Part 9

Mutta viikon parin perästä viholliset olivat taas toipuneet ällistyksestään ja ahdistelivat nyt edelleen kaikkia pohjoiseen päin johtavia teitä pitkin vetäytyviä sissejä. Niinpä Longströminkin täytyi joukkoineen samota kauas Sisä-Suomeen. Talveksi hän vetäytyi Kajaanin seuduille asti, jotka olivat vielä suomalaisten hallussa. Hän majaili muutamia kuukausia Säräisniemellä ja Paltamossa, josta käsin teki vain suksilla vähäisiä muonanhakuretkiä vihollisen Pohjanmaan rannikolla oleviin varastoihin.

Tänne hän sai Ruotsiin vetäytyneen armeijan päämajasta uusia määräyksiä. Armfelt oli saanut tiedon hänen laivakaappauksistaan ja kehotti häntä jatkamaan niitä. Heti kevään tullen (1715) Longström lähti Paltamon periltä etelään ja varasi Iisalmelta joukolleen veneitä soutaakseen taas Saimaan vesille. Sydänkesään mennessä hän oli kantajoukkoineen päässyt -- viholliselle alituista kiusaa tehden -- melkein viimevuotista matkareittiä noudattaen Suomenlahden rannikolle, Vehkalahden vesille -- sinne hänen oma luontonsa veti. Siellä hän tapansa mukaan väijyi venäläisten kuljetusaluksia ja siellä hän taas pikimmältään tapasi keltatukkaisen tyttönsä. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan uskaltanut tulla rantaan miesjoukolla, vaan hiipi yksin Pajulahden metsiä myöten tutulle sorakuopalle, jätti sinne tuomisensa, rupatteli hetkisen hilpeästi Sesilian kanssa ja lupasi poistuessaan tulla taas ensi kesänä takaisin.

Niin hän tulikin. Mutta keltatukkatyttöään hän ei silloin enää tavannut. Kylmillä oli mökki Pajuniemen rannalla, autiona kuin paon tai ryöstön jäljiltä. Ja juuri silloin, kun hänellä oli niin hyvät tuomiset...

* * * * *

Entistä vaikeampi ja vaaranalaisempi oli Pietari Longströmin retki tänä vuonna (1716) ollut Sisä-Suomessa. Kärsimysten piinaama väestö oli sisseille yhä ynseämpi, maahan jo pesiytyneiden voittajain komento oli entistä tiukempi. Vihdoin hän saapui miehineen merenrannikolle ja vaani siellä saaristossa ja Kuorsalon luodoilla merisissinä vihollista viikkokausia. Hän odotti Pietarista tulevia aluksia, joiden lasteja hänen oli määrä upottaa, mutta niitä ei tullut -- toiseen suuntaan kulki kyllä aluksia.

Pari alusta laski ankkurinsa eräänä päivänä Pyötsaaren rannalle ihan lähelle Pietarin väijymäpaikkaa ja yöpyi siihen. Houkutus kävi partiomiehille ylivoimaiseksi; he tekivät hyökkäyksen laivoihin, vangitsivat niiden miehistön, tarkastivat niiden lastin ja löysivätkin odottamattoman rikkaan saaliin. Tavanmukaisten tavaroiden lisäksi laivoissa oli runsaasti hopea- ja vaskirahoja -- luultavasti Viipurin linnaväen sotakassa, joka oli aiottu paluumatkalla jättää määräpaikkaansa.

-- En ole eläissäni luullut maailmassa näin paljon rahoja olevankaan, ihmetteli korpraali Forsman availlessaan raha-arkkuja. -- Johan näillä Ruotsin kuningas kävisi vuoden sotaa.

-- Ja rahastahan hänellä onkin ainainen puute, myönsi Longström. -- Mutta miten toimitat nämä lastit Ruotsiin?

-- Mahdoton tehtävä. Mutta pitääkö nekin nyt upottaa?

-- Korjataan ainakin hopeat talteen. Jaetaan miehille, niin että kerrankin tietävät saaneensa värväyspalkan.

Ruotsin hallituksen jalkarakuunoille takaama palkka oli viime aikoina maksettu sattumoisin, vuoden päivät se oli näiltäkin miehiltä aivan saamatta. Nyt kapteeni jakoi heille siekailematta kymmenkertaisen palkan ja sen lisäksi vielä runsaat voitto-osuudet, niin että joka miehellä oli rahaa aikamoinen taakka. Mutta sittenkin jäi vielä eräitä arkkuja avaamatta, kun miesten täytyi poistua uppoavista aluksista.

Pietari itse oli kätkenyt oman runsaan osuutensa kolmeen suureen tinapulloon, ja luodoilla retkeiltäessä hän vaali niitä tarkasti. Mutta eräältä yönuotiolta Paasion rannalta kapteeni lähti yksin soutamaan manteren puolelle sanoen aikovansa kätkeä tinapullonsa sinne vastaisia, parempia aikoja varten. Hän souti jo tuttua reittiä Pajulahden ulkoniemeen, mutta hän tahtoi kätkeä aarteensa yhdessä Sesilian kanssa, jotta -- jos hän seikkailuihinsa sortuisi -- tytöllä tulevaisuudessa olisi mistä elää. Niin rakkaaksi oli tuo aivan sattumalta kohdattu tyttö jo näiden vaellusvuosien varrella hänelle käynyt, että hän melkein kaikissa askareissaan aina ajatteli häntä.

Mutta Pajulahden mökki oli tyhjä, oli kai niin ollut jo kauan, koska naurismaakin oli kuokkimatta ja kaivotie oli nurmettunut. Karskin kapteenin valtasi silloin kamala aavistus; mies, joka ei koskaan hätkähtänyt kasakkapeitsen edessä eikä surrut satojen miestensä surmaa, hän lyyhähti nyt kuin iskun saaneena aution tuvan kuluneelle kynnykselle. Siinä hän synkkänä hoki:

-- Venäläiset vieneet, tappaneet tai raiskanneet... vieneet tyttöni, ainoan iloni!

Hän koetti kyllä itselleen todistella, että olivathan naiset voineet itsekin pyrkiä tästä kovin yksinäisestä paikasta asutummille maille; ehkä he olivat Virojoella tai Vehkalahdella. Mutta hän ei uskonut näitä vakuutuksiaan. Viholliset olivat jonkun kielijän kautta voineet saada vihiä, että hänen oli ollut tapana vierailla tässä mökissä.

-- He ovat nyt kostaneet, kostaneet karvaammin kuin itse aavistavatkaan!

Tunnin istui murtunut, mustahaiveninen mies siinä aution tuvan kynnyksellä. Hän päätti vielä koettaa kyliltä tiedustella Pajuniemen eläjien kohtaloa, mutta tunsi sen jo turhaksi -- orjaksi oli tyttö viety! Ja hän, joka rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan oli saanut ihmeitä aikaan, ei voinut tälle nyt mitään!

Hän nousi kankeasti kynnykseltä ja käveli veneelleen. Siinä kimaltelivat tinapullot nousevan päivän hohteessa -- niiden näkeminen vihlaisi miestä! Hän otti airon, kaivoi sillä kuopan kiven kupeelle, kaivoi vihapäissään, kaivoi syvälle, ja viskasi sitten pullonsa kuopan pohjalle. Täytti kuopan ja vyörytti kiven päälle. Ja lähti soutamaan.

Valehtelematta hän saattoi kertoa Forsmanille kaivaneensa kaikki rahansa maahan. Mutta mihin hän ne kaivoi, siitä hän ei mitään kertonut komentaessaan kiireellä miehensä uudelle saalistusmatkalle.

* * * * *

Päämäärää vailla, entistään hurjempana, synkempänä ja sydämistyneempänä Pietari Longström harhaili tämän jälkeen kauan eri puolilla Suomea. Milloin hän liikkui Päijänteen vesillä, milloin hätyytteli vihollista Vaasan valtatiellä tai Viipurin takana. Hän kävi vielä Savossakin, kotikylässään Joroisten takamailla, mutta ei hänen mielensä kirkastunut siitä käynnistä: poltettu oli nyt kotitalo, poissa sen asukkaat!

Pietari kävi umpimieliseksi ja katkeraksi. Hän oli nyt omillekin miehilleen usein juro ja tyly, sydänmaan kovia kärsinyttä kansaa hän kohteli julmasti ja armottomasti -- hänen ainoa halunsa oli tuottaa kasakoille niin paljon tuhoa kuin mahdollista. Mutta samalla hän päästi kurin höltymään joukossaan, hän salli jo miestensä ryöstää mistä saivat, juoda viinaa minkä tahtoivat, elostella, elämöidä vaarankin paikoissa -- hän ei enää välittänyt omasta hengestään eikä muiden.

Kammottavan maineen Longströmin joukko saavutti näihin aikoihin Peräpohjolassakin, jossa hän talvisin majaili, milloin Sotkamon, milloin Paltamon, milloin Pudasjärven metsäkylissä. Suotta eivät näiden seutujen eläjät valittaneet Ruotsin esivallalle asti tästä älyttömästä elämöimisestä, kuinka Longströmin miehet riistivät talonpojilta heidän vähät viljansa keittääkseen sen viinaksi, kuinka he juopuneina reuhasivat, pieksivät viattomia ja ajoivat talon väen talvipakkaseen.

Mutta kerranpa raaistunut kapteeni kumminkin virkosi turtumuksestaan ja inhimilliset tunteet pääsivät voitolle. Hän saapui eräänä päivänä kosken rannalla sijaitsevaan Sotkamon taloon, johon jo ennen häntä oli hänen miehiään ehtinyt. Siellä he tapansa mukaan jo olivat riiviöinä mekastaneet. Varsinkin oli eräs entinen Kajaanin linnan mies -- linnan olivat venäläiset vuosi sitten hävittäneet ja sen miehet kulkivat nyt sisseinä saloilla --, Mäiväläinen nimeltään, riehunut hurjasti. Hän oli ajanut perheen lapsineen pakkaseen, ja yksi talon pienokaisista oli sinne kuollut. Kankea, kuihtunut ruumis oli äsken kannettu tupaan, mihin Longström juuri saapui matkaltaan.

Silloin hän hätkähti tuota lapsen hentoa ruumista katsellessaan ja kalpeni ehkä ensi kerran elämässään. Hän synkistyi omia syntejään ja laiminlyöntejään ajatellessaan, hän kimpaantui alaisensa julmuudesta. Longström kutsui Mäiväläisen ulos pitääkseen hänen kanssaan lyhyet käräjät. Mutta rannalle tultua, kun kapteeni kalpeana tarttui pyssyynsä, mies ymmärsi hänen katseestaan, mistä nyt oli kysymys. Hän heittäytyi silloin äkkiä jäiseen veneeseen, joka oli sulan kosken rannalla, ja lähti soutamaan pakoon joen yli. Mutta jäinen vene ei totellut soutajaa, ärjyvä talvinen koski ryösti veneen, joka täyttyi, siinä sai raakalainen palkan konnuudestaan...

Pietarin hilpeä luonne oli kovettunut, mutta hän kärsi kuitenkin jo taas tästä elämänsä jylhyydestä ja alituisesta vaanijan ja vaanitun ammatista. Mieluisana tuli hänelle silloin sydäntalvella Iijoen varrelle sanoma, että Armfelt oli kutsunut hänet miehineen luokseen Länsipohjaan. Heti Pietari lähti liikkeelle ja oikeinpa oudolta tuntui hänestä taas olla ihmisten ilmoilla, siistiä pukunsa, tukkansa ja partansa ja seurustella upseerina upseerien joukossa. Melkein oli jo unohtunut häneltä sivistyneen ihmisen asu.

Armfelt tarvitsi myöskin partiomiehiä ja tiedustelijoita Norjan retkellään, jota hän juuri valmisteli, ja Longström sai jo etukäteen kevatkelillä 1718 60-miehisine "vapaakomppanioineen" tehdä Pohjois-Norjan tuntureille tiedustelumatkoja tutustuakseen teihin ja tienoihin. Ja kun pääjoukko, Suomen jäljellä oleva armeija, vihdoin kesällä lähti liikkeelle, oli hänen jalkarakuunainsa tehtävänä aina vain samota etujoukkona noita vaikeita taipaleita ja vastaanottaa vihollisen ensi iskut. Mutta siihenpä hän oli tottunut Suomessakin -- aina olemaan vihollista lähinnä.

* * * * *

Kaarle-kuningas oli vastikään kaatunut Fredrikshallin edustalla, vihollisen rohkeus oli siitä huimasti noussut ja se valmistautui nyt antamaan maahansa tunkeutuneelle joukolle ratkaisevan iskun. Hätätilaansa ei Armfelt kuitenkaan tahtonut vihollisille eikä omille joukoilleen ilmaista, mutta tuskaisen hätäviestin sisälsi kuitenkin kirje, jonka hän marraskuun puolivälissä lähetti Rörosista, Pohjois-Norjasta, Ruotsin sodanjohdolle Skooneen kuvaten siinä joukkonsa tilaa ja pyytäen kiireistä apua. Tätä viestiä viemään hän lähetti taitavimman ja taatuimman partiomiehensä Pietari Longströmin kuuden jalkarakuunan kanssa.

Hän tiesi hyvin viestin lähettäessään, kuinka vaikeaa sen perillevieminen oli, sillä norjalaiset olivat hänen selkäpuolellaan miehittäneet kaikki kulkukelpoiset tiet ja vuorensolat. Longström oivalsi itsekin tehtävänsä vaikeuden, vaaranalaisuuden ja arkaluonteisuuden varsin selvästi, mutta käsitti myös sen tärkeyden, ja valmistautui reippaasti kuten aina pitkälle matkalleen.

-- Mutta kuinka käyneekin, tähdensi kenraali antaessaan omin käsin Longströmille nuo tärkeät kirjeet, -- älä näitä missään tapauksessa luovuta vihollisen käsiin. Toimita ne perille, siitä riippuu joukkomme kohtalo ja suomalaisen nimen kunnia, mutta jos tulee sellainen tiukka paikka eteen, että haavoitut tai joudut vangiksi, hävitä kirjeet parhaan kykysi mukaan.

-- Perille ne vien, jos se ihmiselle yleensä on mahdollista, mutta viholliskäsiin ne eivät joudu, vakuutti Longström vakavasti.

Hän seisoi siinä esimiehensä edessä nyt totisempana ja juhlallisempana kuin koskaan aikaisemmin. Tuo aina nuortea ja hilpeä sissi oli ilmeisesti vanhentunut viime vuosina, hänen piirteensä olivat käyneet koviksi, hänen tumma ja tulinen katseensa kylmäksi, ja hopeaa oli jo sekoittunut hänen ennen pikimustaan tukkaansa. Niinpä Armfelt lisäsi katseltuaan häntä kotvan:

-- Tämän retken tehtyäsi siirränkin sinut sitten helpompiin, joskin yhtä vaativiin toimiin. Olet jo rehkinyt kylliksi.

-- En sääli vaivojani, ilolla aina partioon lähden. Hyvästi, kenraali!

-- Hyvästi, kapteeni!

Tukalaa oli jo alkutaipaleesta kulku oudossa, lumenpeittoisessa vuoristossa, jossa rotko tai tunturiseinä yhtäkkiä saattoi sulkea väylän, eikä pieni retkikunta kuitenkaan uskaltanut laskeutua miehitettyihin laaksoihin. Mutta vielä vaikeammaksi muutti matkanteon sama vaara, jota Longström itse oli Suomessa edustanut ja jolla hän aina oli väijymänsä vihollisjoukon tuhonnut: Norjan talonpojat taistelivat hekin sissijoukkoina sisukkaasti isänmaataan puolustaakseen ja vaanivat sinne tunkeutunutta vihollista tuhotakseen sen. Pari päivää tuntureilla taivalta tehtyään Pietari havaitsi näitä talonpoikaisparvia joka taholla. Ne eivät vielä hyökänneet, eivätpä usein näyttäytyneetkään, mutta Hegren tuntureita samotessaan hän aavisti niiden läsnäolon kaikkialla ympärillään.

Hän läheni jo kuitenkin valtakunnanrajaa, sitä autiota tunturimaastoa, jonka yli hänen oli pyrittävä. Huomenna ehkä jo ollaankin siellä, hän päätteli eräänä iltana laskeutuessaan vuoristorotkossa havuvuoteelle nuotion ääreen. Mutta hän tunsi samalla mielensä tavattoman levottomaksi... tuo tunne oli jotakin aivan outoa hänelle, joka oli ennen voinut rauhassa nukahtaa missä vaaranpaikassa tahansa ja joka saattoi liioittelematta kehua, että pelon tunne oli hänelle vieras. Se oli jotakin toisenlaista levottomuutta, sisäistä tuskaa. Häntä väisti nyt uni, hänelle muistuivat mieleen lapsuustanhuat, vanhemmat, kotikaislikko. Ne olivat aivan kuin tuossa iltasumun takana. Sitten hän näki edessään päivänpaisteisen lehdon Pajulahden rinteellä ja rannalla keltatukkaisen tytön kädellään silmiään varjostamassa... Mies käännähti. Mistä se nyt mieleen lensi tuo kaukainen, rakas muisto, jonka hän jo aikoja sitten oli pakolla ajatuksistaan karkottanut, mikä kumma loihtikaan yhtäkkiä ilmieläviksi nuo karkean soturin ainoat, kauniit mutta katkenneet unelmat...?

-- Missähän lie keltatukkatyttöni, huoahti hän mietteissään. -- Vieläkö lie hengissä -- kai hän hengissä on, vieraan orjana... Kerran tyttö sieltä palaa kotimökilleen Pajulahden rannalle, mutta eipä taida enää sinne palata merisissi, jonka kihlavitjat hän povelleen kätki...

Siinä muistui nuotiolla lepäävän partiopäällikön mieleen myös se aarre, jonka hän oli mökin alaiseen rinteeseen kaivanut, ja hänessä välähti samassa ajatus kirjoittaa tytölleen kirje noista tinapulloista ja ilmaista niiden kätköpaikka Sesilialle siltä varalta, että tämä vielä palaisi kotiseudulleen. -- Tuleehan rauha kerran, mutta silloin se voi olla myöhäistä...! Tuo ajatus valtasi hänet niin kokonaan, että hän yhtäkkiä kaivoi esille repustaan kirjoitusvehkeet -- jotka hänellä aina kaiken varalta oli matkassaan -- ja rupesi siinä lepattavan nuotiotulen valossa kohmettunein käsin kirjettä rakentamaan. Hän pani siihen paljon useampia lämpimämpiä ja hellempiä sanoja, kuin mitä hän koskaan suullisesti oli immelle puhunut, kertoi aikeistaan, kertoi aarteestaan, määritteli tarkoin sen paikan. Kirjeensä hän osoitti Vehkalahden kirkkoherralle... olipa tuo kuka tahansa, kyllä hän seurakuntalaisistaan selon ottaa, jos he vain paikalla ovat. Ja vaikka kirje joutuisikin vieraisiin käsiin, yhdentekevää, ehkä niistä tinapulloista on jollekin iloa... Kirjeensä hän aikoi, jos hänet itsensä tapaturma tavoittaisi, jättää jollekin miehistään, matkamiesten mukana aikoinaan Suomeen toimitettavaksi -- tuo mielen levottomuus oli hänelle lähtökohtana kaikessa. Mutta nyt hän kätki kirjeen povelleen kenraalin tärkeiden kirjeiden lomaan.

Pietari oli niin kiintynyt tuohon puuhaansa, hääri niin innokkaasti noissa menneissä muistoissaan -- miesten nuotiolla kuorsatessa -- että yö oli jo puoleen kulunut, kun hänkin vihdoin asettui levolle. Mutta aamuvarhaisella, ennen päivänkoittoa, hän oli taas jalkeilla, reippaana, rohkeana ja toisia rohkaisevana, onnistumisestaan varmana kuten aina.

Kiireellä taipaleelle! Aamun valjetessa partiojoukko joutui vuolaan vuoripuron partaalle. Heidän oli päästävä sen yli ja he hakivat nyt sopivaa kahlaamoa. Siinä olikin kivikkokoski korkeanlaisen putouksen yläpuolella, siksi matala, että siitä voitiin ylittää puro. Pietari meni sitä edeltä tutkimaan valppaasti ympärilleen pälyillen, sillä juuri tuollaisessa paikassa hän itse oli monesti kasakoita väijynyt ja tuhonnut. Ei näkynyt vaaraa, mies laskeutui rantakiville, hyppäsi kiveltä toiselle ja oli pian kosken vastaisella puolella. Silloin pamahti laukaus rantakallion takaa. Pietari tunsi vihlovaa kipua, rinnassaan ja kaatui... Ja samassa hyökkäsi kallioiden takaa esille parvi aseellisia talonpoikia...

Longström nousi vielä... hänen piti toki palata kosken yli, antaa tärkeät kirjeet miehilleen toimitettaviksi perille... itse hän tunsi kohtalonsa hetken tulleen. Mutta hän ei jaksanut enää hypätä... kylki oli puhki... ja tuossa jo juoksi muuan nuori talonpoika häntä vangitsemaan. Silloin Pietari tempasi kirjeet poveltaan, viskasi ne koskeen, joka ne nielaisi, kuljetti edelleen ja hautasi putouksen ärjyihin...

Hänen partiomiehensä ampuivat nyt vimmatusti vastaan joen toiselta rannalta yrittäen päästä päällikköään pelastamaan, ja tulinen taistelu riehui tuokion kaatuneen ympärillä kosken partailla. Mutta Pietari viittasi miehiään peräytymään ja pelastautumaan miten voivat, koska he eivät kuitenkaan mahtaisi ylivoimalle mitään. Itse hän haavoittuneena antautui vangiksi.

Norjalaiset talonpojat kohtelivat häntä hyvin, kantoivat hänet lehdespaarilla läheiseen kyläänsä ja hankkivat siellä haavurin häntä hoitamaan. Mutta luoti oli iskenyt liian arkaan paikkaan, haavaa ei voitu lääkitä. Päivän sairasti mies siellä kuumehoureissa; sitten hän kuoli.

Uljaalle partiopäällikölle ja viholliselleen kapteeni Pietari Longströmille, norjalaiset pystyttivät hautapatsaan Lerfaldin puutarhaan, johon hänet haudattiin. Samassa pikkukaupungissa säilytetään vielä hänen aseitaan, joita hän kaatuessaan kantoi.

Mutta kenraalin kirjeiden mukana Pietari oli viskannut koskeen myös yöllä kyhäämänsä kirjeen, jonka hän oli osoittanut Vehkalahden kirkkoherralle ja jossa hän teki testamenttinsa keltatukkaiselle kihlatulleen. Virran viemänä meni myös vihje hänen tinapullojensa kätköpaikasta. Niitä ei koskaan löydetty, vaikka noita korpraali Forsmanin tiedonantojen pohjalla oikein viranomaisten toimesta sodan jälkeen etsittiin. Ne ovat siellä kiven alla Pajulahden rannassa. Ehkä ne sieltä vielä löytää joku keltatukkatyttö, jolle vaisto sanoo, minkä kiven alla ne ovat.

_Santeri Ivalo_

HERÄÄ HETKEKSIKIN, TUULI!

AMIRAALI NIILO EHRENSKIÖLD

Kuin kiusaten kirkuivat lokit suurenlaisen sotalaivan ympärillä, joka liikahtamatta lepäsi Riilahden selällä, laajahkon salmen suussa Hankoniemen länsipuolisessa saaristossa. Keski-ikäinen, päivän melkein mustaksi polttama sotaherra, joka yksin seisoi laivan tervaisella, paahteen hautomalla peräkannella, heitti puolittain vihaisen, puolittain kateellisen silmäyksen noita yllään rääkyviä lentäjiä kohti, jotka eivät tarvinneet tuulen apua viilettääkseen aavan meren ylitse, ja hänen katseensa pysähtyi silloin pitemmäksikin ajaksi tarkkailemaan heinäkuun pilvetöntä sinitaivasta. Sileänpuhdas ja imelänkorea se oli vain tänäkin aamuna! Kunpa nousisi idästä teräksenharmaa pilvenlonka, joka kasvaisi ja peittäisi tuon iljettävän sinen!

Mutta ei noussut hattaraakaan miltään suunnalta. Meri lepäsi yltyleensä rasvatyynenä heijastaen peilipinnastaan auringon helottavia säteitä, jotka vaivuttivat koko luonnon nuokkuvaan raukeuteen. Rantakalliot hohtivat kuumuutta, seisova merivesi hajahti tunkkaiselta, ja velttoina kävelivät helteen nuuduttamat merimiehetkin laivan kannella jaksamatta ryhtyä paljon mihinkään. Kaikki elämä oli hervahtanut toimettomuuteen ja unteluuteen, sotalaivatkin lepäilivät siinä salmen suussa kuin syvimmän rauhan hekumassa.

-- Ja kuitenkin... tämä on kirottua! Nyt juurihan olisi tulisimman, sisukkaimman toiminnan hetki...

Kiukkuisena ja kärsimättömänä mittaili kiusaantunut sotaherra laivansa tervattua kantta.

-- Nyt juuri -- kylläpä tietäisin mitä tekisin, jos tuuli heräisi edes hetkeksi unteluudestaan! Viilettäisimme näillä aluksilla Riianlahden selän poikki, ampuisimme puolessa tunnissa venäläisten maitse Lapinlahden kannaksen yli tänne kuljettamat kaleerit upoksiin ja sitten nopeasti aavalle selälle pääjoukkoamme vastaan. Jopa silloin näyttäisimme noille niemen ympäri soutaville Apraksinin orja-aluksille, kuka käski tulla tänne Suomen vesille. Lentäisimme, kiertäisimme, iskisimme...! Mutta ei... me emme lennä mihinkään. Tässä me olemme kuin jaloista kahlitut vangit, tuomittuina toimettomuuteen, häviöön ja häpeään.

Hän huoahti raskaasti, lokkeja tähystellyt katse vaipui alas ja tarmon nostattama into laukesi. Eihän tässä voinut tehdä mitään, jököttää vain paikoillaan -- tuuli ei herännyt, pienintäkään pilveä ei noussut taivaalle.

Tätä kiduttavaa tilannetta oli jo kestänyt pari vuorokautta -- siinä olivat toimettomuudessa kuluneet tärkeimmät, ratkaisevimmat päivät. Nämä heinäkuun loppupäivät 1714 olivat satumaisen herttaiset ja kauniit -- heinänteolle ne olivat kai parhaita poutapäiviä, mutta Ruotsin laivastolle, jonka olisi ollut varjeltava Suomen rannikkoa ja yleensä maan länsiosaa venäläisen laivaston saarrolta, ne olivat kidutuksen ja tuhon päiviä.

Tässä pitkällisessä sodassa, joka sittemmin sai historiassa isonvihan kamalan nimen, oli Ruotsin laivasto yleensä paljon paremmin kuin maajoukot pitänyt puoliaan ja estänyt itäistä vihollista etenemästä. Ruotsilla oli vanhastaan melkoinen sotalaivasto; venäläisillä taas, joiden alueet hyvin pieneltä osalta ulottuivat meren rannikolle, ei sodan alussa ollut laivastoa laisinkaan. Ja senkin jälkeen kun tsaari Pietari valloitettuaan Inkerin ja Vironmaan ja perustettuaan Nevan suuhun uuden pääkaupunkinsa, oli vähitellen hollantilaisten neuvolla ja avulla rakentanut itselleen huomattavan määrän laivoja, olivat Ruotsin ja Suomen merivoimat saaneet uuden kilpailijan pidetyksi loitolla Suomenlahden itäisimpään soppeen suljettuna ja iskeneet sen takaisin aina kun se sieltä vähänkin ulommaksi uskaltautui. Asteittain vihollislaivaston liikkumisalue oli kuitenkin viimeisinä kesinä Suomenlahdella maavoittojen ansiosta laajentunut. Se oli jo vallannut Suomen rannikon Porvoota ja Helsinkiä myöten, jotka kaupungit se oli hävittänyt, ja viime aikoina sen pääpyrkimyksenä oli ollut päästä Hankoniemen ohitse valtaamaan Suomen läntistä rannikkoakin Turkuun asti. Edellisenä talvena tsaari Pietari oli juuri tätä tarkoitusta varten rakennuttanut vanhoilla Retusaarilla, joille nyt oli perustettu merkittävä Kronstadtin merilinnoitus, satoja uusia kaleereja, ja näistä muodostettu laivasto oli tänä kesänä ruhtinas Apraksinin komennossa esiintynyt uhkaavampana kuin koskaan ennen. Mutta Hangon linjalla Ruotsin vanha laivasto oli kaikesta huolimatta sitkeästi ja menestyksellä pitänyt puolensa; kaikki Apraksinin yritykset kiertää Hankoniemen kärki olivat rauenneet. Tsaari Pietari oli itse ollut laivastonsa mukana ja koettanut kiihottaa sitä uusiin ponnistuksiin, mutta Ruotsin laivaston vartioimasta niemen kärjestä oli aina ollut pakko peräytyä.

Vihdoin venäläiset olivat päättäneet käyttää oikotietä päästäkseen Suomen länsivesille. He olivat ryhtyneet suurenmoiseen työhön: rakentaneet Hankoniemen kapeimmalle kannakselle puolatien vedättääkseen miehillä ja hevosilla kaleerilaivojaan kannaksen poikki! Kesäkauden oli 3.000 miestä ollut siinä työssä. Ja muutamia laivoja he niin olivat jo saaneet sinne vedätetyksikin ohittaen Ruotsin laivaston, joka yhä vaan Hankoniemen kärjen kohdalla merta vartioi. Uteliaana oli Ruotsin väki seurannut tätä merkillistä hommaa, ja kun ensimmäiset venäläislaivat todella oli saatu kannaksen poikki, oli ruotsalaisten yliamiraali Wattrang lähettänyt suomalaisen vara-amiraali Ehrenskiöldin mukanaan vähäinen laivasto-osasto -- 2 isompaa ja 6 pienempää laivaa -- antamaan noille "oiustajille" asiaankuuluvat tervetuliaiset.