Part 8

Kiireellä Longström sijoitti tykkinsä ampuma-asentoon ja kätkettyään veneensä vartioineen saaren länsipuoliseen poukamaan määräsi pyssymiehet rantavesaikkoon. Lehtipukuiset lotjat lähenivät parinkymmenen airoparin soutamina pyrkien ilmeisesti saaren ohi jokisuulle. Pian tähystäjät saattoivat huomata lotjissa lehvien takana runsaasti sotaväkeä. Vihollinen yritti tosissaan ylläkköä.

Longström laski ensimmäiset, aivan peräkkäin soutavat kaleerit kiväärinkantaman päähän -- vasta silloin hän laukaisutti tykkinsä ja antoi pyssymiestensä ampua. Soutaminen pysähtyi, airot kirposivat, kallelleen vaipui ensimmäinen kaleeri ja miehiä näkyi kaatuvan molemmissa. Leimahti toinen laukaus, ja kiireesti lähtivät kaleerit, joista toinen ilmeisesti oli vioittunut, huopaamaan selälle. Samalla kuitenkin niiden aseet alkoivat paukkua ja vihainen laukausten vaihto sukeutui nyt siinä tuulisen ulapan laidassa.

Suomalaisia, jotka kykkivät lehdossa ja rantakivien suojassa, ei tulitus paljoakaan vahingoittanut, Longström saattoi levollisesti jatkaa taistelua. Mutta hän pälyili kumminkin levottomasti ympärilleen. Mihin oli joutunut se kolmas laiva, joka heti taistelun alussa oli irtautunut muista. Hän kapusi rantapetäjään sitä tutkimaan. Ja aivan oikein, se souti saaren vastapäistä, aukeampaa rantaa kohti ja oli jo varsin lähellä sitä. Sinne täytyi toinen tykki ja osa miehistöä kiireellä lähettää. Ja tulisesti nyt sitäkin koivulaivaa tervehdittiin.

Mutta se oli päässyt liian lähelle rantaa! Venäläisten päällikkö komensi miehensä kuulasateesta huolimatta hyppäämään veteen ja kahlaamaan maihin ja heitä tulikin sieltä nyt sakeana pilvenä. Syntyi taistelu saaren rannalla, ryssät levittivät rintamansa ja pääsivät etenemään verkalleen ylivoimansa ansiosta. He olivat pian keksineet, että suomalaisia oli täällä vain pieni joukko. Kotvan kesti tätä epätasaista taistelua, mutta Longström älysi pian vastarinnan toivottomaksi. Sitä pitkittämällä hän vain menettäisi miehensä. Siksi hän jatkoi itse kymmenkunnan miehen kanssa kiivasta ampumista, mutta lähetti Forsmanin johtamaan muun joukon veneisiin ja soutamaan manterelle. Yksi vene oli vain jätettävä jälkijoukkoa varten.

Tämä liike onnistuikin hyvin -- nuo siipirikot laivat olivat loitonneet liian kauas selälle eivätkä päässeet sieltä pahasti hätyyttämään pakenevia. Longström miehineen jatkoi metsänrinnassa taistelua. Mutta kun hän sitten yhtäkkiä jätti tykkinsä ja juoksi tuolle viimeiselle veneelle paetakseen hänkin saaresta miestensä kanssa, se olikin poissa. Oliko senkin vienyt oma väki hätäännyksissään vaiko rantaa kiertänyt venäläinen, siitä ei saatu koskaan selvää. Pieni suomalaisparvi oli ehdottomasti saarroksissa -- ei auttanut muu kuin antautua.

Näin Longström joutui venäläisten vangiksi. Katkeraahan se oli, mutta hymyillen hilpeä mies koetti mukautua kohtaloonsa, tarjosi vangitsijoilleen tupakkaa ja heittäytyi juttusille heidän kanssaan. Ja henkensä hän pelasti.

* * * * *

Pietariin korjattavaksi vietävässä rikkiammutussa kaleerissa kapteeni Longström kuljetettiin vankeuteen. Hänet suljettiin siellä kylmään, kosteaan ja ahtaaseen tyrmään, jossa oli paljon muitakin sotavankeja. Heidän joukossaan Pietari tapasi entisen esimiehensä ja partiotoverinsa Taneli Luukkosen, joka toista vuotta sitten oli joutunut Viipurin tienoilla satimeen.

Mutta surkeassa tilassa oli nyt tuo ennen niin topakka ja toimekas Taneli, kuuluisin ja pelottavin kaikista suomalaisista sissipäälliköistä. Tauti oli hänet tyrmässä tavannut ja taittanut, nälkä ja syöpäläiset olivat tehneet raunion verevästä miehestä, hänestä ei ollut enää muuta jäljellä kuin heikosti lepattava elämänliekki. Luukkonen kertoi hänelle pahnapahasilla maattaessa seikkailuistaan ja huonosta onnestaan, mutta yhteen neuvoon hän aina terästi kaikki kuiskivat puheensa:

-- Koeta paeta hinnalla millä hyvänsä, muuten varmasti menehdyt!

-- En siekailekaan, jos vain on vähänkin mahdollisuutta.

-- Vaikkei näyttäisi olevankaan, tiukkasi Taneli käheänä. -- Vaikka olisi kuinka toivotonta tahansa, yritä -- anna mieluummin henkesi mennä. Sillä tämä on pahempaa kuin helvetti.

Kyllähän Pietari sen itsekin älysi ja hän päätti noudattaa riutuneen ystävänsä neuvoa. Mutta mihinpä pakenet umpinaisesta tyrmästä?

Sen verran Longström sai kuitenkin vartijoiltaan selville, että hänen asiaansa tutkittiin... ei oltu selvillä siitä, oliko hän toiminut sissipäällikkönä, jolloin hänellä oli Luukkosen kohtalo varmasti edessään, vaiko vakinaisen armeijan upseerina, jolloin hän voisi päästä Sisä-Venäjälle. Pietari teetätti silloin tyrmässä eräällä kielitaitoisella kohtalotoverillaan anomuksen, jossa hän koetti todistaa jälkimmäisen oikeaksi -- vaikkei hän todellisuudessa ollut siitä itsekään aivan varma -- ja pyysi kuulustelua. Ja kuinka ollakaan, eräänä päivänä Pietari vietiin johonkin virastoon kuulusteltavaksi. Silloin hän puristi jäähyväisiksi Luukkosen jo kylmän raukeaa kättä -- hän ei aikonut enää suurin surminkaan palata siihen haisevaan tyrmään.

Eikä hän palannut. Tiukka ja pitkä kuulustelu pidettiin jossakin linnoituksen virkahuoneessa, vallan nääntyneenä hän palasi sieltä vartijansa saattamana etuhuoneeseen, joka oli sotaväkeä täynnä. Siellä hän tyrkkäsi vartijansa kouraan hopeakolikon, pyytäen julmaan janoonsa haarikan olutta. Vartija, jota itseäänkin janotti, heltyi ja lähti olutta hakemaan. Mutta kun hän oli ovesta mennyt, silloin Longström astui heti ryhdikkäänä ja komeana toisen oven suuhun, puki siellä verkalleen ylleen venäläisen upseeritakin ja lakin ja astui ulos...

Sotamiehet tekivät hänelle kunniaa, he eivät häntä eikä hänen asiaansa siinä virastossa tunteneet.

* * * * *

Näin kapteeni Longström ainakin itse selosti pakonsa Pietarista ilmestyessään keväällä 1713 yhtäkkiä Armfeltin armeijaosastoon, joka silloin puolusti Helsinkiä venäläisten laivastohyökkäystä vastaan. Hän sai kohta oman osastonsa takaisin komentoonsa, ja kun Armfeltin yksikön pian sen jälkeen Ruotsin laivaston viipymisen vuoksi taaskin oli peräydyttävä palavasta Helsingistä, jonka venäläiset nyt valtasivat, seurasi hän sen mukana, mutta sai tällä välin jo taas erinäisiä tehtäviä suoritettavakseen.

Helsingin palo harmitti venäläisiä; he olivat valinneet tämän satamakaupungin tukikohdakseen, mutta siellä ei ollut enää taloja eikä varastosuojia, joita täytyi kiireellä ryhtyä rakentamaan. Rakennusaineita saadakseen lähetti venäläisten päällikkö eräänä päivänä kolme kaleeriaan Sipoon joelle purkamaan ja tuomaan pieltä Helsinkiin talonpoikain taloja. Longström sai Tuusulassa ollessaan siitä vihiä ja hiipi miehineen kiireesti metsien halki tälle "työmaalle".

Venäläisillä oli vahvanlainen vartiosto, mutta se hölmistyi äkillistä yöllistä hyökkäystä. Ketkä eivät rytäkässä kaatuneet, joutuivat suomalaisen partioväen vangiksi. Longström poltti kaleerit jokeen ja otti mukaansa muonaa sen verran mitä kantaa jaksettiin. Sinne jäivät vihollisen rakennuspuut, ja suomalaiset jalkarakuunat palasivat 11 vankia mukanaan aamupuhteella Tuusulaan, pääarmeijaan, johon Lybeckerkin nyt oli Porvoosta poistuttuaan yhtynyt. Tämä kepponen lohdutti Longströmiä: hänen syksyinen tappionsa Kyminsuussa ja talviset kärsimyksensä Pietarissa tulivat pieneltä osalta kostetuiksi. Mutta itse armeijan asemaanhan se ei mitään vaikuttanut, tämä vain peräytyi pohjoiseen päin.

Lybecker sai vihdoin eräänä päivänä kutsun saapua Tukholmaan tutkittavaksi; mielet olivat sielläkin vihdoin hänen kunniattoman sodankäyntinsä johdosta jo liiaksi myrtyneet. Armfeltista tuli ylipäällikkö ja sen jälkeen Suomen armeija sai vihdoinkin ruveta taistelemaan -- valitettavasti vain liian myöhään.

Pälkäneen taistelun jälkeen, jossa Suomen armeija oli pahasti lyöty hajalle, harhaili sisämaan metsissä ja kylissä syysmyöhällä 1713 paljon pieniä, johtoa vailla olevia sotilasparvia, jotka osaksi eivät osanneet takaisin armeijaan, jonka olinpaikkaa ne eivät tunteneetkaan, osaksi tahallaan kiertelivät maata, karkulaisina tai sissijoukkoina. Niitä keräilemään ja itsenäistä pikkusotaa käymään lähetettiin silloin mm. Pietari Longström. Hän keräsikin pian ympärilleen metsistä toistasataa miestä käsittävän joukon, jolla hän ahkerasti hätyytti vihollisen selkäpuolta, tuhosi kasakkaparvia ja valtasi kuormastoja. Näin hän vietti syyskauden Keuruun ja Vesilahden märissä metsissä, pakkastalven Jämsän ja Saarijärven saloilla, ja monet kovat hän siellä koki, monesta pälkähästä hän vain hädin tuskin neuvokkuudellaan ja nopeudellaan selvisi.

Mutta talven selän taittuessa rupesi sinne Sisä-Suomen metsäseutuihin keräytymään yhä lukuisammin pakolais- ja partiojoukkoja. Isossakyrössä oli taisteltu Suomen sotaväen viimeinen verinen taistelu ja voitetun armeijan rippeitä samoin kuin vihollisten julmuutta pakenevia talonpoikia kuljeskeli nyt avuttomina saloilla. He tuottivat suuria kärsimyksiä väestölle, joka oli jäänyt paikoilleen.

Longström koetti pitää joukossaan ankaraa mieskuria; hän rankaisi armotta jokaisen väestöä vastaan tehdyn ilkityön, kielsi jyrkästi kaiken omankädenoikeuden, kielsi varovaisuussyistä miehiltään viinanjuonninkin, tasasi aina oikeudenmukaisesti viholliselta siepatut saaliit miestensä kanssa ja jakoi loput hätää kärsivälle väestölle. Tuon kurin takia miehet kunnioittivatkin häntä ja tottelivat hänen käskyjään. Mutta monet muut joukot eivät olleet yhtä tunnontarkkoja, ja kuukausi kuukaudelta miehet ja mielet yhä kovettuivat ja raaistuivat.

Keväällä 1714, Napuen tappion jälkeen, armeijan tähteiden peräytyessä Länsipohjaan ja koko Suomen jouduttua vihollisen valtaan, oli mieliala metsiin paenneiden joukossakin synkimmillään. Venäläisten päällystö määräsi hirmuisen rangaistuksen niille, jotka suosivat sissejä eivätkä ilmoittaneet heidän puuhistaan. Sellaisten kylä oli poltettava, eikä ainoastaan kylä, vaan metsänkin vainolaiset sytyttivät ja polttivat, tuhotakseen muka siellä piileskelevät pakolaisetkin. Sissien suosijaksi epäiltyä kidutettiin, ja hänet surmattiin säälittä. Monien kidutettujen oli pakko tunnustaa ja he ilmoittivat mitä tiesivät. Mutta jos kivekkäät taas pääsivät perille tästä, he puolestaan rankaisivat vielä julmemmin jokaisen kavaltajan...

Kesän lähestyessä sissisotaan kyllääntynyt Longström aikoi vetäytyä armeijan luo Ruotsin puolelle, jolta hän ei viime aikoina ollut saanut mitään ohjeita. Mutta sitä ennen hän päätti kuitenkin vielä poiketa kotipuoleensa Savoon katsomaan, vieläkö siellä Joroisten salolla oli ketään omaisista hengissä.

Ilokseen hän huomasi että Savoa oli näihin asti vähemmän ryöstetty ja hävitetty kuin muuta Suomea. Siellä ihmiset asuivat vielä rintamaillaan, ruokaa oli ja uutta hankittiin. Partiokapteenin kotitalokin oli paikallaan ja sen eläjät samoin. Mutta vain salavihkaa Pietari siellä käväisi, ettei hän, jonka nimi venäläisten piirissä oli jo huonossa huudossa ja jonka hengestä he olivat luvanneet suuria palkintoja, aiheuttaisi omaisilleen kostoa ja kärsimystä.

Täällä hän sai kuulla, että Savon vanha linna vielä oli suomalaisten käsissä -- siksipä venäläiset eivät vielä olleetkaan uskaltaneet paljon Savon vesillä liikkua eikä sen asutusta hävittää. Mutta linnaa piiritettiin juuri näihin aikoihin; siellä kuului olevan puute sekä ruoasta että miehistä. Lujilla ilmeisesti oli Olavin yksinäinen varustus.

Longström päätti silloin koettaa auttaa sitä hiukan. Hänen mukanaan oli Keski-Suomesta Savoon tullut parikymmentä luotetuimpaa miestä ja näiden kanssa hän souteli nyt Haukiveden ja Saimaan selkiä väijyen erästä venäläistä muonasaattuetta. Sellaista ei nyt kuitenkaan tavattu; Pietari yhdytti muutamassa salmessa vain pienen savolaismatkueen, joka kuljetti venelastillista voita, lampaanlihaa ja muuta herkkua Lappeenrannan markkinoille todennäköisesti venäläisille myytäväksi. Sen lastin hän anasti, mutta ei ilmaiseksi. Hän maksoi osan siitä rahalla ja antoi lopusta velkakirjan Ruotsin hallituksen suoritettavaksi.

-- Se on hiukan epävarma velkakirja, veisteli korpraali Forsman, joka nyt kuten aina kulki hänen matkassaan. -- Ja mitäpä sinun hyödyttää antaa maksua talonpojille, toiset sissit vievät heiltä heidän tavaransa kuitenkin ilmaiseksi.

-- Mutta sepä ei ole oikein, sitä tapaa tahdon välttää milloin suinkin voin.

-- Luuletko maineesi siitä paranevan -- yhtä mustana nyt kuitenkin kuin muutkin kivekkäät.

-- Vaikka niinkin, otan rahani venäläisiltä takaisin!

Saaliineen sissit soutivat varoen linnan läheisille vesille, missä jo piiritysjoukkoon kuuluvia venäläisiä kuhisi. Vetivät veneensä viidakkoon, vartioivat saarella sopivaa tilaisuutta ja vakoilivat ympäristöä.

Läheiseltä rannalta nousi savu. Sinne ulkosalle venäläiset olivat rakentaneet suuren leivinuunin ja paistoivat siellä parhaillaan joukoilleen leipää.

-- Särvintä on meillä aluksi, tuolta leipä otetaan, uhmaili Pietari silloin.

-- Entä leipojat, heitä on toistakymmentä miestä, huomautti korpraali.

-- Otetaan nekin...!

Ja illan suussa leipomisen vielä jatkuessa Pietari souti joukkoineen leipomarannalle, yllätti leipurit ennen kuin he ehtivät lähettää hätäviestiä ja lopetti jutun lyhyeen. Yhdeksän miestä antautui sovinnolla. Heidät sijoitettiin sidottuina venäläisten veneisiin, joilla Longströmin sissit nyt lähtivät täydessä jauholastissa jatkamaan matkaa vaihdettuaan päähänsä venäläisten suuret lippalakit. Näin he soutivat iltayöstä muina miehinä salmien kautta, joiden rannoilla venäläiset olivat vartiossa antaen "omain" alustensa rauhassa kulkea ohi. Mutta Kyrönvirralla, jota alaspäin sissit täydellä vauhdilla laskivat, he ottivat taas omat päähineensä ja kääntyivät rohkeasti linnan valkamaa kohti. Jo pamahti sieltä laukaus ja toinenkin, mutta Longström huitoi käsillään ja huusi hurjasti:

-- Älkää ampuko, tuomme teille eväitä...!

Hyvään tarpeeseen ne eväät linnassa olivatkin ja miehet myös. Siellä oli vain toistasataa miestä puolustusväkeä, jolla majuri Busch oli jo kuukauden pitänyt puoliaan. Nyt jatkettiin linnan puolustamista uudella innolla, vaikka se toivotonta olikin, kun riittäviä apujoukkoja ei mistään päin voitu odottaa. Näin vierähti pari viikkoa vihollisten ankarasti ampuessa. Mutta sitten loppuivat ampumavarat, ruudit ja luodit. Heinäkuun lopulla täytyi Buschin vihdoin ruveta antautumiskeskusteluihin tinkien itselleen kunnialliset ehdot. Mutta ennen antautumispäivää Pietari Longström lähti miehineen Olavinlinnasta. Hän näet tiesi että häneen ja hänen miehiinsä nähden eivät viholliset missään tapauksessa pitäisi antautumissopimustaan: hirttonuora heitä odotti. Venäläiset olivat perin juurin äkämystyneet näihin sisseihin, varsinkin leipomon ryöstön johdosta. Luotituiskusta välittämättä lähti eräänä sadeyönä kolme venettä menetetyksi tuomitun Linnansaaren eri rannoilta soutamaan selälle. Pari miestä menetettiin, veneet saivat monta reikää kylkiinsä, mutta ne yhtyivät kuitenkin kaikki sovitulla paikalla Saimaan sokkeloisessa saaristossa.

* * * * *

Longström oli jo, kuten sanottu, varhemmin aikonut lähteä pääarmeijan luo Ruotsin puolelle, mutta tämä Savonlinnan seikkailu oli häntä taas reipastuttanut. Venäläisten vartiointi oli täällä Itä-Suomessa heikompaa kuin hän oli luullutkaan, rohkealla ja päättävällä miesjoukolla saattoi heille siellä edelleen tehdä paljon kiusaa. Sen vuoksi päätettiin soutaa etelään päin, siepata muonaveneitä ja häiritä vihollisen kuljetuksia. Kesä oli kaunis ja lämmin, soma oli saarivesillä vapaana soudella.

Saimaan etelärannalle Longström jätti sitten kuitenkin veneensä, luovutti niihin kertyneet muonat seudun väestölle ja painui taas metsiin, joiden halki hän samosi merenrannikolle, vanhaan tuttuun Vehkalahden saaristoon. Siellä venäläiset nyt isännöivät valtansa tunnossa eivätkä muonalotjiaan kuljetellessaan enää pelänneet hyökkäyksiä. Pietari järkytti pian heidän vahvan uskonsa.

Paasion saaren rannalla oli -- niin kertoi manteren väestö, jota Forsman vanhana virolahtelaisena kävi tervehtimässä -- parhaillaan ankkurissa kaksi isoa lotjaa ja kaksi nuottavenettä, joilla venäläiset kuljettivat muonaa ja muuta tavaraa armeijansa varastoon Helsinkiin. Olipa mukana neljä venäläistä kauppiastakin, jotka olivat näiden tavarain hankkijoita, mutta sillä venäläisellä kasakkakapteenilla, jonka komennossa tämä laivue oli, ei ollut kuin kymmenkunta pyssymiestä matkassa.

-- Siinä olisi paljon otettavaa, kun sen vain johonkin saisi kuljetetuksi, huoahti korpraali Forsman, joka tämän viestin joukolle toi.

-- Se on meidän saalistamme, laskettakoonpa se sitten vaikka meren pohjaan, päätti Longström ja viipymättä hän varustautui kaappausmatkalle.

Valtaus onnistui. Venäläiset yllätettiin, he yrittivät kyllä vastarintaa, mutta kun heidän kapteeninsa kaatui, muut antautuivat pian. Saalis olisi ollut sanomattoman arvokas, mutta siitä ei voitu nyt korjata talteen muuta kuin pieni osa, jonka sissit mättivät veneisiinsä. Sitten kirveillä reiät lotjain pohjiin -- mukana taisivat vajota syvyyteen niiden vartijatkin.

Mutta nuo neljä venäläistä kauppiasta rukoilivat armoa niin hätääntyneinä ja nöyrinä, että Pietarin sydän heltyi. Hän urahti:

-- No, heittäkää mereen tavarat tuosta toisesta nuottaveneestänne -- kas niin --, veden ja ruoan saatte pitää, mutta soutakaa pian merelle ja painukaa suoraan Venäjän rannikolle. Kas niin, hävitkää!

Kupetsat lähtivät sanomattoman kiitollisina ja kiireesti matkaan eivätkä kertaakaan taakseen katsoneet. Mutta Longströmin sissit soutivat takaisin manterelle katsellen samalla miten lotjat vähitellen vajosivat. Korpraali neuvoi heille taatun talon, missä saataisiin levätä öisistä ponnistuksista. Sinne he tapansa mukaan vartijat asetettuaan sitten yöpyivät.

Aamulla Longström nousi ennen muita ja lähti yöpirtistä tienoita tarkastamaan. Näin päivänvalossa hän tunsikin hyvin nämä seudut ja talonkin, -- se oli Pajulahden ulkoniemessä --, täällähän hän oli monesti retkeillyt silloin Nierothin aikana. Rantapajukkoon kätketyille veneille kävellessään hän näki tytön rantakivillä vaatteita pesemässä. Hän katseli syrjästä tuota notkeaa tyttöä, tunsi hänet, astui luo ja virkkoi:

-- Terve, Sesilia. Nyt tulin tuomaan sinulle niitä kihloja, joita viimeksi lupasin.

Tyttö ojentautui, laski käärityt hameensa alas, punastui hiusmartoa myöten ja tervehti ujosti. Hänestä oli näinä kolmena vuotena Pietarin ollessa muualla kasvanut kaunis, kukkea impi, jonka povi jo korkeana aaltoili, ja selvästi saattoi nähdä, että hänkin heti tunsi tuon karkeamekkoisen, mustapartaisen ja päivän polttaman partiomiehen samaksi nuoreksi luutnantiksi, joka oli häntä kerran Pajulahden sillalla puhutellut.

-- No, otatko kihlat? puhui Pietari edelleen leikkisästi. -- Tule vain täältä veneestä itse valikoimaan. Tuossa on kultaristi ja vitjat, sen sain viime yönä venäläiseltä kupetsalta. Ja tuossa on koreata kangasta...

Tyttö ihaili sissin saaliita, mutta oli ymmällä ja katseli vain ujona jalkoihinsa. Pietari istahti kivelle hänen viereensä ja jatkoi:

-- Älä arkaile, tiedäthän, sanasta miestä... Äläkä pelkää, en sinua väkisin mihinkään vie. Mutta jos tästä kerran vielä rauha palaa, silloin haen sinut omakseni -- tuletko?

Tyttö ei vastannut, eikä Pietari vastausta vaatinutkaan. Hän jutteli siinä omaksi huvikseen, olikin niin pitkä aika siitä kun hän oli viimeksi tyttöjä jututtanut.

Ja hän kyseli kainostelevalta Sesilialta hänen kotiolojaan ja toimeentuloaan. Äidin ja tädin kanssa tyttö eli, miehet olivat kaikki menneet sotaan kai kaatuneet tai Venäjälle viety. -- Näin tyttö jo kertoi, hiukan puheliaammaksi sulaen. -- He olivat koettaneet naisvoimin peltotilkkua viljellä ja pitää vesillä verkkoja ja rysiä, ja hengissä sentään oli pysytty. Usein venäläiset olivat heillä vierailleet, usein kiusanneet ja talon vähiä varoja ryöstäneetkin, monesti olivat mökin eläjät henkeäänkin pelänneet, mutta eivät olleet vainolaiset sitä toki vielä vieneet -- vaimoväkeä kun olivat. Mutta venäläisten tullessa oli Sesilia aina pujahtanut metsään tai nauriskuoppaan piiloon, -- häntä niin pelotti...!

-- Piileskele vastakin, älä laske vierasta liki, kehotti Pietari. -- Mutta älkää myöskään hätäytykö, me käymme teitä joskus katsomassa.

Tyttö istui siinä hiljaa kultavitja kädessään, ihaili sitä, mutta näytti haluavan antaa sen takaisin. Pietari esteli:

-- Panehan talteen vain, vielä se joskus voi olla tarpeenkin.

Ja kun jo toisia miehiä laskeutui tuvasta rantaan, tyttö kätki helyt kiireellä povelleen.

Veneestään sissit kantoivat nyt soramäkeen kaivamaansa kuoppaan talon väelle yösijan palkaksi pari jauhosäkkiä ja muutakin lotjista otettua muonaa -- heillä oli sitä taas itselleen yllin kyllin -- ja lähtivät sitten veneillä uusille retkilleen. Mökin akat siunailivat ja kiittivät, mutta iloitsivat ennen kaikkea siitä, että sissit olivat kenenkään näkemättä lähteneet. Mutta veneiden kääntyessä niemen taa Pietari Longström näki vielä valkotukkaisen tytön seisovan rannalla kahden pajupehkon välissä kädellä silmiään varjostaen, ja hän tiesi, että tuolla valkoisella immellä oli hänen antamansa kultavitjat, kihlalahjat, povellaan...

* * * * *

Metsiin taas painuessaan sissit jättivät loputkin saaliistaan, jota eivät voineet mukanaan kuljettaa, rannikkoväestölle. Mutta huonosti tuo väki heidän lahjansa palkitsi. Venäläisille oli jo selvinnyt, että sissijoukko oli käynyt upottamassa heidän muonalaivansa, ja näitä uskalikkoja kasakat ryhtyivät nyt oikein järjestelmällisesti pyydystämään. He tiukkasivat Virojoen eläjiltä partiomiesten retkiä, ja hädissään nämä ilmiantoivatkin, minne päin metsiin Longström joukkoineen oli painunut. Kaikki tiet nyt saarrettiin, salotaipaleillekin asetettiin kasakkavartioita ja metsät haravoitiin tarkoin. Kivekkäät oli kerrankin saatava satimeen.

Iitin ja Luumäen saloilla yhtyi Longströmiin muitakin pakenevia partiomiehiä, jotka hänelle kertoivat tuosta tiukasta ajojahdista. He kertoivat myös, että lännestä päin toinen kasakkajoukko ahdisteli samoihin metsiin toista suomalaista sissijoukkoa, joka luutnantti Sahlon johdolla oli heille Kymin puolessa tehnyt kolttosia. Kolme eri vihollisjoukkoa oli siis nyt sissejä saartamassa eikä näillä ollut paljonkaan pelastuksen toivoa.

Longström päätti vapautuakseen saarroksesta ja avatakseen pakotien myöskin Sahlon väelle antautua taisteluun yhden kasakkaosaston kanssa. Hänen joukkonsa oli nyt kasvanut sadan miehen suuruiseksi ja sillä oli mainiot aseet -- lotjista oli saatu hyviä pyssyjä ja ampumavaroja. Rohkeasti hän samosi suoraan pohjoista kohden.

Valkealan kylän tienoilla hänen oli mentävä maantien yli, ja hän arvasi kasakkain väijyvän siinä. Niin olikin laita. Vartioita oli pitkin tietä, mutta pääjoukko, toistasataa kasakkaa, oli leiriytynyt mäelle kylän laitaan ja siihen yöpynyt. Jättämättä vihollisen vakoilijoille aikaa hälytyksen tekoon Longströmin sissit syöksyivät metsästä suoraan kahdelta suunnalta kasakkaleiriin, ampuivat ensiksi hevoset ja sitten niiden vartijat ja ryntäsivät sakeimpaan vihollisparveen. Heillä ei ollut muuta kuin henkensä menetettävänä, mutta sen he tahtoivatkin joko pelastaa taikka myydä kalliista hinnasta. Hurjemmin, raivokkaammin kuin koskaan ennen he hyökkäsivät, ampuivat ja iskivät. Kasakat eivät olleet aavistaneet hyökkäystä. Hetken taistelu riehui tuimana ja monta kivekästäkin kentälle kaatui. Mutta ennen pitkää oli leiripaikka suomalaisten käsissä ja vain osa kasakoista pääsi pakoon.

He pakenivatkin nyt pitkälle, siirsivät pois joukkonsa joksikin aikaa koko tältä Lappeenrannan--Hollolan väliseltä maantieltä, joka oli käynyt heille kovin hankalaksi. Luutnantti Sahlo oli näet lännempänä, Iitin puolessa, myös voitokkaasti murtautunut venäläisten saartolinjan läpi taottaen heille tuntuvan tappion.