v. 1534 arkkipiispa Makarij muun muassa, että heitä kutsuttiin

vastasyntyneille lapsille nimeä antamaan, jonka he toimittivat omalla petollisella tavallaan.

Mikä tämä oma tapa oli, sitä ei mainita. Iivana Kojosen pojan runon Inkerin-puolisista toisinnoista näkyy, miten vielä kreikanuskoiset käyttivät arpomista nimeä lapselle valitessaan.

Tuotiin papit Paatitsasta, Luuskasta nimen lukijat, pantiin kirjat kannen päälle, lehtyet leviteltihin, nimi kirjasta kimahti, lehen kannesta kajahti.

Toisin on _kirjaa_ käytetty arpomisvälineenä Suomessa. Otettiin sen ihmisen hiuksia tai sen elävän karvoja, jolle arpaa lyötiin, ja pantiin kuninkaan rahan sekä avaimen kera virsikirjan väliin, siten että avaimen lehtipuoli tuli kohtisuoraan kirjan saranoita vasten ja kädensija jäi ulkopuolelle. Kirja sidottiin lujasti punaisella langalla kiinni sekä asetettiin arvanlyöjän ja jonkun toisen henkilön keskisormien päiden varaan riippumaan avaimen kädensijan renkaasta. Arvanlyöjän kysellessä virsikirja pyörähti ympäri, kun sattui arvaamaan oikein. Kyselyn muoto saattoi olla seuraava: "jos tauti on vedestä (maasta j.n.e.), niin Jumalan sana ja arpa, sano totta, mene ympäri."

Autettavalta otettu hius vastaa unennäkemiseen tarvittavaa asianomaisen vaatekappaletta; raha on ilmeisesti uhriantimena. Liikkeille panevana käsitetään virsikirjaan sisältyvä Jumalan sanan voima; mutta alkuperäisempään henkien vaikutukseen viittaa tieto, että avain tuli ottaa huoneesta, jossa oli vähintään kolme -- vielä paremmin jos yhdeksän -- ruumista pidetty.

Virossakin tunnetaan virsikirjalla ja avaimella arpominen, mutta pidetään vanhempana keinona puisen seidan ja sen laitaan kiinnitettyjen keritsimien käyttämistä.

_Seulalla ja keritsimillä_ arpomisesta on Suomessa tietoja 1600-luvun tuomiokirjoista alkaen viime vuosiin asti. Lencqvist selittää seulan ulkolaitaan kiinnitetyn keritsimet, joiden periin kaksi henkilöä vastatusten pisti etusormensa pitäen seulaa riipuksissa. Yksikin henkilö saattoi tällaista arpalaitosta pidellä ojennetussa kädessään sormensa varassa. Syrjällään riippuvan seulan sisä- ja samalla alalaitaan asetettiin molemmissa tapauksissa vihkisormus (avustettavanko?) ja virsikirja, edellisessä vielä villalankakerä ja harja. Näiden tilalla esiintyvät: hopeinen sormus ja harja ynnä hopealusikka varsinaissuomalaisessa 1686 vuoden tuomiokirjassa, toisessa eteläpohjalaisessa vuodelta 1719 virsikirja ja harja ynnä kehrävarrenlumpio, Lönnrotin matkakertomuksessa vuodelta 1828 etelä-Savosta virsikirja, rautapalanen, hiiltä ja suolaa, sekä viimeisissä 1900-luvun tiedonannoissa joko yksistään virsikirja pohjois-Hämeessä tai Uudellamaalla virsikirja, perityistä hopeista kaavittuja jauhoja, tulirauta ja piitä, mustia karitsanvilloja, leipää ja suolaa taikka Karjalankannaksella virsikirja ynnä riepuun käärittyjä suoloja ja leivänmurusia.

Seulaa, jonka laitaan on kiinnitetty keritsimet ja johon on pantu virsikirja ynnä kultasormus, tiedetään Pohjanmaan ruotsalaistenkin arpoessaan käyttäneen. Että ruotsalaiset ovat olleet lainanantajina, todistaa tanskalaisilla tavattava yhtäläinen arpalaitos, johon kuuluu seula, vanhat sakset ja virsikirja.

Suomalaisissa tiedonannoissa seulaan pannuiksi mainitut harja sekä hiili, leipä ynnä suola ovat lisäksi tulleet toisenlaisesta seulalla arpomisesta, jota Lönnrot kuvailee Loitsurunojen esipuheessa: "Seula laskettiin alassuin lattialle tahi pankolle ja sen pohjalle pantiin neljälle eri haaralle vähäsen suolaa, leipää, hiiltä ja savea, suola ja leipä vastatusten ja samoin hiili ja savi. Otettiin sitten harja, ja, jos vaan saatavissa oli, semmoinen, jolla oli kolme kertaa harjattu ruumiin päätä. Sitten pistettiin rihma- eli säijeperäinen neula lujasti kiinni harjan varren päähän, arpoja tarttui neulan säikeeseen, asetti harjan keskelle seulan pohjaa ja alkoi lukea arpasanoja. Minnepäin harja sitten hänen lukiessaan nuljahti, jos suolaan, leipään, hiileen tahi saveen päin, siitä arvattiin asian laita erinäisissä tiloissa." Nimenomaan ruumisharjan käyttäminen seulalla arpoessa viittaa taas selvästi siihen, että henkien uskottiin olevan liikkeellepanevana voimana.

Karjalankannaksella on _seulalla ja harjalla_ arvottaessa asetettu joko nelikantaan kaksi hiiltä ja kaksi savipalasta niin, että niistä tuli risti, taikka kolmikantaan hiiltä, savea ja hopeasolki, jonka asemesta myös voitiin käyttää vihkimäsormusta tai hopearahaa. Viimeksimainittua sanottiin _merkiksi_ ja käsitettiin se _verhaksi_, s.o. uhriksi.

Suomen itä-Karjalassa laskettiin seulalle arvoittelijan kaulassa oleva risti, niin että nauha tuli kulkemaan seulan reunaa myöten. Vastapäätä ristiä pantiin hiili ja viistoon kaksi leipäpalasta. Kolmas leipäpalanen kiinnitettiin rihman päässä riippuvaan neulaan. Venäjän Karjalassa käytettiin samoin kolmatta leipäpalasta harjan asemesta. Seulan päälle leipäpalasten kanssa ristikkäin asetettiin joko laatanaa (pyhäsavu-pihkaa) ja keskelle pyhän _Pohrotsan_ (Jumalan äidin) kuva taikka myös kaksi hiilipalasta. Jälkimäisessä tapauksessa, jonka I.K. Inha on valokuvannut, mainitaan seulan alla olleen vielä leivän, jonka päälle oli tehty kolmikanta leipä- ja hiilipalasesta sekä arvoittelijan sormuksesta tai muusta kalusta.

Suola ja leipä, niiden asettaminen ristiin, kaularisti, pyhäsavu ja pyhäinkuva viittaavat ilmeisesti lainaan idästä päin. Suolan ja leivän sekä hiilen ja saven asettavat Saratovin läänin venäläiset pöydälle nelikantaan ristikkäin ja pitelevät niiden yläpuolella langasta kerää. Venäläisiltä ovat tämän arpomistavan oppineet myös kristityt tshuvashit, jotka asettavat pöydälle nelikantaan kaksi hiiltä ynnä kaksi leipäpalasta ja keskelle kolmannen leipäpalasen neulan päähän riippumaan.

Seulalla arpomisen yhdeydessä toisinaan esiintyy suoranaisempikin tiedonhankinta uneksimalla. Jyskyjärvellä Vienan läänissä kumottiin lämpimän leivän päälle seula, jonka uurteesen merkittiin tautien nimet ja vähän yläpuolelle sen pohjaa, juuri keskikohdalle ripustettiin kaularisti hyvin hienon langan tai hirvensuonen päähän. Jos arpa ei näyttänyt, niin pyöräytettiin sitä kahdesti myötä- ja kolmannen kerran vastapäivään. Jos se ei ottanut ollenkaan asettuakseen, vaan heilui kaikille suunnille, pantiin ristinmerkki niine lankoineen ensi yöksi pään alle; silloin sai nähdä tai kuulla unissa, mikä tauti sairasta vaivasi.

Seulalla arpomiseen liittyvät Arpasanat ovat länsi-Suomessa yksinkertaista arpaesineiden puhuttelua, joka on itäsuomalaisella alueella, varsinkin Karjalassa muodostunut runomittaiseksi.

A. Neitsyt Maria on asettanut tämän arvan syntisien välimieheksi. Miltä vialta on tämä vika? Sano synnyn syytä myöten, älä miun mieltäni myöten, sano asia asiata myöten, sano totta, älä valetta! Sano arvalle Jumala, arpa sitten miulle sanoo, miltä vialta tämä vika. Jos on kalma, lähe arpa liikkehelle, arpa lähe myötäpäivään; jos on kiroista, lähe vastapäivään; jos on veestä, käy kohti merehen; jos on maasta, käy kohti pohjasehen! Jos arpa totta sanovi, arpa ylös ylennetähän; jos arpa valehtelevi, arpa tulehen heitetähän; jos arpa valehtelevi, arpa maahan hauatahan. B. Kysyn Luojalta lupoa, anon Herralta apua, tahon taivon haltialta, manuelta veljeltäni, maakamaran katkojalta. Nyt on aika arvan käyä, miehen merkillä kysyä. Mie nyt kysyn kykkeröistä, mie nyt vaain vastinetta. Mist' on pulma puuttununna, tauti Hiien tarttununna: joistako juoksevista, läikkyvistä lähtehistä, veen vankan vääntimistä, kosken kuohuista kovista, vainko melloista vesistä? Sano arpa syitä myöten, älä miesten mieltä myöten! Jos arpa valehtelevi, arpa luoahan tulehen, palamahan paiskatahan, merkki miesten poltetahan. Jos arpa toen sanovi, arpa ylös nostetahan polville pyhän Jumalan. C. Arvalle kakkarat tehään.

Nämä luvut, kuten näemme ovat ilmeisesti kristilliseltä ajalta. Arpa on Neitsyt Maarian, _arpa-Maarian_, asettama, sitä kysellään Luojan luvalla, Herran avulla, se saa tietonsa itse Jumalalta ja totta puhuttuaan se pääsee pyhän Jumalan polville.

Seulalla arpomisen katolisesta alkuperästä ei siis saata olla epäilystä. Mutta Kalevalassa mainitaan toinen arpomistapa, jota Väinämöinen käyttää kadonneita taivaanvaloja tiedustellessaan (UK 49: 81-110). Väinämöisen esiintyminen arpojana perustuu yhteen vienanpuoliseen Laivaretken muistiinpanoon, jossa hän veneen kiinni puututtua: "arpoa asettelevi". Tämän säkeen Lönnrot, kuten Vanhan Kalevalan Lisistä näkyy, on ensin sovittanut vastaavalle paikalleen, siihen yhdistäen Arvanlukuja, ja vasta myöhemmin siirtänyt Päivänpäästö-runoon. Siinä itäsuomalaisessa Arvanluvussa, jonka mukaan Väinämöisen on kuvailtu leikkaavan lepästä lastut ja arvat kääntävän, vaaditaan ensin Luojan merkkiä, Jumalan arpaa totta puhumaan, sitten rukoillaan:

Ukko kultainen kuningas, Herran enkeli ylinen, tule arvat kääntämähän, peukaloin paloamahan.

Runon jälkeen on liitetty selitys: "lepän lastuja pannaan; jos selälleen, ei mitään; jos kumoon, totta".

Arpalastun leikkaamisen tuntevat myös pakanalliset tsheremissit, joten sitä saattaisi pitää ikivanhana yhteisperintönä. Näin yksinkertaisessa tempussa on kuitenkin yhtäläisyys vaikea varmentaa todelliseksi yhteydeksi. Mainittu Arvanluku, jossa Luoja ja Herran enkeli esiintyvät, ei ainakaan ole pakanuudenaikainen, enempää kuin toisetkaan Arvansanat, joissa lepänlastuja kuvaillaan huiskuteltavan paholaisen lakissa:

Anna Hiisi hilkkujasi. Lempo lierilakkiasi, tuohon arpani asetan, lepänlastun langettelen.

Sama arpomistapa rahalla toimitettuna tunnetaan jo vuodelta 1678. Syytteenalainen pohjalainen noita oli heittänyt "arpaa" siten, että pani myssynsä lattialle ja sen päälle tulukset ja sitten viskasi rahankappaletta kolmesti tulusten päälle, niinkuin pikku pojat heittävät rahaa kuoppaan. Siitä että raha kolmesti putosi samalle puolelle, hän päätti taudin synnyn.

Vanhanaikaisimpia arpomistapoja on epäilemättä _katsominen_. Lencqvist kertoo suomalaisten tietäjäin täyttäneen vedellä ja myöhempään aikaan paloviinalla maljan. Tämän pohjaan ja kanteen liitettiin ulkoapäin kaksi veistä, joiden avulla sitä nopeasti pyöritettiin ikäänkuin napojen ympäri, kuitenkin niin ettei se kallistunut. Samalla sopotettiin määrättyjä lukuja, kunnes vesi eli viina alkoi kuohua, jolloin haihtuvassa vaahdossa oltiin näkevinään tulevaisia tapahtumia, parantumista tai kuolemaa, varkaan kasvot y.m.

Pohjanmaalla sekä kahden puolen pohjois-Suomen rajaa on veteen katsomista vielä viime aikoina harjoitettu.

Vienan läänissä otettiin vettä ensiksikin rantaan vyöryvästä aallosta vastarannalta ja vuoltiin hopeaa sijaan. Otettiin vettä toinen kerta tyynestä paikasta rannalta siten, että astia painettiin hiljaa veden alle ja veden sisässä kuljetettiin hiljaa sinne, missä näkyi pieniä vaahtopisaroita; nostettiin taas varovasti astia veden pintaan, niin että siihen jäi joku pisaroista. Jos vaahtosilmä pyöri myötäpäivin, voitiin sairas parantaa, jos vastapäivin, niin ei. Otettiin vielä kolmannesta paikasta, hetteestä vettä siihen lisäksi. Kun pani kätensä astian päälle, luki Arpasanat ja otti kätensä pois, niin vedessä näkyi sellainen olento, minkä näköistä oli sen haltian väki, joka sairasta vaivasi.

Ruotsin puolelle jäävän Tornionjoen varrella pantiin veteen ruumiin vaatteesta otettu vaskinen nappi, hauen sydän y.m. Jos silloin vesi meni sameaksi, niin oli tauti Jumalan lähettämä eikä ollut parannettavissa. Mutta jos tauti oli poikenluoma (panentatauti), niin veden päälle tuli kirkas kupla, jossa näkyi sitä väkeä, mikä sairasta vaivasi.

Tavallisesta arpomisesta veteen katsominen eroaa siinä, että henget eivät ainoastaan välillisesti veden liikkeessä ilmoittaudu, vaan itse ilmestyvät veden kuvastimeen. Tämä "elävänä kuvana" näkeminen lähentelee unennäkemistä.

Ruotsin ja Norjan Lapissa on katsominen viinaan, johon syntyvistä helmistä pitäisi nähdä kaikenlaisia kuvia, sangen yleinen. Voisi siis ajatella ainakin sikäläisten suomalaisten tai suomalaistuneitten asukkaitten tämän taidon lainanneen tai perineen lappalaisilta.

Lappalaiset ovat kuitenkin tämän tiedustelukeinon aikoinaan oppineet skandinaaveilta. Esim. Tanskassa tiedetään katsotun vesiastiaan, jotta saataisiin nähdä varas.

Myös suomalaiset ovat veteen katsomisen voineet omistaa suorastaan ruotsalaisilta. Inkeriläinen arpoja, joka katsoo varkaita vedestä, on voinut venäläisiltä oppia tämän taidon, joka samoin kuin seulalla arpominen oli muinais-Kreikassa tunnettu oppisanoina vieläkin käytetyin nimityksin _koskinomanteia_ ja _hydromanteia_.

Muutamista muista arpomistavoista tulee myöhemmin puhe. Tässä on vielä mainittava pelkillä sanoilla arvoitteleminen. Sairaan luokse kutsuttuna tietäjä ryyppäsi viinaa, että tuli vähän päihinsä. Sitten alkoi loitsia:

Mist' on pulma puuttununna, taudin alku tarttununna? Onko kuollehen koista, satamalkosen majasta, tuhatlauan tutkaimesta? -- Vaiko vienosta ve'estä lummekorjuhun koista, limaparran liepehestä? Vai korven kuulusta koista, salokaaren kainalosta? Vaiko kiihtynyt kiroista, pantuna pahain sanoista?

Hän niinmuodoin luettelee neljä taudin lajia: kalman, vesihiiden, metsännenän ja kirot. Mitä mainitessa hänellä luonto ja veret liikkuivat, sen taudin hän arvasi olevan sairaassa. Tämä lienee kuitenkin vain tilapäinen sekamuoto alkuperäisintä henkien välitöntä vaikutusta ja tiedustelua arpojan omien hermojen välityksellä sekä kolmanteen kehitysasteeseen kuuluvaa _sanoin loitsimista_.

Viimeksimainitun asteen tunnusmerkkinä on usko itse sanojen sekä sisällyksestä että muodosta riippuvaan voimaan. Loitsujen kaavoihin ajatellaan kerta kaikkiaan sisältyvän yliluonnollisen ilmoituksen, niin että ne semmoisinaan vuorostaan vaikuttavat henkimaailmaan.

Vanhinta kantaa edustava ostjakkilainen tai lappalainen noita on rumpua lyödessään kiihottautumisen apukeinona voinut käyttää myös jonkinlaista laulua, tilapäärunoilun tapaista. Mutta vakinaisia loitsukaavoja he eivät ole tarvinneet. Poikkeuksena, joka sääntöä vain vahvistaa, ovat lappalaisen Vinturi nimisen henkilön Jukkasjärvellä esittämät Raudansanat, jotka ovat ilmeisesti suomalaisilta opitut, sen jälkeen kuin mainittu metalli tuli lappalaisillakin käytäntöön. Sama lienee laita muutamain Ruijassa tavatuiksi mainittujen, norjalaisia loitsulukuja muistuttavien rukouksien. Näitä luettiin aaltojen asettamiseksi merellä, jolla lappalaiset eivät ole alkuansa liikkuneet, viinaan katsomisen yhteydessä, joka on vierasperäinen arpomistapa, sekä käyttäessä ketunrautoja.

Perman ja Wolgan heimojen suorasanaiset loitsuluvut ovat todistettavasti kristillisaikaista venäläistä lainaa. Sama on laita Aunuksen vepsäläisiltä muistiin pantujen taikasanojen sekä niiden liyginkielisten, joita V.J. Sreznevskijn löytämä vanha käsikirjoitus 1600-luvulta sisältää.

Toiselta puolen ovat virolaisten loitsut, milloin eivät ole verrattain myöhään Inkerin puolelta kulkeutuneita suomalaisia, kuten niiden kielestä usein selvästi näkyy, sisällöltään kristillisiä ja alkuperältään germanilaisia.

Germanilaisilla ei enempää kuin slaavilaisillakaan voi osoittaa olleen kotoperäisiä pakanallisia loitsulukuja. Heidän loitsukaavansa ovat muodostettuja keskiaikaisten latinan- ja kreikankielisten mallien mukaan. Katolinen kirkkokin käytti kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa n.s. siunauksia (benedictio). Siitä käytännöstä jälkenä on ruotsalaisilla sana signeri merkityksessä _loitsuluku_.

Kristilliset kaavat vuorostaan ovat mukaelmia muinaisklassillisista ja itämaisista. Aikaisimmat muistomerkit tavataan nuolenpääkirjoituksissa, joita myös suomalainen tutkija K. Tallqvist on julkaissut.

Vanhoista maailman kulttuurikeskuksista, Tigris ja Euphrat virtain vieremiltä ynnä Niilin varsilta, on kaavamaisin sanoin loitsiminen kulkeutunut Välimeren maihin, joista keskiajalla on jatkanut matkaansa Pohjoismaihin ja Ruotsin kautta roomalaiskatolisen kulttuurin mukana saapunut länsi-Suomeen. Länsisuomalaisten sanojen ja lukujen yleinen kristillisperäisyys ja läheinen suhde skandinaavilaisiin on monessa yksityiskohtaisessa tutkimuksessa todennettu, samoin itäsuomalaisten loitsujen riippuvaisuus länsi-suomalaisista. Että samat katolisperäiset loitsut lopulta ovat joutuneet venäjänpuolisillekin karjalaisille, on jo v. 1873 A. Borenius osoittanut, huomauttaessaan latinaisen santti-sanan esiintymisestä pyhimyksen merkityksessä kreikanuskoisten runoissa.

Mieltäkiinnittävin katolisessa loitsussa on kertovainen osa, jossa esitetään yhtäläinen Kristuksen aikoina tapahtuneeksi kuvailtu seikka. Länsisuomalaisessa Niukahdusluvussa kerrotaan germanilaisten esikuvien mukaan, miten Jeesus Maarian kera ratsastaa kirkkoon hiirenkarvaisella hevosella eli aasilla; kun tämän jalka kivisellä tiellä niukahtaa, astuu Jeesus tai Maaria alas ratsailta ja lukee parannussanat. Samoin Kohtauksenluvussa esitetään Maaria istuvana kirkon kynnyksellä Jeesus lapsi sylissä; pahan hengen ohi kulkiessa lapsi saa kohtauksen, minkä Maaria asettaa manaamalla: "mene Hiisi helvettiin!"

Käärmeenluvun sisällyksen ilmaisee selvästi suorasanainen esitys Hämeen ja Savon rajalta. Siihen aikaan koska Jeesus vaelsi Pietari muassa, näki Pietari pahan oksennuksen tiellä ja sanoi Jeesukselle: "pane, Herra, henki tuohon". Jeesus pani hengen ja sanoi Pietarille: "pistä sormesi sen suuhun". Pietari pisti sormensa sen suuhun ja se puri, jolloin sormi rupesi ajettumaan ja turpoamaan. Pietari sanoi Jeesukselle: "ota, Herra, henki pois!" Mutta Jeesus sanoi: "anna tehdyn seisoa", ja luki luvun, jolla sormi parani, näillä sanoilla: "Mato musta maan alainen" j.n.e.

Myös eräässä preussiläisessä Käärmeenluvussa viitataan kansantarinaan, jonka perusaiheena ilmeisesti on ollut raamatullinen käsitys paratiisin käärmeestä: "piru on sinut luonut, Herramme Jeesus antoi sinulle hengen". Mutta kertovaisena "syntynä" se on vasta suomalaiseen loitsuun sovitettu. Jo länsi-Suomessa toisinaan loitsija sen edellä tietoisena lausuu: "tiedän sukus, tiedän syntys, mistä sinä siinnyt olet".

Itäsuomalaisella säeparilla (UK 3: 203-4): "vuoresta on vetosen synty, tulen synty taivosesta", on vastineensa ruotsalaisissa Tulenluvuissa. Edellinen säe saa selityksensä jatkosta muutamassa Vedensynnyn toisinnossa, jossa Neitsyt Maaria veden kaivaa kalliosta sauvallaan, samoin kuin raamatun kertomuksessa Mooses. Jälkimäinen säe viittaa kristilliseen ajatukseen saatanan lankeemisesta taivaasta niinkuin pitkäisen tulen. Keskiaikaista legendaa edellyttää suomalaisessa Tulensynnyssä kuvattu tulen tuudittaminen taivaassa, sen kirpoaminen alavaan järveen s.o. Kuolleeseen mereen, sen pyydystäminen sieltä ynnä Jordanin joesta ihmeellisesti valmistuneesta liinasta kudotulla verkolla, sen irtipääseminen kalojen ja kerien avattua ynnä yritys polttaa neitseellistä emoa ja hänen poikaansa, mikä ei kuitenkaan onnistu, vaan johtaa siihen, että Neitsyt Maaria lukee: "tulonen Jumalan luoma" j.n.e.

Kenties alkuperäisesti suomalainen, vaikka silti kristillisaiheinen on kuvaus Raudan syntymisestä Neitsyt Maarian tai häntä edustavien neitojen maidosta, joka on länsi-Suomessakin säilynyt. Muita länsisuomalaisia syntyrunoja on vielä Puun, joka on "puhdas Jumalan luoma, vesa Jeesuksen vetämä, kanto Herran kasvattama" ja Kiven, jonka äitinä on maa ja isänä kilka eli paholainen.

Itäsuomalaisten syntyjen joukossa on lisäksi muutamia, jotka voi olettaa aikoinaan länsi-Suomessakin tunnetuiksi legendoiksi, kuten myöhemmin puheiksi tuleva Yhdeksän taudin synty.

Mutta suurin osa itä-Suomelle ja Venäjän Karjalalle ominaisista syntyrunoista, joilla ei ole vastineita etelämpänäkään Karjalankannaksella eikä Inkerinmaalla, ovat siellä kokoonpantuja kertovaisten runojen aineksista. Esimerkiksi Puunsyntyyn on liittynyt tarumainen Sämpsä Pellervoisen runo, Pistoksenlukuun virolaisperäinen Ison tammen runo, Raudansyntyyn Virosta kulkeutunut Kultaneidontaonta ja Voiteensanoihin niinikään virolainen Ison härän runo. Siten on lopullisesti muodostunut se laji suomalaista loitsurunoutta, joka tälle antaa ominaisimman ja runollisimman leiman.

Edelläesitettyä historiallista kehitystä suomalaisen tietäjän toiminnassa, jota olemme seuranneet alkaen loveen lankeamisesta, siitä siirtyen arpomiseen ja viimein sanoilla loitsimiseen, kuvastavat myös runoissamme käytetyt nimitykset. Loitsija niissä itsestänsä eroittaa _vastuksensa_, alkuperäisempää kantaa edustavan ja pahaa tarkoittavan lappalaisnoidan.

(Noidannuolta vastaan). Kyllä tieän noian synnyn. kussa noita tehty on: Pohjan penkeren takana. hakoisella vuotehella, kivisellä päänalalla.

Vastapuolen noidalle eli _velholle_ -- tätä halveksivassa merkityksessä käytettyä venäläistä sanaa hän tuskin milloinkaan itseensä sovittaa -- loitsija antaa joskus lapinkielestä lainatun nimityksen mäyrymies (vrt. lapin _meuret_ = toimia noitana, lyödä noitarumpua), joka muodossa _myrrysmies_ kansanpuheessakin tunnetaan.

Tälle noidalle hän myös omistaa kansanmuistoihin päänsä peittäneestä loveenlankijasta liittyvän mainesanan _lakkipää_.

Soutelemme, joutelemme noien velhojen vesille, tietomiesten tienohille, lakkipäitten lainehille.

Onpa loitsurunoissamme säilynyt vielä lappalaisen noitarummun suomalainen nimitys _kannus_.

A. Puskut pilvihin puhallan, ammun tauit taivahalle, jottei nosta noiatkana, käännä kannuslappalaiset. B. Itse noita noitukohon, Käsi kannos kaatukohon, Langetkohon lappalainen! Kolme on noitoa kovoa, Yheksän ylipahoa.

_Käsi kannos_ eli _kannus_ on tietysti luettava _kannus-käsi_ s.o. noitarumpua kädessään pitelijä. Siitä muunnoksia lienevät _kaikenkannus_ ja _salakannus_.[4]

C. Lempo suuhun lentäköhön siipinensä, sulkinensa, kaikenkannus karvoinensa. D. Itse noita sortukohon, satakannus kaatukohon; kyllä laulan lappalaisen.

Näiden säkeistöjen esittäjät eivät ole kannusta näkemältä, tuskinpa kuulemalta tunteneet. Jälkimäisen muodostaja ei ole enää (loveen) lankeamistakaan ymmärtänyt, koska on _sortumiseksi_ muuntanut kaatumisen edellä käyneen _noitumisen_ (vrt. A).

Tulessa kulkevan lappalaisen, _tulilapin_, käsitteesen liittyy ilmeisesti noidannimitys _tulikulkku eli -kurkku_. Se tavataan usein juomisen yhteydessä, ikäänkuin olisi kulkkua polttavasta janosta kysymys.

A. Josta noiat vettä juovat, tulikurkut kuihkoavat. B. Tulikulkku lappalainen, juomari joentakainen, joka joi tuliset kosket, säkehiset särpi virrat, tule verta särpimähän, hurmetta huroamahan.

Toisinaan puhutaan tulikulkun kuohumisesta, ikäänkuin hänen sisällään olisi tulta, mikä joskus ulos puhaltuvaksikin kuvataan.

C. Kun lie noiat noitununna, lappalaiset lausununna, tulikulkut kuohununna. D. Tulikulkku kuohujaksi, Puhuit tulta kulkustasi, Vatsastasi valkeata.[5]

Mutta tulikulkku mainitaan muutenkin:

E. Ilman noian tietämättä, tulikulkun kuulematta. F. Vai on kiihtynyt kiroista, tulikulkun tutkelmoista.

Gananderin käsinkirjoitetussa sanakirjassa esiintyy johdannainen _Tulikurkutar_, jonka hän selittää Syöjättären kaltaiseksi naisolennoksi. Sanayhtymään ei _-tar_ pääte liene kiinnitettävissä, jollei se voi liittyä tämän jälkiosaan yksistäänkin. Ganander viittaa vanhain preussiläisten Curcko jumalaan, jonka Lencqvist on yhdistänyt suomalaiseen kiroussanaan kurki eli kurko. Tätä on voitu käyttää noidastakin pahassa merkityksessä. Tulilappalaiseen verrattava _tulikurko_ on sitten helposti väärinkäsitetty _tulikurkuksi_.

Tuulessa lentävä noita tavataan etelähämäläisessä luvussa _tuulen noitia_ vastaan: "jos tuulen noidat noituvat sinut yhden kerran, noidu sinä tuulen noidat kaksi kertaa" j.n.e. lukien aina yhdeksään asti.

Unennäkijän yhdistämistä lappalaisnoitaan ilmaisevat selvästi Väinämöisen sanat hänen ensimäiseltä Pohjolanretkeltä palattuaan eräässä Sampojakson toisinnossa (vrt. UK 10: 23-6):

Syö syöjä unennäkijä, Tapa tauti lappalainen, Ei sanont saavani kotihin, Enämpi elävin silmin.

Useammin kuin unennäkijä esiintyy noidan ja lappalaisen rinnalla pelkästään näkijä:

A. Jopa mua noiat noiuit, noiat noiuit, näit näkijät, koki kolme lappalaista kolmena kesäissä yönä, kolmilla kotaporoilla, alasti alakivellä, riporihman kiertämättä, aivan apposen alasti. Mitäpä tuost' on, ei mitänä! Minäpä laulan lappalaisen toki suohon suolivöistä. B. Noitui noiat, näki näkijät -- mutta kun minä näin näkijät, minä noiuin noiat kaikki.

Edellisessä näytteessä näkijä voitetaan loitsulaululla, jälkimäisessä vastakkaisella näkemisellä. Minkälaista näkemistä tarkoitetaan, ei kumpaisessakaan lähemmin selitetä.

Voisi olettaa kysymyksessä olevan "pahalla silmällä" lumoomisen. _Katein katsoja, kieroin silmin keksijä_ ovat vihansuovan noidan yleisiä kertosanoja. Ettei niillä ainoastaan oman _kylän kateita_ tarkoiteta, osoittaa noidan kertosanana joskus käytetty _Lapin kade_ sekä Luomisrunossa Väinämöisen ampujana mainittu _Lappalainen kyyttösilmä_. Kalevalassa kuvataan, mitenkä Lemminkäinen Pohjolan pihalle saapuessaan kenenkään keksimättä "katsahti tupahan tuosta, pilkisteli piilokkali" (UK 12: 393-4). Tällä kohdalla on Lönnrot selittänyt: "luultiin sen voitolle pääsevän, joka ensin havaitsi vastustajansa." Mainittu säepari, joka ei vielä vanhassa Kalevalassa esiinny, on tosin hänen oma muodostamansa.[6] Mutta yhtäläinen ajatus esiintyy loitsuissa kateita vastaan.

Milloin on loitsijan vältettävä häntä väijyvän pahaa katsetta lähtemällä Jumalan ilmaan aikaisin:

ennen noian nousemista, katehen havaitsemista.

Milloin on hänen itsensä pidettävä silmät auki soutaessaan:

katehen koan eitse; äiä on noitia norolla, tietäjiä tien ohella, virolaista viisi kuusi, kyröläistä kymmenkunta; vaan minäkin näen näkijät --

minkä voinee hyvinkin läheltä näkemiseksi selittää.

Mutta mainittu kolmen lappalaisen noituminen, näkeminen ja kokeminen oletetaan tapahtuvan heidän omilla kotasijoillaan samoin kotonansa toimivan loitsijan luonnollisen näköpiirin ulkopuolella. Saattaisi siis ajatella jonkinlaista yliluonnollista kaukonäköisyyttä. Näkijöiksi nimitetäänkin esim. Savossa semmoisia tietäjiä, jotka, kun heiltä tullaan tiedustelemaan taudin syytä tai kadonnutta esinettä tai pahan työn tekijää, silloin näkevät asian avunhakijalta kysymättäkin, tarkoin selittäen hänen kotiseutunsa ja olonsa.

Vaikea on kuitenkin ymmärtää, mitä pahaa tällä hengessä näkemisellä on voitu toisilleen tehdä. On vielä sekin mahdollisuus, että runossa kuvattu näkeminen on suoritettu veteen katsomalla. Suomalaiselle, joka kävi Lapissa parannusta etsimässä, kerrotaan tuodun vesiallas ja kysytyn, oliko sen ihmisen kuva, joka näkyi vedessä, hänelle tuttu. Kun hän sen tunsi omaksi kyläläisekseen, käski lappalainen pistämään kuvaa rintaan veitsellä, selittäen, että sairauden aiheuttaja kuolisi samalla hetkellä ja avunanoja paranisi. Tämä ei kuitenkaan hennonut sitä tehdä, vaan pyysi muuten parantamaan.

Varsinaisesta näkemiskilpailusta veteen katsomalla kertoo gotlantilainen kansantarina. Oli kerran mies vierailla mailla matkustaessaan joutunut Suomeen (Finland). Siellä hän ei löytänyt mitään tietä ja osui asunnolle, jossa tapasi vanhan suomalaisäijän (finngubbe). Tämä selitti, ettei hän sieltä pääsisi vähemmällä kuin lupautumalla hänen vävykseen. Mies, joka oli rikas, ei ollut halukas suostumaan, vaan pyysi mietintäaikaa. Monet kerrat yritettyään ratsastaa pois eksyttävästä metsästä ja jouduttuaan iltaisin aina samalle paikalle takaisin, oli hänen viimein pakko sitoutua määrättynä päivänä tulemaan häihinsä. Kotipuolelle palattuaan hän kuljeskeli murheissaan lupauksensa johdosta. Siellä asuva suomalainen (finne) kysyi syytä hänen suruunsa ja saatuaan sen tietää tarjoutui auttamaan. Häiksi määrättynä päivänä tämä asetti oven ulkopuolelle vedellä täytetyn pesusoikon, ja puhallettuaan veteen hyvin suuren kuplan käski siihen katsomaan. Sulhasmies näki kuplassa kuvastuvan suomalaisäijän asunnon ja pihamaan, täysissä pukimissa istuvan ja odottavan morsiamen, kokoontuneet häävieraat ja äijän itsensä, joka ulkona ja sisällä vihaisin elein hääräili ja yhä juoksi vesisoikon äärelle katsomaan. Mutta kun kuplassa näkyi äijä tulemassa asunnostaan pyssy kädessä, ojensi sulhasmiehelle hänen auttajansa pyssyn ja käski kiireesti ampumaan äijän kuvaa vesikuplassa, ennenkuin toinen ennättäisi laukaista. -- Toisinnon mukaan, jossa on puhe nimenomaan _lappalaisesta_ noitaukosta Suomessa (lappgubbe i Finland), sulhasmies ammuttuaan näki äijän makaavan kuolleena kartanollaan. "Nyt olen sinut pelastanut", auttajanoita huudahti, "se oli noidan-ampuma (trullskut)".[7]

Pyssy on tietysti alkuperäisemmän jousen sijainen. _Noidan nuolista_ on runoissa usein puhe, ja niiden johdosta saa noita toisinaan kertosanan ampuja:

mistäs noita nuolet saapi, ampuja pahat asehet?

Noidan nuolia nimitetään myös yleisesti _velhon veitsiksi ja tietäjän teräksiksi_, joskus _tulikäpysiksi ja tuliteriksi_. Velhojen asemella ovat veitsirautojen omistajina välistä _verhoittajat_, jotka tarkoittanevat verhan eli uhrin toimittajia.

Onpa viimein parissa pohjois-Pohjanmaan loitsussa nimitys _paha paaensoutaja_ säilynyt muistona siitä kansanuskosta, että lappalainen velho on voinut kulkea kivipaadella yli veden soutaen tai lentäenkin. Kerrotaan tietäjän toiselta kysyneen: "tiedätkö sinä mitään?" -- "Tiedän minä vähäsen", oli toinen vastannut, "sen verran että kivellä yli järven menen." Toinen taas oli kerskaillut: "tiedän minäkin sen verran, että lentämällä yli järven menen." Oli sitten lähtenyt menemään ja ruvennut "luijaamaan", vaan oli pudonnut keskelle järveä.

Toista kehitysastetta edustava _arpoja_ esiintyy harvoin nimenomaan pahaa tarkoittavan noidan merkityksessä:

Noitia joka veräjä, joka aita arpojia. Kuhun pannen nuoret noiat, kuhun arpojat asetan? Sotken suohon, sammalihin -- Syö sitta, unennäkijä' Kun sie nouset noitumahan ja asetut arpomahan, pese suutasi sisästä, kieltä korvien tasalta.

Tämä esimerkki on Inkeristä, jossa arpoja on ylimalkaisen noitakäsitteen tavallisin kertosana. Näyttää myös siltä, kuin siellä noidan nuolia ja veitsiä olisi arpomisvälineinä käytetty.

Meni noijille Venahan. ala linnan arpojille; noiat katsoit nuolihinsa, arpojat kuraksihinsa.

Jos Kalevalasta saisi päättää, olisi kolmaskin, sanoilla loitsimisen aste sekä Joukolassa että Pohjolassa, jotka kumpikin rinnastetaan Lapinmaan kanssa, täydesti saavutettuna pidettävä.

Joukahainen jo lähtiessään kilpasille kerskaa itse laulavansa laulajansa, sitten vastaantulevalle Väinämöiselle latelee joukon tietoja ja syntyjä ja viimeksi uhkaa hänet siaksi laulaa (UK 3: 57-66, 147-210, 277-82). Mutta ensinmainittu kerskaus on Lönnrotin kokoonpanema säkeistä, joilla päinvastoin Väinämöinen loitsii Joukahaisen tai yleensä suomalainen laulaja vastuksensa. Tietojen esitys on myöhäinen lisäys Kilpalaulantaan muutamissa vienanpuolisissa toisinnoissa; yhdessä ainoassa on Joukahaisen suuhun sovitettu laulamisen uhka. Mutta ennen kaikkea on huomattava, ettei kansanlaulussa Joukahaista milloinkaan nimitetä lappalaiseksi.

Kalevalan alkusanoissa (1: 46) Louhelle omistettu luottehien loppumattomuus kuuluu kansanrunossa Lemminkäiselle. -- Sammon saatuaan Pohjolan emäntä toimittaa Ilmarisen kotiin purressa siten, että "virkki tuulen tuulemahan" (UK 10: 487). Mutta Vanhassa Kalevalassa (5: 332) on virkki sanan sijalla nosti; säe kuuluu oikeastaan siihen paikkaan Sampojaksoa, missä Väinämöinen tuulen avulla lähettää Ilmarisen Pohjolaan. -- Pakkasen nosto Lemminkäisen tielle, Uduttaren, Iku-Turson ja Ukon avuksi manaaminen Samporetkeläisiä vastaan, tautien rukoileminen Ukolta, Karhunnosto sekä Pidätyssanat taivaanvaloja vuoreen kätkettäessä, ovat kaikki Lönnrotin sovittamia Pohjolan emännän lausumiksi. -- Miekallisten miesten laulaminen Lemminkäisen pään varalle (UK 27: 407-12), on Lönnrotin muodostama yksinäisen Lemminkäisen surmarunon toisinnon johdolla. -- Pohjolan isännän ja Lemminkäisen kahdenpuolinen loitsulaulu (27: 205-56) tapahtuu kansanrunossa retkellä Päivölään ja on Lemminkäisrunoihin joutunut Väinämöisen ja Joukahaisen välisestä Kilpalaulannasta.

Lemminkäisen ensimäisellä retkellä Pohjolaan (UK 12: 137, 200, 3%, 401, 451-6) mainitaan laulava lappi, lapiksi lausunta, tuvan lautsat täynnä laulajoita, jotka lauloivat Lapin runoja, ja joista vielä eroitetaan parhaat laulajat ja taitavimmat runot. Eräässä Lönnrotin kirjaanpanossa ilmaantuukin Luotolan asemalla tilapäisesti Lapinmaa, jossa Lemminkäisen äiti pelkää poikansa laulettavan syteen ja saveen. Sitäpaitsi oli Lönnrotilla muistiinpano, jossa äidin varoitukseen, ettei menisi matkalle tiedoitta, koska "siellä lappi laulanevi", nimetön poika vastaa "ei minua lappi laula, minä laulan lappalaisen". -- Epääminen lapinkielen taitamattomuuden vuoksi johtuu Luomisrunoon eksyneestä kappaleesta, jossa munijakokko ikäänkuin ihmisolento tulee Turjan kintahissa:

ja Lapin lapukkahissa, eikä tunne kieltä Turjan, _saata saksaksi sanoa_.[8] maha lausua lapiksi.

Pohjolaan saapuneen Lemminkäisen läpi seinän kuulemat laulajat on Lönnrot löytänyt Ansiotyökosintaan eksyneestä kappaleesta, missä Hiiden neidon kodissa kuvataan olleen:

ovensuu osoavia, sivuseiniä laulajoita; _nuo lauloi Lapin sanoja, Hiien virttä vinguttivat_; ulkoa runoja kuulin, läpi seinän laulajoita.

Mutta Lapin sanat ja Hiiden virsi ovat tässä yhteydessä yhtä tilapäisiä kuin viimeksimainittuun säkeeseen: "läpi seinän laulajata", kerran liittyvä: "lattialla lappalaista".

_Laulaja_ nimitys tavataan kyllä Tietäjän luotesanoissa nimenomaan pahansuovalle vastustajalle omistettuna:

Piha täynnä pistäjöitä, laki täynnä laulajoita. kartano kaehtijoita.

Mutta tässä ei ole kysymys lappalaiskodasta, vaan lakituvasta, kuten seuraava oikeuteen mennessä luettava loitsu osoittaa:

Laki täynnä laulajia, peripenkki tietäjiä, oviloukku loihtijoita -- kuulin ulkoa runoja, läpi sammalten sanoja, läpi tuohten tuomioita.

Mainitussa Ansiotyökosinnassa on kuvattu vaiteliaatkin lautamiehet säkeillä:

tupa oli täynnä tuppisuita, jakku miehiä jaloja.

Parahien laulajien sijoittaminen Pohjolaan on aiheutunut seuraavasta loitsusta:

Ei ennen miun isoni, ei se lahjont lappalaista, eikä noutant noian mieltä; kivet suuhun syrjin syösti -- parahille laulajille, tietävämmille runoille. Jos tahon tasoille panna, miesten verroille veteä, laulan laulajat parahat pahimmiksi laulajiksi.

Vaikka noidan kertosanana onkin lappalainen, on tässä ilmeisesti tarkoitettu samalla tasolla olevain loitsijain keskenäistä kilpailua.

Koska suomalaisella sananvoiman käyttäjällä saattoi olla vastuksenaan myös virkaveljensä tai lakia lukeva tuomari lautamiehineen, jotka hän käsitti kaltaisikseen loitsijoiksi, niin hän toisinaan näihin sekoitti varsinaisen vastuksensa, lappalaisnoidan. Itse vastakohtaisuuskin saattoi tässä kohden vaikuttaa tasoittavasti:

"minä laulan lappalaisen > ei lappi minua laula > lappi laulanevi".

Sitäpaitsi vanha tapa käydä Lapissa suuremman tiedon, mahdin ja maineen saavuttamiseksi johti helposti siihen käsitykseen, että sieltä myös loitsurunot olivat opittavissa.

A. Jos ei minusta miestä löyvy, Lapin virren laulajata. B. Jos laulan Lapin sanoja; noinpa ennen Lappi lauloi, kotapoika poimetteli, C. vanha vihki vieretteli poron poikimasijoilla, Lapin lastutanterilla.

Vielä on muistettava, ettei lappalaisnoitaa suinkaan mykäksi kuviteltu, vaan ainakin kirosanojen syytäjäksi. Näkijän paikalla esiintyy joskus kirooja (vrt. UK. 12: 145-6):

noiat noitui, kyyt kirovi, koki kolme lappalaista.

Myös kateen silmäyksen ohella mainitaan välistä hänen harkka (pisteliäs) sanansa siihen sisältyvine ajatuksineen; asetetaanpa se joskus noidan nuolenkin rinnalle.

A. Ken katehin katsonevi, kierosilmin keksinevi, änkehin ajatellevi, sanan harkan lausunevi. B. Noian nuolen pystymättä, saamatta sanan katehen.

Lisäksi on huomattava, että etelämpänä esim. inkeriläinen loitsija ei osannut eroittaa pohjoissuomalaista noitaa lappalaisesta, vaan rukoili päästöä:

puheista pohjalaisen, lausehista lappalaisen.

Viimeksi on otettava lukuun, miten helposti luettelontapaisiin säkeistöihin synonyymejä tarvittaissa on voitu ottaa mukaan kunniallisimpia loitsijannimityksiä, kuten _runo_ alkuperäisessä persoonallisessa merkityksessään.

Laulaisin minä kotona, vaan en julkea kylässä runolauluja latoa, rekivirttä vieretellä. Paljo on päältä kuulijoita, peripenkin tietäjiä, oven suussa oppineita, rahin rautahampahia, katsojia kaikin paikoin, noitia joka norolla, velhoja vesakot täynnä, korvessa koko runoja.

Varsinaisten loitsulukujen taito on joka tapauksessa aniharvoin omistettu vastapuolen noidalle. Tietäjä, joka hänellä on aivan tavallisimpana nimityksenä, ei alkuansa ole tarkoittanut syntyrunojen sisältämän, vaan henkien välittämän tiedon omistajaa.

Sitä selvästi osoittaa kertosana _asian arvaaja_:

Mont' on tiellä tietäjeä, mont' asian arvoajoa.

Kykyä päästä henkien yhteyteen on ollut sekin mahti, minkä tähän tietäjään liittyessään kertosana mahtaja sisältää.[9]

A. Onko tiellä tietäjiä, sekä maalla mahtajia, noitia kylän norossa? B. Äiä on maassa tietäji maan povessa mahtajia, noitia joka norossa.

Täysi vastakohta mainitulle tietäjälle ja mahtajalle on se, jona loitsija itsensä pitää:

A. Sinne milma tarvitahan syvän synnyn tietäjiksi. B. Miull' on suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa.

Toiselta puolen hän vakuuttaa, etteivät hänen tietonsa ja sanansa ole hänen omiaan, vaan korkeampaa alkuperää:

A. En puhu omin sanoin, puhun Jumalan sanoilla. B. Sanon Luojan luotuloilla. C. En sano omilla sanoilla, sanon Jeesuksen sanoilla. D. Jumalan opettamalla.

Eräässä Voiteenluvussa loitsija lopuksi painostaa parantavansa:

Sanan voimalla Jumalan, aina Jeesuksen avulla.[10]

Samoin hän ilmoittaa pistosnuolet perivänsä:

Luojan luomilla sanoilla, säätäneillä suuren Luojan.

Rantasalmen käräjillä v. 1692 kirjaanpannussa Raudanluvussa loitsija sanoo puhelevansa: "Luojan kolmella sanalla".

Loitsija ei käytä edes omaa suutaan, kieltään, huuliaan, henkeään, vaan Jumalan, Jeesuksen tai Maarian.

A. Ei suuni [ole] oma[ni], suu[ni on] Jumala tekemä, henki Herran siunoama. B. En puhu omalla suulla, Puhun suulla suuren Luojan. Herran hengellä hyvällä. C. Puhun suulla puhtahalla, Jeesuksen sulalla suulla. D. Mie puhun Maarian suulla. E. Neitsyt Maaria emonen, anna suullasi puhelen, huulillasi he[m]pehillä! F. Jeesuksen on suu sulava, suukseni sulautukohon! Jeesuksen käpeä kieli kielekseni kääntyköhön!

Viittaapa vielä siihen, että hätätilassa taivaallinen loitsija voi itse astua hänen sijalleen:

G. Jos minuss' ei miestä liene onhan poiass Jumalan -- kivet paukkui, maat tärisi, kalliot piti iloa tullessa Jumalan tunnin. H. Ei minussa miestä liene, kun ei tuossa veljessäni, joka pilviä pitävi, hattaroita hallitsevi, alla taivosen asuvi.

Siinä uskossa, että kaikista vanhin on: "Jumala puhelijoista, itse Luoja loihtijoista", rukoillaan toisinaan suorastansa:

A. Tule Luoja loihtemahan, Jumala puhelemahan, Luojan luomilla sanoilla!

Sillä:

B. Nyt on Luojan loihunaika, Jumalan puheluaika.

Niukahdusluvussa kuvataan, mitenkä Luoja tieltä ja maanselältä turhaan etsittyään hevosen jalan parantajaa:

kävi itse tietäjäksi, tietäjäksi, taitajaksi (t. tuntijaksi), lukulangan lukijaksi (t. laulajaksi), suolojen sopottajaksi.

Paitsi sanan voimaan on suomalainen tietäjä luottanut myös katseen ja kosketuksen tehoon. Tauti käsketään poistumaan:

minun silmin nähtyäni, käsin päälle käytyäni.

Tässäkin kohden on kristillinen esikuva ilmeinen. Kateen silmien vastakohdaksi asetetaan Jeesuksen silmät, ja kun rukoillaan Jumalaa parantajaksi, niin lisätään: "Jeesus kaunis katsojaksi" eli "katsojaksi kaikkivalta". Niinikään toivotetaan:

Kuhun käynevät käteni, t. kun ei käyne miun käteni, käyköhöt käet Jumalan, sopikohot Luojan sormet.

Ja kovan tarpeen tullen on Jumalan itsensä autettava:

A. Tule Jeesus tutkimahan, paina paksu peukalosi. B. Löihe Luojakin loihtijaksi, heitti sormensa lihaisen.

Kaikesta tästä johtopäätöksenä on nöyrä tunnustus:

En minä mitänä voine ilman armotta Jumalan, turvatta totisen Luojan, Avun Luoja antakohon!

Elävästi kuvastuu jumalallisen ja inhimillisen loitsijan suhde seuraavassa rukouksessa:

Tule tänne Herra Jeesus, saa tänne hyvä Jumala, astu itse armollinen; tänne Teitä tarvitahan, nimeäsi mainitahan, itseäsi kutsutahan! Kunis et jouva itse tulla, et itse kehannekana lähetä sulat sanasi, heitä helteät kätesi!

Suomalaisissa runoissa ilmenevä usko sanan voimaan on niinmuodoin uskoa Jumalan sanaan täysin kristillisessä merkityksessä.

Mutta runot tietävät vielä edelleen kertoa suomalaisen loitsijan kehityksestä. Länsi-Suomen loitsuluvuissa hänen minuutensa hyvin vähän esiintyy, etupäässä vain pahan manaajana: "tuonne ma sinun manoan", tai muuten ahdistajana.

Itä-Suomessa sitävastoin loitsija asettaa oman itsensä etualalle, osittain tosin turvautuen omistamaansa jumalalliseen sanaan ja persoonalliseen suhteesensa itse Jumalaan, jonka sijaisenakin maan päällä hän tuntee olevansa.

A. Pois minä pahat paetan Jumalan sulan sanoilla, Herran hengen huokumilla, voimalla Vapahtajan[i], luvasta suloisen Luojan, käskystä käpeän Herran. B. Minäkin poika Luojan luoma. C. Jeesus [on] minun isäni, Neitsyt Maaria emoni, minä Neitsyt Maarian poika. D. Mie oon mies päästämähän, Jumala parantamahan.

Viimeksimainittuun Jumalan sijaisuuteen perustuvat tietäjän nimitykset _maajumala_ ja _puolijumala_.

Semmoisena loitsija kuvittelee olleensa kuudentena, seitsemäntenä tai kolmantena miehenä itse luomisen työssä mukana:

tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa; t. taivosta tähittämässä, ilman pieltä pistämässä.

Ja tulevaisiin tapauksiin nähden hän jumalaisen mahtinsa tunnossa sovittaa kuuluisat Kateenluvun sanat: "Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet", omaan itseensä:

Itselläin on ilman viitta, luonani lykyn avaimet, ei katehen kainalossa, vihansuovan sormenpäässä.

Mutta paitsi taivaalliseen alkuperäänsä ja siitä johtuvaan asemaansa itäsuomalainen tietäjä vetoaa myös maallisilta vanhemmiltaan perimäänsä henkiseen kykyyn:

Enpä tänne lähtenynnä tieottani, taiottani, ilman innotta isäni, varuksitta vanhempani.

Heille hän omistaa saman _noidan_ mainesanan kuin vastustajilleen:

Mie oon noian nuorin poika, vanhan tietäjän[11] vasikka; ei minuun pysty noian nuolet, eikä tietäjän teräkset.

Käyttääpä heistä toisinaan lappalaisenkin nimitystä:

A. Min' oon tietäjän tekemä, min' oon lapsilappalaisen. B. Mie oon poika pohjolaisen, Tyriläisen tuuittama, t. tyrjän tyttären tekemä, lappalaisen liekuttama.

Neljä kertaa "Tunturin Lapissa" käytyään hän pitää itsensäkin täytenä lappalaisena.

Enkä ole lapsi lappalaisen, enkä tietäjän tekemä, tässä poika Pohjolasta, lapsi täyestä Lapista.

Viimein hän esiintyy oikeana _umpi-turjana_. Ei siis ihme jos joku lappalaisten läheisyydessä elänyt loitsija on rohjennut kuvitella tarttuvansa tai todella tarttunutkin noitarumpuun käsiksi:

Kumajatko kuusen kenkä, pemajatko peuran nahka, tämän noian noituessa, lappalaisen laskiessa?

Toiselta puolen lappalaiseksi itseään nimittävä suomalainen tietäjä esiintyy nimenomaan sanoilla loitsijana.

A. Ulkoa runoja kuulin, läpi tuohten loihteita. Kasvoipa Lapissa lapsi, syntyi poika puolikuinen, lausui synnyt syytä myöten. B. Jos lähen laulle tuolle -- Mitä silloin lauletahan -- Lappalainen laulunpoika se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilihinkalolla.

Jos näissä esimerkeissä vielä jäisi epäselväksi, tarkoittaako loitsija lappalaisella itseään, ei siitä voi olla epäilystäkään seuraavaan manaukseen nähden:

Lähe Hiisi hiihtomahan, muu paha pakenemahan, tämän turjan tultua, tämän lapin laulettua.

Oman laulunsa mahtavaa vaikutusta elävästi esittääkseen loitsija uskaltaa lainata kuvauksen luonnon mullistuksesta itse Jumalan hetken tullessa.

Jotta ennen aikoinansa liikkui linna, järkkyi järvi, vuori vaskinen vapisi, torit linnan toisin kääntyi, välähteli linnan västi tämän noian noituessa, tämän lapin laatiessa -- tämän tieon tietäessä.

Siten uhitteleva loitsija kerran yltyy nimittämään itsensä myös _velhoksi_, nähtävästi seuraavien säkeitten painostuksesta:

tämän noian noituessa, tämän lapin laittaessa, tämän velhon vetäessä. Onko noitia noroissa, velhoja joka veräällä? Onpa j.n.e. Onko noiat nuolissahan, velhot veitsirauoissahan?

Eikä hän enää epäröi uhkaamasta vastustajaansa tämän omilla aseilla, veitsillä ja nuolilla:

viilen vatsan vastuksilta, ammun noitia mahaan.

Samoin näkijöitä vastaan, kuten on mainittu, hän on panevinaan oman näkemiskykynsä, ja kiroamaankin hän pahoja henkiä avukseen kutsuen arvelee tarvittaissa pystyvänsä:

Kun ma nousen noitumahan, kiivaun kiroamahan -- nouse kuusi perkelettä! Vai joko yllytän yheksän?

Ei hän edes arastele asettaa omaa persoonaansa julkisesti pahalle puolelle:

A. Kun ei lie minussa miestä -- onhan tuossa veljessäni joka Hiiessä asuvi, helvetissä puuhoavi. B. Ken milma kovin kokevi, niin se konnoa kokevi -- elikkä emäpahoa, emähiittä hiioavi.

Tähän kehitykseen on vaikuttanut, paitsi lappalaisten ja suomalaisten yhteensulautuminen pohjois-Suomessa sekä etelämpänä lappalaisen ja pohjoissuomalaisen käsitteellinen sekaantuminen, myöskin se ankara vaino, jonka alaiseksi uskonpuhdistuksen jälkeen katolisperäinen loitsiminen joutui muka paholaisen vehkeenä. Alituinen ahdistaminen johti lopulta vainotun "paavinpalvelijan" itsensäkin samaan käsitykseen.

Nämät seikat eivät kuitenkaan yksistään riitä selittämään sitä perinpohjaista eroavaisuutta, joka on olemassa länsisuomalaisessa ja itäsuomalaisessa loitsurunoudessa ilmenevän hengen välillä. Arkkipiispa Makarijn kirjelmästä tiedämme, että vielä 1500-luvulla oli Novgorodin alaisilta karjalaisilta pakanuuden ulkonaisetkin merkit hävitettävä, pyhät metsistöt poltettava ja kivet upotettava, vieläpä kastamattomat heistä kasteeseen saatettava. Keskiajan länsisuomalaiset luvut, joita epäilemättä suomalaiset munkit ovat käyttäneet ja opettaneet, joutuivat itä-Suomeen saapuessaan vanhempaa kantaa edustavain tietäjävanhusten käsiin. Muinainen tapa käyttää tilapäistä laulua hurmostilaan vievän innostuksen aikaansaamiseksi yhtyi lännestä tulleihin vakinaisiin sanakaavoihin. A. Borenius teki Vienan läänissä sen huomion, ettei loitsiessa ollut pääasiana luvun sisällys, vaan sen voimakas lausuminen.

Kerskailevien alkusanojen tarkoituksena, kuvailee Lönnrot väitöskirjassaan, on saattaa loitsija intoihinsa eli haltioihinsa. Tässä tilassa hän käyttäytyy kuin raivostunut, ääntäminen käy voimakkaaksi ja kiihkoisaksi, suusta valuu vaahto, hampaat kiristyvät, tukka nousee pystyyn, silmät vääntyvät, kulmakarvat rypistyvät; tuon tuostakin hän sylkäisee, kiemurtelee ruumiillaan, polkee jalkaa, hypähtää ilmaan j.n.e. Ganander sanoo loitsijoita, jotka "ovat innoissaan, liikkuvat haltioissaan", kutsuttavan _intomiehiksi_, mutta huomauttaa nimenomaan, ettei heidän ole kuultu harjoittavan _loveen lankeamista_.[12]

Itäsuomalainen loitsija ei kuvaile itse menevänsä haltioihin, vaan nostattaa haltijansa lovesta luokseen:

nouse luontoni lovesta, haon alta haltiani, luonani lovehtimahan, kanssani ka[r]ehtimahan, nouse, niinkuin nousit ennen, minun nostatellessani.

_Karehtia_ sanan Lönnrot selittää sekä hurmostilassa olemiseksi että loitsurunojen lukemiseksi. _Karehtija_, josta väärinkäsityksestä on väännetty _kaehtija_, tavataan _laulajan_ ja _loitsijan_ kertosanana.

_Lovehtia_ on ilmeisessä yhteydessä _lovessa_ eli haltioissa liikkumisen kanssa. Se esiintyy myös seuraavassa yhteydessä:

Vastuksia voittamahan, kiroja kerittämähän, Hiien talmat tappamahan, noitia lovehtimahan.

Väännösmuoto siitä lienee _lapehtia_:[13]

Nytpäs noiun noitujani, lapehin lapehtijani,

jonka jälkiosan saanee lukea: _lovehin lovehlijani_. Vielä on huomattava keski-Pohjanmaalta muistiinpantu sanonta: "loihtea lonehtia" s.o. _loihtia lovehtia_, mikä ei ole muuta kuin kahden saman sanan eriaikuisen muodon toistamista: _lovehtia_ > (_loehtia_) > _loihtia_.

Vihdoin tavataan _loihtemisen_ yhteydessä itse kantasana _lovi_.

Tässä petäjäpesässä, tässä honkahuonehessa, täss' on lovi loihtemassa, tuhtoparta tuhkamassa, joka ei pelkeä piruja, eikä Hiittä hämmästy.

Lovi sanalla on tässä ilmeisesti persoonallinen loitsijan merkitys. Sama merkitys on sillä yhtymässä _lovin eukko_, joka mainitaan tautien synnyttäjänä. Yleinen yhdeksän taudin ynnä muutamien yksityisten tautien synnyssä on johdannainen _Lovetar, Lovehetar l. Loviatar_,[14] jonka merkitystä valaisee myös sen sijalla kerran esiintyvä _Noiatar_,[15] Sen vaihdosmuodot _Louhetar ja Louhiatar_,[16] joihin vielä Lohetar ja Lohiatar liittyvät, voidaan Lov(e)hettaresta lähteneiksi selittää.[17]

Mutta nämä voidaan myös johtaa kantasanasta _louhi_, jonka kansanruno tuntee. Yhdessä Pahkanluvussa manataan:

Suuhun _Louhi Pohjolaisen_, _louhi käärmehen_ kitahan.

Neljässä eri loitsujen kirjaanpanossa esiintyy tilapäisesti _Louhi_ (kerran _Louki_) Pohjolan emäntä. Ainoa kertomarunon toisinto, jossa tämä säe tavataan, esittää Lemminkäisen lähtöä Luotolaan eli Väinölään, missä hän laulaa koirat Suomelan susien syödä ja sitten laulaa koko Luotolan perheen kultiin ja hopeihin, paitsi yhtä natoa.

Siit' Louhi Pohjolan emäntä kovin suuttui ja vihastui. Lauloi Louhi longotteli, pataluuhi pauhatteli vaskilautan päälaelle, rautaruuhen jalkoihinsa.

Esitys jatkuu Lemminkäisen surmarunolla, jossa ei kuitenkaan Pohjolan emäntä esiinny enempää kuin alkuosassakaan, vaan Vuojelan emäntä.

Pohjolan emäntä on tähän yhteyteen aivan vahingossa tullut eikä edes laulun kuvaukseen kuulu. Sillä kahdesti esiintyvä louhi sana on joko siirtynyt jälkimäisestä säkeestä edelliseen, joka on runomitallisesti liian pitkä; taikka on se Pohjolan emännän mukana tullen johtanut laulajan mieleen yleistä loitsijan kerskausta sisältävän runokappaleen, jossa sama sana esiintyy. Laulava louhi ei tässä merkinne muuta kuin edellä: _lovi loihtemassa_. Myös kertosana _pataluuhi_, jonka Lönnrot on korjannut _pataruuhi_ seuraavan rautaruuhen mukaan, lienee luettava _pata-louhi_[18] ja ymmärrettävä noidaksi pahassa merkityksessä.

Louhi sanan alkuperää ovat miltei kaikki tutkijat etsineet germanilaisista kielistä. Paitsi Edda-taruissa esiintyviin, edempänä esitettäviin nimiin, on sitä yritetty yhdistää kahteen sanaan, joista toinen merkitsee _lentoa_, toinen _tulta_.

Edellinen K.B. Wiklundin selitys nojautuu sanayhtymään _louhikäärme_, jonka myös Agricola _lohikäärmeen_ ohella tuntee ja jolla on vastine skandinaavilaisessa yhtymässä: _floghdraki_. Jälkimäinen sana on latinasta (draco = lohikäärme) germanilaisiin kieliin lainattu ja sitä käytetään meteorin synnyttämästä _tulenlennosta_. Louhikäärme siis tarkoittaisi lentävää käärmettä ja siitä päättäen myös _louhi-pohjolainen_ lentävää pohjolaista, samoinkuin _lento-hattara_ lentävää naisnoitaa. "Louhi Pohjolan emäntä" voitaisiin lukea "Louhi-Pohjolan emäntä", jolloin Louhi-Pohjola olisi muodollisesti samassa suhteessa louhi-pohjolaiseen kuin Tuli-Lappi tulilappalaiseen. Mutta itsekseenkin louhi on voinut merkitä "tuulen noitaa", kuten vanhassa norjankielessä _flug_ tuuliaispäässä lentävää lappalaista.

Jälkimäinen E.A. Tunkelon selitys lähtee _louhi_ sanan merkityksestä: "salama, kalevantuli", joka ainakin Karjalankannaksella kansankielessä tunnetaan. Louhi-pohjolaista ja Louhi-Pohjolaa vastaisivat silloin sisällykseltäänkin tulilappalainen ja Tuli-Lappi. Jos lisäksi _louhi_ ja _lovi_[19] voitaisiin pitää saman sanan vahvana ja heikkona asteena (vrt. esim. muinais-yläsaksan _loug_ ja _love_ = liekki), niin kansanomainen lovessa ja tulessa kulkemisen rinnastaminen perustuisi ikivanhaan käsiteyhteyteen.

Lovi sanaa on kuitenkin myös erikseen louhi sanasta selitetty. E.N. Setälä on sen yhdistänyt rakoa merkitsevään lovi sanaan. Säkeessä: "nouse luontoni lovesta", jolla toisinaan on kertosäkeenä: "syntyni syvästä maasta", saattaisi ajatella lovella tarkoitettavan maan rakoa manalaisen hengen olinpaikan merkityksessä.[20]

Miten _lovi_ sanan alkuperä vastaisuudessa selvitettäneenkin, selvää ainakin on, että sen johdannaisen lovehiijan äänteellinen ja merkityksellinen muuntuminen loihtijaksi, josta kirjakielessämme on väärin muodostettu loitsija, vastaa suomalaisen tietäjän kehitystä hurmostilaan antautujasta sananvoimaan turvautujaksi. Tämä kehitys, kuten olemme nähneet, on tapahtunut länsimailta kulkeutuneen, keskiaikaisen, katolishenkisen loitsuluvun vaikutuksesta.

Vainajat.

Sekin käsitys shamanismista eli noitauskonnosta, että tämä perustuisi ihmistä luonnossa ympäröivien pahojen henkien pelkoon, on yksipuolinen ja erehdyttävä. Noidan toiminta on läheisimmässä yhteydessä vainajainpalvonnan kanssa, joka ei ole ollut ainoastaan suomensukuisille kansoille ja niiden naapureille yhteinen, vaan koko maapallolla yleinen uskonnonmuoto.

Vainajia ei enempää kuin eläviäkään ihmisiä ole kuviteltu pelkästään pahoiksi, yhtävähän kuin kauttaaltaan hyviksi. Ne olivat toiselle henkilölle suopeita toiselle vihamielisiä, toisena hetkenä hyvänsävyisiä toisena pahankurisia, epäkunnioituksesta ja laiminlyömisestä loukkaantuvia sekä rukouksilla ja lahjuksilla lepytettäviä.

Suuremmalla syyllä voi painostaa, että vainajain suhteessa palvojiinsa heidän hyvää tekevä vaikutuksensa tulee etualalle. Vainajaan kohdistuva palvonta kuuluu lähinnä jälkeenjääneille omaisille luonnollisena velvollisuutena. Tähän sukulaisten velvollisuuteen liittyy yhtä luonnollinen oikeus omistaa palvomansa vainaja suvun suojelushenkenä, suosijana ja puoltajana kaikilla elämän ja toimeentulon aloilla. Poistuneet suvun jäsenet pysyvät siten katkeamattomassa yhteydessä elävien kanssa ja syntyy suku-tunne, joka on kyllin pyhä ja voimakas pitämään koossa yhä lisääntyviä jälkeläisiäkin heimona ja kansana.

Vainajainuskoon perustuvan sukutunteensa on suomalainen loitsija runollisesti ilmaissut:

Nostan suureni sukuni, kuin on vankan vaaran paltti, uron ainoan avuksi, yksinäisen ympärille, heti heimoni ylennän, kuin on pitkän pilvenrannan.

Vainajainpalvonnan vallitsevaa asemaa esi-isäimme uskonnossa todistavat lukuisat kielemme sanat, joita on miltei kaikilta sen kehityskausilta säilynyt. Suomalais-ugrilaisille ja samojedilaisille heimoille yhteinen on _kalma_, josta edempänä. Suomalaisugrilaista perua on jättiläiskokoista merkitsevä _koljo_ ja vastaava viron _koll'_ (kolli) eli _koll_ (kollu) 'kummitus'; mahdollisesti se alkuperältään liittyy ikivanhaan indoeurooppalaiseen sanaan, jota edustavat gootinkielen _halja_ 'Manala' ja muinaisislannin _Hel_ 'Manatar'. Indo-iranilainen lainasana suomalais-permalaiselta ajalta on _marta_ eli _marras_, joka on kirjakielessämme säilynyt marraskuun nimessä. Vermlantiin 1600-luvulla muuttaneilla suomalaisilla on marras vielä käytännössä merkiten sitä, jonka on määrä kuolla. Jos kylässä oli marras, niin tuli yöllä pajaan takomamies, pieni harmaa ukko, laaja hattu päässä, ja hääräsi kirstunnauloja takoen. Lauseparsissa, esim. "maata martaana", s.o. lähellä kuolemaa, on se Suomessakin tunnettu.

Runoissa sana tavataan sekä marras että marta muodossa.

A. Mikä marran maasta nosti? B. Jos on marras maasta tullut.

Indoeurooppalaista alkuperää on mahdollisesti myös _keijunen_ eli _keijukainen_. Keijuset eli keijungaiset ovat Gananderin mukaan pieniä, lenteleviä henkiä. Ihmisten silmissä, jotka luulevat niitä näkevänsä ruumissaatoissa, kirkkotarhoissa ja teillä, ne näyttävät lumihiutaleilta, pieniltä lastennukeilta tai tulijuovilta; ne eivät ole muuta kuin kuolleitten henkiä. Niiden arvellaan ilmestyvän sinne, missä joku tekee hengenlähtöä ja missä on ruumis; niitä seuraa huoneen täyttävä haju, _kalma_.

Runoissa tavataan keijunen muodossa _keijulainen_. Tavallisempi on kuitenkin muoto _keitolainen_, joskus _keitulainen_, ja sen kantasana _keito_, joiden molempien vastineena voi esiintyä _tuoni_.

Yhteissuomen-aikainen liettualainen lainasana on ennen mainittu _kurko_ eli _kurki_. Jälkimäisen muodon Juslenius esittää sanakirjassaan 'kummitusta' merkitsevänä. Samassa merkityksessä hän tuntee myös sanan _koukoi_, joka on yhdistettävä liettualaiseen _kaukas_ 'manalainen'; tämä saattaa kuitenkin olla alkubalttilaista aikaa varhaisempikin indoeurooppalainen laina.

Runsaimmin on suomenkielessä eri aikoina lainattuja germanilaisia vainajainnimityksiä. Itse sana _vainaja_ johtuu gootinkielisestä _vainags_ 'raukka' (vrt. saksan _wenig_ 'vähän'). Merkityksen-vaihdos on sama kuin suomen raukka sanan ja siitä ruotsinlappiin lainatun _rauke_ 'vainaja' välillä;[21] mahdollisesti on itse _raukka_ sana johdettava muinaisskandinaavilaisesta _draugr_ 'vainaja, kummitus'.

_Peijaat eli peijaiset_ 'hautajaiset', _peijaiset_ 'kirkonväki' ynnä _peikko_ 'vainaja, kummitus' on yhdistettävä muinaisislantilaiseen _feigr_ 'kuoleman oma' (vrt. ruotsin feg 'pelkuri').

Rajakarjalan itkuvirsissä esiintyy _peikonen tuonikkosen_ vastineena ja runoissa _peiko pellosta_ nousevana ja peltoon manattavana.

Viikinkiaikaa myöhempi lainasana lienee _kyöpeli_, Gananderin mukaan "kummitus, joka telmii huoneissa, vanhoissa linnoissa ja näyttäytyy mestauspaikoilla ja kalmistoissa". Castrén tämän johdosta päättää kyöpeli-nimityksen osoittavan erikoisesti rikoksellista vainajaa. Yleisesti se sovitetaan naimattomina kuolleihin, joiden uskotaan joutuvan _Kyöpeliin eli Kyöpelin vuoreen_. Varsinais-Inkerissä merkitsee _kopeeli_ vanhaa poikaa ja piikaa. Sana vastaa saksalaista asunnonhaltijan nimitystä _kobold eli kobel_. Tämän ruotsalaista _köbel_ muotoa edellyttää _kyöpeli_ sekä Vermlannin suomalaisilla paholaisen nimityksenä tavattu _köpölö_.

Germanilaista alkuperää voi olla edempänä tutkittava _tuoni_ sekä _männingäinen_, jonka jo Agricola vainajan merkityksessä tuntee.[22] Pohjois-Hämeessä siitä tunnetaan lyhyempikin muoto _mängiäinen_. Saksankielessä _männchen eli mängen_ merkitsee _pikku-ihmisinä_ ilmestyviä henkiä, erittäin _erd_ 'maa' sanan yhteydessä: _erdmännchen eli erdmängen_, jota jo Lencqvist on "maahiseen" verrannut. Vastaava nimitys ruotsissa on: _de små under jorden_ 'maanalaiset pienoisolennot.[22]

Toiseen ruotsalaiseen vainajain nimitykseen: _de underjordiska_, liittyvät sananmukaisina vastineina, joita ei kuitenkaan tarvitse välttämättömästi pitää käännöksinä, viron _maa-alused_ ja suomen _maan-aluiset eli manalaiset_, joista runoissa vielä muoto _maan-alainen_ on säilynyt.

Että manalaiset ovat kuolleitten ihmisten henkiä on kansanuskon muistiinpanoista helposti nähtävissä. Kirkkomaalle menijän manalaiset yrittävät ottaa kiinni. Kyläin välisille metsäpoluille ei uskalleta asettua yötulille, koska manalaiset käyttävät niitä kulkuteinään. Manalaiset näkee unissaan ja kuulee niiden puheen, jos pääsiäisyönä kolmen tien haarassa pesee silmänsä rannalta löydetystä tuulen kuljettamasta äyskäristä ja pyyhkii rievulla, jolla ruumiin silmiä on pyyhitty, harjaten vielä päänsä ruumisharjalla, sekä kaataa veden tienhaaraan ja ummessa silmin menee vuoteelleen nukkumaan. Valveillakin ollen niitä näkee sairaan läheisyydessä, jos auringon laskun jälkeen tai ennen auringon nousua katsoo rievun läpi, jota on pidetty vanhan ruumiin silmillä kolme yötä. Jos sairas kuolee, niin manalaiset ovat pääpuolessa, muuten jalkain puolessa; sama käsitys kuvastuu sadussa Kuolema kummina.

Myös runoissa on manalaisen merkitys kertosanoin ja kuvauksin tarkoin osoitettuna.

A. Ikimennehen ihoon, Manalaisen vaattehesen, Helmoin hengenlähtenehen. B. Manalainen maasta nouse, Hiuksi toinen hirveänä, Pääkakara kauheana!

_Vainajainpalvonta_ edellyttää tietysti uskoa elämään kuoleman jälkeen ja manalle menneitten jatkuvaan vaikutukseen maanpäällä. Siihen liittyvät aineelliset antimet edellyttävät lisäksi, että vainajilla kuvailtiin edelleen olevan yhtäläiset asunnon, vaatteen ja ruuan tarpeet kuin heidän eläessään. Venäjän Karjalan vanhimmissa kalmistoissa tapaa jäännöksiä salvoksista, jotka peittävät vainajan hautaa. Ne on tehty aivan samaan tyyliin kuin Venäjän Karjalan vanhat asuinrakennukset, salvettu pienistä pyöreistä hirsistä ja taitekatolla varustettu. Katelaudat ovat alapäissään pitkin reunaa veistetyt uurrosmaisille leikkeleille. Tämän rakennuksen vieressä tai päällä on leikkauksilla kirjattu puupylväs, jonka ylipäätä peittää niinikään koristeellinen pienoiskatto.

Suomen itä-Karjalassa näkee haudalla neljä hirsikerrosta korkean rakennuksen, jonka päällä on räystäskatto ja päädyssä pieni ikkuna-aukko. Tästä ikkunastaan, jonka punaisia pieliä itkuvirsissä kuvataan, uskottiin vainajan voivan seurata elävien toimia.

Ikkunaksi tehtiin myös Inkerissä arkun päähän tai toiseen kupeeseen neliskulmainen 1-2 tuuman mittainen reikä, "että näkisi" vainaja.

Hautalöydöt Käkisalmen kihlakunnassa, joiden mukaan muinaissuomalainen mies ja nainen on kuvattu Kalevalan selityksiä varten, todistavat, että vainajat haudattiin juhlatamineissaan ja että hän sai mukaansa niitä aseita ja työkaluja, joita eläessään oli käyttänyt. Nykyäänkin Suomen itä-Karjalassa vainaja puetaan pyhävaatteisiin ja ohuesta nahasta ommeltuihin uusiin jalkineisiin. Myös Hämeestä on tietoja, että ruumis oli hyvin puettava, sen ylle pantava vihkiäisvaatteet ja sukat, tai yleensä paraat vaatteet, kintaat käteen ja lakki päähän. Sirppi ynnä muita työkaluja muistellaan vielä pohjois-Karjalassa hautaan pannun. Muualla Suomessa vainajalle mukaan annetut esineet ovat uudenaikaisempia, hänen kuvitellun matkansa varusteita: keppi ja rahakukkaro sekä pikilanka, neula ja naskali ynnä nahkapalanen, ilmeisesti matkalla kuluvien jalkineitten paikkaamiseksi.

Viimeistä jäännöstä vanhasta käsityksestä, että vainajan oli saatava ainakin osa jälkeenjääneestä omaisuudestaan, edustaa tieto Savosta. Ruumista rekeen pantaessa oli särjettävä jokin talon parain kappale ja sanottava: "tuon saat, mutta et muuta". Sitten kuolleen henki ei hautauksen perästä enää tullut vaatimaan mitään. Niinikään Inkerissä isäntä- tai emäntävainajaa tuvasta ulos vietäessä kierrettiin hänen nimikkolusikallaan arkku kolmesti, jonka jälkeen lusikka rikottiin ja kappaleet nakattiin arkun jäljestä sanoen: "siinä on osasi, muuta et saa". Se tehtiin, ettei vainaja hautaamisen jälkeen enää tulisi perintöjakoa tekemään.

Enimmän huomiota vaati vainajan ruuasta huolenpito, joka ei ollut yhdellä kerralla suoritettu. Suomen itä-Karjalassa pidettiin ruumis kolme yötä sisällä ja vietiin jo silloin ruokia vainajan syötäväksi. Varsinais-Inkerissä piti kuolleella olla myötäänsä ruokaa vieressään. Hautaan vietäessä otettiin mukaan hernepata, lihaa, leipää, voita ja mitä laatua suinkin talossa oli; nämä haudattiin ruumiin kera. Myös muutamin paikoin Hämeessä ja Savossa pantiin arkkuun eväiksi leipää ja lihaa, ja yleisesti Suomessa viinapullo.

Tärkeintä kaikesta oli elukan teurastaminen yhteisateriaa varten, johon vainajan uskottiin ottavan osaa; teuraan luut ja muut jäännökset jätettiin vainajalle sitä varten, että hän niistä saisi itselleen vastaavan eläimen toisessa elämässä.

Mainituista karjalaisista hautalöydöistä voimme päättää eläimiä tapetun, keitetyn ja syödyn haudoilla, jonne luut ja liemen tähteet kattiloineen jätettiin. Vielä on säilynyt monin paikoin Suomessa tapa isännän tai emännän kuollessa tappaa nautaeläin hautajaisia varten siinä uskossa, että vainaja muuten vie lehmä- ja hevosonnen, että hän tappaa lehmiä ja ottaa siten kuitenkin osansa. Joka sääli lehmäänsä, teurasti ainakin kukon, ettei vainaja veisi isompia eläimiä. Sekin, joka tästä vanhasta tavasta pyrki vapautumaan, löi varmuuden vuoksi lehmän peräimillä arkun kanteen, etteivät elukat ikävöisi ja kuolisi vainajan jälkeen. Samassa tarkoituksessa pantiin isännän ruumiskirstuun hiiltä ja poroa liedoksesta lausuen: "siinä on lehmäsi ja siinä on lampaasi!"

Peijaisateria on aikaa myöten siirtynyt hautausmaalta vainajan kotiin. Hämeessä kuitenkin muistellaan pitkämatkalaisten pitäneen hautajaisia kirkonkylässä, mukanaan ruokaa, paistia ja viinaa. Taikka oli mukaan otettua viinaa, lihaa ja leipää syöty kirkonmenojen aikana pappilan saunassa, vaikka erikseen vielä oli vietetty kotona peijaiset. Pohjois-Karjalassa oli entisaikaan talon-haltian kuoltua papille vietävä lehmä sidottu hautausmaan koivuun joksikin aikaa; siitä tavasta oli luovuttu, sitten kuin papit ottivat vastatakseen, ettei vainaja tehnyt onnettomuutta.

Johannes Häyhä Kuvaelmissaan itäsuomalaisten vanhoista tavoista eroittaa hautajaispidot, jotka pidettiin ennen hautaamista, niin sanotuista maahanpanijaisista, joita pidettiin ruumiin hautaan vietyä ja joissa uusi joko isäntä tai emäntä nostettiin. Maahan-panijaisiksi oli ruumisrokka keitetty pavuista ja raavaan ynnä sian lihasta. Kahdenlaista leipää, rukiista ja ohraista, oli varattu pöydälle, jolle vielä oli jokaista varten asetettu ryynipiirakka omenapiirakan päälle. Olutta tarjottiin vieraille juotavaksi ja hevosillekin mitattiin kauroja kapallinen jokaiselle. Toiset tiedonannot samoilta seuduilta mainitsevat hernerokan välttämättömänä ruokalajina ja lisäävät, että vieraitten oli tullessaan, niinkuin yhteiseen uhrijuhlaan ainakin, tuotava herneitä ynnä muita ruoka-aineksia sekä viinaa.

Kotonakin vietetyissä maahanpanijaisissa kuvailtiin vainajan itsensä olevan läsnä, senvuoksi ei saanut liikauttaa pöytää eikä murentakaan pöydän alta, jossa vainajain uskottiin ottavan osaa ateriaan.

Jos yhtäkaikki, kun vainaja oli haudattu, onnettomuuksia rupesi tapahtumaan, niin se varmasti merkitsi, että joku lyyli oli jäänyt toimittamatta. Silloin kutsuttiin vieraat uudestaan ja pidettiin toiset hautajaisten tapaiset pidot, joissa korjattiin mikä oli laiminlyöty. Näillä pidoilla oli sama nimitys _yön-istujaiset_ kuin ensimäisillä valvojaisilla vainajan kuoltua.

Jatkuvaa huolenpitoa vainajan elannosta kuvailee Agricolan värssy: "kuolleitten hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, paruttiin ja itkettiin". Vielä nykyisin Inkerinmaalla muistellaan, miten inkerikot veivät kattilat haudalle, söivät siellä ja itkivät, jättäen myös vainajille ruokaa. Kalmoilla käydessä täytyi vähintään puolet ruuista saada menemään. Osa kaadettiin maahan, niinikään pullosta viinaa. Samalla pantiin paloja ristin päälle lintujen osaksi, -- Suomen karjalaiset uskoivat kuolleitten syöneen, kun linnut olivat käyneet. Seuraava osa annettiin kerjäläisille, joita niinikään pidettiin vainajan edustajina ja nimitettiinkin niiden kalmoilla esiintyessä _olemattomiksi_.

Suomalaisia itkuvirsiä ei ole vielä tutkittu, jotta voisi sanoa, missä määrin ne ovat mukaelmia venäläisistä. Huomattava kuitenkin on, että kaikilta kreikanuskoisiltamme niinkin lännestä kuin Liperin Taipaleelta, samoin kuin Viron puolella juuri setukaisilta, on muistiinpantu itkuvirsiä. Inkerinmaalla sinne aikoinaan muuttaneet luterilaisetkin niitä laulavat, nähtävästi siellä vanhastaan asuvilta naapureilta opittuansa, kuten esim. kaularistin mainitseminen heidän itkuissaan todistaa.[23]

Henrik Lättiläinen mainitsee virolaisten ruumiita roviolla polttaessaan pitäneen peijaisia monenlaisin valituksin ja juomingein. Mutta olivatko mainitut "valitukset" (lamentationes) runomitallisia lauluja, ei hänen tiedonannostaan selviä. Määrättyjen muistinpäivien viettämisen, kuten 3:nnen, 9:nnen ynnä 40:nnen kuolinpäivästä lukien ynnä viimeksi vuosipäivän, jollekulle rikkaalle vielä kolmivuotispäivän, ovat kreikanuskoiset suomalaiset ilmeisesti venäläisten esimerkin mukaan järjestäneet.

Tärkein muistojuhla, joka kaikille vainajille pidettiin, oli _kuusviikkoiset_, joita Inkerinmaalla nimitettiin myös _maahanmättäjäisiksi_ ja joita siellä vietettiin kuudentena pyhänä peijaispyhästä lukien. Toisina muistinpäivinä suoritti kalmoilla käynnin yksi henkilö, tavallisesti nainen, muitten omaisten odottaessa kuolleen kotona. Mutta kuusviikkoisille, joita varten erityisesti valmistettiin juhlaruokia, keitettiin olutta ja siistittiin pirtti, ainakin pöydän alus, "vainajain tila", kutsuttiin koko vainajan suku. Yhdessä käytiin kalmoilla ja vietiin _kalmoilliset_ aikaisemminkin haudatuille sukulaisille; itsekullekin annettiin, paitsi viinaa, piirakka, kakku ynnä kananmuna, joka oli kalmistossa rikottava. Kun oli vainajan kotiin palattu, pantiin ruoka pöytään ja siihen vain yksi lusikka, ettei tulisi muita vainajia syömään kuin oman suvun. Talon vanhus, savusteltuaan pöydän ympäryksen ja aluksen, ripoitteli suoloja, herneitä ja munaa pöydälle; sitten vasta päästi väen pöytään. Näitä murusia ei ollut kenenkään lupa syödä. Sitä paitsi pistettiin joka paistolajista murunen pyhäinkuvahyllylle, _koloon_, vainajien nautittavaksi ja annettiin siellä kauan olla. Aterioimisen aikana lauloi joku nainen eteisessä itkuvirttä, jossa pyyteli vainajia tulemaan odottelevien sukulaisten joukkoon. Aterioittua mentiin siinä järjestyksessä kuin oli noustu pöydästä ulos oven eteen kujalle ja ristittiin silmät kalmoille päin. Samalla pisti jokainen maahan pystyyn päretikun tai vitsanoksan kepiksi poistuville vainajille.

Suomen itä-Karjalassa kutsuttiin _kuusnetälisiin_ sukulaiset kokoon ja, jos talo oli varakkaanlainen, teurastettiin lehmä. Ennen ateriaa käytiin hautausmaalla ja tuotiin sinne muiden hevosten kera yksi ilman ajajaa valjastettuna tyhjän reen eteen, jonka yli oli levitettynä valkoinen hursti; tämän tarkoituksena oli kuljettaa vainajain henkiä sukutaloon. Aterian loputtua läksivät naiset itkuvirttä laulaen pyytämään näitä vainajia tulemaan tupaan muistajaisjuhlille. Kutsumattakin uskottiin vainajan kuusi viikkoa kuolemansa jälkeen kotona käyvän. Silloin asetettiin vainajan varalle pyhäinkuvain alle syötävää, jota eivät muut liikuttaneet.

Tverin Karjalassa pidettiin vainajaa varten kuuteen viikkoon saakka pirtin parassopen kohdalla käsiliina, johon tämä "kotiin käydessään" voisi pyyhkiytyä.

Vienan Karjalassa uskottiin "muistelijaisiksi" annettujen esineittenkin tulevan vainajan käytettäviksi. Annettiin sitä ja sitä "muistella", esim. lakki, jottei vainajan Tuonelassa paljainpäin tarvinnut käydä.

Muistajaisia ei saanut jättää kuolleelle pitämättä. Inkeriläiseltä mieheltä, joka sen oli laiminlyönyt, oli kuollut vasikka. Unohdettu vainaja ilmestyi tälle unissa kertoen, että heillä oltiin juuri menossa kisoihin, mutta kun hänellä ei ollut mitään mukanaan vietävää, ei häntä päästetty iloihin osalle, jonka vuoksi hänen piti hakea vasikka kotoansa. Muutakin tavaraa voi vainaja käydä vaatimassa nukkuvalta, joka silloin unessa puhui kuultavalla äänellä.

Epäilemättä on ilmestyksistä johtunut tilapäinen huolenpito määräaikaista muistelemista alkuperäisempi. Laiminlyönnin saattoi arvata, kuten näimme, myös sattuneesta onnettomuudesta. Ilman sitäkin oli erityisissä elämäntapauksissa syytä ottaa huomioon kuollut omainen. Inkerissä morsian, jolta oli jompikumpi vanhemmista tai molemmat kuolleet, kävi läksijäisten aattopäivänä itkien hyvästelyllä kalmistossa. Hääaikaan oli hänen myöskin vietävä hääolutta vanhempain haudalle. Vielä enemmän oli uusiin naimisiin menevän lesken syytä miesvainajaansa hyvitellä. Siihen selvästi viittaavat Agricolan muistosäkeet: "menningäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait". Vainajan suhdetta jäljelle jääneesen puolisoonsa valaisee vielä virolainen kansanusko. Kun toinen alkaa ajatella uutta avioliittoa, kääntyy vainaja haudassaan. Jos sitä jatkuu, rupeaa hän kotona kummittelemaan. Ensin tulee vain koputtamaan akkunanpieleen kolmasti. Jollei toinen sittenkään luovu aikeistaan, siirtyy kummittelija sisään tupaan ja tuo taloon onnettomuutta.

Inkeristä saatu tieto, että vainajan haudalla käytiin ruokaa viemässä, kunnes ruumiin arveltiin mädänneen, jolloin ei sieluakaan enää missään uskottu olevan, edustaa nähtävästi vanhinta käsityskantaa. Myöhempi on yksityisten hautauhrien rajoittaminen yhteen vuoteen, minkä jälkeen vainaja siirtyi niiden joukkoon, joita yhteisesti määrättyinä vuodenpäivinä tai alkuperäisemmin sukulaisten kesken sovittuina aikoina juhlittiin.

Yhteisestä juhlasta suvun vainajain kunniaksi, jonka ajasta sukulaiset ovat keskenään sopineet, on säilynyt muisto Suomen itä-Karjalassa. Nämä "piirut" vietettiin yhden talon puolesta. Monta eläintä teurastettiin, ja kutsutut sukulaiset ynnä ystävät toivat tullessaan ruokia, joten jäi paljon jäljellekin. Vainajia varten katettiin eri huoneeseen oma pöytänsä, jolle oli yhdeksän viikon aikana joka päivä pantava jotakin: lusikka tai lautanen. Huoneen seinään lyötiin paljon vaatenauloja, joihin vainajat saisivat ripustaa vaatteitansa. Juhlan aattona tuotiin sekä kylmät että lämpimät ruuat pöydälle; tämän ympärille vielä asetettiin tyhjät tuolit. Avattiin huoneen ikkunat ja mentiin joukolla kalmistoon pyytämään vainajia aterialle. Kukin kutsui omaisiaan, naiset itkien ääneen: "Tulkaat, isäntä ja emäntä vainaja! Tuokaa mukananne sukulaiset yhdeksänteen polveen! Sukulaiset, tuokaa mukananne kaikki tuttavat!" Aamulla lähdettiin kylän kappeliin, kutsuen vainajat mukaan, ja sieltä palattiin takaisin vainajain kera. Sitten alkoi yleinen syöminen; myös karjalle annettiin juhlaruokia. Tämän juhlan tavallinen aika oli kesällä, jolloin voi keräytyä paljonkin vieraita.

Määräaikaista, kaikille kuolleille yhteistä muistojuhlaa viettivät Kraasnan kreikanuskoiset virolaiset kerran vuodessa ensimäisen pääsiäispäivän aamuna. Emäntä levitti pihalle liki veräjää puhtaan pöytäliinan ja asetti sille runsaasti ruokia: maitoa, juustoa, voita, lihaa, piirakoita y.m. Sitten alkoi kutsua kuolleita omaisia, mainiten itsekutakin nimeltään. "Tulkaa isäni N.N. j.n.e. Itse tulkaa ja ottakaa mukaan lapsenne, tulkaa ruokamme ääreen ja juomamme ääreen! Minä teitä kutsun hyvällä mielellä, hellällä sydämellä; teille ensin annan, perästäpäin itse otan." Vaiettuaan jonkun hetkisen antaakseen vainajille aikaa syömiseen ja juomiseen, emäntä alkoi niitä jälleen pois lähettää. "Menkää pois, saakaa jo syöneeksi ja juoneeksi! Menkää sinne, minne olette viety, omaan paikkaanne itsekukin; lapsukaisia taluttakaa kädestä pitäen, menkää pois!" Ruuat, joista vainajat siten olivat osansa saaneet, vietiin takaisin tupaan ja asetettiin pöydälle, jonka ääreen perhe istuutui aterialle.

Suomen itä-Karjalassa muistajaisia pidettiin kahdesti vuodessa: raatintshat (ven. radonitsa) keväällä pääsiäispäivästä lukien toisen viikon tiistaina ja _muistinsuovatta_ 'm.-lauantai' syksyllä noin yhdeksän viikkoa ennen joulua. Inkerissä pyhitettiin yleisiä kaikille vainajille omistettuja muistopäiviä neljä: talvella _liuku-päivä_ paaston edellä, _raatetsoi_ pääsiäisen aikana, helluntai ja _subotan suovatta_ 'lauantain lauantai' syksyllä. Viimeksimainittua, jolloin on "koko miero kalmoilla", pidettiin tärkeimpänä. Silloin taloissa teurastettiin ennakolta luvattuja pässejä ja pantiin olutta.

Katolisuskoon käännytetyt suomalaiset ja virolaiset ovat vielä luterilaisinakin kauan viettäneet muistojuhlaa kaikille sukulais-vainajille yhteisesti marraskuun ensimäisenä eli _Pyhäinmiesten_ päivänä. Mainittua päivää on roomalaiskatolinen kirkko vuodesta 835 virallisesti viettänyt pyhimysvainajainsa yhteiseksi muistoksi, sen lisäksi vuodesta 998 pyhittäen marraskuun toistakin päivää kaikkien _sielujen päivänä_.

Suomalaisilla etenkin itä- ja pohjoisosissa maata on tunnettu tämän syksyisen muistojuhlan nimenä _kekri_ eli _keyri_. Ensi kerran ilmaantuu _Käkri_, joka "lisäsi karjan kasvon", Agricolan karjalaisten jumalain luettelossa. _Kekrin lambat_ mainitaan Kuopiossa v. 1670 pidetyn kirkollisen tarkastuksen pöytäkirjoissa.

Vanhin kuvaus kekrin vietosta tavataan Eerik Castrénin ruotsinkielisessä kertomuksessa Kajaanin läänistä vuodelta 1754. Hän sanoo kekriä eli Pyhäinmiesten päivää vietettävän kahdella tavalla, osittain pakanallisella suomalaisten muinaisen epäjumalan _Kekrin_ kunniaksi, osittain paavillisella _Pyhäinmiesten_ muistoksi. Pakanallisen tavan mukaan juhlapäivän aattona tai aamulla hyvin varhain teurastettiin puolen vuoden vanha lammas. Se keitettiin luita rikkomatta, eikä siitä saanut maistaa mitään, ei suolaakaan, ennenkuin se kokonaisena asetettiin pöydälle. Sitten oli se tyystin syötävä, ettei jäänyt mitään jätteitä. Kekri nimellä tarkoitettiin myös henkiä, joille mainittuna aattona valmistivat kaikenlaista syötävää ja juotavaa mitkä navettaan karjan menestykseksi, mitkä talliin hevosonnen saavuttamiseksi, mitkä suurten puitten alle ja suurten kivien luo pellolle tai metsiin, muutamat yht'aikaa kaikkiin mainittuihin paikkoihin. Paavillisen tavan mukaan isäntä otti Pyhätmiehet vastaan aattoiltana pimeässä pihalla, vei ne saunaan, joka oli niiden tuloksi siistitty ja erittäin kylpyä varten varustettu kylmällä ja lämpimällä vedellä ynnä vastoilla. Sinne oli myöskin pöytä valmistettu ruokineen ja juomineen. Isäntä toimitti siellä palvelusta määrättyinä aikoina ja lopuksi seuraavan päivän, n.s. _sieluinpäivän_ iltana saattoi vieraansa pihalta myöhään pimeässä paljain päin kaataen maahan olutta ja viinaa.

Myöhemmistä kuvauksista on täydellisimpiä A. Hyvärisen Suomen pohjois-Karjalasta. Keyriksi valmistettiin hyvät juhla-ruuat samalla tavalla kuin hautajaisruuat. Niitä ei saanut kukaan maistella, ennenkuin ne oli pöytään laitettu täydellisesti, kaikki yht'aikaa. Ateria oli tarkoitettu talon entisten isäntien ja emäntien hengille, jotka tulivat vanhoille kotipaikoilleen keyrinä ja siitä syystä nimitettiin _Keyrittäriksi_. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kera, haudottiin vastat ja pantiin esille saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin, joilla sukisivat haudassa siinneet täit pois päästään. Sittenkuin itse mentiin koko joukolla saunaan, heitettiin tupa, jossa ruokapöytä odotti Keyrittäriä, niiden valtaan, että ne rauhassa tulisivat ravituiksi vuoden päähän päästyänsä. Kolmatta päivää keyrin aattoillasta kutsuttiin _keyrin henkien päiväksi_, silloin menivät kuolleet takaisin hautoihinsa lepäämään.

Toisten pohjoiskarjalaisten tiedonantojen mukaan piti saunaan jättää valaistukseksi päre seinänrakoon palamaan. Keyrittärien kylpyaikana oli oltava hiljaa, ettei vieraita häirittäisi. Talonväki lähtiessään saunaan kiersi ympäri pihan, että _Hengettäret_ pääsisivät suorinta saunatietä tupaan juhlapöydän ääreen. Tupaan palatessaan isäntä siunusteli: "joko nyt ovat vieraat ruualla olleet?" Meni sitten pöydän päähän ja nosti lusikallaan lientä, kaataen kerran pöydälle ja kahdesti lattialle. Kaikkia ruokia maistoivat isäntä ja emäntä ensiksi. Samoin kekriaamuna ei tohdittu mihinkään koskea, ennenkuin oli samat temput uudistettu. Myöskin navettaan laitettiin _Kekrittärelle_ ruoka kekrinpäivää vasten yöksi.

Pohjois-Savossa muistellaan keyrinä saunan lavoille levitetyn hurstit ja oljet, jotta Keyrittäret tulisivat sinne kylpemään. Yöksi oli laitettu makuuksetkin hyvin hyvistä vaatteista. Savosta lienee sekin tieto, että väen lähtiessä kylpemään emäntä oli avannut peräpuolisen juoksuikkunan laudan ynnä lakeisen, jotta Kekrittäret pääsisivät sisään aterialle, joksi oli varattu rieskoja, piirakoita, läskiä, lihapaistia ja rokkaa, unohtamatta viinaakaan.

Viitasaarella Niinilahden kylässä oli keyriaamuna viety kaikista ruuista erityiseen uhrihuoneeseen. Toisen muistiinpanon mukaan oli uhriaittoja ollut kaksi ja niihin aina viety esikoiset viljoista ja kaikista tuloksista; mitä pieniä kapineita tehtiin, niinkuin ruoka-astioita ja lusikoita, niistäkin annettiin osa. Aitat olivat kyläkunnan yhteiset ja niihin oli yhteinen avain. Toisin paikoin pohjois-Hämeessä mainitaan ruokapöytä henkiä varten keyrinä viedyn pellolle talon rajalle.

Etelä-Hämeen ja Savon rajalta, Iitistä, on tieto, että keyrinä uskottiin tulevan myös sen, joka oli talosta vuoden kuluessa kuollut, illalliselle. Sille varustettiin kuppiin puuroa ynnä voita silmäksi ja vietiin saunan patsaalle.

Isonvihanaikuinen tarina koillis-Satakunnan savolaisalueelta todistaa, ettei keyriä ole ainoasti yksityisuhreilla kunkin talon erikoisena, vaan useamman kyläkunnankin yhteisenä juhlana vietetty. Ruoraskylä Multialla ja Ampiala Keuruulla olivat sitä vuorotellen viettäneet, Syötävä lammas oli jo vuotta ennen nimitetty ja sen oli pitänyt olla muita hyötävämpi. Joskus oli tapahtunut, että se oli kadonnut kohta, kun oli valittu, ja tullut vasta Pyhäinpäiväksi takaisin monin kerroin hyötyneenä.

_Keyrittärien_ nimellä, siis vainajain edustajina, kulkivat Savossa ja pohjois-Karjalassa oudosti puetut ja naamioitut henkilöt talosta taloon, kylästä kylään kestitystä vaatimassa, uhaten muuten särkeä uunit. Toisinaan lasten pelottimeksi puettiin Keyritär niminen: turkki nurin päälle, lusikat korviksi, keritsimet nokaksi ja kirves kaulaksi turkin hihaan. Oli myös tapana asettaa tuvan nurkkaan seisomaan oljista tehty _keyriukko_, jolla oli maalattu naamari kasvoilla.

Kekrinvieton tarkoituksena Agricola mainitsee karjan kasvun lisäämisen. Lencqvistin mielestä on kysymyksenalaista, eikö Kekri pikemmin ole ollut pellonviljelyksen kuin karjanhoidon haltiana. Pellonviljelyksen kanssa ainakin oli läheisessä yhteydessä hänelle omistettu juhla, juhlanvieton aika j.n.e. Tämä vietto pantiin toimeen loppusyksyllä, siihen aikaan jolloin vilja oli puitu ja jolloin oli tarjona runsaat määrät ruokia ja juomia. Mahdollisena Lencqvist kuitenkin pitää, että Kekri on hallinnut koko maataloutta. Muutamassa uudemmassa muistiinpanossa selitetään kekriä vietetyn syystä, että "muuten eivät eläimet elä eivätkä menesty vuoden tulokset".

_Kekri_ sanan alkuperä on vielä selville saamatta. Ettei se ole minkään erikoisen jumalan nimi, kuten voisi päättää Agricolan lauseesta, on varma. Jusleniuksen sanakirjassa esiintyy _köyri_ kummituksen ja _kekri l. köyri_ maanviljelysjuhlan merkityksessä. Tverin Karjalassa tunnetaan vielä nykyään _kegri_ sekä syysjuhlan nimenä että sanana, jolla lapsia peloitellaan: "ka metsästä kegri tulou!" Luultavasti sama sana tavataan Kuollan lappalaisilla joulun-aikaisen nyljettynä jäädytetyn uhriporon nimenä (_kevre l. kovre_).

Virossa ei kekri-sanaa tunneta, mutta "henkien päivän" (2/11) vietosta on 1600-luvulta alkaen kyllin kuvauksia, jotka todistavat juhlan yhteistä alkuperää. Koillis-Virossa vielä 1830:n tienoilla jokaisen talon isäntä laitatti sinä päivänä aterian sukulaisvainajille. Perheen mentyä navettaan tai muuanne piiloon, hän jäi yksin tupaan odottamaan kukonlaulua. Avasi silloin ovet kutsuen henkiä, itsekutakin nimeltään, niitä tervehtien ystävällisin sanoin ja käskien pöytään. Aterian aikana kyseli niiltä, kuinka olivat voineet, ja kertoi tarkasti omat kohtalonsa. Kun luuli niiden riittävästi ravintoa saaneen, avasi taas oven ja näytti niille soihdulla tulta, pyytäen tyytymään hänen halpaan tarjoiluunsa, kiittäen käynnistä ja kutsuen vuoden päästä uudelleen tulemaan. Lopuksi huiskutti valkealla liinalla kolmesti itsekullekin jäähyväisiksi, lähettipä välistä niiden mukana terveisiäkin tuttaville Tuonelaan. Keski-Virosta on 1700-luvun loppupuolelta muistelma vainajain vastaanotosta saunassa, jossa niitä ensin kylvetettiin itsekutakin nimeltä mainiten ja sitten käskettiin aterialle.

Nämä epäilemättä yhteissuomalaiset vainajain muistojuhlat ovat kahden puolen Suomenlahtea säilyneet katolisen kirkon muistopäivien turvissa, jolloin uskottiin henkien kiirastulen vaivoista vapautuvan ja kotona käyvän. Mutta toiselta puolen on näiden katolisten päivien vietto, joka luterinuskoisilla skandinaaveilla on vähiin jälkiin muististakin kadonnut, suomalaisilla ja virolaisilla säilynyt juuri heidän vanhemman tapansa perustalla.

Muinaisuudessa vuotuinen vainajain palvonta on vaatinut pitemmän ajan kuin muutaman päivän. Virolaisilla _hingede aeg_, 'henkien aika', jolloin kuolleitten kuviteltiin käyvän kotonaan, kesti Mikkelistä, syyskuun 29 päivästä lokakuun 28:nteen taikka lokakuun 1:stä marraskuun 1 päivään. Sillä kuulla, josta lokakuun virolainen nimitys _hingekuu_ on johtunut, pidettiin hiljaisuutta tehden työtä vain kolmena viikonpäivänä ja ruokittiin vainajia vieden ylisille lihaa vadissa. Toisten tiedonantojen mukaan se ulottui Martinpäivään, 11:nteen marraskuuta, jonka virolainen nimi on _mardi_- eli _kooljakuu_ 'Martin (< martaan?) l. kuolijan kuu'. Koko aikana ei saanut leikkiä eikä tanssia, ei edes ääneen puhua. Kaikki asunnot siivottiin. Ruokia ja juomia asetettiin yöksi pöydälle. Vieriinpä niitä asuinrakennuksen tai navetan ulkopuolellekin, koska kaikki henget eivät tohtineet tulla tupaan.

Henkien ajan suomalainen vastine on _jakoaika_, jolloin oli kaikin tavoin oltava hiljaa. Itäisellä Uudellamaalla se oli Pyhäinmiesten päivän aika Mikonpäivästä eteenpäin, Hämeessä ja etelä-Pohjanmaalla viikko ennen ja viikko jälkeen Pyhäinmiesten päivän; Savossa ulottui "uusi" jakoaika Pyhäinmiesten päivästä Martinpäivään, vaan "vanha" Katrinpäivään (25/11) asti. Inkerinmaalla on jakoaika joko Mikkelin ja Pyhäinmiesten päivän tai tämän ja Martinpäivän välinen.

Jakoajan nimityksen on kansa selittänyt siten, että silloin eläimet "jakaillaan", s.o. tapettavat teurastetaan ja eroitetaan ne, jotka jätetään talveksi; silloin myös eläinten ruoka "jaetaan". Mutta luultavammin on tällä tarkoitettu vuoden jakoa eli vaihdetta. N.s. _vuodenalkajaiset_ mainitsee E. Castrén Olavin päivän (29/7) ja kekrin välillä. Niillä ei ollut määräpäivää, joka olisi ollut kaikille yhteinen, vaan kussakin talossa noudatettiin omaa perinnäistä tapaa. Ennenkuin ne oli pidetty, ei saanut antaa mitään elukkaa pois talosta. Juhlaksi tapettiin lammas, johon eivät mitkään eläimet saaneet koskea, ennenkuin ihmiset olivat syöneet lihat loppuun sekä päästä että jaloista. Senvuoksi ei teurastuksessa sallittu koirien olla läsnä; lampaan sisälmyksetkin kaivettiin maahan petolinnuilta suojaan.

Varsinais-Suomessa vuodenalkajaisia vielä muistellaan vietetyn silloin, kun ensimäistä uudisleipää syötiin. Hämeessä niitä pidettiin suvitoukojen korjuun loputtua Mikkelin ajoissa, kun kaikki peltotyöt olivat päättyneet, Uudellamaalla heti Pyhäinmiesten päivän jälkeen ja samoin etelä-Pohjanmaalla sitten kun oli ensin pidetty keyriä eli _loppiaisia_.

Vaikka vuodenalkajaiset siis mainitaan erikseen kekristä, on kuitenkin mahdollista, että ne ovat alkuperäisesti saman juhlan nimityksiä. Huomattavaa on, että edellinen on säilynyt etupäässä länsimurteen alalla, jossa keyri sanan merkitys enimmäkseen on yleistynyt minkä hyvänsä juhlan jälkipäivää osoittavaksi.

Suomalaisten jakoaika ja etenkin virolaisten henkien aika liittyy läheisesti lättiläisten vainajilleen omistamaan neljän viikon aikaan (29/9 -- 28/10) -- Skandinaavit sitävastoin uskoivat henkien olevan liikkeillä _joulun_ aikana. Entiseen aikaan, jolloin Ruotsissa vielä oli joka talossa sauna, väki jouluiltana kylvettyään lämmitti saunan uudelleen vainajia varten. Näille myös jätettiin ruokaa ja juomaa pöydälle ja vuoteet tyhjiksi; itse nukuttiin lattialla oljilla.

Ruotsalaisilta ovat joulunpitämykset suomalaisillekin levinneet, länsiosissa maatamme syrjäyttäen vanhemman kekrinvieton, kuten myös nimitys _jouluköyri_ sattuvasti osoittaa. Hämeessä talonisäntä asetti jouluna vaarivainajalle ruokia johonkin eri paikkaan. Savossa piti isännän Tahvananpäivän aamuna pimeällä lämmittää sauna haltioille; ennenkuin nämä olivat kylpeneet eivät sinne saaneet muut mennä.

Paitsi itse _joulun_ nimeä ovat suomalaiset lainanneet myös skandinaavilaisen vainajainkulkueen nimityksen _julfolket_, 'joulu-kansa', muodossa _jouluemät_. Satakunnassa sillä nimellä kutsuttiin kummallisesti puettuja ihmisiä, joita kaiket joulunpyhät, Tapaninpäivästä alkaen loppiaiseen asti, kävi taloissa. Naisilla oli yllään miesten vaatteet ja päinvastoin, tavallisimmat olivat valkoiset puvut. He eivät koskaan puhuneet mitään. Ilmeistä on, että nämä jouluemät eli _joulumuorit_ (Hämeessä), samoin kuin Keyrittäret itä-Suomessa, edustivat vainajain henkiä.

Yhteistä loka-, marras- ja joulukuulle on vuodenajan pimeys, jonka uskottiin olevan suotuisan henkien liikkumiselle, samoinkuin vuorokaudessa yön hetket olivat niiden ilmestymiselle otollisimmat.

Mutta valoisimpinakin vuodenaikoina viettämiimme kristillisiin juhliin, kuten laskiaiseen, pääsiäiseen, helluntaihin ja juhannukseen, on katolisella ajalla liittynyt vanhaa vainajainuskoa, kuten M. Varonen teoksessaan on osoittanut.

Tämä uskonto on kautta aikojen vallinnut ihmiselämän koko toiminnan. Kaikissa pyhäin vietoissa ja arkielämän askareissa on vainajia muisteltu. Jokaisessa yrityksessä on niiden apua tarvittu ja jokaisesta saavutuksesta niille esikoiset annettu. Kuvaavaa tälle elämänkäsitykselle on rajakarjalaisen menettely. Kun rupeaa kylvämään, siitä kutsuu heimokunnan: "tule, taattoseni, katsomaan, kasvattamaan viljaa minulle". Kun kasvaa hyvä vilja, siitä taas syömään kutsuu "hänen henkensä tähden" antaen kerjäläisellekin palasen.

Kalma ja Tuonela eli Manala.

Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän kaksinaisen käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne viettivät varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki kokoontuivat määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin Tuonelaksi eli Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee niiden olleen riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja niiden asukkaiden valtias oli nimeltään _Kalma_, mutta Tuonelan eli Manalan hallitsijoita kutsuttiin nimillä _Tuoni_ ja _Mana_.

Kalma sanaa vastaa samojedilaiskielissä _kolmu eli halmer_, joka merkitsee ruumista tai vainajan henkeä. Mordvassa _kalma eli kalmo_ tarkoittaa hautaa. Sama merkitys on kalmalla useissa yhteissuomen murteissa Virosta kautta Inkerin Venäjän Karjalaan. Runokielessäkin se välistä ilmaantuu, kuten vienanpuolisissa Kuolonsanomissa Kullervolle (vrt. UK 33: 260, 36: 228).

A. Kuollut maahan pantanehen, hautahan hakattanehen; sija on maassa kuollehella, kalmassa kaonnehella. B. Millä maahan vietäköhön, kalmahan katettakohon.

Viimeksimainittu säepari on tosin yksinäinen muunnos yleisempää ensimäistä, johon keskimäinen säepari on yhtä tilapäisesti lisätty, mutta kaikessa tapauksessa ne todistavat sanan käytännöstä itse laulupaikalla.

Suomenkielessä _kalma_ Renvallin sanakirjan mukaan merkitsee _ruumista ja kuolemaa_. Välittäviä merkityksiä ovat _kuolleen_ ja kuolleesta lähtevän _tautiolennon_, joka alkuansa on ollut sama kuin vainajan henki.

Selvästi ruumiin merkitys on kalmalla Ohdakkeittenpoistamis-sanoissa. Pellosta otetaan yhdeksän ohdaketta juurineen ja pannaan ruumiinarkkuun tai hautaan, lausuen:

Min verran kalma kasvanevi, mies Manalle mentyänsä, sen verran minun pellossani -- okahasi eistyköhöt!

Haudassa lepäävän ja luurangoksi muuttuneen kuolleen kuvan saamme seuraavista Kalman puhuttelusanoista:

A. Nouse kalma kankahasta -- jop' olet viikon maata maannut. B. Jos lienet kalma kankahasta, someresta hoikkasormi.

Yksityisen tautiolennon merkityksestä, joka on runoissa yleisin, näyttää kehittyneen yleinen taudin, kuolettavan taudin ja viimein kuoleman käsite.

A. Kyllä tieän kalman synnyn, arvoan on tauin alun? emosi pelto pensahassa, isäsi sarka sammalessa, B. Tuolt' on kalma annettuna Eevan, Aatamin alusta.

Jälkimäinen Kalmansynty on ilmeisesti kristillisperäinen. Raamatullinen on myös mielikuva suutansa avaavasta Surmasta eli Kalmasta (vrt. UK 13: 153-6):

Liukoi Surman suun eitse, Kalman kammarin perätse. Surma suuresti sanovi. [S. suutansa avasi], Kalma päätä kallistavi [K. näytti kahta hammastansa].

Sitä merkitystä, missä Castrén väittää Kalmaa tavallisesti käytettävän, nimittäin maanalaisen jumaluusolennon, minkä tehtävänä oli keijuisten eli männingäisten kaitseminen, ei tällä sanalla ole enempää kuin Tuonella, johon Castrén arvelee Kalmaa runoissa alituisesti sekoitettavan.

Tuonikaan ei alkuaan ole merkinnyt _kuolemaa_, niinkuin Castrén yhdistäessään sitä saksalaiseen _tod_ ja kreikkalaiseen _thanatos_ on olettanut, vaan kuollutta. Tästä vainajan merkityksestä on norjanlapin _duodna_ "raukka" sanan merkitys johtunut; ruotsinlapin _tuon_ eli _tuona_, gen. _tuonen_ on myöhempi suomalainen laina. _Tuoni_ sana on germanilaisperäisenä yhdistetty ruotsalaiseen _dana-arf_, 'valtiolle joutuva sukulaisitta kuolleen perintö'.

Kuolleen merkitys on tuonella selvästi silloin kun sen kertosanana on _manalainen_, kuten Tuonelta kosinnan säkeistössä:

Tuoni istui tien selällä, manalainen maan rajalla.

Merkityksen siirto kuolleesta kuolemaan on sama kuin ruotsin sanassa _död_ (_en död_ 'kuollut', _döden_ 'kuolema').

Kuolemaa tarkoittavan Tuonen kertosanana samoin kuin edellä kalman esiintyy tauti (vrt. UK 35: 97--8, 121-2):

Tuoni sinun korjallesi, tauti sinun taljallesi!

Ilmeisesti kuoleman merkitys on tuonella myös säkeessä: "Tuoni tyhjästä kodista" (vrt. UK 12: 156) sekä yhtymässä _Pikatuoni_.

Tähän kuoleman personoimiseen ei vielä sisälly maanalaisen valtakunnan hallitsijan käsitettä. Castrén itse huomauttaa, että Tuonen puoleen tuskin milloinkaan anomisin käännytään, arvellen syyksi, etteivät mitkään rukoukset hänen säälimättömään sydämeensä vaikuta. Miten asian laita todellisuudessa on, osoittaa seuraava _Tuonen herraan_ kohdistettu rukous:

Tule tänne, Tuonen herra, -- parantamahan pahantekoja! Etpä itse pahoa tehne, poikasi teki pahoa.

Kuoleman käsittäminen pahaa tekemään tulleen Tuonelan väen hallitsijaksi ja siten pahan käsitteeseen yhdistäminen ei ole pakanuudenaikuinen enempää kuin päinvastainenkaan Tuonen ja Luojan käsitteiden rinnastaminen Viron orjan runossa:

Tuoni ikkunan avasi, Luoja portin lonkahutti.

Lencqvistin mainitsemassa esimerkissä, jota hän on käyttänyt todistaakseen, että Tuoni oli kuoleman jumala ja Tuonelan valtias:

Joko nyt Marta merrassani, Tuoni lienee tokeissani?

on tuonella sama merkitys, joka sen pääsanalla martaalla on aivan tavallinen, nimittäin _kuoleman ennuksen_.[24] Mainitut säkeet oli laulanut kalastajaukko, joka oli aavistanut läheisen kuolemansa "onnistumattoman kalastuksen johdosta".

Ettei _tuoni_ sana pakanuuden aikana ole tarkoittanut Tuonelan hallitsijaa, osoittaa itse Tuonelan merkitys. Se ei ole alun pitäen ollut vastakohtainen vanhemmalle uskolle vainajien elämisestä omissa haudoissaan, vaan on ottanut osaa uskonnollisten käsitysten kehitykseen. Selvimmin tämä kehitys ilmenee _Tuonelan tuvan_ kuvauksissa. Niitä on alkuansa ajateltu olevan yhtä monta kuin maanpäällisiäkin tupia. Eteläpohjanmaalaisessa loitsussa, joka luettiin kirkkomaalla, toivotetaan:

Tulkoon yhdeksän sukukuntaa -- tulkoot Tuonelan tuvista, Manalan majapaikoista, tämän kirkon kalmistosta!

Toisessa eteläkarjalaisessa manataan viljahalmeesta madot maahan:

Toukat Tuonelan tuville, Manalan ikimajoille.

Tunnetussa länsisuomalaisessa kehtorunossa: "Tuuti lasta Tuonelahan", kuvataan Tuonelan uutta tupaa, jossa on:

Turpehista katto pantu, santa pieni sammalina, hiekka hieno permantona; sivuseinä syltä pitkä, peräseinä kyynärätä. tai: Oviseinä oravanluista, kädensija kärpänluista, peräseinä peuranluista, sivuseinä siilinluista, katto karhunluista päällä.

Siellä lapsi saa levätä:

Ilman kyljen kääntämättä, olkapään ojentamatta. Sinne ei kuulu kukon laulu, eikä koiran haukkuminen.

Tämä Tuonelan tupa ei ole muu kuin yhden vainajan vasta luotu ja umpeen katettu hauta.

Vasta itä-Suomessa tavataan "tupa tehty Tuonelassa", joka on:

Sivulta satoa syltä, päätyviltä puolentoista.

Mutta sekin on yhtäläisesti sisustettu:

Naisten hapsilla katettu, miesten luilla malkoeltu.

Mielikuvituksessa on silloin väikkynyt kokonainen hautausmaa yhteisasuntona.

Viimein on itäisimmässä Suomen Karjalan kolkassa Ilomantsissa sama tupa suurentunut siinä määrin, että kukon laulun ja koiran haukunnan kuulumattomuutta on käytetty mittana:

Kun kukko laessa lauloi, laulu ei kuulu lattiahan; peni haukkuvi perässä, ei ääni ovellen kuulu.

Siten kuvattu tupa ei kuitenkaan ole tehty Tuonelassa, vaan _Hiitolassa_ eli _Pohjolassa_, jotka molemmat paikat, kuten saamme nähdä, ovat kristillisen helvetin vastineita.

Tosin Tuonelankin kodin käsite on lopulta laajentunut kaikkien vainajain yhteiseksi olinpaikaksi. Vienanpuolisissa Väinämöisen Tuonelanretken toisinnoissa Tuonen tyttö häntä syöttää ja juottaa:

Tuolla Tuonelan koissa, Manalan ikimajassa.

Samoin Tuonelasta päästyään Väinämöinen välistä huomauttaa, ettei ole paljon palanneita:

Tuolta Tuonelan koista, Manalan ikimajasta.

Mutta muistettava on, että tämä Tuonelassa käynti on alkuperältänsä Jeesuksen Haadeksessa käyntiä esittävä katolinen legenda.

_Mana_ sanan huomauttaa Castrén esiintyvän persoonallisessa merkityksessä Tuonen rinnalla, mutta toisinaan myös paikallisessa merkityksessä, jossa tavallisesti kuitenkin käytetään nimitystä Manala. Ensi katsannolta voisi luulla, että edellinen on jälkimäisen kantasana, samoin kuin Tuoni Tuonelan. Mutta asianlaita on päinvastainen. Lyhyempää Mana muotoa käytetään miltei yksinomaan ulkoisissa paikallissijoissa: _Manalla, Manalta ja Manalle_, ja paikallisessa Manalan merkityksessä.

Omantomuodon _Manan_, jonka tapaamme Kalevalassa, Lönnrot tunsi yhdestä ainoasta kirjaanpanostaan, jossa edellä on _Tuonen_ ja kahden puolen _Manalle_ erehdysmuodon aiheuttajana[25]

Se huoli Manalle viepi. Tuolla Tuonen tyttäret toruvi, Manan neiet riitelevi: "Miksis on tulit Manalle?"

Myöhemmin muistiinpantu esimerkki:

Makaa, makaa Manan koira, tuuvu, tuuvu Tuonen koira!

on runomitan rikkuessa turmeltunut alkuperäisestä säkeenmuodosta: "Makoa Manalan koira".

_Mana_ nimentömuodossa esiintyy vasta Uudessa Kalevalassa (16: 184, 190, 324) ja on Lönnrotin sovittama Tuonen vastineeksi. Sittemmin on Kullervon sisaren kirouksesta: "Manalainen matkoihisi" (vrt. UK 35: 122) ja sen samanaikuisesta toisinnosta: "Manala rekyehesi" 1870 luvulla löydetty silminnähtävä sekaannusmuoto: "Mana matkalan rekehes". Vielä myöhemmissä Meriläisen kokoelmissa, joissa kirjallista vaikutusta ei saa olla lukuunottamatta, Mana tavataan pari kertaa Kalman kertosanana:

A. Nouse Kalma kaaheille, Mana kahelle jalalle! B. Mene Kalma kalmistohon, Mana maahasi pakene!

_Manala_ ei siis voi olla kokoonpantu olemattomasta kantasanasta mana ja paikallisesta _-la_ päätteestä, vaan se on muodostettu sanoista _maan ala_ niitä yhdistämällä ja ensi tavuun ääntiötä lyhentämällä. Alkuperäisempi muoto Maanala on joskus Inkerin runoissa tavattu:

Maanalan parasta neittä, Tuonen vallan valkopäätä.

Useammin on sen johdannainen maanalainen säilynyt pitkä-ääntiöllisenä sekä Virossa että Suomen puolella:

A. Maanalaiste maie pääle. B. Maanalaisten vahva valta.

_Manalainen_ ja _maan-alainen_ voivat esiintyä rinnankin samassa säkeessä:

Manalainen maan-alainen, manalainen maasta noussut!

Maanalaiseksi vielä selvästi käsitetyn manalaisen mukaan on _tuonelainenkin_ toisinaan väännetty _tuonalaiseksi_, ikäänkuin sana olisi johdettava _tuon-alaisesta_.

Manalan alkuperäinen merkitys ilmenee selvästi, kun se on hautaa tarkoittavan _kalman_ kertosanana.

Nostan maasta mammoani, kantajani kalmistosta, nostan ulos kalman ukset, Manalan katot kohotan.

_Manalan majan_ olemme Tuonelan kodin kertona tavanneet sekä yksityisen haudan että vainajan yleisen olinpaikan osoitteena.

Manalan ynnä Tuonelan merkitysten kehitystä voimme vielä havaita Maitoluvuista. Niissä ilmaantuu ajatus Manalan maidosta, jonka voi sieltä, samoin kuin toisesta talosta, itselleen hankkia; myös päinvastoin saattoi oman maitonsa menettää pahansuovan toimesta sekä muuanne pitäjälle että myös Manalle.

Suomalainen loitsija osasi maitonsa palauttaa molemmista paikoista:

Tule pois maito Manalta ja piimä pitäjähältä! Ei maito Manalle joua, -- maito koissa tarvitahan.

Sitävastoin lisämaitoa hän ei ottanut hankkiakseen kanssa-ihmisiltään, vaikka kyllä manalaisilta. Arvolleen soveltumattomana hän piti myös lähimmäisen maidon saattamista Manalle.

A. En minä kysy kylästä, taho toisesta talosta, saan minä Manalta maion, lehmän tuoman Tuonelasta. B. Paljon niit' on ja pahoja, kut maion Manalle vievät -- vähän on niitä ja hyviä, kut maion Manalta saavat, C. Ken maion Manalle saattoi, erän toimen Tuonelahan, itse menköhön Manalle, itse tulkoon Tuonelahan!

Karjanhoitoa ja maitotaloutta harjoittava Tuonela on luonnollisesti sijoitettu sinne, missä maanpinnan alle haudattuin vainajain uskottiin jatkavan maanpäällistä elämäänsä yhtäläiseen tapaan.

Tämä mielikuva on säilynyt silloinkin, kun Manala eli Tuonela on yhtynyt kehittyneempään taivaan käsitteeseen.

A. Manallenko maito viety vai on tallottu taivahasen, vai on tuores Tuonelahan pilville pirajaville? -- Työnnä torvet Tuonelahan, pillit pilvihin lähetä! B. Työnnän torven Laivahalle, pillin pilvihin asetan, jott' tulis maito tuolta maalta, maito matkaisi Manalta. yheksästä taivahasta!

Toiselta puolen ovat Manala ja Tuonela sekaantuneet myöhempään pahan paikan käsitteeseen. Mainitussa Väinämöisen (< Jeesuksen) Tuonelanretkessä mainitaan vuode käärmeenkähyistä ja Lemminkäisen (< pätöisen pojan) surmarunossa paitsi käärme-peittoa tulikuuma kivialusta.

Tarkimmin Tuonela ynnä Manala keskiajan runoissa vastasivat katolisen kirkon kiirastulta, jossa loitsija kuvaili esivanhempansa elävän.

Ukkoni tulinen turkki, ämmöni palava paita Tuonelasta tuotakohon, päälleni puettakohon!

Esitettyyn Tuonelan ja Manalan merkityksen kehitykseen kalma ei ole ottanut osaa. Niitä muodollisesti vastaavaa Kalmalaa ei Lönnrotin sanakirjassakaan tavata, vaikka _kalmalainen_ sekä puhe- että runokielessä tunnetuksi mainitaan.

Monikolliset _Kalman lapset, poikaset ja tyttäret_ eivät eroa _Tuonen lapsista, tyttäristä, piikasista ja poikasista_, joiden esim. mainitussa länsisuomalaisessa tuudituslaulussa kuvaillaan kuollutta lasta pitelevän ja sille viihdytykseksi laulavan. Virolaisessa Kalman neidon kosinnassa tämä neito on yksi Tuonen tyttäristä. Väinämöisen Tuonelanretkellä toruskelevat Tuonen tyttäret, jotka muissakin Tuonelankuvauksissa ilmaantuvat, saavat yleisesti kertosanakseen Kalman lapset, neidot l. immet, pari kertaa yksiköllisenkin _Kalman neidin_ pääsanan monikollisuudesta huolimatta. Mutta säe: "tuo venettä tuonen tyttö", josta edempänä Tuonelan joen yhteydessä tulee puhe, saa Vienan ja Aunuksen läänien rajalla, samoin kuin Suomen Karjalassa, kerrokseen: "lauttoa Manalan lapsi". Vasta pohjoisempana Vienan läänissä on tämän syrjäyttänyt säe: "lapsi Kalman l. Kalman neiti karpasoa", jonka epäperäisyyttä osoittaa myöhään venäjästä saatu sana. Kehityksen kulkua valaisee vielä kirjaanpano, jossa mainitun kolmannen säkeen ohella on toinenkin säilynyt, sekä keskivälillä olevan Latvajärven toisintomuoto: "karpasoa kapo Manalan".[26]

Selvästi eri asteilla ovat toiselta puolen Kalman ukko ja akka, toiselta puolen Tuonen ukko ja akka, jotka siitä syystä ovat aivan erillään toisistaan esitettävät.

Hautausmaan väki ja haltia.

Siitä käsityksestä, että kukin vainaja asui haudassaan ikäänkuin omassa tuparakennuksessaan, johtui, niinkuin näimme, hautausmaitten kuvitteleminen maanalaiseksi yhteiskunnaksi. Tällä niinkuin maanpäälliselläkin yhteiskunnalla oli oma väkensä: _hautausmaanväki_, kristillisellä ajalla myös _kirkkomaan- eli kirkonväki_ nimeltä.

Yhden hautausmaan väki voi kokonaisuudessaan lähteä liikkeelle. Joulunpyhinä, kun riihessä tai ulkona oli valkea tehty, hautausmaanväki tuli siihen lämmittelemään. Laskiaisyönä jos meni lähelle kirkkomaata ja kuunteli, niin kuului sieltä sihinää kirkkomaanväen kulkiessa toisesta kirkkokunnasta toiseen.

Kirkonväki kohosi, kun meni hautausmaahan ja paneutui hautaan ruumiin sijalle arkkuun. Tuli niinkuin tiasen jälkiä hanki täyteen ja natisi kuin riihi kuivaissaan. Näöltään lastennuket siellä tanssivat.

Palvelukseensa tietäjä sai kirkonväen siten, että vanhalla rahalla haudasta nosti ruumiista lahonnutta multaa lausuen:

Äyrin nuoret nostetahan, vanhat vahvoilla sanoilla.

Mullat pani riepuun, jonka pisti vasempaan kainaloonsa, ja rahan heitti hautaan.

Kirkonväki oli otettava sellaisesta haudasta, mihin oli pantu oikeaan tautiin kuolleen syntisen ruumis. Autuaana kuolleen haudasta ei lähtenyt ollenkaan, ja jos otti semmoisen haudasta, joka oli noitumalla eli kitumaan pilaamalla kuollut, niin se kirkonväki ei ruvennut tekemään muuta kuin kituuttamaan joko ihmisiä tai eläimiä. Vielä parempi oli, jos tiesi, missä oli velhon ruumis jo kauan lahonneena, ja sitä multaa kaivoi, heittäen hopearahan lunastukseksi. Kun mullan kera tuli kirkkomaan aituuksesta ulos, ilmaantui ympärille aivan näkyväisellä muodolla lukematon joukko väkiä, jotka sitten seurasivat ja joita sai käskeä kuin ainakin palvelijoita.

Tätä väkeä on se, mikä myös sanottiin _kalmanväeksi_ tai pelkästään _kalmaksi_. Kalma otettiin tonkaisten lapiolla kirkkomaan multaa:

Tänne on tullut isosi, tänne emosi, tänne valtavanhempasi. näytä minulle voimasi, anna minulle apua!

Kolmannella kerralla mullasta selvisi ikäänkuin _hämähäkki_ matamaan: puhtaaseen liinaan otettuna se muuttui tomuksi ja se oli sitten _kalma_.

Mutta samoinkuin monet kalman kartanot eli Tuonelan tuvat ovat sulautuneet yhdeksi koko kalmistoa käsittäväksi Tuonelan tuvaksi, on myös hautausmaan monilukuinen väki asettautunut yhden henkiolennon alaiseksi ja edustettavaksi. Suomessakin on aivan yleisenä uskona, että ensimäisestä kalmistoon haudatusta tulee sen _hautausmaan, kirkkomaan eli kirkon haltia_.

_Haltia_, Inkerissä myös _haltias_, on sukua sanalle _hallita_, joka on germanilainen laina (vrt. saksan _halten_ 'pitää'). Sen asemasta käytetään joskus _pitäjä eli pitävä_. Haltiaa vastaava nimitys ruotsalaisessa kansanuskossa on _rådande_ (räda 'hallita'), _rådare, råd eli rå_.

Kirkonhaltia on Suomen ruotsalaisillekin hyvin tunnettu. Esim. Helsingin ja Espoon kaikissa kirkoissa on ollut _kyrkråd_, joksi on tullut ensimäinen uuteen kirkkomaahan haudattu.

Suomalaisissa seurakunnissa on tavallisesti ollut yksi haltia kussakin kirkossa, jossakussa saattoi olla pariskunta haltiana. Kirkolle mennessä piti tietää haltian nimi. Kun hautausmaahan ensiksi haudatun kutsui nimeltä, niin sen haudan päälle ilmestyi luurangon näköinen haamu, joka samakalla äänellä rupesi puhumaan. Jos kirkkomaan haltia oli lapsi, joka oli kuollut puhumatonna, tuli likeisin sukulainen tuoden sen edellään.

Kirkonhaltia kuviteltiin toisinaan kirkon korkuiseksi. Haltiaa nähdäkseen piti ottaa haudasta vanhan ruumiin päänluu, jonka silmänrei'istä katsoi hautausmaalle ja suun reiästä puhui. Se tuli aivan luokse ja suuta antoi ensin, sitten kysyi asian. Lähtiessään haltia tarjosi kätensä, mutta siihen ei saanut kiinni tarttua, muuten se vei mennessään, taikka oli sitä käteltävä leppäpalikalla.

Erikseen tavallisesta hautausmaan väestä ja haltiasta mainitaan välistä vielä _sotatanteren väki ja haltia_. Jos oli kirkonväki pois ajettava, silloin otettiin avuksi sotatanterenväki, jota kirkonväki pelkäsi. Jos taas joku oli pilattu kitumaan syöttämällä hänelle sotatanteren väkeä, piti pesuveteen panna kolme vanhaa rahaa, kukin eri valtakunnan, sekä kolmen sotatanteren multaa ynnä kolmen valtakunnan sota-aseista vuoltua terästä, sitten pestä kuten ainakin kalmasta ja pesuvesi viedä sotatanterelle.

Sotatanterenhaltian sai puheilleen, kun auringon laskettua otti sotatantereita vanhalla tuliraudalla kolmesta kohdasta maata, jonka pani nauskalinnun nahkaan ja kainaloonsa, ja kuhunkin kohtaan tipautti vasemman käden nimettömästä sormesta kolmesti verta. Mutta jos tämä haltiana esiintyvä (ensimäinen kaatunut?) oli vieraskielinen, piti viimeksi kaatunut kutsua tulkiksi. Jos sekin oli ummikko, niin ei auttanut mikään keino osaamatta sen kieltä.

Runoissa hautausmaan eli kirkon väkeä nimitetään _vanhaksi väeksi_.

Siell on vanhoa väkeä, iän kaiken istunutta, maan alla maannutta, hongassa homehtunutta, joka on kauan maassa maannut, kauan liekona levännyt.

Kirkonhaltia esiintyy välistä Puutunnaisen tiedustelussa _kirkon ukkona, akkana tai tyttönä_.

Kun lienet kirkon kierroksesta, kirkon ukko, kirkon akka, kirkon tyttö kaunokainen, korjaele koiriasi!

Yleisempi ja vaihtelevampi on kalma sanaan liittyvä runollinen personoiminen Suomen ja Venäjän Karjalan rajaseuduilla, missä _kalman- eli kalmistonhaltiaa_ hautausmaan haltian nimityksenä muutenkin käytetään.

A. Kalman ukko, kalman akka, kalman entinen eläjä! B. Kalman valtikka väkevä, kalman herra voimallinen! C. Kalman kultainen kuningas, kalman väki voimallinen! D. Kalman isännät, kalman emännät, kaikki kalmalainen kansa!

Hautausmaan haltia on epäilemätön esimerkki paikkaan kiintyneestä vainajan hengestä. Mutta sama on muidenkin paikallisten haltiain alkuperä. Ennenkuin oli yhteisiä hautausmaita, saivat ruumiit tavallisesti jäädä hengenlähtöpaikalle. Joka kuoli kotona, haudattiin omaan mantuun. Joka metsässä heitti henkensä, kuopattiin sinne; Vienan läänissä voi vieläkin nähdä saloilla muistomerkkejä kuolleista, joita pitkän matkan vuoksi ei ole kylän kalmistoon kuljetettu. Veteen hukkuneenkaan noutamisesta ei entisaikaan aina vaivaa nähty.

Myöhemmät hukkuneitten etsinnässä käytetyt taiat todistavat, että vedessäkin kuviteltiin vainajain oleskelevan. Hukkuneen ruumiin löysi, jos otti _majavan_ päänluun ja sen silmien rei'istä katsoi järvelle. Missä näki _manalaisten_ kähertävän veden päällä, siellä oli ruumis. Jos hukkunutta ei oltu löydetty ennen auringon laskua, niin siihen aikaan oli katsottava, mistä ensimäiset _manalaiset_ nousivat veden pinnalle; siinä oli hukkunut. Nämä ensinnä leijailivat yhdessä paikassa kuin _perhoset_, sitten hajoilivat laajemmalle ja muuttuivat suuremmiksi. -- Veteenkadonnutta etsiessä saattoi myös ottaa oletetulta hukkumapaikalta vettä pahkamaljaan ja siihen panna tuliraudan, jota oli kolme yötä pidetty kuolleen suussa, ynnä ukontuhnion. Kun veden pinnalle nousi kuplia, joiden kupeessa näkyi _manalaisten_ kuvaimia, niin miltä kupeelta ne näkyivät, sinne päin piti kulkea, kunnes kuvat katosivat tai näkyivät aivan kupeen harjalla, jolloin muka oltiin hukkuneen päällä.

Vielä v. 1912 on muistiinpantu tajuisesti säilyneenä kansankäsityksenä, että joka ensimäiseksi kuoli johonkin paikkaan, sen ihmisen henki pääsi sille paikalle haltiaksi. Esimerkiksi Satakunnan Eräjärvessä nähdyt haltiat ovat olleet naisia, syystä että ensimäinen järveen kuollut henkilö on ollut nainen.

Paikallistuneista vainajista syntyneitä haltioita voimme eroittaa kolme suurta pääryhmää: asuntomaan, metsän ja veden haltiat.

Maan, metsän ja veden haltiat.

Venäjän Karjalassa kerrotaan Aatamin, joka syntiinlankeemuksen jälkeen oli tullut köyhäksi, ettei voinut elättää kaikkia lapsiaan, mananneen ne metsään, veteen ja kuoppiin. Niistä johtuvat metsän, veden ja maan hyvät haltiat, jotka elävät näkymättöminä meidän keskellämme ja joita tarvitessamme saamme palvelukseemme. Sama kertoja muisteli vielä, mitenkä ennen vedenpaisumusta syntiset ihmiset olivat pyrkineet Jumalan asuntoon, jolloin Jumala oli ne kironnut, niin että niitä oli satanut kolme päivää ikäänkuin rakeita maan päälle. Nämä kirotut henget elävät pahanilkisinä haltioina, metsähiiden tai vesihiiden väkenä.

Molemmat tarut tunnetaan myös Skandinaaviassa. Eevalla oli niin paljon lapsia, että hän häveten niitä näyttää Jumalalle kätki osan vuorenrotkoihin. Jumala nämä kirosi Eevaltakin näkymättömiksi, ja näistä saivat manalaiset ynnä vuoripeikot alkunsa. Kun taas Luciferin joukko viskattiin taivaasta alas, eivät kaikki pudonneet helvettiin, vaan mereen ja maahan. Siten joutuivat veteen vedenhaltiat, metsään metsänhaltiat ja taloihin tontut.

Niinikään venäläiset tarinoivat Mikaelin alas heittämien pienempien paholaisten tulleen metsän, veden ja kodin hengiksi.

Näissä myöhäperäisissä kertomuksissakin kuvastuu kansankäsitys maan, metsän ja veden haltiain syntymisestä paikallistumisen kautta.

_Maanhaltia_ ynnä _maanväki_ vastaavat ruotsinkielisiä nimityksiä _jordrådan_ ja _jordfolket_. "Maanväen asetukseksi" sanottiin asuinpaikan tervehdystä. Maanväki ei tehnyt pahaa, kun lähdettiin kartanoa kiertämään torstai-iltana kylpyvasta ja virsikirja mukana. Vasta oli sitten haudattava kodan tulisijaan ja viimeksi "loihdittava" Isämeidän ja Herransiunaus.

Maanväki mainitaan tavallisesti nimellä _maahiset_. Lencqvist ne selittää maanalaisiksi pikkuihmisiksi, joiden kuviteltiin asustavan puitten, kivien ja rakennusten kynnysten alla ja joiden suosiota täytyi monenlaisin lahjoin tavoitella. Joka kerta kun olutta pantiin tai leivottiin, oli niille tarjottava esikoiset. Jos emäntä halusi karja-onnea, piti hänen antaa niille maitoa. Sen, joka muutti uuteen taloon, tuli ensi kerran sisään astuessaan kaikkein ensimäiseksi kumartua joka soppeen päin ja tervehtiä näitä maanalaisia asukkaita sekä uhrata niille suoloja, ohralientä ja leipää. Ken vettään heittämällä tai muulla tavoin tahrasi niiden asumusta, sai varoa rangaistusta taudin tai onnettomuuden muodossa. Tästä on johtunut _maahiselle_ maasta tarttuneen tautiolennon merkitys.

Yhdeksi henkilöksi käsitetyn _maanhaltian_ Ganander esittää taloissa öisin hääräilevänä ihmisenhaamuisena ukkona tai akkana. Maanhaltiaa rukoiltaessa oli irroitettava lankku lattiasta ja aukon yli kumarruttava tai, jos mahdollista, mentävä tykkänään lattian alle.

Suosiollisen maanhaltian saamiseksi uutta taloa rakennettaessa oli tärkeätä löytää sille mieluisa paikka. Vanhimman käsityksen mukaan oli tästä otettava selko unessa. Ensimäisellä tulella piti ensi yö maata täysissä tamineissa, niinkuin matkaanlähtijä: kirves kainalossa, puukko vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja lakki päässä. Pään alle oli pantava tulukset ja yölepakko siipioravan nahkasessa. Sitten unessa näyttäytyi maanhaltia. Jos hän oli kohtelias, sai siihen tehdä talon, mutta jos oli vihainen, niin piti muuttaa toiseen paikkaan ja koettaa samalla tavalla. Silloin oli hyvä, kun näytti ison talon ja pyrki sisälle. Mutta siihen kohti, missä maanhaltia näyttäytyi, ei saanut tehdä asuntoa, vaan piti istuttaa _uhripuu_. Tälle uhripuulle oli tehtävä erityinen urkko, joka oli jokaisen uuden isännän uudistettava. Isän kuollessa piti pojan tietää, mikä oli tehtävä ja se suorittaa, ennenkuin vanha isäntä oli hautaan viety; muuten maanhaltia suuttui, eikä ollut helppo lepyttää. Jos isäntä kerkesi kuolla tietoa jättämättä, piti arvalla määrätä henkilö, jonka oli mentävä pitämyspuun juurelle nukkumaan, taikka jos ei tarjennut, otettava sieltä maata päänsä alle; silloin maanhaltia neuvoi itse unessa, miten piti menetellä.

Myös arpomisella tiedusteltiin otollista talonpaikkaa siten, että leveähkölle laudalle pudotettiin arpakapula. Jos tämän kärki kääntyi pohjoseen, oli maanhaltia vastahakoinen, vaan jos etelään tai länteen, niin myötämielinen. Sitten tehtiin maahan kolme reikää, joihin vuoltiin hopeaa. Talonpaikkaa ei saanut kolmeen vuorokauteen jättää autioksi, ettei joku ihminen aina olisi siinä ollut, muuten saattoi siihen asettua "ruma" hallitsija. Mutta kolmen vuorokauden päästä tuli paikalle hyvä, oikea haltia, joka vartioi taloa pahoilta henkiolennoilta.

Taloa rakennettaessa oli maanhaltialle uhriksi pantava neljän nurkan alle 1) vettä, 2) leipää, 3) rahaa, 4) syttä; niillä maa ikäänkuin "ostettiin". Uhreilla oli myös edelleen talon menestys ylläpidettävä. Kun keväällä ensi kerran keitettiin tuoretta kalaa, oli läikäytettävä vähän vadista maahan _maanpitävälle_. Samoin juustoa keitettäessä oli ennen maistamista kotalieteen maanhaltialle annettava. Niinikään joka teurastuksessa tipautettiin tarkoituksella muutamia veripisaroita maahan. Kylvettävistä eloista keitetyn "kylvöpuuron" tähteet vietiin pitämyspuun juureen maanhaltialle; tälle myös jätettiin puidessa riihenparsille jyväkimppu.

Jos uusi asukas tuli taloon, niin hänen piti maanhaltialle uhrata tähteet kaikista ruuista, mitä ensimäisenä kolmena päivänä syötiin. Milloin ei tietty paikkaa, _mihin_ ennen oli uhrattu, kaivettiin karjakodan lattiaan hauta ja siihen pantiin ruuantähteet. Milloin taas taloon muuttaneet uudet asukkaat eivät tienneet, _mitä_ piti uhrata maanhaltialle, kaivoivat he asuinhuoneen nurkan alle kolon ja siihen panivat kultaa, hopeaa, vaskea ja tinaa sekä kaikkein eläinten luita murusen kutakin. Kolmen yön perästä menivät katsomaan, mikä niistä oli kadonnut, ja sitä uhrasivat pitämyspuun juureen.

Jos talossa oli maanhaltialle luvattu uhri eikä sitä suoritettu määrätyllä ajalla, niin saattoi taloon tuleva vieras antamalla sen uhrin ja oltuaan kolme yötä talossa viedä haltian mukaansa. Sitä estääkseen piti uhrata lapsi, vaikka keskensyntynytkin; sen henki tuli maanhaltiaksi ja silloin leppyi entinenkin. Näin tuli kaksi haltiaa, mikä olikin sen parempi. Viimeksimainittu tieto on saatu suomalaistuneilta lappalaisilta.

Paitsi uhrien laiminlyömisellä saattoi maanhaltian vihoittaa meluamisella, kiroilemisella ja muulla pahalla elämällä. Inkerissä on tapana sanoa, kun meluavaa väkeä taloon tuli: "nuo liikuttavat maahaltiaksenkin tilaltaan pois", ja jos joku kiroili: "ei pidä kirota, maahaltias on liikkunut tiloiltaan pois, häylyy". Perheenkeskisten riitaisuuksien vuoksi uskotaan haltian siihen määrin suuttuvan, että poistuu koko talosta. Karjakujassa muutamin seuduin Inkerinmaalla, missä se on talon ainoana käymälänä, on vain yksi määrätty paikka, jota voi käyttää, muu osa on pidettävä ihmisten tahroista siistinä. Erittäin on varottava tanhuan ovenpielien sekä kattoa kannattavien patsaiden juurien tahrimista, sillä niillä paikoin joutuu hyvin helposti maan sisässä asuvan haltian kanssa tekemisiin. Haltia on niin tarkka vaatimuksissaan, että antaa samassa talolle "merkin", vaikka tahrimisen erehtyisi tekemään tietämätön muukalainen. Talonväen asiaan kuuluu pitää vaaria heillä olevien vieraittenkin käytöksestä.

Myös maahan lankeaminen ja maan kamaraan itsensä satuttaminen voi vihoittaa maanhaltian. Inkerissä, jos lapsi loukkaa itseään maahan kaatumalla, mennään kaatumapaikalle kumartelemaan ja rukoilemaan; uhriksi pannaan maahan raha tai vaatekappale. Yleensä kun joku sairastuu, tiedustellaan ensiksi, onko hän missä langennut maahan.

Taudin aiheuttajana on maanhaltia, samoin kuin maahinen, välistä saanut maasta tarttuneen taudin, _maannenän_ merkityksen. "Maanhaltia ei nouse", sanotaan, jos määrättyjä varous- tai lepytys-keinoja käyttää.

Asuntoa ympäröivän viljellyn maan väestä ja haltiasta erottautuu viljelemättömän _metsän väki_ ja _metsän haltia_, joskus myös _metsänpitäjäksi_ sanottu.

Kyky nähdä metsänväkeä saatiin vainajilta. Rippileipä, jonka oli ehtoollisella suustaan ottanut, piti panna kuolleen suuhun, sitten astialla, jossa oli ollut kuolleen pesuvesi, hakea vettä ja viedä kuolleen vasempaan silmäkuoppaan; siitä oli kolmesti ryypättävä ja samassa leipä pureksimatta nielaistava, jos tahtoi metsänväen ilmestyvän ihmisen haamussa. Mutta jos lintuna halusi nähdä, niin oli ehtoollisleipä pantava itsestään kuolleen linnun suuhun.

Jos metsänväen tahtoi saada avukseen, oli etsittävä yhdeksältä veromaalta kultakin kolme "päivännäkemätöntä", puunkuoren alla kasvanutta muhkulaa, ja haudattava kaikki yön aikana kolmen tien risteykseen, josta oli kuollutta kuljetettu; kuta tiukempaan ne tiellä tamppautuivat, sitä voimakkaammaksi nousi metsänväki panijalle. Taikka oli otettava kolmesta muurahaiskeosta kustakin kolme muurahaisten lehmää ja ne pantava siipioravan nahkaan, joka oli pidettävä povessa paljasta ihoa vasten; silloin ei tarvinnut metsämiehen pelätä kiroja eikä kadehtijan silmänteitä.

Metsänväen alkuperää valaisee seuraava syksyiseen vainajain-juhlaan liittyvä lyyli. Keyrin aattona oli koko perheen mentävä navettaan syömään keittopadasta maltaista tehtyä imellystä, jota sitten oli vietävä osittain tulisijoille, osittain metsään ison kiven leuan alle tervaskannosta tehtyihin puukaukaloihin metsänväen syötäväksi kaukalon reunalle asetetuilla leppäisillä lusikoilla.

Kuten vainajat, voi _metsänhaltiakin_ ilmestyä unessa. Piti mennä märkien maitten keskellä olevalle korkealle maalle ja vaaran pohjoispuolella sitoa kaksi näreen latvaa ja yksikantaisen pihlajan latva punaisella langalla, loitsien:

Metsän ukko halliparta, pane partas palmikkohon, pane kätes käärimihin, pane kinttus kiintimihin!

Kun näitä siteitä oli kolme tehnyt ja ruvennut maata entisen _muurahaispesän_ pohjalle, niin tuli nukkuessa metsänhaltia puheille ja neuvoi, mitenkä ja kenen tähden elukat menivät hukkaan tahi mitä palvelusta piti tehdä lintuja pyytäessään. Herätessä oli vuoltava kultaa kolme sirusta makuupaikalle.

Valveilla ollessaan sai metsänhaltian puheilleen muurahaiskekoon uhraamalla hopeaa tai viinaa taikka sormestaan verta; niin myös tekemällä tulen semmoisen puun kylkeen, jossa on koro -- se oli _metsänhaltian puu_ -- tahi kitkanvalkean semmoiselle paikalle, jossa oli kolme istuimeksi sopivaa kiveä, _metsänhaltiain istuinkivet_.

Metsänhaltia läksi mieluimmin liikkeille yön aikana. Mainittu kitkanvalkea oli viritettävä kello ll:n ja 12:n välillä juhannusta tai muuta juhlapäivää vasten yöllä, ja sitten odotettava, kunnes aurinko rupesi ylenemään; silloin tuli haltia. Sille ei saanut sanoa mitään tervehdykseksi, vaan piti antaa sen aloittaa. Ei saanut myöskään sanoa sinäksi eikä teiksi; siten puhuteltuna se ei virkkanut mitään, vaan läksi pois. Vasta sitten kun metsänhaltia kysyi mitä on asiaa, sai jutella, että on huono metsästysonni, ja pyytää parempaa, niin kyllä antoi.

Metsänhaltia kuviteltiin vanhan ukon muotoiseksi, jolla oli parta hyvin pitkä ja harmaantunut. Sen oma pituus vaihteli lyhyen ihmisen koosta korkean puun mittaan. Sen pää oli nähty ulottuvan petäjän latvaan, jopa puitten latvainkin yli katsovan. Samallakin näkemiskerralla oli metsänhaltian mitta voinut muuttua. Etäämpää se oli näyttänyt pienen miehen kokoiselta, vaan lähemmäs kutsuttuna oli suurentunut niin, että 9 askelen päässä oli ollut 6 kyynärän ja 3 askelen päässä 9 kyynärän pituinen. Toisen näkemyksen mukaan se oli päinvastoin pienentynyt. Oli menty viiden tien haaraan ja kysytty: "onko haltia kotona?" Silloin oli alkanut metsä ruskaa. Niin pitkänä oli haltia ilmestynyt ensinnä, että sitä oli kolmesti käskettävä alenemaan.

Metsänhaltian pukuun kuuluvana mainitaan välistä harmaa lierihattu ja naavaturkki. Muuten sen ulkonainen olemus vaihteli mielentilan mukaan. Milloin se oli mielissään, olivat kaikki vaatteenreunukset täynnä kullanhohtavia koristeita, sen suuret ruskeat silmät katselivat lempeästi ja sillä oli naisen ääni; silloin seurasi hyvä saalis. Milloin taas se oli karsasmielisenä, ei näkynyt koristeita ollenkaan ja se katseli jyrkästi; silloin ei ollut menestyksestä toivoa, vaan oli usein tapaturmakin tarjona, jonka välttämiseksi täytyi luvata joku uhri.

Metsänhaltian suomasta saaliista oli sille tietysti esikoiset uhrattava. Metsämies saadessaan ensimäisen viljan itse metsässä keitti tai paistoi ja söi; suolet pani muurahaiskeon alle metsänhaltialle mieliksi. Toisen tiedonannon mukaan ei ensimäisestä saaliista valmistettuun keittoon saanut suolaa panna, ennenkuin oli päälle tullut vaahtea, jota oli pantu tuohiseen ja viety metsään "palkinnoksi".[27]

Vihastunut metsänhaltia saattoi niinkuin maanhaltia ja yleensä vainajain henget kostaa tautina. Pelosta, että _metsännenä_ puuttuisi, ei tohdittu jänistä ottaa langasta, ennenkuin oli lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta, ennenkuin oli kuusenhavuilla pyyhitty.

Metsäpolulle ei saanut maata panna, sillä sitä pitkin kulkivat metsänhaltiat. Kerran oli metsässä makaavalle miehelle sanottu, että hän makasi heidän maltaittensa päällä. Metsänväki, jos oli suuttunut, voi seisottaa metsään, ettei osannut mihinkään eikä pois päässyt. Jos pahaa tekemättäkin metsässä kävellessään joutui metsänhaltian jäljille, ei löytänyt kotiinsa. Metsänhaltian eksyttämän sanottiin "metsistyneen".

Pohjois-Viron _metshaldijas_ ennusti äänellään, jota ei hyvillä mielin kuultu, aina jotakin erikoista tapahtumaa, toisinaan kuolemaakin.

Metsänhaltiaa vastaa Suomen ruotsalaisten _skogsrådand l. -rådari_, joka asuu isoissa metsissä, niissä pidättäen ihmisiä, etenkin lapsia. Tämä ilmestyy vanhana ukkona, joka on kooltaan hyvin suuri ja jolla on polviin ulottuva parta. Ruotsissa "metsänmiehen" (_skogsmannen_) kuvitellaan katseltaessa kasvavan puun pituiseksi.

Naispuolisia metsänhaltioita ruotsalaiset eroittavat "metsänrouvan" (_skogsfru_) ja "metsänneitsyen" (_skogsjungfru l. -nufva_). Jälkimäinen oli Uudenmaan ruotsalaisten mielikuvituksessa edestä hienosti puettu, kaunis neito, mutta takaa ontto kuin halsteri tai kaukalo. Se saapui metsämiesten tulen ääreen, koettaen heitä vietellä. Sen kanssa uskottiin synnytetyn lapsiakin.

Suomessa on metsänemäntä puhekielessä harvoin käytetty, etupäässä pohjois-Ruotsin suomalaisten keskuudessa. Länsi-Suomeen rajoittuva, mutta siellä hyvin tunnettu on _metsänneitsyt_, joskus myös _haapaneitsyeksi_ nimitetty. Samoin kuin sen ruotsalaista vastinetta sitä kuvailtiin etupuolelta hyvin kauniiksi ja kovin koreasti vaatetetuksi, sinisin silkin ja rintahelyin. Mutta takapuolelta, jota ei mielellään näyttänyt, se oli kuin kaksihaarainen puutadikko, hiilihanko, luokka, vanha lauta tai tervaskanto. Miehiin se oli hyvin rakas ja kiusasi heitä perehtimään.

Metsänneitsyen sai nähdäkseen Mikonpäivästä alkaen Pyhäinmiesten päivään kuusi- ja sammalmaalla yön aikana nuotion ääressä, siis siihen vuoden ja vuorokauden aikaan, jolloin vainajain henkien uskottiin olevan liikkeillä.

Viljellyn ja viljelemättömän maan rinnalla on vesi ollut kolmantena mahdollisena vainajain olopaikkana. Veteen ei kuitenkaan niiden liikkumismahdollisuus rajoittunut. Niinkuin manalaisilla ja metsänväellä oli myös _vedenväellä_ vakinaiset tiensä, joita myöten vaelsivat kuivalla maalla.

Ottaakseen selkoa mistä oli vedenväen kulku, koska semmoiselle paikalle ei saanut taloa asettaa, lyötiin arpaa seuraavalla tavalla. Vanha tulirauta, jota oli pidetty kolme yötä ruumiin suussa, pantiin vesipataan. Kun soroja kohosi veden pinnalle, niin mihin suuntaan ne kulkivat, sinne päin piti siirtyä aina tulirautaa pudottaen veteen. Niissä soroissa näkyi vedenväen kuvaimia, jos oltiin niiden tiellä; millä puolella niitä näkyi, sillä puolella oli tie.

Suoranaisesti vedenväkeä nähdäkseen piti juhannusyönä istua alasti koskikivellä; tämän ympärille tuli vedenväki karkeloimaan.

Mukaansa otetuksi sai vedenväen usealla eri taialla. Mentiin pyörteiselle virtasuvannolle ja heitettiin raha jokeen; kun pohjasta nousi soroja veden pinnalle, siitä otettiin vettä kolmesti pahkaiseen maljaan. Taikka mentiin järven rannalle sen tyynenä ollessa ja vaatteet riisuttua heittäydyttiin kolmesti vanhan nuottakodan kynnykseltä veteen. Mikä pohjasta kullakin kertaa tuli ensimäiseksi kouraan, lietsottiin pajan ahjossa yhdeksi tuhkaksi ja kuivaksi. Sitä oli pidettävä matkassaan ja varjeltava, ettei koskaan päässyt kastumaan; silloin oli vedenväki toverina. Toisinaan taottiin vanhalla tuliraudalla vesikiveen viisikanta ja siitä murenneet kivijauhot pantiin silkkiriepuun. Myös kelpasi tähän tarkoitukseen joku kappale hukkuneitten rannalta löydetystä veneestä, niinikään rantaan ajautunut kuolleen _hylkeen_ pääkallo taikka _vesimyyrän_ pää.

_Vedenhaltian_, samoin kuin metsänhaltian, saattoi pakoittaa ilmestymään unissa. Oli pistettävä kaksi pihlajanvapaa virtaan pystyyn ja niiden yhteen sidottuihin latvoihin ripustettava saunankiukaasta otettu palanut kivi, niin kyllä vedenhaltia unessa neuvoi, mistä esim. tauti oli tarttunut ja miten oli parannettavissa.

Nähtäville tuli vedenhaltia talvella pääsiäisyönä, kun järven salmelle väylän kohtaan teki avannon ja sen päälle asetti vanhan reen, jolla oli kolme ruumista vedetty. Tähän sitten itse istahti suussaan kolme vanhaa tulirautaa (jotka niillä olivat tulta iskeneet, voitiin pitää vainajina) ja heitti hopearahan avantoon. Silloin hyökäsi kolme kertaa vesi avannosta ylös, viimeisellä kerralla niin, että tuskin reenpajuilla pysyi kuivana.

Kesällä saatiin vedenhaltia useammin keinoin näkyviin. Juhannusyönä vietiin kirkkomaalle hyvin vanhana kuolleen ruumiin hautaan visusti tukittu tyhjä pullo; siihen hikoumalla syntynyttä vettä tipautettiin pohjoseen päin juoksevaan koskeen. Taikka viskattiin kosken pyörteeseen juhannusyönä pyydystetty _sammakko_, minkä suuhun oli pantu elävän puun pakkulaa, jossa tuli kyti, ynnä hopeansirusia. Vieläkin voitiin ottaa pajapihdeillä, joiden tekijä oli tietymätön (luultavasti jo kuollut), kolmen hetteen pohjasta likaa silkkiseen riepuun, samoin soraa kolmen kosken pohjasta myötäpäivään pyörivästä pyörteestä, lisäksi rannalla itsekseen kuollutta _kalanraatoa_ ja ne punaisella langalla käärittyinä upottaa pohjoseen päin juoksevaan koskeen. Jos veden päälle noussut haltia tahdottiin lähtemään mukaan jotakin tautia parantamaan, niin vuoltiin kultaa koskeen ja luettiin uhraus- eli miellytyssanat; silloin se kulki sivulla yhdeksän askelen päässä, mihin vain meni. Kolmen vuorokauden päästä oli koskesta otettava panokset pois ja taas vuoltava kultaa sijaan, niin palautui haltia takaisin. -- Myös paikka ja aika oli tarkoin huomioonotettava. Oli mentävä kiven päälle, jota vesi ympäröi; muualla järvessä haltiaa ei näkynyt, mutta siihen tuli sydänyöllä.

Vedenhaltia kuvailtiin kauniiksi ja punaveriseksi, sillä oli suuret ruskeat silmät ja pitkä musta tukka; ääni oli heleä ja ystävällinen kuin naisen. Tosin senkin puku ja kasvojen ilme voi vaihdella samoin kuin metsänhaltian. Jos se kalamiehen tulille ilmestyi koristuksissa ja lempein kasvoin, seurasi heti hyvä saalis; mutta jos oli kolkonnäköinen eikä vaatteissa ollut hopeasiloja, niin sai pahaa pelätä; silloin oli paras turvautua uhrilupaukseen.

Samoin kuin metsänhaltialle oli vedenhaltialle saaliista esikoisuhri annettava. Ensimäisistä kaloista, jotka keväällä sai, piti keittää rantakala heti maalle tultua. Kun se oli valmis, oli itse lähdettävä pois kattilan luota ja kutsuttava vedenhaltia syömään. Ainakin oli ensimäisestä keitetystä kalasta, ennenkuin itse maistoikaan, pää vietävä järveen takaisin, ettei vedenhaltia moittisi, kun ei sille osaa annettu.

Jos järvessä oli oikullinen haltia, niin piti sinne, ennenkuin pantiin pyydyksetkään, toisesta järvestä pyydetty kala viedä elävänä. Ensimäiset kalat, jotka saatiin, oli sitten keitettävä murtamatta yhtään ruotaa. Näistä oli eroitettava ruodat niin taitavasti, etteivät katkeilleet, ja kokonaisina vietävä takaisin sille paikalle, mistä kalat oli saatu.

Samoin kuin maanhaltia saattoi vedenhaltia vihastua paitsi uhrien laiminlyömisestä, myös melusta ja pahasta elämästä. Jos oli järvellä kiroiltu tai riidelty, piti sille kohdalle vuolla hopeaa, muuten pilautui kalavesi, vedenhaltia "hierautui".

Vedenhaltian uskottiin näyttäytyvän varsinkin juuri ennen jonkun hukkumista siihen veteen, missä näkyi. Tämä usko liittyy läheisesti yleisempään käsitykseen, että kuolema johtuu vainajain halusta saada luokseen joku elävistä omaisistaan.

Vedenhaltiaa vastaa ruotsalaisten _sjörådand eli sjöråd_. Sitä kuviteltiin Uudellamaalla välistä ukkona välistä akkana, toisinaan kauniina neitona tai lapsena. Naispuolisista haltioista käytettiin nimityksiä: _hafsfru_, 'meren rouva', ja _sjöjungfru_, 'meren l. järven neito'. Näitä muisteltiin nähdyn Vantaan koskessakin pääkaupunkimme luona. Niillä kuviteltiin olevan pitkät hiukset ja yli olkain riippuvat rinnat.[28]

Veden sekä _emäntä_ että _neito_ tunnetaan myös Suomessa, edellinen kuitenkin etupäässä itä-Suomessa, joten sen vastine on toisaalta etsittävä. Jälkimäinen, paraasta päästä länsi-Suomeen rajoittuva henkiolento, on ilmeinen skandinaavilainen laina. Varsinais-Suomessa kerrotaan, mitenkä oli nähty merestä nousevan jättiläis-kokoisen vedenneidon, jonka hiukset ulottuivat polviin saakka ja rinnat olivat heitettyinä yli olkain. Vedenneidon alkuperää veteen kuolleitten hengistä valaisee satakuntalainen muistiinpano. Vaimo, joka oli jokeen hukkunut ja jonka ruumista ei löydetty, oli unessa ilmoittanut miehelleen, että oli vedenneitosten apulaisena.

Venäjän Karjalassa mainitaan vielä vedenhaltian lapsi. Kun sen näki istuvan ja istumasijalta sai sen vaatteesta valunutta vettä, niin tätä oli hyvä käyttää voiteeksi kaikkiin lasten kipuihin.

Pohjois-Ruotsin suomalaisten metsänemäntä mainitaan huivinsa yhteydessä. _Metsänemännän huivi_ oli hienoista, pehmeistä juurista kudottu, kooltaan kyynärää ristiin, tupsulaitainen ja ruskeanvärinen. Sen joskus metsänemäntä itse antoi paimenelle, mutta sen voi etsimälläkin saada. Kun juhannusyönä läksi metsään kävelemään, haudasta otetun ruumiin vaatteissa ja mukanaan koiran päänluu, jonka silmien rei'istä katseli, niin sen löysi.

Metsänemännän huivi kun oli löydetty, piti se kastaa kuin lapsi ja panna sille kuin lapselle nimi, vaimonpuolinen. Huivin piti olla kastettaessa kääryllä ja naisen pesty paita ympärillä, kääryn pää vain paljaana. Sitten oli sitä säilytettävä paikassa, jossa ei ollut auringonpaistetta, ja aina puhuteltava kuin henkilöä nimeltä, niin se ei kulunut pitäessä. Jos se henkilö kuoli, joka metsänemännän huivin oli löytänyt ja tuonut taloon, piti uuden omistajan käydä metsässä umpilähteen vedellä huivi uudelleen ristimässä, muuten se muuttui aivan palaneeksi nukaksi.

Metsänemännän huivi piti aina olla metsämiehellä mukana. Milloin se tuntui kostealta ja muuten lauhkealta, oli metsänhaltia mielissään. Mutta jos se oli kuiva ja kankea, niin oli luvattava joku lahja taikka vuoltava hopeaa muurahaiskekoon. Jollei siitäkään ollut apua, niin piti ruveta nukkumaan ja panna huivi päänsä alle, silloin näki unissa mistä haltia oli suuttunut ja mitä oli tehtävä.

Metsänemännän huiviin uskottiin olevan haltian yhdistettynä, joka varjeli talon kaikenlaisilta pahoilta henkiolennoilta. Paimenelta, joka sen oli saanut, eivät karhut syöneet elukoita. Sen päähänsä panemalla voi keksiä elukan, jonka metsä oli peittänyt, löytää aarteen ja nähdä kaikkia haltioita, vieläpä tehdä itsensä näkymättömäksi ja kulkea ilmassa mihin tahtoi.

Esitetty metsänemännän huivi on yhdistys kahdesta muualla tavattavasta mielikuvasta. Toinen on _metsänneitsyen_ antama _paita_, joka ei kulunut eikä tarvinnut pesua, vaan katosi, jos kertoi, keneltä sen oli saanut. Yhtäläisen paidan, joka oli hieno kuin mäihnä ja säilyi niinkauan kuin ei kenellekään sen alkuperää ilmaissut, saattoi saada _vedenemännältäkin_.

Toinen on näkymättömäksi tekevä _lakki_, joka on yleisesti manalaisille omistettu pukuesine. Suomestakin on muistiinpano, joka tämän päähineen selvästi asettaa vainajain yhteyteen, vaikka kummituksesta käyttää paholaisen nimitystä. Kolmen ruumiin arkuista otetun oksanreiän läpi katsomalla voi nähdä "pirun" päässä hatun, jonka voi temmata sen huomaamatta ja pitää omassa päässään. Silloin se avopäin seuraa ottajaa odottaen, milloin tämä antaisi hatun takaisin.

Vielä ovat huomattavat _vedenemännän lehmät_, jotka nousivat vedenpohjasta maanpäälliselle rantalaitumelle ja joita tämä kutsui kotiin niinkuin muukin emäntä:

Se Kirja, se Karja -- maanalainen Maatikkini!

Vedenhaltian lehmät jos näki maalla vallattomina kävelemässä, niin ilman taikomisettakin -- kiertämällä ne sai estetyksi takaisin järveen menemästä -- saattoi niitä kesytellä itseensä. Lehmän, joka taipui lähtemään mukaan, tahtoi vedenhaltia antaa; mutta jos ei taipunut hyvittelyyn, niin ei saanut pahoittaa.

Talossa oman karjakellokkaan kanssa sitten vanhalla tuliraudalla kiersi maata myöten ympäri kumpaisetkin samaan piiriin ja siinä kierroksessa lypsi vedenhaltian lehmän. Maidon hautasi maahan maanhaltialle, -- jollei tiennyt, mihin paikkaan ennen oli uhrattu, niin likimmän puun juurille -- silloin maanhaltia piti huolen, että tulokas pysyi karjassa.

Joka kerta kun vedenlehmää lypsettiin, piti kolme ensimäistä kertaa vetäistä maahan, sanoen: "osa maalle, osa veelle, osa ilman olijoille", silloin maanhaltia pysyi mielissään.

Kun oli vedenlehmälle saatu kymmenes vasikka, niin se tapettiin ja veri ynnä luut kokonaisina uhrattiin maanhaltialle. Sitten juhannusyönä vietiin lehmä yhdeksän vasikkansa kanssa löytöpaikalleen, johon tuli muitakin vedenlehmiä. Silloin piti vedenhaltia kutsua puheille ja kysyä, montako hän antaa, mitkä ja minkänimiset sekä mitä hän panee uhriksi, joka piti täyttää tai olla ottamatta.

Kun itse vedenlehmä vihdoin tapettiin, piti sen veri samoin antaa maanhaltialle, niin pysyi karjan onni hyvänä.

Suomen ruotsalaisiltakin on ollut yhtäläisiä mielikuvia sekä veden- että metsänhaltian lehmistä. Nämä perustuvat ennen mainittuun käsitykseen, että manalaiset harjoittivat yhtäläistä karjanhoitoa kuin ihmiset maan päällä.

Vedenemännän karjan näimme _maanalaiseksi_ nimitettynä ja kotiin viedyt vedenhaltian lehmät asetettuina läheisimpään yhteyteen maanhaltian kanssa. Aivan samoja taikoja on käytetty nimenomaan _manalaisten lehmiä_ anastaessa. Huomatessaan ne piti myötäpäivin kiertää ympäri, ennenkuin niihin koski. Kun oli tuotu oman kellokkaan luokse, kierrettiin ne vielä yhdessä vanhalla tuliraudalla. Ensimäistä maitoa annettiin kaikille talon elukoille ennenkuin ihmisille ja näille taas nuorimmasta lapsesta alkaen vanhimpaan asti. Manalaistenkin lehmiä ensikerran lypsettäissä pirskoiteltiin maito laitumelle ja maanhaltian uhripaikalle, niin tämä piti huolen karjasta. Ei manalaisten lehmiä eikä niiden jälkeläisiä ollut lupa myödä kenellekään mistään hinnasta, mutta lahjaksi sai antaa.

Viimeksi on mainittava vedenhaltian _soitannollisuus_, joka samoin skandinaavilaisesta kansanuskosta on hyvin tunnettu. Verrattain myöhäistä lainaa suomalaisissa taioissa soittotaidon hankkimiseksi osoittaa viulun mainitseminen sekä vedenhaltian esittäminen enimmiten pahana olentona, jopa nimenomaan piruna ja paholaisena. Kun meni juhannusyönä koskeen kolmannen kiven päälle viulu mukanaan ja kutsui vesihiittä, niin se tuli istuutuen selitysten samalle kivelle ja ojentaen leveän nahkavyön, joka ulottui kumpaisenkin ympäri. Tätä ei saanut panna palkimeen, vaikka hihnan solkeen pistikin. Vesihiiden soittaessa edellä piti soittaa niin, että veri kyntten alta tuli. Kylliksi opetettuaan vesihiisi paiskautui äkkiä koskeen. Kun näki, ettei saanut seuraa, alkoi se vettä koskessa paisuttaa. Silloin oli hukkumisen vaara tarjona, jollei pian ollut maalla.

Mutta suomalaisten käsityksen mukaan omisti soittimen myös metsänhaltia. Jos itsekseen kuolleelta ruumiilta otti vasemman käden lapoineen, sijalle pannen itsekseen kuolleen lampaan lavan, ja kalliolle, johon ei päivä paistanut, meni ikäänkuin soittamaan Tapionnäreen (kts. edempänä) oksa jousena, niin tuli metsästä musta mies ja antoi ruumiinlavasta viulun, jolla sitten taisi soittaa kaikki pelit, vieläpä panna tuolit ja pöydät tanssimaan.

Että veden- ja metsänhaltiain soitannollisuus on yleisesti henkiolennoille kuuluva ominaisuus, todistaa tieto Suomen itä-Karjalasta, jossa uudenaikuisen viulun sijalla mainitaan vanha kantele. Jos tahtoi oppia kanteleella soittamaan, piti istua saunan uunilla kolme vuorokautta.[29] Sen ajan kuluessa tuli soitonneuvoja. Jos ei vielä tullut, niin piti istua yhdeksän vuorokautta; siihen asti tuli varmasti ja opetti.[30]

Muutamassa runossa, jossa loitsija ensin on manannut esille sukulaisvainajansa, hän kutsuu lisäksi kaikki maahan, metsään ja veteen paikallistuneet henkiolennot.

Nouse maamo maanalainen, taatto turpehen takainen! -- Mi on maassa maahisia, metsässä metsällisiä, ve'essä ve'ellisiä, tulkoon kaikki miun avuksi!

Viljeltyä aluetta osoitetaan runoissa nimityksin: _maa, mantu, piha, pelto, penger, nurmi, niitty_.

Monikollinen maan eli mannun väki on Naimakansan luvuissa, joka vaarallisella matkallansa on turvan tarpeessa, tavallisesti kuvattu _miekkamiehiksi, hevosuroiksi tai periuroiksi_.

A. Anna mannusta väkeä! B. Nostin maasta miekkamiehet, mannun aikuiset urohot. C. Hiekasta hevosurohot. D. Otatko maasta mannun miehet, pellosta periurohot?

_Maan eli manteren haltia_ on Maan (s.o. uuden asuinpaikan) tervehdyksessä ja Maahisen manauksessa hyvin yleinen. _Mannun_ yhteydessä esiintyy välistä toisintomuoto _hallitsija_. Rinnakkaisniminä tavataan joskus _maan pitäjä eli pitävä_ sekä _maan henki_, joka vastaa ruotsalaista _jordande_.

A. Maan haltia, manteren haltia! B. Terve manteren alainen, terve mannun hallitsija! C. Hyvä maan pitävä, manteren haltia! D. Maan henki, hyvä henki, haltia maan matalan, pyhän penkeren pitäjä!

Yleisen maanhaltian ohella sekä ilman sitä käytetään eri ikäkausien ja sukupuolien osoitteita. Vanhempi miespuolinen haltia on _maan eli mannun_ (muunn. _manun_) _kuningas, maan, mannun eli manteren isäntä tai mannun ukko_.

A. Maan kultainen kuningas, hopeainen hallitsija! B. Oi ukko, manun isäntä, manun kultainen kuningas, uros aitojen asuja, seinävierten seisoksija! C. Ukko musta, maan isäntä! D. Terve manteren isäntä!

Joskus kutsutaan avuksi pellosta _peri-isäntä eli peripenkeren isäntä_, mainitaanpa myös _nurmen tai niityn ukko_. Maan isännän ulkomuotoa kuvailee kerran esiintyvä mainesana _paksuparta_.

Vanhempi naispuolinen haltia on _maan eli mannun emäntä tai mannun eukko_, esim.

A. Maan ehtoisa emäntä! B. Mannulan maan emäntä! C. Manun eukko, maan emäntä! D. Mannun ukko, mannun eukko, mannun kultainen kuningas, mainio manuen emäntä, maan ehtoisat eläjät, maan vartijat vakaiset!

Harvinaisempia nimityksiä ovat _pellon entinen emäntä sekä nurmen eukko ja niityn akka_. Sitävastoin on yleisimpiä _akka manteren alainen_, jolla tavallisesti on rinnakkaissäkeenä _poika pellon pohjimmainen_.

Sama nuorempi miespuolinen haltia tavataan joskus ukonkin yhteydessä.

Mannun ukko maasta nouse, poika pellon penkerestä!

Usein on hänellä nimenä maan eli mannun sulho.

A. Maan sulho, mannun sulho! B. Maan isäntä, mannun sulho!

Tämä mannun sulho saa toisinaan mainesanakseen _kelta- eli kultahattu_.

Nuorempi naispuolinen haltia on:

Maan tyttö, mannon tyttö, pihan tyttö, pellon tyttö!

_Tytön_ asemella on tavallisesti jälkiosassa kumpaakin säettä vaihtelun vuoksi _neiti_. Runomitan vaatimuksesta on myös _mannun_ muodostettu kolmitavuiseksi: _manuen_ tai tavallisemmin _Manulan_.

Maan tytti, Manulan neiti, pihan tytti, pellon neiti!

_Manulan neidosta_ on välistä vielä tehty _Manalan neito_.[31]

Jälkimäisessä säkeessä, sen toisiin yhteyksiin jouduttua, on _pelto_ kokonaan syrjäyttänyt _pihan_, taikka on pihan _tytöstä_ alkusoinnun vaatimuksesta tehty _piika_.

A. Pellon tyttö, pellon neiti, Pellon entinen emäntä! B. Pihan piika, pellon neiti, akka manteren alainen!

Maanhaltian uskottiin varsinaisesti varjelevan maanviljelystä sekä sitä osaa karjanhoitoa, joka toimitettiin kotikartanolla.

ABC. Akka manteren alainen, poika pellon pohjimmainen! A. Pane turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän maasta maksan karvaisesta! B. Nostaos oras nokinen! C. (Liinaa ja pellavaa kylvettyä): Saoin haaroin haarattele, tuhansin neniä nosta! Tulkaan Viron virpiä, Suomen sulkkua, kuninkahan pojan jousen jännettä! D. Akka manteren alainen, piika pellon pohjimmainen, Syötä minun syölähäni, juota minun juolahani, apata alanenäni, turvuta turilahani metisestä ammehestas! -- Käy sie yöt suka käessä, päivät vihko kainalossa esitse tämän emännän! -- Maan isäntä, mannun sulho. poika pellon pohjimmainen, akka manteren alainen, tuo pieniä pihalle. kaunihia kartanolle iällä tämän isännän, elinajalla emännän! Akka manteren alainen, minkä vettä juottanen, se meeksi muuttaos!

Viljelemätöntä maata runot kuvailevat sanoilla _metsä, korpi, salo, kumpu, aho, viita, kangas, suo, saari_. Tavallisimmasta _metsästä_ on vielä muodostettu paikannimen tapainen _Metsola_.

Metsänväkeä ottaessa tai metsännenää asettaessa esiintyvät maan miehiä vastaavat Metsolan miehet ja korven eli kummun uroot.

A. Metsolan metiset miehet, korven kultaiset urohot Metsolasta, Mieholasta, korven kultaisen sisästä, käykätte minun väkehen! B. Metsolan metiset miehet, kummun k. u. M. M., hyväisestä Hymölästä, parahasta Parholasta, antaos mulle anteheksi!

Yksiköllinen _metsästä_ ilmaantuva _mies_ kuvataan taioissa toisinaan samoinkuin metsänhaltia puitten pituiseksi.[32]

Saan minä metsästä miehen -- korpikuusien pituinen.

Ylimalkainen _metsän haltia_ mainitaan runoissa harvoin. Enimmiten on tämä sekä iältään että sukupuoleltaan määrätty.

Metsän vanhempi miespuolinen haltia saa tavallisesti nimitykset _metsän kuningas, ukko tai isäntä, joskus herra_. Metsänkin kuninkaan pysyväinen mainesana on _kultainen_, josta Metsolaa vastaava paikannimi Kultala on tilapäisesti muodostettu: kultaisen asemella on toisinaan _kuuluisa_. Harvinaisia ovat _metsän valtikka väkevä ja metsän Kaarle kaunis miesi_. Muutamasti esiintyy _korven tai kummun kuningas tahi ukko_, kerran _ahon kuningas_, useammin _salon isäntä tai herra_, välistä myös _saaren paimen ja kankahan eläjä_.

Metsän ukon ulkonäössä on silmiinpistävä parta, jota aineksen, värin ja tasaisuuden puolesta kuvaillaan: _naava-, villa-, sulkku-, kultaparta; valko- eli tavallisemmin halliparta; röhmä-, ruhmu- tai sileäparta_. Puvussa on huomattavin haltialle ominainen hattu: _havuhattu eli -hiippa, naavahattu eli -lakki, sinihiippa eli -hilkku, kultahattu hartioilla_. Myös kertosäe _mies puhas punakypärä_ kuuluu tälle parrakkaalle haltialle. Välistä omistetaan sille vielä _siniviitta_.

Metsän vanhempi naispuolinen haltia on yleisesti _metsän emäntä, akka eli eukko, harvoin muori tai äiti_. Metsän emännän tavallisia mainesanoja ovat _ehtoinen eli ehtoisa ja mieluisa_, muita mainittakoon _ehkeä, entinen, herttainen, kultainen, viljainen_. Metsän eukko on _ennellinen tai armollinen, metsän armias antimuori_ ja Metsolan muori _metinen_. Harvoin esiintyvät _korven eukko, korven korkea tai kummun kuuluisa ja ahon aimoinen emäntä_. Useammin ilmaantuu _suon emäntä_, joka vastannee ruotsalaista _mossakäringen_, ja sen kera toisinaan _viidan eukko sekä kankahan eläjä_.

A. Sinisukka suon emäntä! B. Siniviitta viidan eukko, punasukka suon emäntä, kaunis kankahan eläjä!

Etenkin Vienan läänissä käytetään metsän emännän kertosanoina _salokaarron (kerran metsänkaarron) kaunis vaimo_. Suomen itä-Karjalassa tavataan joskus _haapasaaren vaimo (myös neiti) kaunis_.

Nuorempana miespuolisena haltiana mainitaan muutamasti _metsän poika ponnellinen, metsän sulho kultahattu ja salon poika rautasauva_.

Yleisempi on _metsän tyttö, neiti eli piika_.

A. Metsän tytti, metsän neiti, metsän piika pikkarainen! B. Metsän tyttö, mieluneiti, sinipiika pikkarainen!

Metsän tytön merkittäviä mainesanoja on _tyyni, tyynönen eli tyynykäinen_: tarvittaessa on kuitenkin metsän _neitonen nopea_. Metsän tyttö on myös usein _mielu neiti_ ja saa joskus kertosäkeekseen _korven kuuluisa korea_. Toisinaan tavataan Metsolan _metinen neiti_. Metsän _piika_ on tavallisesti _pikkarainen_.

Metsänhaltian varsinaiseen vaikutusalaan kuuluu metsästys ynnä karjanhoito metsässä. Suhteesta metsästäjään tulee edempänä puhe. Karjanluvuissa rukoillaan metsänhaltiaa samoin kuin maanhaltiaa sekä sukimaan että syöttämään lehmiä, mutta ulkosalla.

A. Sui kultaisin sukasin, vaskiharjoin harjaele näillä aukeilla ahoilla, pienillä petäjiköillä, korkeilla koivikoilla! B. Kun heitän lehmäni leholle maion antajat aholle -- Syöttele metoisin syömin, juottele metoisin juomin, mesiheinin herkuttele!

Maanhaltian ja metsänhaltian vastakohtaisuus paikkaan nähden ilmenee selvimmin niille osoitetuissa pyynnöissä pitämään huolta karjasta:

A. (Maanhaltialle). Kuin katsoit kanarvikoissa, niin katso kartanoissa; kuin hoi'it hongikoissa, niin hoia huonehissa! B. (Metsänhaltialle). Kuin katsot katoksen alla, niin katso katajikossa: kuin on hoiat huonehessa. niin hoia hongikossa!

Vedenväkeä runot kuvailevat erilaisista vetisistä paikoista ja samoin kuin maanväkeä usein aseellisena nousevaksi.

A. Nouskoa meriset miehet, umpilampiset urohot! B. Nouskohot norosta miehet -- miekkamiehet liettehestä! C. Kaivoloista kalpamiehet jokiloista joutsimiehet!

_Vedenhaltia_ semmoisenaan on yhtä harvinainen runoissa kuin metsänhaltia:

Onko haltiaa ve'essä, umpilammessa uroa?

Veden vanhemman mieshaltian tavallisia nimityksiä ovat _veden kuningas, isäntä tai ukko_. Pari kertaa mainitaan erikoisesti _meren kuningas tai ukko_. Veden _kultainen_, joskus _kuuluisa_ kuningas voi saada kertosäkeikseen:

A. Veen valtikka väkevä! B. Vetten herra voimallinen!

Veden isäntään tai _herraan_ liittyy mainesana _vuon alio tai vuon alinen_.

Vedenkin ukon ulkomuodosta otetaan huomioon parta. Useamman kerran on sillä _ruohoparta, välistä lima- ja liinaparta_; kosteutta ja väriä osoittavat _tuoresparta ja halliparta_. Päähineenä voi olla _liinalakki tai rättihattu_, muusta puvusta joskus huomautetaan _vaahtivaippa, ruokopaita ja niinihousut_.

Veden vanhempi naishaltia on _veden tai meren emäntä, akka eli eukko, harvoin veden vaimo_. Veden _ehtoisan_ emännän yhteydessä mainitaan veden _armas antivaimo_, jota paitsi myös _vihanta vetinen vaimo_ tavataan.

Ulkomuodoltaan veden eukkoa kuvataan mainesanoilla _kultakutri sekä ruoho- tai vaahtirinta_. Pukuun kuuluu _rytinen tai vaahtipaita_.

Veden nuorempia haltioita aniharvoin puhutellaan yksiköllisinä:

A. Ota omas, veden veikko! B. Veen neiti, veen tyttö, pääsi aalloista ylennä, apuasi antamahan!

Veden neidon puutteen kuitenkin korvaavat vedestä erikoistuneitten kosken ja lähteen haltiat, joista edempänä.

Veden haltian puoleen on käännytty luonnollisesti kalastuksessa:

A. Veen ehtoisa emäntä, sinä olet vaimoista vakainen, annas mulle ahvenia, kuletteles kuukupoja, käytteles marutmahoja. hiekan hieromattomia, päivän paistamattomia alta aaltojen syvien, kalaisista kaarteista, avarasta aitastasi. B. Lyöpäs lukuvaatteihisi, antipaitoihis panete minun pyytöpäivinäni, sinun antoaikoinasi!

Niinkuin olemme nähneet, on maan, metsän ja veden haltioille yhteistä perheellinen nelijako. Tätä jakoa on Suomen itä-Karjalassa ja Venäjän Karjalassa vielä monistettu siten että _taatot ja maamot_ saavat yläpuolelleen _ukot ja ämmät_, niinikään _pojat ja tyttäret_ ohelleen _veljet ja sisaret_ tai _piiat ja kasakat_, joten niistä muodostuu _suuri sukukunta, heleä heimokunta tai kaikki kansakunta_.

Huomattava vielä on, että uhrit maan, metsän ja veden haltioille runojen mukaan suoritetaan kullassa ja hopeassa.

A. (Maanhaltialle). Kullalla minä kumarran, hopealla haukuttelen, vaskella myös valelen. B. (Vedenhaltialle). En minä ilman tahokana, enkä tyhjin toivokana -- antimilla ma anelen; annan lunnahat lujimmat, päivänpolviset hopeat, C. Tulin kullan muutantahan, hopean vajetantahan; sinun on kullat kuuluisammat, hopeasi huolavammat. Ota nyt kullat kullistasi hopeat hopeistasi; nämä on raskahat piteä, paljon painavat kantoa. D (Metsänhaltialle). Tule nyt kullat ottamahan, hopeat valitsemahan, lempiliinasi levitä alle minun kultieni kullan maahan tippumatta, hopean rivestymättä! Minull' on kullat kuun ikuiset, toiset päivän selkeimmät, kolmannet iän ikuiset, isäni soasta saamat, vetämät Venäeheltä, taluttamat tappelusta, alta Riian riitelemät. Minun kultani kuluvi, hopeani hoikkenevi. Sinun on kullat karvaisemmat, minun on kullat kirkkahammat. E. Itse näet, metsän emäntä, tässä on poika polvillansa -- Tina on kulta köyhän miehen, vaski vaivaisen hopea. Tuoss' on kullat kuppihisi, hopeat pikarihisi. F. Vuolen kullat, vuolen hopeat -- sormuksiksi sormillesi.

Tässä kohden ovat runot ilmeisesti uudenaikaisemmalla kannalla kuin ne taiat, joissa itse saaliista annetaan osa haltialle.

Niinikään myöhäisempään aikaan kuuluu raja-Karjalan kreikan-uskoisten Metsäluvuissa joskus tavattava leivän ja suolan tarjoaminen.

Suostu minun suoloilleni, lepy minun leivilleni, -- painuos pakinoilleni! Minun on suolat suostuisemmat, minun [leivät] leppeämmät, yheksistä pyytäjistä.

Ilmeisesti kristillishenkinen on metsästäjän nöyrä alistuminen siihen nähden, mitä uhrillaan tavoittelee:

Vaan en pyyteä osoa, enkä osoa anoa metsällistä mielehistä. Vaan kyllä saattanen sanoa kultaiselle kuninkaalle, metsän haltialle hyvälle: "tiedät sen itse paremmin, mitä mies minä anoisin".

Edempänä saamme nähdä, miten katolinen aika on painanut leimansa metsän ja veden haltioihinkin.

Ahdasalaisempia haltioita.

Viljelty ja viljelemätön maa, ynnä vesi yhteensä peittävät maanpinnan. Mutta kullakin näistä alueista voi vielä ajatella tarkemmin rajoitettuja ja määrättyjä paikkoja, joihin vainajain henget ovat voineet kiintyä haltioina.

Maanhaltiasta on erikoistunut, jos kohta siihen monesti sekoitettuna, rakennetun _asunnon haltia, myös talonhaltia, huoneenhaltia eli kotihaltia_ nimeltä. Tätä vastaa Suomen ruotsalaisilla _gårdsrådan ja husets råd_. Ruotsissa eroitetaan maanalaisista _jordvätter_ talon tai tontin sisäpuolella, varsinkin likellä tulisijaa asustavat _bolvätter_.

Yleinen Suomessa on usko, että talonhaltiaksi tuli se, joka talossa ensiksi kuoli taikka oli ensimäisen tulen virittänyt. Mitenkä molemmat ehdot yhteen kuuluvat, osoittaa lisätieto, että _talon vanhin_ pani takkaan ensitulen, sekä Suomen ruotsalaisten käsitys, jonka mukaan ensimäisen tulen tekijästä tuli _kuoltuansa_ talonhaltia. Samaa tarkoittaa sekin tiedonanto, että haltiaksi tuli ensimäinen isännyyden pitäjä, mies tai nainen, sillä joskus nimenomaan mainitaan haltian näyttäytyneen _ensiksi kuolleen isännän tai emännän_ hahmossa.

Entisenä isäntänä tai emäntänä talonhaltia oli yleensä hyvä kaikille, huolehtien varsinkin elämisestä. Miespuolista haltiaa pidettiin edullisempana kuin naispuolista kuten miehistä isäntää elämässä; kuitenkin menestyivät lapset paremmin, jos oli naishaltia. Kumpikin suoritti taitavammin omat entiset askareensa. Mieshaltian vaalimina hevoset hyötyivät, mutta naishaltian hoidossa lehmät, lampaat, siat ja kanat. Oliko miehisen haltian vallitessa miehillä enemmän työtä vai helpompi olo, siitä on ristiriitaisia tiedonantoja; molemmissa mainitaan naishaltian tuottaneen joko yksistään naisille tai koko talonväelle raskasta työtä.

Talonhaltian näki unessa, kun pani yksin huoneeseen maata pää kynnykselle. Valveilla olevalle se näyttäytyi tavallisesti jonkun "santtipäivän" aamuna varhain sekä erinäisissä tapauksissa, kuten kuoleman edellä sekä vanhojen asukasten poismuuttaessa. Se oli enimmiten vanhan näköinen ja sillä oli pitkä tukka, jota joskus harjasi vanhalla kartalla. Jos sen nähdessään säikähti, niin se katosi heti kun vain huusi. Mutta tavallisesti ihminen ei sitä pelästynytkään.

Talonhaltia ei puhunut ihmisille mitään, eikä sitä saanut nähdessään puhutella. Toisin oli meneteltävä sen ollessa näkymätönnä. Jos meni uuteen taloon asumaan, vaikka vain yhdeksi yöksi, oli huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos silloin huoneessa raksahti, oli se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut, oli paras pyörtää. Samoin aamulla kun ensimäistä kertaa meni johonkin huoneeseen oli aina muistettava sanoa: "hyvää huomenta, huoneenhaltia!"[33] Silloinkin sai kuulla huoneen rusahtavan vastaukseksi. Uudenmaan ruotsalaisilla oli samoin tapana huoneesen astuessaan tervehtiä: "hyvää päivää, sinä täällä sisällä olija!"

Huomattavin ominaisuus talonhaltiassa on, että se ei tarvinnut koskaan ruokaa; sama tieto on Pohjanmaan ruotsalaisilta, ettei tämä _råde_ milloinkaan saanut uhria. Toisissa tiedonannoissa tosin on useinkin puhe talonhaltian uhreista. Mutta lähemmin tarkastaessa tavallisesti herää epäilys sekaannuksesta joko maanhaltian tai edempänä mainittavan _tontun_ kanssa.

Huoneenhaltia oli joka huoneessa, jossa oli selkähirsi; sillä selkähirressä sen luultiin asuvan. Toisen tiedon mukaan talonhaltia saapui heti, kun vain kolmekin hirttä tuvan rakentamista varten oli ristiin pantu, ja oli joka huoneessa, jossa vain majaa oli pidetty ja kerrankin keitetty.

Kun taloa hajoitettiin ja hirret asetettiin kasaan, niin haltia itki peläten joutuvansa kulkeille. Mutta jos otettiin yksikin vanha hirsi, meni haltia sen mukana uuteen taloon. "Jottei haltian tulisi ikävä uudessa talossa", otettiin vanhan rakennuksen joka tulisijasta kolmesti tuhkaa ja pantiin sekaisin. Yhteisestä läjästä pantiin kolmesti takaisin joka tulisijaan ja loput vietiin uusiin tulisijoihin. Työn suoritti talon vanhin.[34]

Erikoistunut talonhaltia esiintyy runoissa kerran maanhaltian kertona. Kumpaisestakin käytetään nimitystä _vanhin_.¹

Nouse maasta maan vanhin, talon vanhin tanteresta!

Joka talossa uskottiin olevan vielä _tulenväkeä_. Tämä saatiin kolmesta talossa olevasta tulisijasta, joista ei tiedetty, kuka oli niihin ensi kerran tulen tehnyt (= vainaja). Niihin pantiin kolmen valtakunnan raha itsekuhunkin, leppäpuntarilla punniten rahat, ja otettiin jokaisesta sen verran tuhkaa, kuin rahat painoivat, eri pusseihin. Jollei näet sama henkilö ensi kerran ollut tehnyt tulta kaikkiin, niin eivät tulenväet sopineet yhteen, vaan kävivät ottajan kimppuun.

Sama väki saatiin ottamalla kolmesta vanhasta metsänpalossa palaneen juurikon sijasta tuhkaa kolmesti puukon kärjellä puhtaasen riepuun, lukien:

Onko poikoa panulla, mielismiestä tulosella?

Tulenväki nostettiin avuksi myös pitämällä suussa tulista taulaa taikka lakissa vanhaa tulirautaa, jonka tekijä oli tietymätön ja siis voi jo olla kuollut. Tulenväen yhteyttä kuolleitten kanssa osottaa sen nostaminen ottamalla ruumiinarkusta laudansäystö, joka poltettiin alakivellä. Kypenet pantiin kesäoravan nahkaan, joka vietiin varkain toisen talon tulisijoihin; silloin tuli yltyi, niin että poltti koko talon.

Tulenväellä tehtiin tulipalo sammumattomaksi, pitokeitot kuohuviksi ja juohtokansan hevoset hurjiksi sekä pilattiin ihmisiä kitumaan. Muuhun hyväntekoon se ei kelvannut, paitsi kirkonväen karkoittamiseen.

Tulenväki näyttäytyi säestävinä salamoina ympärillä aina tapausten edellä.

Tulenhaltia sisältyy jo siihen talonhaltiaan, joksi oli tullut ensimäisen tulen virittäjä talossa. Jos kaskesmaalle tuvan teki, oli siinä edeltäkäsin haltia, nimittäin se joka kasken oli sytyttänyt.

Kahden talon valkeanhaltiain keskustelusta kerrotaan: "Siunataanko sinua?" -- "Siunataan." -- "Ei minua siunata, ja poltan koko talon." Hän poltti ja sentähden siunataan valkea.[35]

Talon rakennuksista aivan erikoisessa asemassa oli _paja_, jolla oli oma väkensä ja haltiansa. Nämäkin olivat läheisessä yhteydessä vainajain kanssa.

Jos _pajanväen_ tahtoi panna varjelemaan pajaa, niin sinne vietiin yöllä hautausmaan multia pussissa, joka haudattiin ahjon pohjalle, loitsien:

Pajanväki, kirkonmiehet, suojelkaatte saatujani, vahtikaatte vaivannäköäni, pielkää pahointekijää!

Silloin paukkui aina "tyhjä" pajassa; jos varas meni, jäi varmasti sinne.

Pajanväki saatiin avuksi menemällä vanhaan pajaan, josta ei tiedetty, kuka siinä oli ensimäiseksi takonut (= vainaja). Painettiin paljetta kolmesti, niin että ahjossa pölähti tuhka, jota sitten kolmasti hyppysillään otettiin sianrakkoon. Lisäksi otettiin teräkalujen karkaisupurtilon pohjasta roskaa kolmesti ja samoin alaisimen kannan alle varisseita raudansilpuja. Sijalle vuoltiin kultaa kuhunkin paikkaan kolmesti. Sitten puisteltiin sianrakossa kaikki sekali ja rakko sidottiin paljasta rintaa vasten vaskilankaan, joka oli hartioista ympäri. Pajanväen omistajan ei tarvinnut pelätä hevosen potkivan, eikä hätyyttävä rosvokaan hänelle mitään voinut. Ahjon pohjasta tuhkaa otettaissa oli lausuttava:

A. Liekö pajassa miestä?

tai:

B. Liekö miestä lietsehellä, alla ahjojen apua?

Pajanväki kuvailtiin näyttäytyvän _mehiläisinä_.

Myös _pajanhaltia_ joskus esiintyy väkensä antajana, saaden vuoltua hopeaa palkaksi. Jos vietiin vieras (noita-)kukkaro pajaan, niin siellä haltia itsekseen takoi; ei tarvinnut pajaa kiinni panna, sieltä ei kukaan mitään vienyt.

Pajan väelle ja haltialle sukua lienee raudan väki ynnä haltia.

Jos vasemalla kädellään lyö alaisimeen ja siinä intoaa, niin _raudanväki_ nousee ja pitää kiinni sitä, joka pajasta varastaa.

_Raudanhaltia_ on yhtäläisessä suhteessa vanhaan veitseen kuin tulenhaltia kytevään taulaan tai vanhaan tulirautaan. Raudanhaltiasta sanottiin, että "se lippasi", ja se kuviteltiin punaiseksi.

Talon ja metsän haltian välinen on _metsäpirtin haltia_.

Metsäpirttiinkin, kun se oli rakennettu, tuli kolmen vuorokauden perästä oma haltia, samoin metsäkotaan, jossa kolme yötä oli asuttu. Riittipä pelkästään tulen tekeminen ilman rakennustakin; millä paikalla metsässä oli kolmesti keitetty, siellä oli jo haltia.

Metsäpirtti piti tehdä päivään päin kaltevalle maalle eikä saanut tulla kenenkään tien paikalle, ei elukoitten eikä ihmisten eikä muurahaisten (= metsänväen). Kun sitten pani jokaisen nurkan alle jotakin uhriksi: yhden rahaa, toisen leipää, kolmannen vettä ja neljännen hiiltä ynnä keskelle elävää hopeaa kynään ja maan sisään, ja kun kolme yötä piti tulta sammuttamatta, silloin tuli hyvä haltia.

Metsäpirtissä ken oli yötä tai asui, ei lähtiessään saanut polttaa puita niin tarkkaan, ettei jäänyt jotakuta palasta vastatulijan varaksi, ja pieni leipä oli pistettävä johonkin piiloon, silloin siinä pysyi oikea haltia, joka antoi rauhan kaikille ja suojeli vahingoista. Kun metsämajalla oli paha haltia, piti viedä majasta joku kapine tuuhean puun juureen ja vuolla siihen hopeaa, silloin haltiakin muutti puun juureen ja majassa sai olla rauhassa.

Metsänpirtin henkiolentojen yhteys metsänväen ja vainajain kanssa käy selville seuraavasta tiedonannosta. Jos vanhan metsämajan pohjalta otettiin niitä risuja, joitten päällä olivat nukkuneet jo kuolleet asujat, saatiin "metsänväki".

Metsänväelle ynnä tulenväelle läheistä sukua on _tervahaudan väki_. Sitä saadakseen etsittiin vanha tervahauta, jonka tekijä oli tietymätön (siis arvatenkin vainaja), haudan silmään pantiin kolme elävän puun pakkulaa kytemään ja avopäin kierrettiin se kolmeen kertaan. Sitten otettiin haudansilmästä tuhkaa kolmesti vanhan veitsen kärjellä puhtaasen riepuun, joka käärittiin punaisella langalla ja pantiin vasempaan kainaloon. Viimein astuttiin yhdeksän jalkaterän pituutta haudansilmästä pohjoseen päin, sanoen:

Tulikokko, metsän äijä, metsänkaarron kaunis vaimo, nosta poikasi norosta, tyttäresi typenestä!

Silloin näkyi ympärillä kahden sormen levyinen tulenkieli leimahtelevan. Se läksi matkaan, ja sen kera sai mennä pelotta kalmistoon.

Metsänväki tavataan kaadetuistakin puista halkopinojen luota lastukon pohjalta. Tämä _lastukon eli pinon väki_ oli pienempää ja mustempaa kuin kirkonväki. Se saatiin ottamalla kolmesti ruhkia semmoisen pinon pohjalta, josta ei tiedetty, kuka oli siinä ensimäisen kerran hakannut (= vainaja). Ruhkat pantiin kesällä tapetun oravan nahkaseen, joka sidottiin punaisella langalla ja vietiin vanhan muurahaiskeon pohjalle; pois ottaessa vuoltiin hopeaa sijalle.

Lastukonväkeä ei tarvittu parantamiseen eikä sillä mitään hyvää tehty. Omistajalla siitä oli apua vain tapellessa; jos sai toista revityksi, että veri läksi, niin tämä ei voittanut, vaikka kuinka paljon tuli apumiehiä. Lastukonväellä tehtiin ihminen hulluksi, hevonen hurjaksi, lammas huimapäiseksi, keittopata kiehumattomaksi, maito venyväksi ja oras nousemattomaksi. Lastukonväki oli vietävä takaisin ennen kolmea pääsiäistä. Eikä sitä samasta pinosta saanut ottaa toista kertaa.

Myös _lastukkaanväen haltian_ sai nähdäkseen, jos lastukolla taikoja tehtyään astui yhdeksän askelta pohjoseenpäin ja katsoi vaseman olkansa yli lastukolle; sitten kun takaperin käveli lastukolta, katosi haltia näkyvistä.

Metsänväestä erillisenä tunnetaan vielä _kallionväki eli vuorenväki_. "Vuoren eli vaaran perkele ei ollut sama kuin metsän perkele."

Kallionväkeä otettaessa etsittiin semmoinen kallio, joka oli pohjoseenpäin aivan jyrkkä, ettei ole päivä paistanut milloinkaan, ja kivitikalla nakerrettiin kivimöyhyjä tammenlastulle. Kalliosta oli myös katsottava semmoinen paikka, joka oli aina märkänä, vaikka kuinka pouta olisi, -- sitä sanottiin itkeväksi kallioksi -- ja sellainen kohta, että oli ristiin haljennut kivi. Rakoon oli vuoltava hopeaa ja siitä puukolla otettava pieniä kivimurusia nahkaiseen pussiin, johon ne piti kääriä niin, ettei niille milloinkaan saanut aurinkoa näyttää.

Vuorenväki esiintyy välistä runoissakin:

Onko vuoressa väkeä, alla kallion apua?

Vuoren, vaaran, kallion eli mäen yksiköllistä haltiaa osoittavat runojen nimitykset: _vuorten haltia, vaaran valtias, kallion alainen, mäentakainen, vuoren vanhin keltahattu, kallioin ja mäen isäntä, vuoren ja mäen ukko, vaari vaarassa asuva, vaimo kaunis kalliossa, vuoren eukko, mäen emäntä sekä vuorelainen, vuoreinen, vaaralainen ja mäkihinen_.

Näitä puhutellaan välistä metsänhaltiain asemella tai ohella:

Metsän kuuluisa kuningas, metsän valtikka väkevä, kaikkien kallioiden isäntä, Vuorioiden hallitsija!

Mutta tavallisemmin on niiden kertoina paholaista osoittavia nimityksiä, joista edempänä. Ettei niitä kuitenkaan ole alkuansa pahoiksi hengiksi ajateltu, osoittaa seuraava selitys. Kallionhaltioita on metsävuorissa; kallionväkeä kun näkee ja samassa nakkaa jälkeen jonkun hopearahan ja kiroo vihan väessä, niin se katoaa pois eikä hallitse seutua sen koommin. Kun taas piru hallitsee, niin jos siunaa sen paikan päällä, silloin herkeää vaivaamasta.

Vuoren väkeä ja haltiaa vastaavat ruotsin _bergafolket ja bergrådan_, runojen mäenisäntää _backerå_. Skandinaveilla oli se käsitys, että vainajat elivät vuorten sisässä, jota myös lappalaisten saivousko selvästi kuvastaa. Suomalaisillekaan ei ole vieras se ajatus, että vainajat voivat muuttaa asumaan metsävuoriin. Vuorelaisista, joilla oli asuntonsa maanpäällisten rakennusten alla ja jotka veivät ihmisiä luokseen, on useita tarinoita. Samoin kuin yleensä vainajain henkien uskottiin kallionväen pyhittävän ihmisten juhlia, joiden aattoyönä oli siitä syystä varottava kaikkea melua ja pahaa elämää.

Myöskin _isoilla kivillä_ uskottiin olevan haltiansa. Semmoisena mainitaan _Immosen iso kivi_ Jänisjärven rannalla Ruskealassa. Tälle "uhrikivelle" piti joka kerta, kun kylvämään mentiin, viedä jyviä. Naiset sille kantoivat maitoa, lehmänkarvoja ja villoja. Vaikeissa taudeissa tuotiin puunpökkelöstä tai vaatteista tehty potilaan kuva kivelle; myös lempeä nostettiin ihmisen kuvilla. Erään naisen muisteltiin olleen pitkät ajat kiven papittarena, jonka välityksellä uhrit laskettiin ja joka myös välitti uhraajille haltian antamat vastaukset. Tämän kiven paikalla tarinoitiin ennen eläneen jättiläispariskunnan. Sille oli tullut keskinäinen riita ja tappelu, jonka johdosta toiset jättiläiset tai itse jumala oli heittänyt kiven päälle. "Sentähden (vainajia kätkevänä) on se mainio uhrikivi."

Vedenväkeäkin eroitettiin eri lajeja. Jos sitä tarvittiin sairasta päästettäessä, oli paras ottaa hetteestä tai umpilammesta, joissa väki on viatonta ja puhdasta. Jos koskesta otti, niin siinä oli voinut olla yhteydessä kehnoakin väkeä: niihin järviin, joista koski juoksi, ja itse koskeen oli voinut sairaita pestessä tulla vaikka minkälaista väkeä. Mutta muita väkiä vastaan taisteltaessa oli vedenväki otettava koskesta, koska se oli hurjempaa kuin hetteessä.

_Hetteenväki_ saatiin kallion rinnassa olevasta hetteestä, ottamalla sen pohjalta kolme kivenmurusta ja vuolemalla hopeaa sijaan.

_Hetteenhaltian_ sai nähdä kun juhannusyönä otti, paitsi muuta, hetteen pohjasta limaa tai mutaa kukonkynään, jonka tukki lumpeenjuurella ja pani vaseman korvansa taakse asettuessaan nukkumaan hetteen partaalle. Tämä tuli herättämään.

Jos tahdottiin kuljettaa haltia hetteestä järveen, tehtiin leppäinen vene, johon otettiin likaa hetteen pohjasta. Puroa myöten kuljetettiin venettä järveen ja ympäri järven, sitten virran niskaan heitettiin veneestä lika: silloin tuli kaloja järveen.

Hetteen eli lähteen haltia kuvataan runoissa miltei säännöllisesti _hienohelmaksi neitoseksi_. Välistä on tämä vielä _sinisukka suon nenästä eli punasukka suon sisästä tai umpilakki eli sinilakki_ lainehista. Sitä rukoillessa kumarruttiin yli lähteen.

Yksiköllinen miespuolinen haltia on harvinainen:

Onko miestä hettehessä, umpilammissa urosta?

Myös ruotsalaiset tuntevat lähteenhaltian nimellä _bäckisråd eli källrå_ ja erityisesti neitsyenä: _källbäcksjungfrun_.

Että lähteenkin haltia on vainajanhenki, on joskus nimenomaan ilmoitettu. _Manalainen_ nousi, kun asettui lähteen päälle ja yhdeksällä leppäisellä varvulla lyötyään kolmesti nosti vettä kolmella ruumiin vasemalla kouralla, lausuen:

Nouse neito lähtehestä. hienohelma hettehestä!

Välistä näihin säkeihin liittyy selvä viittaus maanpovessa makaaviin:

Hakona makoamasta. liekona lepeämästä.

Vainajan yhteyteen viittavat myös tiedot _kosken väestä ja haltiasta_. Jos sattuu joku vahinko koskessa, siinä on koskenväki.

Koskenhaltian sai puheilleen, sitomalla ruumiin pääkallon kolmea kyynärää pitkään nuoraan, jonka heitti kosken virtaan pitäin toisesta päästä kiinni. Silloin tuli koskesta ukko kysymään, mitä tahdottin.

Vedenhaltian soitto-opetus sijoitetaan miltei säännöllisesti kosken kivelle, ja välistä esiintyykin neuvojana nimenomaan koskenhaltia. Sille ei saanut mitään puhua ja uhriksi oli heitettävä hopeata sekä tullessa että mennessä, muuten se viskasi kiveltä koskeen. Tätä soitannollista koskenhaltiaa edustaa ruotsalaisten _strömkarl_ 'virtamies' ja norjalaisten _fossekallen_ 'koskimies'.

Runoissa pyydetään kerran _kosken poika kolmipäinen_ "varkahani vartijaksi". Useammin esiintyy _kosken tyttö, virran neito eli kuohuneiti_ Koskenlaskijan luvuissa.

Metsänhaltian ja vedenhaltian rajalla ja samalla asunnonhaltian kaltainen on _laivanhaltia_, joka tunnetaan Varsinais-Suomesta. Kun laivaan tehtiin metsässä emäpuu, niin tuli mukaan tämän siellä omistama haltia, ja laiva, mihin emäpuu joutui, oli sen haltian hallittavana. Ahvenanmaan ruotsalaisilla oli se käsitys, että laivaa rakennettaessa oli läsnä sekä maan että veden haltia, _landråd_ ja _sjöråd_. Laivan seistessä maalla viimeistä yötä, nämä siitä taistelivat; jos vedenhaltia voitti, tuli laivasta onnellinen.

Eri väkien keskinäisistä suhteista ovat tiedot yhtäpitäviä siinä, että vedenväki oli kaikista voimakkainta. Syy siihen selitetäänkin Raamatun mukaisesti: "vesi on hiomatonta, iankaikkista". Heikointa taas oli kirkonväki. Onneksi oli pahaantekoon käytettäväisyys päinvastainen. Kirkonväellä saattoi helpoimmin toista vahingoittaa, vedenväellä vaikeammin.

Keskimäisenä: veden, kallion ja pajan väkeä heikompana, vaan kirkonväkeä ja pelkkään pahantekoon käytettävää lastukonväkeä vahvempana, mainitaan tulenväki. Sillä paraiten läksi kirkonväki, samoinkuin se itse poistui vedenväen ahdistamana, paitsi jos oli kulovalkeassa palaneesta kannosta otettu. Tulen ja kirkon haltiat yhdessä lennättivät tuleen lankeavan noidan, minne hän tahtoi. Vesimyyrällä ja vanhalla tuliraudalla kierrettyä lasta sekä veden että tulen haltia vartioivat. Tulen ja pajan väki voi tietäjällä olla yhtaikaa tuluksissaan.

Pajanväkeä oli turvallista käyttää kirkonväkeä pois paikoilleen viedessä. Noita, joka piti veden, kallion, pajan ja kirkon väkeä aina matkassaan, asetti ensi sijalle vahvimpana vedenväen, toiselle kallionväen ja viimeiselle kirkonväen heikoimpana.

Kallionväkeä pelkäsivät kaikki muut väet, paitsi vedenväki.

Vedenväen voima toisiin verraten ilmenee monesta taiasta. Jos ruumiinarkun tekolautoja viskasi koskeen ennen veneen lähtöä ja jos vene ne tavoitti, niin kirkonväen tarrautuessa veneeseen vedenväki kävi sen kimppuun kaataen veneen. Samoin kävi, jos veneeseen pani tulenväen piiloittamalla teljon alle uuniluudan, jonka tekijää ei tiedetty. Myöskin pajanväki, jota oli varottava kastumasta, oli vedenhädässä vaarallinen pitää.

Vedenväkeä saattoi kyllä karkoittaa kallionväen avulla, mutta ei kauemmaksi, kuin mihin suurimman tulvan aikana vesi nousi, sitten täytyi koskenväki ottaa avuksi. Runoissakin kuvaillaan tulevan _koskesta kovimmat miehet_.

Metsänväen asema on vähimmin selvä. Mainittu noita, joka veden, kallion, pajan ja kirkon väkien voimajärjestyksen tunsi, ei käyttänyt metsänväkeä missään puoskimisessa apulaisena. Tulen ja pajan väkeä kuviteltiin vahvemmaksi kuin metsänväki. Metsänpeittoon joutuneen elukan voi vapauttaa tulen tai vedenväen avulla: joko panemalla sen polulle elävän puun pakkulaa palamaan taikka sitoen latvastaan yhteen kolme _närettä_ ja niitä piiskaten kolmella _vesipajun_ vesalla. Vedenväellä saattoi myös vallata toisen lintumetsän, että metsänhaltia ajoi viljansa pois, eikä siten metsään joutunutta vedenväkeä voinut muuten palauttaa kuin noutamalla kolme koskenhaltiaa. Mutta toiselta puolen sai kalaveden pilatuksi ristimättömän metsähierimen avulla, jossa sekä metsän että tulen väki olivat yhdistyneinä. Ylimalkain metsän ja veden väet olivat hyvissä väleissä toimien toistensa apuna. Salon asukkaalla, jolle metsästys ja kalastus olivat yhtä tärkeitä elinkeinoja, oli täysi syy sovittaa niiden välisiä riitaisuuksia taikakeinoillansa.

Maanväkeä on harvoin verrattu muihin väkiin. Vuorenväkeä heikompana sitä kuitenkin mainitaan. Sen on tässä suhteessa syrjäyttänyt kirkkomaan eli kirkon väki, joka on oikeastaan myöhempi muunnos maanväkeä. "Kirkonväkeä" puhuteltaessa onkin käytetty samoja nimityksiä kuin maanväestä:

Nouse maasta mannun uros, pellosta peri-isäntä!

Eri väkien voimainmittelyä on skandinaavilaisessakin kansanuskossa tavattu. Pohjois-Norjassa muisteltiin rengin, joka oli jouluiltana lähetetty noutamaan viinoja rannalla olevasta aitasta, veden _draugien_ takaa-ajamana paenneen kirkkomaan kautta, missä oli huutanut vainajia avukseen. Aamulla oli kirkkomaa nähty täynnä kirstunlautoja sekä laivahylkyjen osia, joita oli henkien taistelussa käytetty.

Suomalaisten haltioissa olemme pitkin matkaa havainneet skandinaavilaista vaikutusta. Niihinkin runsaihin piirteisiin nähden, joille emme enää löydä skandinaavilaista vastinetta, voimme osittain olettaa, että suomalaiset ovat säilyttäneet skandinaavilaisilta lainaamiansa käsityksiä, joita lainanantajat ovat ennättäneet unohtaa. Mutta toiselta puolen on otettava lukuun Suomessa tällä alalla, kuten kaikilla kansanrunouden aloilla, tapahtunut mielikuvituksellinen kehitys, jolla ei ole vertaistansa.

Erikoisnimisiä haltioita.

Oman kerrostumansa suomalaisten haltiauskoa muodostavat vielä erikoisnimiset haltiat.

Agricolan luettelemien hämäläisten jumalien joukossa _tonttu_ "huoneen menon hallitsi". Lencqvist pitää tontun, jonka nimikin on ruotsalaisilta lainattu, myöhemmin tulleena kuin _huoneenhaltian_.

_Tonttu_ eli _tontti_ johtuu ruotsin sanasta _tomte_, joka merkiten _talonpaikkaa_ on ensiksi esiintynyt yhdistyksissä _tomtråd, tomtegubbe, tomtekar_ "talonpaikan haltia, ukko, mies" ja jälkiosan kadotettuansa saanut personallisen merkityksen.

Eroitus asunnonhaltian ja tontun välillä on siis alkuansa ollut vain nimellinen. Pohjanmaan ruotsalainen on tietoinen siitä, että talossa asuva _råd_ nimitetään _tomte_. Suomalaisillakin tavataan välistä rinnakkaiskäsitteinä "tonttu eli haltia", "mieshaltia ja ämmä-tonttu".

Mutta uudempaan ruotsalaiseen sanaan liittyi myös uusia mielikuvia. Siten voi myöhemmin suomalaisille kulkeutunut nimitys esiintyä aikaisemmin saapuneen ohella aivan erilaista olentoa osoittavana.

Paitsi haltiaa, saattoi talossa olla myös tonttu, joka vaati sekä hyvää syötävää että muuta palvelusta; ellei sen mieltä noudatettu, teki se kaikenlaista ilkeyttä.

Tontut, jotka asuivat paraasta päästä ullakoilla ja ulkohuoneuksissa, olivat rumempia ja pelottavampia kuin haltiat. Tonttu oli lyhyt ja hyppäsi toisella jalalla. Se oli musta ja sillä oli yksi silmä keskellä otsaa. Päässä oli vanhanaikainen rihmalakki, jonka alta kiharaiset hiukset roikkuivat lähelle hartioita.

Tonttu ei tullut itsestään niinkuin haltia, vaan oli hankittava. Piti kiertää yöllä kolmea torstaita vasten kirkko kolmesti myötäpäivään kaulassaan hevosen länget, nimittäin valakan, jos tahtoi miestonttua, vaan jos naistonttua, tamman länget. Kun kirkonhaltia tuli luokse kysyen, mitä tahtoi, oli vastattava: "avusisäntää" tai "avusemäntää"; sen sai sitten mukaansa kolmannella kerralla. Myös muistellaan, että menijällä piti olla kolmena vuonna astiaan otettua jouluolutta, jota kirkossa vastaan tulevalle ukolle tai akalle tarjosi juotavaksi.

Näin saadulle "tontille" oli toisinaan varustettu itsepäällinen, hyvin puhtaaksi siivottu huone. Siinä piti olla liikuttamaton ruokapöytä, johon muutama kerta viikossa vietiin verestä ruokaa, vanhinta ottaen pois. Eikä siinä ollut lupa mitään muita tavaroita pitää, eikä asua kenenkään muun kuin ruuanhoitajan.

Ulkohuoneuksista mainitaan tontun oleskelupaikkoina sauna, talli, mylly ja ennen muita riihi. Joka riihessä oli _riihitonttu_. Tämä vastaa ruotsalaista _ritomte_, joka varasti viljaa naapurin pellolta ja kantoi omaan riiheen. Riihitonttu piti riihestä hyvää huolta, mutta jos sen vihoitti, niin se rupesi kantamaan jyviä pois talosta ja poltti pian koko riihen. Sitä puhuteltiin, kun mentiin riiheen. Aamuisin sanottiin hyvää huomenta ja ehtoisin, kun riihi pantiin lämpiämään, pyydettiin sitä pitämään valkeasta vaaria ja sanottiin hyvästi. Jos oltiin riihessä yötä, niin siltä piti pyytää yösijaa, eikä saanut mennä pesän kohdalle maata. Riihitonttu nähtiin istuvan kiukaalla, välistä parsilla, punaiseksi puettuna. Toisinaan tämä "haltia" ilmaantui harmaissa vaatteissa ja harmaa huopahattu päässä. Aina kun syötiin, annettiin sille puuroa ja maitoa kiukaan taakse.

Riihitonttu saatiin ensimäisestä elolyhteestä, joka leikattiin pellolta; se vietiin riihenparsille koko vuodeksi. Toisinaan sen annettiin olla siellä toistakymmentä vuotta; sillä ajalla syntyi tonttu. Jos tahdottiin jouluiltana tiedustella vuodentuloa, piti ruokapöytään ruvetessa isännän lähteä riiheen tältä tontulta kysymään: "sanopas, hyvä tonttunen, kummoinen vuosi on tulossa". Jos riihi silloin naksahti, sai odottaa hyvää vuotta. Sillä aikaa oli kaikkein istuttava ääneti ja hiljaa ruokapöydän ääressä. Isännän riihestä palattua emäntä ensiksi kysyi vuotta, sitten isäntä istuutui ja aljettiin syödä.

Yleensä mainitaan tontun tehtävänä olleen kantaa viljaa toisista taloista; tontulla joku varastutti toisen talon halkojakin. Kangasalla kerrotaan Vääksyn tontun käyneen Liuksialassa puita sissimässä ja Liuksialan tontun näpistellern jauhoja Vääksyn myllystä.

Sananpartena on säilynyt: "kantaa kuin tonttu". Tämä ominaisuus liittää tontun toiseen haltiaan, minkä nimeenkin sisältyy kantamisen käsite, nimittäin _paraan_, joka johtuu ruotsinkielisestä bjära, bära l. bara 'kantaja'.

Alkuansa on paraa ajateltu kaikenlaisen tavaran taloon tuojana: viljan, karjantuotteen ja puhtaan rahankin. Inkerissä vielä eroitetaan _raha-, leipä- ja maitopara_. Muutamin paikoin Suomessakin muistellaan paran kuljettaneen rahaa ja rukiita, joskus lannankin toisen talon pellosta. Tavallisimmin se kuitenkin tunnetaan maidon, kerman ja voin kantajana. Maitoparan ohella nimitykset _kerma- ja voipara_ (ruots. _smörbjära_) vielä muistuttavat sanan yleisemmästä merkityksestä, mutta _para_ pelkästäänkin riittää mainittua erikoishaltiaa osoittamaan.

Virossa tunnetaan tämä sana ainoasti luoteisrannikolla muodossa _päär_. Etelävirossa nimitetään maidon ja voin kuljettaja _puuk_, jota vastaa alasaksan _puk_ ja lätin _puhkis_. Yleisessä kantajan merkityksessä virolaiset käyttävät omakielistä _vedaja_.

Suomalaisessa sananlaskussa asetetaan para naisten avustajana miesten palvoman tontun vastakohdaksi:

Akkapiru paran tekevi, miehet tontun synnyttävi.

Vanhimpana muistomerkkinä parasta Suomessa on kuva Lohjan kirkon eteisessä. Siinä paholainen pitelee lehmää sarvista estääkseen sen kellon kalkkumasta, samalla kun maassa istuva vaimo lypsää elukkaa, ja suuri _kissa_ latkii kiuluun kokoontunutta maitoa. Toinen paholainen kaataa pullosta toisen naisen kirnuun. Kissan muotoiseksi myös Ganander paraa kuvailee; samaa mielikuvaa edustaa lappalaisten _smierrakatto_, joka vastaa norjalaista _smerkatt_ 'voikissa'. Nähtävästi on kissan maidonhimo tähän yhdistykseen vaikuttanut. Vanhempi lienee kuitenkin paran kuvitteleminen _jänikseksi_, johon Ruotsissa tavalliset nimitykset _bjärga-, mjölk- l. dihare_, 'para-, maito- l. imevä jänis', viittaavat. Siitä johtunut on Vermlannin suomalaisten käsitys, että para on jäniksen muotoinen elukka, joka imi toisten lehmistä maitoa ja kantoi omistajalleen. Vielä usean muun eläimen muodossa mainitaan paran ilmestyneen, kuten sammakon, jota myös _puuk_, vironkielessä on tullut merkitsemään, tai mustan linnun, jopa ihmisen kaltaisena. Eläimen haahmon ottaneena ihmisen henkenä onkin paraa pidettävä. Germanilaisilla on yleinen se käsitys, että noidat juuri kissoina ja jäniksinä liikkuvat.

Para oli omistajan itsensä valmistama. Pää tehtiin tavallisesti kerästä ja jalat värttinöistä. Keskiruumiiksi otettiin kalsut eli säärykset tai joku muu naisen vaatekappale. Paran tekoaineet oli varkain muualta hankittava. Henki oli sille luvattava itsestään tekijästä ja toisinaan myös paraimmasta lehmästä. Vanhassa Uudenmaan tuomiokirjassa vuodelta 1683 mainitaan ruotsalaisen naisen tehneen _bjäran_ kuluneesta (kuusenoksaisesta) lattiahuiskusta ja saaneen siihen hengen kolmesti puhaltamalla.

Para kantoi naapurien lehmistä imemäänsä maitoa suussaan ja sisälmyksissään. Sen omistajan oli jätettävä maitoaittansa ovi auki yöksi ja asetettava permannolle tyhjiä pyttyjä; aamulla nämä olivat täynnä maitoa. Inkerissä mainitaan paran tuoneen karjanantia ainoasti maitona. Mutta Suomessa sen kuviteltiin kantavan myös kermaa ja voita oksentaen kirnuun, joka joskus mainitaan pidetyn erikoisessa huoneessa. Usein oli para kantaessaan niin täysi, että sen oksennuksia tai ulostuksia tippui tielle. _Paranvoi_, ruotsiksi _bjärsmör_, on Gananderin mukaan nimenä keltaisella homesienellä (Mucor unctuosus flavus), joka mätäkuussa lahoon puuhun kasvaa. "Paran oksennukseksi" nimitetään paikoittain myös valkeata vaahtoa, joka tulee heinikkoon.

Paralle uhratusta ruuasta, jona käytettiin etenkin puuroa ja maitoa ja joka pidettiin rauhallisessa huoneessa, läävässä tai riihessä, on säilynyt muisto ainoasti Inkerissä, jossa paralla on yleisempi kantajan merkitys.

Inkeriläisten _leipä- l. viljaparan_, jonka erikoisala on sama kuin tontun, kuviteltiin kulkiessaan viljapellon läpi, aina poikki saran, leikkaavan tielleen kapean kujasen,[36] josta otti viljan keralleen.

Leipä- ja maitoparasta inkeriläinen _rahapara_ eroaa siinä, että se oli punainen ja säkenöivä. Tätä paraa tarkoittanee toinen tieto lentävästä hopeankirkkaasta kerästä, jolla oli pitkä säkenöivä häntä.

Sama rahapara tunnetaan myös Karjalan kannaksella isäntien tekemänä. Se kulki taivaalla juhannusyönä juuri kuin värttinä. Kun sattui näkemään sen lentävänä ja ennätti reväistä kaikki napit takistaan, niin sen pudotessa maahan ja hajotessa sai kaikki rahat, mitä sillä oli.

Rahaparaa vastaa virolaisilla _tulihänd, pisuhänd eli kratt_. "Tulihäntä" on ymmärrettävä nimitys sille luonnonilmiölle, tähdenlennolle eli meteorin putoamiselle, johon mainittu haltiausko on liittynyt. Alkuosa sanaa pisuhänd johtunee skandinaavilaisesta sanasta, jonka vielä ruotsalainen kansankieli _bisa, bisi eli bise_ muodossa ja sekä salaman että kodinhaltian (_tomtabise_) merkityksessä on säilyttänyt.

Myös _kratt_ on skandinaavilainen lainasana, joka tavataan slaavilaisissakin kielissä kodinhaltian merkityksessä; muinaisislannissa _skratti_ merkitsi kummitusta. Ruotsissa esim. _backskratt_ on henkiolento, joka mäillä tulena loistaa.

Virossa _kratt_ tehtiin mitä erilaisimmista aineista, osittain samanlaisista kuin Suomessa para. Sille oli hankittava erityinen säkki, jossa se tavaraa kantoi. Lentäessään se piti säkin suuta ylöspäin, mutta omistajan aitan kohdalle tultuaan käänsi säkin suun alaspäin. Kratin tavallinen työ oli rahan kantaminen, mutta myös viljaa se kuljetti: v. 1698 mainitaan Virossa nimenomaan _viljakratid_. Uhriksi oli sille annettava ruokaa, varsinkin puuroa ja maitoa. Kun kratin eli tulihännän näki yöllä lentävän, sai sen kantamat varat käsiinsä, jos ennätti päästää kaikki paulat ja napit taikka ainakin vasemman jalan virsunnauhat katkaista.

Suomessakin on _kratti_ aikoinaan ollut tunnettu. Agricolan mainitsemista hämäläisten jumalista _kratti_ "murheen piti tavarasta". Uudemmalta ajalta on siitä kuitenkin perin vähän tietoja. Keski-Uudellamaalla ymmärretään kratilla näkymätöntä olentoa, joka päästää hyrisevän äänen, minkä matkustajat pimeinä öinä kuulevat. Ganander vielä tietää kratin maanneen maahan kätkettyjen aarteitten päällä, joita ei antanut ilman uhreja, sekä viittaa _aarni_ nimiseen haudan haltiaan, joka vastaa ruotsalaista _drake_.

_Drake_ on tunnettu Suomen ruotsalaisille sekä lentävänä tulivastan muotoisena että aarteitaan vartioivana haltiana, jolloin sitä myös nimitettiin pelkästään _rådare_. Ihmiseen, joka oli eläessään kätkenyt aarteen, uskottiin kuoltuansa muuttuvan sen haltiaksi.

Suomalaisia aarteenhaltian nimityksiä ovat Gananderin mukaan _aarnion haltia, aarnin haudan isäntä eli aarni haudan haltia_; viimeksimainittu on kuitenkin luettava _aarnihaudan haltia_, joten hänen olettamansa erikoisnimi aarni on poistettava. Tämä haltia nähtiin päivänpaisteisina päivinä tai yöllä tulen luona metsissä ja mäillä kuivailemassa ja kiilloittamassa homehtuneita rahojaan; toisinaan se niitä heläyttelikin, kuu oli suosiollisella mielellä.

Becker lisää _aarteenhaltian_ näyttäytyvän juhlaöinä, erittäin juhannusaattona, ja polttelevan hometta aarteistaan sinisellä liekillä.

Juhannusyönä palavia aarteita etsittiin katsomalla kirkkomaalta haetun ruumiin päänluun tai ruumiinarkusta otetun oksanreiän läpi. Tähystellä piti puusta katsoen, maajalasta niitä ei nähnyt. Aarre tuli ottaa ruumiinkintaat kädessä, niin ei vaivannut ottajaa. Toisinaan ilmoitti aarteenhaltia unessa, millä ehdoilla antaisi. Ottaessa tuli ainakin olla ääneti.

Jo kätkiessään aarretta saattoi sille määrätä _haltian_, ja kätkijän määräämättäkin siihen jonkun ajan perästä lyöttäytyi haltia.

Aarteenhaltiain tulia on yhdistetty virvatuliin, jotka syntyvät mätänemisen kautta muodostuvista loistavista kaasuista, vaan jotka kansankäsityksessä ovat vainajain henkien ilmenemismuotoja. Virvatulen nimitys on Englannissa _elfligth_ "manalaisen tuli". Personallisena olentona esiintyy ruotsin _lyktman l. lyktegubbe_, 'lyhtymies l. -ukko'. Vastaava suomalainen _liekkiö_ merkitsee Renvallin sanakirjan mukaan pahansuopaa haltiaa, salaa surmatun ja kätketyn sikiön henkeä, jonka, kuten Lönnrot lisää, luullaan kätköpaikalla itkevän. Metsään tavallisesti kätkettynä se voitiin käsittää puitten ja ruohojen haltiaksi, kuten Agricolan muistovärssyssä hämäläisten jumala _liekkiö_ "ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut".

Ruotsissa _lyktegubbe_ nimisiä virvatulia selitettiin semmoistenkin vainajain hengiksi, jotka ovat muuttaneet rajakiviä. Suomen ruotsalaisilla oli se käsitys, että henkilö, joka oli vannonut väärin rajasta, sen jälkeen aina kummitteli. Tästä johtunut on usko rajanhaltiaan. _Rågubben_, 'rajaukko', kuvailtiin lyhytkasvuiseksi, leveä hattu päässä, pitkä seiväs kädessä.

Länsisuomalainen nimitys rajanhaltialle, joka näyttäytyi keskiyöllä, missä rajaa oli väärin siirretty, on _rajaäijä, rajamies, rajapeukko eli rajalainen_. Sen huutaessa ei metsä (kaiku) vastannut. Samoin kuin metsänhaltia, jona sitä joskus pidetään, se eksytteli ihmisiä; mutta rajalla seisoessaan ja huutaessaan se myös oikealle tielle ohjasi eksyneet.

Itä-Suomesta on säilynyt vanha tieto rajalle asetetusta uhrista. Leppävirtain käräjillä v. 1644 todistettiin rajana olleesta tasaisesta maakivestä, jonka päällä rajaa käydessä oli vannottu ja jolle oli kaikenlaista ruokaa asetettu. Sillä kivellä oli leipä ja suola usein kolmekin vuotta säilynyt koskematonna, homehtumatonna ja sulamatonna.

Kallionväen uskottiin olevan samaa sukua kuin _jättiläisten_, joilla tarkoitettiin nykyisten Suomen asukkaiden edeltäjiä. Myöhemmän käsityksen mukaan elivät jättiläiset, jotka olivat tavattoman suurta kokoa, ennen vedenpaisumusta. Ne eivät rakentaneet itselleen laivaa kuten Noak, vaan kätkeytyivät vuoriin, joten niistä tuli vuoripeikkoja. Vuorissa kuvailtiin jättiläisten asuvan perhekunnittain.

_Jätti_ nimitys (vrt. ruotsin _jätte_) ynnä sen yhdistäminen vuorenväkeen on skandinaaveilta lainattu. Mutta näillä on ollut päinvastainenkin mielikuva vuoressa eläjäin pienimittaisuudesta, joka on tavallisempi vainajain tunnusmerkki. Helsingin Vanhankaupungin Glasberget-vuoressa kerrotaan nähdyn kaksi kääpiötä. Muinais-skandinaavilaista nimitystä _dverg_ ja sen toisintomuotoa _dyrgill_ vastaavat suomenkielessä _verkanen ja turkanen_, joita nykyään etupäässä kiroussanoina käytetään. Suomalainen kääpiö on yhdistettävä virolaiseen _kääp eli kääbas_, 'hautakumpu, kummitus', joka sen alkuperän selvästi osoittaa.

Tähän saakka esitetyt haltianimet hyvin harvoin esiintyvät runoissa. Sitävastoin on _hippa eli hiippa_ runokieleen kuuluva nimitys. Tavallisimmin se esiintyy metsänhaltian puhuttelussa: _metsän hippa_ (hiippa, hyppä) "halliparta"; vastaava _veden hippa_ on harvinainen. Monikollisinakin tavataan "hiippa parat (= raukat), metsän kultaiset kuninkaat".

Vielä rukoillaan:

Hippa Hiien tyttäriä varkahani vartiaksi!

Muusta _hippa_ sanan käytännöstä mainittakoon:

A. (Karhua lumotessa). Hippa sulle, hippa mulle, hippa Luojan kintahille! Mies sinua, mies minua. B. (Ähkyn sanoissa). Eipä Hiitto tiennytkänä, mi hippo minusta syntyi, mi kapo minusta kasvoi.

Castrén selittää metsänhaltian _hippa_ nimityksen johtuvan hänen korkeasta päähineestään, hiipastaan. Lakki onkin haltian huomattavimpana tunnusmerkkinä. Saksalaisen kodinhaltian nimityksiä on _hütchen_, 'hattunen'.

Tärkeintä olisi kuitenkin osoittaa, että hippa merkitsee haltiantapaista. Siinä kohden _hippasilla_ nimisen leikin tutkiminen, jota varten Reinholm on aikoinaan aineksia koonnut, voisi olla valaiseva.

Varsinais-Suomessa Pöytyällä aljettiin _hiippaa_ juosta helluntainpyhinä. Metsästä tuotiin pihalle kauniita koivuja, joita sanottiin _hiipoiksi_. Neljä _hiippaa_ pantiin nelisnurkkaan ja keskelle viides kaikista suurin: _karhun hiippa_. "Karhuksi" kutsuttiin sitä joka tavoitti kiinni toisissa hiipoissa olevia niiden liikkuessa hiipasta toiseen. Pelkurille, joka kauan jäi hiippaansa, huudettiin "hiippa mätänee". Kiinni otettu, joka joutui karhun hiippaan tälle apulaiseksi, kutsuttiin "karhunpenikaksi". Viimeiseksi jäänyt tuli leikin uudistuessa "emäkarhuksi". Halikossa, missä jo pääsiäisen aikana tarhassa hiippaa juostiin, olivat _hiippapuut_ tasakorkuisia seipäitä, jotka lyötiin läpi lumen ja hakojen; "karhun hiippapuu" oli muita paksumpi. Paikoittain käytettiin hiippapuitten asemesta _hiippakiviä_. Toisinaan nimitettiin takaa-ajajaa _hiippakarhuksi_.

Uudeltamaalta mainitaan ajajan nimenä pelkästään _hiippa_, samoin Etelä-Hämeestä. Savolaisalueelta ei kerrota muuta, kuin että yksi löi toista niskaan sanoen: _hippa!_ ja tämä läksi vuorostaan juoksemaan, taikka että toiset väistäessään huusivat: "hippa, söisitkö voileipää?"

Omituisimmat ovat Reinholmin tiedot kiinniottajan päähineestä, jotka kuitenkin kaikki perustuvat muistelmiin, eivätkä näkemyksiin. Nousiaisissa vanhat ihmiset muistelivat ajajalla olleen päässä kaatista eli kaulaliinasta kierretyn piispanhiipan muotoisen. Kiikalassa oli karhu "hiipankantaja", hänen päähänsä oli jotakin sidottu. Ikaalisissa hiipalla muisteltiin olleen piikkilakki päässä.

Hippa nimiselle haltialle omistetuista uhreistakin on mahdollisesti jälki säilynyt hoennaisessa lapsille, joka tunnetaan Uudellamaalla: "pitäisi teille olla niinkuin _hipparuokia_" (jotain tavattoman hienoa).

Kaikissa tapauksissa on _hippasilla_ leikki verrattava _tonttua ja näkkisillä_ nimisiin. Esim. kapulaa heittäessä oli _tonttu_ piirissä, joka löi takaisin. Jos kapula jäi sisälle, oli juostava yhtaikaa; joka juoksussa jäi viimeiseksi, oli "tonttu". _Näkki_ taas asettui laajan piirin sisäpuolelle joka oli jaettu useampaan pienempään: "näkin rahaarkku, n. hamppumaa, n. leipälaari, n. maitohuone". Näissä toiset kävivät varastamassa huutaen: "näkki, näkki!" Kenen näkki sai piiriin sisällä kiinni, siitä tuli hänen sijaansa "näkki".

_Näkki_ on vedenhaltian nimityksenä tunnettu kaikkialla Suomessa, niin myös Virossa. Tämä sana on lainattu ruotsalaisilta (näck), samoin kuin sen yhdistykset ja johdannaiset "näkinprunni" (_näckbrunn_) 'syvennys joessa', "näkinkukka" (_näckblomma_), "näkinlehti" (_näckblad_), "näkinkenkä, näkinkota l. näkkilö" (_näckel_), sekä mainittu "näkkisillä" leikki (_näcklek_).

Näkissä ilmenee etupäässä vaarallinen puoli vedenhaltian vaikutusta. Sen uskottiin, kuten jo Lencqvist mainitsee, väijyvän uimareita, joita se monesti upottikin tukehduttaen ja raastaen vedenalaiseen valtakuntaansa.

Virolaisen käsityksen mukaan tulivat näkeiksi äitiensä veteen heittämät lapset, itsensä hukuttajat sekä entisten näkkien upottamat. Ensiksimainittuun uskoon viitannee myös suomalaisessa loitsussa näkin mainesana _huoran (välistä nunnan) poika_, jolla ruotsalaisessakin näkinluvussa on vastineensa.

Uimaan mennessä oli tapana lausua viskaten kädellä vettä, mutaa tai vedestä nostettua kiveä: "näkki maalle, minä veteen", ja päinvastoin uimasta tullessa; tämäkin lause on ruotsalaisilta opittu. Siihen välistä lisättiin: "näkille juusto, minulle leipä", ja taas päinvastoin. "Näkinleiväksi" nimitettiin n.s. voileivän heittämisessä käytettyä laakaa kiveä.

Yleensä esiintyy näkki runoissa harvoin. Manausluvussa välistä tauti lähetetään veden mustiin mutiin:

Siellä sinun veden koira koppaa, veden näkki näppää.

Karjanluvuissa puhutellaan metsän kultaista kuningasta pari kertaa: _metsän nikki, metsän näkki_. Tästä vääntyneitä muotoja on vielä: _metsän nitti, -- nätti; -- nytkä, -- nätkä; -- nyytti, -- näätti_.

_Nikki_ muoto, jollei se ole pelkästään runollinen toisintelu, vastaa murteellista ruotsalaista _nikk_, josta lapin _nik_ on johtunut. Myös metsän haltiana esiintyy Ruotsissa ihmisiä eksyttävä _näck_, jonka voi kuulla metsässä nauravan.

Kaakkois-Virossa nimitetään näkeiksi väkivaltaisesti tai tapaturmaisesti kuolleitten ruumiita, joiden sisässä kuvaillaan hengen vielä olevan vankina. Jos jonkun aikaa istuu tai makaa paikalla, mihin ne ovat haudatut, niin sairastuu ja kuolee; jos taas uponneen ruumiin kohdalla ui, saa suonenvedon kuolleen pitäessä kiinni. Edellisessä tapauksessa on vainaja _maanäkk_, jälkimäisessä _veenäkk_. Niinikään nimitykset _soonäkk_ ja _arunäkk_ 'suon ja aron eli kuivan maan näkki', asetetaan vastakkain.

Inkerissä käytetään kodin- ja metsänhaltioista nimityksiä _kotiniekka ja metsäniekka_, jotka vastaavat venäläisiä _domovoj ja ljeshij_. Jälkimäistä vastaa Vienan läänissä _metsäläinen_. _Metsolainen_ esiintyy muutamassa Suomen itä-Karjalan runossa.

Inkerissä mainitaan samassa yhteydessä vedenhaltian nimityksenä _veden emä_. Toinen siellä tunnettu nimi on _vetehinen_, joka vastaa venäläistä _vodjanoi_. Molempien uskotaan vetävän uppoavia ihmisiä luokseen. Tverin Karjalasta on muistiinpantu _vejen oma eli vedehine_, joka nousi rannalle harjaamaan päätään ja jonka näkeminen ei hyvää ennustanut. Suomen pohjois-Karjalassa eroitetaan _näkki_, joka kouristi vedessä uijan, ja veteinen, joka puutunnaisena eli tautina puuttui eli tarttui. Toisen tiedon mukaan on näkki vain uudempi nimitys _veteiselle_, joka juuri hukkumisen edellä nähtiin istuvan vesikivellä pitkiä hiuksiaan kampaamassa. Suomen etelä-Karjalassa pelättiin _veden emon_ samoinkuin näkin vievän uidessa.

Venäjän Karjalassa uskottiin _vetehisellä_, joka asui vedessä, olevan ääretön joukko tauteja hallussaan. Mutta se myös kulki rantamilla tukkina, elukkana tai ihmishaamussa vieden veteen. Vetehinen voi antaa myötätuulen, jos järveen heitti hopeasormuksen. Verkkoa laskiessa rukoiltiin kalansaalista antamaan:

Karjalan kalajumala, vetehisen väljäpuksu.

Vienan läänin runoissa tavataan yhdistys _vetehinen veen emäntä_. Mutta toiselta puolen huomautetaan, ettei vedenhaltiaa saanut sanoa "vetehiseksi", vaan "veden emännäksi".

Vedenhaltiain eri nimitysten suhde karjalaisalueella on siis seuraava. Myöhäisin ja Suomen Karjalaan rajoittuva on ruotsalaisperäinen _näkki_, ennen tätä on venäjästä mukailtu _vetehinen_ ja vanhin on _veden emä_, josta jo Agricola karjalaisten jumalain luettelossa mainitsee, että se "vei kalat verkkoon".

Maa, vesi ja metsä eli Tapio.

Paikallistunut haltia voi siinä määrin paikkaansa sulautua, että tätä paikkaa saatetaan puhutella yhtä personallisesti kuin sen alaista asujaa.

Asetu maa ja maan alainen, asetu vesi ja veen alainen, asetu metsä ja metsän alainen!

Jos tämänkaltaisista Asetussanoista säkeitten jälkiosat jäivät pois, niin maa, vesi ja metsä esiintyivät ikäänkuin itsestään haltioituneina, n.s. _luonnonjumalina_, joiden ajatellaan johtuvan pelkästä luonnon elollistamisesta.

Hyvin yleinen on _Maantervehdys_, mutta siinäkin maan ohella useimmiten mainitaan sen haltia. Kedolle maata laskiessa sanottiin: "terve maa ja maanhaltia, suo minun tervennä ollakseni"; silloin ei saanut yhtään tarttumuksia maasta.

Varsinainen Maantervehdys, johon tervehtijä itse vastaakin, kuuluu:

Terve maa ja terve manner, terve tervehyttäjäkin!

Mutta tämän säeparin jälkeen ja sen sisäänkin ilmautuu usein haltiata osoittava säe:

A. Terve manteren asuja! B. Terve mannun hallitsija!

Välistä _maan ja mannun_ ohella mainitaan samaa asuttua alaa tarkoittava _piha ja pelto_.

Terve maa, terve manto, terve piha, terve pelto, terve tervehyttäjälle! Akka manteren alainen!

Silloinkin kun yksinään esiintyy säepari:

Terve maalle, manterelle, terve tervehyttäjälle,

ilmenee asianlaita toisinaan oheenliitetyistä selityksistä. Mainittuja sanoja lausui taloon tulija syleillen maata ristiin, niinkuin ennen vanhaan ihmisiä tervehdittiin, ja teki siten tuttavuutta _maanhaltian_ kanssa. Näillä sanoilla sai myös kirkon oven auki, jos vain tiesi ensimäisen haudatun nimen.

Maan personoimisen myöhäperäisyyttä vahvistaa siihen liittyvä kristillinen ajatus, että maa on Jumalan luoma.

Maa puhas Jumalan luoma, nurmi Jeesuksen tekemä, sukeama suuren Herran. Älä nouse nurmi nukkumasta, maan neiti makoamasta! [t. Maa älä nouse makoamasta nurmineiti nukkumasta!] Makoa maa äitisi kohussa alla kuusen kultanaavan Laske maa, alene penger, minun käsin piettyäni, suin sulin puheltuani!

Paitsi tervehdyksissä puhutellaan maata joskus muutenkin. Toisen jotakin kadottaessa, pahansuopa loitsii:

Maa peitä, karkea kadota, minun toiste löytääkseni!

Jos käärmeen nähdessään manasi: "pidä maa matoa, minä menen hakemaan otaa", silloin maanhaltia piti käärmettä alallaan.

Maannenästä päästettäissä luettiin:

Juo mantere makusi, mannerkukkula vihasi!

Toisen noidan koettaessa nostaa kirkonväkeä, toinen samalle hautuumaalle sattunut noita pani vastaan sanoilla: "painu maa makoamahan!"

Sotaan lähtiessä otettiin kolmen valtatien jakaimesta, joka myös on vainajain olinpaikkoja, maata puhtaaseen riepuun lausuen:

Nouse maa, havaja mantu, suojaksi sotakeoille!

Näistä esimerkeistä ensimäisessä kadonneen esineen kätkeminen, jollei tämä ole pelkästään runollinen lausuntatapa, voitaneen selittää yhtäläisestä maanhaltian toiminnasta, kuin on metsänhaltian n.s. "metsänpeitossa".[37] Toisessa on maanhaltia nimenomaan mainittu, kolmannessakaan maannenä ei ole muu kuin maanhaltia taudiksi ajateltuna. Neljännessä ja viidennessä on selvästi kysymys nukutettavista tai herätettävistä vainajista.

Vettä semmoisenaan puhutellaan verrattain harvoin. Useamman kerran tavataan: "_vesi_ kultainen kuningas", mutta jo seuraavassa säkeessä voi seurata: "_veen_ emäntä, _veen_ isäntä". Välistä käy mainitun säkeen edellä: "puhdas vesi kormelitsa" (ven. _kormilets_ 'elättäjä'), jossa vesi saa saman määreen kuin pyhimykset kreikanuskoisten runoissa.

Kun nuotta vetämään lähtiessä oli veneeseen pantu, heitti perämies melalla vettä kolmesti maalle päin lausuen:

Terve nyt vesi ja terve veen haltia!

Niinikään rukoiltiin vettä yhdessä vedenhaltian kanssa sairaudentapauksissa:

Puhas vesi, veen haltia, ole oikein, seiso selkein! Täss' on uhri sinulle, anna oma terveyteni! Leppä sinun lepyttäköön, suolat sinun sovittakoon!

Vedenväen yhteydessä ovat myös erilaisten vetten puhuttelut:

A. Nouse meri miehinesi, umpilampi lapsinesi, Jokelakin joukkoinesi! B. Prosti joki joukkoinesi!

Viimeksimainitulla prostimisella eli anteeksi pyynnöllä on venäläinen esikuva (_prosti rjetshka_).

Selvästi kristillisiä ovat seuraavat säkeistöt, joista edellinen viittaa Raamatun kertomukseen veden alkuperäisyydestä:

A. Vetonen Jumalan luoma, sie olet vanhin veljeksistä, eläjistä ensimäinen. Jos lienet pahoa tehnyt, B. Vetele Jumalan vetonen menevällä matkallasi!

Pelkästään runollisena puhetapana lienee käsitettävä kalastajan rukous:

Maksa vesi velkani, tuo tuolta tuonnempoa!

Myös metsää joskus tervehditään haltioineen ja nostatetaan väkineen:

A. Terve metsä, terve metsän haltialle! B. Metsä kaikki miehinesi, korpi kaikki kansoinesi!

Niinikään sitä välistä sanotaan Jumalan luomaksi ja puhutellaan pyhimyksen tavoin:

Kultainen metsä, Jumalan luoma, kormelitsa, prosti!

Korpi ja metsänhaltia tavataan vielä seuraavassa yhteydessä:

Hoia korpi koiriasi, maa musta itikkojasi, itikkainen ilkojasi, metsänvieru ei viikostaisi, metsänhaltia ei hakisi!

"Korven koira" tarkoittaa tietysti karhua. Mutta karhusta voidaan käyttää suorastaan nimitystä "metsä".

A. Puhas metsä, karhu kulta, kun sa kuulet karjan kellon. B. (Karhua kiertäessä): Maata minä metsän painan.

Metsän ovat siis elollistaneet siinä asustavat haltiat ja haltiaeläimet. Myös itse metsä kasvavien puitten kokonaiskäsitteenä on maata ja vettä elollisempi. Useammin kuin näitä puhutellaankin metsää sinänsä.

A. Hyvä metsä, puhas metsä, katso minun karjojani! B. Soita metsä kanteletta, kukuta salo käkeä! C. Anna kumpu kultiasi, metsä meille lintujasi!

Metsämiehen rukouksessa on ikäänkuin pontena säe:

Mielly metsä, kostu korpi t. Lepy lehto, kostu korpi,

johon kertosäkeenä liittyy:

Taivu ainoinen Tapio;

harvoin muunnellen:

A. Taivupa hyvä Tapio! B. Tasoitu tasainen Tapio!

Tämän säeparin edellä käy joskus kysymys:

Jokos suuttui suuri metsä, joko Tapio vihastui?

Mainittu säepari on välistä itsekin asetettu kysymyksen muotoon:

Kuules korpi, näe Tapio! -- Hyvinkö teihin metsä mieltyi, taipui entinen Tapio, antoiko teille antamalla?

_Metsä ja Tapio_ siis käytetään toistensa kertosanoina. Metsän merkityksen myös Juslenius sanakirjassaan antaa Tapiolle (_sylva, skog_).

Jos aluksi tarkastamme Tapion esiintymistä omantomuodossa, niin ovat ensinnäkin huomattavat Metsänlukujen nimitykset _Tapion virsi ja Tapion synty_. Jälkimäinen on laulajan selityksen mukaan "metsämiehen varavirsi".

Maaliskuun tuulen nimenä käytetään _Tapion riihen puinti_, josta myös johtuu lausetapa _Tapio pui riihiä_, kun tuuli keväisin puista rikkoja puistelee ja niitä kiidättää.

Runollisesti esitetään metsänhaltian asuntona _Tapion talo_ ovineen ja ikkunoineen.

Tapion talot näkyvi, ukset kulta kuumoittavi, poikki suosta Pohjolasta. Jopa luokse luonteleme ja läsnä lähenteleme. Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, kaikki kullassa kupahui, hopeassa horjeksivi. -- Saa penit sanelemahan -- alta ikkunan Tapion, pimeästä pyörtehestä!

Tavataanpa _Tapion linnakin_, jonka takaa metsän tai veden viljan taikka maidon on tultava. Toisinaan se liittyy Turun linnaan ilmeisesti tämän alkuperäisemmän kertosanan, _Tanikan linnan_ eli Tallinnan sijaisena.

Turun linnan tuolta puolen, takoa Tapion linnan.

Yleinen runoissa on _Tapion aitta_, joka on täynnä metsänviljaa. Sen kertosanoina käytetään _metsän linna tai metsän lukko_.

Jälkimäistä vastaava _Tapion lukko_ on nimenä taikaesineellä, jolla sidottiin metsä. Parin päivän päästä mentiin "kyselemään metsään" huutaen puitten nimiä. Minkä puun nimeen ei kaiku vastannut, siitä päätettiin taudin johtuvan. Talvella taikuri vei Tapion lukon saunaansa. Kun sairaan oli pujottanut kolmasti sen läpi, heittäytyi hän nukkumaan. Lukolle tulivat _Hengettäret_ riitelemään; niiden sanoista pääsi hän selville korpin aivojen avulla. Sen mukaan kuin unessa näki, rupesi sitten sairasta rakentamaan.

Todellinen taikaesine oli _Tapion närekin_. Sen tavallisin nimitys on _Tapion pöytä_: "pieni tasalatvainen näre", "jonka latvasta ovat kaikki oksat alaspäin", "joka kasvaa hyvin tiheän oksan aivan maasta alkaen". "Tapion pöydäksi" on myös sanottu härkkimen tapaista keppiä, joka "metsän lepyttämiseksi" on viety "metsän-linnaan" s.o. muurahaispesään.

Toista nimitystä _Tapion kämmen_ on yhtäläisesti määritelty: "tasapäinen näre", "matalaoksainen kuusi, jonka oksat ovat alaspäin". Niitä sammalia, joita mainitaan Tapionkämmenen nenässä kasvavan tai Tapion pöydältä taikomisiin otetun, sanottiin Tapion _sammaliksi_.

Tapion pöydän päältä oli metsämiehen syötävä ensi päivän saaliita, joita siivoomatta oli keitettävä; mitä ei jaksanut syödä, piti panna Tapion pöydän alle, näreen juurelle. Niinikään Tapion kämmenelle asetettiin ensimäisen jäniksen lihaa ja pikarillinen viinaa "metsän" lepytykseksi.

Tapion pöydällä vielä ansoja punottiin sekä koiraa syötettiin, jotta oravia löytäisi. Myös _Tapion tuulenkouran_ päällä syötettiin koiralle oravanpäätä, jotta paremmin haukkuisi.

Vielä mainitaan _Tapion kantona_ semmoinen kanto, joka päästään kasvattaa vesoja yltympärinsä tarhilan eli kiehkuran tapaan.

Kun Tapion pöydälle vietiin ensimäisen koppelon liha, niin rukoiltiin:

Lepy metsä, kostu korpi, kasva Tapion karja!

Saaliiksi saatu _Tapion karja_ oli _Tapion takka_.

Ei ole omani takka, takka on Tapion takka.

Erikoisesti karhua nimitettiin _Susimo Tapion härkä_, kettua taas tarkoitti _Tapion koira_ ja jänistä _Tapion karitsa_.

Usein tavataan mieluisan metsän emännän kertosanana "tarkka" _Tapion vaimo_, joskus myös erikseen:

A. Kuusentukka Tapion vaimo. B. Simasuu Tapion vaimo! C. Sinisukka, rautapalo, Tapion hyvä emäntä!

Samoin esiintyy _metsän piian_ kertona _Tapion tytär_ ja _metsän ukon_ seurassa "simasuu" _Tapion neiti_; niinikään metsän hiiden rinnalla _Tapion poika_.

Yleinen paikallinen johdannainen _Tapiola_, mainesanaltaan _tarkka_ tai _simainen_, vastaa mieluisaa tai _metistä Metsolaa_. Tästä taas johdettu on karhun nimitys _Tapiolainen_.

_Tapiolan tarkan vaimon_ eli _neidon_ kera vaihtelee _Tapiotar vaimo tarkka_ ja _simasuu Tapiotar_.

Puhutellun metsän rinnalla tuli Tapiokin personoiduksi. Kun sanan alkumerkitys oli runolaulajalle hämärtynyt, sai tämä personallinen vivahdus helposti tukea säkeistä, jotka mainittua yleistä säettä seurasivat tai sen eteenkin tunkeutuivat.

A. Tainno ainoinen Tapio, ihastu isäntähinen! B. Mielly metsä, kostu korpi, mielly Metsolan emäntä, taivu ainoa Tapio!

Säkeen entistä yhteyttä muistuttava tekosana (taivu) saattoi väistyä muun määreen tieltä, ja esim. mainesana _tarkka_ kohdistua itse Tapioon.

Tarkka ainoinen Tapio!

Tuntuvasti personallisemman leiman sai Tapio sitenkin, että se omisti _metsän_ paikalliseksi määreeksi laatusanan ohelle.

A. Metsän kultainen kuningas, metsän taunoinen Tapio! B. Hyvä emäntä, metsän emäntä, metsän taitava Tapio!

Saattoipa omantomääre _metsän_ siirtyä aivan kiinni Tapio sanaan:

Metsän eukko kaunis karva, tuo itse metsän Tapio, Pinneys Tapion poika, älä piä, älä pinne[h]i!

Päältäkatsoen näyttää siltä, kuin tässä olisi edustettuna kolme haltiaa: itse isäntä Tapio nimisenä ynnä hänen emäntänsä ja poikansa. Seuraava säe: "sinun on Ristus ristinynnä", kuitenkin osoittaa, että on kysymys karhusta, joka saa kaikki mainitut nimitykset. Tapio on tässä verrattava karhun tavalliseen puhuttelunimeen "metsä".

Metsänemännän yhteyteen on Tapio myös seuraavalla tavalla sovitettu:

Mieluinen metsän emäntä, ota minut mieheksesi, toveriksesi Tapio!

Jälkimäisen säepari kuitenkin oikeastaan kuuluu:

Ota metsä miehiksesi, Tapio urohiksesi,

johon toisinaan lisätään: "korpi kolkkipojiksesi".

Vielä tavataan:

"Tapio metsän emo, havulakki vanha vaimo".

Runon jatkossa kuitenkin palaudutaan alkuperäiseen käytäntöön:

"kuule metsä, herää Tapio!"

Yhdessä Metsäluvun kappaleessa luvataan suuret lahjat:

Metsolan kuninkahalle, Tapiolle rikkahalle.

Vain näennäisesti tässäkin Tapio saa personallisen värityksen. Muissa toisinnoissa kuuluu edellinen säe: _Metsälle kuninkahalle_, josta Tapion asema metsän kertosanana ja personoimisen laatu käy täysin selville. Ilman edellistä säettä tavataan jälkimäinen myös muodoissa:

A. Tapiolle rikkaudeksi. B. Tapiolle kultaiselle.

Jälkimäistä vastaa kerran puhuteltu "_metsän kultainen_ Tapio", jonka edellä käy välittömästi:

"lepy lehto, kostu korpi!"

Joissakuissa Karhunpeijaisrunoissa pyydetään kuulemaan:

Soittoa pyhän Tapion, metsän piian pillin ääntä.

Vanhemmista kirjaanpanoista päättäen on kuitenkin alkuansa kehoitettu kuulemaan soittoa _Tapion torven_. Kotona odottajatkin toivovat:

soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukavaksi.

Metsän piian asemella tapaamme kerran _pyhän piian_, josta _pyhä_ sana lienee Tapiolle siirtynyt ja joka myöhemmin tulee selitettäväksi.

_Tapio_ sanan merkitys on siis epäilemättä paikallinen ja sukua käsitteelle "metsä". Sitä tarkemmin määritelläksemme on vielä tarkastettava moniaita yhdistelmiä. Erään Tulensynnyn mukaan:

Tapiossa taulat tehdään, sinipiiparin pihassa.

Ganander on huomauttanut karhun nimityksestä "kultainen kuningas _Tapion kainalossa_". Karhua asetettaissa loitsitaan:

Metsoinen metinen palli suuhusi tukehtukohon, saranoilla kultaisilla, tangoilla hopeaisilla! Harteilles _hako-Tapio_, kultaristin rinnoillesi!

Parissa Karjanluvussa on puhuteltuna:

Ohtonen metsäneläjä, tarhantäytinen Tapio!

_Tarhan- tai risuntäytinen Tapio_ tavataan muutaman kerran myös "metsän tytin, mielu neidin" kertosanoina. Jäniksenpyytäjä joskus rukoilee Ukkoa satamaan mettä, jota varvuille valaisi, "keskelle _Tapion tarhan_", ja karhunkiertäjä kuvittelee rakentavansa rautaisen aidan "ympäri _Tapion tarasta_" s.o. karhunkierroksesta.

Yhdessä Puun luvun toisinnossa sanotaan Tapiota _tammiseksi_.

Sinä tamminen Tapio, jok' oot maasta ylös noussut Luojan käskyllä kovalla saatu sanalla Jumalan!

Tähän on vielä verrattava Metsänmiellyttelyn toisinto:

Mielly metsä miehiisi, tamminen urohiisi, taivu ainoinen Tapio!

Tapio sanasta on hyvin vähän äänteellisiä vaihteluja. Kerran esiintyvä säkeen muoto: _taivu entinen Tapani_, ei tue sitä arvelua, että Tapio johtuisi karjankaitsija-pyhimyksestä Tapanista. Siinä on tapahtunut sekaannus Hevosenluvun säkeeseen: _santti taitava Tapani_, josta myös mainesanan _taitava_ olemme nähneet kerran Tapiolle siirtyneen. Laatusana _entinen_ on lainattu metsän emännältä.

Myös _Tapio(n) vaarasta eli mäestä_ tavataan muunnokset _Tapo(n) vuori eli mäki_, jotka ainakin osittain, kuten Neitsyt Maarian saunanhakuvirressä, ovat Tapani nimen sekaantumisesta selitettävissä.

Ainoassa luotettavassa länsisuomalaisessa todistuskappaleessa esiintyy johdannaismuoto _Tapiainen_:

Tapiaisen vanha vaimo, kaitse kirjokarjaani!

Sitä vastaava itäsuomalainen _Tapioinen_ käytetään sekä nimi- että laatusanana:

A. Tapioisen tietä myöten; Tapion talo näkyvi. B. (Ampiaisesta): Tapioinen tarkka mies! C. Tapioinen tannerpöytä, lyö kuuset kultavöihin!

Muutamassa Metsänluvussa ilmaantuu _Tavoin emäntä_. _Tavaj_ on Venäjän lappalaisilla ollut sekä metsästyksen että kalastuksen haltiana.

Tapio sanan on E.A. Tunkelo yhdistänyt virolaiseen _laba_, 'lukko', selittäen sen muodostuneen samalla tavoin kuin _ansa_ sanasta ansion tämän alkuperäisessä merkityksessä. Tapio olisi siis ollut metsässä ansatielle viritettyjen pyydysten kollektiivinen eli yhteisnimi. Huomattava on, että Agricola mainitsee hämäläisten jumalan Tapion nimenomaan _pyydys_ sanan yhteydessä: "Tapio metsästä pyydykset soi".

Mainitun selityksen mahdollisuutta tukee _lukko_ sanasta myöhemmin runollisesti muodostunut _Lukutar lukun emäntä_, jota mustalle ketulle pyydystä pannessa on rukoiltu. Niinikään on edellä Tapion poikana tapaamamme _Pinneys_ ilmeisessä yhteydessä seuraavan säkeen _pinnehtiä_ sanan ja yleensä pinteesen panon kanssa.

Mahdollisesti voitaneen myös Agricolan _Virankannos_, joka "kauran kaitsi" ja johon runojen _Virokannas_ on yhdistetty, selittää jonkinlaiseksi ansajumalaksi, joka esti jäniksiä kaurahalmeeseen tulemasta. Nimen alkuosa lienee johdettavissa sanasta _virka_, joka merkitsee sadinta, ja jälkiosa _kanto_ sanasta. Vastaava _Viran akka_ oli Suomen lappalaisilla metsästyksen suojelijana.

Elottoman luonnon palvonta.

Olemme nähneet, että runoissamme esiintyvä luonnonpalvonta ainakin osittain johtuu vainajain henkien paikallistumisesta ja paikallishaltian sulautumisesta paikkaansa. Vielä on siihen vaikuttanut 400-luvulla e.Kr. eläneen kreikkalaisen lääkärin ja filosofin Empedokleen oppi neljästä alkuaineesta eli elementistä, joista muka maailma on kokoonpantu: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. Tämä maailmankäsitys oli keskiajalla vallitseva ja vielä Agricolan Rukouskirjassa se esitetään.

Elementtiusko, kuten Lönnrot on huomauttanut, kuvastuu selvästi seuraavassa puoskijan ja parannettavan vuoropuhelussa. Puoskari seisten ulkopuolella saunan kynnystä ja pitäen kädessään astiaa, jossa on sekoitettuna multaa, vettä ja tuhkaa (= tulta), -- neljännen elementin, ilman ajateltiin itsestään läsnäolevan -- lausuu: "pohtaan, pohtaan". Sisäpuolella makaava sairas kysyy: "mitä pohtaat?" Puoskari vastaa: "pohtaan maata". Saman alkulauseen ja kysymyksen uudistuessa puoskari vastaa toisella kertaa pohtaavansa vettä, kolmannella tulta, neljännellä tuulta.

Elementtien nelijaosta saa selityksensä myös Tarttumuksen luvuissa tavallinen paikkojen luettelo, kuten F.A. Hästesko on tutkimuksessaan Länsisuomalaisten tautien loitsuista osoittanut.

Jos sinä olet tullut maasta, niin mene maahan! Jos sinä olet tullut vedestä, niin mene veteen! Jos sinä olet tullut valkeasta, niin mene valkeaan (l. tuleen)! Jos sinä olet tullut tuulesta, niin mene tuuleen (l. ilmaan)!

Tässä on ajateltu kuhunkin elementtiin erikoisten taudinhenkien kuuluvan. Nämä elementtihengetkin kuuluvat keskiaikaiseen taikauskoon. Kuuluisa luonnonfilosofi Paracelsus (k. 1541) eroittaa veden, vuoren (= maan), tulen ja tuulen henkiä eli yhtä monta lajia kuin elementtejäkin.

Kysymys luonnonpalveluksesta suomalaisilla ei kuitenkaan ole ratkaistavissa näiden n.s. elementtienkään alalla muuten kuin tutkimalla itsekutakin yksityiskohtaisesti.

Maata merkitsevä _maaemä_ tulee vielä puheiksi edempänä. Miten suomen _veden emä_ ja viron _vete ema_ on käsitettävä, onko sitä käytetty itse veden merkityksessä, samoin kuin vastaavaa nimitystä itäisemmillä heimolaisilla, on niukkojen tarjona olevien ainesten avulla vaikea selvittää.

Helpoimmin luulisi luonnonjumalan olevan _tulesta_ löydettävissä. Mutta tulen väen ja haltian olemme tavanneet läheisimmässä yhteydessä kodinhaltian kanssa. Sitä on indoeurooppalaisella taholla selitetty muinaisesta tavasta haudata isäntä kotinsa lieden alle.

Tulenpalvonnasta suomalaisilla ei tapaa mitään varmaa jälkeä. Tiedot uhrin heittämisestä tuleen ovat niukkoja, vierasperäisiksi epäiltäviä eivätkä tässä suhteessa todistusvoimaisia.

Runojenkin todistukset ovat harvinaisia ja varovasti varteenotettavia. Suomen itä-Karjalasta on seuraava loitsu, jossa _tulen isää ja emää_ lapsineen puhutellaan.

Tulen isä, tulen emä, tulen isä kultahattu, tulen emä kultasäpsä, tulen lapset kultarinnat!

Toinen loitsu samoilta seuduin on ilmeinen venäläinen laina, kuten sanat _anheli_, 'enkeli', _papadja_, 'papin rouva', ynnä lukkarien ja kirkonpalvelijan nimitykset todistavat.

Tuli anheliseni syöttäi, tuli kultainen kuningas, valkea kultainen kuningas, tulen papit, papadjat, tulen diekkunat, diekkunitsat, ponomarit, ponomarihat!

Tulen puhutteluun: "valkea kulta, Pyhän hengen veljenpoika", on ilmeisesti vaikuttanut sama raamatullinen käsitys Luciferista, joka taivaallisen Tulen putoamista kuvaavassa loitsussa on perustuksena.

Naispuolisen _tulen tytön_ tulemme tapaamaan sekä tulisen helvetin asukkaana että taivaisen neitsyen mainesanana.

Myös _tuuli_ eli _ilma_ uskottiin olevan vainajanhenkien olinpaikkana. Tuuliaispäässä kuviteltiin rauhattomain vainajain "sijattomien sielujen" kulkevan.

_Tuulenväki_ mainitaan välistä taioissa muun väen rinnalla. Ei tuulen, tulen eikä kirkon väki tule sortamaan toukoa, kun puhtaissa vaatteissa kiertäen pellon luki Kylväjänsanoja.

_Tuulenhaltia_ esiintyy runoissa maan ja veden haltiain seurassa.

Tulkaa tuulesta tuulenhaltiat, maasta maanhaltiat, veestä veenhaltiat, yli puitten, alati tähtien!

Sukupuoleltaan ja iältään tuulenhaltioitakin eroitellaan Tuulennosto-loitsuissa:

Tuulen ukko, tuulen akka, tuulen entinen emäntä!

Myös yksistään tuuliämmän puoleen käännyttiin tuulta saadakseen. Päinvastaisessa tarkoituksessa rukoilivat hätäilevät kotonaolijat, kun joku oli merellä:

Tuuletar valea vaimo, herkeä hepajamasta!

Muuten ei johdannaista _Tuuletarta_ enempää kuin _tuulen tytärtä_ tavata puhuteltuna. Pelkästään runollisia muodostuksia ovat: perin tuuleen makaava "tuulen tyttö, Pohjan akka" Hammasmadon synnyssä; veitsen vieriminen taivaasta "tuulen tyttären tupesta" ja tulen synty taivosesta "_Tuuliattaren_ tupesta"; _Tuuliaisen_ tai _Tuulettaren_ tuudittama puu sekä pakkasen kera syntyneitten pahojen nimittäminen _Tuulettareksi ja Viimattareksi_.

Toinen johdannainen _Tuulikki_, jota Tapion neitona puhutellaan, tulee myöhemmin esitettäväksi.

Itse tuulta voidaan puhutella samoin kuin maata ja metsää haltiainsa ohella: "tuuli puhdas, tuulen isännät, tuulen emännät" j.n.e. Niinikään yhdistetään tuulikin siitä lähteneesen tautiolentoon:

Kun lienet tuulen tuoma -- ota tuuli purtehesi!

Veden ja maan tervehdysten välissä tavataan:

Terve tuulet, terve tyynet, terve ihalat ilmat!

Mikkelin aamuna kun huoneesta lähdettiin ulos ensi kerran, niin oven saranasta vedettiin ilmaa kolmesti henkeensä. Ulkona huokaistiin se ilma taivaalle sanoen:

Taivas, tuuli, ilma, meri ja maan mantuinen eläjä, älä vihoa minua, äläkä minun omiani!

Sitten pirautettiin hienoksi vuoltuja hopeansiluja kartanolle, niin maan haltia ynnä muut haltiat olivat mielissään sekä karjalle että ihmisille.

Erityisesti on tuulta puhuteltu vesillä ollessa tai kaskea sytytettäessä:

Nouse tuuli tuulemahan ahavainen ammumahan, ilman rinta riehumahan!

Vielä on huomattava yksinäinen uhri tuulelle. Vienan läänissä muisteltiin koskia laskiessa heitetyn veneen perästä vaseman olkansa yli kolme lepänurpaa jälkeensä tuulelle uhriksi. Tempun tarkoitus, että vene tietäisi tiensä eikä menisi kivelle, panee kuitenkin epäilemään, eikö tässä ole pikemmin uhri vedelle kuin tuulelle, jonka vaikutus koskessa on vähäisempi kuin virran.

Vanha matkintataika on tuulen nostaminen viheltämällä. Toinen taikakeino oli solmujen aukaiseminen. Pohjois-Hämeessä Keiteleen rannalla asuneen taikurin kerrotaan kirkkomatkalla, kun oli enää vähän aikaa jumalanpalveluksen alkuun, aukaisseen yhden solmun. Kun vene oli lähtenyt menemään, oli hän aukaissut vielä toisen solmun. Mutta silloin oli vene mennyt jo niin kovaa kyytiä, ettei enää annettu hänen purkaa kolmatta.

Jälkimäinen taika mainitaan lappalaisilla tunnettuna 1200-luvulta alkaen ja ovat he sen samoin kuin suomalaiset skandinaaveilta oppineet. Lappalaiset sen yhdistävät uskomuksiinsa tuulen-jumalasta, joka vastaa skandinaavilaisten merenkulun jumalaa Njordia. Tämän "tuulimiehen" (_bieka-galles_) sijalla ilmaantuu ennen mainitun suomalais-lappalaisen noidan rummulla _Ilmaris_, jonka uskottiin aikaansaavan myrskyä ja pahaa ilmaa. Aivan samoin Agricolan hämäläisten jumalain luettelossa mainittu _Ilmarinen_ "rauhan ja ilman tei ja matkamiehet edesvei".

Äänteellisesti _Ilmarinen_ liittyy votjakkien _Inmar_ jumalaan, mutta Agricolan sille antaman merkityksen se näyttää omistaneen skandinaavilaiselta _Njordilta_. Suomalaisten ainesten avulla emme voi ratkaista kysymystä ilmanjumalasta suomalais-ugrilaisilla, enempää kuin taivaan jumalastakaan, johon myöhemmin esitettävä jumala sana on yhdistetty.

Lencqvistin kokoelmista on saatu ainokainen Ilmariselle osoitettu merimiesten rukous, jonka kansanomaisuutta kuitenkin sekä runomitta että muu kokoonpano panevat epäilemään.

Ilmarinen ilolintu, lennä tuonne kunkan käsken, idän ikuisen perähän, päivän koitonnon kotohon! Pane poskes pussuksihin, puhalla iloinen ilma, minulle myötäinen myry minnekin nyt mennäkseni etc.

Tulensynnyssä esiintyy _Ilmarinen_, toisintomuotoineen _Ilmalainen, Ismaroinen, Ilmanrinta ja Ilman ukko_, tuleniskijänä Väinämöisen kera, jonka yhteydessä se on puheiksi otettava. Samalla tulee myös _seppo Ilmarisen_ käsite selvitettäväksi.

Naispuolinen _ilman tyttö eli Ilmatar_ on, kuten saamme nähdä, katolisaikuinen muodostus.

Ilman ja tuulen yhteydessä on vielä mainittava _pakkanen_, jota runoissa tavallisesti puhutellaan _puhurin poikana_. Myös taioissa tavataan kerran pakkasellakin oma väkensä, jonka voi omistaa pitämällä tiasen päätä tuluksissaan. Talveksi maahan jäävän tiasen edustama pakkasenhaltia ja tuluksiin liittyvä tulenhaltia käsitettiin veljeksiksi. Yhdessä ne varjelivat omistajaa kaikista vaaroista ja vahingoista. Mutta saunan löylyyn niitä ei saanut viedä eikä tulen päälle asettaa. Silloin pakkasen väki joutui kärsimään ja alkoi omistajaansa vaivata.

Mielikuva pakkasenväestä on ilmeisesti aiheutunut tulenväestä vastakohtaisuuden lain vaikutuksesta. Yhtäläisyyden ajatuslaki on taas synnyttänyt tilapäisen _auringonväen_. Pelto näet pilattiin siten, että kylvökseltä varkain otettuja siemeniä poltettiin riehtilällä; silloin pouta kuivasi touon, ettei se kasvanut. "Tuli on auringonväkeä, siis tuli ja pouta sopivat yhteen".

Auringonpalvonnasta, joka tavataan lappalaisilla skandinaavien välittämänä, kautta Euroopan itämailta kulkeutuneena uskonnonmuotona, on Suomessa tuiki vähän tietoa. Suomen itä-Karjalassa mennään joko vähää ennen päivän nousemista tai juuri sen noustua pellon päivärinteelle, "puhtaalle maalle" ja kumarrellaan päivän nousuun päin, lukien kolmasti: "armas päiväseni syöttäjä, anna rauhutta, tervehyttä päivän aluksi, kaikessa katso, vartioitse". Mutta tämä tapa ja rukous voi olla hyvinkin myöhäistä lainaa.

Yhtä virheellinen runomitaltaan ja epäiltävä kansanomaisuudeltaan kuin Ilmariselle osotettu tuulen pyyntö on samoista Lencqvistin käsikirjoituksista saatu rukous päivän koittaessa.

Terve kasvos näyttämästä päivä kulta koittamasta, aurinko ylenemästä! Pääse ylös aaltoin alta, yli männistön matkusta, juokse kaares kaunihisti, pääse illalla ilohos! Tuo tuliaiset tullessasi, tuo meill' täyttä terveyttä, siirrä saama saatavihin, onki onkeemme ohaitse, pyytö päähän peukalomme!

Agricola tosin puhuu vielä _kuun ja tähtien_ palvonnasta _kivien ja kantojen_ kumartamisen ohella:

"palveltiin myös paljo muuta, kivet, kannot, tähdet ja kuuta."

Mutta tällainen "muun" luetteleminen johtunee kuitenkin niistä ylimalkaisista olettamisista, joita pakanuuteen kohdistuvat kirkolliset kiellot sisälsivät.

Sama huomautus koskee myös arkkipiispa Makarijn kiertokirjettä vuodelta 1534, jossa luetellaan karjalaisten palvontapaikkojen ja esineiden joukossa myös aurinko, kuu ja tähdet.

Kuuta ja päivää puhutellaan muutamassa venäjänkarjalaisessa maantervehdyksessä:

Terve kuu, terve päivä, -- pyhä maa, pyhä manner!

Erikoisesti kuuta rukoillaan syylää tai muuta kasvannaista loitsiessa kuuhun katsomalla uuden kuun aikana:

"syö, kuu, syylää, älä syylän kantajaa"

tai "syö, uusikuu, liikaa!" Mutta tämä loitsu on myöhään kulkeutunut Skandinaavian kautta länsi-Suomeen. Nimenomaan syylien parantamisen kuun avulla tunsivat jo roomalaiset.

Runolliset johdannaiset _Päivätär, Kuutar ja Otavatar_ tulevat toisessa yhteydessä tarkastettaviksi.

Ainoa ilmiö elottomassa luonnossa, jonka palvonnalla suomalaisiin nähden tiedämme olleen todellisen ja suuren merkityksen, on ukkonen salamoineen. Ensimäistä ajatusta jumaluusolennosta, kuten Castrén arvelee, ei kuitenkaan tämäkään luonnonilmiö ole herättänyt. Sen palvonta on todistettavasti myöhäperäinen. Se ei ole syntynyt suomalais-ugrilaisilla, eikä ole alkuperäinen edes indoeurooppalaisilla, joilta useat suomensukuiset kansat sen ovat lainanneet. Ukkosenpalvonta liittyy läheisesti maanviljelykseen, joka on ilmoista ja sateista riippuvainen, ja lähtöisin se on maailman vanhimmasta, Eufrat ja Tigris virtain välisestä viljelyskeskustasta. Muinaiskuvien avulla voimme seurata kuinka ukkosen jumala kirves kädessä ja salamakimppu toisessa vaeltaa Assyyriasta Syyrian ja Vähäaasian kautta kreikkalaiselle alueelle, missä jumalankuvana palveltu kirves saa kaksiteräisen, vasarankaltaisen muodon.

Välimeren maista ukkosenpalvonta levisi keski- ja pohjois-Eurooppaan keltiläisille, germanilaisille ja liettualais-slaavilaisille kansoille, joiden keskenäiseen vaikutukseen yhteiset jumalannimityksetkin viittaavat. Keltiläisten _Taranista eli Tanarusta_ vastaa muinaissaksalaisten _Thonar_, anglosaksien _Thunor_, ja skandinaavien _Thor_. Viimeksi mainitun toisintonimi _Fjorgynn_ taas on yhdistettävä liettualaiseen _Perkunas_, johon myös venäläisten _Perun_ liittyy.

Molemmat ukkosenjumalan nimitykset ovat kulkeutuneet yhteissuomalaisille. Skandinavilainen Thor piilee Henrik Lättiläisen mainitsemassa Saarenmaan virolaisten sotahuudossa _Tarapitha_, s.o."_Tar_ (< _Tor_) avita".[38] Siitä johtunee myös Agricolan mainitsema hämäläisten jumala _Turisas_ (Tur-isänen?), joka "antoi voiton sodasta". Vielä tavataan eräässä Vienanläänin runossa Ukon asemella _Tuuri_ (vrt. UK 15: 427).

Torstai päivä (ruots. _torsdag_, 'Thorin päivä') ei itsessään todista enempää Thorin palvonnasta suomalaisilla kuin tiistain ja perjantain johtuminen Tyr ja Freyr jumalille pyhitetyistä germanilaisista päiväin nimityksistä, jotka Skandinaviaankin ovat kulkeutuneet lainasanoina Saksasta. Mutta siihen viittaa torstaipäivän pyhänä pito, josta suomalaisissa kansanpitämyksissä on vielä runsaasti muistoja. Esim. Kajaanin puolella torstai oli "kaikkein paras muokkuupäivä" ja lounais-Suomessa oli torstaina tapana viettää häitä, kuten yleensä germaneilla. V. 1564 oli pohjois-Virossa talonpoika, yrittäessään yllyttää toisia, etteivät pyhittäisi sunnuntaita vaan torstaita, saanut aikaan häiriötä. Hän oli kertonut Jumalan kerran olleen suuressa hädässä ja kutsuneen avukseen viikonpäiviä, mutta yksin torstain saapuneen, jonka vuoksi sitä olisi pidettävä muita pyhempänä.

Toinen mainituista ukkosjumalan nimistä on säilynyt Suomessa "paholaisen" merkityksessä: _perkule_ eli tavallisemmin _perkele_ ja _piru_. Virossa _pörg_ merkitsee "helvettiä"; H. Gösekenin sanakirjassa vuodelta 1660 tavataan _ukkosenvaajasta_ käytettynä _Perckun nool_ ('nuoli'), mikä kuitenkin lienee uudempi laina lätinkielestä.

Useat ukkosen nimet ovat vainajia merkitsevistä sanoista muodostetut. Esimerkkinä indoeurooppalaisista kielistä mainittakoon liettuan _kaukas_ "manalainen" ja ukkosenvaajan nimitys _kaukspennis_. Jälkimäiseen liittyy viron _kõu, kõuk eli kõukne_ merkityksessä _ukkonen_, sekä länsisuomalaisessa Hiirenlorussa _pilven Köykyn tytär_.

Vainajan käsitteeseen johtava on myös ukkosen nimittäminen isäksi tai isoisäksi, jota ruotsalaiset _fader Thoren_, 'isä T.', ja _gofar_, _gogubben_, 'hyvä isä, h. ukko', edustavat. Tätä nimitystapaa mukaellen on muodostettu viron _äi_ (_äiä hoog_, 'ukkossade') ja _äikene_ 'ukkonen', länsisuomen _isänen_ ja Agricolan karjalaisten jumalana esittämä _Ukko_. Muutamassa vienanpuolisessa runossa asetetaan rinnatusten: "Ukkoseni, äijöseni".

Kuvannollinen ukkosen nimitys on _pitkäinen_, joka eteläpohjanmaalaisessa Tulensynnyssä esiintyy muodossa _pitkämöinen_. Sitä vastaa viron _pitkne, pikene, pikne eli piken ynnä muunnos piker_, joka suomeksi kuuluisi _pitkäri_.

Pari kertaa Kalevalassa (UK. 18: 420, 45: 14) esiintyy Ukon kertosanana Pernanne, jota on selitetty merkitsevän paukkujaa eli _pauhaajaa_. Sen perustuksena on ainoastaan Lönnrotin muistiinpano Latvajärven Arhipan laulamaa Sampojaksoa, jossa Väinämöinen "Ukkoa rukoelevi, _Pavannaisia_ (päälle kirjoitettu _Pauahnetta_) palvoavi". Nähtävästi on laulaja Lönnrotille oudon sanan toistanut muutetulla johtopäätteellä; edellinen on epäilemättä yhteen luettava _Pavannaista_ ja sen mukaan jälkimäinen _Pavannetta eli Pavannehta_. Tätä sanaa on E.N. Setälä verrannut mordvalaiseen jumalannimitykseen _pavas_, joka on indoiranilainen lainasana. Mutta Fr. Cajan, joka pari vuotta myöhemmin laulatti samaa Arhippaa, on kirjaanpannut: _Palvannetta_. Että viimeksimainittu muoto on oikea, todistaa Ukon tai Tuurin kertosanana useammissa Vienan läänin runoissa ja nimenomaan Arhipankin laulamissa esiintyvä _Palvanen eli Palvoinen_.

A. Satoi ukko uutta lunta, Palvanen vitiä viskoi. B. Ukon uuella lumella, Palvoisen panemavi'illä. C. Tuotu Ukko iskemähän Palvanen pitelemähän. D. Tuurin uutehen tupahan, Palvasen laettomahan.

Tämä nimi voidaan johtaa sanasta palvoa ja merkitsisi siis "palvottua" eli "palvottavaa". Yhtäläisesti on selitetty ruotsin _gud_, 'jumala', merkitsevän uhrein ja rukouksin avuksi huudettua olentoa.

Ukko jumalaa Lencquist vertaa skandinaavilaiseen Thoriin. Ganander yhdistää Thorin maljan juomiseen Agricolan säkeet:

Ja kuin kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin, siihen haettiin Ukon vakka, niin juopui piika että akka -- Se siis antoi ilman ja vuodentulon.

Samanaikuisessa Savonlinnan läänin talonpoikien kirjelmässä (1545-50) valitetaan, että heitä oli sakoitettu Ukonmaljan juomisesta (_drucko Thordns qilde_). V. 1670 Kuopiossa pidettyjen rovastinkäräjäin pöytäkirjassa mainitaan _Ukon vakat_. Näistä on uudemmaltakin ajalta kertomuksia.

Pohjois-Hämeessä Rautalammilla oli kahden kylän väki muinoin heittänyt arpaa, kumpaisen oli toisenkin puolesta Ukon vakkoja pitäminen; myöhemmin, kun olivat keskenään riitaantuneet, alkoivat kumpikin erikseen juhlaa viettää. Määrättynä päivänä kevätkesällä tapettiin Ukolle uhriksi karjasta paras lammas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia talon muitakin varoja pantiin vähän kutakin lajia tuohisiin vakkasiin, jotka kannettiin _Ukonvuorelle_. Sinne jätettiin ruuat, niinkuin myös oluet ja viinat, koskematta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin he tyhjensivät juoma-astiat valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ettei tulisi ylen poutaista kesää.

Joroisissa Savossa oli entisinä aikoina kylvämään ruvetessa viety siemenkoppa _mäelle_ ja _Ukolle_ näytetty mitä lajia siinä on, että tämä tietäisi kasvattaa.

Suomen Karjalassa on säilynyt useampia muistoja Ukonvakoista. Rääkkylässä oli poutavuosina, kun ei satanut viljan terittäessä, asetettu jyviä Ukonvakkaan katolle; sitten satoi niiden päälle, kun rukoiltiin. Sateessa itäneistä jyvistä tehtiin maltaita juomaa varten. Kiteellä oli samoin pitkällisen poudan torjumiseksi tehty Ukonvakat ja ohrilla täytettyinä asetettu räystäälle sadetta odottamaan. Jumalan veden kastelemista ohrista oli pantu olutta ja sitä juotaessa laulettu kiittäen Ukkoa sateesta. Kurkijoella kerrottiin tarkemmin itse juhlan vietosta. Ukonvakat pidettiin kesäkuussa kuivuuden aikana ulkosalla. Kaikki kylän miehet ja naiset, semminkin vanhemmat, kokoontuivat ennakolta määrättyyn taloon, jossa jo keväällä, kun oli pitkät poudat, oli valmistettu olutta mainitulla tavalla. Pöydät, tuolit ja penkit kannettiin ulos. Syötiin piirakkaa, makeaa kiisseliä, velliä, maitoa ynnä voita ja juotiin olutta. Maan hedelmän edestä rukoiltiin, että jumala antaisi tarpeellisen ilman. Ukonvakkoihin ei kukaan tuonut kerallaan mitään nautittavaa; oli kunnia sille, joka ne sai pitää. Lopuksi arvottiin, minkä talon ensi kerralla ne tuli viettää.

Runsaimmin on _vakkue_-juhlasta tietoja Inkerinmaalta, jossa se on siirtynyt Petron tai Iilian päivään (29/6, 20/7 v.l.). Edellinen, myös _Ukkopäiväksi_ sanottu, on alkuperäisempi: jälkimäiseen siirtoon on vaikuttanut Eliaksen astuminen ukkosjumalan sijalle. Hevaan Lenttisissa oli aikoinaan Ukkopäivänä aidatussa paikassa juotu _Ukko-olutta_ ja laulettu _Ukkovirsi_, jonka esittäjä oli saanut ensimäiseksi olutta maistaa. Tämä runo alkoi:

Pyhä Ukko armollinen, tule meille vierahisin, anna maillesi makua, pelloillesi pehmitystä.

Soikkolan niemellä neljä kylää tätä juhlaa vietti petrona, toiset neljä iiliana ynnä seuraavina päivinä. Yhteisjuhlan maksut koottiin taloja myöten; keräyksen toimitti kylän vanhin. Kootut varat käytettiin etupäässä oluttarpeiden hankkimiseen. Niitä valmistivat valitut juhlaoluen keittäjät, jotka sittemmin toimivat juhlamenojen ohjaajina. Juhlapäivänä kokoonnuttiin sen riihen eteiseen, jossa juhlaoluet säilytettiin; riihi oli juhlaa varten lehvillä y.m. koristettu. Jokaisella tulijalla oli olutkappa kerallaan. Aluksi kylien neitoset lauloivat Petron tai Iilian virren, mitkä erosivat toisistaan vain alkusäkeitten järjestyksessä:

Pyhä Petro armollinen, Iilia pyhä isäntä,

tai päinvastoin. Sitten avattiin eteisestä riiheen vievä ovi sekä, jos väkeä oli runsaasti, myös joku ikkunoista, joista molemmista riihen sisällä olevat juhlanisännät ottivat vastaan tyhjät olutkapat, palauttaen ne täytettyinä. Kun sopivaksi katsottu määrä olutta oli jaettu, keskeytettiin anniskelu seuraavina juhlapäivinä jatkettavaksi. Vanhempaa kantaa edustaa tieto, että yhteisolut oli juotava riihessä yhteen menoon. Myös riihen eteisen seinille ja lattialle oli kaadettu olutta.

Narvusin puolella vakkuejuhla vietettiin välistä vuorotaloin, jolloin talon isäntä oli juhlan kustantajana. Enimmäkseen toimitettiin kestitys ulkona talon pihamaalla tai etäämpänä olevan rakennuksen luona, missä olut säilytettiin. Viimeisenä juhlapäivänä mentiin rantaan pesemään olutpuolikoita ja uittamaan toisiaan köydestä pitäen.

Vatjalais-alueella Järvikoiskylässä on uhripyhättö, jossa Iilian-päivänä on olutta juotu. Sen ympäröi noin 9 m pitkä ja 3 m leveä suorakaiteinen pyöreistä pölkyistä tehty hirsisalvos, jonka korkeus alkuaan oli 1 1/2 m ja jonka lännenpuolisessa pitkässä seinämässä oli 1 m leveä oviaukko. Sisällä kasvoi useita puita ja pensaita, joista isoin oli vanha pihlaja. Myös oli siinä vanhoja pihlajankantoja sekä kivikasoja, yhden päällä pienoinen kiviristi. Tänne kokoonnuttiin Iilianpäivänä ja tuotiin joka talon puolesta kynttilä sekä lautanen, jolla oli leipää ja voita. Näitä eväitä syötiin paikalle laadittujen pöytien ääressä ja juotiin olutta, jota oli yhdessä talossa koko kylää varten valmistettu ja jota sen isäntä tynnyristä laski. Pari tuntia joivat yksikseen omakyläläiset, sitten vasta saivat vieraat tulla pitoihin osallisiksi. Eikä siinä juotu muuta kuin olutta; viinaa nautittiin vasta kotona yhteisjuhlan jälkeen. Aitauksen luona oli Iilian aattona myös härkä teurastettu ja lihat keitetty, joita juhlapäivänä oluen kera nautittiin. Viimeisen kerran tässä juhlassa veriuhri toimitettiin v. 1900.

Ukkosjumalalle omistetusta härkäuhrista ja olutjuomingista on säilynyt myös Virosta kuvaus vuodelta 1644. Eräässä paikassa Võhanda-joen läheisyydessä oli tapana joka vuosi helatorstaina kokoontua ja uhrata härkä. Siinä tilaisuudessa oli suunnattomasti syöty, juotu ja kaikin tavoin iloittu. Olutta siunatessa oli vanha ukko, "pitkäisen pappi", lukenut seuraavan rukouksen: "Vooda(?) _Piker_, härän annamme rukoillen, kaksisarvisen ja nelisorkkaisen, kynnön ja kylvön tähden: olki vaskinen, terä kultainen! Muuanne työnnä mustat pilvet, yli suuren suon, korkean korven, laajan lakean; simaiset ilmat, metiset sateet meille kyntäjille, kylväjille! Pyhä _Piken_, hoida meidän peltojamme; hyviä olkia alle ja hyviä tähkiä päälle ja hyviä teriä sisään!"

Niinkuin näistä kertomuksista näemme oli ukkosenpalveluksella tarkoituksena poutien aikana saada hedelmöittävää sadetta. Jo sen kosteuden, jonka tuvan katolla pidetyt mallasaineet olivat imeneet, luultiin tarvittaessa vaikuttavan takaisin ilmaan. Sateen saamista edistävänä pidettiin myös oluen valamista juhlapaikalle, tyhjennettyjen olutpuolikkojen pesemistä ja toisiaan uittamista. Ennen kaikkea luotettiin ihmisen sisälliseen kostuttamiseen oluella, jota oli nautittava runsaasti, kaikki kerrallaankin ja niin että, puhumattakaan miehistä, juopui sekä "piika että akka".

Runoissa on Ukko yleisimmin rukoiltuja. Kalevalasta päättäen on hänen puoleensa käännytty viimeiseksi, kun ei kenestäkään muusta enää apua ollut. Hänen asemaansa kaikkein muiden jumaluusolentojen päällikkönä näyttää myös tukevan hänen tavallinen mainesanansa _ylijumala_.

Mainittu järjestys on kuitenkin vasta uudelle Kalevalan laitokselle ominainen. Kahdeksasta kohdasta on ainoasti kahdella vastineensa Vanhassa Kalevalassa. Niistäkin toisessa, Väinämöisen laivaretkessä, on Lönnrot kansanomaiseen koskenneidin puhutteluun ensin yksinkertaisesti lisännyt Ukkoon kohdistetun rukouksen (VK 22: 35) ja sittemmin (UK 40: 71-7) niiden väliin sovittanut kolmannen haltian ynnä liitesanat "kun ei tuosta kyllin liene". Ukon asettaminen useammasta puhutellusta viimeiseksi mainitun liitesäkeen jälkeen rajoittuu siis vanhassa laitoksessa Tulensyntyyn (VK 26: 513, vrt. UK 48: 356), jossa lopulla pyydetään avuksi neittä Pohjolasta ja sitten, "jos ei tuosta kyllin liene", Ukko kultainen kuningas. Mutta vastaavassa kansanrunossa on näiden järjestys juuri päinvastainen ja liitesäe puuttuu.

R. Polén kertoo 1847 vuoden matkalla tavanneensa Impilahdella mainion tietäjän, joka sanoi: "mitä hyvänsä, Ukon voimalla vain kaikki toimittavansa" sekä Ukon "havainneensa kaikista avullisimmaksi". Mutta hänen loitsunsa alkoivat aina: "Oi Ukko ylijumala!" Huomautetaanpa joskus nimenomaan, että Ukon avun uupuessa vielä muita auttajia oli varalla:

Kun Ukost' ei apua tulle, niin nouse meri miehinesi, umpilampi lapsinesi, Jokelainen joukkoinesi'

Ukon ylijumalan merkitystä valaisee siihen joskus liittyvä määre _ylisessä taivahassa_ sekä toisintomuodot _ylinen eli korkea jumala. Ylin ja ylimäinen_ ilmaantuvat aniharvoin. _Yli_ sanan paikallista merkitystä vahvistavat vielä Ukon yleiset mainesanat _pilvenpäällinen, taivahallinen eli taivahan jumala_ sekä harvinaisemmat _jymytaivahan ynnä ilmojen jumala_. Lisäksi on huomattava, että nimitys _jumala_, josta edempänä tulee puhe, tässä yhteydessä tarkoittaa kristillistä jumaluuskäsitettä, kuten sen määreistä _pyhä ja hyvä, itse tai yksi olet ilmainen_ voi päättää.

Kristilliseen käsitepiiriin johtavat niinikään tavalliset mainesanat _ylinen Herra tai Luoja_ ynnä kerran esiintyvä _ylinen Jeesus_. Niihin liittyvät vielä itse _Herra taivahilla, taivahan Luoja ja Herra enkelein Luoja_.[39]

Nimenomaan Isä-Jumalan käsitteestä johtuvat Ukon nimitykset _iso Jumala, isä ylinen, isä ilman eli isä ilman kaiken, pilvinpäällinen isoni, taatto taivon valtiainen, taatto taivahainen, myös ylitaatto, isätaatto, vanha taatto_ ja erittäin vielä _taatto meiän taivahinen_. Osittain nämä kuitenkin, kuten myös _vaari vanha eli miesi vanha taivahinen_, sisältyvät jo pakanallisen Ukon kuvitteluun.

Maan, metsän ja veden haltiain nimityksiä vastaavat _ilman Ukko, kultainen kuningas eli himmer[k]in (ruots. himmelrik 'taivaan valtakunta') kuningas, ilman päällinen eli tarkka taivahan isäntä ynnä itse tarkka taivahinen ja poika taivollinen tai pilven reunahinen_.

Pelkästään paikallisia Ukon määreitä ovat ilmallinen, taivahinen, taivahan ylinen tai alainen, alla taivahan asuja, taivahan napainen, taivojen takainen, päällä pilvien asuja, remupilven reunimmainen ja sinirannan siivollinen sekä utuinen. Samalla Ukon alkuperäistä toimintaa kuvailevat: pilvien pitäjä, joskus taivaspilvien taluja, ja hattarojen eli hatakkoiden hallitsija, kerran myös kaarioiden kannattaja, sekä puhki pilvien puhuja, halki taivosen sanoja eli halki taivan haastelija ynnä kovakolunen.

Ukon henkisiä ominaisuuksia esittävät vielä mainesanat: mies väkevä, mies totinen toimellinen, mies vakainen ja pyhä Ukko armollinen.

Ukon ulkomuotoa ja pukua on verrattain harvoin kuvattu. Hän on _vanha Ukko harmaapäinen, mies vanha valkoparta, vesi-hattu, siniviitta ja väljähousu_. Nimitys _kivikynsi_ on verrattava _Ukonkiven_ nimitykseen _Ukonkynsi_.

A. Tule Ukko ottamahan, kivikynsi kiskomahan kivisillä kynsilläsi! B. Kivikynsin kiskomahan!

Ukon aseista kuvastavat _vasara_ ja _kirves_ alkuperäistä käsitystä ukkosjumalasta. Pellon ruostetta loitsija uhkaa:

Ukko pääsi halkaisevi kurikalla kultaisella, vasaralla vaskisella, nuijalla hopeaisella.

Toisinaan hän kääntyy itse Ukon puoleen:

A. Tuopa kultakirvehesi, hopeainen tapparasi! B. Tuo on kultainen kurikka, vaskivarsinen vasara hopeaisen orren päästä!

Taikka hän toivottaa: "jos saisin Ukon kirvoin kätehen".

Myöhäisempi ja mahdollisesti Raamatun Jumalalta tai enkeliltä lainattu on Ukon _tulinen miekka, säkähinen säilä_, joka on temmattava _tulisen tupen sisästä_. Tämä on myös _mustan käärmehen verinen, hiilen- tai raudankarvallinen, usein kullankarvallinen_, välistä tarkemmin _pää kulta, terä hopea_. Lisäksi sitä kuvataan säeparilla:

Jonka kuu kärestä paistoi, päivä västistä välähyi.

Sama kuvaus tavataan loitsijalle tulista miekkaa tuovain enkelien ja pyhimysten esittelyssä:

Tuhat tuttua tulevi, sata Herran sankaria ylähältä taivosesta, alahalta maanemosta, ne tuopi tulisen miekan parahalta paimenelta, väkäiseltä vartialta jonka kuu kärestä paistoi, päivä västistä valotti, tuhat vuorta poikki lyöpi.

Vielä pyydetään Ukolta _kaunis kilpi_, mutta sekin _tulisen tupen_ sisässä, joten se täytyy olettaa vääntyneeksi miekan kertosanasta _kalpa_. Siten käy ymmärrettäväksi seuraavakin säkeistö:

Kultakilpi kilvoittele päältä taivosen yheksän -- hiihnoista hopeisista, jolla leikon noian nuolet!

Välimuodon _kilpa_ on laulaja selittänyt "taltaksi".

Sinun on kilpa kivinen, sillä kilvalla kivisellä puut muruin murennat, paatiat paloille pakotat.

Kansankäsityksen mukaan oli talttoja eli "Ukonkiviä" etsittävä ukontulen särkemistä puista ja kallioistakin, joihin "Ukonnuolet" olivat seisahtuneet.

Nimitys _Ukonnuoli_, joka vastaa mainittua virolaista _Perckun nool_, viittaa miekankäyttämistä vanhempaan mielikuvaan: jousella ampumiseen. Virolainen sateenkaaren nimitys _vikerkaar_ johtuu alkuperäisemmästä _pikerkaar_ pitkärin l. pitkäisen kaari. Karjalan-kielessä tunnetaan _Ukonkaari_, joka runoissakin tavataan (vrt. UK 19: 311). Ukonkaarta eli jousta kuvataan niinikään _tuliseksi_.

Tuo Ukko tulinen jousi, -- jolla ammun Tuonen koiran.

Boecler mainitsee virolaisten nimittäneen sateenkaarta myös "ukkosen viikatteeksi", jolla tämä pahoja henkiä ahdisti. Suomalaisissa runoissa joskus Ukolta pyydetään tuomaan sitä _viikatetta Virosta_, jolla lapsensynnyttäjää on avustettava.

Vanhoja sanontatapoja, joilla on skandinaavisissa kielissä vastineensa, ovat: _Ukko ajaa ja Ukkonen käy_. Näihin liittyy runoissa esiintyvä vaunuilla ajaminen ja astuminen tulista tietä.

A. Ukko pääsi särkeköhön kivisellä vaunullahan, rautaisilla tauluillahan, maijoloilla (!) muhjatkohon! B. Ves' on suussa, ves' on päässä, vesihattu hartioilla, astu sie tulista tietä, säkähistä säikyttele!

Supisuomalaiselta piirteeltä tuntuu Ukon esittäminen _tulisen riihen_ puijana:

Pui Ukko tulinen riihi, säkehinen säiskähytä! Tuli tuikki ikkunoista, säkehet ovesta läksi.

Tavallisesti kuitenkin on ilman vertauskuvaa Ukkoa rukoiltu nostamaan pilviä eri ilmansuunnilta:

A. Nosta pilvi luotehelta, toinen lännestä lähetä, kolmas kohota koilta, syrjin yhtehen syseä, lomatusten loukahuta! B. Nosta pilvi pohjosesta, toinen suorasta suvesta, kolmas lännestä lähetä! C. Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta!

Ukon pilvien kuvailtu suuruus vaihtelee tarpeen mukaan.

A. (Kylvön aikana): Puota pilvi tanterehen korpikuusen korkeuinen! B. (Tulenvioissa voiteeksi): Pistä pilvi kynsihisi, pikkunen pisarta pirskoa!

Vielä enemmän vaihteleva on eri tiloissa toivotettu pilven sisällys:

A. Tule vettä vihmomahan, kastetta kohottamahan orahille nouseville! B. Sa'a mettä varvuilleni metisestä taivahasta, sima pilvestä piroita! C. Sa'a lunta luntin päälle vettä vängille lähetä, ettei lyijy lytskähtäisi! D. Sa'a hyytä, sa'a jäätä, sa'a viljalta vilua --. tulen tuiki polttaneelle! E. Tapa sie Kalervon poika rakehilla rautaisilla, neuloilla teräsnenillä! F. Satoi kyitä käärmehiä, telkytti teräsneniä tietomiesten tienohille.

Ukko on avuksi kutsuttu mitä moninaisimmissa taudeissa ja vammoissa, kuten tulen ja raudan, sekä erityisesti synnytyskivuissa. Ukon varjelusta on anottu vaarallisilla retkillä, joina ei pidetty ainoastaan sodankäyntiä, vaan myös naimakansan matkoja. Viimeksimainitussa tapauksessa pyydetään paitsi miekkaa vielä jonkinlaista suojusta sekä tukikohtaa.

Tuopas Ukko ummertasi, siniviitta vimmertäsi, joka päälleni pätisi! --, Tuos Ukko tulinen miekka -- Taos Ukko rautatanner, kukalikki kuutta syltä, seitsentä molemmin puolin josta poika ponnistaime!

Ukkoa on rukoiltu myös kaikkien elinkeinojen suojelijana, erikoisesti tietysti maanviljelyksen. Sen alkeellisimpaankin muotoon, kaskeamiseen, liittyy lukuja, joissa hänen nimensä mainitaan. "Anna, Ukko, uutta tulta", lausuttiin kitkantulta tehtäessä hankaamalla kuivalla hangolla kesuenkantoa. Kun tällä tulella oli sytytetty kaski, niin loitsittiin:

Polta Ukko maat porolle, -- heitä mulle mustat mullat!

Että Ukon huolenpidon on ajateltu ulottuvan mitä yksityiskohtaisimpiin askareihin, osoittaa pieni loitsu, joka luettiin mentäessä metsään etsimään linnunpesiä.

Oi Ukko ylijumala, kuule minun kutsuani, tuo tuoreita munia minun kurjan kulkkuhuni!

Ganander on siis ollut aivan oikeassa selittäessään Ukon vaikutusalasta: "hänelle omistettiin useita kykyjä ja tehtäviä ja häntä huudettiin avuksi kaikkiin yrityksiin". Tämä Ukon toiminnan monipuolisuus myös osallaan todistaa, että pakanalliseen ukkosjumalaan on runoissa yhtynyt kristillinen Kaikenkaitsijan käsite.

Puitten ja viljakasvien palvonta.

Elolliseen luontoon siirtyessämme tulevat ensinnä huomioomme puut, joista oikeastaan jo on ollut puhetta metsää kasvavan maan yhteydessä. Itse puittenkin pyhänä pitäminen on usein aivan ilmeisesti liittynyt vainajainpalvontaan. Kreikanuskoisten kalmistot ovat pieniä puistikkoja, niinkuin myös niiden yleinen nimitys kuusikko osoittaa. Niilläkin seuduin Suomen Karjalassa, jotka vanha väestö on jättänyt Ruotsinvallan aikoina Venäjän puolelle siirtyessään, ovat heidän kalmistokuusikkonsa säilyttäneet pyhyytensä. Esim. Soaanlahdella on paraita uhripaikkoja _Venäjän kuusikko_, jonka keskellä on suuri kuusi.

Etenkin savolaisalueella tunnettu on _karsikko_, kuolemantapauksen johdosta karsittu puu. Alkuperäistä kantaa edustanee tieto, että jokaiselle perheenjäsenelle -- nimittäin vanhemmalle, ei lapselle -- on karsittu puu talon läheisyydessä. Tavallisempi on talon vainajille yhteinen karsikko, Siksi valittiin tanakka petäjä, jonka kuivat oksat heti karsittiin, tuoreet vain jätettiin. Niin pian kuin talossa kuoli arvohenkilö, jolle pidettiin uhraamista tarpeellisena, hakattiin tästä puusta alimmainen tuore oksa ja aljettiin puunjuurella uhrata; samoin jokaisen seuraavan kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta. Sittemmin otettiin puun kyljestä viriä kuori -- välistä veistettiin kylki aivan tasaiseksi -- ja leikattiin siihen vainajan nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, joskus päiväkin. Viimein leikattiin mainitut merkit lautapalaseen, joka naulattiin jonkun kylmän huoneen seinään ja yhä nimitettiin karsikoksi, vaikkei mitään puuta enää karsittukaan. Karsikko nimen saattoi vielä säilyttää kiviliuska. joka yhtäläisin hakatuin merkein asetettiin talon seinämälle, taikka samansisältöinen paperipalanen keskellä mustaa silkkihuivia, joka oli kiinnitetty vierashuoneen peräseinälle levitettyyn lakanaan.

Vainajalle saatettiin tehdä karsikko myös matkalla hautausmaalle tien vieressä kasvavaan puuhun. Karsiessa mainitaan jätetyn kaksi oksaa käsivarsiksi metsään päin, jos vainaja oli nainut, mutta naimattomalle yksi oksa tielle päin. Toisten tietojen mukaan jätettiin vain yksi "käsivarsi" toijottamaan joko hautausmaalle päin tai sinnepäin mistä vainaja oli tuotu.

Vainajia hautaan vietäessä merkittyä puuta on Suomen Karjalassa nimitetty _ristikoksi_ ja puulajin mukaan _ristipetäjäksi tai ristikoivuksi_. Jokaiselle ohitse kuljetetulle kuolleelle on siihen leikattu risti; tarkoituksena oli estää vainajaa kotona käymästä. Myöskin on tämmöiseen _esivanhempain puuhun_ ripustettu vaatteenkaistaleita ja nauhoja, sekä naulattu laudanpalasia, joihin on piirretty kuolleen nimimerkki ja vuosiluku, tai ainakin risti, milloin sitä ei ole puun kylkeen leikattu. Itse puuta mainitaan karsitunkin.

_Pitämyspuu_ on jo mainittu maanhaltian yhteydessä. Sen ruotsalainen vastine on _vårdträd_ 'hoitopuu', jonka nimenä myös on _bos- eli tomteträd_ 'asunnon eli tontin puu', norjaksi vielä _vælletræ_ 'haltian-puu'.

Pitämyspuun yhteyttä haltia- ja vainajauskon kanssa valaisevat ennen esitettyjen lisäksi vielä seuraavat tiedonannot. Kun taloa ruvettiin tekemään, jätettiin hyöteä puunvesa kasvatiksi. Sen piti olla nuorempi kuin talontekijä, vanhempi ei ruvennut palvelemaan nuorempaansa. Puun luvattiin kasvaa rauhassa, ettei kukaan leikannut yhtään oksaa, ja sille sitouduttiin antamaan mikkelinä, kekrinä ja jouluna samoja ruokia kuin itsekin syötiin. Niitä ruokia vietiin puun juureen ja viinaa kaadettiin pitkin maloa. Tällä puulla oli omituinen haltia, joka asui sen varjossa ja varjeli taloa, karjaa ja toukoja. Mutta uhrikuusensa myös isäntä saattoi hakata maahan, jos _köyryn hönttämät_ eivät olleet hänelle mieliksi.

Ganander mainitsee Jyrinpäivänä, joka oli karjataioille omistettu, viedyn maitopyttyjä uhriksi metsiköihin pyhien puitten alle. Sekin uhripuu, jonka luona kalamies tai metsämies piti asuntoa, oli pyhä, koska sillä oli haltia. Sen juuren alle haudattiin ensimäisen kalan tai linnun luut kokonaisina. Eikä sitä saanut hakata, muuten seurasi onnettomuus.

Kun metsässä tapasi kolme puuta linjassa ja jotenkin yhtä harvassa toisistaan, niin kolmannen puun alla oli aina haltia. _Metsänvanhin_ nimeltä on näköpiirissä vanhin puu. "Hiidenkätköstä" eli eksyksistä päästettäessä lähdettiin metsään, temmaistiin irti juurineen kolmen puun vesat: koivun, lepän ja pihlajan -- kelpasi haapakin -- mentiin "metsänvanhimman" luo ja siihen huidottiin yksi kerrallaan vaseman olan yli, rukoillen:

Koivu kokoa omasi, pihlaja piiritä pirusi, leppä levitä perkeleesi, haapa hae hirttämiäsi, hakemahan, etsimähän, kadonnutta kannustamahan.

Hirttäytyneitten mainitsemisessa ilmenee puitten väkien alkuperä metsään kuolleitten hengistä.

Eri puulajeilla uskottiin Virossa olevan eri haltiansa. Koivumetsän haltia ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään.

Suomessa on yhdellä puulajilla, _katajalla_ kuvailtu olleen nimenomainen väkensä ja haltiansa. Katajan juuressa asuvien pikku olentojen uhripalvonta tunnetaan myös germanilaisesta kansanuskosta.

_Katajanväki_ saatiin ottamalla yhdeksänhaaraisen katajan juuresta multaa silkkiseen riepuun. Lehmiä metsään laskettaessa ripustettiin multanyytti kellon kantimeen ja kolmena ensi päivänä vietiin kellokkaan maitoa katajan juureen, josta haltiat otetiin paimeneksi; sitten ei syönyt karhu karjaa.

_Katajahaltian_ nähdäkseen piti mennä hyvin vanhan yhdeksänhaaraisen katajan juureen ja vasemalla kantapäällä kaivaa kolo, johon vasemman käden nimettömästä sormesta tipautettiin verta. Sitten oli kierrettävä kukonpään kera kataja, astuttava siitä yhdeksän askella eteläänpäin ja katsottava yli olkansa, niin näkyi sen luona kauniita ihmisiä puhtaissa vaatteissa. Katajanhaltiat olivat kaikkein kauneinta väkeä.

Runoissa rinnastetaan metsänväki yksityisten puunlajien väkien kera taikka myös eri puunlajit keskenään.

A. Tule metsä miehinesi, petäjä perehinesi, katajainen kantoinesi miehen ainoan avuksi! B. Heitä honka huoviasi, metsä lehtolapsiasi! C. Nouse honka huovinesi, koivu kolmen poikinesi!

Naisellisella -tar päätteellä muodostettuja puunhaltiain nimiä ovat _Hongatar, Katajatar, Pihlajalar ja Tuometar_. Kaikki neljä tavataan yhtaikaa muutamassa Karhunsynty-runossa:

Hongatar hyvä emäntä, Katajatar neiti kaunis, Pihlajatar piika pieni Tuometar tytär Tapion.

Kolme näistä on yhdistetty kuvaukseen karhun makaamisesta:

Kauan kaioissa tiloissa, Hongattaren huonehessa, Pihlajattaren pesässä. Tuomettaren karsinassa.

Mainituista puunhaltiain nimityksistä on yleisin _Hongatar_. Hongan alla näet ajateltiin karhun makaavan:

Kun lähen ohon -- niin mä honkia kumarran, havulatvoja haloan; hotaiskohon hongan oksa, männyn pirsto paiskatkohon, lyököön kulta kuoliaaksi!

Hongikossa on karhu syntynyt[40] ja kasvanut, joten Hongatar luonnollisesti tulee hänen kasvattajakseen:

Hongikosta sinun sukusi, Hongotar sinun sukusi.

Karhun mainitaan olleen milloin "emältä" milloin "isän puolta" _Hongatarta_ taikka:

Hongattaren huolittama, Tuomettaren tuuittama.

Hongatar esiintyy Karhun- ja Karjanluvuissa haltiana, jonka on valvottava poikiansa eli korjattava koiriansa. Sen tavallisin lisämaine on "hyvä emäntä", joskus "metsän emäntä" ja "tytär Tapion". Kertosanoina käytetään "metsän piika pikkarainen" ja "Tapiotar tarkka vaimo". Lyhyempi _Hongas_ saa mainesanat "ehtoisa emäntä" tai "Pohjolan emäntä, lavekämmen Pohjan eukko".

Puun synnyssä joskus itse honka on "Hongattaren huojuttama l. huiskuttama" ja sen siemenet Hongattaren kylvämiä.

_Hongan tyttö_, "Tapion vaimo" tavataan yhdeksän taudin synnyttäjänä. Sitä paitsi esiintyy n.s. Ilman immen kosinnassa "Tapion neidin" kertosanana "hoikka Honkelan miniä", jossa _Honkela_, kuten jo Becker on huomauttanut, vastaa _Tapiolaa_.

Hongattaren toisintonimenä on yhdessä Karhunsynnyssä _Petäjätär_, jonka pesästä karhun kuvataan lähteneen.

Hongattaresta yleistynyt lienee määräämätöntä havupuuta edustava _Havutar_ "hyvä emäntä". Siihen liittyvä _Havulinna_ käytetään "metsänlinnan" merkityksessä.[41] "Havu meitä hallitkohon!" rukoiltiin, kun kolmikanta havu pantiin kuolleen jäniksen korvaan.

_Katajatarta_ puhutellaan, paitsi neljän puunhaltian luettelossa, _Hongattaren tai Tuomettaren_ ohella parissa Karhunpyynti-runossa, joissa se saa mainesanan "vaimo kaunis". Karhulle sanotaan eräässä Karjanluvussa: "Tuometar sinun emosi, Katajatar kantajasi!" Karhun synnyttäjänä esiintyy vielä yksin Tuometar:

A. Tuometar puhas emäntä! B. Tuometar Tapion synty. C. Tuometar paha emäntä mätti kuontalot vetehen.

Karhun kaitsijanakin toimii "Tuometar Tapion tyttö", jota pyydetään kytkemään koiriaan.

_Tuomen neito_ tavataan itäsuomalaisessa Jäniksenluvussa "metsän tytön" kertosanana, samoin _tuomen piika_ länsisuomalaisessa Karjanluvussa:

Tuomen piika, metsän neitsyt olkohon mun karjani paimen!

_Pihlajatarta_ edustaa runoissa, paitsi mainitussa kahdessa luettelossa, karhun peijaisten nimittäminen "Tuomettaren juomingeiksi, Pihlajattaren pidoiksi". Tuomettaren ohella esiintyy myös _pieni tyttö pihlajainen_.

Itse pihlaja mainitaan kosinta- ja häärunoissa arpomisvälineenä.

A. Pankoa pihlaja tulehen! Kun on verta vuotanevi, niin silloin sota tulevi, vaan kun vettä vuotanevi, silloin sulhaset tulevi. B. Pistin pihlajat vetehen, katsoin pitkin pihlajoa, kenen tuo väki tulevi.

Merkillisin on kuitenkin pihlajan esiintyminen häärunoissa nimenomaan pyhänä puuna (vrt. UK. 23: 223-5):

Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajalla, marjaset sitä[i] pyhemmät.

Lönnrot ei ole tätä kohtaa oikein käsittänyt, koska on Uudessa Kalevalassa (23: 221-230) liittänyt siihen säkeitä, joissa morsianta kehoitetaan varomaan pihlajan oksia miehen kuritusneuvoina (!) Ilmeisesti tässä on kuitenkin kysymys pyhän puun hoitamisesta, jonka marjat olivat oksiakin pyhemmät.

Taioissa on pihlajalla huomattava merkitys. Nimenomaisesti mainitaan pihlajanmarjatkin. Kun riihi ensi kerran lämmitettiin, ripustettiin talon pihlajasta otettuja marjaterttuja oveen ja pihtipieliin. Pelto voitiin parantaa pilauksesta kiertämällä se kolmen suurimman pihlajamarjatertun kera. Miehen naimaonnen sai turmelluksi, jos päänaluksen alle pani pussin, jossa oli tuhkaa, karvoja, mallasjauhoja ja kirkkomaalta otettuja pihlajanmarjoja.

Erityisen mielenkiinnon on pihlajan pyhyys saanut sen kautta, että pihlajaan on yhdistetty Agricolan mainitsema Ukon nainen _Rauni_: "kun Rauni Ukon naini(!) härskyi, jalosti Ukoi pohjasti(!) pärskyi". H. Reinholmin jälkeenjääneissä käsikirjoituksissa on Rauni rinnastettu _pihlajaa_ merkitseviin ruotsin _rönn_ ja ruotsinlapin _raudna_ sanojen kanssa. Siitä riippumatta on E.N. Setälä Rauni sanan skandinaavilaisen alkuperän osoittanut (vrt. muinaisl. _reynir_) ja sen todentanut J. Fellmanin muistiinpanolla. Suomen Lapissa tunnettiin _Raudna_ Ukon puolisona, joka ei milloinkaan synnyttänyt. Sille pyhitetyt olivat pihlajanmarjat, joita kasvoi runsaasti sen luolain läheisyydessä.

Rauni nimen muunnos lienee Ison sian runossa Ukon rinnalla toimiva _Röönikkä eli Ryönikkä_.

Ukko tuota tappamahan, Röönnikkä repäisemähän -- Ukko säikähti, että hyppäsi kuuseen, [hyppäsi Ryönikkä raitahan], muut jumalat muihin puihin.

Huomattava on, että myös skandinaavilaisessa kansanuskossa pihlaja on ollut ukkosjumalalle Thorille pyhitetty puu, joten nimen mukana itse käsityskin on suomalaisille lainan kautta tullut.

Mitenkä pihlaja on voitu käsittää Ukon puolisoksi, selviää osittain siitä läheisestä suhteesta, jossa ukkosjumala on _tammeen_. Mainittu Thorin toisintonimi Fjorgynn ja liettualainen _Perkunas_ ovat samaa vartaloa kuin latinan _quercus_ 'tammi'. Tammea on yleisesti Euroopassa pidetty ukkosjumalan puuna. Yhdistykseen lienee vaikuttanut se havainto, että salama iskee tammiin verrattomasti useammin kuin muihin puihin. Alkuperäisestä on kuitenkin tammea pidetty pyhänä sen terhojen vuoksi, joita muinoin koottiin ja säilytettiin ihmistenkin syötäväksi.

Samasta syystä lienee aikoinaan palvottu pihlajaa, koska siinä juuri marjat olivat kaikista pyhimmät. "Pihlaja elättää" on vielä sananpartena Norjassa.

Että Suomessa myös tuomen ja katajan pyhyys on ollut jossakin suhteessa niiden marjoihin, osoittanevat Sääksmäen Ritvalan Helkavirsien loppusäkeet:

Siihen kasvoi tuomu kaunis, tuomuhun hyvä hedelmä: karkasi kataja kaunis, katajahan kaunis marja. Joka siitä oksan otti, se otti ikäisen onnen, joka siitä lehvän leikkas, se leikkas ikäisen lemmen.

Tuomenmarjat mainitaan muutamassa taiassakin. Jos rupeaa oikein paha mieli vainoamaan, niin poistuu se, kun syö sokerivedessä paistettuja tuomenmarjoja. "Tuomi on hyvä puu", selitetään toisessa kirjaanpanossa, "se tekee hellän, mieluisan mielialan".

Muista kasveista kuin puista ovat nimenomaan viljelyskelpoiset tulleet uskonnollisen huomion esineiksi. Ravinnon pyhyyden tunne on vieläkin säilynyt siinä kunnioittavassa tavassa, jolla maalaiskansa pitelee leipää, "Jumalan viljaa".

Agricolan mainitsema karjalaisten jumala _Rongoteus_, joka "ruista antoi", on kauan kummitellut ilman vastinettansa kansanrunoissa. Vanhoissa käsikirjoituksissa kyllä tavattiin Siikasen luvussa säe: _Rungkat ei vaan rukiit_, mutta sitä ei ymmärretty enempää kuin v. 1885 muistiinpanemaani toisintoa: _Runka tei vai rukiit_, ennenkuin Eino Tikkanen E.J. Hyvärisen kokoelmista vuosilta 1906-7 löysi muodot: _rukihinen Runkateira ja Runkoteivas_, joiden avulla kävi helpoksi lukea yhteen: _Runkateivahan rukihit_. Tätä lukutapaa vahvistavat vielä väännökset: _Ruki-Tehvanan eli -Tahvanan rukihit_. Aikaisemmin olin Rongoteus nimeen yhdistänyt Hevosensynnyssä kerran esiintyvän _Rukotivon_.

Sanan jälkiosa _teivas eli tivo_ on yhdistettävä muinaisislantilaiseen _tivar_ "jumalat". Edellinen osa _runka, runko eli ruko_ liittynee sanaan _ruis, rukihin_, joka niinikään on germanilainen laina.

"Ohran kasvun soi" Agricolan mukaan _Pellon Pekko_. Ganander mainitsee hänen suoneen hyvää vierrettä, jota sanottiin "pellon maidoksi" ja jonka nauttimista nimitettiin "Pellon Pekon maistamiseksi l. juomiseksi". Tätä karjalaisten jumalaa on norjalainen Magnus Olsen verrannut islantilaiseen _Beyggvir eli Byggvir_, joka oli viljavuudenjumalan Freyn palvelija ja jota merkitykseltään vastaa nykyisruotsin _bjugg_ 'ohra'. Suomalainen Pekko edellyttää muinais-skandinaavilaista muotoa _Beggwu_.

Suurempi kuin muilla viljalajeilla on ohralla se ominaisuus, etteivät kaikki siemenet tule oraalle; varokeinoksi pannaan pohjois-Hämeessä puukko pellon syrjään, "ettei _pellon Pekko_ söisi oraita".

Mahdollisesti kuuluu tänne myös Ohrankylvö-runossa kaskenkaatajana toimiva _Pekka, Pikka eli Pikki_ sekä Siikasen puhuttelussa pari kertaa mainittu _pellon Pekka_. Sekä rukiin että ohran haltian esiintyminen juuri Siikasen eli Vihneen luvussa riippuu siitä, että silmään mennyt vihne piti saada nousemaan tahtaasen, joka oli tehty rukiisista ja ohraisista jauhoista.

Pellon Pekkoon yhdistettävä lienee vielä setukaisvirolaisten _Peko_.[42] Se oli vahasta tehty; toisen tiedon mukaan kolmivuotisen lapsen kokoinen kuva, toisen mukaan korkea kynttiläjalka, jonka alkuperäistä ainetta ei ympäri valetulta vahalta voinut eroittaa. Sitä säilytettiin vuorokylin ja -taloin vuosi kerrallaan kunkin Pekon osallisen viljalaarissa. Jyrin päivän yönä se 2-4 miehen kantamana vietiin kylästä toiseen uuden hoitajansa luo. Tämän oli velvollisuus valmistaa helluntaiksi Pekolle pidot. Niitä varten veivät Pekon kumartajat hyvissä ajoissa ohria, joista Pekon isäntä keitti juhlaoluen. Helluntaipäivän aattona auringon laskettua tulivat kaikki koolle. Jokainen toi mukanaan munan ja leivän annettavaksi isännälle sekä itseään varten toisen leivän ynnä astiassa maitoa. Kokoushuoneita piti varata kaksi. Kun toisessa oli nautittu isännän tarjooma ateria, mentiin toiseen, jonka nurkassa olutammeen päällä seisoi Pekko siihen kiinnitettyine palavine tuohuksineen. Nurkan kahden puolen pitkin seiniä oli asetettu riviin astiat ja samoin leivokset; niihinkin oli kiinnitetty palavia tuohuksia. Polvistuvien etupäähän asettuivat juhlamenojen johtaja ja hänen apulaisensa. Kun kukin oli omasta puolestaan rukoillut, nosti johtaja jokaisen astiasta kupposella olutta ja laski takaisin rukoillen omistajalle ja hänen perheelleen siunausta pyhältä Iljalta. Sitten ruvettiin juomaan olutta sekä syömään omia eväitään. Syötyä jälleen kukin rukoili omia tarpeitaan. Viimein aamun valjetessa laulettiin yhteinen rukous rakeita vastaan. Ruuantähteet jaettiin köyhille. Mitä tuohuksista jäi jäljelle, lisättiin Pekon päälle. Kuta enemmän vahaa kokoontui, sitä suotuisampi tuli kesä.

Toisen tiedon mukaan Pekon kumartajat kokoontuivat auringon laskettua eväslaukut selässä Pekon hoitajan luokse, joka oli huolellisesti sulkenut akkunat ja sytyttänyt kattolampun palamaan. Tämä läksi lakana kädessä kahden miehen seuraamana, joista toinen piteli lyhtyä, toinen availi ovia, Pekkoa noutamaan; nosti sen viljalaarista, kääri lakanaan, kantoi sylissään tupaan ja asetti lampun alle. Kaikki istahtivat piiriin seljin Pekon kuvaan ja alkoivat syödä kukin laukustaan. Syötyä nousivat seisaalleen kääntymättä vieläkään Pekon puoleen ja sulkivat eväslaukkunsa. Sitten marssivat Pekon ympäri yhdeksän kertaa laulaen:

Peko meidän Jumalamme, kaitse meidän karjaistamme, hoitele hevosiamme, varjele myös viljaistamme lumirännältä, rakeilta

Jätettyään Pekon yksin tupaan astuivat miehet ulkosalle alkaen urheilla ja vallotella. Joka siinä ensimäisen verihaavan sai, ilmoitti jylisevällä äänellä verta tulleen, minkä jälkeen kaikki riensivät häntä tervehtimään seuraavan vuoden Pekonhoitajana. Uuden isännän laariin vietiin Pekonkuva vielä samana yönä pimeässä.

Esitetty keväinen miesten juhla vietettiin viimeistä kertaa v. 1908. Sitä paitsi muisteltiin syksyllä viljanleikkuun jälkeen naisten kulkeneen miehenvaatteisiin pukeutuneina "Pekon kerjäläisinä" Pekon osakkaiden luona, keräten rahaa, voita, vaatetta y.m. Kaikki ruokavarat koottiin yhteen, rahoilla ostettiin viinaa ja pidettiin koko yön kestävä juhla, josta kuitenkin puuttui itse Pekon näkyväinen läsnäolo.

Pekkoa vastaavan skandinaavilaisen _Byggvir_ jumalan puoliso _Beyla_ on selitetty merkitsevän papua. Suomalaisetkin ovat papua samoin kuin hernettä pyhittäneet käsittäen, että ne olivat vainajain mieliruokaa.

Papu- tai hernerokka on jo mainittu hautajaisaterian olennaisena osana. Myös kekriruokiin kuuluivat pavut tai herneet, joista ensimäiset isäntä pöydän päässä istuessaan heitti uunille. Vainajain sijaisina kuljeksivat kekrinkiertäjät vaativat papuapposia. Jouluna taas voi nähdä henget karkeloimassa, jos viisiherneisestä palosta poisti herneet niin varovasti, ettei kuori särkynyt, ja palon läpi katsoi piilopaikasta kenenkään näkemättä. Ensimäisenä kylvöpäivänä, jolloin joulusäästöjä, suolattua lehmänjalkaa ynnä leipää, syötiin ja viinaa juotiin, ei saanut kylvää muuta kuin hernettä. Vasta poikinutta lehmää lypsäessä pantiin yhdeksän pavunjyvää raintaan. Kun ensi kerran vetäisi, piti sanoa: "tuo maitosi Manalta"; toisella kertaa: "voisi tuo Tuonelasta", kolmannella: "piimäsi pitäjähältä" ja neljännellä: "jopa tuo tuopi".

Pavun ja herneen suhdetta vainajauskoon valaisevat vielä ne taiat, joissa papu tai herne on kuolleen pääkallossa idätetty. Siitä kasvaneita papuja tai herneitä pitämällä suussaan näki "pikku äijiä" milloin halusi, ja sai niiltä tietoja mitä tahtoi; sillä keinoin myös itse tekeytyi näkymättömäksi.

Agricolan luettelemista jumaluusolennoista Egres "herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi".

Aivan viimeaikoina on sekä Suomen itä-Karjalassa että Venäjän Karjalassa tavattu nimi _Ägröi, Ägräs eli Äkrässie_. Tavallisesti sen edellä käy mainesana _pyhä_;[43] myös _Ägröi kuningas_ mainitaan. Tällä nimellä sanotaan erikoisennäköistä naurista, joka on muodostunut kahdesta toisiinsa niin kiinni kasvaneesta, että niiden välillä on vain ohukainen seinämä: sittemmin on sama nimitys yhtäläiselle perunallekin siirtynyt. Mainitunlainen nauris oli olkapäillä tai kontissa yksinään kannettava nauriskuoppaan. Matkalla langettiin kolme, jopa kymmenen kertaa polvilleen tai pitkälleen ikäänkuin raskaan taakan alle uupuvinaan, joka kerralla hokien: "en voi kantaa, Pyh'-Ägröi, syöttäjä, oh miten on jykeä". Kuopan luona luettiin rukouksia:

A. Pyh'-Ägröi syöttäjäiseni, sata moista saoita, tuhat moista turvoita, tuo meille naurista tullessasi kuoppaan! B. Tuo Pyh'-Ägröi rukka, muien kuopista naurista meille tuo! C. Vartioitse kuoppaistani, ettei söisi hiiri, eikä myyrä!

Niinikään nauriinkylväjä rukoili:

Pyh'-Äkrässie kasvattele osalle olemattomien (s.o. vainajien), varalle viljaisien, vaivaisien ja varkahien! Kasvattele kallellehen, väännyttele väärällehen, syvi syrjällehen, lomatusten loukuttele ylitse katehen mielen hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan paitse mielen!

Savolaisalueella pohjois-Hämeessä tunnetaan _Äkräs_ kaksijatkoisen perunan nimityksenä. Keski-Pohjanmaalla ilmaantuu Kiven puhuttelussa _Äyräs-ämmän kämmenpää_. Äkräs nimityksen asemesta on kaksijatkoisesta nauriista tai perunasta pohjois-Karjalassa käytetty myös _huuhdan isäntä_.

Karjalaisten jumalana, joka "huhdat ja pellot teki" esiintyy Agricolan luettelossa _Köndös_. Tälle nimelle on E.N. Setälä asettanut vastineeksi tsheremissiläisen _kind?_ 'vilja, leipä'. Kysymyksen alaiseksi hän on jättänyt, onko näihin yhdistettävä myös suomen _köynnös_ (könnös, kyönnös, köylös). Että _humalikossakin_ on haltia, on pohjois-Hämeessä uskottu. Virossa mainitaan _humala kuningas eli varjaja_, 'varjelija' ja _humala aia peremees_ 'humalatarhan isäntä', jota olutta pannessa muisteltiin.

Edellämainittujen viljakasvien haltioina tavataan tanskalaisilla _rug-, byg- ja ærte-kjærling_ 'rukiin, ohran ja herneen akka' sekä Uudenmaan ruotsalaisilla _rofgumman_ 'nauriin akka', jolla lapsia peloiteltiin, etteivät naurismaalle menisi.

Kasvullisuuden edustajana on vielä huomattava _Sämpsä_, jonka joko kertosanana on _Pellervo_ tai lisämaineena _poika Pellervoinen_. Sämpsää esittävä runo on säilynyt Inkerissä Hevaalla "Ukko virtenä" sekä ilman Ukkoon kohdistuvia alkusäkeitä Soikkolan puolella. Jälkimäinen muodostus alkaa kysymyksellä, miksi "meidän" kaurat ja rukiit:

Ei kasva kas'essakana, ei nouse not'ossakana, Sämpsän mättähällekänä, Pellervon mäellekänä? Sill'ei kasva meidän kaurat -- Sämpsä sängyssä makasi, selällänsä seitsenristi, kylellänsä kymmennyplä, sääret sängystä näkyvät, rikoista rivat punaiset. Ei ole Sämpsän kutsujaista, Pellervon ylentäjäistä.

Sämpsän nostajaksi lähtee ensin _talvipoika_, joka kuitenkin saa kieltävän vastauksen, koska tuulihevosella ajellessaan oli vain tuhoa tuottanut. Sämpsän nousemaan taivuttaa vasta _kesäpoika_, joka tullessaan:

Puhui puut lehellisiksi, heinät helpehellisiksi, kaalit kotsinallisiksi, [t. kapustat kuvullisiksi], naurihit navallisiksi, neitoset verellisiksi.

Itä-Suomessa on Sämpsän runosta kappaleita kiintynyt Puunsynnyn alkuun. Täydellisimmässä _Suvi ilma Hevon poika_ ilmoittaa _Ahdin_ toivomuksesta tulleensa ja saa Sämpsältä kiitokset:

Sulasit jokien suita, jäitä järvistä ohensit, rannoille kaloja laskit, suolle suikelehtavia. Jopa kerran keitettihin -- Kalehvalle kaunis hauki.

Lopuksi kuvataan Sämpsän kylväminen:

Ennen Ahti maita puuttui, ennenkuin Sämpsä siemeniä. Etelähän ensin kylvi, sitten singotti itähän, pohjan puolille porotti, lopettavi luotehesen.

Sämpsän johdannainen _Sämpsykkä_ esiintyy Karjalan kannaksen runoissa kasvinnimenä. Varsinais-Inkerissä käytetään nimitystä Sämpsykkä eli _Sämpsä-heinä_ metsäkaislasta (Scirpus silvaticus). Keväällä, kun ei vielä muuta ruohoa ole, sitä nyhdetään karjanrehuksi. Sen valkoista ja makeata juurta lapsetkin mielellään syövät. Ravintoarvonsa tähden nähtävästi tämäkin kasvi on tullut palvonnan esineeksi. Vieraaseen vaikutukseen viittaa Sämpsä-sanan germanilainen alkuperä; sen vastineena on saksan _semse eli simse_, joka merkitsee juuri _kaislaa_.

_Pellervo_ sana tavataan inkeriläisessä kansanlaulussa _pellavaa_ tarkoittavana.[44] Mutta myös _pellon_ merkityksessä esiintyy _pellervoinen_.

A. (Kilpalaulannossa): Mäet on mykkylöittämäni, pellervoiset pieksämäni. B. (Yskän manauksessa): Ala maan, ala manuen ala neien pellervoisen.

Puun synnyssä tavataan rinnastettuina "Pekka poika _pellervoinen_" ja "_maanalainen mannervoinen_". Siikasen luvussa vaihtelevat säkeet "_Pellervoisen_ pensyttämä" ja "_Pengerväisen_ pensoittama", joihin vielä liittyy: "_Pellervöisen_ pientarehen".

Sämpsä Pellervoinen joskus noudetaan:

Saaresta selällisestä, luotosesta puuttomasta.

Sieltä on hänet tietysti pitänyt tuoda aluksella. Tämä esitetään jyvälotjana, jonka parmailla hän oli maannut emintimänsä kera keskellä jyväkekoa.

A. Sämpsä poika Pellervoinen -- kesät kenneliä makasi keskellä jyväkekoa, jyväparkan parmahalla. B. Sämpsä poika Pellervoinen makasi emintimensä keskellä jyväkekoa. C. Akka manteren alainen, poika pellon pohjallinen makasi emintimänsä keskellä jyväkekoa, jyväpaatten parmahilla.

Täydellisin suomenpuolinen Sämpsänrunon kirjaanpano alkaa kuvauksella Sämpsän aviollisesta suhteesta sisareensa, jonka vuoksi hänen oli paettava Pohjolaan. Mainittu kohta on nähtävästi Kullervon sisaren runon vaikutuksesta vääntynyt. Alkuperäisempää Sämpsän suhdetta emintimäänsä on selitetty miespuolisen vilja-vuudenjumalan ja naispuolisen maaemon väliseksi.

Skandinaavilaisen viljavuuden jumalan _Freyn_ kerrotaan tavanneen rakastettunsa _Gerdin_, joka merkitsee aidattua viljelysaluetta, _Barri_ 'jyvä' nimisessä paikassa. Freyn tiedetään myös olleen aviollisessa suhteessa sisareensa _Freyaan_. Hänen isänsä _Hjordin_, joka alkuansa on ollut naispuolinen ja siis Freyn äiti, tapaamme jo ajanlaskumme ensimäisellä vuosisadalla muodossa _Nerthus_ Elben pohjoispuolella asuvain heimojen palvomana. Tämä jumalatar noudettiin merensaarelta ja sitä kuljetettiin ympäri lehmien vetämissä vaunuissa. Tacitus sitä vertaa roomalaisten palvomaan maaemoon, _Terra mater_, jota härkien vetämissä vaunuissa ympäri kuljetettiin ja samoin kuin Nerthusta lopuksi kylvetettiin. Tämän jumalattaren palvonta tiedetään tuodun v. 204 Roomaan Vähästä Aasiasta, josta myös mielikuva maaemon lemmensuhteista ainoaan poikaansa, miespuoliseen kasvullisuuden jumalaan (Kybele ja Attis) on johdettavissa.

Mutta vaikka mielikuva Sämpsästä ja hänen puolisoemostansa on vierasperäinen, ei kysymys maan palvomisesta kaiken kasvattajana ja elättäjänä ole sillä ratkaistu. Castrén on viitannut nimitykseen _maaemä_, jota runoissa itse maasta käytetään. Maaemä esiintyy esim. Maantervehdyksessä pelkän maan asemella:

Terve maille, manterille -- maaemä kultainen kuningas!

Maan merkitys on sillä myös taivaan kertosanana (vrt. s. 124):

Alaisihin maaemihin. yläisihin taivosihin.

Personallisemman värityksen saavat sekä maaemä että taivas äidiksi ja isäksi puhuteltuina:

Maaemä maammoseni, taivas taattoseni;

Että tämä säepari edellyttää raamatullista käsitystä ihmisen samalla kertaa taivaallisesta ja maallisesta alkuperästä, osoittanevat seuraavat Maanvihan sanat:

Kyllä maa varansa pitää, maa on Jeesuksen luomaäiti.

Tavallisempaa taivaasta erillistä taattoa vastaa _maaemässä_ asuvaksi ajateltu _maammo_.

A. Ylemmäksi huokoamme, taatolleni taivahasen -- Alemmaksi huokoamme, maammolleni maaemähän. B. Tule taatto taivosesta, maammoseni maaemästä!

Samoin ilmaantuu _Ukon_ vastineena _maan emoinen_:

Ukon voima taivahasta, maasta maan emoisen voima!

Tämä maan emoinen on tuskin eroitettavissa edellä esitetyistä maan emännästä ja manteren alaisesta akasta. Näille vainajista paikallistuneille vainajain hengille vastakohdaksi sitä siis ei voine asettaa ja olettaa maata edustavaksi luonnon jumalaksi. Tavallista huomattavampi asema näyttää kuitenkin naispuolisella maanhaltialla olleen. Sitä osoittaa myös _maa ja mantu_ sanoista johtopäätteellä -_tar_ usein muodostettu nimentapainen _Maatar eli Mannutar_. Sen sijaan _Metsätär eli Kummutar_ ovat hyvin harvinaisia ja, kuten saamme nähdä, tilapäisiä väännöksiä muista nimistä; _vesi ja meri_ sanoista ei vastaavaa johdannaista tunnetakaan.

Kivensynnyn itäsuomalaisissa toisinnoissa lausutaan se ajatus, että kivi on palanen maksaa _Maattaren, Mannottaren_ tai yleisimmin _Mammottaren eli Mammattaren_. Selityksensä tämä mielikuva saa länsisuomalaisista säkeistä:

A. Maa äitis, kivi nimes! B. Maan muna, pellon kakkara!

Vermlannin savolaisilla kiveä nimitetään: "pellon perna", "_mannan (< mannun) maksa_" ja itä-Suomessa yleisesti: "_mamman eli mammon (< mannun) poika eli lapsi_".

Muutamassa Käärmeen synnyssä kuvataan päätänsä sukiva _Maanhuter_ "maan emäntä". Myös _Mammotar_ mainitaan "matoin emuuna".

Yhdeksän tautia synnyttää välistä _Maanotar_ "Pohjan eukko". Suden synnyttäjänä ilmaantuu "maan tytön, mannun neidon" ohella _Manuhutar_ "maan emäntä". Tämän läheistä yhteyttä vainajanhenkien kanssa osoittaa toisinnossa tavattava _Marattaren_, mikä ei ole korjattava muotoon Maaratar, kuten Lönnrot Loitsurunojen julkaisussa on tehnyt, vaan "marras" sanasta johtuvaan _Marratar_.

Vielä tavataan muutamassa Karjan luvussa:

Manutar valittu vaimo, akka angervon alainen!

Jälkimäinen säe on verrattava Ampiaisen puhutteluun:

Ampiainen angervainen, maan isäntä, maan emäntä!

Manuttaren rinnalla mainitaan myös _Penkeretär_ ynnä _Kunnotar_ Maanhaltian lepytyksessä:

Manutar maan emäntä, Penkeretär perehen äiti, Kunnotar valittu vaimo. joka olet varsin valvehella, aina aikaisin havahat, tule nyt kullan muuttelohon!

_Kunnotar_ voisi kenties saada selityksensä, jos muistiinpano on luotettava, ottamalla huomioon Gananderin säilyttämät Synnytysloitsun säkeet:

Kupehesta Kunottaran, lapsenvaimon lappiosta.

_Kunottareen_, jonka runomitta vaatisi luettavaksi _Kunnotar_, "lapsenvaimon" merkityksessä tekisi mieli yhdistää ruotsin _qvinna_ ja norjan _kona_ 'nainen'.

Jälkimäistä selitystä tukisi se seikka, että manteren akkaa vastaava lappalainen _Madderakka_ toimii avustajana synnytyksessä samoin kuin samojedilainen "maata tekevä akka" eli "kodan akka".[45] Myös skandinaavilaisen "kätilön" nimityksen _jordgumma_ 'maan akka' on E.N. Setälä selittänyt alkuaan tarkoittaneen asuntomaan alaista naishaltiaa. Kuollan lappalaisten _mändir-ähken_ merkitys 'isän tai äidin mummo' osoittanee, mistä tässä on kysymys. _Manteren akka_ on omaan mantereen haudattu esiäiti, jota etupäässä perheen naisjäsenet ovat palvoneet, tietysti myös niin tärkeässä toimessa kuin lapsensynnytyksessä.

Itse maan kunnioittaminen kaiken elävän äitinä on suomalaisilla myöhä- ja vierasperäistä. Vieras vaikutus on todennettu myös puitten ja kasvien palvonnassa, mikäli se perustuen oman ravinnon pyhittämiseen on vainajauskosta riippumaton.

Eläinten palvonta.

Laskiaisen vietosta oli Suomessa yleinen se käsitys, että saunassa kylvettäessä tuli äänettömyyden vallita; muuten kesän aikana purivat sääsket, itikat, hyttyset, paarmat ja mäkärät sekä ihmisiä että eläimiä. Niinikään illallista syödessä oli oltava vaiti. Samasta syystä piti kylpeä ja syödä ilman tulta; eikä aamullakaan saanut kovin aikaisin sytyttää valkeata.

Sekä hiljaisuus että pimeän pito kuuluvat vainajain vaatimuksiin heidän kotona käydessään. Että ne pikku eläimet, joiden kostoa pelättiin, olivat vainajain ilmestymismuotoja, osoittaa se, että kirkonväkeä, joka erityisesti laskiaisena oli liikkeellä, on kuvailtu _hyttysparven_ tapaiseksi. Myös _hämähäkkinä_ olemme kirkonväen tavanneet, samoin vedenväen _perhosina_ ja pajanväen _mehiläisinä_.

Läheisimmässä suhteessa metsänväkeen ja metsänhaltiaan on usein mainittu _muurahaiset_. Mutta pihamailla oleskelevina ne edustavat maanväkeä ja maanhaltiaa. Uudelle paikalle asumaan mentäessä nostettiin kiviä ylös; minkäväriset muurahaiset olivat niiden alla, senväriset piti eläimet olla, sitten menestyivät: "se oli maanhaltia". Maahisiksi eli maahiaisiksi nimitettiin pieniä muurahaisenkaltaisia olentoja, jotka puremalla aiheuttivat ihottuman. Ruotsissakin uskottiin vainajahaltiain esiintyvän muurahaisina (_alvmyror_). Maahisen kohdalla Ganander mainitsee kuuluisan ajattelijan ja näkijän Svedenborgin v. 1759 Tukholman tulipalossa nähneen näitä haltiamuurahaisia nesteellään sammuttamassa liekkejä talon seinältä, joka sen kautta säilyi tuholta.

Vedenväen ja -haltian edustajina olemme nähneet _kalan_ ja _sammakon_. Lisäksi mainittakoon, että jos peltoon keväällä, ennenkuin mitään kylvettiin, haudattiin ennen käen kukkumista saatu _hauki_, niin siinä oli vedenväki vartiana. Sammakkoa on kotipihallakin kunnioitettu. Vainajille pyhitettynä kekrinpäivänä vietiin verileipää, makkaraa ja rieskoja sammakoille.

Käärmeitten palvonnasta pohjoismailla kertoo jo 1500-luvulla Olaus Magnus. Ne olivat talojen suojeluspyhiä, joita ruokittiin lehmän tai lampaan maidolla ja joiden vahingoittamista pidettiin rikoksena.

Vielä myöhäisempinä aikoina on Suomessa monin paikoin käärmeitä kotosalla elätetty ja lyylitty. Niitä nimitettiinkin _elätti-, syötti-, ruokko-, lyyli- eli palveluskäärmeiksi_. Suomen ruotsalaiset niitä sanovat "tonttukäärmeiksi" (_tomtormen_).

Paitsi skandinaavilaisilla ovat suomalaiset käärmeenpalvonnan voineet tavata sekä liettualaisilla että slaavilaisilla naapureilla. Muista indoeurooppalaisista kansoista mainittakoon, että roomalaiset pyhittivät elättikäärmeen kodinhaltialle ja että kreikkalaisten oli tapana kuvata vainajansielu käärmeeksi.

Myös _linnut_ on mainittu vainajain edustajina haudalla vietetyissä muistajaisissa. Jos kuolevan ääreen kirkonväki ilmestyi lintuina, niin se pidettiin autuaan kuoleman merkkinä, mutta onnettoman, jos käärmeinä. Niinikään metsänhaltian on mainittu näyttäytyvän linnun muodossa. Kun pyhänä metsästäessä sattui semmoinen lintu, joka ei kuollut vaikka kuinka ampui, niin se oli metsänhaltia. Murhatapauksien aikana metsänhaltia ilmestyi korppina.

_Vesilintu_ taas samoin kuin puista _vesipaju_ liittyy vedenhaltiaan: niinikään imettäväisistä vedessä elävät: _vesimyyrä, majava ja hylje_. _Merinorpasta_ mainitaan, että se on merenhaltian likimmäisiä käskyläisiä.

Kotieläiminä _kissa ja koira_ soveltuivat paraiten kodinhaltiain edustajiksi, vaikka joskus metsänhaltiakin niiden haahmossa näyttäytyi.

Metsänelävistä _villipeura_ Venäjän Karjalassa yhdistetään metsänväkeen. Sitä, jolle oli syötetty peuran aivoja, tuli metsänväki vaivaamaan, niin että aina heräsi, kun vain yritti nukkumaan, ja näki tuntematonta väkeä unissaan.

Ennen muita kuitenkin edustaa metsänhaltiaa _karhu_. _Metsänpitäjäksi_ karhua toisinaan sanotaankin. Karhun nimitykset _mönnikäinen ja kouko_ osoittavat, että karhua on pidetty vainajan ilmestymismuotona.

Pelosta mainita karhua oikealla sanallaan johtuvat hänen monet kuvaimolliset nimensä: _metsänmies, metsällinen tai pelkästään _metsä, isommainen eli suuremmainen, mesikämmen ja kontio l. kontia 'kävelijä'.[46] Viimeksimainittu on itä-Suomessa tullut varsinaiseksi nimeksi karhulle, samoinkuin sudelle "hukka".

Kuvakielen käyttö ei ole ollut ainoastaan metsästäjille ominaista. Liiviläiset kalastajat merellä liikkuessaan karttoivat oikeita nimityksiä ja suosivat kuvannollisia. Inkerissä on uskottu, että vainajat keskenään käyttävät kuvakieltä eri käsitteitä mainitessaan.

Kauttaaltaan eläinten asema muinaissuomalaisten uskonnossa näkyy olleen riippuvainen niiden suhteesta inhimillisiin henkiolentoihin. Niinkin pieni eläin kuin _täi_ ihmisen päässä on saanut vainajannimitykset _kouko, kurko_ ja Virossa _koll_.

Erityisesti huomattava on vielä muutamain eläinten esiintyminen runoissa.

Vainajaan viittaa ilmeisesti ennuksena käytetty _lenninkäinen eli leppäterttu_.

A. Lennä, lennä leppäpirkko! Mihinkäs minua naidaan? Suomeen vai saareen vai maan mustan poveen? B. Kultakännä, kultakännä, mihinpäin sinä lennät? Kivikirkon juureen, mustan mullan poveen.

Jos se lensi kirkolle päin, niin kysyjä ensi vuonna kuoli.

_Hämähäkille_ uhrattiin pudonnut maitohammas heittämällä se uunin ja palomuurin väliin ja hokien:

Hei lukki luuhammas, anna mulle rautahammas![47]

Vastaava luku maitohammasta uunille heitettäessä tavataan Suomen ruotsalaisilla: "_lokk, lokk_, anna mulle luuhammas, niin saat kultahampaan!" Sana _lukki_ on suomeen lainattu hämähäkin merkityksessä, mutta ruotsalaisella _lokke_ on myös haltian merkitys. Ruotsissa käytetään hämähäkistä toistakin henkiolennon nimitystä: _dvärg_ 'kääpiö'.

Metsänhaltian suhdetta metsälintuihin ilmaisevat hänen mainesanansa _sulkaukko, höyheneukko eli höyhtenen emäntä ja sasuneiti parviainen_.[48] Itse haltia on nähtävästi kuviteltu hongaksi, jossa metsänlinnut oleskelevat, kuten seuraavista säkeistöistä ilmenee.

A. Ukko sulka, röhmäparta, holohonka, höyheneukko, eukko höyhtenen emäntä -- tuhatparven tuuittaja! B. Holohonka, höyheneukko, sasuneiti parviainen! C. Koppa höyhtenen emäntä, romo kultahöyhteninen! D. Romohonka, höyheneukko, romo höyhtönen emäntä! E. Honkapuu Romentolasta F. Käen kelo, metsän kuningas!

Lintujen kaitsijaksi ajateltu honka mainitaan nimenomaan ontoksi (_holo, koppa_), kuivuneeksi (_kelo_) ja murtopuuksi (? _rome_).

Puun, jossa on _koro_, olemme tavanneet metsänhaltian puuna. Juuri tämänlaiseen puuhun liittyy se lintukin, joka runoissa edustaa metsänhaltiaa.

Gananderin tarustollisessa nimiluettelossa tavataan _Käreitär, ketun emuu_, jota pyydettiin kettua viritettyihin rautoihin kuljettamaan:

Käreitär kultavaimo, otas kullat kulppihisi, hopiat pikarihisi! -- Nämä on kuulut Ruotsin kullat.

Nähtävästi lyhyempi muoto samaa nimeä on _Käres, käärmehen emuu_, josta Ganander ei sen enempää mainitse.

_Kärehetär ja Käres_ ovat johdettavat sanasta _kärki_, joka merkitsee _tikkaa_ ja on yleisesti tunnettu yhdistyksessä _palokärki_.

Tikka ja erityisesti palokärki esiintyvät usein metsästystaioissa, etenkin pyssyyn kohdistuvissa. Jos ampui tikan niin pyssy pilautui. Niinikään jos ampui palokärjen, pyssy sivuutti yhdeksän metsoa. Mutta toiselta puolen oli neuvottu lintumetsään mentyä ensimäiseksi ampumaan palokärki ja sen kulkkuperästä ottamaan -- sillä sanottiin kaksi kieltä olevan -- pieni kieli, josta oli laadittava pyssyyn tähtäin. Samoin piti metsämiehen ensin hankkia itselleen tikan kieli; kun sen ampui metsälle lähtiessä pyssyn piipun läpi, sitten oli hyvä metsäonni. Toiset eivät voineet pyssyä pilata, jos palokärjen kieli oli kätkettynä pyssyn tukkiin tai yleensä jossakin oli pyssyn luona. Pilattu pyssy taas parannettiin hankaamalla sen sisustaa palotikan nokalla tai ampumalla viisikantaan, joka oli piirretty tuoheen palokärjen kielellä.

Muutenkin kärkilintu esiintyy metsästäjän taioissa. Kun tikanpää oli metsämiehellä tuluksissa, niin hän kuuli koiran haukunnan tarkkaan, eikä eksynyt metsässä; sillä kun aina aamuisin suki koiran päätä, niin tämä oli luonnokkaampi ja otuksia hakemaan ahneempi. Missä vain tikka nokki, niin niiltä seuduin sai etsiä pyitä. Karhua kun kierrettiin, piti panna kolme palokärjen päätä kolmiväriseen kolmenkertaiseen villalankaan, jota oli vedettävä perässä ympäri kierroksen; silloin ei mennyt karhu kierroksesta pois, koska tiesi olevansa turvassa, kun palokärki, joka oli saman haltian joukkoon kuuluva,[49] oli kiertänyt. Ketunkannot (käpylaudat) oli paras tehdä sellaisesta _puusta, johon tikat olivat takoneet koloja_; niihin nousivat ketut hyvin.

Viimeksimainitussa esimerkissä tapaamme tikan eli kärjen nimenomaan _ketun_ yhteydessä, samoinkuin Kärehettären olemme nähneet.

Karhurunoissa kuvattu Tapion torven soitto ja metsän piian pillin ääni ehdottomasti johtaa mieleen palokärjen kauas kuuluvan ja läpitunkevan äänen. Että metsänlinnun ääntä on ajateltu, varmentaa toisinto, jossa kotia lähenevät karhuntappajat kehottavat kuulemaan:

Salon soittajan sanoja, käpylinnun kälkytystä.

Haltiaeläimistä huomatuimman aseman runoissa on tunnetusti _karhu_ saanut. Hän voi saada aivan samat nimityksetkin kuin metsänhaltia, kuten "metsän kultainen kuningas", jos on urosa, tai jos on emisä: "metsän ehkeä emäntä". Välistä nämä mainesanat samoissakin toisinnoissa tarkoittavat vuoroin metsänhaltiaa, vuoroin itse karhua.

Mutta huomattavinta on, että karhunpalvonta varsinaisesti kohdistuu tapettuun karhuun, siis vainajaan. Karhulle pidettiin "maahanpanijaiset niinkuin muulle ruumiille". Karhuntapossa ja -peijaisissa noudatetut menot ja esitetyt runot valaisevat siksi tärkeätä osaa kansamme muinaisista uskomuksista ja tavoista, että niille on erikoinen luku omistettava.

Karhunpeijaiset.

Vanhin kuvaus karhuntaposta ja -peijaisista on pohjois-Hämeestä 1660-luvulta, Väinö Salmisen äskettäin julkaisema. Toinen täydellinen esitys on etelä-Savosta, Gottlundin kirjaanpanema v. 1815. Vuodesta 1889 ovat Th. Schvindtin johtamat Muurahaiset laatineet puolitoistakymmentä selostusta karhunpeijaisista eri osissa maata. Sitä paitsi on yksityisiä seikkoja, etenkin runojen ohella, pitkin aikaa muistiin pantu. Ainoa silminnäkijän kertomus on Heikki Meriläisen Vienan läänistä vuodelta 1890. Vihdoin on v. 1913 V. Karvonen ottanut valokuvia muutamista kohtauksista, joita vanhat karhuntappajat muistin mukaan näyttelivät, tapetun karhun puutteessa käyttäen hirventaljaa. Näistä kaikista aineksista kokoamalla ja yhteensovittamalla voi luoda yleiskuvan, joka huolimatta yksityisten piirteitten mahdollisista paikallisista ja ajallisista rajoituksista antaa meille selvän ja seikkaperäisen käsityksen muinoin noudatetuista menoista.

Karhun makuupaikan sai tietoonsa unennäön kautta, joko kirkkomaan vainajain tai metsänhaltian välityksellä. "Karhu-unta" nähdäkseen oli nukuttava takanaan kirkkomaasta otettu ruumiin päänluu. Taikka oli muurahaispesän päälle vietävä lihapata ja siinä ikäänkuin keitettävä; ennestään kypsytetty liha oli sitten syötävä.

Karhua kierrettäessä oli monta taikaa tehtävä. Tärkeintä oli, ettei aivan umpeen kierretty, ainoastaan siksi, että näkyivät toisiinsa ne paikat, mistä lähdettiin kiertämään ja mihin lopetettiin. Silloin ei metsänhaltiakaan arvannut ajoissa varoittaa karhua. Vasta viimeisenä yönä kantoi karhulle haltiansa, joka sitä elätti, veripurtilon ruuaksi sen sijaan, kuin oli ennen tuonut mesipurtilon. Siitä karhu tiesi viimeisen päivänsä valjenneen eikä enää lähtenyt pesästään ajamatta liikkeelle.

Karhuntappoon aikovan oli pari päivää oltava pyhässä, ettei tehnyt mitään työtä, muuta kuin söi vahvasti pukeutuneena juhlavaatteisiin. Lähtöpäivänä oli noustava varhain, heitettävä juhlavaatteet pois ja päälle pantava nurinpäin arkivaatteet, jotka oli savustettu pohjapäreen valkealla. Ennen lähtöä syötiin vielä runsaasti raavaanlihaa, mutta ei muita ruokia. Viinapullosta, joka pantiin taskuun mukaan, otettiin ensimäiset ryypyt.

Kaikki karhuntappoon osalliset kokoontuivat sen luo, joka makuupaikan oli löytänyt. Pirtistä ulos lähdettäessä oli ovi otettava alasaranoista irti ja ovea lonkaamalla saranain puolelta mentävä ulos. Suksensa oli joka miehen kannettava pellon veräjälle asti. Veräjän kohdalla oli aidanvitsas keihäällä lyötävä alas, siinä myös turkin vasen hiha käännettävä nurin.

Kun oli tultu likelle kierrosta, tehtiin metsään tuli yhdeksästä puulajista. Tuli sytytettiin pohjoispuolelta petäjää otetun kolmen lastun avulla. Tulen ääressä syötiin, juotiin ja heitettiin sylipainia. Koirat, joita jo kotona oli kierretty teräaseella, ettei karhunhammas niihin pystyisi, savustettiin pihlajaisella varvulla pelon poistamiseksi. Keihäällä viskottiin rovio hajalle, ja miehet hyppäsivät läpi tulen.

Sitten muodostettiin ketju, niin että mies näki toisensa. Kun karhun makuupaikka oli löytynyt, mikä ilmoitettiin viheltämällä, tulivat kaikki koolle. Varmin kävi edellä kädessä kanki, jonka päässä oli risti, ja joka pesän suulle pistettynä esti uloshyökkäävän karhun liikkeitä. Sisään ei ollut lupa ampua, vaan oli manattava karhu nousemaan. Jos ei muuten herännyt, niin ammuttiin laukaus pesän suulle. Kun karhu tuli esille, ei saanut sanoa: "ampukaa!", vaan: "anna mennä!" Vanhempaan aikaan ei oltu ammuttukaan, vaan hiihdetty hangella karhu kiinni ja keihäällä vastatusten taistellen tapettu. Kaatunutta karhua oli kaikkien käteltävä sovinnon merkiksi.

Tällä kohden kertomukset eriävät sen mukaan, nyljettiinkö karhu metsässä vai kotona. Edellisessä tapauksessa oli tappopaikalle kiireesti tehtävä rovio. Ensiksi leikattiin karhulta "turparengas" ja pantiin johtajan kaulaan tai hatun ympärille, taikka sen joka ensimäisen murhaiskun oli antanut tai jonka pyssystä karhu oli saanut pahimman haavan. Tällä tempulla oli kiire, sillä sivullinen, joka sitä ennen tappopaikalle saapui, saattoi päästä saaliista osalliseksi. Siinä jo aljettiin taskumatista ryypätä "peijaisia karhulle" Sitten ruvettiin käpäliä nylkemään, jonka tehtyä koko karhu nyljettiin; nahka miteltiin vaaksoilla. Kun karhun rinta oli avattu, voideltiin karhun verellä mäntyyn risti ja ammuttiin siihen muutamia laukauksia. Niinikään otettiin sisälmyksistä perna ja kiinnitettiin kuudella pihlajaisella naulalla pienen laudan nenään, joka pantiin ääreen oksalle; siihen miehistä paras kerran ruutipanoksella ampui. Lihat paloiteltiin, että olisi helpompi kuljettaa kotiin. Karhua ei tuotu pihaan "raatelematta". Karhua raadellessa piti varsinkin nuorten karhuntappajain kahmalostaan ryyppiä karhun "leppää" (verta), sillä se karkaisi luontoa.

Karhunlihoja tuotiin metsästä joko korennolla kantaen taikka hevosella, jonka joku miehistä kävi hakemassa. Hevosella kuljetettaessa oli rekeen pantava lepänoksia, ei havuja, jottei liha olisi myrkyllistä, vaan kuin lampaanliha.

Pihaa lähetessä ilmoitettiin ampumalla, että oli tultava vastaanottamaan. Ensin terveytettiin parasta miestä, joka piti nahkaa olallaan; kahden kantaessa oli nahka korennolla. Ennenkuin karhunnahka tuotiin tupaan piti jokaisen purra leppäpalikkaa; silloin ei metsännenä noussut, eikä riena tarttunut, kun on leppä lempeä puu.

Sisään astuivat miehet rinnatusten, käsikkäin, juhlallisin askelin. Karhun nahka asetettiin tuolille tai ensin penkille, sitten pöydälle. Sittenkun oli ryypätty ja syöty, pingoitettiin nahka seinälle kuivamaan, lihaosat jaettiin miehille, lukuunottamatta niitä, joita "karhunvakkoja" varten jätettiin. Ennen erkanemista oli päätettävä, milloin vakkoja juodaan (esim. noin viikkokauden kuluttua).

Siinä tapauksessa, että karhu kokonaisena miesvoimalla kannettiin, pistettiin tanko yhteensidottujen etujalkojen sekä samoin yhteensidottujen takajalkojen väliin, ja miehiä asettui tangon kumpaankin päähän. Rekeen taas nuoritettiin karhu istuvaan asentoon. Myös tupaan tultua karhu asetettiin keskelle lattiaa istumaan. Karhun nylkeminen toimitettiin lämmitetyssä saunassa, jossa ensin miehet olivat kylpeneet. Nylkiessä piti olla vanha, ruosteterä, visapää puukko, jonka tekijä oli tietymätön.

Määräpäivänä kokoontuivat pitopaikkaan kaikki karhuntappoon osalliset sekä kutsutut naapurit ja muut vieraat. Toisen tiedon mukaan ei ketään kutsuttu, vaan hyvin suotavana pidettiin, että vieraita saapui lukuisasti. Jokainen toi kotoansa leipää, voita ja kalaa. Aikaisemmin oli koottu vähän viljaa, josta olut ja viina oli valmistettu. Ainakin olut piti olla vartavasten keitettyä, kotitekoista. Ei maitoa, eikä piimää, eikä mitään lehmän annetta, ei voinkaan muodossa pidetty tarjona.

Näissä "karhunvakat" eli "vakkajaiset" (vrt. Ukonvakat) nimisissä pidoissa oli juominen yhtä tärkeä kuin karhunlihan syöminen. Niitä vietettiin "kuin peijaisia". "Peijaisissa eli peijaisia juotiin". Kotitekoista olutta ja viinaa juotiinkin niin vahvasti "kuin pää kesti". Oluen syrjäytti vähitellen kokonaan uudenaikuisempi viina. Sitä sitten juotiin vielä "paremmin kuin häissä". Erään venäjänkarjalaisen laulajaeukon mainitaan v. 1907 karhun kunniaksi juoneen kolme ryyppyä, vaikkei ennen eikä jälkeenpäin ollut milloinkaan maistanut.[50]

Karhun "maahanpanijaisia" varten oli pirtti puhdistettu. Kaikki pitoihin osalliset olivat pyhävaatteissa. Puettiinpa siellä joku poika sulhaseksi ja joku tyttö morsiameksi taikka valittiin niistä ainoastaan toinen: karhun morsian, jos tapettu oli koiras, tai sulhanen, jos oli naaraskarhu. Morsiamen tuli olla 15-16 vuotias aivan puhdas neito. Tästä johtuu myös karhunpeijaisten nimitys "kouvon l. ohdon häät".

Karhun lihoja keitettiin kodassa. Keittoa hämmennettiin isoilla leppoisilla laikoilla. Keittäjinä toimivat miehet, ei naiset. Karhunrokka keitettiin, samoinkuin ruumiinrokka, herneistä tai mieluummin pavuista, jos niitä vain oli saatavissa; jollei saatu papuja, silloin vasta keitettiin hernerokka. Ensinnä pantiin pataan karhun pää kokonaisena ja keitettiin ilman suolaa. Sitten kiehutettiin rokassa karhun kämmenet, selkäliha ja sydämykset.

Kun pata nostettiin tulelta, niin ammuttiin. Ensin tuotiin pää kodasta, sitten muuta rokkaa hiljakseen kannettiin. Pää asetettiin ylimmäksi pöydälle ja muut lihat järjestyksessä. Sitten istuutui "hääväki" pöytään, sulhanen ja morsian pöydän päähän; missä näitä ei ollut, saatettiin kunniapaikka antaa parhaalle laulajalle.

Miehet jakoivat sitten rokan kuppeihin. Ennen rokalle käymistä ryypättiin. Naiset kantoivat miehille olutta. Hekin saivat olla juhlassa läsnä. Mutta muutamissa tiedonannoissa nimenomaan mainitaan, että he eivät ottaneet osaa juhla-ateriaan, kun eivät "tykänneet" syödä karhukeittoa, taikka että miehet etupäässä sitä söivät, antaen vähän akoillekin.

Karhunlihaa syödessä oli monta taikaa tehtävä. Aluksi pantiin arpaa siitä, kuka ensin sai maistaa karhurokkaa: sitä ennen ei keittäjäkään saanut makua tunnustella. Vatia, jossa pää oli, pyöritettiin mies mieheltä, kerran kukin viskaten. Karhunpyytäjäin päämies leikkasi veitsellä päästä korvan pois lausuen: "otan korvan ohdolta." Toinen kysyi: "minkä sinne sijaan panet?" -- "Panen havun kolmikannan." Samoin puhein leikattiin toinen korva ja kärsä. Ei mitään luita saanut heittää alas pöydältä, vaan oli kaikki koottava vatiin. Karhun leukaluista otettiin irti torahampaat ja jaettiin miehiä myöten; pisin hammas pantiin isännän pöydän-kaappiin. Irroittaminen oli suoritettava paljain sormin, ja vielä parempi oli, jos sai loitsimalla hampaan irti.

Piispa Rothovius kertoo Turun yliopiston vihkijäisissä v. 1640 pitämässään saarnassa suomalaisten karhunpeijaisissa juoneen karhun maljan pimeässä sen pääkallosta sekä mörisseen karhun tapaan saadakseen menestystä vastaisuudessakin.

Aterian jälkeen oli karhun päänluu kaiken yötä pöydällä. Toisena aamuna se vietiin puuhun. Tätä kutsuttiin "kouvon päällisiksi" eli pelkästään "päällisiksi".

Karhun päänluun kuljettaminen toimitettiin ikäänkuin hääsaatossa. Edellä kulkivat sulhanen ja morsian rinnan, niiden jäljessä mies, jolla oli astiassa olutta, hänen perässään laulaja, sitten päävadin kantaja ja viimeksi muu väki. Toisessa kertomuksessa, missä ei sulhasesta eikä morsiamesta mainita, puhutaan karhun "kaasoista". Nämä määrättiin metsämiesten joukosta arpomalla siten, että leikattiin kolmesta eri leivästä kolme pientä kannikkaa, joita kukin sai heittää kädellään kolme kertaa pöydältä ylös; jos ne putosivat niin, että kasat tulivat alaspäin, ja sydän ylöspäin, pääsi heittäjä karhulle kaasoksi. Kunniakkain ja arvokkain toimi karhunpeijaisissa oli tämä "kaasoreissu".

Puu, johon karhun päänluu vietiin, piti olla honka ja iso. Sen mainitaan olleen isoin puu lähellä taloa, lähimpänä karhunkierroksen omistajan asuntoa, jopa pihallakin. Toisten tietojen mukaan mentiin metsään, vieläpä paikkaan, missä ei tiedetty ihmisten käyneen; siellä puu valittiin, sylillään mitaten kelpaisiko. Samoin kuin vainajalle, tehtiin puusta karsikko. Kunkin karhun päänluulle oli tehtävä eri karsikko, toisen tiedon mukaan käytettiin tähän tarkoitukseen aina samaa pitämyspuuta. Puuta karsiessa jätettiin pitkäksi yksi oksa, johon karhun päänluu silmänreiästä pujotettiin. Tämä voitiin myös ripustaa puuhun lyötyyn sälöön taikka naulaamalla kiinnittää. Toisinaan mainitaan puuta karsitun jättämällä ylimmäiset oksat, niin että huippuun syntyi tupsu; tämän alapuolelle sidottiin kallo puunrunkoon nauhalla. Karhunkallo täytettiin oluella, jota sen riippuessa reiistä alas tippui. Se miehistä, joka nousi puuhun, viskasi sieltä maahan vadin, jossa päänluut oli nostettu; jos pohja kävi ylöspäin, ei ollut hyvä enne; vaan jos sisus, silloin oli toivo saada kohta toinen karhu.

Sitten ammuttiin muutamia laukauksia, kuten jo viemään lähtiessä oli tehty. Hyvästiksi juotiin olutta ja palattiin samassa järjestyksessä, mutta hiljaa.

Juhlan lopettajaisiksi otettiin seinältä karhunnahka ja levitettiin se pöydälle siten, että taljan pääpuolella peitettiin pöydän tyvi s.o. tuvan oikean nurkan puolinen pää. Taljalle pantiin juomiset ja astiat. Jonkun aikaa vielä ryypättyään hajaantui joukko, palaten kukin kotiinsa.

Mielenkiintoisinta karhunpeijaisissa ovat niissä esitetyt karhurunot. Jo karhuntappoon lähtiessä oli luettu Karhun synty- ja lumontasanoja. Metsässä liikkuessa oli kajautettu Metsänlukuja. Paikalle tultua oli mieliä loitsulla rohkaistu ja laulaen karhu pesästään nostettu. Varsinaiset karhurunot alkavat kuitenkin vasta karhun kaaduttua. Toinen osa laulettiin tappopaikalla, sieltä pihaan karhua kuljetettaessa "niinkuin juohtokansa häämatkalla", sekä pihalta tupaan tuotaessa. Toinen osa esitettiin peijaisissa: keitettäessä, keittoa kannettaessa, sitten syötäessä ja juotaessa ynnä viimein karhun päätä puuhun vietäessä ja sieltä palattaessa.

Karhurunojen esittäjinä ovat aikaisemmin olleet yksinomaan miehet.[51] Tappopaikalta lähetettiin edeltäpäin muutamia miehiä, jotka veistivät pilkkoja puihin karhun vaellettavalle tielle ja sitten kotipihalla laulaen ottivat vastaan laulavan saattojoukon. Tätä vuorolaulua jatkettiin vielä pirtissä. Yhtäläisiä vuorolaulua esitettiin karhunrokkaa kodasta kannettaessa. Lopuksi karhunpäätä puuhun viemästä palanneet ja kotiin jääneet miehet lauloivat vastatusten.

Myöhempinä aikoina ovat naisetkin ottaneet osaa lauluihin kotiväen puolesta vastaajina. Viimeksi mainitaan v. 1907 kuuluisan laulajanaisen Vuokkiniemellä yksin esittäneen molemminpuoliset laulut.

Ensimäisessä runossa, joka karhun kaaduttua laulettiin, tarjotaan karhulle kättä sovinnoksi lykäten luotaan syyn hänen kuolemaansa. Itä-Suomessa tämä kuului:

Lyökämme kättä kämmenillä, läpätkämme lapikkailla! En minä sinua pannut, eikä toinen kumppalini, itse hairahit haolta, itse vierit vempeleltä, itse koivun konkelolta, lepän lengolta lipesit, puhki kultaisen kupusi, halki marjaisen mahasi.

Joskus laulaja ilmoittaa aivan erehdyksestä tapaturmapaikallekin joutuneensa:

Enp' ois tänne tullutkana, ohtosen pesän oville; saattoi sauva pihlajainen, keppi tuominen talutti, koirani keränä vieri, sukseni meni metsälle.

Pohjanmaan ja Vienan läänin rajalla karhuntappaja ei tahdo kokonaan kieltää syyllisyyttään, vaan väittää vahingossa keihässauvallaan satuttaneensa vastaantulijaa.

En ole pyssyin pyytänynnä, enkä ampuen ajellut. Syöstin kerran keihä'ällä savahutin sauvan päällä, tulit vastahan urosta, satuit miestä korkeata.

Vienan läänissä yksinomainen on tästä sekä yleisestä itäsuomalaisesta yhdistetty sekamuoto:

En pyytänyt pyssyin kanssa, enkä ampuen ajanut. Itse hairahit haolta, vierit vempelen selältä.

Ampuma-aseitten mainitseminen viittaa siihen, ettei ennen niiden käyttöä runo ole Suomen puolelta Venäjän Karjalaan kulkeutunut.

Mainitulla syyn luotaan lykkäämisellä ei suomenpuolisissa toisinnoissa ole vakinaista paikkaa: monesti se esitetään jo ennen varoitusta karhulle kätkeä kyntensä, mikä on Karjanluvuista lainattu, muutamasti vasta sen jälkeen kuin kaatunutta karhua on kehotettu liikkeelle lähtemään, useamman kerran vielä karhun päätä syötäessä tai puuhun vietäessä.

Nähtävästi se on ollut muista karhurunoista erillinen loitsu, jommoisena sitä Vermlannissa on luettu ennen ampumista. Runomuodossa kuvastaa se ikivanhaa käsitystä ja tapaa.

Karhunpeijaislaulut Suomen puolella alkavat yleensä vasta pitojen yhteydessä, johon myös seuraavat runosäkeet viittaavat:

O Jumala! jonka annoit, jot' ei syöä laulamatta, päätä puuhun kantamatta,

Ensimäisinä olivat "kokin laulut". Tulelle vietäessä karhun päätä ja kämmeniä laulettiin:

Läkkämästen, käykämästen, käykämme kären tulille, nokkalinnun nuotiolle! Kolme on koukkua koassa, yksi koukku rautakoukku, toinen koukku vaskikoukku, kolmansi hopeakoukku; käy kohti kolmantehen, hopeaisehen hyvähän, olemahan orren alla, lengolle lepeämähän! Meill' on metso kiehumassa, havulintu hautumassa, koppelo kopajamassa.

Keittäessä lausuttuja lienevät sanat:

En minä sinua pihlajahierimellä, vaan honkaisella, hyvällä puulla.

Jos vieras tuli kotaan keitettäessä, niin oli karhua tervehdittävä:

Terve metsän isäntä, terve metsän emäntä! Ohtoseni, lintuseni, kun sie tulit meiän maille, meiän miessä ollessamme, meiän miessä ja hyvänä.

Keittoa pois tulelta nostettaessa kehuttiin:

Jo nyt on kulta kiehununna, [kiehununna], paistununna.

Kun sitten kodasta lähdettiin, laulajat edellä ja keitonkantajat jäljestä, niin laulettiin, kajautettiin:

Jo on kokki kotahan kuollut, kokin poika porstuahan, liha suuhun, luu kätehen, veitsi pikkuinen pivohon! Ohtoseni, lintuseni, mesikämmen kaunoiseni! Käy tänne kapein kengin sukin mustin muhjuttele, jo oot viikon vilussa ollut, kauan kaihessa sijassa. Läkkämästä lämpösehen, käykämme ala katoksen!

Tuvan oven taakse saavuttua kysyttiin:

Joko on sillat siivottuna, joko lattiat la'aistut, joko penkit pyyhittynä -- pöyät kullin käänneltynä -- hyvän tullessa tupahan, astuessa aikamiehen?

Kun tähän oli myöntävästi vastattu, kysyttiin vielä: "onko lupa tupahan tulla?" tai:

Sopiiko tupahan turpa, nenä nelisnurkkasehen?

Erikoisesti tässä kohden ilmenee karhurunojen suhtautuminen naisiin ja lapsiin.

A. Pois vaimot oven eestä, ulos uksen renkahista, lapset keskilattialta! B. Pois poiat porstuasta, piiat pihtipuolisista hyvän tullessa tupahan, autuahan astuessa! C. Ellös akkoja pelätkö, liinasukkia sureko; jok' on akkoja tuvassa, ne on kaikki karsinahan, D. Ellös vaimoja varoko -- jo on vaimot valkeina -- tyttäret tinasiloissa.

Huomattava on karhun mainesana: _autuas_, joka luo mielikuvan inhimillisestä vainajasta.

Juhlallinen tupaan astuminen on kuvattu seuraavin säkein:

Astun jalan, astun toisen, astun kohta kolmannenkin alle kuulun kurkihirren, päälle pinnatun petäjän

Keittovatia pöydälle laskiessaan kantajat lopettivat sanoilla:

Panen puulle puhtahalle, lasken laualle hyvälle; lauat kaikki laulamahan, ikkunat iloitsemahan, hyvän tultua tupahan, astuttua aikamiehen.

Keiton kantajalle mainitaan välistä vastaankin lauletun:

On nyt kystä, kystä, kyllin syöä, kyllin juoa, kyllin antoa kylähän, kyllin itsensä piteä.

Niistä runoista, joita pöytään istuuduttua esitettiin, on yksi omistettu juhlaa varten valmistetulle oluelle, jota naiset miehille kantoivat.

Tuolta tuoppini tulevi, kannuni karettelevi, täys' on tuoppi, täys' on tuoja täyen on antanut Jumala.

Vadissa olevaa karhunpäätä mies mieheltä pyöräyteltäessä laulettiin:

Nyt se oht[o] kääntelekse. nyt on oht[o] oveen päin, nyt on oht[o] perään päin. Nyt se metsä kääntelekse, nyt se metsä vääntelekse, kuin kuningas miekkoinehen, mets[o] purstosulkinehen.

Päästä eri osia leikattaessa esitettiin ennen mainitut kysymykset taikka luettiin:

A. Kun otan oholta otsan, otsan entisen lisäksi, vaan en aivan ainoaksi. (Samoin sanoin korvan -- turvan -- silmän -- kielen), B. Otan nenän oholtani, vainun tuntemattomaksi; otan korvan oholtani, korvan kuulemattomaksi; otan silmän oholtani, silmän näkemättömäksi.

Jälkimäisen kappaleen edellä on kirjaanpantuna karhunhaltian kutsunta "härkänsä" häihin.

Metsolan metinen muori, metsän kultainen kuningas, tule nyt häihin häkkösesi, pitkävillasi pitohon!

Lopuksi päätä rikottaessa ja leukoja irroittaessa saneltiin:

A. Joko otan ohtoani, alan ampulintuani, repäisen leukaluita? B. Nyt tulevi [luien luske], luien luske, päien pauke, hammasten hajoitusvuoro.

Seuraavan päivän laulut viittaavat joskus jälleen karhun ja vaimojen väliseen vieromiseen.

Lähen nyt tästä kun lähenkin, tukal' on tuvassa olla, läyli lasten lämpimässä, vaikea vaimoin seassa.

Mutta tavallisesti ne alkavat lähtökehoituksella:

Lähe nyt kulta kulkemahan, rahan armas astumahan, kultaista kujoa myöten, hopeaista tietä myöten! Täst' on sillat silkin pantu, sillat silkin, suot sametin, palttinoin pahimmat paikat, pantu Saksan palttinoilla, veran äärillä veetty. Ei tästä etähä vieä, vieään mäntyhyn mäelle, petäjähän pellon päähän, siihen tuuli turvan tuopi, aalto ahvenen ajavi, sivullas on siikasalmi, luonasi lohiapaja, juot vettä viereltäsi, syöt tuoresta kaloa, sinun on hyvä ollaksesi, armas aikaellaksesi.

Päänluuta kiinnitettäessä niinikään lohdutettiin:

A. En minä pane pajuhun, enkä raitahan rakenna, panen puuhun puhtahasen, honkahan hyvähän puuhun, petäjähän kaunoisehen, istutan itähän rinnoin, kaiten kaarnapohjosehen. B. Jossa tuuli tuuvittavi, ilman henki heiluttavi. C. En pane kovin alahalle -- syöpi mustat muurahaiset; enkä kovin ylähälle, syöpi harmajat havukat.

Toisinaan oli tähän tilaisuuteen loitsujakin sovitettu sekä karhunpään rauhoittamiseksi pahansuovilta että karhuvainajan kummittelemisen estämiseksi.

A. Joka tuon ohon ottanevi, kullan pois kulettanevi, väännä päätä väärällehen, kättä koukkuhun kokoa, nokka syrjähän syseä! B. Älä puhas metsä minulle näyttele! Itse hullu hukkasitet, mielipuoli mestasitet.

Vielä kuulunee tähän kohtaan huudahdus:

Kukku mulle, kukku sulle, kukku kaikelle kylälle, kukku heija, kukku heija! (Kukkoluuta puuhun pannessa).

Kotiin palanneilta päänluun viejiltä oli viimeisessä vuorolaulussa kysytty:

Minne saatit saalihisi -- ootko jäälle jättänynnä, vaanko tiehen tellännynnä, uhkuhun upottanunna?

Siihen oli vastattu kieltämällä sekä selittämällä:

A. Tuonne saatin saalihini -- kultakunnahan kukuille, vaskiharjun hartioille, panin puuhun puhtahasen. B. Tuonne heitin heijoseni, heitin mielipiettäväni, heitin kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan.

Vienan läänissä ei keitettäessä, syötäessä eikä puuhun vietäessä esitettyjä karhurunoja ole muistiinpantu enempää kuin pari toisintoa läheltä Kuusamon rajaa. Mutta näissä on monta huomattavaa piirrettä säilynyt. Keittokotaan mentäessä laulettiin:

Tänne viemme vierahamme -- kuparihin kullittuhun, vaskipohjahan patahan. Tukhulmista suolat tuotu, souttu Suolasalmen kautta, laskettuna laivan päällä.

Karhun päätä syötäessä hyräiltiin "metsän piioille mieliksi".

Pyörit kuin pyy pesänsä päällä, hanhi hautomaisillansa, koppelo kotinsa kokalla. Kulettelen kuuluani, hajottelen haukkuani. Silmänkö otan oholta, korvanko otan oholta? En ota silmeä oholta, en ensin korvoa koperra, kielenpä otan oholta kielekseni, mielekseni, lajivirttä lauloakseni, iloksi istumasijoille. Laulellen syön silmän oholta, koikaten korvan koverran, ilon lyöen irtauttelen.

Päänluuta honkaan vieneeltä kysyi kotiin jäänyt laulaja katsellen tyhjiä astioita:

Tyhjäpä täss' on tynnyrissä, vale vanteien sisässä. Minnepä veit vierahani, kunne kuuluni kuletit, joko liet suohon sortanunna, kanarvihin kaatanunna?

Siihen toinen vastasi kieltämällä lisäten:

Nostinpa puille puolitiehen, hongan oksille ojennin, siinä ei pahoin päivä paista, aurinko ei ahavoita.

Taikka oli hän laulanut jo päänluuta puuhun nostaessaan:

Panen lehville leveille, oksille olovimmille. Jos ma latvahan panisin, siinä tuuli kuivoaisi, ahava pahoin panisi; öisin kaivanut karihin, söisit mustat muurajaiset. Sano täältä saatuasi, Metsolahan mentyäsi: "Ei täällä pahoin pietty, simoa täällä syötettihin, mesijuomat juotettihin."

Että keittoruno on tullut Suomen puolelta, todistavat nimet Tukholma ja Suolasalmi (= Juutinrauma). Suomen puolella muussa yhteydessä tavattava Suolansynty on kuitenkin liittynyt karhurunoihin vasta sen jälkeen kuin alkuperäinen tapa keittää karhunlihaa ilman suolaa oli unohtunut.

Päänleikkaamis-runo on alkuperäisestä suomenpuolisesta muodosta somasti kehitetty kuvailemalla ennen silmää ja korvaa sisältä otetuksi kieli laulua varten.

Puuhunpano-laulussa on liian ylhäälle asetetun pään vaarana mainittu tuulessa kuivaminen sekamuodostus päätä syövästä havukasta ja pään jättämisestä tuulen tuuditettavaksi suomalaisissa toisinnoissa. Loppusäkeet sitä vastoin sisältävät karhunvakkojen perusajatuksen, että Metsolaan palannut karhunhenki houkuttelisi toisia karhuja samanlaisiin pitoihin. Epäilemättä ne kuuluvat alkuperäiseen karhulauluun, vaikka Suomessa ovat unhottuneet.

Samoilla tienoin Vienan läänissä on karhunnyljentä suoritettu kotona ennen keittämistä ja sen yhteydessä laulettu:

A. Anna kättä käyrän poika, hongan oksalle ojenna! Vaihtakamme paitojamme, nurikamme nuttujamme, anna mulle villapaita, ota multa rautapaita: rautainen risuissa lujempi, kuusikossa kestävämpi. Ei ole veitsi minun tekemä, eikä toisen kumppalini, Virossa on veitsi tehty, saatu Saksan kaupungissa, [t. Tukulmista rauat tuotu], verkapankossa veetty, läpi kuulujen kylien, läpi Suolasalmeksien B. En kosketa kovalla, enkä aivan pehmeällä, kosketan vaan korttehella. saran syrjällä syseän.

Kätteleminen hongan oksan välityksellä tavattiin kirkonhaltian, vaatteitten vaihto vedenhaltian yhteydessä. Viron, Saksan, Tukholman ja Suolasalmen mainitseminen viittaa jälleen runon suomenpuoliseen alkuperään, kuten A. Lähteenkorva (Borenius) on osoittanut, ja saa selityksensä siitä tiedosta, että nylkemiseen käytetyllä veitsellä tuli tekijä olla tietymätön. Tämä oli mahdollista, jos veitsi kuten mainittu oli niin vanha, että sen tekijä oli vainaja, taikka myös jos se oli ostettu ulkomailta, minne ei karhun kosto ulottunut.

Näistä runoista voi siis päättää, että karhun nylkemistä on myös Suomen puolella laulaen toimitettu keittämisen ja siinä esitettyjen laulujen yhteydessä. Siitä johtuu edelleen, että karhun tuominen kotiin kokonaisena on metsässä nylkemistä ja paloittelemista alkuperäisempi.

Yleisesti Venäjän Karjalassa lauletaan karhua metsästä kuljetettaessa ja kotona vastaanotettaessa. Mutta jos näitä runoja, samoinkuin harvoja suomenpuolisia vastineita, lähemmin tarkastamme, niin havaitsemme, että ne sisältävät suureksi osaksi samoja säkeitä kuin äsken esitetyt peijaislaulut.

Karhunpään pyöriminen vadissa on vertauskuvineen sovitettu herätetyn karhun kääntymiseen pesässään.

Niin se ohto kääntelekse kuin pyy pesänsä päällä -- vasten miestä valkeata, kohin koivunkarvallista.

Nyljentärunot sekä metsän haltian kutsuminen piikansa pitoihin, härkänsä "häihin" on ilman muuta voitu siirtää metsässä laulettaviksi.

Kehoitus lähtemään liikkeelle tappopaikalta on tässä kohden erittäin valaiseva.

Lähes kuulu kulkemahan, rahakarva kaalamahan, hopea vaeltamahan, miehen miekkojen nenissä, urohoisen väen e'essä -- kulkusta kujoa myöten, hopeaista tietä myöten, vaskista vanoa myöten!

_Vana_ merkitsee reen jälkeä ja sopii näennäisesti hyvin talvisen tien kertosanaksi. Mutta toisessa vienanpuolisessa kirjaanpanossa kehoitetaan karhua kulkemaan "kultaista kujoa, vaskista vakoa", jota voisi ainoastaan siten ymmärtää, että on kuviteltu reen uurtavan kujaa eli vakoa lumeen. Luonnollinen selitys on kuitenkin saatavissa suomenpuolisesta kappaleesta, joka myös on karhuntapossa laulettaviin runoihin yhdistetty.

Lähes kulta kulkemahan, hopea vaeltamahan, kultaista kujoa myöten, vaskista vajoa myöten, vasten varvikkomäkeä, vuorta suurta, korkeata'

_Kuja ja vaja_ eivät sovellu metsässä, vaan pihalla liikkumiseen, joko sitten kodasta tupaan tai tuvasta pääkallopuuhun. Tämän puun olemme nähneet kasvavan "mäellä" tai runollisemmin "kultakunnahan kukuilla, vaskiharjun hartioilla". Sitä mainittu "varvikkomäki" eli "suuri, korkea vuori" alkuansa lienee tarkoittanutkin. Sittemmin tappopaikalla laulettuna sen merkitys on siirtynyt korkealla vaaralla olevaa taloa osoittavaksi, kuten todistaa lisäys: "talon keskitanhualle", toisessa suomenpuolisessa kappaleessa, joka on ilmoituksen mukaan laulettu, kun karhua metsästä kotiin vietiin.

Lähtöön kehoituksen oikea paikka ilmenee vielä selvemmin toisista vienanpuolisista kappaleista.

A. Lähe nyt kulta kulkemahan -- sivuitse sikojen teistä, poikki porsahan poluista, petäjäisehen pesähän! B. Hopeaista tietä myöten poikki porsasten poluista, sikojen silittämiä, kuuksojen kuluttamia!

Jälkimäisessä sikojen ja porsasten lisäksi tullut _kuuksa_ on sama kuin kuusanka, myös hepoharakaksi nimitetty, joka seuraa metsässä kulkijaa. Tämä on sitten saanut kertosanoiksi toisia lintujen nimiä, joiden tieltä siat porsaineen ovat kokonaan syrjäytyneet.

Lähe kuulu kulkemahan tätä uutta tietä myöten, vasta-aikuista ratoa, tiasen ojentamoa, [t. kuuksojen kulkemoa], varpusen vaeltamoa.

Muutamissa toisinnoissa on porsasten ja sikojen polut vielä kuvattu "vaimojen vanuttamiksi". Sikojen silittämät tiet eivät niinmuodoin ole metsästä, vaan pihasta etsittävät. Mutta kuten jo A. Lähteenkorva samojen häärunoissakin esiintyvien säkeitten johdosta on huomauttanut, ei Venäjän Karjalassa ole sikojen silittämiä pihoja paitsi eteläisimmissä osissa, missä venäläisten esimerkin mukaan on uusimpina aikoina ruvettu sikoja pitämään. Tämä säepari on siis jo Suomen puolelta kulkeutunut joko pihalla laulettujen karhurunojen tai häärunojen mukana.

Karhunpään kuljettamista karsikkomäelle lienevät alkuansa kuvailleet myös seuraavat vienanpuoliset metsästä kotiin kuljettaessa lauletut säkeet.

Jospa mennemme mäelle, itse nosta nokkoasi noron päälle noustessasi, itse käännä kärseäsi, [t. itse turpasi ylennä], mäen päälle mennessäsi!

Keitetylle karhulle kodasta tuotaessa laulettu kehoitus kävelemään kapein kengin ja mustin sukin on metsästä tuloon siirrettynä yhdistetty alkuansa metsänhaltialle osoitettuun rukoukseen, ettei hiihtäjää hiestyttäisi.

Kävele kevein kengin, sukin mustin muikuttele, urohoisessa väessä! Älä hiihata hikehen, äläkä vaahtehen valuta, keveänä keikaele!

Karhukeittoa tupaan kannettaessa laulettuja säkeitä on helposti voitu siirtää tapetun karhun tuomiseen sisälle. Sitä laatua on kysymys pirtin siivoamisesta, joka joskus Vienan läänissä on saanut soman käänteen.

Joko on simoin sillat pesty, mesin lattiat valeltu?

Siirrettäväksi ovat myös hyvin soveltuneet karhun tyynnyttämiset, ettei piikoja ja vaimoja pelkäisi; niin myös varoitukset vaimoille, joita on useampia eri muodostuksia.

A. Vaatetkatten vaimo raukat valkeihin vaatteihin! B. Varokatten vaimoraukat, varokatte vatsojanne, kokekatte kohtujanne! C. Varokatten vaimoparat, jottei karjat kammastuisi, vikoisi emännän viljat, pienet viljat pillastuisi, ohon tullessa tupihin!

Ensimäinen vastaa suomenpuolista karhun rauhoittamista sillä, että vaimot ovat jo valkeissa, toinen esittää ikivanhan perusteen, miksi naisten oli varottava karhua, kuten kaikkia henkiolentoja: vainajat näet pyrkivät syntymällä uudesti ilmoille. Nähtävästi samasta pelosta ei raskaan naisen sallittu mennä ruumista katsomaan eikä saattaessa arkkua liki tulla. Viimeinen kappale on ilmeisesti uudemman ajan muodostama muunnos.

Niin on vielä luvan kysyminen tupaan tulla, juhlallinen sisään astunta sekä puhtaalle puulle, hyvälle laudalle asettaminen, joka luonnollisimmin keittoastiaan soveltuu, muutamissa suomenpuolisissa toisinnoissa tapetun karhun sisälle kantamiseen siirretty. Vermlantilaisessa katkelmassa, joka mainitaan lauletun "karhua tupaan tuotaessa" kysytään poikien ja piikojen ovesta pois käskettyä:

Sopiiko turpa tupahan, nenä nelisoppisehen?

Tämä säepari kuuluu kieltämättä karhun päävadin kantamiseen, jonka kohdalla sen olemme tavanneetkin.

Vienan läänissä välistä lohdutellaan metsästä tuotua karhua samaan tapaan kuin puuhun kannettua karhunpäätä:

Ei sua pahoihin panna, pannaan paikkahan hyvähän, piispan pitkiksi hioiksi, esivallan vaattehiksi.

Jälkimäinen säepari on lisätty Suomen puolelta kulkeutuneesta Ketun valituksesta, joka kuvailee ketunpoikien kohtaloa.

Vienanpuoliset toisinnot tavallisesti päättyvät neuvotteluun, minne nyljetty karhunnahka on pantava, esim.

A. Minne vienen vierahani? 1. Vienenkö päähän pintalauan, alle kuulun kurkihirren? 2. Rahinko rautaisen nenähän, petäjäisenkö penkin päähän? 3. Tuohenpa kuuluni kuletan, isäntien istuimille.

B. Tuonneko vienen vierahani? 1. Alle kaunihin katoksen, päälle pitkän pintalauan? 2. Honkaisehen huonehesen, petäjäisehen pesähän? 3. Pöyän kultaisen nokalle? Tähän lasken laukkuseni.

C. Mihin heitän hempuseni? 1. Rautaisen rahin nenähän, tuolin kultaisen kukulle? 2. Kahen lautsan laskimille? 3. Panen aitan parven päälle, ituja iättämähän, [maltasia] maistamahan,

D. Minne saatan saalihini? 1. Panenko penkille perähän? Enpä vielä siinäkänä. 2. Panenko aitan parven päähän, ohria iättämähän?

E. Vienen viinahuonehesen, kantanen oluttupahan, jopa siellä lautsat lauloi, jopa ikkunat iloitsi.

Sama kysymys joskus vastalaulajain esittämänä: "minne nyt viette vierahanne?" viittaa siihen mahdollisuuteen, että tämän kohdan muodostumiseen on vaikuttanut kotiinjääneen kysymys karhunpäätä puuhun vieneeltä. "Honkainen huone" ja "petäjäinen pesä", jonne edellä olemme nähneet myös sikojen teitten ja porsasten polkujen kuljettavan, ovat voineet alkuansa tarkoittaa karhunpuuta. Lisäaineksia ovat antaneet juhlallinen astuminen karhukeiton kera "alle kuulun kurkihirren, päälle pinnatun petäjän" sekä kuvaus laulavista laudoista ja iloitsevista ikkunoista, kun päävati pöydälle laskettiin. Aitan kuvaus on tavattu Suomen puolelta rajaa lähtöön kehoituksen yhteydessä; kenties sekin on alkuperäisemmin tarkoittanut karhunpään kuin karhunnahan säilytyspaikkaa.

Meill' on aitta ammoin tehty hopeaisille jaloille, kultaisille patsahille, jonne viemme vierahamme.

Viimeksi kehittynyt on ajatus aitassa säilytetyn karhunnahan rahaksimuuttamisesta:

A. Sieltä kuptsille kuletan, sieltä kannan kaupunkihin. B. Vienenkö aitan penkin päähän -- hopeata syntymähän, kiiltoa kuvuttamahan.

Vielä sopii mainita Venäjän Karjalassa yleinen Karhun pesältä nostatus

Nouse pois nokinen poika l. neiti nokiselta nuotiolta, havuisilta vuotehilta pihkaisilta päänaloilta, tummilta tulisijoilta!

Tähän liittyvät toisinaan säeparit:

Nyt on ottajat ovilla, veräjillä poies viejät. Late altasi lahovi, laki päälles lankeavi.

Suomen puolella tavataan vastine alkusäkeille loitsussa, jolla susi tai karhu nostettiin karjan kimppuun. Viimeinen säepari on mukailin Nimettömien tautien luvusta:

Alta lattiat lahovi, päältä peite märkänevi.

Vienanpuoliset karhurunot ovat lisäksi lainanneet häälauluista, metsänluvuista ynnä muista runoista runsaasti säkeitä, jotka niiden kauneutta tuntuvasti kohottavat. Sekä tappopaikalla että kotipihalla on vielä kajautettu erilaisista karhunpyynnin aiheista muodostettuja ylistyslauluja Jumalalle, jotka tietystikin ovat myöhäisempiä kuin itse karhulle osoitettu pyyntö toisille karhuille kertomaan hyvänäpidostaan, esim.

Anna vastakin Jumala, toistekin totinen Luoja, näit' on näissä laulettavan, näitä häitä pyylyn poian, [t. näitä pyylin peijahia], Pihlajattaren pitoja!

Joku tämäntapainen on Suomen puolellakin kirjaanpantu

Anna vastakin Jumala, toistekin totinen Luoja, meiän miessä ollessamme, meiän miessä ja jaloinna! Jos et anna aikanansa, emme kostu kuoltuamme.

Sopii siis asettaa kysymyksen alaiseksi, onko karhurunoja alkuansa laulettu metsässä, muita kuin ensiksi mainittu loitsuntapainen, tai kotipihallakaan ennen nylkemiseen ja keittämiseen ryhtymistä, joista peijaispitojen voi laskea alkavan. Yksityisiä säkeitäkin, jotka varmasti olisivat niistä jäännöksiä, on vaikea osoittaa. Muutamat vienanpuolisten karhunrunojen säkeistöt ovat tosin ilmeisesti jo Suomen puolella syntyneet. Sitä todistaa nimi Viro tapetun karhun tervehdyksessä:

Viikon viivyit, kauan kuuluit, Vironmaata juostessasi;

niin myös sanat _säteri_ (= satiini) ja _sänky_ metsästä lähtöön kehoituksessa:

Säteriset sängyt käännän, sian kultaisen kumoan. Heitä kylmille kotisi, asumasi autioksi!

Mutta karhunpesän kääntäminen esitetään useammin jo tapahtuneena: "käänsin -- kumosin", joten se, samoin kuin huomautus karhulle hänen viipymisestään, on voitu myöhemminkin kotona peijaisissa laulaa.

Ilmeistä siis on, että karhurunot ovat Suomen puolelta verrattain myöhään kulkeutuneet Vienan lääniin ja siellä kehittyneet muiden runojen vaikutuksesta. Huomattavin muutos on tapahtunut itse laulutilaisuudessa, sen siirtyessä karhunpään keittämisestä, syömisestä ja puuhun viemisestä kokonaan karhun metsästä viemiseen ja kotiin tuomiseen. Mutta mikä on ollut syynä tähän perinpohjaiseen muutokseen? Se yksinkertainen seikka, että kreikan-uskoiset karjalaiset eivät ole syöneet karhunlihaa. Samasta syystä Suomen itä-Karjalassa ei ole karhurunoja ollenkaan laulettu,[52] lukuunottamatta loitsuntapaista anteeksipyyntöä kaadetulta karhulta, mikä keskellä Metsänlukuja on väännetyssä muodossa tavattu:

En minä sinua tullut, eikä toinen kumppalini -- mie(!) vaan hairahin haolta -- lepän lengolta putosin(!).

Samat paikannimet ja lainasanat, jotka todistavat karhurunojen vaellusta yli rajan, viittaavat myös siihen, että ne ovat itä- ja pohjois-Suomeen levinneet etelämpää ja lännempää, niinkuin muukin muinaisrunoutemme. Jälkiä entisiltä laulualueilta sisältävät pari muistiinpanoa Karjalan kannakselta ja lounais-Suomesta. Muolaassa oli kaadetun "hallin" päänpohjiin astunut joukosta varmin ja lukenut melkoisen "seremonian" toisten seistessä ympärillä hiljaa ja hatutta päin. Yhteisesti oli sitten rukoiltu Isämeidän ja laulettu moniaita värssyjä virsikirjasta, jotta talvinen korpi kumisi; koko juhlallisuus oli päätetty Herran siunauksella. Aluksi luettu seremonia mainitaan olleen esi-isiltä perittyä "loihtupuhetta". Luvialla muisteltiin karhua kotiin kuljetettaessa lauletun niin että metsä raikui ja esitetyn erityisiä peijaislaulujakin, vaikka niiden sanat olivat unohtuneet. Halikossa oli tapana jo karhunlavaa metsään tehtäessä pitää hyvitys- ja suosituspuheita.

Mutta vielä on otettava huomioon suomalaisten ja lappalaisten karhurunojen ja -menojen keskenäinen suhde. Yhdessä suomenpuolisessa toisinnossa lausutaan, kun on väki ovesta pois käsketty karhun tieltä:

Tässä poikanen tulevi poloisesta Pohjanmaasta.

Sitä vastaa lappalaisten karhulaulussa metsästä saapuvan karhuntappajan ilmoitus: "Tässä nyt tulemme miehet Ruotsista, Saksasta, Englannista ja kaikista maista." Toinen, nimetön lappalaiskirjailija esittää mainitun lauseen vasta sillä kohdalla, kun miehet tulevat karhukeittoa kantaen. Niinkuin tiedämme, on myös suomalaisessa runossa väen ovesta pois käskeminen tarkoittanut alkuperäisemmin poistumista karhunpään tieltä. Verrattain uudenaikuiset nimet ovat kuitenkin esteenä lappalaissuomalaisen alkuyhteyden olettamiselle.

Suomalaiset ja lappalaiset karhulaulut eriävät koko rakenteeltaan ja sisällykseltään siinä määrin toisistaan, että jotkut harvat yleistä laatua olevat yhtäläisyydet, kuten karhun tervetulleeksi lausuminen ja Jumalaa kiittäminen, ovat voineet molemmilla tahoilla itsenäisesti muodostua.

Sitävastoin on karhuntappoon ja -peijaisiin kuuluvissa menoissa todellista yhteyttä osoitettavissa. Lappalainenkin karhua nylkiessään leikkaa ensin karhun ohuen ja karvattoman turvan ympärystän pujoittaen sen omille kasvoilleen.[53] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan. Karhunliha on miesten keitettävä ilman suolaa, naisten on sitä erikseen syötävä eikä heille kaikkia osia annetakaan. Mutta pukeuduttava on heidän juhlavaatteisiin ja valkealla liinalla kasvonsa peitettävä miesten kotaan tullessa. Sitten saavat katsella yhdellä silmällä vaskirenkaan läpi ja samalla miesten kasvoille syljeksiä pureksimansa lepänkuoren verennäköistä nestettä. Viimeksi mainitun omituisen tavan jäännös on itä-Pohjanmaalla tavattu leppäpalikkaan puraiseminen ennen karhunnahan tupaan tuomista. Vaskirenkaan läpi katsomista vastaava taika on säilynyt Venäjän Karjalassa vedenhaltian näkemisen yhteydessä. Kun panee vihkisormuksen vaseman silmänsä eteen ja sen läpi katsoo vasten aurinkoa veteen, niin vedenhaltia tulee näkyviin.

K.B. Wiklund on sitä mieltä, että suomalaiset karhutaiat ovat suuremmalta tai vähemmällä osalta lappalaista alkuperää. Tämän väitteensä hän perustaa siihen, että M. Varosen Metsästystaikojen joukossa julkaisemat tiedot karhuntaposta ja -peijaisista ovat etupäässä niiltä aloilta, joilla lappalaisia vielä verrattain myöhään on asunut. Siihen on kuitenkin heti huomautettava, että täydellisiä kertomuksia karhunpeijaismenoista on saatu niinkin etelästä kuin Sulkavalta Savosta ja Parikkalasta Karjalasta.

Yhtäläisyydet lappalaisten menojen kanssa ovat suureksi osaksi senlaatuisia, että ne, kuten turvan ensiksi leikkaaminen eläimestä ja naisten suhtautuminen koko toimitukseen, ovat yhteistä suomalais-ugrilaista perintöä. Osittain ne voivat olla yhteistä lainaakin; lappalaisille alkuansa tuntemattomalla metallilla taikominen on luultavasti skandinaaveilta opittu. Jos tässä olisi lappalaisten ja suomalaisten välinen laina tapahtunut, olisi sen siirtyminen suomalaisilta lappalaisille ja haltiasta karhulle luonnollisempi. Suomalaiset karhutaiat ja -laulut ovat siis vanhalla pohjalla omintakeisesti muodostuneet ja lappalaisten ja ugrilaisten kera rinnakkaisilmiöinä arvosteltavat.

Ihmisenhaltia,

Olemme nähneet vainajain henkien paikallistuneina elottomaan ja kasvulliseen luontoon sekä ruumiillistuneina eläimiksi. Vielä on tarkastettava, missä suhteessa ne ovat elävään ihmiseen.

Suomalaisen tietäjän yhteydessä on mainittu Haltiannosto-sanat, jotka alkavat:

Nouse luontoni lovesta, haon alta haltijani!

Kolmantena säkeenä on usein: _syntyni syvästä maasta_.

Nähtävästi tässä, kuten L. Merikallio on huomauttanut, on puhe vainajan oleskelupaikasta maan syvyydessä. _Haon alla_ asemesta on haltian välistä noustava _hauan alta_.

Tätä käsitystä vahvistavat useanlaiset mainittua säeparia seuraavat säkeistöt.

A. Sammalista saattajani! Tule kalma kauhistava, tule tuskassa kovassa arvanlyöjälle avuksi! B. Jo oot viikon maassa maannut kauan kaihessa sijassa, jottet oo kuollutta parempi, kalmalaista kaunihimpi. C. Viikon oot lovessa maannut kauan hakona levännyt. D. Viikon lie[k]ona lepäsit, kauan martona makasit.

Että tietäjän lovesta nostattama haltia on vainajain henkiä, todistavat lisäksi hänen näkönsä ja pukunsa kuvaukset:

A. Kiven alta kiilusilmä, paaen alta paikkaposki! B. Haon alta hattu päässä, kiven alta kinnas käessä!

Edellinen jatkuu kehoituksella pukeutumaan palavaan paitaan, minkä ennen olemme tavanneet loitsijan vanhemmilla kiirastulessa. Jälkimäistä verrattakoon Väinämöisen Tuonelassakäynnin säkeihin, joissa kuvataan mitenkä, jos Tuoni Manalle toisi, kuolleella pitäisi olla:

Tuonen hattu hartioilla, Tuonen lakki päälaella.

Joka ihmisellä uskottiin olevan oma haltiansa, joka käveli hänen edellään. Muutamalla ihmisellä oli niin kova haltia, että se jo hyvän aikaa ennen hänen kotiintuloaan rytysi ja kolusi talossa. Ihmiselle itselleenkin _varjohaltia_ ennakolta ilmoitti esim. huonosta vuoden tulosta. Sama usko oli ruotsalaisilla; _rå_ joko seurasi ihmistä tai kävi hänen edellään näkymättömänä, eräille joka päivä ilmestyen, toisille vain tärkeitten tapahtumain lähetessä. Sen edellä käydessä kotolaiset saattoivat kuulla veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan ja ovenripaan tartuttavan, vaikka tulija oli vielä näkymättömissä.

Haltia tuli ihmiselle samoin kuin asuinhuoneelle, kun hän oli kolmen yön vanha. Siihen asti ei saanut lasta jättää yksinään, ettei sitä vietäisi ja vaihdettaisi. Joka päivä oli elävän puun pakkula sytytettävä ja sillä kierrettävä lapsi kolmesta kohti puhaltaen savua sieramiin, niin että se aivasti.

Ihmisen kuollessa oli varottava, etteivät taloon jääneet ruumiinhaltiat. Näitä on toisessa muistiinpanossa selitetty samaksi kuin kirkonväki.

Haltian nostosanojen tavallisia alkusäkeitä seuraa välistä säepari, jossa niinikään "luonto" ja "haltia" ovat rinnastettuina:

Luontoani nostattele, haltiaani haastattele!

Luonto sanaa vastaavaa skandinaavilaista _natur_ on käytetty Islannissa monikollisestikin (natturur) merkitsemään niitä henkiä, joita haltianmanauksilla (vardlokkur) kutsuttiin esille.

Harvinainen kertosana _saattaja_ muistuttaa skandinaavilaista _fylgja_ (vrt. ruots. _följa_ 'saattaa'). Norjassa oli tapana vieraan lähdettyä vielä kerran avata ovi, että hänen varjohaltiansa pääsisi mukaan.

Vielä liittyy haltiaan kertosana _onni_:

A. Ihminen haltiaton -- piä luontosi luonasi, haltiasi harteillasi, onnesi [olallasi]! B. Otan onneni ovesta, haltiani haon alta C. Muill' on onni työn tekevi, haltia rahan hakevi.

Jokaisella ihmisellä uskottiin olevan joko hyvä tai kova onnensa, joka vasta kuolinhetkenä hänestä erosi. Jos hän oli matkalla, tuli onni vähää ennen hänen palaamistaan kotiin ja ilmoitti tulosta odottaville; jos joku onnettomuus oli tiellä tapahtunut, tuli onni siitäkin tietoa antamaan siten, että näkymättömänä soi kotijoukon korvissa, kutkutti silmää tai suuta y.m. Samoin meni onni edeltäkättä viestiä viemään naapuritaloon, jos oli meno vieraisille. Siitä käsityksestä ovat johtuneet sananlaskut: "matkalla onni muassa" ja "onni eellimäisenä kotona". Onnen personoimista todistavat vielä sananparret: "onni osoittaa, näkymätön neuvoo" (aarteita) ja "mies makaa, onni valvoo".

Onnenrunossa esitetään hyvä onni valvovana, huono onni eli osa nukkuvana:

Osallisten onni valvoi, lykyllisten lyyrätteli, minun osa, onnettoman, minun osa[ni] makasi kuusessa kujojen suussa, petäjässä pellon päässä, mäen alla männikössä, kaivolla katajikossa.

Onni sanan ohella tavataan myös ruotsin ja venäjän kielistä lainatut _lykky_ ja _tsäästi eli säästi_.

Miun on onneni ojassa, säästini pahassa säässä, lykkyni lumisaossa, haon alla haltiani.

Luontoon ja haltiaan liittyvä synty on verrattava muinais-skandinaavilaiseen _aettarfylgja_, 'sukusaattajaan', joka siirtyy kuolleesta sukulaisesta syntyvään.

Tähän käsitykseen haltian siirrosta suvussa perustuu tapa antaa vainajain nimiä lapsille. Virossa, Inkerissä ja Suomen Karjalassa sai tavallisesti ensimäinen poika isoisän nimen.

Lappalaisten toimittama uusi nimenanto sairastumisen johdosta, joka osoitti entisessä tapahtuneen erehdyksen, ei ole Suomessakaan tuntematon. V. 1803 mainitaan Eerik nimisen talonpojan Tervolassa Pohjanmaalla pitemmän aikaa sairasteltuaan parantautuneen uuden kasteen kautta, jossa otti nimen Iisak.

Muutamissa Haltianpuhutteluissa nostatetaan paitsi omaa luontoa lisäksi molempain vanhempain:

A. Isäni luonto, emäni luonto, päälle luontoni omani B. Ison luonto, eukon luonto, oma luontoni ylitse.

Eräässä inkeriläisessä toisinnossa yllytetään "yhdeksän luontoa".

Synnyn vastakohtana on _ottoluonto_, jonka voi saada sekä vainajilta että paikallistuneilta haltioilta. _Kuolleilta_ sen voi ottaa kolmesti sylellään mittaamalla riihtä, jossa on kuollut, tai halaamalla hautausmaalta kaivamaansa ruumista taikka pääkallon läpi viinaa ryyppäämällä. Kirkon kiertämällä jouluna jumalanpalveluksen aikana kolmesti ja vuolemalla hopeaa kirkon perinurkan alle sai sellaisen luonnon, että jos kenelle pahaa ajatteli ja kirosi, niin se tepsi pahemmin kuin oli ajatellut; pelkkä ajatteleminenkin ilman kirousta vaikutti. Mutta kalman rikkeistä päästettäessä se luonto oli hyvä, sillä kalmanväki pelkäsi kirkonhaltiaa.

Viljelysmaalta sai luonnon juhannusaamuna ryyppäämällä viinaa pullosta, jonka kolmea viikkoa ennen oli _pellon ojaan_ pannut, puoleksi kätkien mullan sisään, puoleksi auringonpaisteeseen jättäen.

_Tulisijasta_ voi ottaa luontoa panemalla sinne torstaipäivänä riepuun käärittyjä suoloja, joiden antoi siellä olla kolme torstaita. Niitä suoloja suuhun pistäessään ei pelännyt toista tietäjää.

_Metsänväen_ luonnon omisti panemalla viinaa korkittomaan pulloon ja hautaamalla sen muurahaispesään, jossa antoi olla yhdeksän vuorokautta. Miehiselle henkilölle se oli asetettaa koirakseen, s.o. suippopäiseen, naishenkilölle naarakseen, s.o. leveä-päiseen muurahaispesään ja juhannusaamuna juotava. _Puustakin_ sai voiman ottamalla kolme yhdeksää pihlajaa ja etsimällä suurimman kankaalle kaatuneen hongan, jota piti lähteä lyömään tyvestä latvaan asti, joka lyönnillä hokien: "juuren alta voimani!"

_Vedenväkeä_ sai luontonsa avuksi ottamalla kosken alta, kun kevättulva oli korkeimmillaan, pyörteestä vettä ja vaahtoa; sillä oli pestävä päänsä ja juotava vesi kaikki. Jos tahtoi luontonsa pahaksi, niin oli vesi otettava vastapäivään pyörivästä pyörteestä panematta minkäänlaista lunastusta sijaan: mutta hyvää luontoa halutessaan myötäpäiväisestä pyörteestä, vuollen hopeata, tinaa ja vaskea paikalle.

Sekä vedestä että _kalliosta_ tuli luonnokkaaksi panemalla itkevän kallion hikeä ja koskessa yhdessä kohden pyörivätä vaahtoa kiehuvasta lähteestä ammennettuun veteen ja sillä päänsä pesemällä. Liian laimea luonto oli myös parannettavissa siten, että maanalaisesta purosta tai kiehuvasta hetteestä noudettuun veteen lohkoi vanhan puukon kärjellä kolme murua päivänpaistamattomasta kalliosta, sitten meni sen veden kera _jättiläisen haudan_ päälle ja siinä pesi silmänsä ja kasteli päänsä. Pyyhkiä ei saanut, ja loppuvesi oli kaadettava jättiläisen hautaan.

Mutta tavallisesti kallionvoima otettiin yhdessä _ukkosen voiman_ kanssa. Kun ukkosilma kuului ensikerran, piti juosta kalliolle ja ristiin kolmesta kohti mitata se kallio; silloin tuli ihmiseen ukkosen voima ja kallion voima. _Nostohaltia_ otettiin vielä siten, että ukonilmalla kalliolla alasti innosteltiin ja sadevedellä, joka oli jäänyt kalliolle lammikoksi, pestiin pää.

Yksistään ukkosen antama luonto voitiin saada ottamalla multaa jalkojensa alta ja panemalla päänsä päälle. Tai hyppäämällä kosken kivelle ja viskaamalla vettä yli päänsä rukoiltiin Ukolta haltiata. Tämän sai ilmankin käsitemppua, kun keväällä ensi kerran ukkonen jyrisi, pyytämällä kovasti: "tuo Ukko luontoa!"

Ukkosen ja _pihlajan_ yhteyteen viittaa seuraava taika luontoa nostattaessa. Oli otettava kolmesta yksikantaisesta _pihlajasta_ kappale ja myrskyn kaataman puun luoksi tehtävä tuli, johon pihlajainkappaleitten toiset päät pantiin. Niiden toisista päistä tirsuva vesi otettiin astiaan; sen kera mentiin, kun keväällä ensi kerran ukkonen kuului, myrskyn kaataman juurikan alle ja juotiin vesi.

Ennen esitetystä eripaikkaisen "väen" otosta "luonnon" ottaminen eroaa siinä, ettei tätä pantu noitakukkaroon tai muuhun erilliseen säiliöön, vaan lääkkeen tapaan otettiin joko "ulkonaisesti" päälleen valamalla tai "sisällisesti" nielemällä taikka "sähköisesti" hermovaikutuksena. Erityisesti on huomattava, että ukkoselta täten luonnon ottaminen on yleisempää kuin ukkosenväen esineellisesti säilyttäminen riepuun käärittyinä kivenmuruina tai tulikuppiin pantuna multana. Samalla tietäjällä mainitaan olleen toiselta puolen "vedenväki ja metsänväki", toiselta puolen "ukkosen voimalla nostettu luonto".

Niinikään runoissa harvoin mainitaan _Ukon mullat_.

Ukko mulle mullat antoi, Ukko mullat, Ukko rauat, Isä ilman iskuneuvot, joilla ma kotisi poltan.

Ukon väki on kyllä hyvin tavallinen, mutta _ei väkijoukon_, vaan _voiman_ merkityksessä ja sen kera vaihdellen.

A. Anna Ukko uuluasi, väkeäsi mies väkevä! B. Ukon voimalla Jumalan. G. Väki Jeesuksen väkevä, Ukon voima voimallinen -- kanssani karehtimahan! D. Ei minun väki väkevä Jumalan väki väkevä Herran valta voimallinen, väk' Ukon, väki Jumalan. -- Jyskä kuin Ukon jyrynen, välkä kuin Ukon väki!

Kolmantena mainittu loitsukappale liittyy yhteen niistä harvinaisista taioista, joissa Ukonmultaa käytetään. Tämä kaikki osoittaa ukkosenväen myöhemmyyttä muuhun paikalliseen haltiaväkeen verraten.

Samoin kuin vainaja ilmestyi ihmisen oma haltia unissa. Piti yhdeksän kiiltomatoa pusertaa rikki käsissään ja silmiinsä hieroa, sitten asettua muutetun huoneen kynnysalle lukemaan Luonnonnostatus-sanoja, niin näki unia.

Unenhaltiaa nimitettiin _unikakkias eli unikekko_. Unenhaltiain nimityksiä ovat myös _kirkonkakkiainen ja metsänkakkinen_.

Unen valtakunta _Untola_ on runoissa rinnastettu kuolleitten asumasijojen kanssa. Sitä, jolta uni on kadonnut, oli hautausmaan lähellä olevassa järvessä taikavastalla kylvetettävä loitsien:

Tuoos unta Untolasta -- kansan makoavan majoilta! On unta Untolassa, makoamista Manalla.

Jos siis vainajain henki voi siirtyä vastasyntyneeseen ja myöhemminkin haltioida ihmisen, niin toiselta puolen elävän henki, samoin kuin kuolleen, saattoi ulkopuolella ihmistä paikallistua ja ruumiillistua.

Asuntopaikan haltiaksi ihminen voi tulla jo eläessään. Taloa asetettaessa piti armeliaan ja hyvänluontoisen vaimoihmisen tehdä ensimäinen tuli ja sen tulen palaa sammumatonna kolme yötä, niin _maanhaltia_ tuli hyvä ja rakasluontoinen. Taikka pantiin, kun huone oli valmiiksi saatu, sinne ensi yöksi olemaan hyvänsävyinen ihminen, niin sen luontoinen tuli haltia. Talonhaltiaksi voi joutua sekin, joka nurkkakiviä tai nurkkahirsiä asetettaessa ensiksi saapui paikalle.

Nimikkopuu on Karjalassa karsittu jokaiselle nuorikolle tämän taloon tullessa. Kenen nimikkopuu "loisti", oli onnellinen; keltä se kuivi, sen elämä ei menestynyt. Siksi sitä huolellisesti hoidettiin ja sille uhrattiinkin.

Karsikko on tehty yleensä taloon ensi kerran tulleelle vieraalle. Hyvin tavalliset ovat olleet matkakarsikot, joita tehtiin tienviereen, kun saavuttiin likelle kaupunkia jonkun ensikertalaisen kera. Häntä nimitettiin _härkämieheksi_ ja hänen oli karsikon alla tarjottava _härkäkannut eli sarvet_. Härkämiehen kera tepastelemista ja ryypiskelemistä sanottiin _härän tappamiseksi_. Mainitun menon yhdistää vainajansaattueessa noudatettuun tapaan muistiinpano etelä-Hämeestä, jonka mukaan puu oli karsittava myös vanhukselle, jonka luultiin olevan sillä matkalla viimeistä kertaa.

Elävän ihmisen henki voi, samoin kuin vainajan, myös esiintyä eläimenä. Kun karhu oli pahalla päällä repien pensaita ja karjaa, uskottiin siihen jonkun menneen. "Ei karhukaan pahaa tee, jollei siihen joku mene." Asuntonsa on siihen voinut ottaa joko vihoitettu vainaja tai pahastuneen ihmisen sielu.

Laajalle levinnyt on mielikuva ihmissudesta, sudeksi muuttuneesta ihmisestä. Suomessakin tunnettu on tarina susiksi noidutusta hääväestä. Tapauksen paikkana mainitaan usein Viro, mistä nimityksen Viron susi käsitetään johtuneen. Tämä on kuitenkin kansanjohdannainen, jonka alkuperän selvittää ruotsin _var-ulf_ ja saksan _werwolf_ 'miessusi' (vrt. latinan _vir_ 'mies').

Vironsusi eli "laskettu" susi eroaa inkeriläisten käsityksen mukaan tavallisesta sudesta. Sillä on valkea sepel kaulassa ja valkea pilkku rinnassa: jalat ovat polvien kohdalta aivan suorat. Sen pääasiallisimpana ravintona on tuuli, jonka vuoksi se avosuin juoksee vastatuuleen. Jos saa leipää syödäkseen, niin se pääsee jälleen ihmiseksi.

Myös toisen ihmisen uniin saattoi elävän sielu ilmestyä. Jos näki ahdistavia unia, niin sanottiin, että tuli _painajainen_.[54] Painajaisena voi olla vainaja, mutta tavallisemmin "pahan ihmisen henki" eli "toisen ihmisen veri, joka kainoo sitä jota se painaa". _Veri_ luonnon ja haltian kertosanana tavataan inkeriläisissä haltian-puhutteluissa.

(Itkevälle lapselle): Etsi luontosi luoksi, etsi veresi vieryehen, etsi syntymäsijasi!

Voimme siis ymmärtää, että mahtava noita, joka paitsi syntymähaltiaa omisti useampia ottohaltioita ja jonka oma henki saattoi liikkua ulkopuolella häntä itseään, jo eläessään sai osakseen samanlaista pelonsekaista kunnioitusta kuin tavallisesti vasta vainaja. Tietysti se, joka eläessään oli vaikutusvaltainen mahtimies, kuoltuansa kohosi vielä muita vainajia korkeammalle jälkeenjääneiden mielikuvituksessa. Tämä n.s. sankarien palvonta on meille paraiten tunnettu muinaisesta Kreikasta. Siellä miltei jokaisella yhteiskunnalla oli omat sankarinsa (heros), joita sen suojelijoina kunnioitettiin. Mutta ennenkuin etsimme vastaavaa uskonnonmuotoa suomalaisilla, on meidän tarkastettava myöhempää kristillisten uskonsankarien palvontaa, joka katolisella ajalla on suomalaiseen kansanuskoon syvät jäljet jättänyt.

Pyhimykset.

Pakanallisen kekrijuhlan yhdistyminen katoliseen Pyhäinmiesten päivään on ennen esitetty. Kekrinkuvauksiin liittyvissä pienissä runokappaleissa ilmaantuvat _Pyhätmiehet ja manalaiset_ toistensa kertosanoina.

Mutta aikaisemmat Pyhäinmiesten yhteistä muistojuhlaa ovat yksityisten pyhimysten merkkipäivät. Niistä johtuvat vanhan almanakkamme nimipäivät seuraten toisiaan pitkin vuotta vain muutamien suurimpien pyhäpäivien keskeyttäminä. Pyhimysten merkkipäivät vastasivat heidän kuolinpäiviään, mutta niitä nimitettiin heidän syntymäpäivikseen, koska ajateltiin heidän kuolemassa uudesti syntyneen taivaalliseen elämään.

Ensimäisiä kristillisen kirkon pyhimyksiä olivat veritodistajat eli marttyyrit. Sittemmin asetettiin niiden rinnalle askeetit, jotka ankaranhurskaalla elämällään olivat saavuttaneet pyhyyden maineen. Viimeksi saivat tämän kunnian opiltaan tai vaikutukseltaan muistettavat kirkon esimiehet, jopa muutamat roomalaiskatolisen kirkon hyväksi toimineet maallisetkin ruhtinaat kuten Kaarle Suuri.

Ennen kristinuskon virallista voittoa oli pyhimysten luku vielä hyvin rajoitettu. V. 354 Rooman kristillinen seurakunta, joka kuitenkin jo monet veriset vainot oli kestänyt, ei tuntenut useampia kuin kolmisenkymmentä marttyyrinhautaa. Mutta kristittyjen lukumäärän äkkiä kasvaessa kaksin- ja kolminkertaiseksi väestön keskuudessa, jossa pakanallisten sankarien palvonta oli yleisesti vallinnut, tuli näiden sijalle asetettavien suojeluspyhien tarve yhä tuntuvammaksi. Unohtuneitten marttyyrien leposijoja ruvettiin etsimään hautakivikirjoitusten johdolla tai kansanmuistelmain ja aavistusten avulla. Silloin saattoi joskus riittää M-kirjain osoittamaan, että kiven alla lepäsi marttyyri, taikka ruumislöytö paikassa, jota ilmestyksen johdosta oli kaivettu. Vielä paremmin saatiin tämä tarve tyydytetyksi kuljettamalla vierailta paikoilta osia jonkun pyhimyksen jäännöksistä, jotka tekivät hänen vaikutuksensa uudella paikalla yhtä läheiseksi ja tehoisaksi kuin hänen alkuperäisellä kuolinsijallaan. Itämailta, etenkin Pyhältämaalta toivat pyhiinvaeltajat näitä n.s. reliikkejä länsimaille; niiden mukana seurasi vastaavien pyhimysten palvonta. Suurimmassa määrin edistivät pyhimysten leviämistä ristiretket, joiden aikana länsi-Eurooppa joutui voimakkaan itämaisen vaikutuksen alaiseksi ja samaan aikaan omaa vaikutustaan ulotti pohjoismaihin, viimeksi Suomeen ja Viroon.

Paikallisien pyhimysten yläpuolelle kohosi joukko katolisessa kirkossa yleisesti palvottuja pyhiä. Tämä ei ollut mikään suljettu piiri, vaan saattoi siihen päästä uusi tulokas ja sen kautta joku entinen syrjäytyä. Saksassa muodostui 1400-luvulla neljäntoista "hädässäauttajan" ryhmä, jolla on Suomessakin ollut merkityksensä.

Tällainen pyhimys saatettiin ottaa myös jonkun paikkakunnan erikoiseksi suojelijaksi. Mutta yleensä sitä pyydettiin avuksi jossakin määrätyssä tehtävässä, jonkun elinkeinon edistäjänä, jonkun taudin parantajana tai muun turman torjujana.

Kansan keskuudessa suosituimmat pyhimykset voidaan siten jakaa vaikutusalaansa myöten. Alkaen kalastuksen ja vesilläkulun suojelijoista tulevat tässä esitettäviksi ne, joiden muisto on suomalaisissa runoissa säilynyt.

Apostolimarttyyrit _Andreas_ ja _Pietari_ tulivat jo aikaisin sekä itä- että länsimaisen kirkon pyhimyksiksi. Edellinen, jonka mainitaan vaeltaneen käännyttäjänä myös Mustanmeren rannoilla, sai sen johdosta Venäjällä kansallisen merkityksen. Kreikasta, jossa hänen kerrotaan kärsineen ristikuoleman, vietiin 4:nnellä vuosisadalla Andreaksen maalliset jäännökset Skotlantiin, jonka maan suojelijana hän siitä lähtien oli. Pietarista, jonka tiedetään viimeksi vaikuttaneen Roomassa ja siellä ristiinnaulitun, tuli roomalaiskatolisen kirkon kallio ja paavinvallan ylläpitäjä. Hänelle luvattujen taivaanvaltakunnan avainten johdosta tehtiin se päätelmä, että Pietari toimi taivaassa portinvartiana. Tämä käsitys kuvastuu myös muutamissa suomalaisissa Viron orjan virren toisinnoissa.

Alkuperäiseltä ammatiltaan kalastajia ollen Andreas ja Pietari joutuivat kaikkialla, myöskin pohjoismailla, kuten Tanskassa, kalastajain suojeluspyhiksi. Runossa Luojan laivaretkestä esiintyy tämä veljespari vesillä:

Antti santti soutamassa, pieni Pietari perässä.

Erikseen Pietaria Virossa vielä 1700 luvulla pidettiin "kalajumalana", ja Venäjän Karjalassa yhä kumarretaan "kalojen hallitsijana". Molempien veljeksien palvonnasta on säilyttänyt muiston Suomessa tavallinen onkimaluku:

Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja!

Siitä on Antti tullut joskus ahvenen nimitykseksi:

A. Ahven, ahven, Antti faari! B. Pthyi ahven, Anteroinen!

Antin päivää ovat myös metsämiehet ja poronhoitajat Ruotsin Lapissa pyhittäneet. Pääsiäisenä rahaa kirkkoon antaessaan he ovat luvanneet uuden antimen Antinpäivänä, jos kesän aikana kaikki hyvin menestyi, sillä "Antero apostoli on onnen ja terveyden jumala". Suorittaessaan sinä päivänä kaikki lupaamansa lahjat, he ovat sitoutuneet jälleen pääsiäisenä uhraamaan, jos heillä talven aikana oli menestystä.

Avaimen omistaja Pietari oli Saksassa lukko- ynnä kelloseppien, Tanskassakin tiettävästi kelloseppien pyhimys. Lukkoseppänä häntä puhutellaan myös suomalaisessa loitsussa:

Pietari parahin pappi, kultalukkojen kutoja, vaskilukkojen valaja!

Suomalaisten runojen yleinen nimenmuoto Pietari, joka on johtunut ruotsinkielisestä _Petar_, on säilynyt kreikanuskoisillakin karjalaisilla, vieläpä yhdessä latinaisen _santti_ (sanctus 'pyhä') sanan kanssa. Tässä on ilmeisin todiste runojemme länsisuomalaisesta ja roomalaiskatolisesta alkuperästä, kuten A. Lähteenkorva (Borenius), ensimäisenä on huomauttanut.

Yleisesti levinneeseen Käärmeensynty-runoon on Suomen itä-Karjalassa joskus harvoin pujahtanut venäläisperäinen Petri, eikä edes aina oikealle paikalleen Pietarin asemelle, vaan tämän rinnallekin Jeesuksen sijalle:

Astui Pietari Petrin kanssa, virkki Pietari Petrillensä: "Suo sie Herra henki tuolle!"

Vienan läänissä on kuitenkin Suomen puolelta saapuneista loitsuista riippumatta muodostettu kalastajan rukouksia, joissa muoto Petri saa vielä venäläisen määresanankin _kormelitsa_, 'elättäjä'.

A. (Nuottaa laskiessa): Pyhä Petri kormelitsa, uittele ulaneniä, käytä käyräharteisia! B. (Perkausveistä pestessä): Kuule pyhä Petri, nämä oisi hyvät töiksi, kaunihit käsillisiksi! C. (Syömään käydessä) Pyhä Petri, vereksilläsi näitä syömme, toista antamaan!

Venäläinen kansa kunnioittaa Petriä myös peltojen varjelijana. Siitä johtuu Ukko-päivän yhdistyminen Petronpäivään Inkerissä.

Myös Pietari esiintyy joskus runoissa pellon vartijana:

Pietari pellolle pertuska käteen! Anna maata maan luvalla!

Pietarin apulaisena Rooman seurakunnan perustamisessa kerrotaan olleen Paavalin oppilaan _Klementin_. Paavina hänet lähetettiin maanpakoon Krimin niemelle, jossa hänet lopuksi surmattiin mereen upottamalla ankkuri kaulaan kiinnitettynä. Pyhä Clemens esiintyy Ranskan kirkon aikaisemmissa rukouksissa avuksi pyydettynä myrskyä vastaan. Pohjoismailla hän kuuluu varhaisemman keskiajan pyhimyksiin. Tanskassa hänen tiedetään olleen sekä ankkuriseppien että merenkulkijain suojelijan. Ruotsin kristillisissä riimukirjoituksissa esiintyy nimenmuoto _Klimit_. Siitä päättäen on nykyisen suomalaisen _Klemetti_ muodon rinnalla _Klimetti_ oletettavissa. Tästä taas on metateesin ja assimilation kautta johdettavissa veden haltiana rukoiltu _Litvetti_ (Klimetti > Likmetti > Likvetti > Litvetti, vrt. likviitti > litviikki).

A. Litvetti veen kuningas, nosta ruotainen rovio, kaikuta kalainen karja miehen etsivän etehen! B. Litvetti veen kuningas, veen isäntä, vuon valio, kivet saata sammaliksi, hauin vuoluksi venonen!

Klemetin syrjäytti keskiajan loppupuolella, jolloin hänen nimelleen ei Tanskassa enää kirkkoja eikä alttareja pyhitetty, itämailta 11:llä vuosisadalla saapunut merimiesten pyhimys, pohjoismailla erittäin Hansa-liiton patruunana mainittava Nikolaus. Tämän kerrotaan eläneen 4:nnellä vuosisadalla Vähässä Aasiassa. Hän oli pyhimys jo lapsuudestaan, jonka vuoksi joutui myös lasten suojelijaksi. Vanhempainsa kuoltua hän jakeli kaiken omaisuutensa puutteenalaisille. Myran kaupungin piispaksi tultuaan hän esiintyi yhtä anteliaana. Hänestä on muisto säilynyt protestanttisillakin germaneilla, jotka lapsille lahjoja jakavaa joulu-ukkoa hänen nimellään kutsuvat. Merelläkulkijain suojelijaksi hän joutui sen johdosta, että laivamatkalla Pyhäänmaahan oli rukouksellaan tyynnyttänyt myrskyn. V. 1087 vietiin pyhän Nikolauksen maalliset jäännökset Myrasta Bariin Etelä-Italiaan. Tämän muuton juhlaa ruvettiin heti viettämään, eikä ainoastaan katolisessa, vaan myös venäläisessä kirkossa, joka siihen aikaan oli suhteissa Roomaan ja jossa mainittu pyhimys oli saavuttanut erityisen kansansuosion.

Venäläisiltä ovat kreikanuskoiset suomalaiset omistaneet pyhän _Miikulan eli Miikkulan_, joka muutamissa länsi-Inkerin ja Suomen itä-Karjalan Kartanluvuissa ilmaantuu edempänä esitettävän "metsän herran", _Jyrki_-pyhimyksen rinnalla, silti säilyttäen alkuperäistä vaikutusalaa osoittavan mainesanansa: _meren isäntä_. Mutta Venäjän Karjalassa ilmoitetaan Miikkulaa palvottavan myös metsän jumalana ja erittäin _lintujen ansoihin juoksuttajana_. Yhtäläinen merkityksen siirto on Ruotsin Lapissa Andreaksen suhteen todennettu. Samoin on Nikolaus Suomessakin joutunut metsästäjäin ja erittäin linnustajani palvottavaksi. Häneen on kohdistettu seuraava Gananderin painattama rukous:

Loaus Pohjolan isäntä, anna mulle aika lintu näistä puista puhtahista, varvuista valantehista; siitä mä hyveä kiitän, siitä kuulua kumarran, kuin sa annat aika linnun kotoisiksi tuomisiksi.

Loaus eli _Laus_ (< Laaus), niinkuin sen Ganander myös kirjoittaa, ei ole muuta kuin jälkiosa _Niko-laaus_ nimeä. Tämä ei kuitenkaan ole lyhennetty niin yksinkertaisesti kuin esim. Teemu nimestä Nikodemus, vaan välimuotona on epäilemättä ollut tunnettu _Klaaus eli Klaus_.

Mainesana _Pohjolan isäntä_ on johtanut Gananderin tekemään Laauksesta puolison Pohjan eukolle, joka juoksuttaa poroja ja hirviä, sekä sen johdosta selittämään, että hänkin oli porojen ja hirvien haltia, jota villiporon metsästyksessä rukoiltiin. Kuitenkin hänen painattamassaan näytteessä selvästi puhutaan puissa olevista linnuista. Pohjola, kuten saamme nähdä, on tällaisessa tapauksessa ainoasti Metsolan sijainen. Ei siis voi, niinkuin Ganander näyttää tahtovan, naispuolisena vastineena Laaukseen liittää Loveatarta, joka toisinaan esiintyy Pohjolan emäntänä.

Samoissa Ranskan kirkon vanhoissa rukouksissa, joissa Klemetti mainitaan, esiintyy myös pyhä _Kristofer_ vedenhädästä päästäjänä. Myöhemmällä keskiajalla hän Saksassa ja Skandinaaviassa pääsi yleiseen suosioon huomattavimpana mainituista "hädästäauttajista". Melkein kaikissa 1300- ja 1400-luvun saksalaisissa kirkoissa seisoi oven luona tai muuten kauas näkyvässä paikassa jättiläiskokoinen puuveistos, joka kuvasi Kristoferia Kristus-lasta kantavana. Joka sen sai nähdäkseen, häntä, niin uskottiin, ei samana päivänä äkkikuolema kohdannut.

Kreikkalaisen legendan mukaan Kristoforos, 'Kristuksen kantaja', oli kotoisin jättiläisten maasta ja sai kasteensa Lykiassa Vähässä Aasiassa. Syyrian pakanoihin vaikutti käännyttävästi hänen rautaisen sauvansa puhkeaminen vihreihin vesoihin. Enimmän huomiota herättäneen mainitaan se, että hänellä oli koiran pää. Myös vanhoissa itämaisissa pyhäinkuvissa on hänellä ollut koiran tai suden pää.

Myöhemmän latinaisen legendan mukaan Christophorus oli jättiläinen, joka etsi maailman väkevintä. Aluksi hän palveli mahtavaa kuningasta, sitten paholaista, vaan kun näki tämän ristiä väistävän, läksi hän Kristusta etsimään. Viimein hän tapasi vuolaan virran luona erakon, joka hänelle ilmoitti, että Vapahtaja on löydettävä hurskauden harjoituksissa. Kun hän ei halunnut palvella Kristusta paastoamalla ja rukoilemalla, neuvoi erakko häntä kantamaan virran yli pyrkiviä ihmisiä. Muutamana yönä tuli hänen kannettavakseen pieni lapsi, jonka paino joka askelella lisääntyi, niin että jättiläisenkokoinen mies oli sortua taakkansa alle. Lapsi oli Kristus, joka hänet sitten virrassa kastoi. Christophoruksen nimenä ennen ristimistä mainitaan olleen Adokimos (uskoton), Reprobus (väärä) tai Offerus (uhraaja), jotka kaikki ovat kuvannollisia mainesanoja.

Nähtävästi on tämä pyhimys tarunomainen. Hänen esikuvakseen on selitetty egyptiläinen Anubis-jumala, jonka tunnusmerkkinä oli suden tai koiran pää ja jota esitettiin auringonpoikaa, Horos-lasta, Niilivirran yli kantavana.

Tanskassa tiedetään Kristoferin olleen merimiesten suojeluspyhän. Suomessa on _Vesi-Ristoa_ vietetty, kuten mainitaan Liperin kirkollisessa tarkastuksessa v. 1737. Loitsien on _Ristoppia_, "kosken-haltiaa" avuksi pyydetty koskenlaskussa. Sitäpaitsi on tämän "virran vanhimman" puoleen käännytty saukonpyynnissä, sillä kansanomaisessa käsityksessä saukko luettiin veden eläimiin.

A. Ristoppi kosken haltia, sylin aaltoja syseä, käsin käännä käppyröitä, koprin kuohua kokoa! B. Joki kultainen kuningas, Ristoppi virran vanhin, juoksuta joen näköisnä, aja aallon karvallisna!

Vielä lukuisampia kuin kalastajain pyhimykset ovat Suomessa olleet metsästäjäin palvomat. Väittääpä runo olevan:

Sata santtia metsässä, tuhat miestä Metsolassa.

Nimiä, etenkin naispuolisia, onkin metsänhaltioilla suuri määrä. Mutta lähemmin tarkastaessa ne ryhmittyvät muutamien pyhimysnimien ympärille, joista huomattavin on neitsyt Maarian äidin _Annan_.

Pyhästä Annasta ja hänen puolisostaan Joakimista kerrotaan n.s. Jaakopin alkuevankeliossa, joka on toiselta vuosisadalta. Joakimin, joka oli varakas, oli tapana tuoda kaksinkertainen uhrilahja temppeliin. Mutta kerran häntä ei otettu vastaan ensimäisenä, koska oli lapseton. Nöyryytettynä hän vetäytyi erämaahan, jossa paastottuaan 40 päivää sai ilmoituksen enkeliltä, että hänen rukouksensa oli kuultu. Sillä aikaa oli Anna palvelijansa puolelta yhtäläisen nöyryytyksen kokeneena mennyt rukoilemaan puutarhaan, jossa sai samoin ilmoituksen. Joakimin kotiin saapuessa hän ovelta juoksi vastaan ja heittäytyi miehensä kaulaan kertoen ihmeellisestä ilonaiheesta.

Aikaisemmin keskiajalla oli pyhällä Annalla vielä vähän huomattu asema. Tosin hänelle 500-luvulla rakennettiin kirkko Konstantinopoliin, jonne v. 710 myös hänen ruumiinsa tuotiin Palestiinasta. Siitä ajasta alkaen tavataan hänen jäännöksiänsä länsimaisissakin kirkoissa, kuten Wienissä ja Roomassa. Mutta vasta keskiajan lopulla tuli hänestä roomalaiskatolilaisissa maissa yleisesti suosittu pyhimys.

Tanskassa perustettiin ensimäinen Annan kappeli 1300-luvulla. Suomessa pyhitettiin Annan nimelle Hartolan kirkko v. 1398 ja Ruotsissa asetettiin hänelle kuori Upsalan tuomiokirkkoon v. 1413. Pyhän Annan palvonnasta on keskusteltu Ruotsin kirkolliskokouksessa vv. 1436 ja 1441. Naisten nimenä oli Anna 1300-luvulla hyvin harvinainen, 1400-luvun alussa jo vähän enemmän käytännössä, mutta vuosisadan keskivaiheilla aivan tavallinen Ruotsissa.

Juuri tähän aikaan oli Anna muotipyhimyksenä pohjoismaiden henkisessä emämaassa Saksassa. Pyhä Anna "itse kolmantena", kuten häntä aljettiin kuvata sylissään Neitsyt Maaria, joka vuorostaan piteli Kristuslasta, tuli ajan tunnussanaksi. Hurskas intoilu oli siinä määrin vallannut kaikki säädyt, että näytti siltä, kuin Anna olisi syrjäyttänyt tyttärensäkin. Luther, joka itse oli ollut harras Annan rukoilija, todistaa hänen pyhäpäivänsä loisteen himmentäneen kaikkien muiden pyhimysten juhlat. Kun puhdistetun opin uutuutta moitittiin, Luther puolustautui kysymyksellä: "Vanhako sitten on pyhän Annan palvonta? Eikö sekin ollut uutta 10, 20, 40 vuotta takaperin?"

Anna, joka eläessään oli ollut rikas ja antelias emäntä, tuli rikkauden antajaksi pyhimykseksi. Luther mainitsee kansan häntä suosineen, paitsi uutuuden vuoksi, vielä enemmän siitä syystä, ettei hän tullut tyhjin, vaan täysin käsin: "Missä tapaa nykyään pyhimyksen, jolta rukoiltaisiin kärsivällisyyttä, uskoa, rakkautta, puhtautta tai muuta hengellistä hyvyyttä niinkuin pyhältä Annalta rikkauksia?"

Hyvin runsaasti tavataan Annan nimellä kappeleja, kirkkoja ja kaupunkejakin Saksan vuoristoissa, missä on metallia, etenkin hopeata löydetty. Vuorikaivosten suojeluspyhänä hän sai nimityksen "malmintekijätär". Paitsi vuorimiehet pitivät häntä pyhimyksenään myös naisellisen käsityön tekijät ynnä nuoranpunojat. Legendan mukaan hän oli ollut taitava emäntä, joka omin käsin valmisti sekä villaa että liinaa vaatteiksi. Hänen kuvilleen tunnuksellinen oli _vihreä_ kaapu, jommoiseen myös Anna-veljistöjen jäsenet juhlatiloissa pukeutuivat.

Tanskassakin tiedetään Annaa palvotun sekä rikkauden antajana että kotoisen työn suojelijana. Suomen kirkoissa säilyneitä keskiaikaisia pyhäinkuvia on useampia Annan kuin kenenkään muun pyhimyksen, Neitsyt Maariaa lukuunottamatta.

Itäsuomalaisissa ja rajantakaisissa metsänluvuissa pyhä Anna esiintyy tavallisesti kolmitavuisena _Annikki eli Annikka, kerran Annatar_ muodossa. Harvinainen on kaksitavuinen _Anni_ ja vielä harvinaisempi perusmuoto _Anna_. Jälkimäiseen liittyy yhdessä kirjaanpanossa taivaalliseen arvoon viittaava _Päivölän miniä_. Edellinen on säilyttänyt latinaisen etusanan _santta_ (sancta 'pyhä') parissa Niukahdusluvussa.

Annikin olennaisin määre, jota käytetään etelämpänä Karjalan kannaksella ja usein itä-Suomenkin alueella, on _avainpiika_. Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa yleisin mainesana on _tytär Tapion_. Tälläkin kuvaillaan olevan:

Käessä kultaiset avaimet, renkahat on reiellähän.

Muutamasti Suomen puolella on Annikki _salojen aljo eli salon alio_. Tavallisena kertosäkeenä on _metsän piika pikkarainen_.

Paitsi Tapion tyttärenä esiintyy Annikki välistä _Tapion eukkona, akkana eli emäntänä_. Useammin on hänellä mainesana _metsän emäntä_. Annikki avainpiika saa toisinaan kertosäkeekseen _sinisukka suon emäntä_.

Annikkia avainpiikaa rukoillaan:

A. Anna tie, avaa portti, miun metsällä käyessäni! -- _Annappas_ sitt' _antimesi_, annasta korven kolkkasesta! B. Anna minulle, me Annelle, sinun antoaikoinasi, minun pyytöpäivinäni, heitä auki _annin_ aitta!

Onpa joskus samassakin säkeessä _Anni_ yhdistetty _antamisen_ käsitteesen:

Anna, Anni, aioin toisin, -- mie kumarran kullillani.

Että nämä rukoukset jo alkuansa on kristilliselle pyhimykselle omistettu, ilmenee seuraavista Annikkiin, Tapion tyttäreen kohdistetuista pyynnöistä:

A. Avoa rahainen aitta, metsän linna liikahuta -- En minä pyhänä pyyä, aina arkena ajelen. B. Jätä auki aitan ukset miesten mennessä metsälle Jumalalta pyytämähän, Luojalta anelemahan.

Metsäalueen vertaaminen aittaan ulottuu niiden sisällykseenkin turkiseläimiä kuviteltaessa jo valmistetuiksi esineiksi.

Visko viisi kinnastasi, kymmentä kypereäsi!

Tavallisimmin kuitenkin niiden myyntiarvo on vertauksen pohjana. Metsästäjä ne rinnastaa oman tarjoamansa kullan ja hopean kera:

Tule kullan muuttehelle metsän linnan liepehelle! Annan kullat kullistasi, hopeat hopeistasi.

Kultaa ja hopeaa eivät ole ainoastaan Annikin antimet, joita häntä pyydetään laskemaan liikkeelle:

Laske kulta kulkemahan, hopeainen liikkumahan!

Kultaiset ja hopeaiset ovat myös kujat ja tiet, joita myöten hän juoksee kulta- ja helmikoristeissaan:

Juoksi kultaista kujoa, hopeaista tietä myöten, kaulassa heleät helmet, korvat kultakoltuskoissa, silmänripset simpsukoissa, -- pää kullan vipalehissa.

Kultaa ja hopeaa kuvitellaan hänellä riittävän koko metsänkin koristamiseen:

Pane kuuset kultavöihin, petäjät hopeavöihin. varvat vaskirenkahisin!

Mielikuva metsän ja sen teitten kultaisuudesta ja hopeaisuudesta johtunee päivänpaisteen ja kuunvalon synnyttämistä vaikutelmista. Mutta metsän emännän puvun koristeet metsästäjä asettaa uhriksi vuolemainsa todellisten kulta- ja hopeasirusten yhteyteen:

Usein on hyvän emännän käet kultakäärehissä, sormet täynnä sormuksia, kalvot käärösen munia, helmat vaskirenkaita, hiukset kultakukkasia, jotk' on saanut annillansa. Usein on pahan emännän sormet vitsasormuksissa -- auttamattomuues[san]sa.

Että tämä emäntä, jonka _annista_ on kysymys, on Annikki, ilmaistaan nimenomaan toisinnossa, joka alkaa:

Annikka metsän emäntä! Katsopas hyvän emännän --

Paitsi Metsänloitsuissa käännytään Annikin puoleen myös muutamissa Karjanluvuissa. Hän on: "juottaja metisen juonen, katsoja metisen karjan", jota häntä pyydetään "koiriltansa", metsänpedoilta varjelemaan. Erityisesti lammasonnea häneltä joskus anotaan:

Siitä lauma lampahia, kimppu kierävillaisia!

Metsänhaltiana Annikki on myös ampiaisen hillitsijä, jota rukoillaan panemaan: "maata miehet, maata miekat". Itse ampiainen saa puhuteltaessa mainesanan _Annin lintu_.

Santta Annin toiminta naisten käsityön ynnä nuoranpunonnan suojelijana kuvastuu mainituissa Niukahdusluvuissa:

A. Sant[t]a Anni, armas muori, kehrää mulle punainen lanka, sinilanka siuvuttele rautaisella rukkilalla, vaskisella värttinällä kahen kallion välissä, kolmen vuoren konkelossa! B. Santta Anni, armas neito, tuolin kultaisen kukulla, rahin rautaisen nenässä kehräsi punaisen langan, langan mustan muiahutti kehrällä hopeisella, vaskisella värttänällä.

Huomattava on, että Annia tässä nimitetään vuoroin _neidoksi_ vuoroin _muoriksi_. Myös metsänhaltiana Annikki esiintyy näillä molemmilla määreillä.

Toiselta puolen rukoillaan Annikkia "Tapion emäntää":

Naita meiän miehiämme, uuista uroitamme metsän mielityttärille, karvarinnoille kavoille!

Toiselta puolen Annikkia avainpiikaa kehoitetaan:

Soitellos metinen pilli, simapilli piiparoita korvalla ehon emännän! Et emäntä lienekänä, jos et piikoa pitäne, sata piikoa pitäne.

Välistä siirrytään taas emännästä piikaan seuraavasti:

Et emäntä lienekänä, kun et piikoa pitäne, kolmea avainta vyöllä. Etpä piika lienekänä, kun et aittoa avanne --. antane avattuasi.

Taikka kuvaillaan mitenkä Annikki "tytär Tapion":

Piti piikoa yheksän, viisi kuusi käskyläistä.

Saattaapa Annikin "metsän emännän" kertonakin olla "metsän piika pikkarainen".[55]

Tämä kahtalainen nimitys saa selityksensä roomalaiskatolisen kirkon käsityksestä, että Annakin on neitsyenä synnyttänyt neitsyt Maarian. Annikin oli sitä helpompi vallata Tapion sekä tyttären että eukon asema, kun ei kumpaisellakaan paikalla ollut nimellistä edeltäjää. Sillä muut metsän emännän tai piian nimitykset voi osoittaa tilapäisemmin käytetyiksi tai myöhäisemmiksi runollisiksi muodostumiksi.

Jonkun kerran esiintyy Savossa Maaria "metsän emäntä" eli Metsä-Maaria "emäntä". Mutta milloin kertosäkeessä on "metsän miniä", ei tämä ole Annikki, vaan _Piata_, s.o. _Beata_. Milloin taas Annikki käy Maarian edellä pääsäkeessä, silloin hän ei ole miniä eikä tytär, vaan myöskin "metsän emäntä".

Muutamissa savolaisissa Jäniksenluvuissa tavataan _Purppura_ eli _Purppula puhas emäntä_, joka ilmeisesti tarkoittaa pyhää _Barbaraa_. Sennimisen puhtaan neitsyen kerrotaan eläneen 3:nnella vuosisadalla Nikomediassa epäluuloisen isänsä sulkemana torniin. Siellä hän sai ilmestyksen Vapahtajalta, jolle vihkiytyneenä kieltäytyi maallisesta avioliitosta. Julmistuneen isänsä käsistä hän pääsi pakenemaan ihmeen kautta avautuneeseen vuoreen. Sieltä löydettynä hän joutui monen kidutuksen alaiseksi ja viimein mestattiin; mutta pyövelinä toimineen isän ukkonen iski kuoliaaksi. Ruudin ja tykkien tultua käytäntöön hänet Espanjassa otettiin niiden suojeluspyhäksi. Saksassa hän sitäpaitsi oli vuorityöntekijäin ynnä yleensä vuoriston pyhimyksenä.

Vermlantilaisessa Karjanluvussa rukoillaan karhua hillitsemään: _Mareta_ "hyvä emäinen". Inkeriläisessä Voiteenluvussa mainitaan _Marketan emo mokoma_ meren lukkojen lumoojana, saatanan salpojen ja avaimien saajana sekä kyiden lypsäjänä. Karjalaisessa Pistoksenluvussa "Marketta on tietäjäeukko". V. 290 marttyyrikuoleman kärsinyt pyhä _Margaretha_ oli pakanallisen papin tytär Antiokiasta, joka imettäjänsä käännyttämänä ja sen johdosta kotoaan karkoitettuna tämän luona asui lampaita paimentaen. Sittemmin vangittuna hän ristinmerkillä lannisti lohikäärmeeksi tekeytyneen paholaisen. Hänet kuvataan paimensauva kädessä ja lohikäärme jalkain juureen kytkettynä. Saksassa ja Virossa Margarethaa on palvottu lapsensynnyttäjäin suojelijana.[56]

Annikki avainpiika saa itä-Suomessa joskus kerrokseen _Eeva piika pikkarainen_. Alkusoinnun vaikutuksesta "emäntään" helposti yhdistyvää _Elinaa_ puhutellaan myös pari kertaa "metsän emäntänä".

Venäjän Karjalassa ilmaantuu Annikista muunnoksena _Ainikki_ "Tapion neiti", johon lienee vaikuttanut sentapainen säe kuin: "metsän Anni ainokainen".

Yleinen Venäjän Karjalassa on _Mielikki metsän emäntä_. Kertosäkeessä on toisinaan säilynyt Annikki tytär Tapion, mutta silloin melkein aina on Mielikki _metsän miniä_, eikä emäntä.

Mielikki nimen kehitys on lähtenyt tavallisista Metsänlukujen alkusanoista: "mielly metsä" j.n.e., johon olemme nähneet joskus kertosäkeenä liittyvän "mielly Metsolan emäntä". Tämä säe saattaa itsekin runon alkaa:

Mielly Metsolan emäntä, Tapiolan tarkka vaimo!

Siitä muodostunut on laulajan vakuutus:

Miellytän metsän emännän, korven eukon kostuttelen.

Edelleen on mieluisuus käsitetty metsälle tai emännälle oleellisena ominaisuutena.

A. Mieluisan metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo! B. Mielus Metsolan emäntä -- mielly meiän miehiimme!

Tämä mielus Metsolan emäntä voi saada kertosäkeekseen myös "Tapiolan tarkka _neito_". Sama määre: _mielu_ (mielo, miely eli mieli) on metsän tytöllekin annettu:

Metsän tyttö, mielu neiti, mieluttele metsiäsi!

Mielu sanasta on viimein johdettu naisellinen nimi sekä -_tar_ että -_kki_ päätteen avulla. Metsän emäntänä esiintyy jo Suomen puolella Mielutar eli Mielotar, kerran kumpikin, sekä kahdesti _Mielikki_, joka ilmeisesti on Annikki nimen mukaan muodostunut.

Mielotar muodosta vääntynyt on eräässä Puunsynnyssä _Mierotar_ "metsän miniä", jonka edellä käy _Malitar_ "vanha vaimo". Malitar on alkuaan _Maritar_ s.o. Neitsyt Maaria, jonka tulemme puitten kylväjänä tapaamaan. Näissä nimissä on vain tapahtunut dissimilatio, r:n ja l:n vaihtuessa.

Mierottaresta on edelleen muuntunut _Miiriitär_ "metsän miniä", minkä mukaan on muodostunut seuraavakin säe: "_Kuuriitar_ metsän kuningas", josta edempänä. Tästä taas on Lönnrotin toimittamissa Loitsurunoissa laitettu Mielikin ehon emännän vastine hänen epäsuosiollisena ollessaan: _Kuurikki_ "kova emäntä".

Myös Muurutar "metsän emäntä", jota kalastaja rukoilee:

Ota virpu viittä syltä, salko seitsensä satoa, jolla merta meurutat!

on ilmeisesti _meurutaa_ sanan vaikuttama erehdysmuoto Mielutarta. Itse _Mieluutar_ esiintyy kerran veden emäntänäkin.

Merkityksellisesti Mieluttaren mukaan muodostuneena on lisäksi mainittava: _Lemmitär_ "metsän emäntä", johon verrattakoon säepari:

Mielly metsä, kostu korpi, lepy lempeä emäntä!

Metsolan neidin mainesana _metinen_ on yhdistetty metsän meden eli oluen pyyntöön:

Tuo mulle metsän olutta, metsän mettä juoakseni: metsäss' on olutta paljon, metsässä mesi makea.

Samaa mielikuvaa edustavat haltian karhulle kantama mesipurtilo sekä vanhassa E.N. Setälän löytämässä karhurunossa vuodelta 1675 tavattavat säkeet:

Juo metsän mesipikari metsän neieen kainalosta, ällös juoko miehen verta -- Siitä mä sinun ottelen metsäisestä mättähästä simaiselta neitiseltä.

Tässä mainitun _simaisen neidon_ ohella tavataan vielä _siman eukko_.

Määreestä metinen eli simainen on muodostettu _Simanter_ (<. Simatar) "metsän emäntä" sekä "metinen neito" _Melikki_ eli _Mesitär_. Viimeksimainitusta on muodostunut _Metsätär_, kuten sen edellä käyvä _Kuitar_ selvästi osoittaa:

Paista Kuitar kuinen kakku, Metsätär mesinen leipä, jolla metsän miestuttelen, korven synkän kostuttelen!

_Kuitar_ vuorostaan, joka johtuu _rasvaa_ merkitsevästä _kuu_ sanasta, on muunnettu _Kuuttareksi_, joka sitten kertosanakseen saa _Päivättären_:

Paista Kuutar kuinen leipä, Päivätär metinen leipä!

Tapion vaimon mainesanasta _tarkka_ on Kantelensynnyssä joskus laitettu _Tarkotin_ "metsän emäntä" tai _Tarkoin_ "its' metsän isäntä" ynnä samannimiset veden emännät.

Vielä on huomattava metsän ja sen haltiain _sininen väri_, jota viheriän asemesta runoissa käytetään:

A. Lämpiä salo sininen! B. Sininen on salon isäntä. C. Sinisirkku metsän emuu -- Sisällä salon sinisen.

_Sinisukka_ suon emäntä ja _siniviitta_ viidan eukko ovat ennen mainitut, samoin _sinipiika_ metsän tytön kertosanana. Ehdottomasti johtaa pyhän Annan viheriän kaavun mieleen seuraava säepari:

Annapa metsän emäntä, siniviit[t]a velvollinen!

Myös Ampiaisen puhuttelussa tavataan "_sininen_ metsän miniä", josta nimikin _Sinitär_ ("sinun sukusi") on kehittynyt.

Toisissa Ampiaisenluvuissa on puhuteltu: "_siivekäs_ metsän emuus", _Siivikko_ "metsän emonen", _Siivikki_ "metsän miniä" sekä _Siilikki_ "metsän miniä tai emäntä".

Mielikin ohella Kalevalassa (UK 14: 217) tavattava metsän emännän nimitys _Mimerkki_ esiintyy ainoasti yhdessä kirjaanpanossa, mutta samalla sekä isännän että emännän nimenä:

Mimerkki metsän isäntä, havuhattu, naavaparta! Mimerkki metsän emäntä, tinatuppi, vyö hopea!

Selityksensä se saa toisista Metsänlukujen säkeistä:

A. Himmerkki metsän emäntä! B. Metsä Himmerten kuningas!

_Himmerkki_ ei ole muuta kuin ruotsin _himmelrik_, 'taivaan valtakunta'. Siitä väännetty Himmerten osoittaa, mikä sija ja yhteys sanalla alkuaan on ollut. Täysin selvä on Karhunsynnyssä kummina toimiva itse _Himmerkin kuningas_. Tulenluvuissa kutsutaan avuksi _Immerkin, Himmerkin, Himmertin eli Himmelin kuningas_. Määreestä on se tässäkin tapauksessa toisinaan muunnettu nimeksi: _itse Himmeri eli Immerkki kuningas_. Immerkistä on yksinkertaisesti takaheiton kautta muodostunut _Mimerkki_.

Muutamassa Peuran luvussa ilmaantuu Tapion tyttären nimenä _Lumikki_, jota rukoillaan: "luikuta lumikkiasi!" Eräs Pakkasen luku alkaa:

Lumikki hevosen varsa, Lumikki tytär Tapion imetteli poikoansa riippuvilla rinnoillansa.

Toisessa Pakkasen luvussa saa itse pakkanen nimen Lumikki:

Nimi tuolle pantanehan -- Lumikki hevosen varsa.

Sana johtuu talvikon eli tallitoukan luvun alkusäkeestä: "Lumikki lumelle syntyi".

Pakkasen ynnä Puun luvussa tavattavasta _Tuulettaresta_ on samalla päätteellä kuin Annikki muodostunut _Tuulikki Tapion neiti_, joka Suomen puolella aloittaa runon ilman vempelellä istuvan immen kosinnasta. Tähän paikkaan se on siirtynyt Karjanluvuista, mistä se kerran on löydetty Vienan puolella. Siellä on myös pari kertaa kirjaanpantu Tuulikista sisarenturmelijan _Tuurikkaisen_ mukaan väännetty _Tuurikki_.

Tuurikin, Tapion tyttären, edellä käyvät:

Mielikki metsän miniä, Tellervo Tapion neiti. utupaita, hienohelma.

Tellervo tavataan vielä toisessa vienanpuolisessa säkeistössä:

Mielikki metsän emäntä, Annikki tytär Tapion, Tellervo Tapion paimen, metsän piika pikkarainen!

Luettelontapaisesta: _emäntä, tytär, paimen_ voisi jo päättää viimeksimainitun tarkoittavan poikaa, jollei neljännen säkeen _piika_ yhdistäisi kaikkia samaksi haltiaolennoksi. Mutta Suomen puolelta on löytynyt kolmannen säkeen alkumuoto: _poika Pellervo Tapion_.

Metsään eksynyt maanviljelyksen haltia _Pellervo_ on nähtävästi alkusoinnun (_Tapio_) vaikutuksesta vääntynyt Tellervoksi, samalla merkitykseltäänkin siirtyen miespuolisesta sukupuolettoman välityksellä naispuoliseksi: poika > paimen > tytär.

Miespuolisesta _Ristopista_ eli Kristoferista lienee johdettava _Ristikko_ "Tapion neito", jota kehoitetaan metsänviljaa juoksuttamaan.

Annikin ohella sekä Suomen että Venäjän Karjalassa joskus esiintyvä _Mikitär_ "metsän miniä" eli "metsän mieliä _Mitikkä_" vastannee kreikanuskoisten miespyhimystä _Nikita_ (Niketas), jonka syksyisestä nimipäivästä (9/9 v.l.) keväiseen (3/4 v.l.) kaikki metsänhaltiat venäläisen kansanuskon mukaan nukkuvat. Alkukerakkeiden n:n ja m:n vaihtelun olemme jo todentaneet nimessä _Miikula_.

Ainoasti näennäisesti naispuolinen on Kummutar, joka tilapäisesti esiintyessään ei tahdokaan olla metsän emäntä, vaan "metsän kuningas", samoinkuin ennen mainittu _Kuuriitar_. Molemmat kuuluvat suureen ryhmään _Ku_- alkuisia metsän kuninkaan nimityksiä, joista Kalevalaan otettu (UK 32: 493) _Kuippana_ on jo Gananderille ollut tunnettu. Tämä muoto, jonka Renvall sanakirjassaan on yhdistänyt sanaan _kuikkana_, 'pitkäkaulainen', tavataan vielä muutamissa Lönnrotinkin muistiinpanoissa: kerran käy sen edellä "neitsyt Maaria emonen". Mutta muissa se vaihtelee: _Kuihkamo eli Kuihkanen_, joiden edellä käy "Maria metinen neitsy" tai "Purppura puhas emäntä", _Kuikuli, Kuihtana, Kuittola, Kuittia_ (karhun isänä), _Kuituva ja Kuitua_. Erikseen huomattavia muunnoksia ovat _Hu_- alkuiset _Huitua ja Huuhkana_, jota seuraa "Annukka metsän emäntä".

Nimen vaihtelevat muodot ja siihen liittyvät naispuolisten pyhimysten nimet viittaavat siihen, että tässä piilee miespuolisen pyhimyksen nimi, joka ei ole enää henkilönnimenäkään käytännössä ja siitä syystä monella tavoin vääntynyt. Siitä selville päästäksemme on meidän ottaminen huomioon vielä muutamia metsän emännän nimiä: _Kuitio_ "ohdon emäntä", _Hyperä_ "hyvä emäntä", jota seuraa "metsän Anni", samoin _Hyyperö eli Hyypiö_ "hyvä emäntä". A.V. Koskimies (Forsman) Tutkimuksessaan Suomen kansan persoonallisen nimistön alalta ei tunne muuta -_io_ (-iö) päätteistä nais-nimeä kuin juuri _Hyypiön_, eikä -_rä_ (-rö) päätteistä enempää kuin kaksi, joista toinen on _Hyperä_ ja toinen yhtä epäiltävä. Mainitut metsän emännän nimitykset ovat siis käsitettävät miespuolisiksi metsän isännän nimiksi. Näihin kuuluu vielä _Huijutar_ "metsän miniä" yhdessä Ampiaisenluvussa.

Niinkuin näimme, vaihtelevat alkukerakkeina k ja h, joista jälkimäinen on alkuperäisemmäksi katsottava, koska edellinen on helposti voinut tulla sijalle alkusoinnun vaikutuksesta (_kuningas_). Seuraava ääntiö on ollut epäilemättä u, joka ainoasti harvoin on siirtynyt y;ksi hyvä sanan seuratessa. _Hu_- alkuinen metsästyksen suojelija on helppo löytää pohjoismailla palvottujen pyhimysten joukosta. Ranskalaisen herttuan poika _Hubertus_, joka kuoli piispana v. 727, oli ollut kiihkeä metsästäjä. Kerran pääsiäisviikolla metsästäessään hän kohtasi valkean hirven, jolla oli sarvien välissä loistava risti; samalla hän kuuli äänen, joka häntä vaati luopumaan entisestä elämästään ja kääntymään hengelliselle alalle.

Hubertus nimen lopputavuu on paraiten säilynyt suomalaisen runon muodoissa _Huitua ja Kuitua_, keskitavuu on tallella muodoissa _Hyperä ja Hyyperä_, joissa b:n vastineena on p. Tavallisesti kuitenkin on b ääntiöiden välistä kadonnut, e on siten liittyneenä u äänteesen muuntunut t:ksi, joka kaikissa muodoissa u:ta seuraa. Sama kahtalainen muunnos on todennettu nimessä _Tiberias_, josta runoissamme on muodostunut toiselta puolen _Typeria ja Tyypevi_ ja toiselta puolen _Tyyriä ja Tyrjä_. Muodoissa Kuihkamo, Kuihkanen ja Kuihtana i:n ja kerakkeen välinen h lienee selitettävissä k:n tieltä väistyneestä alkukerakkeen h:sta. Mutta yleensä näyttävät enimmän vääntyneet muodot Hubertus nimeä olevan kansanjohdannaisia. _Kuippana_ muotoon on Renvallin yhdistämä sana _kuikkana_ voinut vaikuttaa. _Kuihkamo ja Kuihkanen_ voidaan verrata sanaan _kuihkata_, 'huhuilla metsässä paimenten tavoin'. _Huuhkana_ lähentelee _huuhkajaa_, jota _Hyypiö_ merkitseekin. Selvästi kertosäkeen aiheuttama väännös on _Kulkia_.

Kulkia metsän kuningas, metsän käyjä käyretyinen.

Huuhkanan metsän kuninkaan ja Annukan metsän emännän väliin ilmaantuu kolmanneksi _Iivana metsän isäntä_. Toisen kerran tavataan Iivana ja Annukka kahden. Oudolta tuntuu _Johannes_ nimen venäläisperäinen _Iivana_ muoto Keski-Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa, joten tekisi mieli olettaa tässä alkusoinnun vaikutusta (_isäntä_). Mutta korvessa elänyttä Johannes Kastajaa kunnioitettiin ainakin Ranskassa metsäneläinten vartiana ja karjan suojelijana.

Suomessa Johannes esiintyy useimmiten ristijänä. Karhun:

Juhannes Jumalten pappi ristiäksensä lupasi.

Sitä vastoin kun Yhdeksän taudin synnyttäjä häntä rukoilee:

"Johannes pyhä ritari, tule risti lapsiani, nimitteles poikiani!" Johannes on taiten vasten: "En minä pahoja risti, enkä kasta kauhehia."

Taikka milloin:

Juhannes Jumalan pappi tuli noita ristimähän,

silloin pahojen emo ne kuitenkin itse ristii.

Kerran kastaja Johannes saa määresanan _simainen_, joka johtunee raamatun kuvauksesta, että hänellä oli ruokana hunaja.

Vielä tavataan _Johannes eli Juones_ lääkekasvien kerääjänä ja voiteitten valmistajana:

A. Johannes Jumalten mies, paras Herran palvelija, ylimmäinen ystäviä, lähimmäinen lääkäreitä sata hieroi heinän päätä, sata klikkaa kukasi, sata kastetta kokosi. B. Juones Jumalan poika sepä heiniä keräsi, ruhtoi ruohoa tuhannen, kesät keitti voitehia. C. Juhannes Jumalan pappi vuoen voietta keitti kattilalla pienoisella. D. Johannes se paras pappi seisoi meren selällä pienellä patasella voitehia keittämässä.

Mutta kuten voimme arvata mainesanasta "_paras Herran_ (s.o. Vapahtajan) _palvelija_" ja "_ylimmäinen ystäviä_", oikeastaan myöskin Herran eikä avuksianojan, tarkoitetaan tässä Johannes evankelistaa, joka kerrottiin viedyn Roomaan ja piinatun öljyssä keittämällä, vaikka ilman tehoa, ja joka sen johdosta pääsi öljynkeittäjäin pyhimykseksi esim. Tanskassa.

Rakkauden apostolina tuli tämä Johannes myös maallisen lemmen suojelijaksi. Eräässä kreikanuskoisten karjalaisten Naintaluvussa pyydetään avuksi _pyhä Iivari syöttäjä_. "Pyhä Iivan suuri on mies, svaadban (häät) asettelee".

Evankelista Johanneksen maallisena muistona säilytetään eräässä Italian kaupungissa hänen tunikaansa eli ihokastansa. Sitä tarkoittanevat seuraavat Verensulkusanat:

Johannes parahin pappi, leikkaa puoli paitoasi!

Johannes Kastajan esiintymistä metsän isäntänä voinevat vielä valaista _Juones_ muodosta mahdollisesti johdettavat naispuoliset _Juonetar eli Juonitar sekä Juoletar_.

A. Juonetar metsän jumala! B. Juonitar metsän emäntä! G. Juoletar ukko kaunis, veen kultainen kuningas!

Juonettaren tosin voisi selittää runolliseksi metsän juonen personoimiseksi, kuten samassa Metsänluvussa esiintyvä _Uramatar_ lienee yhdistettävä seuraavassa säkeessä tavattavaan ura sanaan:

Uramatar uusi piika, älä uuista uria, varateitä vahvistele! Yks' on juoni juostaksesi.

Niinikään Juoletar, jota rukoillaan saukonpyynnissä ja siitä syystä veden kuninkaaksi puhutellaan, voisi olla _juola_-kasvista johdannainen. Juolukan ruotsinkielisenä nimityksenä on _utterbär_, 'saukon marja'. Ganander asettaa Juolettaren puolisoksi _Hillervon_, joka oli "saukon oma emuu" ja "veen ehtoisa emäntä". Myös Hillervo voitaisiin suomarjan _hillan_ tai kärpänsukuisen _hillerin_ avulla selittää.

Mutta Juonettaren ja Juolettaren määresanat _Jumala ja ukko_ ynnä _kuningas_ eivät ole naispuolisia. Lönnrot Loitsurunoissaan on Juolettareen nähden, josta runomitan vuoksi on venytetty _Juolehetar_, yrittänyt saada aikaan yhdenmukaisuutta muuttamalla ukon akaksi ja kertosäkeen lainaamalla Hillervolta. Kuitenkin ovat juuri määresanat oikeita ja nimet väännettyjä. Hillervo ei ole edes päätteeltään naispuolinen, enempää kuin ennen esitetty Tellervokaan. Jos pyhimyksen nimestä _Juhannes > Juones_ on johdettavissa _Juonetar_ siitä _Juoletar_, niin kenties myös _Hillervo_ ynnä sisiliskon syntyä mukailevassa Vasken synnyssä esiintyvä _Hilajatar_ "Hiitten neito, vaskivattalan sikiä" voitaisiin yhdistää _Hilarius_ nimiseen, opiltaan kuuluisaan pyhimykseen, jota rukoiltiin avuksi käärmettä vastaan.

Vielä mainittava "metsän isäntä" on _Rauhio_, jota puhutellaan eksynyttä lehmää metsän peitosta päästettäessä. Rauhio on mahdollisesti suomalaisen lausunnan synnyttämä väännös matkustajain ja vuorimiesten suojelusenkelin _Rafaelin_ nimeä.

Yhdessä Metsänluvussa esiintyvä _Rammikko_ "rahojen vanhin",[57] jota rukoillaan:

Raskuta rahaista kättä, kirjokättä kiimoittele,

tavoittanee _Erasmus_ nimeä, josta on käytetty lyhennysmuotoa _Rasmus_. Pyhä Erasmus eli 4:nnellä vuosisadalla piispana Palestiinassa ja vetäytyi erakkona korpeen, jossa eläinten kerrotaan kokoontuneen hänen jalkainsa juureen. Saksassa hänen apuaan anottiin karjantauteja vastaan ja kuvailtiin hänen voivan tehdä rikkaaksi. Tanskassa luettiin sunnuntaisin rukous, jossa häneltä pyydettiin jokapäiväistä elantoa seuraavan viikon varalle.

Nuoremman miespuolisen metsänhaltian eli _Tapion pojan_ olemme jo tavanneet Pellervo nimisenä. Kalevalasta tunnettu nimi _Nyyrikki_ perustuu pariin ilomantsilaiseen kirjaanpanoon. Tämä on epäilemättä sama kuin Agricolan mainitsema karjalaisten jumala _Nyrckes_, joka "oravat antoi metsästä". Naisellinen -_kki_ pääte on ilmeisesti muodostunut runomitan vaatiessa kolmea tavuuta. Alkuperäisen -rk- yhtymän on säilyttänyt muoto _Nyrkys_ parissa Karhuntappo-runon toisinnossa:

Tuleppa nyt Nyrkys nylkemähän, Tapio rahan tekohon!

Turmeltunut Metsänluvun säe: _Nyrkki sonnakka Tapia_ on luettava: _Nyrkis on akka Tapian_. Tapion akkana esiintyy myös _Nyrkiö_ ja sen yhteydessä _Vilpus Tapion poika_. Samoin seuraavat toisiaan Tapion akkana ja poikana _Nyrkytär ja Virpus, Nylkys ja Vilpus sekä Nylky ja Virpus_. Molemmat sanat ovat ilmeisesti vaikuttaneet toisiinsa siten, että jälkimäisen _lp_ on muuttunut _rp_:ksi ja päinvastoin edellisen _rk lk_:ksi, niin että lopulta pelkästään väärät muodot jäivät jäljelle. _Vilpus_ sanan on Lönnrot johtanut Tapion pojan "vilpasluontoisuudesta". Mutta tämä ei ole muu kuin apostoli _Filippus_, joka Suomen keskiaikaisissa asiakirjoissa tavataan typistyneessä muodossa _Philpus_. Tätä pyhimystä esitettiin kuvissa pyhiinvaeltajan puvussa ja ristisauva kädessä.

_Virpus_ muodosta edelleen vääntynyt kansanjohdannainen voisi olla _Varvutar_ "valio vaimo" eli "neito". Edellisen pääsäkeenä on _Hyypiö_ (< Hubertus) "hyvä emäntä". Mutta tämän nimen saattaisi myös yhdistää naiselliseen _Valpuri_ pyhimykseen, josta toisintomuoto _Varpuli_ tavataan sananlaskuissa, taikka yksinkertaisesti johtaa runollisena muodostuksena varpu sanasta ja asettaa ennen mainitun _Havutaren_ rinnalle.

Myös _Nyrkes, Nyrkys eli Nyrkis_ on löydettävissä pyhimysten joukosta, jos ottaa huomioon semmoisen äännevaihtelun mahdollisuuden alkukerakkeeseen nähden kuin sanoissa _nyrkkä-jyrkkä_. Mutta ennenkuin pyhä _Jyrki eli Yrjänä_ tulee esitettäväksi, on syytä mainita muutamia _Nyyrikistä_ edelleen väännettyjä muotoja: _Myyrikki_ "Tapion neiti", _Nyypetti_ "Tapion poika", _Tyytikki_ "Tapion neiti" ja "oravan emuus". Jälkimäisen kertosäe "metsän piika pikkarainen" sekä pyyntö: "aukaise rahainen aitta" viittaavat selvästi Annikkiin, joka itse Nyyrikille lienee -_kki_ päätteen lainannut. Mahdollisesti _Nyyri_ muotoon palautettava on _Tyyri_ säkeessä: "Oravainen Tyyrin poika".

Legenda Georgios, 'maanviljelijä', nimisestä soturista, joka rohkeasti tunnusti uskonsa ja urheasti kesti kaikki mahdolliset piinat ja viimein kuoleman, on moniseikkaisimpia ja mielenkiintoisimpia pyhimyskertomuksia. Aina 11:nnen vuosisadan loppuun asti kuvattiin Yrjänä seisovana lohikäärmeen päällä, joka voitetun pakanuuden vertauskuvana moniaan muunkin pyhimyksen jalkoihin asetettiin, kuten edellä mainitun Margarethan. Mutta myöhemmin alkaa lohikäärme hänen allaan elää ja hän itse ratsun selkään kohotettuna ojentaa keihästään tämän kitaa kohti. Ristiretkien aikana ritarit omistivat hänet suojeluspyhäkseen ja hänen legendaansa liittyi vanha taru lohikäärmeeltä vapauttajasta. Semmoisena hän tuli tunnetuksi ja palvotuksi koko kristikunnassa, vieläpä muhamettilaistenkin keskuudessa. Länsi-Euroopassa erittäin englantilaiset ottivat hänet kansallispyhimyksekseen. Brunkebergin taistelussa v. 1471, jossa Sten Sture saavutti tanskalaisista suuren voiton, olivat ruotsalaiset laulaneet "Sancti Örjans vijsa". Tämä on Ruotsissa kansanlauluna meidän päiviimme asti säilynyt ja Suomessa synnyttänyt omituisesti muodostuneen runon Neidosta ja lohikäärmeestä (Kant. III 47). Koska Yrjänän voittama lohikäärme ei ollut ainoastaan ihmisiä, vaan erittäin vielä karjaa ahdistanut, pyydettiin häntä suojelemaan karjaa petoeläimiltä ja hänestä tuli paimenten pyhimys. Petoeläinten hillitsijästä kehittyi helposti niiden hallitsija, jolta metsämiesten tuli riistaa anoa. Venäläisen kansankäsityksen mukaan hän itsekin harjoitti metsästystä pitäen susia koirinaan.

Länsisuomalaisissa loitsuissa esiintyy ruotsalaista _Sankt Örjan eli Yrjan_ vastaava _Sant Yrjänä_ mainesanoilla "pyhä ritari" eli "herra ritari", jota rukoillaan:

A. Pidä koiras kahlehissa! B. Pane lukku suden suulle, karhun kielelle kapula suviyöstä talviyöhön!

Välistä lisätään: "pyhän t. herra ritarin nimehen."

Vermlannin ja Rautalammin savolaisten Karjanluvuissa tavataan _Yrjö_ muoto.

A. (Karhulle): Santta Yrjöi paimenesi. B. Pane Yrjö koiras kiinni, älä laske laitumelle!

Muista itäsuomalaisista loitsuista mainittakoon:

A. (Ähkyn luku). Santti Yrjänä kuningas laski langan taivahasta. B. (Sisiliskon sanat). Yrjäme yliä neito päällä taivosten asuvi.

Kreikanuskoisten karjalaisten ja inkerikkojen Karjanluvuissa on venäläisen _Jurij'n_ mukainen _Jyrki_ muoto yleinen. _Pyhä Jyrki_ saa tavallisen mainesanan _syöttäjä eli syöttäjäni_, myös venäläisen _kormelitsa_. Inkerissä hän on sitäpaitsi _armollinen ja metsän herra_. Jyrkiä samoin kuin Yrjänää rukoiltiin pitämään metsänpetoja kurissa:

A. Piä koirille kovoitus. penikoille suuri pelko! B. Tee metsät mieleviksi. sinikorpi siivoisaksi!

Muutenkin häntä pyydettiin karjasta huolehtimaan:

Pyhä Jyrki kormelitsa, karjan kaunis jumala, piä kahta kämmentäsi kahen puolen karjastani!

"Pyhä Jyrki on karjan katsoja", selitettiin lyhyesti Suomen itä-Karjalassa. Vienan läänissä on häntä pidetty erityisesti _hevosten jumalana_. Samoin Virossa on _püha Jüri_ ollut kotieläinten suojelija ja nimenomaan _hevosien jumala_, jona häntä on palvottu Saksassakin. Virolaisessa loitsussa rukoillaan:

Püha Jüri poisikene, võta kätte kuldakeppi,

mikä muistuttaa suomalaisen runon säettä: "salon poika rautasauva".

Silloinkin kuin itse karja Yrjänälle omistettiin, toimi hän metsänhaltiana, huolehtien siitä ainoastaan ulkona metsässä, jossa itse asui. Ganander mainitsee, että karjaa keväällä ulos laskettaessa miehen piti mennä niin kauas metsään, kuin lehmät kävivät laitumella, ja kovalla äänellä kolmasti huutaa: "Sankt Yrjänä, tuo karjas kotiin!"

Yrjänän ohella pyydetään metsän koirien kiinni pitäjiksi joskus myös _Martti ja Mikael_:

A. Marta Yrjänä, hyvä Yrjänä! B. Pyhä Yrjölä, Mikaeli ja Mart!

Toursin piispa Martin, ranskalaisten kuuluisa käännyttäjä ja Ranskanmaan "patruuna" tuli frankkilaisvallan aikana Saksassakin yleisesti palvotuksi. Hän esiintyy muun muassa karjan suojelijana, erityisesti hevosten, koska oli nuoruudessaan sotilaana ratsuväkeen kuulunut. Tapa kuljeksia marttina laulamassa on Saksasta levinnyt Viroon ja sieltä Inkeriin, jossa esilaulajaa vielä nimitetään _Saksan Martiksi_.

"Mikkeli on pyhä miesi", määrittelee suomalainen runo. Samoin kuin pyhimyksiä on tätä enkeliä aljettu palvoa Frygiassa 3:nnella vuosisadalla. Suuren lohikäärmeen voittajana soveltui hän varjelijaksi petoeläinten puremalta, jona häntä Ranskan vuoriseuduissa avuksi pyydettiin. Virolaiset uskoivat, että Jyrki (23/4) panee sudelle päitset päähän, ja Mikael (29/9) ne taas päästää irti. Mikaelin päätehtävä kohdistuu kuitenkin hengenlähtöön.

Varsinaisiin karjansuojelijoihin siirtyessämme tulee hevosten varjelijana vastaamme kristinuskon ensimäinen veritodistaja pyhä _Stephanus_. Hänen nimensä oli legendan mukaan yhdellä Betlehemin paimenista. Tanskassa on Stephanusta palvottu nimenomaan tallihevosten hoitajana. Skandinaavilaisessa Tapaninvirressä on _Staffan_ tallirenkinä, samoin siitä johtuneessa länsisuomalaisessa runossa, jossa _Tapani_ saa mainesanat _jalo ja taitava_. Runon inkeriläisissä toisinnoissa:

A. Tahvana oli heposen herra. B. Tahmana hengoisten herra.

Suomalaisessa Hevosenluvussa häntä puhutellaan:

A. Santti taitava Tapani! B. Santta Tahvo talliherra, jumala hevosten herra! C. Tehvanus hevosten herra, Tahvo taitava Tapani! D. Tehvannus hevosen haltia! E. Tahvanus hevosten herra, soimen suomija jumala! F. (Naispuolisena). Tahvotar hevosten herra!

Tätä pyhimystä pyydetään hevosia tallissa ruokkimaan tai sukimaan taikka "luota katsomahan, läheltä tähyämään", "ettei karvakaan katoisi, puoltakana pois tulisi", erityisesti silloin kun hevonen on päästetty pihalle, kartanolle tai kedolle. Välistä tahdotaan nostetuksi maasta marhaminta, jota varten on herättävä _hevosen rengin, tallin haltian_ havahduttava. Myös hevosenkavioita leikattaessa on häntä rukoiltu.

Eräässä vienanpuolisessa loitsussa ilmaantuu venäläisestä _Stepan_ muodosta johtuva _Istoppi_, "hevosten herra", johon kertosäkeessä "pyhä Jyrki kormelitsa" liittyy. Siitä väännös lienee kajaaninpuolisessa kirjaanpanossa tavattu: _Imantti hevosten herra_. Venäläisten mainitaan Tapaninpäivänään (2/8) juottaneen hevosia lakista, johon oli pantu hopearaha, mikä sitten piiloitettiin tallin seimen alle.

Länsimailla vietettyä Tapanin päivää (26/12) nimitettiin Suomessa _tallitapanukseksi_. Hevosia juottaessa aamulla piti astiassa olla hopearaha. Ruuaksi pyydystettiin jänis tai orava, josta tehdyn rokan oluen ja viinan kanssa miehet nauttivat tallissa. Syödessä piti varoa, ettei luita särkenyt tai viskannut pellolle, muuten eivät hevoset menestyneet. Kuopiossa v. 1670 pidettyjen rovastinkäräjäin pöytäkirjassa mainitaan vanhojen taikatapojen joukossa myös _Dapanin maljat_, jotka vastaavat ruotsalaisten Tapaninkannun juomista. Eivät hevosetkaan uhrijuomasta osattomiksi jääneet. Samoin kuin Ruotsissa hevosille juotettiin jouluoluen tähteet, tiedetään Satakunnassa tapanina kaadetun olutta ja viinaa kauroihin ja silppuihin. Myös Ruotsista lainattu tapanin ajo monine menoineen tarkoitti hevosonnen säilyttämistä. Ruotsiin on Tapaninpäiväinen sekä muistomalja että ratsastus tullut Saksasta, josta edellinen tapa tunnetaan jo Kaarle Suuren ajoilta.

_Teppana_ muodosta on johtunut lyhennys _Teppo_, joka Vienan läänissä on tavattu yhdistyksessä _Matka-Teppo_ ja mainesanalla "tiejumala", mikä hyvin soveltuukin hevosten suojelijalle. Häntä rukoillaan:

Tules tietä neuvomahan, matkoa osoamahan!

Vielä on mainittava _Huotari_ "hevosten herra". Nimi vastaa venäläistä _Feodor_ ja tarkoittaa sotilaallista _Theodor_ pyhimystä, jonka myös kerrotaan hevosen selässä ratsastaen lannistaneen lohikäärmeen.

Kajaaninpuolisessa Härän synnyssä rukoillaan:

Santta Seitäri sinun syntys, katso luota luomoasi!

Härän haltia _Seitäri_ ei voine olla muu kuin 1100-luvulla elänyt espanjalainen talonpoikaispyhimys _Isidor_, jonka puolesta, hänen rukoillessaan, kerrotaan enkelin kyntäneen valkealla härkäparilla. Yhteyden vahvistaa nimen venäjänkarjalainen muoto _Siitari_.

"Lehmien jumalana" mainitaan Vienan läänissä _pyhä Ulassie_. Häntä rukoiltiin lehmän poikimisen jälkeen:

Pyh' Ulassie kormelitsa, herustele Hermikkiäni -- heraisista hettehistä, läikkyvistä lähtehistä, pyhäisistä pyörtehistä, jott'ei puollu polvenansa!

Suomen itä-Karjalassa kutsutaan kirnutessa: "_Pyhä Valassi_ voita antamaan!" Vastaava nautakarjan suojeluspyhä venäläisillä on _Vlasij_ s.o. _Blasios_. Tämä pyhimys, joka eli lääkärinä Armeniassa, valittiin hyväntekeväisyytensä ja pyhyytensä vuoksi piispaksi. Vainojen aikana hän vetäytyi vuoristoon, jossa pedot häntä kuuliaisina ympäröivät. Sieltä noudettuna vankilaan hän matkalla paransi paljon ihmisiä ja elukoita. Erään vaimon tuodessa hänelle poikaansa, jolle oli ruoto tarttunut kurkkuun, Blasios rukoili, ettei ainoastaan tällä kertaa, vaan vastaisuudessakin kaikki kaulakipua kärsivät häntä avuksi kutsuessaan paranisivat. Vankilassa pyhimystä piinattiin hänen ihoaan rautahäkilöillä verille repimällä ja lopuksi hänet mestattiin v. 316.

Jo 6:nnella vuosisadalla tiedetään kreikkalaisen lääkärin neuvoneen tukehduskohtauksessa koskettamaan kaulaa ja rukoilemaan pyhää Blasiosta. Hänen maallisia jäännöksiään siirrettiin länsimaille ristiretkien aikana; niitä seurasi hänen palvontansa. Blasiusta, jota kuvattiin paimensauva kädessä, Ranskassa rukoiltiin nautakarjan suojelijana. Saksassa rakennettiin metsäisiin seutuihin kappeleita, joissa hänen varjelustaan pyydettiin laitumella lihotettavalle karjalle. Roomassa toimitetaan Blasiuksen päivänä kirkoissa kaulanvoitelu siunatulla öljyllä. Ranskassa on Blasiuksen lähde, johon määräpäivänä vuodessa pappi kastoi _punaisen langan_, sitoen sen sitten suojelukseksi pyhiinvaeltajan kaulaan. Myös Saksassa kunnioitettiin Blasiusta erikoisesti kaulataudin poistajana.

Sekä nautakarjan kaitsijana että kaulataudin parantajana on Blasiuksen nimi myös runoissamme säilynyt, vaikka miltei tuntemattomaksi vääntyneenä. Eräs Häränsynty alkaa: "_Pullukka eli Puolakka puhos emäntä_, tule luota katsomahan", ja Kuvunsanoissa rukoillaan:

Pulletar punainen neiti, puno nuoroa punaista punaisella polvellasi päällä taivahan yheksän, päällä pitkän pilvenrannan, jolla mie kupuja kuristan!

Alkusoinnun vaikutuksesta on _Pulletar_ nimestä samassa kirjaanpanossa tullut _Kullalar_:

Kullatar kupujen neito, neito kärkäs kääriäinen, kääri multa liiat kääröt -- kaulan kaioilta lihoilta!

Jälkimäinen pyyntö esiintyy erikseenkin, osoitettuna _Kullitar_ neidolle.

Pulletar muodosta seuraavan sanan mukaiseksi vääntynyt on muutamassa Paiseenluvussa _Punitar_:

Punitar punainen neito, Punilan talon miniä, ainut tyttö ankeloisen, puno nuoroa punaista!

Punainen nuora vastaa Ranskassa käytettyä punaista lankaa. Siitä ynnä Blasiuksen verille revitystä ihosta saanee selityksensä itse punojan ja erittäin hänen polvensa punaisuus.

Jos nuoraa punova Pulletar on Blasiuksen vastine, niin mahdollisesti sopinee tällä paikalla vielä mainita Sudenpureman luvussa esiintyvät _Nuoratar, Nuorama eli Nuorimo ynnä Puolatar_.

A. Sumusta susi neiti, Nuoratar hyvä emäntä. B. Nuorimo hyvä emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, kiveltä kivelle astui, haolta haon selälle. mättähältä mättähälle; helmi helmasta putosi, kultakakkare kalahti. Siitä sitten synty syntyi. C. Puolatar merelle syntyi, nousi maalle puolimahan saarelle nimettömälle, maalle mättähättömälle. Siitä sitten synty syntyi -- Ulvotar sinun isäsi, Ulvotar sinun emäsi, Ulvotar sinä itsekin.

Nämä näytteet edustavat kahta erilaista Sudensyntyä. Molemmat tavataan myös samaan loitsuun yhdistettyinä; niiden välissä on Käärmeensyntyyn kuuluva Syöjättären sylkeminen. Puolatarta vastaa jälkiosassa _Kuolatar_,[58] joka on siitä alkuosaankin tunkeutunut Nuoraman sijalle.

D. Nuorama hyvä emäntä kiveltä kivelle astui, mättähältä mättähälle, helmi helmoista putosi -- Tieän synkkä synnyntäsi -- Sylki Syöjätär vesiltä -- Kuolatar merestä nousi saarehen puuttomahan, luotohon kivettömähän, suen suustansa sukaisi. E. Kuolatar paha emäntä kiveltä kivelle astui, mättähältä mättähälle, helmi helmoista putosi -- Sylki Syöjätär vesille -- kiville nimettömille saarille sanattomille, nimen tietämättömille, Kuolatar merestä nousi, suen suustansa sukaisi.

Blasiuksesta on kansan muistiin helposti jäänyt kertomus siitä, mitenkä hän pakoitti suden palauttamaan sen köyhältä akalta ryöstämän porsaan takaisin omistajalleen. Siitä on voitu johdonmukaisesti muodostaa mielikuva sudenhaltiasta. Mainituille _nuora_ sanan johdannaisille ei toistaiseksi muutakaan selitystä ole tarjona.

Sekä lehmien että lampaitten suojelijana runoissamme kuvataan _Katrina_. Hänenkin palvontansa levisi itämailta länsimaihin vasta ristiretkien aikana. Tanskassa 12:nnen vuosisadan kalenterit eivät häntä vielä mainitse, mutta jo 13:nnen vuosisadan kalentereissa on kaikissa hänen nimensä. Etenkin kerjäläismunkit, sekä dominikaanit että fransiskaanit, uutta pyhimystä kannattivat.

Pyhän Katharinan kerrotaan olleen Armenian kuninkaan tyttären, joka nähtyään ilmestyksessä Kristuksen kieltäytyi maallisista sulhasista ja pakeni maastaan Aleksandriaan, missä kärsi marttyyrikuoleman v. 307. Katharinan legendasta on Saksassa sepitetty kansanlaulu, joka Skandinaavian kautta kulkeutuneena on myös suomalaiseen runomittaan puettu.

Saksalainen kansantapa vaati, että Katrinanpäivänä (25/11) karja oli suljettava läävään ja paimenen saatava loput palkastaan. Saksassa oli sananpartenakin: "Katrina lukitsee lampaat". Virossa on _Kadri_ ollut nimenomaan lampaitten suojelijajumalana.

Inkerissä on Kaisanpäivän kunniaksi pantu olutta ja keitetty puuroa; niitä oli annettu ensiksi karjalle, sitten vasta itse syöty ja juotu, mitä oli jäljelle jäänyt. Myös itäisellä Uudellamaalla ja etelä-Savossa oli puuropata ennen syömistä viety läävään kellolehmän leuan alle. Nimitys _Kaisan kahjakset eli kahjaiset_ viittaa siihen, että Suomessakin on mainittuna päivänä uhriolutta juotu. Niinikään Kuopiossa v. 1670 Tapanin maljain ohella mainitut _Katrinan lahjat_ lienee luettava _kahjat_.

Satakunnasta on Isonvihan-aikuisen köyrinvieton muiston yhteydessä säilynyt Katrinalle osoitettu kiitos uhrilammasta syödessä: "Saltta Kaarama! Oi sinä suloinen jääräpää, lihasi antamasta ja makkarasi kantamasta!"

Inkerissä ovat säilyneet Katrinan, "lehmien Haltiattaren", palvelussanat, joilla hänelle tarjotaan ruokauhria. Uhriantimiin viittaa pohjoiskarjalainenkin luku.

A. Hyvä Katrina, kaunis Katrina, syö voita, kiisseliä, älä tapa lehmojani! B. Hyvä Katri, kaunis Katri, piä karja kaunihina, toiste paremmin muistan.

Itä-Pohjanmaalla on muistiinpantu seuraava Oinaan synty:

Santta Katrina sinun syntys. Käy tänne kapein kengin, sukin mustin muikuttele, punapauloin painattele!

Karjanluvuissa Katrina tai siitä johdettu _Katrinatar_ saa mainesanat "hyvä emäntä" ja "vaimo kaunis", useimmiten kuitenkin _kipokaponen_.[59] Viimeksimainittu muistuttaa lausetapaa: "kipi kapi lampaitani", jolla lammasten menestystä toivotettiin, esim. kekrinä ruokia viedessä navettaan. Kertosäkeenä on tavallisesti: _hyvä rouva ronkkaselkä_, joka käy "kujat kuuruksissa, läävät länkämöisillään". Katrinaa rukoillaan välistä vaatimattomasti:

Anna mulle musta lehmä, tahi valkea vasikka, kelpoaisi kirjavakin.

Vaan toisinaan häneltä vaaditaan:

Sata sarven kantajata, sata maidon antajata.

Samalla suodaan toiseen taloon kaksi tai vain yksi lehmä; senkin:

Sarvet sontahan sorita, sääret pitkin permannoita, kynnet kylvä kynnyksille, karvat seinille karista!

Eräässä Taalainmaan toisinnossa Katrina "kypäkepäjä" saa kertosäkeen: _tuo vihanta viljan eukko_. Tästä saanee selityksensä yhdessä Karhunsynnyssä esiintyvä säepari:

Vikuritar viljan eukko, Kakuritar karjanpaimen.

_Kakuritar_ lienee väännös Katrinatarta ja siitä _Vikuritar_ alkusoinnun (_viljan_) vaatimuksesta edelleen muodostunut.

Parissa vermlantilaisessa Karhun ja Suden synnyssä _Kati kaunis, ilman tyttö_ esitetään "kouvon" tai "koiran" kohdussaan kantajana.

Vielä mainitaan kerran puun kasvattajana ja useammasti tulen tuudittajana:

A. Kati kaunis, neito nuori. B. Katrina vähäinen neito. G. Katrina kipokäpeä -- tulitytti tahallinen.

Venäjän Karjalassa tunnetaan "lammasten jumalana"; _pyhä Nastassii_, joka on sama kuin Venäjällä lammasten suojelijana palvottu naispyhimys _Anastasia eli Nastasia_. Häntä rukoillaan Vapahtajan yhteydessä:

Spaassa ja pyhä Nastassii, katsokaat miun lampahii! Työnnän Viipuriin villomaan, Suomeen sikiämään, kotiin keritsemään, Viipurista villa suuri, Hoahesta (Raahesta?) hyvä hame, viisi leiviskää villoa selkähäs!

Sikojen suojeluspyhänä palvottiin yleisesti pyhää Antoniusta. Hän oli syntynyt Egyptissä ylhäissukuisista vanhemmista. Heidät nuorena kadotettuansa hän antoi pois kaiken perintönsä ja asettui erämaahan, jossa erakkona kuolikin v. 356. Hänet kuvataan aina jalkojen juuressa sika niiden saastaisien himojen vertauskuvana, jotka hän oli voittanut. Antoniittien veljeskunnalla, joka Ranskassa perustettiin