kultalanka kulmistasi!

Luonnottaren rinnalla olemme tavanneet "kave-eukon" tahi "kapeen" määreillä "kultainen" ja "korea"; kerran sen kertona esiintyy muoto _Kavotar_. Naista merkitsevä _kave eli kapo_ käytetään yksinkin erikoisesti Neitsyt Maariaa osoittavana. Esim. se "kave" eli "kapo", joka "kuun kehästä päästi", ei ole muu kuin Maaria, jolle samoissa päästöluvuissa lausutaan: "sinä kuun kehästä päästit".

Sekä luonnon tyttären että einetten emän kertona esiintyvä "hyvä vaimo" voi itsekseenkin liittyä Jumala-käsitteeseen. Paitsi "hyvä" tavataan Maariaa tarkoittavan _vaimon_ määreinä "pyhä" ja "vanha".

A. Tule turva Jumalasta, helppo hengen antajasta, vara vaimosta pyhästä! B. Minä poika Luojan luoma, vaimon vanhan tuuittama.

Myös _akka_ "vanha" on välistä ilmeisesti Maarian vastineena. Gananderin näytteessä kehoitetaan mehiläistä:

Pistä siipesi simahan, toinen siipesi metehen, akan vanhan vakkasehen. tuo sitten simoa tuolta!

Heti sen jälkeen tulee _Mariatar_ puhutelluksi.

Pelkästään _Akka_ esiintyy toisinaan erikoisnimenä _Luojan, Jumalan eli Ukon_ rinnalla:

A. Pantu Akka paimeneksi, Luoja karjan katsojaksi. B. Akan väellä, Jumalan väellä. C. Ukon väki, Akan väki.

_Akka_ nimeä mainitaan jo Raunista, Ukon puolisosta, käytetyn. Tieto on Suomen Lapista, josta myös Akkavaaroja ja Akkojärviä tunnetaan. Tämä _Akka_ on sitten runoissamme siirtynyt Neitsyt Maarialle, samoinkuin erikoisnimi _Ukko_ kristilliselle Isä Jumalalle.

Pyhää Neitsyttä saattaa vielä tarkoittaa nimetön _tyttö, neito, impi eli piika_. Maarian lyhytkasvuisuutta elävästi kuvaa:

A. Lyhyt tyttö tylleröinen, maan tasainen talleroinen. B. Lyhyt neito lylleröinen, matalainen maan veroinen.

Oluenkeitossa Maariaa edustaa, paitsi "kapo", tämän kertosana "hyvä impi", josta on äänteellisesti yhdistämällä saatu uusi nimikin Hymmytär (< hyvä Immetär).

Kantoi tuon kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. Kapo tuota katselevi, Hymmytär hyväelevi.

Erityisesti huomattava on Kipuluvuissa kuvattu naisolento. Ganander sen mainitsee kahdessa paikassa; toisessa nimellä _Kipulan neito eli Kiputyttö_, "Tuonen neiti"; toisessa _Kivutar_ nimellä, joka voi saada vielä mainesanan "kauhea emäntä" tai "Kipumäen iso emäntä". Edellistä, joka kipuja kokoilee, vammoja valitsee tai kivuissa itkee, vaivoissa valittaa, hän vertaa roomalaisten Kohtalottariin (Parcae), jälkimäistä, joka kipuja kattilalla keittää, niiden Raivottariin (Furiae).

Castrén Kalevalan perustuksella (UK 45: 269-312) lukee Kiputytön, Tuonen neiden manalaisiin haltioihin, selittäen kuitenkin, ettei hänellä ole mitään tekemistä kuolleitten, vaan yksinomaan tautien kanssa, joiden valtiaana häntä pidettiin. "Joessa (luultavasti Tuonelan) oli kallio, joka kolmen joenhaaran yhtymässä kohosi vedestä; sillä oli nimenä Kipukivi eli Kipuvuori, koska kipuja siellä piti suljettuina _Kiputyttö_. Tämän oli tapana istua kalliolla vääntäen sitä ympärinsä, joten taudin henget tulivat jauhetuiksi ikäänkuin kahden myllynkiven välissä. Hänen tarkoituksenaan lienee ollut suistaa ja kukistaa näiden kiukkuista sisua. Taudinhenkien vankeudestaan irti päästessä ja ihmisiä kiusatessa rukoiltiin Kiputyttöä keräämään karkulaisensa ja joko sulkemaan ne siniseen kiveen tai upottamaan ne meren pohjaan." Tästä Kiputytöstä Castrén osoittaa Kalevalassakin eroitettavan _Kivutar eli Vammatar_ nimisen naisen, joka ei näy olevan missään suhteessa Tuonen tyttäriin, vaan esitetään hyväätekevänä haltiana saaden mainesanat:_hyvä emäntä ja valio vaimo_. "Hänelle kuitenkin", Castrén huomauttaa, "uskotaan melkein samat toimet kuin Kiputytölle. Häntä rukoillaan sairaasta poistamaan vaivanhenget, kätkemään ne vaskiseen vakkaan ja viemään ne Kipuvuoren kukkulalle, siellä niitä keittämään pikkuisessa kattilassa ja viimein tunkemaan vuoreen sen keskellä olevasta reiästä. Ottaen sitä paitsi huomioon, että Kiputyttö ja Kivutar oikeastaan merkitsevät yhtä ja samaa, voinee pitää hyvin todennäköisenä, että kumpikin on pohjaltaan sama jumaluus-olento ja että ne pelkästä erehdyksestä ovat tulleet toisistaan eroitetuiksi."

O.J. Brummer on tehnyt seikkaperäisesti selkoa Kiputytön eli Kivuttaren esiintymisestä itse kansanrunoissa. Kun niitä tarkastelemme, havaitsemme ensiksikin, että jokien yhtymässä jauhaminen perustuu yhteen kirjaanpanoon:

Kiputytti mäellä istui, joen kolmen juoksevassa, veen viien vierevässä, jauhavi Kipukiveä, Kipuvuorta väännättävi. Paa kivut kiven kitahan!

Kolmet joet on tilapäisesti lainattu muista loitsuista. Jauhaminen on johtunut mieleen reiällisestä kivestä, kuten toisesta kappaleesta näkyy:

Kivi keskellä mäkeä, silmä keskellä kiveä, jolla kipuja jauhetahan.

Tilapäisiä muodostuksia ovat myös kipujen kirnuaminen sekä puohtaminen ja seulominen. Useammin tavataan kipujen keittäminen, vaan se on nähtävästi Voiteenluvusta sekaantunut, minkä erittäin kattilan pienuus ilmaisee (UK 45: 300-2).

Jonkun kerran Kiputyttö mainitaan kipuja kehräävänä ja kerivänä:

Kehräävi kipukeriä vaskisella värttinällä; tuo kivut kerälle kiersi, sykkyrälle synnytteli.

Toisen kerran _Kipupiika_ "pikkarainen" kipuja sekä kerää että kerii:

Kävi kipua keräten ympäri Kipumäkeä kipukerä kainalossa, kipulankoa kerivi.

Kipujen _kerääminen_ on kaikista tavallisin Kiputytön tehtävä. Siitä on äänteellinen väärinkäsitys voinut johtaa _kerimiseen_ ja _kehräämiseen_ toisien runojen vaikutuksesta.

Kipuja keräillessään on Kiputytöllä toisinaan kipukintaat kädessä:

Kerää kivut kintahisin, vaivat suuret vanttusihin.

Yleisesti on Kiputytöllä _kipuvakkanen_ kädessä, kainalossa tai sylissä. Mutta verrattain harvoin hänen nimenomaan sanotaan siihen keräilevän. Yhdessä kappaleessa, jossa molemmat esiintyvät, hän kivut kerää sekä kintaaseen, että vakkaan. Toisessa taas Kiputyttö, vaikka hän:

Vaivavakkanen käessä kipuja keräelevi, kivut kääri yskähänsä, vaivat vasten rintojansa.

Kolmannessa kirjaanpanossa, jossa Kivutar todella sulkee kivut vakkaan, häntä kuitenkin kehoitetaan niitä käärimään vaatteensa kertoihin eli poimuihin omaa sydäntänsä vasten:

Kivutar kipujen vaimo. Kiputyttö, Tuonen neito istuvat tyhyttelevät keskellä Kipumäkeä, kiven kirjavan tyvellä, paaen paksun pallehella. Käsiähän kuoriksevi, rintojahan raaputtavi, heiluttavi helmojansa, polviansa pyörittävi, itkevi ikäviänsä, kirstu on kirjava sylissä, vaskivakka kainalossa. Tuonne tuo kipuja huusi lukotaksensa lujahan kirstuhunsa kirjavahan. -- Ota kivut syämmehesi, kivut kääri kertoihisi!

Joskus pyydetään Kiputyttöä kertoihinsa eli poimuihinsa käärittyjä kipuja viemään juoksulla jokeen. Tavallisesti kuitenkin hän tahtoo itseensä, omaan syliinsä ja sydämeensä koota kaikki kivut. Hän itkee ja tuskittelee kipuja kaivatessaan:

A. Kourin helmansa kokoovi kipuja toivoessa. B. "Äsken aikahan tulisin, kun kipuja tuotaisihin luota luontokappaletten." C. Itkeä hyhyttelevi: "ei mulle kipuja tuoa". D. Kun ei näy kivut tulevan, tukan päästähän repivi. helmojahan heiluttavi.

Vaan toiselta puolen hän itse kärsii kivuista:

E. Kipeä on Kivuttarella, vaiva vamman tyttärellä, kipeä on kivuissa olla. F. Sylin syöntähän piteli, käsivarsin vatsoansa, tuopa se voipi voivotella.

Kuka tämä kaikkien luontokappaleitten kivut itseensä kohdistava Kivutar on, käy selville, jos vielä hänen määreitänsä tarkastamme. Hänen yleisin mainesanansa _Tuonen neiti_, kuten Brummer huomauttaa, voi olla myöhempi yhdistys, koska vermlantilaisella neidolla, joka on "kivuista tehty", sitä ei vielä ole. Sitä myös aniharvoin käytetään silloin, kun rukouksessa käännytään Kiputytön puoleen. Muista tilapäisemmistä mainesanoista _vuoren neito_ saa luonnollisen selityksensä _Kipuvuoresta. Kiiän neito ja neito kiiro eli kiire_ johtuvat siitä, että Kiputyttöä pyydetään kintaisiin pannut kivut kiidättämään Kipumäelle, taikka päinvastoin: "elä kiiretä kipuja!"

Yhdessä kirjaanpanossa Kiputyttö keräilee kipuja _Heilottaren_ helmoihin, -- nähtävästi helmojen heiluttamisesta aiheutunut nimenmuodostus, -- ja toisessa hänen sijallaan kipuja kokoilee noituudella pantua vammaa merkitsevästä _rike_ sanasta johdettu _Rikotar_ "maan emäntä".

Kivuttaren tavalliset kertosanat _Vaivatar eli Vaivotar ja Vammatar eli Vammotar_ esiintyvät etupäässä loitsijan manauksissa:

A. Kivuttaren kintahasen, Vaivattaren vanttuhusen. B Kivuttaren kippasehen, Vammottaren vakkasehen. C. Kivuttaren kukkarohon, Vammattaren vaattehesen. D. Kivuttaren kinterihin, Vaivottaren varpahisin.[69]

Rukouksissa puhuteltu Kivutar on tavallisesti pelkästänsä _kipujen eukko eli vaimo tai kipeä, kipuinen eli Kipulan neito_. Parissa toisinnossa on hän nimenomaan _Jeesuksen kipuinen neitsyt_.

Että Kivutar ei ole muu kuin Neitsyt Maaria, kuten myös Franssila ja Mansikka ovat lausuneet, osoittaa selvimmin muoto _kivun emonen_, joka on tavallaan suomennos latinaisesta _mater dolorosa_. Ristinkärsimykseen henkisenä osanottajana kuvattiin Neitsyt Maaria miekan eli miekkojen lävistämin sydämin. Eräässä keskiaikaisessa kuvateoksessa selitetään Maarian keränneen Poikansa kaikki kivut mirhamipensaaseen, ja sen avulla kukistaneen paholaisen.

Samoin kuin Maariaa nimitetään Kivutarta vuoroin vaimoksi ja neidoksi, vieläpä yhtaikaa samassa runokappaleessa, kuten olemme nähneet. "Kipupiika pikkarainen" ja "pyhä piika pikkarainen" vastaavat toisiaan. Maariaan viittaavat niinikään Kivuttaren määre "hyvä emäntä" sekä _hyvä_ sanasta muodostettu _Hyvötär_.

Hyvötär, Kivutar neiti ikänsä kipuja itki.

Joskus käy Kiputytön edellä nimenomaan _Neitsyt Maaria emonen_. Yksinäänkin hänet kipujen kimpussa tavataan:

Neitsyt Maaria emonen, Poimi kivut kintahisin, vaivat vanttuhien terihin, tunge tuskat turvakoihin! Viepä juoksulla jokehen -- sisälle kiven sinisen!

Maariaa myös pyydetään ottamaan kipuvakkanen käteensä ja siihen kipuja keräilemään. Taikka rukoillaan häntä samoin kuin Kivutarta:

Kääri kivut kainaloosi, vaivat vasten rintojasi!

Verrattakoon vielä seuraavat säkeistöt toisiinsa:

A. Kiputyttö, nuori neito, kivut kiinni ottamahan, vammat vaikauttamahan! B. Tule Jeesus, tule Maaria, kivut kiinni ottamahan, vaivat vaikeroitsemahan!

Että Kivutar on Neitsyt Maaria, vakuuttaa ratkaisevasti _Kipumäen_ -- myös _Kipu- eli Vaivavuoreksi_ nimitetyn -- kuvaus. Siellä on kivi keskellä mäkeä, kolo eli reikä keskellä kiveä, käärme keskellä koloa tai reiän ympärillä. Reikä, joka on[70] väätty vääntimellä, puhkaistu purasimella, on toisinaan yhdeksän sylen syvyinen. Siihen reikään tuskat usein tungetaan "korennolla koivuisella" ja kertosäkeissä "tangolla hopeisella", "teräksisellä telkkimellä", "valkaimella vaskisella" tai "vaajan vaskisen nenällä". Välistä mainitaan Kipumäki olevan keskellä kylää, joka vuorostaan on keskellä ketoa.

Mansikka ja tämän kirjoittaja ovat toisistaan riippumatta tulleet siihen käsitykseen, että Kipumäki on selitettävä Golgataksi, jolloin sitä ympäröivä kylä ja keto kuvailisivat Jerusalemin kaupunkia ja ketoa. Tällä mäellä ajateltiin olevan reiän, josta Kristuksen sovittava veri vuosi alas Adamin pääkallolle. Korento kenties tarkoittaa ristiä; reiän kohdalla oleva käärme vastaa kuvissa tavallista ristin juurella kiemurtelevaa käärmettä.

Kivuttaren eli Vammattaren vastakohtana Castrén esittää sorean _Suonettaren_ jonka tehtävänä muutamassa Niukahdusluvussa on suonten kehrääminen vahingoittuneitten sijaan asetettaviksi.

Sorea on suonten vaimo, Suonetar sorea vaimo, soma suonten kehreäjä, sorealla kehrinpuulla, vaskisella varttamalla, rautaisella rattahalla.

Mutta tätä vastaava niukahduslangan kehrääminen on Neitsyt Maarialle ominaisia tehtäviä. Välistä häntä rukoillaan kehräämään yhtäläisellä:

Kultaisella kehrepuulla, vaskisella värttinällä.

Samoin kuin Suonetar on _suoni_ sanasta runollisesti johdettu, on sen rinnalle _kalvo ja liha_ sanoista muodostettu _Kalvotar ja Lihatar_:

Suonetar sorea neito kävelee soluttelevi suonikimppu kainalossa. Kalvotar sorea neito -- kalvokimppu kainalossa, Lihatar -- -- lihakimppu --.

Tähän verrattakoon Neitsyt Maarian ilmestyminen:

Suonisykkyrä sylissä, kalvokääry kainalossa, luita luikare käessä, lihalimpare piossa.

Kivutar eli Vammatar sekä Suonetar, Lihatar ja Kalvotar edustavat siis ainoastaan eri puolia saman pyhän Neitsyen toiminnassa.

Näihin liittyy vielä _Sanervatar eli Salvatar_.

A. Sanervatar saunapiika, oletkos löylyssä asuja. piilten piika huonehessa? Luo löyly, lähetä lämmin! B. Salvatar saunavaimo, tule saunahan saloa, tuo vastat varjossasi, tule saunahan saloa!

Edellisen, venäjänkarjalaisen näytteen jatkossa pyydetään Neitsyt Maariaa tuomaan vasta tullessaan, kuten jälkimäisessä suomenkarjalaisessa toisinnossa Salvatarta. Tämän mainesana "saunavaimo" annetaan nimenomaan Maariallekin:

Sinä paras saunavaimo, tule tänne, tarvitahan!

_Salvatar_ muodon osoittaa runomitta typistyneeksi. Vähimmällä korjauksella se olisi luettava _Salevatar_. Siitä on _Sanervatar_ voinut muodostua samalla tavoin kuin Kalevan eli Kalervan pojasta on vääntynyt Kanervan poika äänteellisesti läheisen _kanerva_ sanan mukaan. Sanan _saleva_ Lönnrot kääntää ruotsalaisilla "smärt, nätt" ja asettaa sen merkitys vastineeksi suomalaisen _sukea_.[71] Se siis vastaa pyhän Neitsyen ja häntä tarkoittavan Suonettaren määreitä: "kaunis, soma, sorea" ja on Salevatar samalla tavoin laatusanasta nimeksi muodostettu kuin _Hyvötär_ Maarian mainesanasta "hyvä".

Neitsyt Maarian sijaisia voimme vielä löytää niiden olopaikoista päättäen. Vaikea ei ole arvata, että häntä tarkoittaa _pyhä piika taivahinen ja Taivolan Ukon_ rinnalla mainittu _Taivolan emäntä_.

Ottamalla _taivaalle_ kertosanaksi _pilvi_ on saatu seuraavat Maariaa tai Maarioita tarkoittavat säkeistöt:

A. Tyttö taivahan miniä, piika pilven äärellinen. B. Etsi maitosi Manalta -- Kateilta -- -- velhoilta -- taivahan Navattarelta, pilvein Äärettäreltä! C. Itke taivahan isälle, valittele valtiaalle, taivahan Navattarille, pilven piimätyttärille! Saisit suonet soutamahan, maitopurot juoksemahan.

Pilven _äärehisestä_ on, niinkuin näemme, muodostettu personallinen _Ääretär_. Samoin _Taivaannavatar_ saa selityksensä säkeistä:

Piika istui pilven päällä, neito taivahan navalla.

Myös taivaasta ja pilvistä alas tulevana esiintyy neito, joka on Maarian esinein ja tunnuksin kuvattu:

A. Piika pilvistä putosi, vaimon taimi taivahasta, suonisäkkinen selässä, kalvokontti kainalossa. B. Tule neitsyt taivahasta, piika pilvistä piroa! -- Sata on sarvea otsassa, tuhat rinnoilla niseä.

Mutta tavallisimmin on yksin pilvi avuksi saapuvan neidon olopaikkana, joka hänen kerallaan liikkuu ja lähenee:

Mikäs kaukoa tulevi? Pilvi kaukoa tulevi. Mikäs pilven patsahalla? Piika -- -- Mikäs -- -- Kätkyt piian sylissä. -- Lapsi piian kätkyessä. -- Sarvi lapsen kukkasena. -- Sulka sarven sisällä. Mitäs sillä sulkasella? Pyyhin nää pyhät kipunat.

Kuten Franssila on huomauttanut, ei tämäkään lapsineen pilvessä ilmaantuva piika voi olla muu kuin Neitsyt Maaria. Aivan selvä on asianlaita silloin, kun pojan sarvessa on "Vapahtajan veri punainen". Milloin taas neitsyt tulee ilman lasta itse pitäen kädessään sarvea, on tässä "Maarian makea maito"; mainitaanpa samalla nimenomaan Neitsyt Maaria pilvenpäällisenä:

Mikä tuolla tulevi? Pilvi -- -- Mikä -- -- Neitsyt Maaria pilven päällä. Sarvi Maarian kädessä. Mitä Maarian sarvessa? Maarian makea maito.

Pilven eli _kaaren_ päällä istuva neiti voidaan kuvata ilman voidesarveakin suorastaan maitoa vuodattavana samoin kuin Maaria Voiteenluvuissa:

Ukko ruski, taivas paukkui, maa pyhä vapisi kaikki. vennä vennyi Luojan pilvet, tulla taivonen särähti. Isketti iästä pilven. -- Neiti istui päällä pilven, kapo kaaren kannikalla. -- Maito -- -- voitehiksi.

Sekä kaukaa kulkevaan pilveen että pilvellä ajavaan piikaan on toisinaan liittynyt _kaukaa tuleva nainen_:

A. Pilvi kaukaa kulkee, Ämmä kaukaa tulee. B. Piika pilvellä ajavi -- vaimo kaukana jälestä.

Tavallisesti kuitenkin kaukaa tuleva neitsyt tai kaukainen akka ilman mitään pilveä ilmaantuu jään ja hyyn taikka voiteitten tuojana. Voidesarvissaan on hänellä välistä loitsusanojakin:

Akka kaukainen ajavi, etähä[inen] ennättävi -- sata sarvea selässä -- sarvet on sanoja täynnä, sanat täynnä lausehia, lausehet lukuja täynnä.

Etäältä matkustavan neidon kuvitellaan joskus maata tai vettä pitkin kulkevan:

Neiti kaukoa tulevi, etähiltä ennättävi. Jos sinä tulet maata myöten hiihtäen lipein suksin; tahi jos tulet merta myöten, soutelet simaisin airoin. simapursin puuhaelet, soua nyt luut kivuttomiksi!

Mutta nämä kulkuneuvot tavataan myös Neitsyt Maarialle ehdoitettuina:

A. Kuin sa tullet maata myöten, hiihtänet lipein suksin, kuin sa tullet merta myöten, soutanet punaisin pursin. B. Souapas simaisin airoin, simapursin puuhaele -- soua luun lomia myöten -- suonien neniä myöten!

Että kaukaa tulija on Neitsyt Maaria, on joskus nimenomaan mainittu:

Mikäs kaukoa tulevi? Neitsyt Maaria matavi.

Epäilemätöntä siis on, että kaukaa näkyvällä pilvellä ajava nainen ja pelkästään kaukaa tuleva vaimo tai neiti edustavat samaa henkilöä, Neitsyt Maariaa. Kysymys on vain siitä, onko jälkimäinen mielikuva syntynyt typistymällä edellisestä vai rinnakkaisesti muodostunut. Itsenäisen muodostuksen puolesta puhuvat semmoiset länsisuomalaiset muodot kuin:

A. Yksi vaimo tuli tuolta kaukaa. B. Ämmä tulee tuolta noin niin kaukaa.

Sitä vahvistaa myös seuraava näyte Suomen etelä-Karjalasta:

Akka tuoalta tulevi, etähältä ennättävi, kolmen laivahan takoa.

Etäisyyden ilmoitukseen liittynyt osoitus _tuoalta_ tavataan toisinaan ainoana paikallisena määreenä. Silloinkin voi naisen mainesanoista, esineistä tai toiminnoista päättää sen olevan Maarian sijaisen:

A. Olipa piika pikkarainen, [oli] tuoalta tuleva, vaimo vaaksan korkeus. B. Akka tuo[a]lta tulevi, liinalakki liuhottavi, vakka suonia sylissä.

Jälkimäistä näytettä miltei sananmukaisesti vastaa toinen saman Niukahdusluvun kappale:

Neitsyt Maaria emonen tulla tuhuttelevi -- liinalakki päälaella, suonivakkanen sylissä.

Vanhassa vermlantilaisessa kirjaanpanossa nimenomaan Neitsyt Maaria:

Oli tuoalta tuleva, yläisestä taivosesta.

Tuoalta merkitsee "toisesta maailmasta", samoin kuin tuolta maalta säkeistössä:

Tule impi tuolta maalta, neiti pilvestä piraha!

Kaukaa tuleva impi esitetään toisinaan samalla ilmasta saapuvana:

Impi ilmasta tulevi, neiti kaukoa näkyvi.

Niinkuin Neitsyt Maarialla voi nimettömällä ilman viertä astuvalla immellä olla "suonisommelo kädessä". Vielä selvemmin Maariaa muistuttava on seuraava _ilman tytön_ kuvaus:

Lyhykäinen ilman tytti, maatajalkainen matala, astu taivosen napoja, ilman viertä viilettele yli kuun, alatse päivän sata sarvea otsassa!

Että harvinainen nimenmuodostus Ilmatar niinikään tarkoittaa taivaallista Neitsyttä, osoittaa siihen liittyvä Maarian ikämääräys:

Ilmatar ihana impi, joka vanhin vaimoksista.

Ilman tytön olemme sitä paitsi tavanneet pyhän Katrinan mainesanana.

Ilman neitona eli Tuonen neitinä esitetty ututyttö[72] kuvataan Maarialle tunnuksellisin esinein ja toiminnoin:

A. Ututyttö, ilman neito, takoja utuisen neulan! B. Ututytti, neiti Tuonen, -- laai mulle utuhamonen, vanu mulle vaski vaippa, jonka alla yötä oisin!

Metsänluvuissa toimii "ututyttö, _terhen neito eli neito terho_", jonka kertona voi olla "Luonnotar tytär Tapion", utujen seulojana. Udun antajana rukoillaan myös Neitsyt Maariaa muutamassa Pakkasenluvussa:

Tuo tänne utuinen pilvi -- lämmin sarka läikäytä, ut[u]a soille, ut[u]a maille; u'uss' on hyvä eleä!

Erikseen ututytöstä tavataan _terhenneiti_ Maariaa tarkoittavan "kiputytön" kertosanana. Utujen seuloja _Terhetär_[73] eli _Terhotar_ esiintyy vielä Pistoksen-luvussa:

Terhetär terävä neiti, seulo seulalla utuja nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen poltteita pannessasi, piiliä pistäessä! -- Terhetär terävä neiti, tules nuolias noppomahan. piiliäsi poimomahan ihosta imehniraukan!

Tähän on verrattava Neitsyt Maarian rukoileminen:

Tule tulen utuna, alennate autereina, tuo kultapihtimesi, hopeaiset hohtimesi, joilla nouat noian nuolet ihosta alastomasta!

Tuoalta tuleva neito mainitaan joskus lähenevän eteläiseltä ilmansuunnalta; niinikään Neitsyt Maaria, jonka edellä olemme nähneet saapuvan "lämpimästä maasta".

A. Tule neito tuoalta, etelästä päivän alta! B. Neitsyt Maaria emonen etelästä tuli liehutteli.

Etelän käsitteestä on muodostunut nimitys _Etelätär_, jota Ganander mainitsee rukoillun seuraavin sanoin:

Etelätär neiti nuori, iätä iästä pilvi, nosta lonkka luotehesta, syrjin yhtehen syseä, lomatusten lonkauta, sa'a mettä taivosesta, sima pilvistä pirota teoksille tehtäville!

Yleisesti esiintyy Etelätär eli _Suvetar_ vienanpuolisissa Karjanluvuissa ja Maidonsanoissa:

A. Suvetar hyvä emäntä, työnnä lehmäni leholle! B. Nouse karja katsomahan! C. Kyllin syötä, kyllin juota, kyllin kylläisnä elätä, yöt sui suka käessä, päivät vihko kainalossa! D. Suvetar valio vaimo! -- Käy sie läävä läänimässä! E. Suvetar valio vaimo, Etelätär luonnon eukko, suka kultainen kuvoa! F. Kaivo kultainen kuvoa kahen puolen kartanosta, kusta karja vettä joisi! -- Anna uhkuvat utaret hettehistä heiluvista, mairehista maaemistä! G. Heilutteles helmojasi veneheksi vuotajaksi -- turpehista tuorehista! H. Suvetar hyvä emäntä, neiti pilven lähimmäinen, -- maitoammehet avoa!

Kuka Suvetar oli Etelätär on, voimme arvata, paitsi siitä, että tätä nimitetään vuoroin neidoksi, vuoroin vaimoksi, myös mainesanoista _hyvä ja valio_, sekä lisänimistä _luonnon eukko ja pilven neiti_. Täysin vastaavissa toimissa tapaamme Neitsyt Maarian:

A. Sa'a mettä taivosesta, Saa mettä latvalleni! B. Tule tänne, tarvitahan, katsomahan karjoani! C. Yöt seiso suka käessä, päivät vihko kainalossa, sekä syötä jotta juota! D. Heruttele, tuorustele moihuvasta maaemästä, turpehesta tuorehesta, herasesta mettehestä! E. Maitoarkkunen avoa!

Niinikään Neitsyt Maarian asemella ilmaantuu Suomen Karjalassa Etelätär ilman impi puitten kylväjänä, samoin suvityttö kylyn lämmittäjänä ja meden tuojana. Samaa tarkoittanee Tulensynnyssä taivaista tulta hoitava kesän eli kesyen tyttö.

Iän tyttö, lännen neito, etelän emäntävaimo.

Uudemmassa kirjaanpanossa on näiden säkeitten välissä vielä: "Pohjolan pojan kosima."

Eriksensä esiintyvät vienanpuolisissa Karjanluvuissa _pohja ja länsi suven_ kertosanoina:

A. Pohjan veitikka verevä, suven suoria kananen, sie olet kaunis karjapiika, karjapiika pikkuruinen, olet maan onnessa olija, pientaressa pieluksilla! Ponnistates polvillesi, kykeneppäs kyynäspäilles, käsin kääri vaattehesi, hienot helmat hemmuttele! B. Suvetar hyvä emäntä, länsi läävä[n] pohjimmainen, lääväpiika pikkarainen,[74] tules luota katsomahan! C. Suvetar hyvä emäntä, lännen läävän pohjamainen, Etelätär neiti nuori, jok' oli karjan katsojana, viitsijä emännän viljan, yöt seisoi suka käessä.

Näihin kappaleihin verrattava on Maarian kiiruhduttaminen käärimään kokoon hameensa helmat ynnä tälle "pikkaraiselle karjapiialle" osoitettu pyyntö "karja katsomahan, viitsimähän emännän vilja".[75]

_Itä_ sanasta johtunut _Itäjitär_ mainitaan joskus Suomen pohjois-Karjalassa puitten kylväjänä, samoin kuin Etelätär, jopa yhtäläisin mainesanoin _ilman impi eli äiti_.

Toinen muoto _Idätär_ esiintyy Vienan läänissä Suvettaren eli Etelättären sijalla sekä karjan hoitajana että maidon antajana ynnä yhtäläisin mainesanoin _hyvä emäntä, luonnun tyttö ja pilven neito_.

A. Iätär hyvä emäntä, Luotehetar luonnon tyttö, neiti pilven päällimäinen, käy yöt suka käessä! B. Iätär hyvä emäntä, neiti pilven luotehikas [t. luotehinen], maitoammehet avaos!

Pilven yhteyteen asettaa Idättären vielä seuraava lehmän poikimisen jälkeen luettu rukous:

Iätär hyvä emäntä, iätä iästä pilvi, laske päälle lainehien, -- suonet solmuista keritä!

Idättären kertosanana käytetty _Luotehetar_ ilmaantuu myös erikseen vienanpuolisessa Aarteenluvussa:

Luotehetar luonnon tyttö, mannun eukon palkkalainen, jok' oot vuoren vartijana, raha purnun paimenena, anna mulle avaimia, lainoa läpäksimiä, jolla aartehet avoan! En kuluta kultiasi.

Neitsyt Maarian nimittäminen ilmansuuntien mukaan on ilmeisesti johtunut neidon kera kaukaa tulevan pilven ilmestymisestä eri tahoilta:

A. Mikä tuolla kuumoittavi? Itä tuolla kuumoittavi. Mikä tuolla iässä? Pilvi tuolla iässä. B. Mikä Lännessä näkyvi? C. Iäss' on punainen pilvi, toinen pilvi luotehessa. D. Pilvi nousi pohjasesta, kaari kasvoi pilven päälle, piika istui kaaren päällä.

Pyhälle Neitsyelle yksinomaan kuuluvia nimityksiä ovat Etelätär eli Suvetar ynnä Idätär. Pohjoisen ja lännen edustajilla, kuten saamme nähdä, on myös pahan olennon merkitys.

Yläilmoissa kuun kehää ja päivän päärmettä myöten astelevan Neitsyt Maarian nimityksiä on vielä _Päivätär ja Kuutar_. Gananderin julkaisemassa katkelmassa, jonka alussa esitetään Kave ja lopussa Jeesus kuun ja päivän päästäjänä, kerrotaan myös _päivän pojan_ päästöstä _Päivättären_ avulla:

Pääsi ennen päivän poika Päivättären päästäessä.

Tässä on ilmeinen viittaus Kristusta tarkoittavan Pätöisen pojan runoon, jonka Kave-äiti eli Maaria kuolemasta pelastaa. Eräässä toisinnossa tavataan Päivölän pitojen isännäksi siirretty _päivän poika_ määreellä _pätevä_. Sama pätevä päivän poika esiintyy muutamasti Tulensynnyssä nuotan tarpojana ja tulikalan viiltäjänä. Yhtäläinen mainesanojen yhdistys esiintyy rukouksessa:

Päivätär pätevä neiti, tule päästöt päästämähän!

Että _Päivätär ja päivän poika_ tarkoittavat Maariaa ja hänen poikaansa, vahvistaa nimenomaan Neitsyt Maarialle osoitettu pyyntö: "Kuin oman poikasi päästit ja pelastit, niin tämä ristikansa päästä ja pelasta!"

Suomen Karjalassa tunnetaan loitsu Tuohen jäljelle, kun virsu on jalkaa lyöttänyt. Tavallisesti siinä kuvataan tuohen syntyneen pyhän Neitsyen liinasta:

Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen läksi teitä kulkemahan, maata mittaelemahan; löysi puun alastomaksi, kääri käpyliinallahan, silkkinauhalla sitaisi: siitä syntyi tuohen synty, tuohelle sileä silpa Neitsyt Maarian hiestä.

Mutta yhdessä toisinnossa, jossa Tuohensynnyn edellä itse koivun synty kuvataan, mainitaan Maarian asemella Päivätär.

Mist' on tehty tuohen julmu? Oli liina Päivättären, tempas liinan kuijun varren tuon kääri ympäri.

Niinikään Maariaa tarkoittavan Kivuttaren rinnalle on toisinaan asetettu _päivän tytär_:

Kattila Kivuttarella, pata päivän tyttärellä.

Kivuttaren kintaatkin ovat välistä joutuneet Päivättärelle:

Vuota, vuota Hiien poika, kun ma saisin kuun kapeita, Päivättären kintaita, jolla syöjiä syseän!

Vielä on huomattava kipujen manaus:

Kivuttaren kintaisihin, Vaivittaren vuotehesen, Pääjättären pään alle.

Että _Pääjätär_[76] on tässä väännös Päivättärestä, osoittaa Kivenluvun säe: "Päivättären päänalainen".

Päivättären tavallisena kertosanana on _Kuutar_. Niitä yhtaikaa rukoillaan parissa Ampiaisenluvussa:

A. Kätke Kuutar poikiasi, Päivätär pereitäsi! B. Kiellä Kuutar lapsiasi, Päivätär perehiäsi!

Tämä rukous saa selityksensä siitä läheisestä suhteesta, jossa mehiläinen keskiaikaisessa käsityksessä oli pyhään Neitsyeeseen.

Neitsyt Maarian legenda voisi myös selittää Päivättären ja Kuuttaren kehräämis- ja kutomistaidon. Yleinen on vienanpuolisissa häärunoissa vertaus:

Se on Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä.[77]

Suomenkarjalaisessa Lapsenitkun-asetuksessa esitetään _Kuutar eli Päivätär_ kutovana ja kehräävänä ja rukoillaan niiltä yhtäläistä suojavaatetta kuten yleensä Maarialta:

Kuulin Kuuttaren kutovan, Päivittären kehreävän. Kuo mulle kultahursti, huolita hopeapäitä, jonka alla yöt makaisin, päivät päältä tappelisin!

Sama kuvaus tavataan Suomen pohjois-Karjalassa kertomarunon alkuna; sitä seuraa pyhimyksille ominainen kullan ja hopean antaminen:

Kuulin Kuuttaren kutovan, Päivättären kehreävän kultaisesta kuontalosta, hopeaisesta lavasta. -- Antoi Kuutar kultiansa, Päivätär hopeitansa.

Vielä kuvataan Kuutar eli Päivätär kultiaan ja hopeitaan kaipaavana ja niiden vuoksi kyyneliä vuodattavana suomenkarjalaisessa Tuomensynnyssä:

Kuutar itki kultiahan, Päivätär hopehiahan. Vierähti vesipisara kaunihille kasvoillensa, kaunihilta kasvoiltansa riveälle rinnallensa, tuosta vierähti norohon; tuosta kasvoi kaunis tuomi.

Inkerissä taas tapaamme Kuuttaren ja Päivättären kudonnan itkun ja kyyneltenvierinnän edellä:

Kulki Kuuttaren mäelle, Päivättären tanhualle; kuutarmon tytär kutovi, päivän tyttö helkyttävi. kultakangasta kutovi, hopeaista helkyttävi. Taittui yksi kultalanka, helkähti hopealanka, neito täytyi itkemähän. (Seuraa Kyyneltenvierintä.)

Kudonnan ja itkun toistensa yhteydessä kohtaamme myös länsisuomalaisessa Neljän neidon runossa, jossa kolme neitsyttä kutoo kangasta, mutta neljäs istuu ja itkee. Sen edellä käy kristillis-symbolinen ketjulaulu, joka selvästi osoittaa, että nämä neidot, samoinkuin kolmet, neljät Luonnottaret, tarkoittavat Maarioita. Neitsyt Maarian kyynelvirtoja kuvataan katolisessa hartauskirjallisuudessa.

Jos siis Päivätär on Maarian nimitys, niin voi Gananderin tiedon, että Päivätär on suden kasvattaja, selittää Maarian toiminnasta metsän emäntänä ja verrata "ilmantytön" kauniin Katrin esiintymiseen karhun synnyttäjänä.

Paikannimi _Päivölä_ Pätöisen pojan runossa tarkoittaa _taivasta_, kuten Päivölän pitojen kertosanat "Jumalisten juomingit" sekä pelastamaan rientävän äidin uhkaus rikkoa "taivosen saranat" osoittavat. Samassa merkityksessä esiintyy Päivölän ohella _Kuutola_ muutamassa Tulensynnyssä:

Tuli tuhmalta putosi -- Onpa poiat Päivölässä, Päivölässä, Kuutolassa. Tukala tuletta olla.

Paitsi Kuutarta voi Päivättären eli _päivän tytön_ rinnalla esiintyä myös _Otavatar_. jota Ganander mainitsee pyydetyn avuksi varkaita vastaan:

Otavatar, päivän tyttö, tule tänne, tarvitahan, omoani ottamahan, kaonnutta kaitsemahan!

Neitsyt Maarian nimityksiä _Otavatar, Kuutar ja Päivätär_ voi verrata länsimaista alkuperää olevan vähävenäläisen laulun kuvaukseen: "kirkas tähti, kultainen kuu, ihana aurinko, sinä pyhä Neitsyt". Näiden vertauskuvien käyttö perustuu siihen käsitykseen, että Ilmestyskirjan synnyttävä vaimo, jolla on aurinko verhona ja jalkainsa alla kuu ja jonka päässä oli seppeleenä 12 tähteä, kuvasi Neitsyt Maariaa. Tämä käsitys on Maarian palvontaan läheisesti liittyvä; kristillisyyden alkuaikoina selitettiin mainittu kuvaus kristillistä kirkkoa tarkoittavaksi.

Päivätärtä ja Kuutarta ei kuitenkaan joka paikassa tarvitse käsittää Neitsyt Maarian nimitykseksi. Ne voivat, samoinkuin paikannimet _Päivälä eli Päivölä, Kuutola ja Otavala_ Taivaanvalojen kosinnassa, muutamissa tapauksissa, kenties jossakin esitetyssäkin, olla pelkästään runollisia muodostumia. Sitä paitsi saattaa lausetapa _päivän poika eli päivän lapsi_ olla peräisin vanhemmalta kuin kristilliseltä ajalta, kuten edempänä saamme havaita.

Taivas valoineen ja pilvineen ei kuitenkaan ole ainoa Neitsyt Maarian olinpaikka. Hänen sijaisensa Suvettaren olemme nähneet "maan onnessa" olijana. Maa erityisesti omistetaan Neitsyt Maarialle vastakohtana Jumalan ilmalle:

Kun liet tuulesta Jumalan Kun liet maasta Maariaisen.

Siitä syystä saattavat välistä _maanalainen ämmä tai maan tytti_ edustaa Maariaa:

A. Lyhyt ämmä lylleröinen, maan alainen malleroinen -- lukevi tulen vihoja. B. Maan tytti, Manulan neiti, Pihan tytti, pellon neiti. istui ilman ikkunalla. ilman kaarella kajotti, satapalto paita päällä ja kaulus kyniä täynnä, kynät täynnä voitehia.

Metsä-Maaria on jo ennen esitetty.

Myöskin _meri_ voi olla Maarian olinpaikkana, kuten olemme nähneet. Maariaa voi siis tarkoittaa nimetön merestä nouseva akka ja merieukko seuraavissa Tulen ja Lapsisaunan luvuissa.

A. Nouse akkanen merestä kolmen tyttären keralla hammasniekka kirves vyöllä! B. Merieukko ensimäinen vaimo valkea valittu, tuo vitsat tullessasi!

Maria nimen ja latinaisen _mare_, 'meri', sanan äänteellinen yhtäläisyys lienee osaltansa vaikuttanut keskiaikaiseen kansankäsitykseen.

Toisinaan esitetään Neitsyt Maaria lähteen tai kaivon läheisyydessä istuvana:

A. Istua tuhottelevi hyisen hettehen sivulla, hyisen kaivon kainalossa, B. Jäisten hetteitten tykönä.

Jaakobin alkuevankelioissa kerrotaan Maarian mennessään vettä noutamaan kaivolta siellä saaneen ensimäisen ilmoituksen häntä tervehtivän äänen kautta. Enkelin ilmestyksen esitetään sitten tapahtuneen hänen kotiin tultuaan ja istuuduttuaan kehräämään. Maarian kuvannollisista nimityksistä tavallisimpia katolisessa symboliikassa on "elävän veden lähde".

Maariaa nähtävästi tarkoittaa muutamissa länsisuomalaisissa Haudan- ja Tulensanojen toisinnoissa _lähteestä_ nouseva nimetön _neitsyt_, jolla on vakkanen sylissä tai mainesanana "ylhä".

A. Neitsyt nousi lähtehestä vaskivakkanen sylissä, kolme tuokkosta vakkasessa, yhdellä hän haavan paransi, toisella haavan puhdisti, kolmannella päältä silitti, B. Neitsyt nousi ylhä lähtehestä kullatun hopioissa neulallensa, nuolellensa.

Itäsuomalaisissa loitsuissa toimii Neitsyt Maarian askareissa usein _neitonen norosta_. Raudansanoissa tätä pyydetään, samoin kuin yleisesti pyhää Neitsyttä, tuomaan turvetta tai sammalta verentulvan tukkeeksi. Tulensanoissa tämänkin viittaa vaaditaan katteeksi taikka kuvaillaan, kuinka hyytä tuova:

Neitonen norosta nousi, Immetär märästä maasta.

Muutamassa Pistoksenluvussa on samalla neidolla kädessä Maarian vakka:

Neitonen norosta nousi. immikkö märältä maalta, jolla on kassa kantapäillä, -- vakka vaskinen käessä, suka vaskinen vakassa, jolla päätänsä sukivi.

Voiteensanoissa tapaamme norosta nousseen neitosen nurmella nukkuvana tai herätettynä, pieluksillaan lääkeheinä tai otsassa voidesarvet, aivan kuin Neitsyt Maarialla:

A. Nousipa neitonen orosta -- painoi maata mättähälle: kasvo heinä pieluksilla, se on heinä kolmikanta. B. Nouses neitonen norosta, impi on nurmesta yletys, sata on sarvea otsassa, jotk' on täynnä voitehia!

Itkevää Neitsyt Maariaa edustaa norolla kulkeva neitonen, jonka kyynelestä siunautuu koivu.[78] Seuraavaan kappaleeseen liittyy ennen mainittu Tuohensynty Päivättären liinasta.

Neitonen norolla kulki, punaposki puolatteli, itkeä tihuttelevi, herne silmästä putosi, poloisille poskipäille, siit' aina alemma vieri -- vaivaiselle mättähälle, tuosta koivu siunattihin.

Gananderin tieto, että koivut ovat syntyneet norosta nousseen neitosen rintamaidosta, on yhdistettävä mielikuvaan Maarian maidosta, niinkuin myös myöhempi muistiinpano, jonka mukaan rauta on kolmen norosta nousseen neitsykäisen lypsämä.

Useimmin norosta eli lähteestä nouseva neitonen ilmaantuu Neitsyt Maarian sijaisena Lemmenluvuissa. Samoin kuin Maariaa häntä rukoillaan:

A. Nouse vettä antamahan, vettä Juortanin joesta, vettä lemmen lähtehestä! B. Tuo pullo puhasta vettä! G. Tuo kuppi kuun alusta, kauha päivän kukkarosta!

Muutamissa toisinnoissa pyydetään ensin Neitsyt Maariaa nousemaan lemmen nostantaan ja sitten jatketaan:

Nouse neitonen norosta, hienohelma hettehestä, läpikorva lähtehestä, nouse neittä naittamahan!

Neitsyt Maariaa on vielä kuvailtu _kosken_ haltiana, kuten Koskenhaltianluvuista olemme nähneet. Veden ja erittäin kosken väki esiintyy eräässä Ryhtymätaudinloitsussa Neitsyt Maarian käskettävänä:

Nosta nyt kosken korvallinen, tuopas nyt veestä väkeä!

Maariaa itseänsä ilmeisesti tarkoittaa kosken korvallinen neiti tai akka seuraavissa rukouksissa:[79]

A. Neitsyt kosken korvallinen [impi virran] vierellinen istuvi kihokivellä, kiho[paaella] puhuvi, [istuvi itähän rinnan, luotehesen longottavi], hiipovi hivuksiansa, hapsiansa harjoavi. [Kehreä utuinen lanka utuisesta kuontalosta!] Veäppä lankoa veelle, sinervätä lainehille tullessa punasen purren, tervarinnan teuvotessa'. Kivi on keskellä jokea, väännä reikä vääntiällä, puhkaise puraisimella, rauaksi venehen rinta, kiven kylki sammaliksi! B. Kosken korvalla eläjä, vaakani en varteija, akka kuohujen asuja, kourin kuohusi kokoa, käsivarsin vaakanasi, jottei parska parraspuille! C. Kosken tyttö, virran neito, otas kultainen kurikka, eli vaskinen vasara, millä pieksät penkeriä, millä aaltoja alennat koskenlasku-aiakseni, virran viiletyksekseni.

Nämä vienanpuoliset loitsut tuntuvat myöhäisiltä kokoonpanoilta. _Kihokivi_ muistuttaa Kipukiveä, josta myös joen keskellä oleva vääntiällä reiälliseksi puhkaistava kivi on johtunut. Kuohujen kokoamisessa kourin ja käsivarsin on jäljitelty Maarian vaatteenhelmojen kokoamista. Penkereitten pieksäminen kultaisella kurikalla on muunnos perkeleitten pieksämisestä Ukon kultaisella kurikalla.

Välistä Verensulkusanoissa pyhän Neitsyen asemesta kutsutaan "impi virran viertehestä" mätästä tukkeeksi kantamaan.

Myös karjanpaimeneksi, samoin kuin Neitsyt Maaria, pannaan joskus:

Kosken tyttö, kuohu-neiti,[80] kosken korvalla olija.

_Kuohuneiti_ ilmaantuu kerran muodossa _Kuohutar_, "korea neito", joka Neitsyt Maarian tavoin:

Käyä käpäelevi luuvihko kainalossa.

Onpa siitä melastakin, jota Maarialta koskenlaskija rukoilee, muodostettu _Melutar_ "mielivaimo". Tämä ei kuitenkaan esiinny koskenhaltijana, kuten Kalevalassa (UK 40: 71), jossa nimellä on muoto _Melatar_, vaan lemmenkaitsijana, samoin kuin Gananderin mainitsema _Sukkamieli_.

A. Melutar mielivaimo ota mieluisa melasi, mesi keitä, mieli käännä![81] B. Sukka mieli mielen kääntäjä, mesilläs tuon mieli haudo, haudo mieli mielettömän!

Sukkamielen selittää Ganander synnyttäneen eripuraisuutta aviopuolisojen välillä, niin että mies piti mustia sukkia; häntä pyydettiin nurjat mielet sovittamaan. _Sukkamieli_, alkuperäisesti _siukka_ (ruots. _sjuk_) _mieli_, 'mielisairaus', tuskin kuitenkaan tarvinnee käsittää taudinhaltiaksi, joka omat pahansa parantaisi. "Sukka mieli mielen kääntäjä" voidaan lukea "sukkamieli-mielen kääntäjä" tai "sukkamielen kääntäjä", joka samoin kuin Melutar saattaa tarkoittaa lemmenasioissa alati avuksi kutsuttua Neitsyt Maariaa.

Niiden lukuisten runokohtien lisäksi, joissa Neitsyt Maarian ominaisnimi esiintyy, todistavat hänen mainesanoistaan, toiminnoistaan, esineistään ja olinpaikoistaan muodostetut nimitykset, mikä valta-asema hänellä on ollut suomalaisienkin ajatus- ja tunne-elämässä katolisella ajalla. Eivätkä tähän asti esitettyihin vielä läheskään rajoitu Maarian kuvannolliset nimitykset runoissa. Hänen sijaisillaan _kiputytöllä ja ututytöllä_ olemme tavanneet kertosanan _Tuonen neito_, joka itsekseenkin voi Neitsyt Maariaa edustaa. Mutta tätä ja tämänkaltaisia Maarian nimityksiä tajutaksemme on meidän ryhdyttävä tarkastamaan pahamerkityksisiä nimiä runoissamme.

Paholaiset ja pahat paikat.

Pyhimysten vastakohtana runoissa esiintyvät paholaiset, joiden nimityksiä ei myöskään ole vähäinen joukko.

Alkuperäisimmät pahat henget ovat syntyneet sellaisista vainajista, jotka jo eläessään ovat olleet suvustaan eristäytyneitä pahantekijöitä taikka jonkun onnettomuustapauksen johdosta jääneet tavanmukaisia hautajaisia ja haudalle vietäviä uhreja vaille, joita siis joko ei ole tahdottu tai ei ole voitu palvonnalla suvunsuosijoina säilyttää.

Jokainen vainaja saattoi laiminlyödystä uhrista muistuttaakseen vaivata tautina. Siitä johtui helposti mielikuva erikoisista heidän lähettämistään taudinhengistä. Lähettäjistään lopulta kokonaan eristyneet taudinhaltiat tietysti käsitettiin yksinomaan pahaa tekeviksi. Tämä merkityksen kehitys kuvastuu, kuten olemme nähneet, kalma sanan käytännössä.

Erityisesti peljättynä tautina on _suuri rupi_, s.o. isorokko, Suomen itä-Karjalassa saanut, osakseen uhripalvontaa. Kun rokkotautiselle pyydettiin maitoa tai muuta ruokaa, katsottiin välttämättömäksi antaa sitä, jottei suuri rupi suuttuisi ja rupeisi niihin, jotka eivät sairasta auttaneet. Suuren ruven aikana ei saanut poukkuja pestä, ei kenkiä tervata eikä mitään likaista liikuttaa, ei edes tuvan lavitsaa pestä eikä tuhkia hiiloksessa kohentaa. Jos suuri rupi tuli suuttuneeksi, piti sille laittaa piirakoita ja lämmittää sauna. Piirakat ynnä viina pantiin pöydälle ja kaikki saatavissa olevat rupilapset kutsuttiin syömään. Se, johon rupi oli suuttunut, pantiin toisten keskelle. Lapsen äidin piti sitten kumarrella: "syökäät, hyvät vieraat Ospitsh Iivanitshat (ruven isä on Iivana)!" Sitten hän läksi lapsi sylissä ja viinalasi kädessä saattamaan toisten talojen lapsia, vaikkapa vain parikymmentä syltä. Viinaa piti tarjota joka lapselle ja sanoa: "juokaa, hyvät vieraat Ospitsh Iivanitshat, ottakaa hyväksi nämä meidän pitomme, älkää pahastuko!" Vielä oli piirakka heitettävä pihalle aidan selkään sanoen: "tässä on teille, hyvät vieraat, tuomisia, menkää kotiinne!" Jollei lapsi vielä sillä aterialla alkanut parantua, vietiin hänet lämmitettyyn saunaan ja viskattiin viinalla löylyä. Kylvettäessään äiti luki: "tässä on teille, hyvät vieraat, juomiset ja tuomiset, antakaa rauha ja terveys!"

Vielä v. 1909 suuren ruven liikkuessa Suojärvellä kertoi lääkäri pitäjäläisten saapuneen sairaan luo herkuttelemaan, muka taudin henkeä kestitsemään. Sairas itse istui ruokapöydän ääressä, ja kukin pyysi _Ospitshaa_ luokseen. Taudin uskottiin siten käyvän lievemmäksi. Taudin nimi johtuu venäläisestä _ospa_, 'isorokko'.

Myös runoissa personoiduista taudeista on huomattava _ruven eli paiseen_ haltia, jota on kuvailtu sekä nais- että miespuoliseksi. Useimmiten se esitetään taudin synnyttäjänä.

A. Ruskea rupinen piika, paha paisetten emonen synnytti rupisen poian, äkähisen ällitteli. B. Ruskea rupinen äiti, miksis teit rupisen poian? C. Ruskea rupinen herra, paha paisetten isäntä, joka loi rupisen poian. D. Ruskea ruven kuningas, paha paisehen emonen, miksi sait rupisen poian?

Puhuteltuna tämä haltia tarkoittaa milloin itse tautia, milloin sen lähettäjää:

E. Ruskea rupinen seppä, paha paisetten kuningas! -- Alene, älä ylene! F. Mene pois mätäinen ämmä, rupea rupinen neiti ihosta alastomasta! G. Rupi tyttö, ruutu neiti, maahan ruovuta rupesi! H. Ruskea rupinen neiti, paha paisetten emusa, ota pois lainattusi ihosta imentoraukan!

Mutta varsinainen rukous, jossa ruven eli paiseen haltian parantavaa toimintaa kuvaillaan, on saanut vaikutusta pyhään Blasiukseen kohdistetusta Kaulakuvun luvusta.

Ruskea rupinen neitsy, paha paisetten emue, rupi suussasi suloa, keitä märkä kielelläsi: punoo nuoroa punaista vasemalla polvellahan.

Niinikään Riidenluvussa joskus _riiden eukko_ ilmaantuu taudin synnyttäjänä ja samassakin toisinnossa _riiden poika_ puhuteltuna tautina. Taas parantamaan pyydetty _riiden tytti_ saa kertosanakseen, samoin kuin Kiputyttö, _Tuonen neidon_; Neitsyt Maarian apuun jouduttamista muistuttaa rukouksen muoto:

Tule tunnilla samalla tekemähän terveyttä!

Kapeen eli Maarian päästämän kuun peittäjänä Ganander mainitsee kuumeen.

Kuume ennen kuun kehitti, kave kuun kehästä päästi, riihen rautaisen sisästä -- (oli peittänyt kuun r. riiheen).

Tähän on verrattava Agricolan _Rahkoi_, joka "kuun mustaksi jakoi". Suomen lappalaisillakin on _Mano-Rakko_ ('kuun Rahko') tavattu. He kertovat Rakko nimisen varkaan menneen tervaamaan kuuta, ettei sen valo häntä ilmaisisi, mutta sinne jääneen kiinni. Kuussa hänet vieläkin voidaan nähdä tervapytty kädessä ja tervasuti toisessa. Pohjois-Pohjanmaalla muistellaan kuuntervaajan olleen yöllisellä kosintaretkellä ja nimeltään Rahkonen. Etelä-Pohjanmaalla sanotaan, kun kuun toinen reuna pimenee, _Rahko-Matin_ sitä tervaavan.

Tarina kuun tervaamisesta on kuitenkin myöhemmin sekaantunut alkuperäisempään taruun. _Rahko_ merkitsee rohtumaa, jonka, samoinkuin kuumeen, kuvailtiin aikaansaaneen kuun mustumisen tai peittymisen.[82]

Tautiolentoihin on lisäksi luettava naimakiihkon haltia _kirki_.

A. Nouse kirki, nouse kärki! B. Kirin nitti, kirin nätti. G. Kiren ukko, kiren eukko, nosta kirki Kiimasuolta, häkärä Häjynlahelta! D. Kären ukko, kären eukko! E. Kun ei naitu mennä vuonna, kihlattu kerin kesänä, kerin tyttö, kerin eukko, kerin entinen emäntä, pane kuuna paistamahan tähtenä kumottamahan!

Näihin haltioihin kuulunee myös Sotamiehenluvussa personoitu _riita_.

Riian ukko, riian akka, riian entiset eläjät, riita sie itsekin olet, veäs vettä vängin päälle!

Pahansuoviksi vainajainpalvoja saattoi käsittää vielä vierasten heimojen henkiolentoja, jotka omaistensa kannalta olivat tietysti hyväntahtoisia, kun vain saivat tarpeellisen lyylittelynsä.

Hyvien ja pahojen henkien vastakohta kehittyy kuitenkin varsinaisesti vasta silloin, kun uudempi uskonnonmuoto voittaa vanhemman. Suomalaisilla on tämä tapahtunut kahdesti, ensi kerran ukkosenpalvonnan kohotessa vainajainpalvonnan yläpuolelle ja toisen kerran tämän vuorostaan syrjäytyessä kristinuskon tieltä. Edellisellä kerralla on osa vainajain ja niistä johtuneitten haltiain nimityksistä voinut saada pahan merkityksen, jälkimäisellä ovat uuden uskonnon mukanaan tuomat muukalaisten paholaisten nimitykset saaneet lisäyksiä sekä vainajain että ukkosjumalan nimistöstä.

Vainajainpalvonnan ja ukkosenpalvonnan voimme eroittaa esim. hammastaudin-parannustaioissa, joissa hammastikku on tehtävä milloin puusta, milloin metallista. Puinen hammastikku on yleisimmin pihlajasta veistettävä, metallinen taas on tavallisesti saatettava yhteyteen ruumiin kanssa.

Molempien palvontain vastakohtaisuus ilmenee siinä pelossa, joka eripaikkaisilla haltioilla on ukkoseen nähden. Huoneessa, jossa Ukon särkemiä puita poltetaan, ei asu _kyöpeli. Manalaiset_ saadaan ajetuksi talosta, jos vanhalla pajamoukarilla kartano kierretään kolmesti ja joka kerralla lyödään tällä ukkosjumalan aseella perinurkkaan hokien: "pois entiset eläjät, uudet tulevat sijaan!" Sen, jolla on _kirkonväkeä_ hallussaan, pitää ukkosilmalla olla myllynkiven silmässä. Aarteen saa Ukontaltan avulla, koska sen haltia (_kalma_) pelkää Ukon voimaa. Vedenhaltioita eli _näkkejä_ ukkonen vihaa ja tappaa.

Myös loitsuissa Ukkoa rukoillaan "karkoittamaan kalmalaisia". Nämä kuitenkin voivat tarkoittaa pahoja henkiä kristillisessä merkityksessä, joita runoissa Isä Jumalan käsitteesen yhtynyt Ukko tavallisesti ahdistaa.

Erityisesti huomattava on pahoja karkoittavan loitsijan nimittäminen _Ukon pojaksi_.

A. Lieneekö minussa miestä, Ukon poiassa urosta, Vankamoisessa varoa? B. Onko miehissä mehua, Ukon poijissa urosta, ken kärsis käsin ruveta?

Tosin voi Ukkoa tällöinkin ajatella kristillisen Luojan nimitykseksi, kuten säeparissa:

Minä Ukon, Akan poika. vanhan Maarian nuorin poika.

Mutta toiselta puolen eroittautuu loitsija Ukon poikana kristillisen Jumalan pojasta.

Jos ei minussa miestä, Ukon poiassa urosta, onhan poiassa Jumalan.

Samoin tunnettiin Skandinaaviassa Thor-jumala peikkojen ahdistajana sekä niiden suojelijana, joille oli annettu hänen nimensä tavallisen miehen- tai naisennimen eteen liitettynä (esim. Thor-Björn, Thor-Gerd).

Ennen esitetyistä vainajainnimityksistä enimmät tavataan myös paholaisen merkityksessä. Runoissa esiintyvät pahoina olentoina _koljo_ sanan johdannaisista _Koljumi, Kuljus ja Koljolainen_.

A. Tuo Jeesus tulinen miekka -- jolla paiskoan pahoa, rumat henget ruhtaisisin, jolla ma hurttia hosuisin, Koljumin kovasti löisin! B, Läksi Kuljus kulkemahan, Emon Valjus vaappumahan, tuon jalat jäällä näkyvi, jalan isku jaukahuvi. Kuljus poika pakkasella, Kuljus pakkanen itsekin. C. Leppä Lemmäksen tekemä, Pelkolaisen pehmittämä, Koljolaisen kasvattama.

Viimeksimainitun _Koljolaisen_ kertosana _Pelkolainen_ on yhdistettävä virolaiseen pitämyspuun nimitykseen _pelgepuu eli varjopuu_ ja venäjänkarjalaiseen "pelastajaa, puoltajaa" merkitsevään sanaan _pelash, pelgahan_, joille Setälä on löytänyt vastineen skandinaavialaisesta _fylgja_, "seuralainen, varjohaltia".

_Pelkahan eli pelkähän_ tapaamme myös runoissa, Maatapano-rukouksessa:

Anna maata maan luvalla, maan luvalla, puun luvalla, pyhän pelkähän luvalla t. pyhän pellon pelkahalla!

_Maahisista_, jotka lähinnä maan alla asuvat, Laestadius eroittaa _manalaiset_, "jotka ovat vielä syvempään helvettiin vajonneet".

_Keijusista_ huomauttaa Ganander, että niitä uskotaan olevan sekä valkeita ja mustia, hyviä ja pahoja, vaikka muutamilla onkin se käsitys, että ne ovat välihenkiä, eivät enkeliä eivätkä perkeleitä.

_Keijusen_ toisintomuoto _keito eli keitolainen_ käytetään runoissa useimmiten jonkun paholaisnimen kertosanana.

Ota Piru pistoksesi, Keitolainen keihäimesi!

_Kurho eli kurki_, jonka jo Lencqvist tuntee yhdistyksessä _paha kurki_, voi ilmankin tätä mainesanaa saada pahan merkityksen.

(Käärmeelle:) A. Pure Kurko poikiasi! B. Herran henki, Kurjen kuono, pahan hengen partakarva.

Peijaisille sukua oleva _peijakas_ tunnetaan, paitsi kiroussanana, myös runokielessä paholaisen nimityksenä.

Nouse Peijakas pesästä, Hiisi hiilihuonehesta!

Vainajaa kansankielessä merkitsevä sana, joka runoissa paholaisena ilmaantuu, on vielä _kallas_.

Ne Kallas pajahan kantoi, Hiisi hiilihuonehesen.

Skandinaavilaisesta dverg, "kääpiö", johtuneet kiroussanat _verkanen ja turkanen_ ovat ennen mainitut. Jälkimäisestä tavataan johdannainen _turkamoinen_ Puunsynnyssä.

A. Turkanen tulen kipuna. B. Tuomi luona Turkamoisen.

Edda-laulujen jättiläisen nimitykset _thurs ja troll_, joissa pahojen olentojen syntyminen ukkosjumalan kuvitelluista vastustajista selvästi ilmenee, ovat olleet suomalaisillekin runolaulajille hyvin tunnettuja.

Edellinen tavataan sekä yhdistyksissä _Ikiturso ja Meritursas_ että itsenäisenä sanana muodoissa _tursa, tursas ja turso_. Esim. käärmeelle loitsitaan:

Itse Tursa turpukohon, panijainen paisukohon!

Jälkimäinen, jolla muinaisruotsissa on muoto _troll eli trull_ ja jättiläisen, kääpiön ynnä pahan naisen merkitys, on suomenkieleen kahdesti lainattu. Myöhempi _trulli eli rulli_, joksi nimitetään noidanhenkeä, tavataan harvoin loitsuissa:

Jumala varjelkoon trullia ja trullien ampumisia!

Vanhempi muodostus _turilas_ on, paitsi puhekielessä hyönteisen nimityksenä, runokielessä säilynyt sekä yhdistyksissä _Väkiturilas ja Ikuturilas_ että eriksensä, jolloin sillä voi olla kertosanana _Tursas_.

A. Musta mies Väkiturilas, sepä kiikutti kiveä. B. Ikäinen Ikuturilas, isä vanhan Väinämöisen. C. Ikuinen Ikuturilas -- päästi kuun -- päivän -- D. Tuli yksi mies Turilas, tuli Tursas paitulainen.

Turilaan johdannainen on Puunsynnyssä pahana olentona esiintyvä _Turilainen_.

Turilaisen tuuvittama, Karilaisen kasvattama.

Turilaisen kertosanana käytetty _Karilainen_ johtuu yli-ikäistä ihmistä, siis miltei vainajaa, merkitsevästä _karilas_ sanasta, joka on germanilainen laina.[83] Tämä mainitaan usein, etenkin Voiteenluvussa pahan herhiläisen maasta kaivajana.

Karilainen kaita poika kaivoi maata kannallahan. varpahallahan vatusti. Herhiläinen maasta nousi Karilaisen kannan tiestä, (Samoin sitten mehiläinen.)

Hyvän mehiläisen esiin kaivaminen herhiläisen lisäksi tai sijalle on harvinaista ja poikkeavaa alkuperäisestä ajatuksesta, joka esitetään suorasanaisenakin tarinana. Pyytäessään Jumalalta maata paholainen sai vihdoin seipäänreiän alan, josta alkoi purkaa itikoita, kärpäsiä, paarmoja ynnä muita pahoja hyönteisiä; muutamissa toisinnoissa mainitaan myös ampiaiset, jopa mehiläiset. Estääkseen niitä maailmaa täyttämästä Jumala tai pyhä Pietari pisti tulisen kekäleen reikään tulpaksi, josta syystä ne pelkäävät savua ja alkavat hävitä Pietarin päivältä.

Eräässä Ampiaisenluvussa mainitaan Karilaisen esiin kaivamina monikolliset _kärpäset_ ynnä muut "ilman linnut".

Karilainen mies kavala kaivoi maata kantapäällä. -- Tuosta kärpäset sikisi, ilman linnut lentämähän.

Tilapäisiä muunnoksia Karilaisesta ovat _Arilainen, Karulainen_ (vrt. _karu_, "paholainen"), _Karjalainen ja Karhalainen_. Viimeksimainittu, johon ilmeisesti on vaikuttanut sana herhiläinen, tavataan lappalaisen yhteydessä.[84]

Laskihen on Lapinmaalta Lappalainen laiha poika, hän on etsi Karhalaisen. Karhalainen kaita poika --

Karilaisen käyttöä paholaisen nimityksenä valaisee myös Ähkyn manaaminen "Karilaisen kalliohon".

Maata kaivavan Karilaisen asemella esiintyy kerran naispuolinen _Karehetar_. Karilaiseen yhdistettävä lienee myös (Hiiden) hirven kertosanana ilmaantuva _Karin poika_.

Missä hirvi synnytelty, Karin poika kasvateltu?

Vielä mainittakoon _para_ haltiasta johdettava pahamerkityksisen _Paratar_ säkeessä: "pajupuu on Parattaren", jollei tämä ole alkusoinnun aiheuttama muunnos Pirutarta.

Raha_paran_ myöhemmällä nimityksellä _Piritys_, joka johtuu latinalaisesta _spiritus_, 'henki', on alunpitäen ollut paha merkitysvivahdus.

Viimeksi on tarkastettava nimitys _Ajattara_, jonka yhteyteen on asetettu myös sana _hattara_. _Ajattaro_ tavataan Jusleniuksen sanakirjassa pahaa noita-akkaa ja metsän peikkoa sekä Gananderin sanakirjan käsikirjoituksessa _painajaista_ merkitsevänä.

Vuoden 1758 raamatunkäännöksessä se kerran esiintyy vastaamassa heprealaista sanaa, mikä toisissa paikoissa on suomennettu _liekkiöksi_: "Ei pidä Ajattaroille uhrattaman".

Ajattaran selittää Lencqvist olleen samanlaisen pahan metsänhaltian kuin _liekkiön_, mutta naispuolisen: se oli peloittava, nopea ja ihmisiä eksyttävä.

Castrén, joka on sille tekaissut normaalimuodon _Ajatar_, minkä johtaa sanasta ajaa, sanoo, ettei sitä hänen tietääkseen runoissa milloinkaan mainita.

Myöhemmin on Setälä sen osoittanut länsisuomalaisessa Käärmeen-synnyn säkeessä:

Aattaran aidan vitsas.

Runomitta edellyttää, että Aattaran alkuosa _aat_- on ollut kaksitavuinen ja luettava _Ajattaran_. Tämän sanan edelleen normalisoimista Castrénin tavoin: _Ajatar, Ajattaren_, ei kuitenkaan sovi ajatella, koska länsi-Suomessa ei -_tar_ päätteisiä nimiä tunneta. J. Mikkola on Ajattaran johtanut liettualaisesta _aitwarash_ 'painajainen, kratti, virvatuli'.

_Ajattaran eli aattaran_ muodoista ovat mainitun säkeen eteläsavolaiset toisintelut ilmeisiä kansanjohdannaisia: _Attalaisen, hattara[n], Ajolaisen, Aholaisen ja Aholahen. Attalaisen_, jonka kertosäkeen Syöjätär osoittaa, naispuoliseksi käsitetyn, selittävät Lönnrotin sanakirjan _aatta_, "huono nainen", sekä sen johdannaiset: _aattamainen ja Aattala_. Pahan naisen merkitys on myös _hattaran_ tuntemattoman Ajattaran sijalle saattanut: tässä tapauksessa on lopputavuun r:n säilyminen huomattava. Alkuosa Ajattaraa on _Ajolaisen_ tallentama, jota muodostaessa on nähtävästi ajateltu ajavaa painajaista. _Aholaisen_ tekee ymmärrettäväksi rinnakkaissäkeen _paholainen_, joka joskus on sen sijallekin tunkeutunut aidan vitsaksen omistajaksi. Aholaisesta vääntynyt on _Aholahen_, jonka kertosana _Lemettilän_ on niinikään edempänä mainittavasta Lemmettärestä, naispuolisesta Lemmosta, paikallistunut muunnos.

_Aholainen_ on edelleen Suomen Karjalassa edelläkäyvän Syöjättären johdosta vaihdeltu naispuoliseen _Ahottaren_ muotoon. Toisista suomenkarjalaisista muunnoksista _Ahkiainen_ muistuttaa mieleen _ahkiota_: pääsäkeen _Kyröläinen_ on voinut johtaa lappalaisen ja hänen ahkionsa mieleen. Parissa toisinnossa tapaamme _Ahtolaisen_, jonka kehittymistä _Aholaisen_ muodosta kertosanat _Ruotolainen ja Keitolainen_ ovat voineet edistää. Myöskin on ajateltavissa, että runoissa usein mainitun _Ahin aidan_ sekaannuksesta Aholaisen aitaan jälkimäinen nimi on muunnettu ikäänkuin _Ahti_ sanan johdannaiseksi. Ahtolaiseksi.

Samaa voisi olettaa Gananderilla _Ahtolaisen_ ohella tavattavasta _Ahikaisen_ muodosta. Mutta tämä saa riittävän selityksensä edelläkäyvästä vastineestaan _Ritikaisen_.[85]

Paitsi Käärmeensynnyssä on Ajattara muodossa _Ajasteri_ tavattu Lapin suomalaisten Verensulkusanoissa Syöjättärestä vääntyneen _Syän_ kertona.

Näitä Syän syöksemiä, Ajasterin ampumia.

Ajattaraan sekaantunut _hattara_, jota siihen on yritetty kielellisestikin yhdistää, sopinee tässä yhteydessä esitettäväksi. Hattara merkitsee 'jalkariepua, vaateriekaletta' ja käytetään sitä halveksivasti naisesta, usein jonkin adjektiivin tai substantiivimääreen yhteydessä. _Pahan hattaran_, joka myös runoissa tavataan, Ganander mainitsee noita-akkaa merkitsevänä ja melkein samana kuin _Ajattaran_. Laestadius postillassaan käyttää epäsiveellisestä naisesta nimitystä _kujahattara_. Pelkän _hattaran_ hän kuvailee pimeässä liikkuvana ja nauravana haltiana kiroavan _metsänperkeleen_ ohella. Ganander taas viittaa sananlaskuun: "Ei tiedä Jumalakaan, kuinka kurjaa pitää, hattaraa hallitsee". Siitä hän vielä päättää, että ylijumalan Ukon toimintaa kuvaileva tavallinen säe: "hattaroita hallitsevi", tarkoittaisi taivasta tavoittelevien jättiläisten kurissa pitämistä, joten se olisi verrattava skandinaavilaisen taruston kuvauksiin Thorin taistelusta _thurseja ja trolleja_ vastaan. Mainitun säkeen edellä käy kuitenkin säännöllisesti: "joka pilviä pitävi", josta selviää, että _hattaroita_ on tässä käsitettävä _pilvien_ kertosanaksi. _Hattara_ sanaa käytetäänkin keveän hajapilven merkityksessä ja on se selitettävissä samasta alkuperäisestä "riekaleen" merkityksestä (_pilvenhattara_). Toisen selityksen mukaan pilveä merkitsevä hattara voisi johtua ruotsalaisesta monikollisesta _hattar_ 'hatut, pilvenhatut' (vrt. _Thorenhattar_, 'Ukonpilvet').

Paholaiselle siirtyneistä ukkosennimityksestä _Perkele_ esiintyy runoissa verrattain vähän; aivan harvinaiset ovat sen muunnokset _Perkuli ja Perkulainen_.

Yleisemmin käytetty runoissa on _Piru_, josta joskus on muodostettu paikallinen _Pirula_. Tästä taas on johdettu personallinen _Pirulainen_.

Aunuksenmurteeseen on venäläisten ukkosjumala _perun_ uudemmalla ajalla lainattu _peruni_ muodossa ja pahassa merkityksessä.

Kaakkois-Virossa on myös ukkosennimitys _Äi_ saanut paholaisen merkityksen. Tämä merkitys on _Äijä eli Äijö_ sanalla runoissamme tavallinen. _Äijö_ nimi sekä yhtäläisestä mielikuvasta muodostunut _Ukko_ ovat siis kehittyneet aivan päinvastaisiin suuntiin. Ukosta on tullut korkein hyvä olento, isällinen ylijumala taivaassa Äijön siirtyessä toiselle puolelle pääpaholaiseksi. Pistoksen-luvussa:

Piru piikkiä takovi, Äijä sulkakeihäitä.

Käärmeen kieli kuvaillaan tehdyn "Äijän äimän tutkaimesta" l. "Äijön äimän taittumista", niin myös korpin "sääret Äijän värttinästä."

Itse Äijää yleisempi on _Äijän eli Äijön poika_. Sitä kehoitetaan:

Ota Keito keihääsi, äkähäsi Äijän poika!

Käärmeen kieli on kyhätty:

Pirulaisen pistoksista, äkähistä Äijän poian.

Käärmettä itseään puhutellaan: "Kihokuola Äijön poika".

Äijän poikaa vastaa naispuolinen _Äijän eli Äijön tyttö, neiti eli piika_, joka esiintyy myös muodossa _Äijätär eli Äijötär_. Ganander tämän mainitsee käärmeen imettäjänä. Itse käärmeeltä kysytään:

Miksikäs teit pahoa, Äijätär tuh[o]a työtä?

Kivi on "Äijättären kasvattama", ja tautien synnyttäjänä esiintyy "Äijötär äkeä akka", jonka mainesana _äkeä_ muistuttaa Äijön pojan äkähiä.

Äkeästä Äijän tytöstä on en nimeksi tekeytynyt _Äkäätär_, joka määreellä "neiti Äijän" tautien synnyttäjäin joukossa esitetään. Tämän ohella tavataan äkähistä Äijän pojan johtunut _Äkäjän poika_. Käärmeellä kuvaillaan olevan:

Kieli Lemmon keihä'ästä, miekasta Äkäjän poian.

Aivan samalla tavoin kuin Äkäätär on Äijättärestä tilapäisesti muodostunut Gananderin mainitsema susien synnyttäjä _Äimätär_ "äkeä (?) neito" (en stolt mö) tunnetun _Äijän äimä_ yhdistelmän mukaan.

Muutaman kerran Äijön neiti esitetään hyvää tekevänäkin ja on silloin ilmeisesti Neitsyt Maarian sijainen.

A. Kiputytti Äijön neiti, kivut pane kintahases! B. Piika Äijä[n] pikkarainen keitti voita vuoren alla. C. Lyhyt akka Tuonen tyttö tuolla keittävi kipuja Äkäätär neito Äijä[n] keskellä Kipumäkeä.

Uuden uskonnon mukana tuli myös valmiita paholaisen nimityksiä ja mielikuvia. Näistä nimityksistä tunnetuin _Saatana_ on runoissa harvinainen. Ainoastaan pari kertaa tavataan _Lusifärri_ (Lucifer) eli _Lutviärtti_.

Yleisesti sitä vastoin esiintyvät paholaisen merkityksessä muutamat historiallisten henkilöiden nimet, ennen muita _Juutas_ (Juudas) ja _Ruotus_ (Heroodes). Epäperäisen Bartolomeuksen evankeliumin mukaan oli Vapahtaja Tuonelassa käydessään päästänyt kaikki muut paitsi Kainia, Heroodesta ja Juudasta. Keskiaikaiset näkyjenkertomukset esittävät Heroodeksen helvetissä tulisella valtaistuimellaan.

Runoissa mainitaan usein Ruotuksen kuninkuus: _Ruotsi Juuttahan kuningas_ tai vain _Ruotuksen (Ruotusten, Ruotoloin) kuningas_. Hänet kuvataan istuvana pöydän päässä paitasillaan ja hän saa nimityksen "paitulainen".

Ruma Ruotus paitulainen syöpi juopi pöyän päässä, päässä pöyän paioillahan, aivan aivinaisillahan.

Siitä johtunee pelkästään _paitulaisen_ käyttäminen paholaisen asemesta.

Painu pois Paitulainen -- ei tässä sinun sijasi!

Ruotuksen tilapäinen muunnos on _Ruopus_.

Ruoste Ruopuksen tekemä, pahanilkisen panema.

Myös _Ruotuksen emäntä_ mainitaan Neitsyt Maarian saunanhakuvirressä. Hänen nimensä Heroodias piilee Tapanin virren säkeissä Ruotuksen kertosanana.

A. Vastas Ruotus ruualtansa, Tiivas tiskinsä (s.o. pöytänsä) nojalta. B. Ruoki [en] Ruotuksen hevosta kaitse Kiivan kankarita.

_Tiivas eli Tiiva_, josta merkityksetön _Kiiva_ on alkusoinnun vaikutuksesta vääntynyt, ei ole muuta kuin alkuheiton kautta typistynyt Hero-tiias, samoinkuin Kiia. Miia, Laaus, Teemu ja Muoni ovat lyhennyksiä nimistä Malakias. Jeremias, Nikolaus, Nikodemus ja Salamon.

Nimenomaan paholaisen kertosanana on myös Tiiva eli Tiia käytetty.

A. Uupui Juutas juostessahan -- vuoti kuona konnan suusta, kino ilkeän kiasta, tilkka Tiian sieramesta. B. Iku-Tiera Lieran poika, Tiivan tihku, Äijön lapsi, hivus keltainen korea, kengän kanta kaunokainen.

Jälkimäiseen säkeistöön, jolla alkaa eräs Neidonryöstön toisinto, on verrattava seuraava Hevosensynnyn alku:

C. Hiki-Niera Tieran poika, Ruman Ruutuksen sikiö.

Että _Ruutus_, s.o. Ruotus, ei ole tilapäinen, osoittaa _Tapanin_ yleinen esiintyminen Hevosenluvussa. Kysymyksessä on siis Heroodiaan ja Heroodeksen luvattomasta avioliitosta syntynyt lapsi. Kuka hän on, selvenee vertailemalla pääsäkeen toisintoja, joista useimmat tavataan Hevosensynnyssä (D -- K), muutamat Tautiensynnyssä (L -- O) sekä latvajärveläisessä Samporunossa (P -- R) ja yksi Sisiliskonsynnyssä (S).

D. Ipi-Tiera Lieran poika. E. Iku-Tihku " " F. Hiki-Tiera Nieran poika. G. Hepo-Tiera " " H. Hiki-Tierna Viernan poika. I. Hiki-Tieran Mieran poika. K. Hiki-Kierän " " L. Hiki-Tiera mieron huora. M. Tiku-Tiero " " N. Timo-Tiera " " O. Niko-Tiera " " P. Iku-Tiera Nieran poika. R. Iku-Tiera Lieran poika. S. Iki-Tiitty Äijyn poika.[86]

Viimeksimainitussa säkeessä ei ole genetiivimääreellä -_iera_ muotoa, joka on voinut vaikuttaa edelläkäyvään pääsanaan, ja siinä on pääsanalla viimeisenä kerakkeena _l_. Kun ottaa huomioon, että sanan alkuun ilmeisesti kuuluvat _i_ ja _k_ äänteet, niin ei liene liian uskallettua arvata lueteltujen sananväännösten tavoittelevan Juudaksen toista nimeä _Iskariot_. Silloin kävisi ymmärrettäväksi Iku-tieran Lieran pojan puhuttelu Samporetkellä: "ylimäinen ystäväni", jonka ennen olemme tavanneet Johanneksen mainesanana.

Säkeen jälkiosassa on tietysti _poika_ alkuperäinen, ja silloin on myös genetiivi _mieron_, joka on itäsuomalainen, venäläisperäinen lainasana, myöhäiseksi muunnokseksi katsottava. Muodoista _Nieran, Tieran ja Viernan_ ei lähde ajatusta. Jää jäljelle _Lieran_, jonka rinnalla pääsanakin on aina _i_- aikuisena säilynyt, ja tällä on selvästi _lieron_, s.o. _käärmeen_, merkitys.

Mielikuva käärmeenmuotoisesta paholaisesta on vanhempi kuin sen kuvaileminen ihmisenkaltaiseksi. Sekä paratiisin käärmeelle että ilmestyksien lohikäärmeelle on runoissa vastineensa.

Edellinen käsitetään "mustaksi madoksi" eli _kyykäärmeeksi_.

A. Maa mikä ensimäinen? Mahomaa ensimäinen. Mikä mahossa maassa? Mätäs mahossa maassa. Mikä mättähän nenässä? B. Mätäs ennen maita syntyi, mätäs maita, paju puita, Aatami imeisiä, Kyytöläinen käärmehiä. Mato musta maanalainen.

Käärme ei pääse maan alle kätkeytymään, kun loitsii:

Piä maa varasi, Piru sisääsi tulee!

Ampiaisia pidätetään sanoilla: "kytke _kyy_ kanasiasi" tai "_Kyynönen (Kyinynen)_ kanasi" taikka.

A. Kytö(!) _Kyttäs_ poikiasi, lappalainen lapsiasi! B. Kytke _Kyyttö_ poikiasi, emä-Lempo lapsiasi!

_Kyyitöläisen_ (!) Ganander mainitsee olevan _matojen emuu_ ja käärmettä kuvattavan säkeellä: "_Kyytöläisen eli Kyynäläisen_ kyntö-ruoska".

Vanhassa käärmeenluvussa (Raudusta vuodelta 1687) on:

_Kytyläinen_ kämpyläinen, _Viholaisen_ veljenpoika.

Samat paholaisen nimitykset esiintyvät toistensa kertosanoina Gananderin julkaisemassa Puunsynnyssä, jonka rinnalle vielä eräs toisinto asetettakoon.

A. Kovin itki _Kyläläinen_, _Viholainen_ vingutteli; kyynel juoksi _Kyön_ silmästä. B. Kovin itki _Kyytöläinen_, mato musta juorotteli; kyynel juoksi kyyn silmästä.

Jälkimäinen lohikäärme esiintyy joskus vanhemmassa muodossa louhikäärme. Myös muinaisklassillinen lohikäärmeen nimitys _draco_ on ruotsinkielen välityksellä joutunut länsisuomalaiseen manaukseen:

Vanhan _traakin_ kainalohon. helvetin kaaren alle.

Runoissa tavallisempi lohikäärmeen nimitys on _lapakäärme_ eli _lapokäärme_, s.o. käärme, jolla on lapaluut siipineen.

A. Tuulimato merestä nousi, Lapakäärme lainehesta. B. Tuulimato tulipunainen lapakäärme 9:stä lain. C. Tuos tänne tulinen käärme, latokäärme lakkimahan! D. Vesikyyt ve'estä nosti, lapokäärmeen[87] lainehesta.

Tuulimadon ja lapakäärmeen väliin voi vielä ilmaantua _Syöjätär_:

A. Tuulimato maasta nousi, Syöjätär merestä nousi, Lapakäärme lainehesta. B.-- -- -- lainehesta. Tuli suihki tutkaimesta, pää paistoi auringolta

Syöjätär ja lapakäärme esiintyvät myös kahden toistensa kertosanoina:

Syöjätär syvälle syntyi, lapakäärme lainehille.

Tällöin on kuitenkin tavallisesti lapakäärmeen sijalla _lapalieto_, s.o. lapaliero. Erityisesti Vesikyynsyntyyn kuuluu säepari:

Syöjätär merehen (myös: vesille, tai: syvähän) sylki, lapalieto lainehesen (l. lainehille).

Joskus käy sylkemisen edellä kuvaus Syöjättären eli lapaliedon soutamisesta.

Souti Syöjätär vesiä, tulikurkku turjutteli, lapalieto lainehia punaisella purjehella.

Mainitussa säeparissa, joka on Käärmeenluvuissa hyvin yleinen, ovat molemmat sanat monin tavoin vääntyneet. _Lapalieto_ on ymmärretty Lapin asukkaaksi: _Lapin lieto_ ja tästä edelleen _Lapitar_, siitä on muodostettu tekosana _lapahutti_ tai laatusana _lapoville_ (laineille) ynnä välimuotoa "lakeille laineille" edellyttävä tarullinen nimi _Lakeitar_.

Syvälle merelle sylkevästä _Syöjättärestä_ on saatu _Syvätär, Syletär eli Sylkäys_, lisäksi on siitä väännetty _Syökäri_, 'tullitarkastaja' (vrt. ruotsin sökare), sekä pyhimyksen nimi _Sylvester_. Syöjätär nimen johto on kuitenkin päivän selvä. Jo Ganander selittää sen kuuluneen ihmissyöjiin ja olleen julman ja suuren lihansyöjän. Syömisen käsitteen siihen yhdistää runokin:

Kukkuipa ennen mun käkeni -- Söipä Syöjätär käkeni.

Mutta mitenkä on Syöjätär voinut saada kertosanakseen lapakäärmeen sekä sylkiessään vesille kuolan, josta manattava käärme syntyy, että itse merestä noustessaan? Nähtävästi on Syöjätärtä kuviteltu käärmeen emoksi, joka itsekin on käärmeen kaltainen.

Itäsuomalaisten ja rajantakaisten satujen _Syöjätär_, joka on pahassa tarkoituksessa toimivan naisolennon yleisenä nimityksenä vastaten venäläisten satujen _Jaga babaa_, esitetään toisinaan ihmissyöjänä _käärmeen akkana_ ja maamona niiden merestä nousseitten monipäisten ihmissyöjäin käärmeitten, mitkä sadun sankari tappaa.

Eräässä Pakkasenluvussa Syöjätär toimii pakkasen imettäjänä tavallisemman käärmeen sijalla.

A. Syöjätär siun imetti nännillä nimettömillä, utarilla päättömillä. B. Käärme pakkasen imetti nännillä nisittömillä. utarilla uuttomilla.

Parissa Pistoksenluvussa on Syöjätärtä selvästi kuvailtu käärmeeksi.

A. Nousi Syöjätär merestä, sill' on suu keskellä päätä, kieli keskellä kitoa, se on syönyt sata -- B. Nousi Syöjätär merestä läpi purren rautapohjan, läpi rautaisen venosen, sylin nuolet noutamahan.

Lisäksi on huomattava Gananderin muistiinpanema loitsu, jossa Syöjättären sijalle on erehdyksestä tullut _Synnytär_.

Sen minä mieheksi sanoisin -- joka kyytä kynsin lypsäis, käärmettä käsin pitelis, syleilisi Synnytärtä.

Toiselta puolen on emon käsitteestä helposti kehittynyt inhimillisen naisen kaltaisuus. Käärmeen synnyssä Syöjätär voi esiintyä, paitsi soutavana, myös jauhavana ja hiuksiansa harjaavana.

A. Syöjätär syvä emäntä jauhoi vaskista kiveä kuparista kuullatteli tuolla synkässä salossa. B. Syöjätär valio vaimo hänpä päätänsä sukesi hapsiansa harjaeli; hivus vierähti vetehen.

Näissä harvoissa tapauksissa lienee Syöjätär kuitenkin tullut toisten tilalle. Veneellä soutajana on oikeastaan edempänä esitettävä _vesihiisi_ ja toisissa tapauksissa viittaavat mainesanat _syvä_ (< hyvä?) _emäntä_ ja _valio vaimo_ henkilöön, joka ei ole paholainen. Ainoassa loitsussa, missä Syöjätärtä avuksi rukoillaan, vienanpuolisessa Karjanluvussa, on hän Suvettaren sijainen.

Syöjätär hyvä emäntä, kyllä ruuin ruokkikohon!

Muilta lainattuja ovat Syöjättärelle omistetut vaatekappaleet ja koristeet muutamissa Käärmeenpuhutteluissa:

A. Syöjähättärän[88] kengänpaulat. B. Syöjättären rintasolki.

Edellistä vastaavat tavallisemmat "Keitolaisen kengänpaulat". Jälkimäinen on voinut muodostua käärmeen mainesanoista "kuninkahan kultasolki" ja "nuoren miehen rintaruski", jotka tavataan Satakunnassa ja Etelä-Hämeessä, missä ei Syöjätärtä enempää kuin muutakaan -_tar_ päätteistä nimeä tunneta.[89]

Sitä vastoin oikealla paikallansa on Syöjätär yleisessä säkeessä _Syöjättären syänkäpynen (keränen, munanen, myös syämen syrjä)_, joka alkuansa Kivenlukuun kuuluvana, mistä se on muihinkin loitsuihin levinnyt, perustuu käsitykseen pahan olennon kivenkovasta sydämestä.

Erilaisia paholaisen nimityksiä on runoissa niin runsaasti, että niiden luetteleminenkin kävisi pitkälliseksi. Useammin esiintyvistä on kuitenkin muutamia tarkastettava.

Runoissa hyvin tavallinen on _Lempo_. Sana tunnetaan myös Suomen itärajan takaa, jopa vepsän kielestä. Sen alkuperää ei ole varmasti selville saatu. Castrén johtaa Lemmon vähennysmuotona sanasta _lempi_, jota Lemmennostossa personallisena olentona puhutellaan:

Nouse Lempi liehumahan! -- Hei Lempi, heräjä Lempi!

Koska runoissamme lempeä toisinaan kuvaillaan hurjana, raivotilaa lähentelevänä, pahan noidan ihmisessä herättämänä intohimona, niin on Castrénin mielestä alkuperäisestä lemmenjumalasta voinut helposti kehittyä paha jumaluusolento. Lönnrot sanakirjassaan yhdistää Lempo-sanan ruotsalaiseen _slem_, 'kehno'.

Ganander on Lemmon määritellyt lentäväksi paholaiseksi. Ilmassa lentäväksi selittää myös Fellman Lempoa Suomen Lapissa kuvailtavan. Runoistamme päättäen sille näyttää olevan erikoisesti ominaista juuri lentäminen:

A. Lähe Lempo lentämähän, kirjosiipi kiitämähän! B. kilpasiipi kiitämähän! C. sinisiipi kiitämähän!

Samaan ominaisuuteen viittaa myös Lemmon lentimien, siipien ja sulankynän mainitseminen.

Mainittu siivekkyys kuitenkin johtuu kristillisestä pahan enkelin mielikuvasta, joka joskus muutenkin loitsuissa tulee esille:

Pois paha pakenemahan, Saatana samoamahan, kipusiipi kiitämähän!

_Lentämisen_ liittymisessä useimmiten _Lempo_-sanaan voidaan myös alkusoinnun vaikutusta havaita, samoin kuin hiihtämisen ja edempänä mainittavan Hiiden rinnastamisessa.

Lemmon lierilakki eli liekkilakki on niinikään saatu kristillisen kansanuskon paholaiselta, jonka punainen päähine on vuorostaan manalaisilta lainattu.

Toisinaan mainitaan _Lemmon poika_ vastakohtana emo- eli iso-Lemmolle:

A. Poika Lemmon leikatahan polvilla oman emänsä. B. Ison Lemmon polven päällä. C. Emälemmot leikatahan, poikalemmot poltetahan.

_Lemmon vaimo ja neito_ ovat harvinaisia. Useammin esiintyy naispuolisena Lempona sen johdannainen _Lemmes eli Lemmäs tai Lemmetär_. Puunsynnyn säe: "Leppä Lemmon kasvattama eli luoma" on yleisimmin saanut muodon: "Leppä Lemmeksen tekemä." Kertosäkeet, joissa haapa sanotaan Hiiden ja pihlaja Pirun tekemäksi, todistavat, että Lemmeskin on pahaksi olennoksi käsitettävä.

Lemmeksen sijalla tavataan tilapäisinä väännöksinä _Lenges, Lennys ja Lentus_, joihin huikentelevaa naista merkitsevä _lenka_ sekä _lentämisen_ käsite ovat saattaneet vaikuttaa.

Sekä puu että rauta ja kivi kuvaillaan olevan "Lemmettären l. Lemmättären liekuttama." Pahasta alkunsa saanut kivi saa sitäpaitsi nimityksen "Lemmettären leivänkuori". Tämä Lemmosta johtuva _Lemmetär_ on tarkoin eroitettava ennen esitetystä _Lemmitär_ nimisestä metsän emännästä. Säe: "Leppä Lemmeksen tekemä" saa välistä kerrokseen:

A. Kanelian kasvattama. B. Kataja Kanelvan luoma.

_Kanelia_ on ilmeisesti sama kuin _kanalia eli kanalja_ (ruots. _kanalje_). _Kanelvan_ välityksellä ovat muodostuneet Puunsynnyn säkeet:

C. Kanarvoisen kasvattama. D. Kangarvaisen kasvattama.

Edellistä valaisee _Kalervan pojan_ vääntyminen muutamassa toisinnossa _Kanervan pojaksi_ tutun kanerva sanan vaikutuksesta. Jälkimäisellä on vastineensa Käärmeen- ja Ampiaisensynnyissä:

A. Singerväisen synnyttämä, Kangervaisen kasvattama. B. Sinervämin siittämä, Kanervamin kasvattama.

Verrattakoon käärmeen nimittämistä "Sinervä kanervan neiti", joka on muodostettu käärmeen väriä kuvailevasta säkeestä: "sinervä kanervan karva". Nähtävästi ovat _sinervä ja kanerva_ sanojen vaikutuksesta syntyneet muodot _Sinervämin eli Singerväisen ja Kanervamin eli Kangervaisen_ alkuperäisen Syöjättären ja sen oletettavan kertosanan _Kanelian_ sijalle.

Muutamassa Ampiaisenluvun toisinnossa on Syöjättärellä ja sen kertosanalla niitä seuraavista tekosanoista johtuvat sijaiset:

_Synnyttäri_ synnyttävi, _Kasvattari_ kasvattavi.

Mainittu Kanelia esiintyy Käärmeenluvuissa vielä lyhennetyssä _Kaneeli l. Kaneli_ muodossa.

A. Onkos kyy Kamelin poika? B. Jouhikyy Kanelin poika.

Tämä Kanelin poika on _kyy_ sanan äänteellisestä vaikutuksesta tilapäisesti muuntunut _Kunelin_ pojaksi, mutta tavallisemmin on se vääntynyt _kamelin_ pojaksi.

A. O hykki kamelin poika! B. Kimeli kamelin poika.

Enimmäkseen vääntyneissä muodoissa esiintyvä paholaisen nimitys on myös _Kilka_. Painajaisen sanoissa luetaan:

Jauhan Kilkoa kivellä, Paaella pahoa miestä.

Kiven synnyssä kuvaillaan kiven isäksi Kilkaa ja emoksi maata eli mantua.

A. Kivi Kilja[n], Lemmen (< Lemmon) poika. B. Kivi on Kilka, maan munanen. C. Maa äitis, kivi nimes!

Alkuperäiseksi oletettavasta säkeenmuodosta: "Kivi Kiljan, mannun poika", on yhtäläistymisen kautta kehittynyt: "Kivi _Kimman, Mamman eli Kimmo[n], Mammon_ poika",[90] ja siitä joko "_Mimmon, Mammon tai Kimman, Kamman eli Kimmon, Kammon_ poika". Edellisestä sanasta loppu-n:n poisjäädessä on säe viimein saanut muodon: "Kivi _Kimmo Kammon_ poika", ikäänkuin edellinen olisi kivenhaltian ja jälkimäinen sen isän nimi.[91]

Joskus on kertosäkeeksi lisätty: "Kimmas hattaran (s.o. _Kimmahattaren_) tekemä". Myös tavataan "_Kimmottaren_ kiiskenruoto" kertona säkeelle "_Mammottaren_ maanmunanen."

Kimmo sanasta on välistä johdettu paikannimikin. Hammas-madon jauhamista varten pyydetään "kivet _Kimmolan_ mäeltä". Nähtävästi on tässä tarkoitettu Kipumäen kiveä, johon Kimmon pojaksi sanottu kivi on sekaantunut.

Kivensynnyssä ilmaantuu vielä muita väännöksiä Kilka sanasta:

A. Kivi _Kikka_ mannun eukko. B. Kivi _Kiikka_ Lemmon poika.

Näihin on verrattava Ampiaisenluku:

Otappa _Kikko_ kokkosesi, Hiien Lempo lintusesi!

Mahdollista on, että Kilka sanasta johtuu myös vermlantilaisten Kivenlukujen alussa esiintyvä _Killikki eli Kyllikki_, jollei tämä ole pyhimyksen nimi. Samoinkuin Kyllikkiä, pyydetään joskus kiven avaimia antamaan: "kivi _Kiikki_ kaiman poika". Kilka ja Kyllikki saattaisivat olla toisiinsa yhtäläisessä suhteessa kuin Nyrkäs ja Nyyrikki.

Alkusoinnun vaikuttama väännös Kilka sanasta esiintynee Puunsynnyn säkeissä:

Koivu _Kolkon_ kasvattama, _Kolkon_ latvasta vetämä.

Mutta tässä voi olla myös sekamuoto sanoista Kilka ja Koljo. Franssilassa, mainitsee Ganander, tavataan lähellä toisiaan Koljonkivi ja Kiljonkivi sekä samoilla seuduin Koljonsuvanto ja Kiljonkangas. Kansa hänelle kertoi, että näitä kiviä olivat kilvassa heitelleet kaksi jättiläistä, nimeltä _Koljo ja Kiljo_. Jälkimäisen hän on ilmeisesti muodostanut omannosta _Kiljon_, jonka oikea nimentö kuuluisi _Kilko_, s.o. Kilka.

Kilka sanasta tavataan myös vähennysmuoto _Kilkainen_.

Kiru sinä Kilkainen, Paru sinä Palkainen!

Kertosana _Palkainen_ on Kilka sanaan mukautunut väännös _Pannaisesta_ (pannanalaisesta), joka vuorostaan on mainitun säeparin toisinnoissa synnyttänyt Kilkainen sanasta väännöksen _Kinnahainen_.

Kidu siellä Kinnahainen, paru siellä Pannahainen!

Pannaisesta runot tuntevat myös naispuolisen Pannas muodon.

Leppä on Lemmeksen tekemä, paju on Pannaksen tekemä.

Pannan yhteydessä tilapäisesti muodostettu on _Silmutar_.

Päästä pannasta pahasta, sitehestä Silmuttaren!

Pannanpanijastakin paavista johdettu _Paavilainen_ on uudemmalla ajalla saanut pahan merkityksen.

Lemmon keihään nenästä, Paavilaisen painetista.

Niinikään _Ruomalainen_ tavataan _Rumalaisen eli ruman hengen_ merkityksessä. Käärme on:

A. Ruomalaisen ruoskan siima. B. Ruman hengen ruoska.

Paholaisen nimityksiin on lisäksi luettava _Rutimo_, joka on Kalevalasta tunnettu yhdistyksessä _Rutimoraita_ (UK 2: 182, 185). Alkuosa Rutimo on yhdistetty lappalaisten helvetinnimitykseen _Rut-aimo eli Rota-aimo_. Lappalaisen sanan alkuosaa _rutu eli rota_ on taas verrattu suomalaiseen _rutto_, johtaen molemmat skandinaavilaisesta "paisetta" merkitsevästä sanasta muinaisisl. _throte_, vrt. _thrutinn_, 'turvonnut': jälkimäinen osa aimo vastaa skandinaavilaista _heim_, 'koti'.

Sana rutto voidaan kuitenkin myös selittää lyhennyksenä _rutto-taudista_, s.o. rutosti eli pikaisesti tappavasta taudista, jossa tapauksessa lappalaisten _rutu_ voitaisiin siihen yhdistää vain verrattain myöhäisenä lainana suomesta. Toiselta puolen _rutu_ haltialle omistettu uhri, kokonaisena maahan kaivettu hevonen, viittaa skandinaavilaiseen vaikutukseen. Missään tapauksessa ei _Rutimo_ sanan jälkiosa -_imo_ ole johdettavissa _aimo_ sanan olemattomasta suomalaisesta vastineesta.

Näiden epäilysten johdosta olin kokonaan hyljännyt _Rutimon ja Rut-aimon_ vertailun ja tullut samaan päätökseen kuin K.A. Franssila Ison tammen tutkimuksessaan, joka nojautuen kertosanaan _puu murska_ on _Rutimon_ yhdistänyt sanoihin rutjoa ja ruti "rikkinäinen olotila". Muutamassa Lönnrotin kirjaanpanossa on Rutimoraita selitettynä: "vanha raita, rutio, laho".

Mutta viimeksi kiintyi huomioni toiseen _puun murskan_ rinnalla tai ilmankin sitä esiintyvään Rutimoraidan kertosanaan _paha tammi_.

A. Mistäs noita nuolet saapi? -- Oksista Rutimon raian, puun murskan murenemista, pahan tammen taittumista. B. Oksista Rotimoraian, pahan tammen taittumoista.

Myös tavallinen _raita_ käsitetään runoissa pahaksi puuksi eikä ainoastaan tammen yhteydessä, vaan siitä erikseenkin.

A. Ei ole tammen kaatajoa eikä raian raatajoa, puun pahan hävittäjeä. B. Rutta (sel. kukka) raiasta putosi, papelo pahasta puusta.

Raita niinmuodoin liittyy niihin puihin, joita pidettiin paholaisen luomina:

Kaikki puut Jumalan luomat, vaan paju on pahan tekemä, pihlaja pirun tekemä, haapa Hiien h--poika.

_Rutimo- eli Rotimoraita_ tasataan usein muodoissa _Rutimon eli Rotimon raita_. Omantomuotojen alkuperäisemmyyttä tukee seuraava säepari, jossa sanat esiintyvät järjestyksessä ja toisistaan erillään:

Paha paise pihlajahan, raitahan veri Rutimon.

Saatamme epäröidä, kumpaan sanaan, _raita vai veri_, Rutimon kuuluvaksi luemme. Tämä nimi piilee näet parissa muussakin sanayhdistyksessä, toisessa _Lutimonlinna_, joka tavataan eräässä Karhunsynnyssä, on alkukerakkeen vaihdos tapahtunut alkusoinnun vaikutuksesta. Niinikään soinnullisista syistä on voinut muodostua muutamassa Vipusen manauksessa tavattava _maan Ratimo_.[92]

Ulos koira kulkuistani, maan Ratimo maksoistani!

Viimeksi mainitussa yhdistyksessä, joka on verrattava sanontaan _maan paha_, on Rotimo sanalla kieltämättä pahan merkitys. Sitä ei silloin saisikaan verrata Rutaimoon, vaan itse Rutu haltiaan. Lappalainen ja suomalainen sana voisivat toisistaan riippumatta johtua saman skandinaavilaisen sanan eri muodoista.

Huomattava vielä on, että omantomuoto _Rutimon_ tavataan kerran muodossa _Rutimen_. Ettei tämä ole aivan satunnainen, voi päättää sitä edellyttävästä laatusanantapaisesta muunnoksesta _rutinen_.

A. Siihen tuli rutinen raita. B. Rutaisi rutisen raian.

Jos _Rutu_ on selitettävissä muinaisskandinaavilaisesta _throte_ 'paise', niin Rutimen voisi verrata tämän johdannaiseen _thrutinn_ 'paisunut'. Mutta Friis on Rota sanan johtanut toisesta skandinaavilaisesta sanasta _drott_, ruhtinas'; tämän muinaisskandinaavilainen muoto _drottinn eli drottin_ kenties selittäisi suomalaisen Rutimen, joka siinä tapauksessa olisi uudempi muoto germaanilaista lainasanaa ruhtinas. Friis arvelee niiden ruhtinaiden eli maaherrain, jotka vanhempina aikoina kantoivat verot lappalaisilta, käyttäytyneen niin rosvomaisesti, että sana drott tuli lopulta merkitsemään itse paholaisia. Luultavampaa kuitenkin on, jos mainittu selitys pitää paikkansa, että, kuten yhdistys _maun Ratimo_ osoittaa, Rutimolla eli Rutimella tarkoitettiin tämän maailman ruhtinasta kristillisessä merkityksessä eli pääpaholaista.

Runoissamme tavattavista pahoista olennoista on suuri ryhmä vielä esittämättä, nimittäin pahojen paikkojen asukkaat ja haltiat. Vainajain henkien, kuten olemme nähneet, on alkuansa ajateltu kunkin asuvan omassa haudassaan. Nämä "Tuonelan tuvat" käsitettiin muodostavan ikäänkuin kyläkunnan. Myöhemmin kuvailtiin Tuonela eli Manala vainajain yhteisasunnoksi. Tämä viimein jakautui kahtia hyvien ja pahojen asumukseksi, eikä vain eri taloiksi, joilla oli kummallakin oma porttinsa ja joiden välillä oli katu, kuten Viron orjan virressä, vaan myös toisistaan kokonaan eristetyiksi paikoiksi joko vaakasuorassa (etelä -- pohjoinen) tai kohtisuorassa suunnassa (yläinen taivas -- alainen helvetti). Jälkimäisessä tapauksessa saatettiin kumpaakin paikkaa edelleen jakaa eri kerroksiin. Neitsyt Maarian etsintävirressä päivä ilmoittaa lapsen olevan Isän Jumalan sijoilla:

Päällä taivosen kaheksan, ilmalla yheksännellä.

Elinansurma-runossa asetetaan ylimäinen taivas ja alimainen helvetti vastakkain. Näiden keskivälillä oli toisella puolen maanpäällinen elävien ilma, runojen ja satujen _Ilmola_[93] eli _keski-ilma_, jota vastaa Edda-tarujen _Midgardr_ ja myöhemmän skandinaavilaisen kansanuskon _Middelhjem_ ynnä _Mandhjem_, 'ihmiskoti', sekä toisella puolen maanalainen vainajain odotuspaikka, n.s. "kiirastuli", jota vainajain yhteisasumukseksi luultavasti jo pakanuuden aikana käsitetty Tuonela eli Manala katolisella ajalla lähinnä tuli merkitsemään.

Pahan paikan käsitteen on suomalaisille vasta korkeampi uskonto mukanaan tuonut. Sen nykyisin tavallisin nimitys _helvetti_ johtuu skamdinaavilaisesta _helviti_, s.o. Helin eli Manalan rangaistus. Mutta runoissa käytetään sen rinnalla yleisesti vanhempaa nimitystä _hiisi_.

_Hiiden_ on E.A. Tunkelo yrittänyt yhdistää muinaisislantilaiseen _hidi_ (nykyisruotsin _hide l. ide_), joka merkitsee karhun talvipesää. Virossa merkitsee _hiis l. hiid, hiie_ metsikköä ja etenkin pyhänä pidettyä metsikköä. Myös Agricolan suomennoksissa tavataan _hiidet_ myöhemmän raamatunkäännöksen (pyhiä) "metsistöjä" ja "korkeuksia" vastaavana. Eräässä haltiansa puhuttelussa loitsija sanoo nostavansa nukkumasta:

Pellon alle peitetyitä, hiien alle heitetyitä.

Hiisi tässä nähtävästi tarkoittaa asunnon läheisyydessä olevaa kalmistoa.

Tavallisesti kuitenkin runoissa hiisi sana liittyy myöhempään, skandinaavilaisperäiseen käsitykseen vuoresta vainajain olinpaikkana.

A. Huuan hiiestä apua, vuoresta väkeä puutun, alta kallion alaisten. B. Ota hiiestä hevonen, varsa vuoresta valitse, mustatukka tunturista!

Jonkun kerran tavataan hiisi yhdistettynä metsää merkitsevään Tapioon:

Hiien riihi lämpiävi, Tapion talo näkyvi.

Metsästä hiiden kuitenkin eroittaa siihen liittyvä kammottavaisuuden maine:

Korpi on käynehen urohon, hiisi metsä käymättömän.

Siten on käsitettävä myös sanonta: _mene hiiteen_! joka lienee alkuansa vastannut ruotsalaista: _gå till skogs_, 'mene metsään!' Pyhän ja kammottavan paikan merkityksestä kehittyi helposti pahan paikan käsite. Runoissa paikallisen _hiiden_ tavallisin vastine, kuten mainittu, on _helvetti_.

Paikallinen merkitys on _hiisi_ sanalla myös _hiidenväen_ käsitteessä, jota on käytetty sekä kirkonväen että metsänväen merkityksessä.

Varsinais-Suomessa Pyhämaassa kerrotaan suntion jouluaamuna kirkkoon mennessään nähneen _hiidenväkeä_ niin pitkän jonon, ettei kumpaakaan päätä näkynyt.

Pohjois-Satakunnassa on uskottu, että _hiidenväki_ on pientä päätöntä kansaa, joka kulkee metsissä omia polkujaan; niiden johtajalla on pää. Jos joku ihminen joutuu hiidenväen poluille, ei hän enää osaa kotiin, vaan "hurmaantuu" ja tulee aivan samaan paikkaan kävellessään. Hiidenväellä on pieniä kulkusia, joista kuulee, koska ne tulevat; silloin on paras heittäytyä maahan ja olla nukkuvinaan, sillä nukkuvalle ne eivät tee mitään pahaa. Toisen tiedon mukaan hiidenväet, jotka pitivät pieniä tiukuja kaulassa, olivat hyvin pikkuisia, ainoastaan peukalon kokoisia; mutta nenällä oli miltei heidän oma pituutensa.

Vedenväkeäkin näkyy hiidenväki joskus edustavan. Uudellamaalla kuviteltiin _hiidenkansan eli lintukololaisten_, joita mahtui yhdeksän yhteen ammeen pohjaan, tulevan ulos lähteestä.

_Hiidenväkeä_ sanotaan myös painajaisten olevan; niitä ei kärsi vedenväki. Runoissa tavataan painajaisen kertosanana _hiidenkuolia_.[94]

Hiidenväkeä voitiin sanoa myös yksinkertaisesti _Hiisiksi_, joiden uskottiin näkymättömässä muodossa hiipivän ihmisten seuroissa, samoin kuin vainajain henkien.

Mutta Hiidet eivät esiinny ainoastaan kääpiöntapaisina kuten yleensä vainajat. Enimmäkseen _hiidenkansa eli Hiidet_ rinnastetaan kuviteltujen entisajan eläjäin jättiläisten kanssa. Becker mainitsee _Hiisien_ asuvan paitsi vuorissa ja järvissä myös puitten alla. Kun näihin ukkonen löi, sanottiin ukkosjumalan Hiisiä ahdistavan; tarinoidaanpa joskus löydetyn hirmuisen jättiläisen kokoinen Hiisi ukkosen kuoliaaksi lyömänä.

Onko personalliseksi käsitetyllä yksilöllisellä _Hiidellä_ ollut hiiden- eli metsänhaltian merkitys, on harvojen ja epävarmojen todistuskappaleitten nojalla vaikea päättää. Agricolan tuntemista karjalaisten jumalista _Hiisi_ "metsäläisistä soi voiton". Runoissa tavataan personallinen _Hiisi_ joskus Tapion kertosanana ja kuvaillaan sitä nimenomaan metsässä elävänä.[95]

A. Hiiell' on hyvä emäntä, Tapiolla tarkka vaimo. B. Hiisi hirveä metsässä, minä Hiittä hirveämpi.

Jälkimäisessä esimerkissä on Hiidellä ilmeisesti pahan metsänhaltian, _metsähiiden_ merkitys. Hyväntahtoisesta metsänhaltiasta _metsähiisi_ eroaa sekä ulkomuodoltaan että pukunsa puolesta. Edellinen ilmestyi komeana sukeapartaisena miehenä suurin kauniin silmin ja puhtaissa vaatteissa, jälkimäinen rumana, parratonna, vinoin silmin, ilman silmäluomia ja repaleisena.

Metsähiittä tavatakseen piti mennä muurahaiskeolle, mutta vaaran pohjoispuolella olevalle, eikä päivänpuoleiselle, kuten metsänhaltiaa tavoitellessa. Taikka oli etsittävä muurahaiskeko, joka oli pohjoispuolelta nurmettunut. Jos kutsuttu metsähiisi ei itse ilmestynyt, niin tuli _käärme_, joka sanoi, oliko se kaukana ja milloin saapuisi.

Myös metsäpirtinhaltian vastakohtana esiintyy metsähiisi. Jos metsäsaunassa puut poltettiin loppuun eikä jätetty evästä, niin ryösti sen metsähiisi oikealta haltialta tullen sijalle haltiaksi, joka sitten oli niin häijy, ettei antanut rauhaa yövieraille. Metsähiisi kuitenkin meni pois, jos joku metsäpirtissä jälleen asui kolme yötä, pani maahan kaivettuun koloon pienen rahauhrin ja lähtiessään jätti leipäpalan ynnä puita; oikea haltia siitä näki, että oli tullut asukkaita, ja voi palata. Mutta jos metsähiisi oli tuomalla tuotu, niin se ei lähtenyt ajamatta metsän tai kallion väellä.

Metsähiiden ynnä _vuorihiiden_ ohella Ganander mainitsee vielä _vesihiiden_. Pahan vesihiiden kuvaillaan ulkomuodoltaan eroavan hyvästä vedenhaltiasta aivan samoin kuin metsähiiden metsänhaltiasta. Jos metsälammissa oli vesihiisi haltiana, eivät lammin jäälle asettuneet ajettavat peurat. Mutta jos lampeen kuljetti valtajoen koskesta haltian, niin Hiiden täytyi paeta ja tuli haltiaksi oikea vedenhaltia. Silloin peuratkin asettuivat lammen jäälle, josta niitä sai ampua. Vesihiiden pakoitti järvestä lähtemään sitenkin, että vedenhaltiaa edustavan majavan poskiluilla kiersi järven ympärinsä.

Myös _maahiisi_ joskus mainitaan. Taloon kun mentiin asumaan ensi kertaa, niin piti kaiken väen olla peseytynyt ja päällä aivan uudet, puhtaat alusvaatteet, kaikki samaa kangasta. Kankaankappaleeseen käärittiin häränsarvesta kolme lastua, eläväähopeaa ja rahaa, ja se käärö pantiin multahirren alle, sitten ei vallannut maahiisi taloa.

Manauksissa mainitaan _maan, metsän ja veden hiisi_:

A. Maan hiien hinkalohon! B. Metsän hiien hinkalohon! C. Veen on hiien hinkalohon! D. Vesihiien hinkalohon!

Runoissa _vesihiisi_ ilmaantuu toisinaan toimivana, vieläpä rukoiltuna.

A. Vesihiisi vettä souti venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella, [airoilla hopeaisilla]. B. Vesihiisi vettä kanna tuohon tuimahan tulehen! C. Vesihiisi vettä kantoi yheksästä lähtehestä yheksän meren ylitse [meren puolen kymmenettä] pavun pienellä palolla, heinän hienon helpehellä.

Manattavaan _vesiseen hiiteen_ yhdistetään joskus kalman haltiaa vastaava _kalmahiisi_:

Vetehen vesinen hiisi, kalmahiisi kankahasen!

Taioissa tavataan vielä _tulihiisi eli kotahiisi_. Aina kun keitto oli valmista, kaadettiin sitä ensiksi kotalieteen kapustalla kotahiidelle, ettei kotahiisi "kohdannut" keittäjää. Jos keittäjä rupesi pahoin voimaan, niin pidettiin sitä kotahiiden kohtaamana ja miteltiin silloin kuolleen mittapuulla. Runoissa _kotahiisi_ useammastakin ilmaantuu.

A. Kotahiien hinkalosta. B. Kotahiisi kohtasi. C. Koiahiisi, lietten vanhin, jos olet suuren suuttununna.

Kerran esiintyvät perätysten avuksi pyydettyinä _tupa-, sauna- ja riihihiisi_. Rukoukset luettiin otettaessa tuhkaa pesästä kolmesta eri katon alla olevasta huoneesta.

_Pahaa haltiaa_ merkitsevä paikallismääreinen Hiisi on verrattava harvinaisempiin yhdistelmiin _metsänperkele, velosenlempo ja vesikorjus_ (< kuljus?). Myös ilman määresanaa personallinen _Hiisi_ runoissa tavallisesti tarkoittaa paholaista ja erityisesti paholaisten päämiestä.

A. Nouse Hiisi heimoinesi, -- Perkele perehinesi! B. Tule tulinen Hiis tulisesta kalliosta!

Ilmeinen pääpaholaisen nimitys on _Tuonenhiisi_.

Tules tänne Tuonenhiisi, vaaranvaltias samoa!

Sekä paikallisena että personallisena voi Hiisi yht'aikaakin esiintyä.

Mene Hiisi hiitehen, vuorehen pahoin tekijä!

Näiden rinnalla voi vielä kolmantena ilmaantua paikallisella päätteellä johdellu _Hiitola_: "Hiitolass' on hiien Hiisi". Suomen Hiitolaa vastaa viron (H)iiela, joka on vielä säilynyt alkuperäisemmässä Tuonelan ja haudan merkityksessä:

Käisin eile lielassa, tunaeile Tuonelassa, eile eide haua pealla, auduja südame pealla.

Hiitolasta on taas muodostettu personallinen _Hiitolainen_. Käärmettä puhutellaan: "Hiitolaisen hiuskarva".

Myös Hiitolan edellyttämä kantasanan muoto _Hiito_ tavataan loitsuissa: "sinne minä sinun saatan Hiion mäkeen". Tämän vahvempi aste Hiitto ja käärmeen nimitys Kyyttö ovat Gananderin esittämässä Pakkasenluvussa sulautuneet muotoon _Hyyttö_.

Itki Hyyttö poikiahan, vesi silmistä tipahti.

Kiroussanana tunnettu on lyhytääntiöinen muunnos _Hitto_, joka toisinaan ilmaantuu runoissakin, vieläpä yht'aikaa Hiiden kanssa.

A. Hiien vieä Hitolle! B. (Sudensyntyä): Hitto olet Hiisi, Pohjan koira! C. (Kirkkokalmalle): Turpehinen tuon takainen, Hiton Hiien luppakorva!

_Hitto_ sanan paikallinen johdannainen on _Hittola_ ynnä siitä vääntynyt _Hippola_.

A. Mene Hittolan korpehen! B. Itse Hippolan emäntä.

Tästä taas on johdettu personallinen _Hittolainen_, jonka kerrotaan tuovan jäniksiä lankaan, vaikka se olisi viritetty tallin parvelle. Samoin runoissa rukoillaan Hiittä tuomaan jäniksiä pyytäjälle:

A. Tuopas Hiisi vuohiasi, Juutas jukkokaulojasi! B. Tuo Hiisi hirviäsi, Perkele jäniksiäsi!

Tästä voimme päättää, että myös Agricolan _Hittavanin_, joka "toi jänikset pensaasta", on Hiton sukua. Lähinnä "Hittavaista" muotonsa puolesta ovat _Hittara ja Hittamo_:

A. [Onko] Hittaroita helvetissä? B. Hittamon pajan etehen.

Helvettiä merkitsevän hiiden kertosanana esiintyy myös _vuori eli kallio_.

Ota hiiestä hevonen, hepo toinen helvetistä, vuoresta valittu varsa, luukapio kalliosta!

Samoin kuin hiisi on vuori[96] vainajain olinpaikkana useimmiten saanut pahan paikan merkityksen, johon myös keskiaikainen mielikuva maan sisuksissa sijaitsevasta helvetistä on vaikuttanut.

Hiiden kera rinnastettu vuori mainitaan joskus vaskikalliona:

Hiiest' on hevosen synty, varsan vaskikalliosta.

Eläimeen mennyttä neulaa loitsitaan:

Voi sinua rauta raukka, kuin tuonne kurja kuljit! Siellä ruostut rauta raukka, siellä kuljet kivikoita, kannokoita, vaskivuorehen vajoat. Pyri pois pyhille maille, ilman alle asumahan!

Pahaa manataan "vuoren vaskisen sisähän" tai "vuorehen valantehesen". _Vaskinen vaara_ tavataan myös Samporunossa yhdistettynä _Pohjolan kivimäkehen_.

Pahojen paikkojen runollisista nimityksistä _Hiitolan_ rinnalla huomattavin on _Pohjola_. Molempia käytetään sekä vaihdellen saman runon eri toisinnoissa, kuten Päivänpäästössä ja Kilpakosinnassa, että yhdessä toistensa kertosanoina, esim. suuren pitotuvan kuvauksessa:

Tupa oli tehty Hiitolassa, Hiitolassa, Pohjolassa.

Nimenomaan helvetin kertosanana tai sijaisena tavataan Pohjola seuraavissa säepareissa:

A. Onko Hiittä helvetissä, Perkelettä Pohj[ol]assa? B. Onko Hiittä Pohjolassa, Jumalata taivahassa?

Jo Lencqvist viittaa siihen keskiaikaiseen käsitykseen, että pohjoisnavan seudut olivat pahoille hengille asunnoksi määrätyt. Norjassa on säilynyt kansanusko, että helvetti on pohjoisnavalla. Ruotsalaisessa Koinluvussa esiintyy Pohjolaa muodollisestikin vastaava _Norrhem_.

Suomalaisissa taioissa on pohjoisella ilmansuunnalla aivan yleisesti paha merkitys. Esim. taloa asettaessa on varottava etteivät ovet tule pohjoista vasten. "Pohjoisesta aina kirous tulee; idästä, etelästä ja lännestä siunaus ja Jumalan apu aina idästä". Sentähden myös, milloin Jumalan apua anotaan, piti olla itään rinnoin. Tässä tiedossa siunauksellisena mainittu länsi eli auringonlaskun suunta on kuitenkin oikeammin asetettava vastakohdaksi idälle eli auringonnousun suunnalle ja siis lähemmin yhdistettävä pohjoiseen.

Pohjolan vakinainen mainesana on pimeä. Siitä johdettu paikannimi _Pimentola, Pimentölä eli Pimeälä_ käytetään useimmiten kertosanana Pohjolalle, joskus myös itse helvetille tai yleensä Manalalle.

A. Nouse Hiisi helvetistä, Perkele Pimentolasta! B. Etsi maitosi Manalta piimäsi Pimentolasta!

Pimentola vastaa lappalaista _tsheps-aimo_, 'musta koti', muinais-skandinaavilaista _Niflheim_, 'Sumula', ja keskiaikaista saksalaista _Finsterland_, 'pimeä maa', sekä raamatullista "pimeyden ja kuolonvarjon maata".

Kun helvetti oli tullut sijoitetuksi pohjoisnavalle, kuvailtiin siihen kuuluvan paitsi pimeyden rangaistusta myös kylmyyden kärsimys. Niinikään Pohjolan käsitteeseen liittyy pimeyden painostuksen lisäksi palelemisen tunnelma, josta on johtunut kertosana _Palehtola_ parissa vienanpuolisessa manauksessa:

Pimiähän Pohjolahan, Paksuhun Palehtolahan.

Suomen puolella tavataan nimitys _Pohjolan kylmä kylä_, jossa on:

Jäinen kaivo kartanolla, jäinen kappa kaivosessa,

tai pelkästään kylmä kylä:[97]

Kuss' ei nähty, eikä kuultu ruohon kaiken kasvantoa.

Tämä kylmä kylä esiintyy sekä Pohjolan että Pimentolan kertosanana. Välistä sitä nimitetään _Hyymöläksi eli Hyhmäläksi_.

A. Tuli neiti Pohjolasta, impi kylmästä kylästä -- Tule neiti Hyymölästä, tuo hyytä Hyymölän kylästä! B. Hyhmän neito Hyhmälästä kanna hyytä helmoillasi!

Hyinen helvetti kuvastunee myös Hiitolan väännöksessä _Hyytölä_.

A. Tuolta Hyytölän pajasta. B. Hyytölän konin kaviot.

Kylmyyden mielikuvaa edustaa vielä Pohjolan kertosana _Lumivaara_.

Mene tuonne, kunne käsken, pimeähän Pohjolahan, Lumivaaran kukkulalle pohjoispuolelle mäkeä.

Mutta Pohjolan kertosanana ilmaantuu myös pimeälle ja kylmälle paikalle aivan vastakkainen _Panuala eli Panula_.

Et ennen ihmettä nähnyt, kun et pitkäistä kavetta tulevaksi Pohjolasta, saavaksi Panualasta.

Että _tulta_ merkitsevästä _panu_ sanasta johtunut _Panula_ tarkoittaa helvettiä, todistavat myös sen pääsanana käytetyt _Hiitola ja Pirula_.

A. Hiitolan verinen vaippa, -- Panulan verinen paita. B. Piltikkä Pirulan miniä, vyönneula Panulan neiti.

Jälkimäisessä näytteessä nimeltä näyttävä _piltikkä_ saa selityksensä toisintomuodosta _pintikkä_, joka merkitsee "päännauhaa" (ruots. _bindel_). Pirulan _miniä_ on luettava _minjän_ ja Panulan _neiti_ korjattava _neien_.

Kuitenkin tavataan Panulalla päinvastainenkin merkitys:

Paistoipa Panulan päivä, Herran kehrä hellitteli.

Sovittaakseen yhteen eri käsityksiä helvetistä keskiajan oppineet jakoivat sen eri kerroksiin tai osastoihin, joissa yhdessä ahdisti tuli, toisessa pakkanen, kolmannessa ikuinen pimeys.

Mainittua jakotapaa käyttäen saatiin vielä erityinen osasto, jossa käärmeet vaivasivat. Tätä ei kuitenkaan ollut välttämätöntä eroittaa tulisesta helvetistä, koska selitettiin käärmeitten olevan erityistä tulessa elävää lajia. Väinämöisen Tuonelanretkellä kuvataan juottaminen ja syöttäminen käärmeen kähyillä ja sisiliskoin päillä sekä makuuttaminen käärmeen kähyistä tehdyllä sängyllä tai palavan kuumalla kivivuoteella, jolle peitto on pantu pistävistä käärmeistä. Muutamassa Hammasmadon ja Käärmeen manauksessa tavataan helvetin nimenä _Matola ja Petola_:

A. Syömästä Matolan koira! B. Mene peto Petolahan!

Pohjoisena, pimeänä ja kylmänä paikkana Pohjola on helposti sekaantunut maantieteellisiin nimityksiin _Pohjanmaahan eli Pohjan pitkähän perähän_ ja omistanut toisinaan näiden kertosanan _Lapinmaan_. Sekaantumista on luonnollisesti edistänyt käsitys Lapista pahojen noitien olinpaikkana.[98] Pohjan perästä on välistä muodostettu _Perälä_ ja Lapinmaasta _Lappala_.

A. Perälähän, Pohjolahan. B. Pohjan pitkän Piinalahan, läpi maan Lappalahan.

Samoin on Pohjolan kertosana Pimentola toisinaan yhtynyt Lapin kertosanaan _Turja_:

Ukko Turjasta tulevi, mies pitkä Pimentolasta.

Tämän säeparin johdosta on Ganander selittänyt Pimentolan, joka vastaisi klassillisten kirjailijain _ultima Thulea_ tarkoittavan ulommaista pimeyttä, osittain helvetin syvyydessä osittain pohjoisessa Novaja Zemljan ja pohjois-Norjan tienoilla. Turjasta taas on voitu muodostaa _Turjala eli Turjola_.

Tuli ukko Turjalasta, mies pitkä Pimentolasta.

Se maantieteellinen tosiasia, että Suomessa pohjoiseen päin metsänrikkaudet Lappiin asti lisääntyvät, on aiheuttanut Pohjolan eli Pimentolan ja _Tapiolan_ yhdistämiseen toistensa kertosanoiksi.

A. Onko hyytä Pohjolassa, simoa Tapiolassa? B. Tuli mies Pimentolasta, mies tarkka Tapiolasta.

Pohjolalla voi vielä olla kertosanana _Sarajas_. jonka Setälä on osoittanut _merta_ merkitseväksi indoiranilaiseksi lainasanaksi, taikka jokin siitä vääntynyt paikannimen tapainen.

A. Pimeästä Pohjolasta, summasta _Sarajahasta_. B. Suuresta _Sarahjalasta_. C. Syvästä _Saraojasta_. D. Pimeähän Pohjolahan sankkahan _Sarantolahan_ E. Pimeässä Pohjolassa, sankassa _Saran talossa_.

Näihin esimerkkeihin lisättäköön:

Lyöte lietohon merehen, synkkähän _Sarajaksehen_.

Mitä merta _Sarajas_ tässä tarkoittaa, ilmenee sen määresanoista _summa_, s.o. sumuinen, _suuri, syvä, sankka ja synkkä sekä lieto_. Samoin kuin _Pohjan lieto meri_ ei Pohjolaan yhdistetty _Sarajas_ voine tarkoittaa muuta kuin pohjoista Jäämerta, jota jo vanhalla ajalla kuvailtiin hidasliikkeiseksi ja sakeaksi (pigrum et concretum mare). Saksan keskiaikaisessa runoudessa Jäämerta nimitettiin _Lebermeer_, "maksameri". Sama _Maksameri_ on vielä Saarenmaan virolaisille tunnettu noitien kokouspaikkana.

Skandinaavilaisessa tarussa Balderin kuolemasta kuvataan Helintie kulkevan sekä alaspäin että pohjoista kohti (nidr og nordr). Myöhemminkin oli Norjassa tapana, jos joku jäi merelle, ettei ruumistakaan löydetty, sanoa kuolleen menneen pohjoiseen ja alaspäin (_nord- og nedenom_).

Kaarle Suuren hovissa elänyt Paulus Diaconus kertoo, mitenkä Norjan lappalaisten maasta länteen päin, missä valtameri ulottuu rajattomiin, on kauhean syvä nielu, jota nimitetään merennavaksi. Kaksi kertaa päivässä se imee laineita sisäänsä ja oksentaa ne jälleen ulos. Pohjoismaiden kuuluisa kuvaaja 11:nnellä vuosisadalla Adam Bremeniläinen esittää friisiläisten merimiesten retken Islantiin ja sieltä pohjoisnapaa kohti keskelle hyytyneen meren sumua ja pimeää. Äkisti epävakaisen meren virta veti vimmatulla vauhdilla onnettomat merimiehet siihen syvään kuiluun, johon sanotaan kaikkien meren pakojen eli luoteiden imeytyvän, uudestaan ulos sylkeytyäkseen, mitä nimitetään vuokseksi. Muutamat heidän laivoistaan pakovesi vei mukanaan, mutta toiset vuoksivirta työnsi kauas pois. 1500-luvulla kuvaukset meren kurimuksesta paikallistuvat Lofotenin tienoille Norjan rannikolle missä on tunnettu Malströmmen. Tässä virtapaikassa eli heti sen ulkopuolella kuviteltiin olevan merennielun, jonne valaskalakin virtaan joutuessaan jääpi.

Mielikuva merenkurimuksesta on säilynyt kansankertomuksissa eri paikoin Suomea. Varsinais-Suomessa muistettiin erään noidan, jota paholainen oli kuljettanut joka paikassa, viimein vaatineen päästä _Kurilan kurkkuun_. Mutta paholainen oli selittänyt: "jos sinne mennään, on minun ja sinun loppu; se on semmoinen paikka meressä, joka ympäri kiertää pohjaan päin, eikä tiedä mihin se vie." Savon murteella on Kaarlo Hemmo julkaissut kansanomaisen tarinan "Kurjuksen kulukusta pelastunna"; siinä _Kurjuksen kulkku_[99] kuvataan maailman takana olevaksi paikaksi, josta kaikki maailman liiat vedet juoksevat maailman alle, ja kerrotaan laivan siitä pelastuneen läheisyydessä uiskentelevan valaskalan avulla. Suomen Lapissa uskottiin olevan meressä Kurkkion, johon kaikki vedet syöksyivät seitsemänä vuonna ja josta toisena seitsemänä virtasivat takaisin. Sen kohdalla asuivat _Ääreläiset_, jotka olivat niin pieniä, että niitä mahtui kolme makaamaan saman pesusoikon pohjalle, ja jotka elivät yksinomaan linnunmunilla. Myös _Lintukotolaisiksi_ nimitettiin maailman itä-äären kääpiöitä.

Runoissamme on hyvin tunnettu _Kurimuksen kulkku, kinahmi eli veden napa_, joka sijoitetaan äärettömään _Rutjan mereen_ tai rinnastetaan _Turjan kosken_ kera taikka yhdistetään valtameren valaskalaan (_kita_ < ven. _kil_).

A. Meren Rutjan partahilla, äärettömän äyrähillä, kinahmella llkeällä, jost' et pääse päivinäsi. B. Turjan koskehen kovahan, kinahmehen kauheahan, jonne puut tyvin menevi. C. Turjan koskesta ylitse -- vie veen navoille. kuleta Kurjuksen kulkulle. D. Kurimuksen kulkun alle, kian kielen kääntimille.

Skandinaavilaisessa Balder-tarussa kuvattu pohjoiseen ja alaspäin vievä Helintie on maata myöten kuljettava, kunnes saavutaan Gjoll-virralle, jonka yli rakennettua siltaa Modgudr niminen neito vartioi. Balder-tarua vastaavassa Lemminkäisen eli Pätöisen pojan surmarunossa tapaamme samalla paikalla _Tuonelan joen eli Tuonen mustan joen_, joka muutenkin runoissa usein mainitaan. Kertosäkeessä sitä sanotaan myös _Manalan ikipuroksi eli alapuroksi, alusvedeksi, alanteheksi tai syvänteheksi_. Tuonelan joen asemella esiintyy eräässä Kilpakosinnan toisinnossa _Hiitolan joki_.[100]

Aivan yleinen Metsästysluvuissa on _Pohjolan joki_, jonka takaa pyydystettävät eläimet ovat juoksutettavat. Sillä on välistä kertosanoina _Imandronjärvi ja Kanasaari_, s.o. Kuollan niemimaalla oleva _Kalasaari_, joten se saa näennäisesti maantieteellisen värityksen:

A. Sivulta Imantronjärven, pitkin Pohjolan jokea. B. Poikki Pohjolan joesta, Kanasaaren kainaloitse.

Toiselta puolen tavataan joskus Pohjolan joen kertona Manalan alanne sekä Tuonen mustan joen kertona Pohjolan ikipuro. Nähtävästi on metsänotustenkin alkuaan ajateltu tulevan toisesta maailmasta, kuten Karhunpeijaislauluista ilmenee.

Tuonelan jokea on toisinaan sanottu _salmeksi_, mutta tavallisesti sitä kuvataan _koskentapaiseksi_ virraksi. Surmattu ja jokeen heitetty Lemminkäinen:

Meni koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten.

Tuonelan joki voi saada kertosanakseen _kova kynsikoski_.

Sekä Kurimuksen että Tuonelan joen mielikuvia on sekaantunut käsitykseen _Juortanin joesta eli pyhästä virrasta_, jonka keskiajalla ajateltiin sijaitsevan maailman äärellä.

A. Onko joesta Jortanista, johon hongat hoipertuvat, heinät latvoin lankeavat? B. Tuolla Juortanin joella pyhän virran pyörtehellä, johon kaikki virrat tulevat, joet latvoin lankeavat. C. Korvahan tulisen kosken, pyhän virran pyörtehesen, johon kaikki joet juoksevat. D. Vesi on juossut Juortanista, kaikki joet on Juortanista tullut tunturin alati, puhtahana pulppuellut.

Kilpakosinnassa Juortanin ja Tuonelan joet eri alueilla vaihtelevat. Välistä saa Juortani "pyhän virran" asemesta _pahan virran_ kertosanakseen. Tavallisessa Tiberian merta ja Jordania kuvailevassa säeparissa on välistä havaittavana _Juortanin joen ja Tyrjän kosken_ vaihtuminen _Tuonelan jokeen ja Tarjan koskeen_.

A. Tyystyi ennen Tyrjän koski, joki Juortanin pysähtyi. B. Tyytyi ennen Turjan koski, joki Tuonelan tyrehti.

Kolmantena säkeenä tässä Verensulkusanoihin kuuluvassa vertauksessa on toisinaan:

Asettui Alava l. Alevan l. Aluen järvi.

Tämä Kuollutta merta tarkoittava _alava järvi_ monine väännöksineen on tunnettu Tulensynnystä tulen putoamispaikkana. Vanhimmassa muistiinpanossa Kiimingistä vuodelta 1658 kerrotaan sen keskelle kasvaneen tulisen koivun.

Putosi tulikipuna -- keskelle Alafvy järven. Kolmasti Alavoi järvi kuivi kuiville kiville. -- Kas[v]eli tulinen koivu keskelle Alavos järven.

Tässä yhteydessä on vielä mainittava loitsuissa ja Lemminkäis-runoissa kuvattu _tulinen joki_.

Tulevi joki tulinen, joess' on tulinen koski. koskess' on tulinen luoto, luo'oss' on tulinen koivu. koivuss' on tuliset oksat, oksall' on tulinen kokko; sulat on tulen tulevi, höyhenet tulen satavi, [t. sillä suu tulen palavi, kita kiiran lämpiävi,] yöt on hammasta hiovi, [päivät] kynttä kriitskuttavi.

Että tulinen joki luotoineen on manalainen, osoittavat seuraavat säkeistöt:

A. Tuolahan joell' on tulinen kivi minä paan siun sille kivelle. Tuolahan joess' on tulinen kallio. B. Hiiess' on tulinen koski, koskessa tulinen koivu, koivussa tulinen k[o]kko, joka syö kylän katehet.

Keskiaikaisiin Haadeksessa käynnin kuvauksiin kuuluu myös kapea ja vaikeakulkuinen silta, joka on nähtävästi itämaisista uskonnoista, lähinnä persialaisilta kulkeutunut. Kristillisaiheisessa Balder-tarussa, kuten sanottu, päästään Gjoll-virran yli siltaa pitkin. Myös suomalaisissa runoissa tavataan joskus _Tuonen eli Manalan silta_, vaikkei joen yhteydessä.

A. Ajoi Tuonen sillan päähän. B. Tule Tuonen tietä myöten, ma'a siltoa Manalan. C. Tuonen akka rautahammas istui Tuonen sillan päässä, kolme koiroa keralla.

Tavallisesti on kuviteltu Tuonelan joen yli päästävän veneellä eli lautalla. Väinämöisen pyytäessä:

Toi venettä Tuonen tyttö, lauttoa Manalan lapsi, yli salmen saattelevi, joen poikki päästelevi.

Kansanuskomuksissa on säilynyt käsitys, että pyhänä leikatuista kynnenkappaleista paholainen tekee itselleen lautan, jolla soutelee yli salmen, tai veneen, johon vie leikkaajan tämän kuollessa ja jolla kuljettaa hänet helvettiin. Sama uskomus tavataan myös skandinaaveilla; islantilaiset tätä alusta nimittivät "ruumislaivaksi".

Mielikuva Tuonelan joen yli soutajasta on lähtöisin Egyptistä, missä kuollut oli kuljetettava Niili-virran yli veneessä, joka jätettiin hautauspaikalle. Siellä kreikkalaiset sanovat saaneensa tarun kuolleitten kuljettajasta Kharonista, josta heidän vanhempi kirjallisuutensa ei vielä mitään tiedä. Roomalaisen runouden, etenkin Virgiliuksen Aeneidin välittämänä tämä Tuonelan lautturi pysyi kautta keskiajan hyvin tunnettuna.[101]

Inkeriläisessä Viron orjan virressä, kuten on mainittu, Tuonela toisinaan kuvataan kaupungiksi, jossa on kaksi kartanoa, Luojan ja Hiiden, ja niiden välillä katu. Niinikään inkeriläisessä Ansiotyö-kosinnassa puhutaan _Tuonen linnasta ja Tuonelan kadusta_.

A. Alkoi Tuonela näkyä. B. Ajoi Tuonelan kaulle. Tuonen linna liklattoa.

Ilomantsinpuolinen Kilpakosinta tapahtuu:

_Hiien linnassa_ jalossa, kauheassa kaupungissa.

Myös _Pohjan linna_ mainitaan kerran. Paitsi _kylmäksi kyläksi_ kutsutaan Pohjolaa usein _miehen syöjäksi kyläksi, urohon upottajaksi_, ja itse helvettiä joskus _pahaksi kyläksi_.

Huomattavin tässä linnoitetun kaupungin tapaisessa on sisäänkäytävä. Inkeriläisessä Ansiotyökosinnassa ajetaan _Tuonen portin suulle, Manalan oven etehen_. Mainitussa Viron orjan virren muodostuksessa isännän sielu:

Vietiin Hiien portin suulle. "Avatkaa Hiien portti!"

Savolainen loitsija kehuu olevansa _Hiiden portin_ "potkaisija". Yleisesti itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa esiintyvät _rautaiset Pohjolan portit_.

Portit Pohjolan näkyivät, Pahan linnat liimottivat, ukset Hiien ammottivat, rautaääret ärjyttivät

Suomen Lapissa on Pohjan portteja sijoiteltu milloin Kuollan itäosan ja Kaninin niemimaan välimaille, milloin Ruijan tai Turjan tuntureille. Vanhan kansan muistellaan kertoneen, että ne olivat _vaskisia_.

Että Pohjola tässäkin tapauksessa merkitsee helvettiä, todistavat seuraavat rinnakkaismuodot:

A. Portin Pohjolan eteen. B. Portin Pohjolan ovilla. C. Helvetin portin etehen. D. Helvetin portin ovelle.

Tuonelan veräjä (helgrindr) esiintyy myös islantilaisissa taruissa ja rautaportit saksalaisessa kansanuskossa. Samoinkuin suomalaisten perustuu germaanilaistenkin käsitys katolilaisella keskiajalla vakiintuneeseen mielikuvaan helvetin rautaisista ja vaskisista porteista, joka taas vuorostaan johtuu Raamatusta ja muinaisklassillisesta kirjallisuudesta. Edellisessä puhutaan kuoleman eli Tuonelan porteista, jotka esitetään vaskisina rautaisine salpoineen. Homeeroksen Iliaadissa mainitaan Haadeksen portit ja kuvataan Tartaroksen rautaiset portit vaskisine kynnyksineen.

Haadeksen porttiin liittyy kreikkalaisilla mielikuva vimmatusti haukkuvasta koirasta Kerberoksesta. Tämän koiran on arveltu johtuvan egyptiläisestä Anubis nimisestä haudanhaltijasta, joka on mainittu koirapäiseksi kuvatun Kristoforoksen yhteydessä. Islantilaisissa Edda-lauluissa tulee Manalaan matkustanutta Odinia vastaan Helin talosta koira ammottavin kidoin ja kovasti haukkuen; maailman lopussa esiintyy Gnipahellin edustalla kauheasti ulvova Garmr, koirista etevin, jonka nimeäkin on yritetty johtaa Kerberoksesta.

Suomenpuolisessa Kilpakosinnassa kuvataan suuri ja julma Hiiden koira Hiiden linnan edustalla haukkumassa:

A. Tuvan ukset tummoittavi, Hiitten huonehet näkyvi, Hiitten koira haukkumassa. B. Kovin haukkui koira suuri, peni julma julkutteli Hiien linnassa jalossa.

Vienanpuolisissa Kilpakosinnan toisinnoissa on tämä koira _Pohjan koira eli halli_. Loitsuissa, etenkin manausluvuissa, nostettua pahaa nimitetään _Hiiden koiraksi eli hurtaksi, Hiiden, Lemmon tai Manalan rakiksi_.

A. Hiien hurtta tunne huuti, raukea Manalan rakki, Lemmon rakki raastamasta! B. Himmene nyt Hiien koira, raukea Manalan rakki! C. Hiien rakki, tulinen koira.

Tätä koiraa tarkoittaa myös se _musta_ ja tulta hengittävä _koira_, jota loitsija kehuu käyttäneensä apunaan.

Oli mull' ennen musta koira, rakki rauankarvallinen -- jonka turpa tulta lyöpi, nenänvarsi valkeata.

Lemmon rakin rinnalla esiintyy joskus _Hiiden kissa_, joka Varkaanluvussa ilmaantuu itsekseenkin, vieläpä nimellisenäkin:

Kipinätär Hiien kissa, revi reisiä jalosti, kipinänä kiirehtiös!

_Kipinätär_ on tilapäisesti personoitu seuraavasta kipinä sanasta, mikä samoin kuin Hiiden rakin mainesanana tavattava _tulinen koira_ viittaa tulenpalavaan paikkaan.

Kultaheltan Luojan kukon vastakohtana on _Hiiden kukko rautaharja_.[102] Molemmilla kukoilla on vastineensa Eddalauluissa; jumalain luona laulaa _Gullinkambi_, 'kultaheltta', ja maan alla Helin asunnossa toinen mustanruskea. Suomalaisille runoille ja islantilaisille lauluille yhteisenä lähteenä on ollut katolinen kansanusko.

Neitsyt Maarian mehiläisen vastakohta _herhiläinen Hiiden lintu_ on jo mainittu Karilaisen yhteydessä.

Hiiden hallin ohella mainitaan toisinaan myös _Hiiden harmaa hevonen_. Tämän esikuvana on raamatullinen harmaa hevonen, jolla kuolema ratsastaa Tuonelan seuratessa. Yleistä on kyydittävälle pahalle hevosen ottaminen hiidestä eli vuoresta. Myös itselleen valitsee kosiomies _Hiiden ruunan rohkeimman_:

Joll' on rautaiset kapiot, tulitukka, rautaharja.

Hevosen synty hiidestä perustuu käsitykseen hevosen pahasta alkuperästä.

A. Ori on Hiien immen poika, hepo Hiien immen tytär. B. Auta Lempo luomoasi, Perkele äpärettäsi, Piru h--poikoasi. C. Hepo Hiien h--poika, Juuttahan vakahan vesa viikon vuoressa makasi, hyvän hetken helvetissä, kauvan aikoa kalliossa.

Tästä käy ymmärrettäväksi myös Lemminkäisen (= Pätöisen pojan) surmarunossa pahaiselle karjanpaimenelle lausuttu herjaus (UK 12: 491-4). Edda-taruissa paholaista edustava Loke tammaksi muuttuneena viekoittelee oriin, joka sitten synnyttää hevosista etevimmän, Odinin kahdeksanjalkaisen ratsun.

Ajatus että hevonen on paholaisen luoma, jolle kuitenkin hengen, samoinkuin käärmeelle, on Herra antanut, tavataan suomalaisissa, lappalaisissa ja skandinaavilaisissa kansantarinoissa. Mahdollisesti on tämä tarina jossakin suhteessa katolisella keskiajalla voimassa olleeseen hevosenlihan syöntikieltoon.

Hiiden ruunan rinnalla ilmaantuu vanhassa käsikirjoituksessa useamman kerran _Manalan tarvas_, s.o. hirvi.

Hikoaako Hiitten ruuna. kastuuko Manalan tarvas (kk. karvas) tietä Tuonen juostessahan?

Ymmärrettävää on, mitenkä kuviteltuun Hiiden hevoseen on yhdistetty Suomen metsien merkkieläin hirvi. Runossa Hiiden hirven hiihdännästä tämä lopulta pääsee pimeähän Pohjolahan, josta ei enää ole hevillä otettavissa.

Helposti selitettävissä on myös Jäniksen luvussa ilmaantuva säe: _tuopas Hiisi vuohiasi_. Useissa Euroopan maissa, kuten Norjassa ja Ranskassa. Venäjällä ja Kreikassa, tarinoidaan, että vuohi on perkeleen luoma. Toisinaan mainitaan Jumalan ensin luoneen lampaan. Ajatuksen on antanut raamatullinen vertauskuva vuohista ja lampaista.

Omituisempi on pistosnuolien vetäjänä tai kyntäjänä käytetty "satasarvi" _Hiitten härkä, Tuonen härkä, myös Vennon härkä_ "musta-kylki", "mustaposki" tai "uljamoinen". Tätä härkää vastaa skandinaavilaisessa tarussa Thorin laivaretkestä musta jättiläishärkä Himin-brjölr, 'taivaanmurtaja', jonka katkaistu pää on syöttinä Midgardin käärmettä ongittaessa. Molemmat saavat selityksensä Jobin kirjan virtahepoa tarkoittavasta Behemothista, "joka syö heiniä niinkuin härkä."

Satasarven härän kertosanana esiintyy tuhatpäinen _Tursas_: mainittuun Tuonen härkään on samassa säkeessä yhdistettynä _Iki-Turso_. Luojan laivaretkessä _Ikiturso_ "Äijön poika", nostaa päätään merestä kaataakseen purren. Ikiturson on selitetty vastaavan Thorin laivaretkellään Hymir jättiläisen kera pyydystämää Midgardin käärmettä, joka oli yksi thurseista eli jättiläisistä ja pahan Lokin sikiö ja joka eli valtameressä kaikkea maata ympäröiden ja häntäänsä suussaan pitäen. Tämä taas johtuu keskiajalla samanlaiseksi kuvitellusta Leviathanista, mikä Jobin kirjassa Behemothin kera mainitaan ja on alkuansa tarkoittanut krokodiilia.

Mahdollisesti kuitenkin suomalaisen Ikiturson oikea vastine on itse Hymir eli Ymir, joka mainitussa Edda-tarussa nimitetään _forn-jofunn_, 'muinaisjät tilainen'. Skandinaavilaisissa luomistaruissa Ymir ei ole ainoastaan jättiläisten esi-isä, vaan hänen ruumiistaan on koko maapallo muodostettu. Ymirin esikuvana on ollut raamatullisen luomiskertomuksen "syvyys", jonka "kasvojen" päällä, latinalaisen käännöksen mukaan (super faciem abyssi), oli pimeys ja joka keskiajalla käsitettiin personalliseksi olennoksi, kuten senaikuisista kuvistakin voi nähdä.

Pahojen paikkojen ihmisenkaltaisista asukkaista on jo mainittu Tuonelan joen yli venettä ja lauttaa kuljettava Tuonen tyttö. Aikaisemmin on huomautettu, että tämä yksilöllinen haltiaolento on eristynyt niistä monikollisista Tuonen tyttäristä ja pojista, jotka alkuperäisempään Tuonelan käsitykseen kuuluvat, ja liittynyt myöhempään vainajain yhteisasunnoksi käsitettyyn Tuonelaan.

Uuden Kalevalan mukaan (16 r.) asuu tässä Tuonelassa nelihenkinen perhe: rautaverkkojen kutoja _ukko_ ja rautarihmojen kehrääjä akka, joka käärme-olutta tuodessaan saa myös nimet Tuonetar "hyvä emäntä", _Manalatar_ "vaimo vanha", sekä rautanäppi poika, joka vetää verkkoja poikki Tuonelan joesta, ynnä yli joen veneellä eli lautalla kuljettaja _tyttö_, myöskin _Tuonetar_ nimeltään.

Vanhassa Kalevalassa (9 r.), samoin kuin vienanpuolisessa kansanlaulussa esiintyy yksistään Tuonen tyttö lautturina ja rautarihman kehrääjänä sekä poika rautaverkkojen kutojana. Suomen puolella tavataan Tulensynnyssä sama alkuansa Tuonelassa käyntiin kuuluva nuotan kehrääminen ja kutominen toisinaan myös akalle ja ukolle annettuna, silloin ei tosin Tuonelan, vaan samanmerkityksisen _Pohjolan tai Lapin. Tuonetar_, mainesanalla "hyvä emäntä", jota Castrén pitää tarkoituksellisesti ivallisena, ilmaantuu yhdessä Lönnrotin muistiinpanemassa Päivölänvirren kappaleessa oluentuojana. Nähtävästi on se tässä, samoin kuin muutamassa Karhunluvussa _Tuonetar Tapion neiti, Tuomettaren_ vaihdosmuoto. _Manalatar_ on Lönnrotin muodostama.

Paitsi Väinämöisen Tuonelanretkessä tavataan Tuonen tyttö soutavana eräässä inkerinpuolisessa runossa:

Tuonen tyttö mustatukka, Manalan matala neito sousi rannan, sousi toisen, -- sousi kolmannen keralla, sousi miun raukan rannoilleni, onnettoman otsinnalle, kohtahan kovaosaisen. -- Otti tuiskahti tupahan. lie'en luokse seisottihen, veti verhot ikkunalle. pani palttinat oville. Kuuli ohkavan olista, voivottavan vuotehesta. Petteli miun emoni, valehteli vaalijani, sanoi hän vievän vierahisin, ottavansa oljamihin. -- Vei kuuksi päiväksehen, katoi hän kaikeksi iäksi.

Myös ilman venettä esiintyy Tuonen tyttö Tuonen tupaan taluttajana:

'Tuonen tyttö mustatukka, maan tyttö matala neito, tuon tukka tulin palavi, lemmenin lekoittelevi, näki ohkavan olilla -- otti ohkavan olilta -- tuonne vei mustahan tupahan, matalaisehen majahan.

Tuonen mustalla tuvalla ja matalalla majalla on tässä nähtävästi alkuperäinen haudan merkitys, mutta Tuonen tytön tulin palava tukka viittaa kiirastulen tuntemiseen.

Emon pettäjänä ja hautaan viejänä ilmaantuu samassa runossa toisinaan _Tuonen akka kokkaleuka, harvasuu eli avosuu Manalan akka_, kerran myös _Tuonen ukko_.

Tuonen ukko oli pettelikko petteli miun emäni, maanitteli miulta marjan -- sanoi: on hauta kullitettu, partahat vasken valettu. Kun mie harkin hauan päällä, kaikk' on hauta mustin mullin. partahat kivin, somerin.

Se Tuonen poika, joka Kalevalassa (UK 14: 445) ammutun Lemminkäisen miekallaan kappaleiksi leikkaa saaden mainesanakseen "verinen", on tähän paikkaan Lönnrotin sovittama kahden runon nojalla. Toinen niistä alkaa: _Verinäkki Tuonen tyttö_, toisessa rukoillaan:

Punahattu Tuonen poika, jännitä tulinen jousi tulisella jäntehellä, pane vaskinen vasama tuon tulisen jousen päälle, ammu halki hampahista!

Tuonen pojan _hattu_ on manalaisille ominainen vaatekappale. Hatun _punainen_ väri samoin kuin jousen ja jänteen _tulisuus_ viittaa myöhempään Tuonelan kuvailemiseen tuliseksi paikaksi. Samoin saa selityksensä Gananderin esittämä _punaparta_ Tuonen poika tulisen kirnun kirnuajana. Sitävastoin _punaposki_ Tuonen poika, jota rukoillaan: "puno nuoroa punaista punaisella polvellasi", on nuoraa punovan punaisen Pullettaren, s.o. Blasius-pyhimyksen, tilapäinen sijainen. Siitä on punaposkisuus siirtynyt toiseen saman laulajan yhteen menoon esittämään runoon, jossa Tuonen poika _tuliniemen ja tulisen hauin_ yhteydessä tuntuu olevan paikallaan.

Punaposki Tuonen poika potki potkunsa vetehen -- nenähän tulisen niemen, tuliniemen tutkaimehen. Sai sieltä tulisen hauin, nousi maalle keittämähän.

Tuonelan haltioissa siis runot eroittavat, samoin kuin muissakin paikallishaltioissa, molempien ikäkausien ja sukupuolien edustajia. Näissäkin naiset ovat ilmeisesti etualalla, mikä näkyy olevan yleinen ominaisuus suomalaisten runojen haltioittamisessa.

Tuonelan naisissa voimme uudelleen seurata Tuonelan merkityksen jakautumista vainajille yhteisestä maanpinnan alaisesta olinpaikasta pahaksi paikaksi syvälle maan sisään ja hyväksi paikaksi yläilmoihin.

Maidonluvuissa saa Tuonen tytti tai akka kertosanakseen _maan isäntä tai manteren akka_, mikä osoittaa maan eli mannun ja Manalan käsitteiden sulautumista.

A. Lyhykäinen Tuonen tytti, matalainen maan isäntä! B. Tuonen akka kuivakynsi, akka manteren alainen!

Selvästi pahana olentona toimii Tautiensynnyssä _Tuonen tyttö umpisilmä ja Loveatar Tuonen eukko_, samoin _tulisukka tuomen (s.o. Tuonen) neito_, jota rukoillaan:

Tule työsi tuntemahan. vihasi parantamahan!

Mutta toiselta puolen palvotaan Tuonen tyttöä ilmeisesti hyvänä olentona:

Tuonen tyttö pieni neiti, tule tänne, tarvitahan, -- kääri kivut kimppusehen, kipuisehen vakkasehen! Tuolla tuuita kipua povessa pyhän Jumalan!

Tässä tapauksessa on Tuonen tyttö samalla tavoin pienikasvuiseksi kuvatun ja kipuja keräävän Neitsyt Maarian sijainen. Maariaa tarkoittavan kiputytön tiedämme usein saavan mainesanan Tuonen neito.

Saman kiputytön paikalla:

A. Lyhyt akka Tuonen tyttö tuolla keittävi kipuja. B. Punahattu Tuonen tyttö voiti kielellä kipuja.

Niinikään Maarian asemesta muutamassa Niukahdusluvussa:

Tuli yksi Tuonen akka, tuo suoloihin sopasti.

Nelihenkisen perheen muodostavat myös hiiden eli Hiitolan asukkaat. Paha merkitys on tietysti niillä tavallisin.

A. Hiien ukko, Hiien akka, helvetin tulinen parta! B. Hiien eukko rautahammas! C. Raparyyty Hiien poika! D. Tulitukka Tuonen tyttö, hikitukka Hiien tyttö!

Mutta Metsänluvuissa voi niillä olla alkuperäisempi metsänhaltian merkitys.

A. Hiien ukko. Hiien akka, Hiien ainoa emäntä! B. Sinihippa Hiitten vaimo! C. Hiit[t]en poika pikkarainen hyppeäjä hyvän selän, ota kultakannuksesi hopeaisen orren päästä, kultaisesta lippahasta, vaskisesta vakkasesta, sillä kutkuta kuvetta!

_Hiiden tytär eli piika_ esiintyy joskus samoin kuin Tuonen tyttö Kivuttaren kertosanana tai suorastaan Neitsyt Maarian mainesanoin ja toimin.

A. Kattila Kivuttarella, pata Hiien tyttärellä. B. Hiien piika pikkuruinen, vaimo valkeaverinen, kanna vettä kannusella tykin suuren suun etehen!

Hiiden tyttärestä on välistä tehty nimentapainen _Hii[d]etär_.

Gananderin mytologiassa mainitaan Hiiden tyttären etunimenä _Hitu_.

Hitu Hiit[t]en neitosia, palmikko paulalle noian, hiusrihma Hiit[t]en noian.

Tämä saa kuitenkin selityksensä Gananderin käyttämästä käsikirjoituksesta. Toisessa ja kolmannessa säkeessä pitää _noian_ asemesta olla _neion_, ja _paulalle_, josta ainoastaan kaksi ensi kirjainta on säilynyt, on luettava _Panulan_. On siis kysymys Panulan neidon palmikosta eli Hiitten neidon hiusrihmasta. Sen mukaan olisi myös ensi säkeessä _neitosia_ korjattava: _neitosien_ ja _hitu_ (kk. _hittu_) käsitettävä _palmikon_ ja _hiusrihman_ rinnakkaissanaksi. _Hitu_ sanalla onkin ohuen vaatteen ja hienon rihman merkitys.

Myös _vuoren_ asukkaita on runoissa usein selvästi esitetty paholaisina.

A. Tuo voita vuoren eukko, piimeä pirun emäntä! B. Jos ei Luojassa lupoajoa, Jumalassa antajoa, anna sie mies mäentakainen, ukko kallionalainen!

Mutta tämän maailman tuonpuolisesta eroittavan _vaskivaaran_ takaisena voidaan tavata myös pyhä Neitsyt:

A. On miulla piika pikkarainen, vaimo valkeaverinen, vaskivaarojen takainen. B. -- Vaskivaarojen takana, senkö panen paimeneksi -- se on vanhin vaimoloista.

Hiiden ja samamerkityksisen Pohjan asukkaat muodostavat välistä yhdessä nelihenkisen perheen:

Hiien poika, Pohjan ukko, Hiien tyttö, Pohjan eukko!

Runsaimmin ovat runoissa edustettuina Pohjan eli Pohjolan perheen jäsenet, vaikka hyvin eri määrin ja eri lailla.

_Pohjan ukko_ esiintyy verrattain harvoin, enimmäkseen Metsän- ja Karjanluvuissa pohjoisissa, riistarikkaissa metsissä asuvaksi ajatellun metsänhaltian sijaisena.

A. Pohjon ukko, Pohjon akka. Pohjon pientaren pitäjä, Pohjon harjun hallitsija, laita kuuset kultavöille! -- Metsän kultainen kuningas! B. Metsolan metinen neiti! -- Pohjon ukko rautaparta; senpä panen paimeneksi.

Pohjan ukko "rautaparta" esiintyy vielä pistosnuolien tekijänä, ja tulen tuhoja parantamaan pyydetään joskus:

Tules ukko Pohjolasta, mies pitkä pimeen talosta!

Kertomarunoissa on _Pohjolan isäntä_ aivan syrjäisessä asemassa verraten kaikkivaltiaaseen _Pohjolan emäntään_. Tämä myös _Pohjan eukoksi eli akaksi_ nimitetty on kaikista tavallisimpia henkilöitä sekä kertoma- että loitsurunoissamme.

Samoin kuin Pohjan ukko esiintyy Pohjan eukko ensinnäkin metsänhaltiana sen mainesanoin ja sen linnallakin.

A. Havuhattu Pohjan eukko, havuhattu, sinihippa! B. Siniviitta Pohjan eukko, sinun aittasi avara; avaele aittoasi! C. Hongas Pohjolan emäntä, lavokämmen Pohjan eukko! D. Metsän ukko, metsän eukko, pitkän Pohjolan emäntä, metsän kultainen kuningas!

Tavallisimmin kuitenkin Pohjolan emäntä toimii pahojen tautien synnyttäjänä ynnä yleensä kaiken pahuuden naispuolisena edustajana, joka on edempänä erityisesti tutkittava.

Mutta välistä tapaamme Pohjolasta tulevan akan myös hyvää tekevänä ja silloin Neitsyt Maarian pukimin, esinein ja askarein.

A. Tule akka Pohjolasta, silkkivyöhyt vyölle vyötty, päässä silkkisiulakkehet, sitomahan siukunutta! B. Pohjan [e]ukko, luonnon vaimo, viskoa vilua vettä! C. Vaan tuolta akka tulevi pimeästä Pohjolasta, liinalakki liuhottavi, suonia on vakka sylissä, D. Palkattiinpa pajulintu Pohjan akkaa noutamahan, eipä akka tullutkahan. Palkattiinpa pajumettinen -- toipa akan Pohjolasta, se pani tulen pakkuloihin. E. Pohjolan jalo emäntä, tuopa hyytä Pohjolasta!

Päinvastoin _Pohjolan tyttö eli Pohjan neiti_, joka myös usein tavataan, verrattain harvoin esiintyy tautien synnyttäjänä tai muun pahan aikaansaajana. Muutaman kerran Pohjan tyttöä Metsän- ja Karjanluvuissa avuksi pyydetään:

A. Tuo tarkka Tapion neiti, Pohjan tyttö, käyrä neiti. pyhän pientaren alainen! B. Pohjan tyttö, Pohjan neiti, Pohjan penkeren alainen, Pohjan tyttö käyrämöinen!

Enimmäkseen toimii Pohjolasta tuleva neiti Neitsyt Maarian sijaisena.

A. Tuli neito Pohjolasta, impi kylmästä kylästä, hyyss' on sukka, jäässä kenkä -- sata sarvea otsassa. B. Tuli piika Pohjolasta suonikääry kainalossa, C. Tuli 3 neitoa Pohjolasta, yksi lypsi mustan maion.

Toisinaan Pohjan neittä mainitaan mustaksi, silloinkin kun häneltä pyydetty tehtävä on hyväätekeväistä laatua.

Musta tytti Pohjan neito, sylin aaltoja aseta!

Vesillä kulkijan avuksi pyytämänä olemme tavanneet Neitsyt Maarian sekä hänen sijaisensa kosken neidon. "Lumi-Maarian" ohella esiintyy keskiajan runoudessa ja maalauksissa sen vastakohta "musta Maaria", joka aiheutuu pyhään Neitsyeeseen sovitetusta itämaista tummuutta ihannoivasta raamatullisesta morsiamenkuvauksesta.

Neitsyt Maariaa edustavaan Pohjan neitoon liittyy likeisesti Tulenluvuissa _Pohjolasta tuleva_ poika. Tämänkin puoleen käännytään välistä rukouksin. Parissa Tulenluvussa on poika tullut Pohjolan neidon lisäksi tai sijalle, kuten kertosanana _impi_ tai vaatekappaleensa hame ilmaisevat.

A. Tule nyt poika Pohjolasta, impi kylmästä kylästä! B. Tule poika Pohjolasta, mies pitkä Pimentolasta, hyytä huohti housun suusta, jäätä paian palkimista; hyyss' on sukka, kenkä jäässä, hallassa hamosen helma.

Tavallisemmin esitetään kertovassa muodossa pojan tulo Pohjolasta. Oikeastaan tulenlumoaja poika ei olekaan Pohjolasta kotoisin, vaan on siellä ainoasti lyhyellä vierailulla käynyt:

Läksi poika Pohjolahan, oli tuolla yötä kolme. Tuli poika Pohjolasta yön kolmen oltuansa läpitse lumisen linnan -- Se tunsi tulen lumoa.

Pohjolassa käynyt poika kuvataan vielä pieneksi lapseksi, joka ei itse ole Pohjolan poika, koska tuo erikoisen Pohjolan pojan mukanaan.

A. Meni poika Pohjolahan, mies pieni Pimentolahan, pystyn peukalon pituinen, härän kynnen korkunainen. Oli tuolla yötä kolme pimeässä Pohjolassa. Tuli poika Pohjolasta. B. On poika kolmiöinen, meni poika Pohjolahan, oli siellä yötä kolme yötä kolme käyessänsä. Tuli poika Pohjolasta pojan Pohjolan keralla. Hyytä huuhti housun suusta.

Tosin myös Pakkasenluvussa kuvataan pahan pakkasen pojan _Kuljuksen_ kolmiöinen olo Pohjolassa:

Kulki Kuljus Pohjolahan. oli tuolla yötä kolme tuli peuran peittehessä tuli karhun kattehessa.

Mutta tämä Pakkasensynty esiintyy yksistään Ilomantsin puolella, jota vastoin mainittu Tulenluku tavataan laajemmalla alalla Suomen Karjalassa ja lisäksi Inkerin puolella, missä nimetön tulenlumoaja astuu alas taivaasta.

Mies kuni tulen sisässä lukevi tulen vihoja. -- Meni tuolta vieraisihin läpi reppänän yheksän. Oli tuolla yötä kolme, tuli tuolta kotihin, jäätä huusi housun suusta, hyytä paian palkomista.

Tulenlumoajan kolmiöinen Pohjolassa käynti ei voine olla muuta kuin kansanomainen muodostus Vapahtajan saman ajan kestäneestä Tuonelassa käynnistä. Joskus mainitaankin jääntuojana tavallisemman Maarian asemesta Jeesus:

Tuli Jeesus kulta tuolta maalta tälle maalle, hyyssä helmat, jäässä polvet, jääkintahat käessä.

Tilapäisesti muissakin loitsuissa kohtaamme pojan Pohjolasta avuksi kutsuttuna tai apuun rientävänä:

A. Tule poika Pohjolasta, tule poika pirtin eestä! Tääll' ois poika päästettävä. B. Tuli poika Pohjolasta -- jolla suu sulan kynänen, pääkin päivän kakkarainen. C. Tuli poika Pohjolasta sata sarvea otsassa. -- Se oli sarvi sarviansa, joka oli syänalassa. D. Tuli poika Pohjolasta -- suonivihko kainalossa.

Ensimäiseen näytteeseen on verrattava Pätöisen pojan pirttiin kylmäminen Pakkasenluvussa, toisessa osoittaa pojan kuvaus laulajan ihannoimista, kolmannessa ja neljännessä on voiteen tuoja ja suonivihkon kantaja ilmeisesti Neitsyt Maarian sijainen.

Muutama rukous on kuitenkin kohdistettu varsinaiseen Pohjolan eli Hiiden asukkaaseen:

Jou'us poika Pohjolasta, mies pitkä Pimeälästä, Lapin laajasta kylästä -- Tuo hiiestä patoa!

Pahan paikan edustajina toimivat Pohjolan pojat Päivänpäästö-runossa Inkerin puolella sekä Pohjanmaalla, missä Väinämöisen pyytäessä:

"Tuo venettä Pohjon poika poikki Pohjolan joesta, Manalan alusveestä!" Vei venehen Pohjon poika.

_Pohjosen poikien_ rinnalla ilmaantuvat joskus _lännen tyttäret_:

Pohjosen pojat potevat, lännen tyttäret läsivät päättömiä paisehia, tauteja nimettömiä.

Lännen liittymistä pahan pohjosen käsitteeseen todistaa myös Pohjolan emännän kertosana lännen vaimo.

Portto Pohjolan emäntä, läpilautta lännen vaimo.

Hyvässä merkityksessä olemme nähneet _lännen neidon_ Neitsyt Maariasta käytettynä.

Pimentolasta johtunut on personallinen _Pimentolainen_. Kerran tavataan Pohjolan emännän kertosanana _pimon emäntä_.

Pimeälän asukkaaksi voitaneen lukea myös _pimeän piika, hämärän emäntä eli yön tyttö, hämärän neiti_. Nämä nimitykset annetaan pahalle painajaiselle:

A. Sinä pimeän piika, sinä hämärän emäntä! B. Yön tyttö, hämärän neiti, eli paha painajainen!

_Hiiden tyttönä_ puhutellaan hämärän neittä karhua kierrettäessä:

Hiien tyttö, hämärän neiti! Kosk' on päivä puolipuissa, painan pangan pihlajaisen, aian rauasta rakennan ympäri Tapion tarasta; tähän ei koske katehen silmät. Jos toinen tulee kierroksehen. syököhön hämärän neiti!

Mutta sama yön tytti, hämärän neiti esitetään myös hyvää toimivana, kuten seuraavissa Metsän- ja Karjanluvuissa:

A. Yön tyttö, hämärän neiti, pitkän puhtehen pitäjä, valvoja anivarainen, kehräsi punaisen langan, sinilangan siuahutti kultaisesta kuontalosta vaskisella värttinällä, hopeaisella rukilla. Viritti punaisen langan, sinilangan siuahutti poikki Pohjolan joesta, jota myöten nuolen nousta otsahan oravan poian. B. Katrinatar vaimo kaunis, aita rautainen rapoa! -- Yön tytti, hämärän neiti, viisi piikoa pitäös -- karjoani katsomassa! Neitsyt Maaria emonen, maasta asti aita pannos!

Edellisessä näytteessä on yön tytöllä Annan ja Maarian kehruuneuvot, jälkimäisessä häntä rukoillaan Katrinattaren ja Maarian ohella. Vielä on huomattava rinnastus:

Eine-eukko, luonnon vaimo, yön tyttö, hämärän neito!

Pohjolaa vastaavien maantieteellisten paikkojen _Lapin ja Turjan_ asukkaat tietysti kuvitellaan pahoiksi.

Tulen tyttö, Turjan neito, Hiien häijy emäntä, tule Turja tarvittaissa häijy henki haettaissa.

Naispuolinen _Turjotar_ esiintyy Kivenpuhuttelussa: "Turjottaren tuuittama". _Takaturjaksi_ luettava (vrt. _Takalappi_) on _Takaturma_ "Aijön poika".

Mutta myös Turjan ja Lapin asukkaissa voimme tavata hyvää tekeviä; etenkin naiset toimivat usein Neitsyt Maarian sijaisina.

A. Impi Turjasta tulevi kuutilla kuparisella, neito laskekse Lapista purrella punakokalla, piirahassa purren kokka. B. Tuli akka Turjalasta, mutso kylmästä kylästä, toipa puita tullessansa. -- Niillä saunan lämmitteli, kylyn kylmästä sulasi.

Pohjolan kertona käytettyä _kylmää kylää_ vastaa _kylmä tyttö_ Pohjan neidin ja _hynnin_, s.o. hyinen, _akka_ Pohjan eukon mainesanana.

A. Pohjan neiti, kylmä tyttö hyyhmäkelkkoa vetävi. B. Hynnin akka, Pohjan eukko tuolta kylmästä kylästä pimeästä Pohjolasta tule pian, välehen jouvu!

Tulenluvuissa usein esiintyvät _hyinen akka eli jäinen eukko_ ja _hyinen tyttö eli jäinen neito_ tavataan toisinaan yhdistettyinäkin, josta näkee niiden tarkoittavan neitsyeksi ja emoseksi samalla kertaa nimitettyä Maariaa.

A. Hyinen tyttö, jäinen eukko, hyyvyttele, jäähyttele! B. Hyinen akka, jäinen neiti, tules tuosta, kusta kutsun, Pohjan pitkästä perästä, tuosta kylmästä kylästä koasta Kammon karsinasta, hyistä kelkkoa vetele!

Verrattakoon vielä _Pohjolatar_ niminen hyinen tyttö, joka imee verta vaskipillillä. Verensulkusanoissa yhtäläisesti toimivaan Neitsyt Maariaan.

A. Hyinen tytti Pohjolatar, juomari joen takainen, pilli vaskesta valata! Sillä veren sivallat kuivaan kulkkulakeesi. B. Neitsyt Maaria emonen -- vaskipillinen varusta, veri keuhkoihin vetele!

Pohjolattaren kertosanana _juomari joentakainen_ on saatu vastaavasta _pohjolaisen eli lappalaisen_ kertosanasta.

A. Kuivakulkku pohjolainen, juomari joentakainen, tule suuta sulkemahan! B. Tulikulkku lappalainen, juomari joentakainen, joka joi tuliset kosket, säkehiset särpi virrat, tule verta särpimähän

Mutta siirtymiseen on vaikuttanut Neitsyt Maarian kutsuminen _joen takoa_, joka joskus itse Jumalaankin kohdistetaan: "Jumala joen takanta".

Venäjän Karjalassa saa hyistä kelkkaa vetävä neiti välistä nimen _Kahetar eli Kähetär_, joka johtuu _jäähilettä_ merkitsevästä _kahe_ sanasta. Tämänkin mainesanat _hyvä eläjä tai kaunis neiti_ viittaavat hyvään ja kauniiseen Neitsyt Maariaan.

Samassa Tulensynnyn toisinnossa, missä Kahetar hyistä kelkkaa vetää, mainitaan päinvastainen _porotytti Pohjan neiti_ poroissa eli kypenissä häärivänä.

Porotytti Pohjan neito, olet polvin porossa ollut, kypenessä kyynäsvarsin. Kahetar hyvä eläjä!

Ketä tämä porotytti Pohjan neiti, toisinaan _Pohjan eukko_, kuvaa, osoittaa sen esiintyminen myös hyyn tuojana tai kipujen kerääjänä.

A. Poropiukka Pohjan neiti, jonk' on hyytä hyppysissä. B. Porotyttö, Pohjan neiti Kipumäen kukkulalla.

Eräässä Tulensynnyssä mainitaan poroissa pyörivänä nimenomaan Maaria:

Poltti rinnat Maarialta, joka polvin poroissa pyöri.

Porotytin asemessa tavataan joskus _palon tytti_ eli _Hiilitär_ hyvää tekevänä olentona:

Palon tytti. Pohjan neiti, Hiilitär Tapion vaimo, tuo polvin porossa pyöri, kypenessä kyynärvarsin. Ori juoksi Pohjolasta -- Ottipa sitten hyytä -- suusta Pohjolan orihin, tuolla hyyllä hyyvytteli.

Sitä vastoin pahana naisoliona esitetään yhdessä Käärmeen-synnyssä Lemmon ja Hiiden neidon ohella Palotar:

Letti Lemmolta putosi, palmikko Palottarelta. hivus Hiien neitiseltä,

Useammin ilmaantuu porotytön paikalla _tulen eli tulityttö Pohjanneito_ sekä poroissa rypevänä ja tulenpolttamassa apua antavana.

A. Hyi tulityttö, Pohjan neito polvin porossa rypi. B. Tulen tyttö, Pohjan neito, tunkeite tähän tulehen!

Toisinaan on tämä tulityttö samalla kertaa hyinen eli _hyyeneiti_:

Tulityttö, hyyeneito hyistä kelkkoa vetävä.

Myös pelkkä tulinen eli _tulen neito tai tulosen äiti_ voi esiintyä Neitsyt Maarian toimissa.

A. Tulevi tulinen neito tulisissa vaunuloissa, tulinen kattila käessä, jäinen kauha kattilassa. B. Tulen neito tyttäresi, kivut helmahan kereä! C. Kaunis on tulosen äiti vanha voietten tekijä!

Ilmaantuupa _tulinen vaimo_ synnyttäjänä _tulisen pojan_, joka sitten lähtee Pohjolaan ja sieltä palaa tuoden hyytä ja jäätä.

Synnytti tulinen vaimo, synnytti tulisen poian tulisella vuotehella, tulisen vaipan alla, tulisen hurstin päällä, tulisessa uutimessa. Tuuitti tulisen poian tulisessa tuutimessa. Oli poika kolmeöinen, kolmeöinen, neljäöinen. Työnsi poian pohjosehen. Oli tuolla yötä kolme, kovin äijä kolme, neljä, viimeistäänkin viikkokauen. Tuli poika Pohjolasta -- Hyytä huokui housun nauhat.

Maarian käsittämisen tuliseksi vaimoksi eli neidoksi selittää hänen vertauskuvanaan katolisessa hartauskirjallisuudessa käytetty: "tulessa palava, kulumaton pensas", jonka keskellä hänet keskiaikaisissa maalauksissakin esitetään. Slaavilaisten "tuliseen Maariaan", jolla on Iljan päivälle (20/7 v.l.) läheinen viettopäivä (22/7), kohdistuu inkeriläinen säe: "Maaria tulelle selvä".

Porotytön paikalla tapaamme myös _Panulan neidon_:

Paljaspää Panulan neiti polvin pyörivi porossa -- Ei pala porossa polvet, kypenissä kyynäsvarret.

Tulenluvuissa avuksi pyydettynä ilmaantuu _Panun emäntä_ eli _Panutar_ useamman kerran mainesanalla _paras_, mikä soveltuu Maarian sijaiselle.

A. Tuttav' on tulonen äiti, paras on Paron (!) emäntä, nukkas tulta tuuvittamaan! B. Pannutar (!) parain neitsyt, tuli niele turkkihisi! C. Parannuta (!) parain neiti!

Maarian pojaksi käsitettävä on tulen polttama _Panolan poika_.

Pahana olentona ja Hiiden neidon kertosanana olemme jo nähneet Panulan neidon Käärmeensynnyssä. Myös sisiliskoa puhutellaan:

A. Pääpuikko Panulan neien. B. Panuttaren pääpuikko.

Panuttaresta vääntyneen _Pannuttaren_ rinnalla esitetään kerran _Tunnutar_ "tulisen neidon" nimenä.

Tunnutar tulinen neito, Pannutar palava vaimo, tulkoonpa tulinen neito tulen lientä särpämähän

Tunnutar lienee korjattava _Tuhnutar_ ja yhdistettävä nimeen _Tuhnus_. Sisiliskonluvussa loitsitaan:

Tuhnus tule taivahasta, tule työsi tuntemahan. pahasi parantamahan!

_Tuhnupää_ merkitsee samaa kuin _tuhniopää eli nokipää_. Tässä yhteydessä sopinee esittää Jäniksenluvussa puhuteltu nokityttö.

Nokityttö, Saaren neiti tiellä seulovi utua, terhennystä tellittävi. Utu silmille sivalla!

Ennen mainitussa loitsussa, jossa "joki kultainen kuningas" ja Ristoppi pyydetään saukkoa juoksuttamaan "joen näköisnä", tämä pyyntö uudistetaan kohdistettuna _Nokiattareen_.

Nokiatar nuori neito juoksuta joen näköisnä, aja aallon karvallisna! Muille valkeat valitse, minulle mustaset pätevi, ketukseni kelpoavi.

Toisessa saman loitsun kirjaanpanossa käy jälkimäinen pyyntö edellä Ristoppiin joen kuninkaaseen kohdistettuna ja Nokiattaren asemella on _Jokiatar_. "Mustien" pyytäminen kuitenkin paremmin soveltuu Nokiattarelle, joka kahdesti esiintyvän _joki_ sanan johdosta on helposti voinut vääntyä Jokiattareksi.

Nokiattaren alkuperäisemmyyttä vahvistaa vielä muutamassa Ketunpyytäjän luvussa tavattava _Nokeainen_.

Nokeainen kullan muori, tule kullan muuttehelle!

Mahdollisesti tähän kuuluva on vielä Sudensynnyssä esiintyvä _Nukuhutar_.

Nukuhutar neiti nuori rannalla rakentelihe. Niemin neito kasvatettu, läksin neito tuuvitettu Puri tuota tullessahan. Niinpä menköhön manalle!

Esitetyt näytteet ovat kaikki Suomen pohjois-Karjalasta. Vielä on huomattava etelä-Karjalassa muistiinpannun loitsun alku:

Nouse maasta nove[n] emäntä, vetäy veen emäntä!

Pahojen paikkojen asukasten olemme nähneet lukuisissa tapauksissa toimivan hyyäätekevinä ja semmoisina niitä avuksi rukoiltavan, jolloin naispuoliset olemme todenneet Neitsyt Maarian sijaisiksi. Mutta kun nämä tapaukset eroitamme, havaitsemme paholaisten perheessä emännällä, kaikkien tautien ja pahojen synnyttäjällä, olevan valta-aseman, joka vastaa Jumalan emon asemaa hyvien olentojen joukossa.

Yhdeksän taudin äidin yleisin nimitys on _portto Pohjolan emäntä_; isänä on tavallisesti _tuuli_. Ristijäksi pyydetty on _Johannes_ "Jumalan pappi", joka kuitenkin tästä toimesta kieltäytyy, niin että synnyttäjän on sikiönsä itse nimitettävä.

U. Holmberg on suomalaista Tautiensyntyä verrannut venäläiseen legendaan Heroodeksen 12 tyttärestä, mitkä syntyivät hänen veljensä vaimosta Heroodiaasta, jota naimasta Johannes Kastaja oli häntä kieltänyt. Rangaistukseksi tyttäret muutettiin taudeiksi ja suistettiin mereen,[103] josta ne ilmaantuvat ihmisiä kiusaamaan.

Setälä on osoittanut, mitenkä mielikuva Heroodiaasta myös germanilaisessa ja romanilaisessa kansanuskossa edelleen elää. Italiassa kerrotaan _Redodesan_ loppiaisaaton yönä ilmestyvän erääseen Johanneksen kirkkoon pyytämään kastetta, johon Johannes vastaa lykkäämällä päätöksensä toiseen vuoteen, aina maailman loppuun asti. Saksalaisissa keskiajan lähteissä esitetään Heroodias kuningattarena, jopa jumalattarena, jolle kolmas osa maailmaa oli alamainen, tai yöllä ratsastavien naisolentojen johtajana ynnä yleensä yönvaltiattarena; toisinaan Johannes Kastajan päätä tavoittelevana, joka puhaltamalla pyörryttää hänet takaisin samaa tietä. Näihin käsityksiin ynnä kreikkalaisen legendan Heroodiaalle antamaan mainesanaan "raivoisa" on Setälä verrannut Pohjan akan määrettä _pyöräraivo eli raivopyörä_.

Vielä sopisi verrata ranskalaisen kansanuskon _Arie_ (myös _Arode < Herodias_) nimiselle haltialle omistetut _rautaiset hampaat_ Pohjan akan mainesanaan rautahammas.[104] Muutamassa loitsussa "eukko Pohjolan emäntä" pyydetään pistosnuolen kärkeä kääntämään käppyrään:

Hampahilla rautaisilla, leuoilla teräksisillä.

Näyttää siltä kuin myös Heroodiaan tyttären nimi Salome olisi suomalaisessa loitsussa säilynyt.

Salmonin portto vaimo teki poikoa yheksän.

Niin ei ole kuitenkaan laita, vaan on Yhdeksän taudin syntyyn sekaantunut alku toisesta Tautiensynty-runosta:

Salamonin porttovaimo teki kolme poikalasta, tappoi ne tauin tappamatta, muun surman sullomatta, laittoi hauan lapsillensa kynnysalle Samarian kirkon. Siinä ne surmaksi sikesi, tappotauiksi tapautui, loukkaus yksi, toinen rutto, amputauti kolmannesta.

_Salomoni_ ei voi olla muu kuin monivaimoinen kuningas Salomo. Lastensa tappaminen ja hautaaminen Samarian kirkon alle johtaa luonnollisesti mieleen samarialaisen vaimon, jonka rikos myös Mataleenan virressä kuvastuu.

Että "portto Pohjolan emäntä" tarkoittaa Heroodiasta, jonka nimenkin lyhennetyssä _Tiivas_ muodossa olemme toisessa yhteydessä tavanneet, on epäilemätöntä. Mutta onko tämä selitys riittävä suomalaisen Yhdeksän taudin synnyn ymmärtämiselle?

Pohjan akan ohella ja vielä useammin sen sijalla mainitaan Tautien emona _Loviatar_.

Akka vanha Pohjolassa syrjin tuulehen makasi -- Sai viimein vihaiset poiat Loviatar vaimo vanha, Pohjan akka, Hiitten eukko, sai poikoa yheksän.

Loviatar naisellisen lovehtijan eli sen asemesta joskus käytetyn _Noidattaren_ merkityksessä soveltuu varsin hyvin Pohjolan emännälle. Mainesana _vanha_ on mainitussa näytteessä yhteinen Pohjolan akalle ja Loviattarelle.

Mutta Loviattarella ja sen ennen esitetyillä muunnoksilla voi myös olla määreenä "vaimo kaunis", "vanhin vaimoksia", "luonnon vaimo" jopa "Luojan vaimo", taikka kertona "Luonnotar lihava vaimo", jotka kaikki olemme tavanneet Neitsyt Marian mainesanoina.

Yhdessä itä-Pohjanmaan toisinnossa on tautien synnyttäjänä lähteen neito, jonka usein Maarian asemella olemme tavanneet.

Neitonen veestä nousi, hienohelma hettehestä, jok' ei suostu sulhasihin, mielly miehiin hyvihin. Tuli yksi mies Turilas, tuli Tursas paiturainen.

Sekä Savossa että Vienan välistä _ilman tyttö_, joka tarkoittaa taivaallista Neitsyttä.

A. Ilman tyttö, ilman neito, eipä suostu sulhasihin, mielly miehiin hyvihin, syrjin syöksihen vetehen. -- Veen ukko halliparta. B. Astui impi ilman viertä, neiti taivahan napoa, -- sill' oli muo'ot mustanlaiset, iho innon karvallinen. Selin tuulehen makas.

Jälkimäinen näyte sisältää viittauksen mainittuun Maarian ihon tummuuteen.

Synnyttääpä parissa Suomen itä-Karjalan toisinnossa tuulen kera taudit nimenomaan Neitsyt Maaria. Saunanhaku-virressä Maariaa soimataan samalla pahalla mainesanalla, mikä on Pohjolan emännällä.

Aunuksen puolella esiintyy, sitten kuin "Loviatar vaimo vankka" on saanut yhdeksän poikaa, manattavana:

Markke rukka, räähän eukko, tekijä työn täyellisen.

Toinen aunukselainen "pirun suvun" alkua selittävä loitsu alkaa:

Oli Marinko mainio, tuulella tuli --

Niinikään Vermlannissa esiintyy pahojen poikien synnyttäjänä "vesisille vaahdoille" _Marka parka, akka rähmä_.

Tämä räähkän eli synnin akka ei liene muu kuin Maria Magdaleena, mikä myös selittänee taudin henkien määrätyn luvun.

Tautien synnyttäjä suomalaisissa runoissa on lisäksi voinut saada piirteitä vetten päällä istuvalta suurelta Babylonilta, joka oli kaikkien iljettävyyksien äiti.

Vihdoin on Pohjolan emäntään yhdistetty mielikuva suuresta lohikäärmeestä eli "vanhasta madosta".

Tuttava tulosen neiti, portto Pohjolan emäntä, vanha maan on matonen, petit meitä ennen muinoin, petitpä esi-isäni paikoissa paratiisin.

Pohjolan emäntä, joka vastaa keskiaikaista käsitystä pääpaholaisen naisesta, äidistä tai mummosta, on siis monesta eri piirteestä kokoonpantu. Mutta vielä useampia ja nimenomaan pakanuuden aikuisia piirteitä on siinä yritetty osoittaa.

Lönnrotin sanakirjassa esitetään Ukon naisen nimi _Rauni_ myös yhdistyksessä: _Rauni Pohjolan emäntä_. Tämä runosäe on otettu Lönnrotin Kanteleesta, jossa sillä on muoto _Rauna_. Siinä voisi siis nähdä runoissa säilyneen muiston Agricolan mainitsemasta Raunista, kuten Setälä tämän nimen ansiokkaassa selityksessä on huomauttanut.

Mainittu säe kuuluu Pakkasensyntyyn, jonka Lönnrot sai Suomen Karjalasta. Jos hänen kirjaanpanoansa tarkastaa, niin havaitsee että säe on Kanteleessa väärällä paikalla ja _Rauna_ rivin yläpuolelle kirjoitettu korjaus, jommoisia Lönnrotin oli tapana tehdä itse käsikirjoituksiin. Alkuansa on kirjaanpantu:

Rana Pohjolan emäntä, älä kylmä kynsiäni!

Että _Raana_ on oikea muoto, todistavat Suomen Karjalassa myöhemmin muistiinpannut Pakkasensanat, joissa _Raani_ "pakkasen emäntä" joutuu tuulen valtaan, samoinkuin Pohjolan emäntä.

Niinikään suomenkarjalaisessa Metsänluvussa on puhuteltuna _Raino_ "Pohjolan emäntä" ja parissa venäjänkarjalaisessa Karjanluvussa _Raano_ eli _Ranu_ "Pohjolan emäntä".

Savossa on muistiinpantu Riidenluku, jossa _Runo_ "pohjolainen" synnyttää seitsemän poikaa. Viimeksi on huomattava savolaisen Koiransynnyn alku:

Pirko llmallen Rania tu[u]lellen käänteleksen.

_Ilmallen_ on luettava _Ilmalan_. _Rania_ on ilmeisesti monikollinen osantomuoto sanasta _rani_, joka siitä päättäen ei olisi yksilöllinen erikoisnimi.

Jos mainittujen sanojen merkitystä etsimme Lönnrotin sanakirjasta, niin näemme, että _raana, raanio, raano, raino, ranu ja rani_ kaikki merkitsevät _kulua_, kelpaamattomaksi kulutettua ja käytettyä esinettä. _Raana ja raanio_ sanat Lönnrot kääntää myös sanalla _slarfva_, 'riekale'. Kysymys on siitä, ovatko nämät sanat voineet saada personallisen merkityksen, niinkuin ennen esitetty sana _hattara_. Ainakin raini muodolle on Lönnrotin lisävihkossa annettu myös kelvottoman ihmisen merkitys. _Raana_ ja sen vaihtelumuodot siis vastaavat yleistä Pohjolan emännän pahamaineista etusanaa.

Toisellekin Pohjolan emännän sijaiselle voisimme saada samanlaisen selityksen. Topeliuksen painattama Riidensynnyn toisinto Kajaanin puolelta Suomussalmelta, joka on ainoa laatuaan,[105] alkaa: _Naata_ "nuorin neitosia".

Puunsynnyssä on löydetty samoilta seuduin sitä valaiseva säe: "Natulaisen nauloama". _Natulainen_ johtuu sanasta _natu_, joka merkitsee 'naaraskoiraa' sekä huonoa naista. Pitkä-ääntiöisen _naattu_ sanan mainitsee Jusleniuksen sanakirja _naarttu_ sanan toisintona. Myös _naatto_ muoto tunnetaan huonon naisen merkityksessä.

Mutta mainesana "nuorin neitosia" vaatii lisäselitystä. Muutamassa saman pitäjän Lemminkäisrunossa ilmaantuu oluentuojana:

Nato on naisista parahin, naon tyttö neitosista.

Nähtävästi on tämä sananlaskuntapainen säepari kumpaiseenkin paikkaan tunkeutunut työntäen syrjään alkuperäisemmän toimihenkilön.

Pelkkä _nato_ on joutunut vielä yhteen Lemminkäisen surmavirren toisintoon laulamatta jääneeksi hylkiöksi. Mutta se, joka suuttuu ja kostaa, saa samassa runossa nimen "Louhi Pohjolan emäntä". Niissä neljässä loitsussa, joissa _Louhi_ (kerran _Louki_) tavataan, tämä esitetään kauttaaltaan hyvää tekevänä. Louhea rukoillaan yhdessä Kylvetysluvussa yleensä päästöt päästämään, yksissä Tulensanoissa tuomaan rautarukkasensa ja vetämään vetinen lumme haavalle sekä kahdessa Metsänluvussa, joissa Pohjola saa Metsolan merkityksen, raskuttamaan rahaista kättä tai pistämään villaisen pivonsa.

_Louhi_ nimeen, jota jo edellä on koetettu selittää, on monesti verrattu islantilaisten tarujen pahaa _Lokea_. Tämä on kuitenkin vasta kristinuskon vaikutuksesta saanut pahan merkityksen; pahuuden edustajalla on skandinaavien omaperäisessä uskonnossa ollut yhtä vähän sijaa kuin suomalaisten. Ruotsissa ja Tanskassa tunnetaan ainoastaan alkuperäisessä tulenhaltian merkityksessä _lokke_, josta kuten mainittu, suomalainen hämähäkin nimitys _lukki_ on johtunut. Mitään mahdollisuutta lainata myöhäisiä länsiskandinaavilaista _Loke paholaista_, ei suomalaisilla ole ollut.[106]

Yhtäläiset piirteet islantilaisten Loki-tarujen ja suomalaisten runojen välillä saavat luonnollisimman selityksensä yhteisestä alkulähteestään, keskiajan katolisesta kansanuskosta.

Setälä on erityisesti kiinnittänyt huomiota Snorri Sturlusonin jumalaistarustollisessa selostuksessa esitettyyn Lokin sukuluetteloon. Tämän mukaan Lokin isä oli _Farbauti_ 'vaarallinen lyöjä', jota on selitetty myrskytuuleksi tai salamaksi; äidin nimet olivat _Laufey_ 'lehväinen saari', ja _Nal_ 'neula', joita on käsitetty lehtipuuta ja havupuuta tarkoittaviksi. Veljeä oli Lokilla kaksi: _Helblindi_, 'Helinsokko, ja _Byleiptr eli Byleistr_, jota on tulkittu m.m. myrskysalamaksi tai myrskyjalaksi; jälkimäinen nimenmuoto voisi myös Setälän mukaan merkitä 'jalatonta', s.o. rampaa.

Lokin isän Setälä yhdistää tautien isään _tuuleen_ sekä äidin nimistä Laufeyn Loviattareen,[107] _Nalin_ Äimättäreen ja Äkäättäreen, joita myös joskus tautiensynnyttäjinä mainitaan, ynnä Pohjolan emännän nimeen _Naata_. Loviattarella on usein yhdeksän taudin ohella tai asemesta kolme poikaa: _ruho, rampa ja perisokea_, jotka pistosnuolia ampuvat; niitä vastaisivat 'jalaton' _Byleistr_ ja sokea' _Helblindi_.[108]

Kolme poikoa pahalla, ruho yksi, rampa toinen, kolmas on perisokea. Ruho nuolia tekevi, rampa jousta jännittävi, ampuvi perisokea.

Epävarmaa kuitenkin on, missä määrin Snorrin sukuluettelo on kansanomainen ja missä määrin keinotekoinen. Samassa taruopissaan hän asettaa _Lokin_ rinnalle kilpailemaan _login_ eli liekin saaden aikaan sanaleikin, joka viittaa hänen käsitykseensä _Loki_ sanankin merkityksestä. "Tulen" isäksi ei ole vaikea runokielessä kuvitella 'vaarallista iskijää': tuulenpuuskaa tai salamaa, ja tulen äidiksi joko lehti- tai havupuuta. Tästä kuvitelmasta riippumaton voi olla Byleistrin ja Helblindin käsittäminen Lokin veljiksi.

Mainittua kolmea veljestä voidaan kyllä verrata suomalaisen runon ruhoon, rampaan ja perisokeaan, mutta näiden alkuperäinen paikka ei ole Tautiensynnyssä, jossa niiden yhtymisestä huolimatta on synnytettävien yhdeksänluku usein säilynyt. _Paha_, jolla nämä kolme poikaa on, ei tämän runokappaleen erillisissä tai muihin yhteyksiin liittyvissä toisinnoissa ole millään tavalla osoitettu naispuoliseksi. Sitä vastoin nämä omistetaan nimenomaan miespuoliselle _Juudakselle_ uusmaalaisessa Löylynloitsussa:[109]

Kolme oli poikaa Juudaksella, yksi rujo, toinen rampa. kolmas verensokea. Yhden pani tulen tekohon, toisen kattilan panohon, kolmannen luita särkemähän.

Paha eli Juudas kolmen poikansa kera muodostavat oikeastaan neliluvun. Mutta eräässä manauksessa mainitaan nimenomaan _kolme perkelettä_.

Alle maan, alle mannon, alle kolmen perkelehen.

Paholaisten kolmiluku tai pääpaholaisen kolmipäisyys keskiaikaisessa kansankäsityksessä johtuu vastakohdan tavoittelemisesta pyhälle kolminaisuudelle.

Rammaksi on keskiajalla kuvailtu paholaisen tulleen taivaasta alas pudotessaan. Siitä johtunevat suomalaisen runon _rampa_ ja mahdollisesti myös _ruho_ sekä paholaisen nimitys _tynkämäinen_. Samoin saisi siitä selityksensä Snorrin _Byleistr eli Byleiptr_, jos se merkitsisi "jalatonta". Tämä nimi kuitenkin tuskin lienee omaperäinen. Sophus Bugge on sen selittänyt väännökseksi _Belzebuth_ nimeä. Muodollisesti paljoa lähempänä on muutamassa paholaisten luettelossa[110] tavattava keisari Belzebubin alakuninkaan nimi _Byleth_. Tämä luettelo on 1500-luvulta, jolloin Snorrin Edda oli Euroopassa tuntematon. Mainitun nimen on Harri Holma yhdistänyt assyrialaiseen Beelin (< Ba'alin) puolison nimeen _Betit_, jonka myös Herodotos tuntee muodossa _Mylitta_, ja jonka hyvin voi ajatella keskiajan juutalaisessa kirjallisuudessa paholaisen nimenä säilyneen.

_Helblindin ja perisokean_ yhteyteen on asetettu Balderin sokea ampuja _Hodr_, 'sota', sekä Pätöisen pojan sokea surmaaja. Molempien viimeksimainittujen esikuvana on ollut keskiaikainen mielikuva sokeasta sotamiehestä Longinuksesta, joka Kristuksen kylkeen pistää perkeleen neuvosta hänelle käteen annetun keihään.

Helblindiä vastaavan perisokean nimenä mainitaan eräässä vienanpuolisessa toisinnossa _Jumi_.

Kolme on poikoa pahalla, yksi rujo, toinen rampa, kolmas on perisokea; se on se ampuja, se on Jumi.

Toisen Vienan läänissä muistiinpannun selityksen mukaan on Jumi pirun sokea veli, joka asuu metsässä ja ampuu aina umpimähkään satuttaen milloin ihmisiä, milloin elukoita. Jos Jumi olisi näkevä, niin ampuisi kaikki.

Lönnrotin sanakirjassa Jumi mainitaan metsänhaltian nimenä; _Jumin ampuma_ selitetään tarkoittavan äkkiä syntynyttä paisetta tai puun kasvannaista. Vielä ilmoitetaan Jumin merkitsevän puukoita seinässä (Cerambyx; ruotsiksi _dödsur_, 'kuolemankello'). Jumin naputus oven suussa tietää kuolemaa.

Inarissa tunnetaan Jummin ampuman ohella _Jummin kurikka_, 'suuri rosoinen honkajuurakko'. Eräässä osittain runomittaisessa sadussa kuvataan härkää:

Pää kuin Jumin kurikka, häntä kuin Hämehen miekka.

Arvoituksissa on ihmisenpäällä vertauskuvana _Jumin keko eli kelo_. Parissa Karhunloitsussa tavataan puhuteltuna Jummin eli:

Juumin ukko, Juumin akka, Juumin entiset eläjät.

_Juminkolu_, samoin kuin _Pirunkolu_, osoittaa kummituspaikkaa metsässä, josta kuuluu lapsen itku; sille paikalle on muka lapsi haudattuna.

Laitasaaren kylässä Muhoksella mainitaan v. 1759 ikivanhana tapana, että nuoret rengit ja piiat kokoontuivat lauvantaisin ja sunnuntaisin yötä vasten määrättyyn paikkaan, jossa koko yön söivät ja joivat, tanssivat ja leikkivät. Näillä menoilla oli nimenä _Jumin häät_; niitä noudatettiin naimisenjumalan Jumin kunniaksi, joka antoi hyvää avio-onnea. Mutta niistä oli onnettomiakin seurauksia; eräs piika sai lapsen, tappoi sen ja mestattiin.

Jos vielä lisätään, että lappalaistutkija Tornaeus 1670-luvulla mainitsee _Jumin_ lappalaisten esi-isänä ja että Ganander, luultavasti tämän johdosta, selittää _Jumon eli Jymin_, samoinkuin skandinaavien _Ymin_, taivasta tavoitteleviin jättiläisiin kuuluvaksi, jonka mukaan Uumajan kaupunki (Umeå) olisi nimitetty, niin on suunnilleen sanottu, mitä Jumista on tietoja.

Miten Jumi nimen alkuperä selvitettäneenkään,[111] ei saata olla epäilystä siitä, että käsitys paholaisen sokeasta veljestä on kristillisperäinen.

Pahan tai kuoleman nuolet ja keihäät ovat myös kristillisiä mielikuvia. Että nämä ovat vaikuttaneet runoihimme, todistaa seuraava Noidannuolensynty:

Itse meiän Herra Jeesus meni saunahan saloa, piilten pirttihuonehesen. Keksi Lemmon kiukahalta nuoliansa nostelevan, keihäitähän lukevan. Nuo nuolet pahannäköiset meitä vasten vaivaisia, Itse meiän Herra Jeesus sylin nuolihin ajoihe, käsivarsin keihäisihin.

Raamatullisen "kuoleman odan" on säilyttänyt Ruotsin savolaisilta muistiinpannun Käärmeensynnyn säe: "hampahat Tuonen ora[a]sta",[112] jonka runomitta vaatii korjattavaksi "hampahat orasta Tuonen". Tavallinen kertosäe: "kieli Keion keihäästä" todistaa, että _orasta_ on edelleen oikaistava _odasta_. Säe on nähtävästi hämäläiseltä r-alueelta peräisin. Sen siirtyessä savolaisalueelle on _orasta_ ymmärretty _oraasta_, niihin on myöhemmin lisätty _ohran_. joten säe lopulta on tullut kuulumaan: "orahasta Tuonen ohran".

Mahdollisesti sekin _ora_. jonka vienanpuolisen laulutavan mukaan Väinämöinen hakee Tuonelasta, voisi samalla tavoin saada selityksensä kuoleman odasta, joka alkuperäiselle hakijalle Vapahtajalle hyvin soveltuisi Tuonelasta noudettavaksi.

Yleisesti kuvataan paholainen mainittuja aseita valmistavana.

Piru piikkiä takovi, Perkele keihäitä tekevi pajassa ovettomassa, ilman ikkunattomassa Pahan vallan valkeassa piikkiänsä teroittavi.

Takovan paholaisen vierasperäisyyden varmentaa suomalaiseen runomuotoon puettu legenda Luojalle kaularautaa takovasta _Hiiden sepästä_, joka sitä omalle kaulalleen koetellessaan itse joutuu kahlituksi.

Hyvän ja pahan vastakohta on ihmishengelle selvinnyt Iranissa (Ormudz ja Ahriman), josta se juutalaisuuden ja kristillisyyden, myöhemmin myös muhamettilaisuuden mukana levisi Eurooppaan. Ne enemmän käytännölliset, kuin periaatteelliset eroavaisuudet, joita pohjoismaissa sitä ennen saattoi olla olemassa suhteellisesti hyvänsuopien ja suhteellisesti pahansuopien henkiolentojen välillä, saivat silloin jyrkemmän muodon. Vainajat jaettiin autuaisiin ja onnettomiin, keijuiset valkeihin ja mustiin, paikallistuneet henget haltioihin ja hiisiin. Vainajainhenkien yläpuolelle ja jossakin määrin niiden vastakohdaksi kohonneen ukkosjumalankin nimitykset ovat jakautuneet kahtia siirtyen korkeamman uskonnon joko ylijumalalle tai pääpaholaiselle, useimmat jälkimäiselle. Samoin ovat vainajain nimitykset ja haltiain erikoisnimet yleensä saaneet pahan vivahduksen merkitykseensä.

Siten syntyneihin paholaisen nimityksiin on liittynyt lukuisia kristinopin mukanaan tuomia ja keskiaikaisen mielikuvituksen muodostamia sekä, vainajain olinpaikan jakautuessa katolisella ajalla, erilaisista pahoista paikoista johtuvia nimityksiä.

Alkuperäisimmät pahat henget, vainajain hengistä irtautuneet tautiolennot, joita on pidetty paitsi vainajain, myös eläväin pahansuovain ihmisten lähettäminä, esiintyvät korkeamman uskonnon kannalta katsoen itse paholaisesta lähteneinä, kuten runoistammekin usein ilmenee.

Kaikkia tautiolentoja loitsija uskoi voivansa sanan avulla kukistaa. Ainoasti silloin, kun tauti oli kristillisessä mielessä käsitetyn Jumalan sallima, ei se ollut millään keinoin parannettavissa. Tämä n.s. _Jumalantauti_ kuten F.A. Hästesko huomauttaa, ei ole erityisen taudinlajin nimitys. Toiselta puolen on kaikkia tauteja koetettu parantaa, toiselta puolen on n.s. "panentatautikin". silloin kuin se on aiheuttanut kuoleman, sanottu "Jumalan taudiksi". Tällä nimellä on siis tarkoitettu yleensä kuolemaan päättyvää tautia. Parantumaton "Jumalan tauti" ei ole suomalaisilla alkuperäinen, vaan perustuu Israelin kansan käsitykseen Jumalasta, joka kuolettaa ja parantaa ja jonka käsistä ei kenkään voi vapahtaa.

Sankarit.

Pyhimysten ja osittain myös paholaisten nimityksissä olemme kohdanneet joukon historiallisia henkilöitä, joita on hyvässä tai pahassa mielessä rukoiltu tai muuten muisteltu. Nämä kaikki ovat kaukaa kulkeutuneita ja vasta keskiajalla katolisen uskonnon mukana suomalaisille tunnetuiksi tulleita.

Mutta mainittujen ohella tavataan loitsujemme esittämillä henkilöillä nimiä, jotka ovat samoja kuin kertovaisten runojemme toimivilla sankareilla. Niiden pakanuudenaikuista alkuperää on tuskin epäilty. Siitä vaan on kautta aikojen ollut kiistelyä, ovatko ne alkuansa jumaluusolentojen vai historiallisten henkilöjen. Eri nimien suhteen on tähän asti tultu eri tuloksiin. Toiset, kuten _Ahti_, _Ilmarinen_ ja _Väinämöinen_, jotka jo Agricola jumalainluettelossaan mainitsee, ovat viime aikoina yleensä käsitellyt jumalallisina olentoina. Toiset sitä vastoin, esim. _Kaleva_, vaikka Agricola senkin mainitsee, ovat kauan tunnustetut entisajan eläjiksi.

_Kaleva_ nimestä on kaksi lukuunotettavaa selitystä. Akateemikko A. Schiefner, jonka mielipiteeseen sittemmin Julius Krohn ja J.R. Aspelin yhtyivät, on sitä verrannut Ruotsin kuninkaitten ja heidän soturiensa mainesanaan _Skilfingar_, 'peräpenkillä istujat', joka myös tavataan muodossa _Kylfingar_,[113] Novgorodin nimitykseen _Kyfingialand_ ja venäläisten käyttämään varjagien toisintonimeen _Kolbjagi_. Ahlqvist taas sen on johtanut liettualaisesta sanasta _kálvis_, joka merkitsee 'seppää.' Tämän merkityksen hän luuli tavanneensa virolaisella _Kalevilla_ erään ketjulaulun säeparissa:

Mina kaku Kalevile, Kalev mulle rauda.

Ahlqvistin sananjohtoa on Setälä edelleen perustellut, olettaen merkityksenvaihdoksen sepästä sankariksi tapahtuneen Väkevän pojan sadun vaikutuksesta, missä pojan isänä usein esiintyy seppä.

Kalevi raudanantajana ei kuitenkaan välttämättä merkitse seppää. Toisessa, suomenpuolisessa ketjulaulussa ilmaantuu raudanantajana _ruotsi_.

"Hyvä ruotsi, kaunis ruotsi. Anna mulle rautaa!" Ruotsi antoi rautaa. Hän (kana) raudan sepälle.

Mainitun virolaisen lastenlorun otti Aukusti Salo yksityiskohtaisesti tutkiakseen J. Hurtin runsaitten käsikirjoituskokoelmain avulla. Silloin kävi selville seuraava Kalevia esittävän säeparin oikea jatko, joka puuttui harvoista julkaistuista toisinnoista:

Mina raua Reole, Regu mulle kulda.

_Regun_ asemalla esiintyy kullan antajana välistä _kuningas_. Ehdottomasti johtuu mieleen latinaisesta rex, 'kuningas', hyvin tunnettu indoeuroppalainen sana, joka keltiläisenä lainana (rigs) on kulkeutunut germaneille (muinaisskand. _rikr_, 'mahtava') ja näiltä suomalaisille (_rikas_).

Mainittu virolainen sana esiintyy historiallisena nimenä norjalaisen kuninkaan Olavi Tryggvenpojan tarinassa. Nuoruudessaan hän oli joutunut virolaisten merirosvojen käsiin ja _Klerkon_ nimisen virolaisen orjaksi. Tämä oli hänet myönyt pukin hinnasta toiselle _Klerk_ nimiselle virolaiselle, joka vuorostaan oli vaihtanut hänet kallisarvoiseen viittaan. Kolmas virolainen isäntä, jota hän palveli kuusi vuotta (967-972) oli nimeltään _Reas_; emännän nimi oli _Rekon_ ja pojan _Rekoni_.

Sama sana tavataan suomalaisessa runossa _Riiko_ muotoisena. Sen kertosanana on _pajari_ tai _Kaleva_.

A. Ajoi rikas Riion poika rikkahasta Riikolasta. B. Virkki rikas Riion poika ja paksu pajarin herra. C. Siellä riski Riion poika ja kaunis Kalevan pappi piti saarnan saappahassa sekä messun miekka vyöllä.

Vielä on huomattava tähtisikermä _Riian- eli Rianseula_, joka _Kalevalan miekan_ rinnalla on tunnetuimpia kansanomaisista taivaankappalten nimityksistä.

Kaikesta päättäen sanoilla _Reko eli Riiko, kuningas, pajari ja Kaleva_ on samantapainen merkitys. Sankarillisen ylimyksen merkitystä edellyttääkin Kaleva-nimen käytäntö sekä runo- että puhekielessä.

Julius Krohn on huomauttanut virolaisen _kalev_ sanan merkityksestä _verka_ ja yhdistänyt siihen _punaisen värin_ merkityksen, joka ilmenee tulirokon nimityksessä _Kalevi tõbi_, 'Kalevin tauti'. Väristä riippumattakin on verka käsitetty herrasmaiseksi vaatteeksi ja talonpoikaisen saran vastakohdaksi, esim. suomalaisessa sananlaskussa:

Sarka verka köyhän miehen, vaski vaivaisen hopea.

Virolaisessa runossa rinnastetaan verkaan pukeutuminen ja pitkän miekan pitäminen ylimykselle kuuluvina etuoikeuksina.

Oleksin mina Olevi, kannaksin mina kalevi, peaksin ('pitäisin') mina pitkä mõõka.

_Miekasta eli kalvasta Kalevan poian_ tai _kärjestä Kalevan miekan_ kuvaillaan suomalaisessa loitsussa käärmeen kieli luoduksi. Kullervorunoihin kuuluu _Miekantaonta Kalevanpojalle_.

Virolaisissa lauluissa _Kalev_ esitetään vielä _hevosmiehenä_ (_täko_ = ori) ja saa mainesanan _kannusjalka_.

A. Olevil hea hobune, Kalevil oli kallis täko. B. Kalevine poisikene, Kalevine kannusjalga.

Kannusjalkainen Kalevin poika esiintyy tulipalossa, jonka kulta loisteellaan on aiheuttanut ja jonka Kalevin mukanansa tuoma pilvi sammuttaa. Kullan yhteydessä Kalevan poika tavataan useamminkin. Kultaneidon taonnassa, joka edellyttää melkoisia kultavaroja takojalla ja hänen omaisillaan, toimii itä-Virossa _Kuller Kalevi poega_ ja länsi-Inkerissä _Kalervikko poissikkainen_. Inkerinmaalla myös lauletaan, mitenkä:

Kullervo Kalervon poika. Siterran[114] sininen viitta. kumahutti kultiahan, helähytti helmiähän. Pirsahtivat kullan pirsat selvälle meren selälle, lakealle lainehelle, Muru kultaa putosi, siru saarelle sipaisi. Tuohon kasvoi kaunis saari.

Untamon veteen viskauttama Kalervon poika tavataan soutelevana _kulta-airot tai kultainen mela_ kädessä: samoin tuleen heitettynä hiiliä kohentelemassa _kultakoukkusella_ sekä hirsipuussa kirjoittelevana _kultapuukkonen_ kädessä.

Kalevinpojan nimen _Kullervo_ on Julius Krohn johtanut sanasta _kulta_.[115] Setälä on sen yhdistänyt islantilaiseen _kollr_, joka merkitsee: "pyöristettyä huippua, ihmisen pään nuppua, kerittyä (orjan) päätä ja mieshenkilöä".[116] Mikkola pitää edellä mainittuja historiallisia nimiä _Klerkon ja Klerk_ Kullervo nimen väännöksinä.

Niittyvillalla eli Jussintukalla (Eriophorum) mainitaan virossa nimenä _Kalevi rohi_, 'Kalevin ruoho', ja _Kalevipoja hiused_, jota vastaa Lönnrotin sanakirjan _Kalevanpojan hiukset_. Tämä viittaa germaneilla tunnettuun vapaitten miesten ja etenkin kuninkaallisten oikeuteen pitää pitkiä hiuksia, jotka kiharoina valuivat hartioille. Samaa mahdollisesti tarkoittanee Kaukamoisen runossa oluenpanijana esiintyvän Kalervon pojan mainesana "kähärpää".

Agricolan värssy: "Kalevanpojat niitut ja muut löit", perustuu sekä Virossa että Varsinais-Suomessa tunnettuihin tarinoihin Kalevan-pojan heinänniitosta, jossa heinää kaatui niin laajalti kuin viikatteen viuhina tai pelkkä hiomisen kilke kuului. Muualla Suomessa esitetään yhtäläinen kertomus Kalevan pojan kaskeamisesta, joka on lisäksi paikallistutettu kuuluisiin viljelysalueihin, kuten Limingan niittyyn ja Kyrön peltoon.

Muistoja Kalevasta on runsaasti paikannimissä etenkin länsi-Suomessa. Mainittakoon _Kalevankivi ja -kangas_ Messukylästä, _Kalevanjärvi ja -kallio_ Lopelta, _Kalevanjoki ja -kulma_ Paimiosta, _Kalevanhaka ja -kivikko_ Liedosta, _Kalevanhauta eli -haudat_ Orihpäästä ja Laitilasta. Näissä, samoinkuin näihin liittyvissä tarinoissa saa _Kaleva_ ilmeisesti _jättiläisen_ merkityksen, joka on Kalevan-pojalla Schroderuksen, Florinuksen ja Jusleniuksen sanakirjoissa ynnä 1685 vuoden raamatun suomennoksessa.

Mitenkä helposti yliluonnolliselle entisajan eläjälle siirtyy myöhempikin historiallinen nimitys, osoittaa _munkkilaisten, nunnain ja juutilaisien_[117] käytäntö kansankielessä, jossa ne vastaavat jättiläisiä, vieläpä manalaisia. "Nunnat ovat rakentaneet Maarian kirkon; ne olivat maanalaisia."

Yliluonnolliseksi käsitetyn Kalevan vaikutus saattoi ulottua taivaallekin. Kuun pimetessä sanottiin Laitilassa Kalevanpojan pistävän kätensä eteen. Kalevan miekka tähtisikermän nimenä on jo mainittu.

Häärunoissa käytetään _Kaleva, Kalervo eli Kalervon poika_ nimitystä kunnioittavana mainesanana.

A. Suomen sulhot, maan Kalevat. B. Minun viljo veljyeni, kavala Kalervueni! C. Päämies pojut Kalervon! D. Pojan nuoren nuotehesen, kansahan pojan Kalervon E. Meiän kuulussa koista Kalervassa kartanossa.

Mitenkä Kaleva vastaa nykyistä nimitystä _herra_, osoittaa _rouva_ sanan käytäntö samoissa Häärunoissa sisaren mainesanana: "Rouva siityisä sisoni".

Herraa merkitsee Kaleva ja Kalevanpoika ilmeisesti silloinkin, kun se on _Jumalan_ tai Pätöistä (s.o. Jumalan) poikaa tarkoittavan _hyvän miehen_ kertosanana.

A. Eessä Isä Jumalan, kengän kau'oilla Kalevan. B. Veristä Kalevan poian, hyvän miehen hurmehista.

Siten saa selityksensä myös varsinaissuomalaisen Raudanluvun säe: "rauta raukka, mies Kaleva".

Kaleva nimen väännöksenä voitaneen pitää n. 600:n vaiheilla sepitetyn anglosaksilaisen Vidsid-runoelman _Caelic_ "weold Finnum", 'suomalaisten hallitsija'. Varmasti tämän nimen kohtaamme v. 1223 venäläisessä Tallinnan nimityksessä Kolivan. Sama nimi tavataan usealla venäläiselläkin paikkakunnalla, niinkin kaukana kuin Volhyniassa. Myös sankarinnimenä ilmaantuu venäläisissä aikakirjoissa ja kansanlauluissa _Kolivan, Kolivanovitsh eli Kolivanov_, tavallisimmin ristimänimellä _Samson_ (= Simson). Nähtävästi on venäläisellä Kolivanilla ja suomalaisella Kalevalla yhteinen alkuperä. Kumpaisellekin yhteinen on sankarin, sotilaallisen ylimyksen merkitys.

Kalevan kertosanana runoissa esiintyy usein _Osmo_. Virolainen laulaja miettii, mitä ottaisi esittääkseen:

Mis mina võtan laulda lasta? -- võtan see vana Kalevi, vana Osmi poisikese. Osmi oli noori meesi.

Keski-inkeriläinen Kullervoruno alkaa:

Kalervikko kylvi kauran, kylvi ohran Osmolainen.[118]

Suomenkarjalaista Riion pojan runoa vastaavassa vienanpuolisessa Ainorunossa ilmaantuu tytön puhuttelijana Osmonen eli Kalevainen. Suomen ja Venäjän Karjalalle yhteinen Lemminkäis-jakso alkaa Osmottaren eli Kalevattaren oluenkeitolla.

A. Osmotar olutta keitti, Kalevatar kaljavettä. B. Osmotar oluen seppä, Kalervatar kahjan seppä.

Naispuolinen oluenkeittäjä on kuitenkin myöhempi kuin inkeriläisessä Kaukamoisen runossa: "kähärpää pojut Kalervon". Venäjän Karjalassakin tavataan sillä paikalla joskus miespuolinen _Osmonen eli Osmori_.

Kohteliaina paikanosoitteina käytetään Häärunoissa Osmola ja Kalevala sekä rinnatusten että vastatusten.

A. Piettiinkö vävy vävynä Osmolassa ollessahan, käyessä Kalevalassa? B. Onkos teiän Osmolassa, kuin meiän Kalevalassa?

Samalla tavoin kuin Kaleva on _Osmo_ kunnioittavana nimityksenä sulhaselle virolaisissa, vatjalaisissa ja suomalaisissa Häärunoissa.

A. Oota, oota Osmi meessi! B. Tee nüd ristiä eteese, löö oveza Ozmueni! C. Hyvä Osmo tien osasit. D. Osmolainen tien osasi.

Näissä on lisäksi huomattava _Osmolan_ yhdistäminen puutarhan käsitteeseen.

Osaten otit omenan Osmolan omenikosta.

Renvallin sanakirjan mukaan kasvitarhaa merkitsevä _Osmon pelto_ esiintyy usein loitsurunoissa, toisinaan _Kalevalan kankaitten_ tai _Karjalan (< Kalevan) niityn_ yhteydessä.

A. Kalevalan kankahille, Osmon pellon pientarille. B. Osmon pellon penkerehen. Karjalan niityn kantehen.[119]

Vielä kohtaamme _Osmon_ loitsuissa _Jumalan_ ja samaa merkitsevän _Onnen_ kertosanana.

A. Puu puhas Jumalan luoma, oras Osmon kasvattama. B. Metsän Osmo, metsän Onni, metsän kultainen kuningas.

Muutamassa virolaisessa runossa saa _Osmi_ rinnalleen _korulin_, s.o. _kuninkaan_.

Osmi ärga ('härkä'), koruli pulli ('sonni').

Nähtävästi myös Kuolonsanomain länsi-inkeriläisessä muodostuksessa alkusäkeet:

Menin viinaa Virosta, olukkaista Osmerolta,

ovat siten ymmärrettävät, että _Osmero_ tarkoittaa saksalaista herraa, jonka etuoikeuksiin kuului väkijuomien valmistus ja anniskelu.

Paitsi _Osmon peltoa_, joka viittaa kehittyneempään maanviljelykseen, nimitys _Osmon eli Osman solmu_ sisältää käsityksen erikoisesta kekseliäisyydestä. Kun tämän taikasolmun panee kadonneen esineen sijalle, niin se löytyy. Häissä sen patvaska panee sulhasen oikean ja morsiamen vaseman kantapään alle sukan sisään.

Osmonsolmun saksalainen nimi on _Liebesknoten_, 'lemmensolmu'. Sen ruotsalaisen vastineen _válknut_ on J.J. Mikkola selittänyt, merkitsevän vallonilaista, s.o. ranskalaista, solmua.

Lisäksi liittyy _Osmo_ sanaan taito valamalla valmistaa rautaa. Virolaisessa runossa, jossa poikanen tiedustelee metsään karanneita hevosiaan, on pojalla nimenmuoto _Osmus_. Vironkielessä _osmus eli osman_ merkitsee valurautaa, samoin kuin ruotsinkielessä _osmund_, jonka vanha skandinaavilainen muoto on _ásmundr_. Edda-runoissa mainitaan Ásmundr kuninkaan nimenä, jonka alueella Odinia palveltiin. Mahdollisesti virolaista paikannimeä Osmussaar vastaava ruotsalainen Odinsö viittaa samanlaiseen yhteyteen.

Samoin kuin Kalevaan verrattu _Kylfing_ voi Osmoon verrattava _Ásmund_ olla etevän suvun tai muun taidokkaan ihmisryhmän nimi, jonka ansioihin vanhin raudanvalmistustapa sekä kasvitarhanviljelys kuuluvat.

Alkusoinnun vaikuttaessa on kunnioittavassa merkityksessä käytetystä Osmo sanasta saattanut muodostua _Ismo_, joka on ilmeisesti Neitsyt Maarian sijaisena seuraavassa savolaisessa Tulensynnyssä:

Ismo ilman tyttäriä, tule tänne, tarvitahan, heitä vettä helmoistasi -- kipeille voiteheksi!

Samoin lienee pyhäksi Neitsyeksi, "Herran tyttäreksi", käsitettävä itäpohjanmaalaisessa Karhunsynnyssä tuudittajana toimiva _Ismärätär_ "Tuonen tyttö", jonka ohella karhun kapaloista huolehtii kave "ilman kaunis neiti".

Yleinen muunnos _Osmero_ nimeä on varsinaisinkeriläisten runojen _Ismero eli Ismaro_. Kultaneidon taonnassa, jossa ennen neitoa eläimiä ahjosta ilmaantuu, on sepällä säännöllisesti nimitys _Ismaro_.

A. Itse Ismaro pelästyi -- Itse Ismaro ihastui. B. Se oli seppä Ismaroinen, tarkka entinen takoja.

Myös kullan tipauttajana Kullervon Kalervon pojan asemella mainitaan joskus:

Manteren matala seppä, itse seppä Ismeroinen.

Samoin kuin Osmoa käytetään Ismaroa kunnioittavana nimityksenä, erityisesti isälle:

Minun Ismaro isoni.

Muunnos on kauttaaltansa alkusoinnun vaikuttama (_itse, iso_), kuten seuraavistakin esimerkeistä näemme:[120]

A. Isä tahtoi Ismarolle. B. Istui itse Ismaro jääkattila käessä, jääkääky kattilassa. C. Olipa itse Ismaroinen Ismaro kattila käessä, Ismon kalat kattilassa, tuli maalle keittämähän.

Eräässä pohjanmaalaisessa Tulenluvussa näkyy Maariaa edustavasta Ismosta edelleen muodostetun _Ilmo_.

Kaukoa kapu tulevi, Ilmo toisen ilman alta, sata sarvea käessä -- kaikki täynnä voitehia

Varsinais-Inkerissä on sekä seppä että isä Ismarosta joskus tehty _Ilmaro_.

A. Seppo Ilmaro ihastui. B. Minun Ilmaro isoni.

Karjalan kannaksella ja itä-Suomessa sekä Venäjän Karjalassa on Kultaneidon takojan ynnä yleensä tarullisen sepän nimenä säännöllisesti _Ilmarinen_. Mielikuva seppä Ilmarisesta, joka länsi-Suomessa on aivan tuntematon, on nähtävästi siten syntynyt, että Agricolan mainitsema hämäläisten tuulenjumala _Ilmarinen_ on sekaantunut sankarillisen sepän nimitykseen Ismaroinen eli Ismeroinen, s.o. Osmeroinen.

Etteivät suomalaiset ole palvoneet kreikkalaisten Heefaistoksen ja roomalaisten Vulcanuksen tapaista jumaluusolentoa, todistaa sekin, että _seppä Ilmarista_ aniharvoissa loitsuissa avuksi rukoillaan. Kerran häntä pyydetään tekemään pistosnuolien poisvetämistä varten pikkuiset pihdit, jommoiset tavataan myös Neitsyt Maarialla. Toisessa kappaleessa mainitaan Ilmarisen ohella Väinämöinen, molemmat ilmeisesti kertomarunoista lainattuina lisäkoristeina.

Itse ilmoinen Jumala, itse vanha Väinämöinen, itse seppä Ilmarinen, Neitsyt Maaria emonen, tässä myöskin tarvitahan, tämä jakso jaksamahan!

Ettei Ilmarinen alkuansa ole ollut taivaan takoja, kuten vienan-puolisesta Sampojaksosta voisi päättää, selviää suomenpuolisista runoista, joissa taivaan takoja useimmiten on nimetön.

A. Kuka kirvoja takovi, kassaria kalkuttavi, ei se ole seppo Jumalan luoma, Se seppä on Jumalan luoma kuka on taivoa takonut, ilman kaarta kalkuttanut. B. Se seppä, joka rauan takoo, se seppä, joka vasken takoo, se seppä, joka taivosen takoo. C. Oli mulla seppä pikkarainen, takoja ilman ikuinen, joka taivahat takovi.

Että tämä seppä on itse Jumala, ilmaistaan joskus suorastaan:

Ukko taivahan Jumala! -- Jumala jotakin tiesi, joka on taivoset takonut, veen kannet kalkutellut.

Samaan käsitykseen viittaa Ukon mainesana "taivahallinen takoja".

Ilman jumalaan Ilmariseen voisi tosin sovittaa Gananderin arvelun, että suomalaisilla jo pakanuuden aikoina on ollut käsitys kaikkeuden Luojasta, jota nimitettiin:

Kaiken maailman takoja, ilman kannen kalkuttaja.

Mutta taivahan takojan käsite on yhtävähän alkuperäinen suomalaisille, kuin skandinaaveille _himnasmidr_. Selvästi kristillinen on lausetapa:

Herra taivojen tekijä, pilven päällinen Jumala!

Mainittu virolainen ketjulaulu, jossa Kalev antaa rautaa ja Regu kultaa, jatkuu siten, että tammi antaa kullasta lehtiään ja lammas lehdistä villojaan. Villat viedään henkilölle, joka antaa uuden takin. Tämän nimi on hyvin kummallinen, useimmiten joko _vitsik_, 'vitsikko', tai _veerik eli veering_, 'neljännesraha' (vrt. ruots. _fjärding_). Nämä ja monet muut vääntyneet muodot voidaan selittää muutaman kerran säilyneistä _vidrik ja üdrik_ ynnä niiden edellyttämästä alkumuodosta _vedrik. Vidrik_ tosin myös merkitsee virossa pensaikkoa, josta väännös _vitsik_ saa selityksensä, mutta se tavataan epäilemättömänä miehen nimenä muutamassa hevosvarkaan runon toisinnossa. _Üdrik_ muotoon yhdistettävä _Utregane_ ilmaantuu Kalevin kertosanana johdannontapaisessa runossa, jossa laulaja punnitsee mahdollisia aiheitansa:

Kas odan vana Kalevi, vai odan uue Utregase, vai odan noore Lemingäse? Vana on vana Kalevi, uus on uusi Utregane, nuor on nuori Lemingäne.

Molempia muotoja vastaavat _Vidres ja Üdres_ esiintyvät runossa Ristitystä metsästä viettelijän nimenä.

Länsi-Inkerissä on kantelen ja viimopillin, s.o. säkkipillin, soittajalla, joka vaivutettuaan uneen talonväen tunkeutuu neidon kammioon ja tämän kädestä saa surmansa, yhtäläinen nimi. Sen toisintelut: _Vietrikkä, Viertykö, Vertykkö, Vierikkä ja Vedöökkä ynnä Veitikke_, ovat kaikki selitettävissä perusmuodosta _Vetrikkä_. Sen pysyväinen mainesana on _verevä poika_. Sama henkilö on Kaukamoisen surmaama _veitikkä eli veitikka verevä_.

Että _veitikka_ on myöhempi kansanjohdannainen, käy selvästi ilmi eteläpohjanmaalaisesta loitsusta, jossa on kuvattu Jumalan pojan verenvuotoa:

Veri veitikasta juoksi, hurme poiasta hupatti.

Muutamissa vienanpuolisissa Kaukamoisen runon toisinnoissa tavataan lyhyempi muoto _Veiti_, josta välistä on väännetty _neiti_.

Inkeriläisissä runoissa tavataan Kalervon ohella veljen kunnianimenä _Vedrä, Vedro eli Vietro_.

_Vedrä_ nimen on J.J. Mikkola yhdistänyt anglosaksilaisessa Beowulf-runoelmassa esiintyvään _Veder-géatas_, 'V. gootit', eli _Vederas_ (gen. Vedra). Vetrikka siis merkitsisi goottilais-sankaria. _Vedr- ja Üdr- eli Udr_-muotojen vaihtelua valaisevat ennen esitetyt rinnakkaissanat _verkanen ja turkanen_. Mikkolan selitystä tukee välillisesti Gotlannin vanhan nimen Voionmaan esiintyminen runoissamme, joissa sillä on muoto _Vuojola eli Vuojela_.[121]

Tästä johtunut gotlantilaisen nimitys _Vuojolainen, Vuojelainen eli Vuojalainen_ on sillä kaupilla, joka kerskaten lähtee erinomaisilla suksillaan tavoittelemaan Hiitten hirveä. Hänen varallisuuttaan kuvailee sauvojenkin kalleus, joista toinen maksaa markan, toinen on ruskean reposen hintainen. Gotlantilaisen kauppiaan suhdetta maan neitosiin kuvaa hänen taputellessaan hirventaljaa "lempityttösen" mainitseminen. Tässäkin suhteessa on hän saksalaisen Hansa-kauppiaan, Annikin virressä kuvatun "kestin", edeltäjä.

Hirvenhiihdännän suomenkarjalaisessa alkusäkeessä on viisas ja Vuojolainen sanojen välillä _viini eli vilmi_; joskus kuuluu säe: _Viijolainen Vuojolainen tai viisas Viitolainen_. Vipusenrunoon eksyttyään se on saanut muodon: _viisas vintti Lyyrätyinen_.

Suomenkarjalaisen kertosäkeen kaunis kauppi on säännöllisesti lappalainen; mutta tämä on nähtävästi johtunut siitä, että toiminta kuvaillaan tapahtuvaksi Lapissa. Historialliseen runoon sekaantuneessa toisinnossa on Vuojolaisella kertosanana _Tuuhetuinen_.

Venäjän Karjalassa Latvajärven Arhippa alkaa Hirvenhiihdännän säkeillä:

Kaunis kauppi Köyretyinen, varsin veitikka verevä.

Mutta tavallisesti on siellä hiihtäjänä _Lyylikki_, joskus _Lystikki_ "lylyjen seppä". Onko _Lyylikki lyly_ sanasta johdettu runollinen muodostus vai _Lyyrätyisen_ yhteyteen asetettava erikoinen nimi, on vaikea päättää.[122]

Hirvenhiihdännästä on Vuojolainen joutunut pariin suomen-karjalaiseen loitsuun.

A. Siniviitta viian eukko -- kaunis kankahan eläjä, Liisa villi Vuojolainen! B. Emäntä viion Vuojolainen, kuo mulle kultanuttu, vala mulle vaskivaippa!

Loitsussa esiintyy myös naispuolinen _Vuojolatar eli Vuojahatar_.

A. Vesi hiisi Vuojolatar, Vuojon tyttären tekemä. B. Rauta poika Vuojahainen, Vuojahattaren tekemä.

_Vuojotar_ muotoa edellyttää _Vuotar_, joka on siitä syntynyt supistuksen kautta samoin kuin Vuojolattaresta _Vuolatar_.

C. Vuotar voitehen tekijä. D. Rauta poika Vuolattaren.

Edelleen on Vuolatar runomitan vaatimuksesta laajentunut _Vuolahattareksi_, niinkuin myös Vuojolaisesta supistunut _Vuolainen Vuolahaiseksi_.

E. Rauta poika Vuolahainen, Vuolaisen poian poika. F. Rauta poika Vuolahaisen, Vuolahattaren tekemä.

Vuolahainen vuorostaan on muuntunut _Vuolamoiseksi_ Vuolahattaren joko pysyessä paikoillaan tai yhtäläistyessä _Vuolamattareksi_.

G. Rauta poika Vuolamoisen, Vuolahattaren tekemä. H. Vesi on poika Vuolamoisen, Vuolamattaren tekemä.

Vuolamoisesta yhä muuntunut on _Vuolangoinen_, mutta sen rinnalla esiintyvä _Ruojuatar_, jonka alkukerake on alkusoinnun vaikutuksesta vaihtunut, palautuu alkuperäisempään muotoon _Vuojuatar_.

Rauta poika Vuolangoisen, emä rauan Ruojuatar.[123]

Viimeksi on mainittava vanha kirjaanpano Savosta vuodelta 1687. Siinä "raudan poikana" esiintyvä _Vuoliantar_ perustuu muotoon _Vuolajatar_, joka on _Vuojalattaresta_ metateesin kautta syntynyt (vrt. pihlaja ja pihjala).

Vuojolaisen kaupin edustamaa vanhaa Visbyn kauppaa vielä aikaisempiin kauppasuhteisiin voisi viedä nimi _Lemminkäinen_, jos se selitys, johon T.E. Karsten ja tämän kirjoittaja toisistaan riippumatta ovat tulleet, pitää paikkansa. Siitä tavataan Viron runoissa muodot _Lemmingäne, Lemingäne, Lemmingine, Lemming poega, Lemmergüne ja Lemmik_ sekä suomalaisissa yleisen _Lemminkäisen_ ohella _Lemmin poika, Lemikäinen ja Lemmykkäinen_.

Samoin kuin myöhemmin Suomen historiassa kuuluisaksi tullut sukunimi _Fleming_ saattaisi Le(m)minkäinen tarkoittaa _flämiläistä_, nykyisen Belgian ja yleensä Alankomaiden alasaksalaista asukasta. Alankomaalaisten kauppa oli viikinkiajalla Mälarin seuduilla Ruotsissa erittäin vilkasta. Suomessakin on löydetty miekkoja, joihin on kaiverrettuna ulkomaalaisen asesepän nimi. Islantilaisessa runoudessa esiintyy yhtenä miekan nimityksenä _flaemingr_. Samanaikuisissa venäläisissä sankarilauluissa tunnetaan _valjanskij_, s.o. vallonilainen, ranskalaisen merkityksessä. Saksalaiset 1100-luvulla käyttivät molempien Belgian kansallisuuksien nimityksiä _flaemine ja wâleis_ osoittamaan hienosti sivistynyttä miestä.

Virolaisessa Taivaankappaleitten kosinnassa on Lemmingisen mainesanana _herra_ ja kertosanana _Tallermaa_ (s.o. Tallinnan) _kuningas_.

Tantsi Tallermaa kuningas, lehi[124] härra Lemmingine.

Että Lemminkäisellä on ollut ylimyksellinen merkitys, näkyy sen suhteesta _Kalevaan_. Kalevin pojan ohella ilmaantuu itä-Virossa kultaneidon takojana joskus _Lemming poega_. Suomen ja Venäjän Karjalassa Lemminkäinen tavataan toisinaan Kalevanpojan kertosanana.

A. Minne lauloit Lemminkäisen, kaotit Kalevan poian? B. Kaskehen Kalevan poian, leikkaukseen Lemminkäisen.

Itäsuomalaisissa loitsurunoissa käytetään Lemminkäistä kristillisen Luojan tai Maarian kertosanana.

A. Tee Luoja kaetsanasi, Lemminkäinen luottehesi! B. Maarian makea maito, mesileipä Lemminkäisen.

Viimeksimainittua säeparia vastaa länsisuomalaisessa loitsussa:

Pyhän hengen lämmin leipä, Maarian makea maito.

Sekä Maarian että Luojan yhteyteen on Lemminkäinen asetettu vienanpuolisessa Voiteenluvussa:

Neitsyt Maaria emonen, käy sie voitehet vakaiset, Lemminkäisen lippahasta, joill' on Luoja voieltuna.

Lemminkäisen toisintoniminä Kalevalassa käytetään, paitsi veitikka verevä, myös Kauko ja Ahti. Yht'aikaa ne voivat esiintyä kansanrunonkin myöhemmissä muodostuksissa.

"Kutsu Ahti, kutsu Kauko, kutsu Veitikki verevä!" -- "En tieä Ahin kotia, enkä Kaukon kartanoa. Veitikan elinsijoa." -- "Ahti Saarella asuvi, Kauko niemen kainalossa, Veitikki nenässä niemen. Elä kutsu Lemminkäistä, Lemminkäinen on Lieto poika."

Lemminkäisestä ne kuitenkin alkuansa eri runoihin kuuluvina ovat helposti eroitettavat. Vetrikasta eroittautuu alkuperäisemmässä inkeriläisessä kansanrunossa _Kauko, Kaukamoinen eli Kaukomieli_ tämän surmaajana. Tilapäisesti _Auto eli Auko Kauko_ "mies kavala" ilmaantuu Vetrikan sijalla väennukuttajana kantelensoitolla. Sortavalan puolisessa Kantelensynnyssä on kantelentekijällä nimi _Kauko_ ja mainesana _Viron (s.o. virren) seppä_.

Miehennimenä _Kaukamely_ tunnetaan Köyliöstä vuoden 1422 tienoilta. Vatjankielessä _Kaukamoinen_ merkitsee vierasta. Luultavampaa kuitenkin on, että Kauko sanassa piilee muinainen ylimyksellinen sankarin nimitys, joka muodoltaan muistuttaa frankkien vanhempaa nimeä _Chauci_ 'korkeat, ylimieliset' (vrt. ruotsin _hög_).

Lähimmässä suhteessa on Kauko _Ahti_ sanaan, jonka kertosanana se jo inkeriläisessä Ahdin meriretkessä esiintyy. Epäselväksi runossa kuitenkin jää, onko kahta vai yhtä henkilöä tarkoitettu.

Kasvoi ennen kaksi lasta -- Siit tulivat tälle maalle -- vetäysit veljeksiksi. Yks oli Ahti, toinen Kauko. Mistä Ahti tuttanehen ja Kauko havaittanehen? Ahin suu vähältä väärä. Kaukon leuka kallellahan. Ahti tuntui astunnolta, Kauko kannan pyörinnöltä. [Ahti astui, maa yleni. Kauko pyöri, kangas painui.] Ahti arvattu väeksi, Kauko kansaksi tutahan. Ahill' oli airoa vajoa, Kaukolla kahta soutajata. -- Ahti astui Akkalahan: "Anna akka poikoasi Ahin ainoan avuksi, Kaukon kaksin soutajaksi."

Kaukamoisen runoon kuuluvissa juomingeissa mainitaan Kaukon ja Veitikan (< Vetrikän) ohella joskus vielä Ahti läsnäolleena.

Juopui Ahti, juopui Kauko juopui Veitikka veräjä(!) Saarialan juomingista, Kirjaverkolan vakoista.

Veitikka voi myös esiintyä Ahdin kertosanana.

A. Aika on Ahtia sanoa. Veitikkiä vieretellä, puhua pyhäistä miestä. B. Ahin aian kääntymessä, Veitikan veräjän suussa. C. Veitikan veräjän suitse, Ahin aitojen alatse. (Tavallisemmin: perätse.)

Että _Ahti_ on sankarin nimi, todistavat, paitsi mainitut kertosanat, sen mainesanat _auvopoika ja liioin voipa_. Tähän nimeen liittyy myös paikanmääre: "Armas Ahti Saarelainen", (vrt. Ahti Saarella asuvi). Että _Saarelaisella_ on tarkoitettu Saaren hallitsijaa, osoittaa Itkuntiedustelussa säilynyt säepari:

Armas Haahti, Saaren vanhin, Saaren kuuluisa kuningas.

Samaa käsitystä vahvistaa Sämpsän runossa kuvaus _Huotolassa_, s.o. Luotolassa, asuvan Ahdin rikkaudesta:

Ahti aina arvelevi, [toivoo maallehen makua, pelloillehen pehmitystä --] rahojansa raksuttavi, helkyttää hopeitahan kaksin päivin, kolmin päivin: rahat raksui pöyän päällä, helkkyi Huotolan hopeat.

Epäilemätöntä on, että Ahti on historiallinen nimi. Kysymys on vaan siitä, onko tästä eroitettava _Ahti_ jumala, joka Agricolan mukaan "vedestä kaloja toi" ja jonka myös Jusleniuksen sanakirja _Ahto_ muotoisena vedenjumaluutena ja näkin vastineena tuntee.

Loitsurunoissa rukoiltu _Ahti_ saa tavallisesti määreekseen _veden eli meren_.

A. Veen Ahti armollinen! B. Meren Ahti vaahtivaippa!

Mutta veden Ahdin ohella tavataan myös _metsän, maan ja tuulen Ahti_.

A. Metsän ihti, metsän Ahti! B. Maan isäntä, maan emäntä -- maan Ahti armollinen! C. Tuulen intti, tuulen äiti, tuulen kultainen kuningas, tuulen Ahti armollinen!

Nämä voidaan kahdella tavalla selittää. Joko on _Ahti_, samoin kuin _näkki_ yhdistyksessä "metsän näkki", vedenjumalasta yleiseksi haltiannimitykseksi kehittynyt, taikka on se, kuten _Osmo_ yhdistyksessä "metsän Osmo", alkuansa merkinnyt hallitsevassa asemassa olevaa ihmistä ja siitä saanut haltian merkityksen.

Niistä runokappaleista, joissa Ahti ilman määrettä jumaluusolentona esiintyy, on ensiksikin eroitettava joukko kirjallisuuden ja kirjatiedon vaikutuksen alaisia. Vanhin sentapainen on Topeliuksen julkaisema Lencqvistin käsikirjoituksista; tämän kansanomaisuutta panee epäilemään sekä runomitta että kieliasu.

Anna Ahto antimesi, veä viljalta väleen majan märjän asuvita, kalat karulta kokoele, hauit hajalta hajeskele, ahvenet myös kyrmyniskat!

Toisissa kohdin runotutkimus osoittaa Ahdin myöhäsyntyiseksi. Tavallinen Antille ja Pekalle osoitettu Onkiluku on pari kertaa muunnettu siten, että joko Antin sijalle on pantu Ahti ja Pekka väännetty _piikki_ sanaksi taikka molempien sijalle asetettu _Ahti ja Kauko_, joista jälkimäinen on epäilemätön sankarinnimi.

A. Ahin hauan hallitsija -- Anna Ahti ahvenia. pistä piikkimikkeliä! B. Anna Ahti, anna Kauko, anna Ahti ahvenia, Kauko kauniita kaloja!

Väinämöisen rukous parissa vienanpuolisessa Laivaretken toisinnossa, joka alkaa: "Anun Ahti hauki suuri", on otettu Karjalan kannaksella erillisenä säilyneestä runosta, jossa vastaava säe kuuluu: "kun ma saisin suuren hauin".

Myöhäisiä muodostuksia ovat niinikään parissa vienanpuolisessa runossa tavattavat Käärmeen puhuttelut:

A. Ahin aitojen alainen. (muuten: Aina a. a.) B. Mullan muikku, maan silakka. Ahin ainoa kalanen.

Edellinen on satunnainen _Ahin aitojen ja aitojen alaisen_ sekamuodostus. Jälkimäisen _Ahin_, kuten kertosanoistakin _mullan ja maan_ voi arvata, saattaa muiden toisintojen mukaan oikaista: _ahon_. Sitä vielä vahvistaa käärmeen kuvannollinen nimitys: _ahohauki_.

Ahohauki aamiaiseksi, musta mato murkinaksi.

Alkuperäiseen säkeen muotoon: _ainoa ahokalanen_ ovat ilmeisesti vaikuttaneet vienanpuolisessa Vellamon neidon onginnassa esiintyvät säkeet:

Vellamo -- -- Ainoinen Ahilla lapsi. Ahin lasta ainoata,[125] Vellamon vetistä neittä.

Että vedestä pyydystetty _Ahin lapsi_ ei välttämättä edellytä Ahdin käsittämistä vedenjumalaksi, tulee _Väinön tyttären_ yhteydessä osoitettavaksi. Tällä kohden riittää Ahdin kertosanan _Vellamon_ lähempi tarkastaminen.

Mainittu nimi, jos kirjallisesta vaikutuksesta epäiltävät muistiinpanot eroitetaan, rajoittuu Vienan lääniin. Siellä tavataan _Vellamo_, paitsi Väinämöisen onginnassa, kerran myös Käärmeenluvussa vesiä soutavana ja samoin kerran Kalastajan rukouksissa muodossa _Vellimys_.

A. Syöjätär vesiä souti -- Vellamo vesiä souti. B. Vellimys veen emäntä, sataharjan hallitsija, tules paian muutantahan! -- Ahin hauan hallitsija!

Jälkimäinen kohta on antanut Lönnrotille aiheen käsittää Vellamon merenjumalan Ahdin puolisoksi. _Vellamon_ voisi johtaa samoin kuin sen asemella välistä esiintyvän paikannimen: _Vellola, veden_ tavallisesta määreestä _vellova_. "Vellimys veden emäntä" olisi siis runollisesti personoitu "vellovan veden emäntä" ja "Vellamon eli Vellolan vetistä neittä" saattaisi palauttaa muotoon "vellovan vetosen neittä".

Mutta Ahdin kertosanana käytetty nimi tuskin lienee vasta Vienan läänissä muodostunut, jota paitsi on epäiltävää, onko se merkitykseltään naisellinen. Päätteellä -_mo_ ja -_mus_ ei A.V. Koskimiehen nimistötutkimuksessa mainita toista naiselliseksi käsitettävää nimeä; satujen _Tuhkimo eli Tuhkimus_ on sekä pojasta että tytöstä käytetty.

Mahdollista on, että _Vellamo eli Vellimys_ ovat laulajalle tunnetun velloa sanan vaikutuksesta muodostuneet hallitsevassa asemassa olevaa merkitsevästä _Vetramo eli Vetrimys. Vetrikan_ vedestä tarttuneen tautiolennon merkityksessä tapaamme säeparissa:

Lienetkö veitikka ve'estä, vierähä veitikka vetehen!

Edempänä saamme nähdä, ettei myöskään mielikuva Ahdin kylmämisestä merellä tarkoita vedenjumalan jäätämistä.

Mutta vielä tavataan parissa Metsänluvussa ilman määresanaa jumaluusolentona esiintyvä _Ahti_.

A. Toisin ennen Ahti antoi, toisin tyttö tyyläeli. B. Tule Ahti rahan jaolle, kumpu kullan muuttelohon!

Jos näistä päättäen uskaltaisi olettaa sankarinnimestä erillisen Ahti haltian, niin voisi sen Setälän mukaan yhdistää ansojen _ahtamisesta_ johtuvaan, pyydyksen virittämistä merkitsevään _ahti_ sanaan, mikä myös ilmaantuu runonsäkeissä:

A. Uran astuvan ahille, pyytömiehen pyyvyksille. B. Minun pyytöpäivinäni, minun ahtiaikoinani.

Haltiannimi _Ahti_ saisi silloin yhtäläisen selityksen kuin _Tapio ja Virankannos_.

Aikaisemmin on _Ahti_ nimeä yhdistetty skandinaavilaiseen _ahva_ 'vesi'. Inkeriläisissä loitsuissa esiintyy joskus meren Ahdin asemella: _meren Ahvo_. Mutta tämä sananjohto, vaikka olisi oikea, ei vielä kysymystämme ratkaise. Sillä yhtä hyvin kuin vedenhaltiaksi saattaisi Ahdin käsittää veden rannalla asuvaksi sankariksi. Muistettava on myös _Ahvenanmaan_ vanha ruotsalainen nimi _Ahvalana_.

Mahdollisesti vielä löydetään Ahti sanalle vastine, joka todistaisi senkin merkinneen sankaria.

Enimmän on ollut väittelyä _Väinämöisestä_, kuten Kalevalan runojen historiassa Väinämöistä käsittelevän osan luvussa: "Jumalako vai ihminen", on esitetty. Loppupäätöksen, johon silloin tulin, että Väinämöinen on alkuansa ollut jumala ja erikoisesti _vedenjumala_, perustin yhteen kertomarunoon: Kilpalaulantaan, ja yhteen loitsuun: Tulensyntyyn, joista Väinämöisen oletin muihin runoihin siirtyneen.

Tulensynnyssä on Väinämöinen alkuansa toiminut ainoasti tuleniskijänä Ilmarisen kera. Säkeen "_Väinämöinen_ välkytteli" pääsäkeenä on: "iski tulta _Ilmalainen_ (etelä-Pohjanmaalla), _Ilman rinta_ (joskus etelä-Pohjanmaalla ja itä-Suomessa), _Ilmarinen_ (etenkin itä-Suomessa), _Ilman ukko_ (etenkin Venäjän-Karjalassa) eli _Ismaroinen_" (Inkerissä). Iskeminen länsisuomalaisissa ja inkeriläisissä toisinnoissa, toisinaan itäsuomalaisissakin tapahtuu merellä. Inkerissä isketty tulenkipuna kirpoo taivaasta meren pohjaan "_Väinön_ polvien välitse". Siitä päättelin, että on kuviteltu ilman ja vedenhaltiain yhdessä synnyttäneen salaman.

Epäilystäni kuitenkin herätti se, että vanhimmissa etelä-Pohjanmaalaisissa kirjaanpanoissa vuosilta 1657-8 on tuleniskijänä "itse ilman Jeesus eli Herra". Mahdollisesti on Ilmarinen tähän tullut kristillisen Jumalan sijaiseksi joko ilmanjumalana taikka myös sankarina, mihin inkeriläinen muoto _Ismaroinen_ viittaisi, jollei se, niinkuin on luultavaa, ole toisten inkeriläisten runojen Ismarosta saanut vaikutusta. Joka tapauksessa on Väinämöinen voinut liittyä Ilmariseen yhtä hyvin yleisessä sankarin kuin erikoisessa vedenjumalan merkityksessä, jonka osanotto taivaisen tulen iskentään ei ole itsestään ymmärrettävä. Sankarinimen yhdistämistä salamoimiseen valaisee syyssalaman nimitys Kalevan tuli, jota myös Kalevan miekka voi merkitä.

Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan perusajatukseksi oletin vedenhaltian halun saada inhimillisen puolison. Lunnaiksi tarjottujen hevosen ja veneen hylkimisen, koska Väinämöisellä niitä on kyllin ennestänsä, selitin vähän väkinäisesti vedenhaltian kyvystä muuntautua hevoseksi tai veneeksi. Merellä vastakkain ajo, keskustelu meren pohjan muodostamisesta ja veteen manaaminen soveltuivat mielestäni erityisesti vedenjumalalle.

Yhtyen tähän käsitykseen Väinämöisestä on Setälä _Joukahaisenkin_, minkä nimen yhdistää lappalaisiin pyryttämistä ja kohvettamista merkitseviin sanoihin, selittänyt jumaluusolennoksi: lumen ja jään haltiaksi, jonka vedenhaltia kukistaa. Hevosen ja veneen tarjoukset, vieläpä sisarenkin lunnaiksi lupaamisen hän pitää myöhempänä lisäyksenä. Sitävastoin hän panee painoa niihin Inkerin toisintoihin, joissa Väinämöinen ja Joukamoinen ajavat:

Yksiöisellä orolla yksiöistä järven jäätä.

Vielä hän huomauttaa eräästä länsi-inkeriläisestä kirjaanpanosta, jossa yksiöinen poika kysyy:

"Ken tekee merehen sillan yksiöisistä vesoista?"

ja sitten itse:

Tuo teki merehen sillan yksiöisistä vesoista. -- Ajoi yksiöinen poika yksiöistä jäätä myöten

Tätä yksiöistä poikaa, joka yhdessä yössä mereen rakentaa sillan, kuvaisi Joukamoisen mainesana _nuori_, jota vastoin _vanha_ hyvin soveltuisi vedelle ja sen haltialle.

Se vähäinen tieto, mikä meillä on pakkasenhaltiasta, panee kuitenkin epäilemään, voiko olettaa juuri jäänlähdöstä syntyneen vertauskuvallista kertomusta. N.s. luonnontaruja ei suomalaisilla oikeastaan ole. Sämpsän noudanta on uskonnollisiin menoihin liittyvä, n.s. rituaalinen taru. Jälkimäisiä on tiettävästi skandinaaveilla. Mutta edellisiä, niin paljon kuin niitä on yritetty esittää, tuskin vielä täysin varmoja voidaan osoittaa. Enimmät islantilaisista jumaluustaruista ovat kristillisperäisiä legendoja tai muita keskiaikaisia kertomuksia, joita on pakanallisin nimin koristeltu.

Mitä Kilpalaulantaan tulee, ei siitä voi eroittaa yleistä sisarenlupausta, ei edes hevosen ja veneen tarjouksia, jotka vain Inkerissä puuttuvat. Yksiöinen jää, oro ja poika taas kuuluvat eri runoon,[126] joka Kilpalaulantaan on sekaantunut.

Joukahaisen nimen merkitystä etsittäessä on otettava huomioon myös muita runoja, joissa se esiintyy.

Vienanpuolisessa Samporunon katkelmassa esitetään, mitenkä hyvän Sammon saatuansa:

Toisin ennen lauloi L[o]ppo, hyrehti hyväsukuinen, vennon joukio, jorisi, vennon joukko jouatteli.

Eräässä Tulenluvussa rukoillaan Pohjolasta tulevaa poikaa, jonka on osoitettu tarkoittavan Kristusta:

Tule poika Pohjolasta. mies iso Isän alo[i]sta. veikko vennon joukiosta, hyinen kattila käessä!

Aivan yleisesti _vennon joukio_ ilmaantuu vienanpuolisessa runossa Väinämöisen tuomiosta. Syntyneelle pojalle ei tiedetä nimeä panna:

Isä kutsui Ilmoriksi, emo ehtopoiaksehen, veljet vennon joukioksi, sisaret sotijaloksi.

Saman säkeistön toisinnoissa tapaamme _joukioksi_ muodon sijalla Suomen Karjalassa _Joukoseksi_ ja Vermlannissa _Joukariksi_, jotka ilmeisesti ovat yhdistettävät Joukahaiseen ja sen toisintoihin: _Joukavainen, Joukamoinen, Joukonen ja Jouko_.[127]

Että _Joukio_ on sankarinnimitys, osoittavat sen kertosanat: hyväsukuinen ja etenkin _sotijalo_. Jälkimäisen näytteen toisetkin säkeet luultavasti sisältävät sankarinimen. _Ilmoriksi_ (joskus _Immokiksi_) on korjattava _Ismoriksi (Ismokiksi)_, s.o. _Osmoriksi_, jonka alkuääntiö on isä sanan vaikutuksesta muuntunut. Kenties voitaneen säe: "emo _ehto_ poiaksehen", josta tavataan muunnos "äiti _armoksi_ nimitti", lukea: "emo _Ahto_ poiaksehen". Kun vielä ottaa huomioon, että poika tuomitsijalleen vastatessaan usein mainitaan Kalevaksi, niin lienee epäilemätöntä, että Väinämöisen tuomio kuuluu vanhoihin sankarirunoihin. Sen perusajatuksena on muinainen pohjoismainen oikeuskäsitys, että syntyneen lapsen elämään jäämisestä oli erikoisesti päätettävä.[128]

Säkeen: "veli vennon Joukioksi". vaihteluista ovat vielä mainittavat: _vento Joutioksi, verran Joukieksi_, s.o. Joukeaksi, _verra Joutioksi ja veitsiverraksehen. Verran_ saattaisi olla väännös ennen esitetystä _Vetran_ nimestä. _Vetran joukio_ eli sotijalo tarkoittaisi siis goottilaista sotasankaria.

Itse nimitys _Joukio eli Joutio_, ottaen huomioon myös Joukamoisen muunnos _Joutamoinen_, voitaisiin yhdistää virolaiseen _jõud_, 'voima', taikka suomalaiseen _joukea_, 'solakka, suurikasvuinen'.

Jos nuori Joukamoinen on pidettävä inhimillisenä sankarina, niin seuraa kysymys, eikö vanhaa Väinämöistäkin saisi samoin käsittää. Muutamat näennäisesti jumaluusolennoille kuuluvat piirteet eivät ole tältäkään kannalta mahdottomat selittää. Merien kyntäminen ja kalahautain kaivaminen, jotka Väinämöinen omistaa teoikseen, vastaavat _Kullervon Kalervolaisen_ merien ja metsien kyntämistä sekä _Kalevoisen_ kalakaivon kaivamista ynnä paikannimiä _Kalevan haudat eli hauta_, johon myös runon _Ahin hauta_ on verrattava. Paikallistarinoissa esitetään Kyrönjoki Väinämöisen kyntämänä sekä useat kankaat Sortavalan kihlakunnassa Väinämöisten vakoamina tai kaivamina, mitkä työt kuivalla maalla tapahtuvina tuskin vedenhaltialle soveltuisivatkaan.

Hevoset ja veneet voidaan paremminkin selittää sankarilliselle Väinämöiselle kuuluviksi: verrattakoon kannusjalan Kalevin ratsuhevosta ja Ahdin sodanhaluista venettä. Kansankielessä "tyyntä vedenjuovaa" tarkoittavat nimitykset _Väinämöisen tie eli kulku, Väinämöisen kannas, Väinämöisen veneen jäljet ynnä Väinämöisen valkama_, joka joskus runoissakin esiintyy, soveltuvat ainakin yhtä hyvin muinaisajan sankarin muistoiksi.

Väinämöisen inhimillisen alkuperän puolesta todistavat vielä Joukamoisen äidin hänelle antamat mainesanat _suurisukuinen ja rohkea_.

Tuota toivon tuon ikäni -- sukuhuni miestä suurta, rotuhuni rohkeata, heimohoni helkeätä, lajihini laulajata, vävykseni Väinämöistä.

Toinenkin kertomaruno, minkä olen luullut voivani todistaa vedenjumalasta sepitetyksi, se, jossa Väinämöinen ammuttuna mereen muodostaa luodot ja salasaaret, soveltuu yhtä hyvin inhimillisen sankarin tarinaksi. Paitsi Tulensynnyssä ilmaantuvia _Kalevan kivikaria_, on huomattava _Kalevan pojan paasi_, karinnimitys vuodelta 1630 jossakin "ruotsalaisessa saaristossa"; niihin on verrattava paikannimi _Ahdinkarit_ Eurajoella. Samoin kuin Hirvenhiihdännässä historiallinen _Vuojolainen_ ja _Lapin asukkaat_ yhdessä esitetään, mainitaan Väinämöisen ampujana _kyyttösilmä lappalainen_, jonka viikkoinen viha ilmeisesti perustuu kansalliseen vastakohtaan.[129]

Käsittämällä Väinämöisen sankariksi pääsee myös kokonaan siitä vaikeasta todistelusta, että Väinämöisen nimi on muka kaikkiin muihin kertomarunoihin Kilpalaulannasta välittömästi tai välillisesti alkuperäisempien nimien sijaan siirtynyt.

Paitsi Väinämöisen tuomiossa, jossa olemme löytäneet joukon sankarinnimiä, Väinämöinen Latvajärven Arhipan säilyttämässä runossa toimii tautien parantajana. Tapauksen paikka Vuojola saa kertosanakseen ensin _Väinölän_ ja sitten _Untamalan_, ja esiintyy viimein ilmankin kertosanaa.

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen, virren ponsi polvuhinen. Lapset Vuojolan lahovi, pojat Väinölän potevi, -- Kuuli Vuojolan läsivän, Urajavan Untamalan, -- Silloin Vuojolan paransi.

Virolaisesta Kantelensynnystä ei tarvitse väkinäisesti kehittää sitä Kantelensoittoa, jossa ovat kuulijoina sekä ihmiset että eläimet, vieläpä veden ja metsän haltiatkin, vaan voi jälkimäisen pitää edelliseen yhtyneenä suomenpuolisena runona. Siinä tapauksessa ei myöskään kysymystä soittajasta, onko se alkuansa ollut "sokea poika" vai vanha Väinämöinen, ole pakko edellisen puoleen ratkaista, vaan on mahdollista, että kantelensoittaja on ollut Väinämöinen, joka vanhana on kuviteltu sokeaksi.

Väinölän sokea on suomalaiselle runolle tuttu käsite. Tilapäisesti se esiintyy Koskenluvussa:

Uppo Väinölän sokea, Ulappalan umpisilmä kulkevi oven alatse, sanovi sanalla tuolla virkkoi tuolla vintiöllä: "En ole Väinölän vasikka, Ulappalan umpisilmä eli kuntus Väinämöisen, jos en saa sanoja kuulla, luoa lempiluottehia."

Yleinen on Väinölän sokea Koiransynnyssä, jossa joskus on seuraava johdanto:

Ukko Väinölän sokea, Ulappalan umpisilmä oli teiensä kävijä, matelija matkuksiensa. Polki jalkansa polohon, kantohon kynäsnenähän. Tuota poti puolen vuotta, kesäkauen kellitteli päistäriset päänalaiset, vuo'ot liinan tappuraiset.

Välittömästi runo jatkuu Tautiensynnystä lainatulla seljin tuuleen makaamisella.

Tavallisimmin Koiransynnyssä Väinölän sokea kuvataan pelkästään synnyttäjänä, ja silloin ei ole kumma, että siinä toimessa luonnoton miespuolinen _ukko_ on muunnettu sukupuoleltaan määräämättömäksi sokeaksi, jopa suorastaan sokeaksi akaksi. Vihdoin on Väinölän akan Tautiensynnyssä toimiva _Pohjolan akka_ syrjäyttänyt, omistaen hänen sokeutensa.

A. Ulappalan umpisilmä, Väinölän verisokea. B. Upottaren umpisilmä, Uppi[131] Väinämön sokea. C. Akka Väinölän sokea, Uloppalan umpisilmä. D. Akka Pohjolan sokea, Untamolan umpisilmä.

Sokea synnyttäjä on hyvin ymmärrettävä sokeana syntyvän koiran luvussa. Nimitys _Väinölän sokea_ tavataan toisinaan itse koiraankin sovitettuna.

Huikka Väinölän sokea, Ulakkalan umpisilmä, sinä synnyit silmitönnä.

Aikaisemmin olen selittänyt Laivaretken osanottajien vaihtuneen alkuperäisistä Luojasta, Pietarista ja Antista Väinämöiseksi, Ilmariseksi ja Joukamoiseksi osittain Tulensynnyn osittain Kilpalaulannan vaikutuksesta. Paljoa luontevampaa on kuitenkin olettaa, että jälkimäiset sankarinimet ovat tulleet yht'aikaa yhtäläisestä laivaretkeä kuvailevasta runosta. Tämän runon aiheita löydämme, jos Samporetkestä eroitamme kaiken, mikä siihen on voinut tulla Luojan laivaretkestä tai Päivänpäästöstä. Että Samporetkessä on piirteitä, joille ei missään muualla ole vastinetta, on Kalevalan runojen historian oikaisuissa osoitettu. Semmoisena on mainittu liian varhainen laulun kehoitus Sammon ryöstöstä palatessa sekä huomautettu Väinämöisen mainesanasta hyväsukuinen, joka "Ilomantsin, Latvajärven ja Vuonnisen laulutavoille yhteisenä on ilmeisesti alkuperäisen puhutellun vakinainen mainesana". Jos nyt saamme pitää Väinämöisen sankarinnimenä, on ratkaisu yksinkertainen: sankarille soveltuva "hyväsukuinen" on alkuansakin itse Väinämöisen mainesana.

Väinämöisen inhimillistä alkuperää todistaa hänen nimensä esiintyminen toisten sankarinnimien rinnalla. Yhdessä Sampojakson ja samoin yhdessä Kantelejakson toisinnossa tavataan Väinämöinen ja Ahti toistensa kertosanoina:

A. Aik' on Ahtia sanoa, Väinämöistä vieretellä. B. Väin[ämöise]n soitellessa, tehessä Ahi[n] iloa.

Useamman kerran _Väinämöinen ja Kaleva_ vastaavat toisiansa, Esim. Hammastaudinluvussa:

Kovin huusi Väinämöinen, aivan äyhki mies äkeä leuvoista pojan Kalevan, Väinämöisen hampahista.

Länsi-inkeriläinen Ison tammen runo alkaa säkeistöllä, jossa Väinämöinen, samoin kuin sen edellä käyvä sankarinimi _Kalervo_ on käytetty Jumalan vastineena.

Jouvuin juottohon Jumalan, piiruhun pyhän Kalervon, käräjihin Väinämöisen,

Kullervon sisaren runossa neidonryöstäjä:

Ajoa karettelevi noita Väinön kankahia, ammoin raattuja ahoja. Noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla neitoset kisaelevi.

"Ammoin raatut" _Väinön kankaat_, vastaavat _Kalevalan kankaita_ ja _Osmon peltoa_, edellyttäen vanhaa viljelystä, jonka muisto liittyy sankarin nimeen.

Kalevan ja Väinämöisen rinnastamista todistaa vielä tähtisikermän _Kalevan miekan_ toisintonimi _Väinämöisen miekka eli viikate_. Untamalan kirkon luoksi pystytettyä kiveä sanotaan _Kalevan pojan tai Väinämöisen_ heittämäksi _viikatteen tikuksi_.

Väinämöisestä niittäjänä on etelä-Hämeessä kerrottu yhtäläinen tarina kuin muualla Kalevanpojasta.

Väinämöisen ja Riion pojan yhdistää toisiinsa _Riianseulan_ nimittäminen myös _Väinämöisen virsuiksi_.

Väinämöisen ja Osmon yhteenkuuluvaisuutta osoittaa _Osmonkäämin_ (Typha latifolia) toisintonimi _Väinäntaimi_. Muutamassa Pakkasensynnyssä liittyy _Osmon poikaan Vänkämöinen_, joka lienee sekamuodostus _Väinämöistä ja Vankamoista_, s.o. väkimiestä.[132]

Jos olet sitä sukua. kuin on ennen Osman poika Pohjanmaan kylässä, kotoisin Vänkämöinen.

Vielä mainitaan Väinämöinen _Vuojolaisesta_ muodostuneen Vuolangoisen yhteydessä.

Rauta poika Vuolangoisen, Vuolan tyttären tekemä. sukunna(!) vanhan Väinämöisen.

_Vuojolan ja Väinölän_ olemme edellä tavanneet toistensa kertosanoilla.

Kaikesta tästä voimme päättää, että Väinämöinen on yhtäläinen sankarinnimitys kuin Kaleva, Riiko, Osmo, Vuojolainen ja Ahti. Samoin kuin usealle näistä, omistetaan Väinämöiselle metallinvalmistuksen taito. K.R. Giers kivennäistieteellisessä väitöskirjassaan v. 1767 julkaisee runon, jonka johdosta yhdistää Ilmarisen roomalaisten tuulen jumalaan Aeolukseen, mutta Väinämöisen taivaalliseen seppään Vulcanukseen.

Tulta iski Ilmarinen -- Tässäpä vanha Vainemoinen(!) vaskiakin valeli, nuolet raudasta rakensi.

Mainittu vanhin karhuruno, kirjaanpantu pohjois-Hämeessä vuoden 1662 jälkeen, sisältää myös kohdan, jossa Jumalaa rukoillaan hiihdättämään ohtoa hikeen ja Väinämöistä sitä väsyttelemään. Tähän liitetyssä muistutuksessa selitetään Väinämöisen olleen paitsi virsien takojan myös merkillisen raudansepän, joka on opettanut heittämään hietaa kiehuvan kuumaan rautaan ja joka siitä syystä on koroitettu jumalain joukkoon. Etelähämäläisessä Raudanlumouksessa on sama keksintö omistettu raamatulliselle vasken ja raudan takojain kantaisälle Tuubal-Kainille: "Tupelkaini sen hiedan sekaan heitti".

Itäsuomalaisissa Raudansanoissa on toisinaan takojana Väinämöinen tavallisen Ilmarisen asemella; välistä mainitaan myös _Väinämöisen ahjo ja valkea_.

Kalastajanluvussa sanotaan onkirauta Väinämöisen tekemäksi.

Onki Oinosen tekemä, väkärauta Väinämöisen.

_Oinonen_ ei liene muuta kuin alkusoinnun vaikutuksesta (_onki_) muuntunut _Väinönen_.

Verrattavasti useammin kuin raudanseppänä esitetään kuitenkin Väinämöinen virrenseppänä. Jo Agricolan hämäläisten jumalain luettelossa sanotaan, että _Äinemöinen_ "virret takoi". Kilpalaulannassa Väinämöinen esiintyy mahtavana laulajana, joksi häntä Joukahaisen äiti nimittääkin. Väinämöistä ampuva lappalainen saa varoituksen:

Älä ammu Väinämöistä, laulut maalta lankeavi.

Nimenomaan _virrentekijänäkin_ Väinämöinen runoissa esitetään.

A. Olipa ennen vanha Väinö, laulaja iänikuinen, sanan on pon[si] polvuhinen; viisas virsien tekijä. B. Virren ponsi polvuhinen. G. Sanon Väinämöisen virsiä.

Yhtä vähän kuin Vulcanuksen tapaista takomataidon jumalaa on suomalaisilla voinut olla Apollon kaltaista laulu- ja soittotaidon jumalaa. Siitä syystä oli Väinämöisen virrentakomisen ja laulun selittämiseksi turvautuminen vedenhaltian soitannollisuuteen. Mutta niinkuin olemme nähneet, on soitannollisuus yleisempi haltian ominaisuus, eikä se ole tarkalleen samaa kuin virsien eli runojen sepittäminen. Lähinnä olisi Väinämöinen verrattava islantilaisten runoudenjumalaän Bragiin, joka ei ole muu kuin norjalaisten vanhin tunnettu runoilija Bragi (k. n. 850) jumalaksi koroitettuna.

Jos Väinämöinenkin on ollut inhimillisen sankarin nimitys, niin on helposti ymmärrettävä, että:

Tekeytyi vanha Väinämöinen takaisin tietäjäksi ja taitajaksi.

Muinaisajan ylimykselle saattoi kuulua myös tietäjän toimi, jolla Väinämöisessä on ikäänkuin ensimäinen edustajansa.

A. Oi sie vanha Väinämöinen, olit tietäjä ikuinen. miesten polvupäivällinen, ilman kannen aiollinen! Mitä sie etsit tietäjiä, kuta noitia haetkin? B. Ikivanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen, poika [ma]nnun päivällinen. G. Ilman tietäjä ikuinen.

_Iänikuisena tietäjänä_ Väinämöinen sulautuu myöhempään loitsijan ihanteeseen, kristilliseen kaikki alusta tietävään Jumalaan.

Isä taatto taivahainen. tietäjä iänikuinen!

Mainesana _vanha_ on Väinämöisellä yhteinen muutaman muun sankarinnimen kanssa. Tämän edellä käy tavallisesti vielä määre _vaka_, välistä myös _viisas_.

Vanhan viisaan vakavia varoitus- ja kehoitussanoja sisältävät runomittaiset Väinämöisen kiellot ja neuvot.

A. Kielti vanha Väinämöinen maantiellä makoamasta, syänyöliä huutamasta, paatissa parahtamasta. venehessä vieremästä. B. Sanoi vanha Väinämöinen nuorimmalle neiollensa: "älä lapsi paljon laula, tytär tyhjiä sanele, ikä kultainen kuluvi". C. Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi noin nimesi: "ensin kun neuvot neitoasi, neuvo ensin suusanalla!"

Samantapaisia Väinämöisen lausuntoja tavataan joskus loitsuissakin.

A. (Sisiliskolle): Sanoi vanha Väinämöinen: "Anna olla olkoon alla aitojen risuina, pajupehkon parmahassa." B. (Sudelle): Sanoi -- "Anna -- ohessa oravakorven, miehen metsän kumppanina!"

Itäsuomalaisissa ja venäjänkarjalaisissa loitsurunoissa Väinämöinen ilmaantuu verrattain usein. Kun Porthanin aikoina oli kuuluisalta suomenkarjalaiselta loitsijalta kysytty, ketä hänen pakanalliset esivanhempansa olivat korkeimpana jumalana pitäneet, tämä oli vastannut: "vanhaa Väinämöistä ja Neitsyt Maariaa emoista".[133]

Mutta jos lähemmin tarkastamme Väinämöisen esiintymistä loitsuissa, niin havaitsemme, että häntä suhteellisesti harvoin jumaluusolentona rukoillaan. Puhuteltu Väinämöinen osoittautuu miltei kauttaaltansa Neitsyt Maarian tai kristillisen Jumalan sijaiseksi. Väinämöistä pyydetään samoin kuin Maariaa:

A. Tule saunahan saloa! B. Lämmitä välehen sauna! -- Ota vasta varjostasi, Simasiipi sulistasi!

Muutamassa Pakkasen luvussa kerrotaan, kuinka Jumala, kun pakkanen aikoo hänet kylmää, keritsee kivestä villat kintaikseen, joilla sitten pakkasen pitelee. Tähän kertomukseen perustuu Väinämöiseen kohdistunut rukous:

Keritse kivestä villat, katko karvat kalliosta, tee tuosta sotihametta, kuka[a]nne kuutta syltä, kaheksatta kaikitenkin, jonka alta ampuisimme!

Ukolle osoitettuja rukouksia vastaavat:

A. Tule vanha Väinämöinen puhumahan puoleltani, -- tuos tänne tulinen miekka -- jolla Hiiet hirvittelen! B. Ukko vanha Väinämöinen tules tänne, väätes tänne miehen ainoan avuksi! C. Ukko vanha Väinämöinen, annas vanhoa väkeä, iän kaiken istunutta![134]

Näihin liittyvät vielä seuraavat kylvetyssanat:

Nouse vanha Väinämöinen, Ukko herkeä unesta pojan ainoan avuksi! -- Neitsyt Maaria emonen!

Äskenmainitussa Giersin väitöskirjassa, jossa Väinämöinen seppyyden edustajana esitetään, on julkaistuna aarnihaudan haussa käytetty rukous, jossa Väinämöistä puhutellaan vuorenhaltiana.

Tule Hiiden heimolainen, vuorten haltia hupea, Vainemoinen(!) valkean valos, vuoriarval arpelemaan, aarnihautoi havisemaan! -- Vuorten avaa ainehet, aarnet mullista mulista, vesistäkin vetele! Kyll' on kultaa kallioissa, kivissä hopeaa hohtavaa, suossa ruostetta raudaksi, onpa vesissäkin vaskea.

Vuoriarvalla selittää väitöskirjan tekijä tarkoitettavan jonkinlaisia noitasauvaa, jota oli pidettävä tasapainossa käden selän päällä. Niinpian kuin oli tultu metallisuonen tai aarnihaudan kohdalle, keikahti se alas ja iski maahan.

Mainitun ainoalaatuisen loitsun johdolla, jonka alkuperäisyyden huono runomittakin tekee epäiltäväksi, on kuitenkin vaikea lähteä Väinämöisestä mitään päättelemään. Vielä enemmän uskallettua olisi ottaa yksi säkeistä: "vesistäkin vetele", todistamaan sitä väitettä, että Väinämöinen olisi vedenjumala.

Paremmin soveltuisi tämän väitteen tueksi pohjoishämäläinen Haltiannosto, jossa häntä rukoillaan nostamaan "järven alla istunutta" väkeä. Mutta samalla mainitaan myös maan alla maatunut väki. Toisesta pohjoishämäläisestä kappaleesta päättäen on paikanmääre _järven alla_ muodostunut siten, että kertosäe maan alla on vaikuttanut pääsäkeen aikaisempaan muotoon iän alla, joka vuorostaan palautuu alkuperäiseen iän kaiken.

A. Nosta Väinämö väkeä, joka järven alla istunutta, maan alla maannutta! B. Nosta Väinäsen väkeä jok' on iän alla istunutta, maan alla maatunutta!

Vielä tavataan samoilla seuduin _Väinämöisen väki_ muutaman kerran vedestä nousevana tai veden väen eli voiman yhteydessä.

A. Nouse luontoni lovesta, tupahiisi hiiloksesta, veistä väki Väinämöisen, itse Ilmatar pajasta! B. Veen voima, Väinämöisen väki tule nyt ainoan avuksi -- Tuopas nyt veestä väkeä, alta taivahan avuksi!

Tavallisesti kuitenkin vanhan Väinämöisen väki tavataan _Jumalan_ voiman eli väen ja samaa merkitsevän _Ukon_ väen sekä neitsyt Maariaa tarkoittavan Akan väen kertona.

A. En voimalla omalla, voimalla Jumalan voiman, väellä vanhan Väinämöisen. B. Väki Ukon, väki Jumalan, väki vanhan Väinämöisen! C. Akan väellä, Jumalan väellä, väellä vanhan Väinämöisen, D. Ukon väki, Akan väki, väki vanhan Väinämöisen!

Että tässä on puhe kristillisen Jumalan väestä ja voimasta, osoittavat selvästi ne toisinnot, joista Väinämöisen väki puuttuu.

A. En puhu omalla suulla, enkä omalla väellä, puhun Jeesuksen suulla, puhun Jeesuksen väellä. B. Luoja[n] on väki väkevä, Herran voimat voimalliset, C. Ukon väki. Jumalan väki, Kaikkivallan väki!

Vielä mainitaan vanhan _Väinämöisen väki, hiki tai vesi_, joihin toisinaan myös _nuoren Joukahaisen hiki, henki tai kyynel_ ynnä ennen selitetty _mesileipä Lemminkäisen_ liittyy, koristeellisena jatkona Löylynsanojen alkusäkeelle: "Puun löyly, kivosen lämmin" tai "löylyni Jumalan luoma". Mistä mielikuva Väinämöisen tai Joukahaisen _hiestä_, joka tavallisimmin mainitaan, on alkuisin, ei ole vaikea arvata sentapaisista säkeistä kuin:

A. Hiki tippui Luojan