Part 7

Lähes neljä kuukautta hän oli jo viettänyt tässä luolassa näkemättä sinä aikana vilahdukseltakaan taivasta tai aurinkoa tai muita ihmisiä kuin äänettömän, kelmeänaamaisen vartijansa ja kuulematta muita ääniä kuin omien kahleittensa kilinän tai tykkien jyrinän, milloin venäläiset voittojaan juhlivat tai ilmoittivat veden Nevassa nousevan. Niin, Nevan keskellä oli hänen luolansa, Kivekästen vanhalla Jänissaarella, johon suurilla ponnistuksilla oli rakennettu mahtava linnoitus. Mitä sanoisi Kivekäs, jos hän nousisi haudastaan tuolta permannon alta ja näkisi kaiken tämän? Kymmenessä vuodessa olivat olot muuttuneet siinä määrin, että hän, Kivekkään entinen alipäällikkö käyskenteli kahlehdittuna päällikkönsä haudalla. Kolkolta ja toivottomalta näytti kaikki eikä hän päivän mittaan paljon mitään ajatellutkaan. Hän tunsi päivä päivältä vaipuvansa yhä raskaampaan tylsyyteen. Ja kauanko hän ruumiillisestikaan jaksaisi?

Mistä syystä oli vangiksi joutunut upseeri kytketty kahleisiin ja suljettu mokomaan luolaan? Kohta Pietariin saavuttua hänet oli viety tsaarin eteen. Uteliaasti oli silloin kumpikin mies tarkastellut toistaan. Luukkonen ei ollut häntä koskaan läheltä nähnyt, mutta kuullut Kivekäs-vainajalta hänen ulkomuodostaan ja sen perusteella hänellä oli varma ennakkokuva tsaari Pietarista. Se vastasikin jotakuinkin todellisuutta.

Silmäiltyään Luukkosen upseerivaltakirjaa ja käännätettyään sen itselleen tsaari oli varsin lauhkealla äänellä tehnyt muutamia kysymyksiä, joihin Luukkonen oli antanut selvät ja varmat vastaukset. Sitten hän oli tehnyt odottamattoman tarjouksen. Jos Luukkonen vannoisi uskollisuudenvalan tsaarille, hän saisi heti hänen armeijassaan majurinviran niin ja niin suurine palkkaetuineen sekä vaimokseen niin ja niin rikkaan pajarin tyttären. Mutta hetkeäkään epäröimättä Luukkonen oli vastannut, ettei hän voi pettää maataan ja kuningastaan. Silloin tsaarin poskipäissä oli alkanut nykiä, hänen kasvonsa olivat hetki hetkeltä saaneet yhä tiikerimäisemmän ilmeen, ja yhtäkkiä hän oli lyönyt Luukkosta nyrkillään vasten kasvoja. Sitten hänet oli heti lyöty kahleisiin ja tuotu tänne tunkkaiseen luolaan. Ja siitä oli jo kulunut neljä kuukautta.

Mutta mikä oli tullut Tillaisen ja heidän kahden onnettomuustoverinsa kohtaloksi? Sitten Pietariin tulon ei Luukkonen ollut heitä nähnyt. Luultavasti tsaari oli Tillaiselle tehnyt samanlaisen tarjouksen kuin hänellekin, mutta hän oli varma, ettei Tillainenkaan ollut kiusaukseen langennut. Kituiko hän nyt samalla tavoin kahlehdittuna jossakin toisessa komerossa täällä Jänissaarella? Vai oliko hänet vähemmän vaarallisena säästetty tällaisesta kohtalosta ja viety toisten sotavankien kera Sisä-Venäjälle? Se oli luultavampaa.

Näännyksiin saakka käveltyään Luukkonen heittäytyi pehkuille ja vaipui uneen kuumeen puna laihtuneilla poskillaan. Hän oli näkevinään lattiapaasien liikkuvan ja tuijotti niihin hämmästyneenä. Aivan oikein, kaksi niistä siirtyi sijoiltaan ja näkyviin kohosi Taavetti Kivekkään pää. Ympärilleen silmäiltyään hän kohottautui, ojensi vasemman kätensä -- oikeassa oli tuttu karoliinimiekka -- ja pudisti Luukkosta jalasta.

-- Miksi sinä täällä joutilaana lojut? hän kysyi ankarasti.

-- Näethän, että olen kahleissa ja vankina, vastasi Luukkonen.

-- Näen kyllä, mutta sinä et saa haudalleni kuolla! Nyt alkaa juuri uusi vuosi. Sen aikana minä päästän sinut kahleistasi, mutta muista silloin velvollisuutesi. Aloita taistelu aina uudestaan, kunnes voitto on meidän.

Näin sanoessaan hän kohotti nyrkkinsä samalla tavoin kuin kuolinhetkellään. Sitten hän painui takaisin maan alle vetäen lattiapaadet paikoilleen.

Uni oli ollut niin elävä, että Luukkonen ei herättyään ollut aluksi selvillä, oliko hän todellakin nähnyt entisen päällikkönsä vaiko uneksinut vain. Hän nousi jalkeille ja tunsi rinnassaan omituisen ailahduksen. Väkevästi veri veti häntä elämään ja toimintaan. Tämä luola ei totisesti saanut jäädä hänen haudakseen. Isänmaa kaipasi entistä kipeämmin hänen vahvoja käsivarsiaan ja neuvokasta päätään.

Pimeässä hän ojensi kahlehditut kätensä ristikkoa kohti. Tuohon liikkeeseen sisältyi sekä rukous että vala.

* * * * *

Luukkosen vangiksi jouduttua olivat pataljoonan päällikkyyttä aluksi hoitaneet Antonius ja Torikka, sittemmin kapteeni Samuli Hausen, joka edellisenä kesänä oli liittynyt jalkarakuunoihin. Tällä kertaa heistä oli vain puolet koolla Kivennavan Tonterin kulmalla, lähellä Siestarjokea. Toiset olivat Longströmin ja Kärjen johdolla Käkisalmen puolessa. He olivat leiriytyneet suojaisaan rotkoon metsien keskelle, viettäen joutilasta iltapuhdetta nuotioiden ympärillä. Aamupäivällä olivat Jaakko Antonius ja Paavo Koivistolainen lähteneet tiedusteluretkelle Inkerin puolelle, ja heidän palattuaan aikoi koko joukko lähteä sinne, jos olosuhteet tuntuivat suotuisilta.

-- Laihaksi alkavat eväämme taas käydä, sanoi Hausen, kun he ryhtyivät illastamaan. -- Olisi jo aika saada taas jokunen muonakuormasto siepatuksi.

-- Ellei kuormastoa satu tiellemme, voimmehan sen sijaan pistäytyä tuolla Inkerin puolella puhdistamassa jonkun pajarin kartanon, huomautti Torikka. -- Niitä onkin viime vuosina noussut kuin sieniä sateella. Mikä heitä sitten tänne houkutteleekin. Luulisi heillä olevan kyllälti paljon parempaa maata siellä Moskovan puolessa. Mutta tänne laihemmille maille he vain tuppautuvat ja me, maan oikeat omistajat, saamme katottomina harhailla metsissä.

Tuimasti Torikka iski hampaansa kovaan leipäkannikkaan ja hänen mustissa silmissään oli äkäinen ilme.

-- Tsaari se heitä tänne kauluksesta kiskoo, sanoi Antonius. -- Tahtoo näet venäläistää uuden pääkaupunkinsa ympäristön.

-- Mutta pitäisipä poikien jo palata matkaltaan, arveli Hausen. -- Kun eivät vain olisi kiikkiin joutuneet.

-- Siitä ei pelkoa, vastasi Antonius. -- Kyllä ne pojat päänsä varjelevat. Saadaanpa nähdä, että ennen aamua he ovat täällä.

He lopettivat illallisensa, sytyttivät piippunsa ja laittautuivat pitkälleen nuotion hohteeseen. Juttelu tyrehtyi ja kuorsauksia alkoi kuulua joka nuotiolta. Mutta väsyneinäkin he nukkuivat vain koiranunta. Puolenyön tienoissa Antonius havahtui askelten kopseeseen ja kohotti päänsä. Hän näki veljensä ja Koivistolaisen varovasti lähenevän nuotiota. Seurassaan heillä oli kolmas mies, joka täysipartoineen, pitkine kauhtanoineen ja virsuineen näytti venäläiseltä musikalta. Hän nousi istualleen.

-- Vanginko toitte? hän kysyi.

-- Vanginpa hyvinkin, naurahti Jaakko-veli.

-- Terve, Pärttyli! sanoi virsuniekka ja ojensi kätensä.

Antonius tuijotti häneen suu kolmantena silmänä, tuijotti ja väliin hieroi silmiään.

-- Kautta sieluni autuuden! hän puhkesi lopuksi. -- Ääni on Taneli Luukkosen, mutta...

Hän antoi katseensa liukua vieraan parrasta hänen kauhtanaansa ja lopuksi virsuihin.

-- Vaunuissa ajaen ja kullalta loistaenko sinä luulet Venäjänmaan vankeudesta palattavan? nauroi vieras.

-- Ei mutta... jopa nyt jotakin... että ihanko siinä seisoo itse Taneli Luukkonen?

Unisia päitä kohosi näkyviin peitteeksi vedettyjen päällysnuttujen alta. Luukkosen nimi kulki suusta suuhun, nuotiolta toiselle saaden kaikki silmänräpäyksessä jalkeille. He kerääntyivät hänen ympärilleen, kuhmuiset kourat ojentuivat puristamaan kaivatun päällikön kättä, ja silmät kosteina he tarkastelivat häntä puolelta ja toiselta.

Mutta kuinka tämä kaikki oli mahdollista? Saattoiko mies elävänä päästä Pietari-Paavalin linnan komeroista?

Kun ensi hämmästyksestä oli päästy, alkoi kysymyksiä sinkoilla joka taholta. Istuttiin, Luukkonen sai eteensä ruokaa, johon hän ahnaasti kävi käsiksi, ja syödessään hän kertoi lyhyesti seikkailunsa.

Keskitalvella hänen vankeuttaan Pietari-Paavalin linnassa oli huojennettu, joten hän oli saanut terveytensä ja voimansa jotakuinkin säilymään. Karkaamiseen ei kuitenkaan ollut ilmaantunut tilaisuutta. Heinäkuun lopulla hänet oli sitten kahleistaan vapautettu ja häntä oli lähdetty toisten Suomesta tuotujen vankien kera kuljettamaan kohti Moskovaa, josta matkan piti jatkua aina Siperiaan saakka. Ankarasti heitä oli matkalla vartioitu. Mutta siitä huolimatta hän oli eräässä yöpaikassa lähellä Moskovaa päässyt livistämään. Luoksepääsemättömiin metsiin hän oli aluksi painunut ja elätellyt siellä viikkokauden itseään metsän antimilla. Sitten hän oli kaikenlaisia syrjäpolkuja pitkin alkanut suunnistautua kotimaata kohti. Milloin nälkä oli pahemmin ahdistellut, hän oli pistäytynyt johonkin syrjäiseen kylään ja selittänyt olevansa pyhiinvaellukselta palaava karjalainen raskolnikki. Silloin hänelle oli annettu ruokaa yllin kyllin ja vielä evästä matkalle. Niin hän oli onnellisesti päässyt aina Inkerin pohjoiskulmalle, jossa oli tänään eräällä metsätiellä odottamatta kohdannut Antoniuksen ja Koivistolaisen.

-- Paljonkos teitä on täällä koolla? hän kysyi kertomuksen lopetettuaan ja saatuaan pahimman nälkänsä tyydytetyksi.

-- Kahdeksankymmentä kolme miestä ja he ovat tästä lähin taas teidän komennettavissanne, vastasi Hausen.

-- Hyvä, meitä on aivan parahiksi. Oletteko valmiit aamuvarhaisella seuraamaan minua pienelle retkelle Rajajoen taakse? Teemme siellä sellaisen kaappauksen, että... että se tekee lopun koko tästä sodasta.

-- Tietysti me seuraamme! huusivat kaikki. -- Mutta mikä on se kaappaus?

Silmät uteliaisuudesta palaen he kurottelivat päätään ja tuijottivat Luukkosta. Tämän silmissä oli omituinen hehku ja hänen äänensä sai haltioituneen sävyn, kun hän lausui:

-- Tiedättekös, pojat, että tsaari on tätä nykyä vain muutaman peninkulman päässä meistä ja sotilaita on hänen ympärillään vain kourallinen. Napata sellainen otus vangiksi -- kas se olisi toista kuin väijyä venäläisten limppu- ja rihkamakuormia. Luuletteko, että vihollinen sen jälkeen kykenisi sotaa jatkamaan? Ei sinne päinkään! Koko valtakunta lysähtää kokoon kuin häränrakko, johon tuikataan reikä. Ryssä ajettaisiin Inkerin rajain taakse ja Nevan rannat olisivat taas meidän. Mitä sanotte? Eikö kannata yrittää?

-- Vaikka pää menisi, minä ainakin olen siinä yrityksessä mukana, innostui Torikka. -- Mutta onko varma, että tsaari on näillä main ja ettei hänellä ole muassaan suurempaa sotajoukkoa?

-- Se on aivan varma. Pitkin matkaa urkin tietooni asioita, ja niinpä sain eilispäivänä silminnäkijältä kuulla, että tsaari oleskelee tätä nykyä Valkeasaaren kartanossa. Mukanaan hänellä ovat vain tavalliset henkikasakkansa. Siinä lähistöllä, noin parin virstan päässä kartanosta, majailee kyllä isohko joukko henkikaartilaisia, mutta me voimme toteuttaa aikeemme heidän saamatta siitä mitään vihiä ennen kuin kaikki on ohi. Kas, tällainen minulla on suunnitelma!

Silmät sisäisestä innostuksesta liekehtien hän alkoi tehdä selkoa suunnitelmastaan, jonka mukaan he pieniksi joukoiksi hajaantuen saattoivat huomiota herättämättä lähestyä kartanoa sekä sitten merkin saatuaan yhtäkkiä saartaa sen ja siepata tsaarin vangikseen. Hengitystään pidättäen miehet kuuntelivat ja jokaisen katseesta saattoi lukea palavan halun seurata päällikköä tälle huiman rohkealle retkelle.

-- Tällainen suunnitelma ei olisi voinut syntyä kenenkään muun kuin suomalaisen korpimajurin päässä, lausui Antonius lyöden Luukkosta olkapäälle.

-- Mutta nyt on parasta, että te kaikki asetutte hetkeksi levolle, sanoi Luukkonen. -- Heti päivän valjetessa lähdemme liikkeelle ja silloin tarvitaan sekä voimia että ripeyttä.

Itse hän ei koko yönä silmiään ummistanut. Tuo suuri tuuma oli siinä määrin saanut hänet valtoihinsa, että uni ja väsymys pysyivät hänestä loitolla. Nyt, nyt oli hän viimeinkin Inkerinmaan puolesta iskevä sen ratkaisevan iskun, josta hän oli vuosikaudet uneksinut!

Kohta kun päivä alkoi hiukan kajastaa, hän herätti miehet. Kiireesti he haukkasivat aamiaista ja lähtivät halki metsien kohti etelää. Miesten oli vaikea pysyä Luukkosen kintereillä ja lepohetkinä he silmäilivät häntä salaa ihmetellen päällikön järeillä ja parroittuneilla kasvoilla hohtavaa haltioitunutta ilmettä.

* * * * *

Oli saman päivän ilta ja aurinko oli juuri vaipumassa Suomenlahden helmaan. Viimeinenkin punerrus häipyi honkien latvasta sillä autiolla kanervikkokankaalla, jossa Taneli Luukkonen kalvenneena ja verissään makasi suuren kiven juurella. Juuri hämärän langetessa hän tuli tuntoihinsa ja koetti nousta jaloilleen, mutta ei kyennyt. Kauan hän hieroi otsaansa ja koetti muistella, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli. Vihdoin selkeni hänelle tapausten kulku.

Valkeasaaren kartano oli saarrettu ja vallattu suunnitelman mukaan. Yllätetyt vartijat olivat saaneet surmansa. Mutta talon lukuisa naispalveluskunta oli ollut kiusallisena vastuksena päärakennukseen tunkeuduttaessa. Myöskin eräs tsaarin päällystakkiin ja peruukkiin pukeutunut henkiorja, joka parin toverinsa kanssa oli puolustautunut eräässä lukitussa huoneessa, oli aiheuttanut harmillista viivytystä. Kun kaikki lukuisat huoneet, ullakot ja komerot oli ehditty tarkastaa, huomattiin tuhatmiehisen henkikaartilaisjoukon saartavan taloa. Tsaari oli kohta hyökkäyksen tapahtuessa päässyt jotakin takatietä pakoon ja hän itse johti nyt kaartilaisiaan sissien kimppuun.

Silloin Luukkonen oli huutanut miehensä koolle ja he olivat hyökänneet sille suunnalle, missä saartoketju oli vielä ohut. Hurjasti siinä oli isketty puolelta ja toiselta. Nuutti Koivistolainen oli vaipunut maahan Luukkosen rinnalle ja Torikka oli iskenyt verissään ympärilleen kuin seitsemän vimmaista miestä. Yksi toisensa jälkeen oli kaatunut Luukkosen rinnalta, miehet olivat hajaantuneet pieniksi ryhmiksi ja lopulta Luukkonen oli ollut yksinään vihollisten keskellä. Pahasti haavoittuneenakin hän oli jaksanut vielä heittäytyä isännättömäksi joutuneen hevosensa selkään. Viimeisillä voimillaan miekkaa heiluttaen hän oli raivannut tien itselleen ja ajanut täyttä karkua edessä olevan metsän suojaan. Laukauksia oli ammuttu hänen jälkeensä, ja ainakin kaksi kuulaa oli sattunut häneen. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä hän ei voinut muistaa. Arvatenkin hän oli verenvuodosta uupuneena ja tajunsa kadottaneena pudonnut kiven kupeelle hevosen juostessa matkoihinsa.

Näin surkeasti oli siis päättynyt hänen suuri tuumansa, jolla hän oli uskonut voivansa ratkaisevasti muuttaa tapausten kulun näillä pohjan perillä. Se oli sammunut kuin tähti yöhön ja se kirveli häntä paljon tulisemmin kuin ruumiissa olevat lukuisat haavat. Ja sammuva hän oli itsekin, hän tiesi, ettei ollut aamua enää näkevä. Hyvä niin, kun kerran kaikki oli rauennut. Mutta kuinka tämä oli mahdollista? Oliko Jumala ainiaaksi hylännyt tämän köyhän maan ja kansan? Eikö sen tiikerimäisen miehen mahtia voinut mikään rajoittaa?

Luukkonen vaipui jonkinlaiseen horteeseen, ja silloin hän oli kuulevinaan kumean kuin kiven sisästä kumpuavan äänen, joka sanoi:

-- Kaikella on rajansa, ja se mikä tänään on mahtava, on huomenna heikko ja lyöty. Todella mahtava on se, joka kärsivällisesti odottaa aikaansa ja pysyy uskollisena loppuun asti.

Puolenyön aikana hän havahtui vielä kerran tiedottomuuden tilasta. Silloin hän karkasi pystyyn, ojensi nyrkkinsä etelää kohti ja huudahti:

-- Se kuuluu sittenkin meille! minkä jälkeen hän kaatui raskaasti kiven juurelle huokaisten viimeisen kerran.

Hengissä Valkeasaaren rytäkästä päässeet sissit kokoontuivat samaan aikaan edellisen yön leiripaikalle Tonterin metsässä. He eivät koskaan saaneet tietää päällikkönsä lopullista kohtaloa. Se peittyi samanlaisen hämärän verhoon, mikä ympäröi hänen nuoruuttaankin. Korven keskellä, kotimaakunnan pohjoisrajalla valkenivat jylhän korpimajurin luut.

_Kyösti Wilkuna_

MERI- JA METSÄSISSI

PIETARI LONGSTRÖM

Eräänä toukokuun päivänä 1711 oli Suomen armeijan ja laivaston uusi ylipäällikkö kenraali Nieroth pääjoukkoineen leiriytynyt Virojoen suulle Vehkalahdelle, mistä käsin hänen tarkoituksensa oli hyökätä itään eristämään ja saartamaan Viipuria, joka edellisestä kesästä asti oli ollut venäläisten hallussa. Tämä taitava ja tarmokas, mutta ruumiiltaan jo raihnainen kenraali oli tänään taas ärtyneellä tuulella, sillä huonoja viestejä oli tullut joka taholta. Ruotsin laivasto, jonka olisi pitänyt heti jäitten lähtiessä saapua Uuraansalmeen estämään venäläisten muonankuljetuksen Viipuriin ja auttamaan hänen hankkeitaan, kuhnaili tapansa mukaan kaukana Karlskronan talvisatamassa. Vihollinen ennätti saada Viipuriin apua. Nieroth oli tosin lähettänyt pari kolme pienehköä joukko-osastoa veneineen Uuraansalmelle venäläisiä edes vähän häiritsemään, mutta mitäpä ne pikkuveneet voivat, eikä nyt niidenkään tiedustelumatkalta ollut saapunut mitään tietoja, joita hän kuitenkin oli tänne vaatinut. Joutilaisuudessa kului aika ja se ärsytti toiminnan miestä. Ja kaiken lisäksi olivat ruokalähetykset Kymijoelta, jossa armeijalla Viipurin menetyksen jälkeen oli varastonsa, viivästyneet. Miehillä rupesi olemaan nälkä.

Harmistuneena kenraali käveli adjutanttinsa saattamana ahdetta pitkin jokisuulle päin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi ja katsoi kummissaan eteensä: Kaksi isoa venäläistä lotjaa saapui verkalleen soutaen mereltä päin rannikkoa kohti -- hyvin hän tunsi nuo hollantilaismalliset, latteat ja matalapohjaiset, kömpelöt tsaari Pietarin alukset.

-- Mutta hittoja -- onko ryssä tullut hulluksi! hän virkkoi adjutantilleen ja lähetti tämän kaukoputkella lähempää tähystämään. -- Ei, ei siitä ollut epäilystä, musikoita oli soutajina ja lotjat olivat raskaassa lastissa. Ja ihan ne alkoivat lähestyä Pajulahden venelaituria.

Kenraali vilkastui, käski tuoda ratsunsa, komensi puolensataa rakuunaa mukaansa ja karautti nopeasti maihinnousupaikalle vastaanottamaan tulijoita. Soutajat ja lotjat olivat todella venäläisiä, mutta komentajana oli suomalainen luutnantti, joka oli siepannut tämän saaliin Uuraansalmessa ja toi sen nyt Suomen armeijan käyttöön.

Kenraali Nierothin kalpeat, ryppyiset kasvot kirkastuivat ilosta. Nyt hän sai tietoja Uuraasta, sai ruokaa armeijalleen, -- kiireellä hän kutsutti valtausjoukon johtajan puheilleen.

Mies oli luutnantti Pietari Longström ja hän kuului Porin rykmenttiin, vaikka olikin Savosta kotoisin. Keskikokoinen, notkea ja sitkeännäköinen soturi, aivan tummaverinen ja mustatukkainen, silmätkin pikimustat ja tuliset -- korea poika! Toiset kertoivat hänessä virtaavan mustalaisverta, toiset taas hänen sukunsa polveutuvan väärän koivun takaa jostakin Savonlinnan virkamiehestä, ja ehkäpä siihen viittasi vierasperäinen nimikin. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli savolaisen talonpojan poika ja itsekin sekä sydämeltään että murteeltaan ja sanasutkauksiltaan täysi savolainen, kenties tavallista maatiaista vähän vikkelämpi ja kipakampi.

-- Miten nämä sait käsiisi? kysyi kenraali.

-- Vahdin niiden tuloa salmessa, ammuin alkuun muutamia soutajia ja uhkasin siten ampua kaikki. Silloin he herkesivät soutamasta ja panivat pyssynsä pois. Kiirehdin tuomaan lotjat talteen, sillä vihollisaluksia näkyi selällä.

-- Ovatko toiset osastot vielä Uuraassa vartiossa?

-- Siellä ovat. Mutta enemmän siellä tarvittaisiin.

-- Saat palata sinne takaisin. Suoritit tehtäväsi reippaasti, Pietari, siksi saatkin nyt oman itsenäisen joukon, sata miestä, komentoosi. -- Kenraali myhäili tyytyväisenä, antoi käskyjä vankien sijoituksesta ja viljalastin toimittamisesta leipureille. Mutta rannasta lähtiessään hän kääntyi vielä nuoren luutnantin puoleen huomauttaen:

-- Itsenäiseen komentoon kuuluu kapteenin arvokin -- hae aamulla valtakirjasi päämajastani. Mutta sitten heti takaisin!

Siihen rantaäyräälle oli keräytynyt aika paljon kylän väkeä ja sotilaita tätä maihintuloa katselemaan ja Pietari Longström oli nyt siellä kaikkien ihailun kohteena. Hän kulki siellä parvesta parveen vilpittömästi iloiten menestyksestään ja esimiehensä suosiosta, tervehti reippaasti tuttaviaan upseereita ja sotilaita, jotka olivat tulleet häntä onnittelemaan, ja purki nuortean riemunsa ilmoille. Seisoipa väkijoukossa noin nelitoistavuotias, kirkassilmäinen, vaaleatukkainen tyttökin, sievä typykkä katsellen ihailevin, loistavin silmin reipasta, voitokkaana palannutta upseeria. Pietari tervehti ohimennen häntäkin, pyöräytti tyttöä keveästi uumalta ja virkahti nauraen:

-- Kas siinähän onkin sotapojan morsian! Mikä nimesi?

-- Sesilia...

-- Se sopii. Kun tuon tänne seuraavan lastin, tuon sulle, Sesilia, kihlalahjat...

Hän nauroi itse tuolle lupaukselleen poikamaisesti ja herttaisesti, ja mustat silmät kimalsivat.

* * * * *

Mutta suomalaisten vartijain oli poistuttava Uuraansalmesta, jonka venäläiset pian valtasivat, eikä Longströmkään ehtinyt tuoda sieltä uutta kaappauslastia Virolahdelle, -- armeijan oli vihdoin vetäydyttävä Vehkalahden varustuksiltaankin.

Nierothin kuoltua oli ylipäälliköksi tullut taas kelvoton Lybecker, joka suunnitteli suuria, mutta ei saanut pientäkään aikaan. Kesällä 1712 hän oli peräyttänyt Suomen armeijan Kymijoen taa, ja sinne sitten jäätiin.

Vanhoilta ajoilta oli Ruotsissa ja Suomessakin se käsitys yleinen, että jos Viipuri joskus menetettäisiin, voidaan Suomea toki aina Kymijoella puolustaa. Eikä vihollinen nyt yrittänytkään hyökätä joen yli.

Mutta tsaari Pietari olikin tehnyt toisenlaisen suunnitelman. Hän oli talven ja kevään kuluessa rakennuttanut paljon noita latteapohjaisia, matalassa uivia ja airoilla soudettavia kuljetuslaivoja, jotka hän nyt pani Uuraansalmesta lipumaan saariston sisäpuolitse länteen päin, ja eräänä syyskuun päivänä lennähti Lybeckerille Ahvenkoskelle sanoma, että venäläisiä laivoja liikkui Kymijoen suulla; ne olivat sen länsirannalta jo vallanneet ruotsalaisen muonalaivan. Ruotsin laivasto, joka purjehti Suomenlahdella, ei niistä tiennyt eikä syväkulkuisena mahtanut niille mitään.

Lybeckerille tuli hätä käteen. Vihollisen pääsy joen länsirannalle oli koetettava estää, oli torjuttava niiden maihinnousuhankkeet, mutta miten?

-- Lähetetään Longström osastoineen jokisuulle saapuvia ahdistelemaan, kehottivat levottoman ylipäällikön neuvonantajat.

-- Olisiko siitä apua?

-- Hän on tottunut tällaisiin meriseikkailuihin, hän voi ehkä pelottaa hyökkääjät pakoon..

-- Lähteköön, koettakoon...!

Pietari olikin nyt armeijan mukana peräytynyt ja lepäillyt kyllästymiseen asti ja ryhtyi sen vuoksi täydellä innolla tarjottuun tehtävään. Hän sai satasen miestä ja pari tykkiä oman osastonsa lisäksi, painui rannikolle, hankki itselleen siellä veneitä ja lähti tiedustelemaan vihollisen liikkeitä. Ruotsalaisen muonalaivan vienyt kaleeri oli palannut takaisin itään päin ja kadonnut sille tielleen. He tulevat kyllä takaisin kerran makuun päästyään, päätteli Pietari ja menetteli sen mukaan. Hän valikoi itselleen sopivan vartiopaikan eräässä niistä Kyminsuun saarista, joihin toista sataa vuotta myöhemmin Kotkan kaupunki syntyi -- siitä hän saattoi hallita jokisuuta. Asetti sinne tykkinsä, sijoitti miehensä piilopaikkaan lepäämään ja tähysteli valppaasti.

Ei näkynyt mitään. Autiot olivat rannat, joiden vihantaan lehtimetsään syksy jo rupesi keltaansa sirottamaan, selät ja salmet olivat kuin kuolleet. Pietaria rupesi jo huolettamaan, että ehkä venäläiset laskevatkin maihin vielä lännempänä, jossakin Pyhtään rannikolla.

Mutta niitä miettiessään loivalla rantakalliolla hänen päätään alkoi huimata... Oliko se näköhäiriö vai mikä... lehto tuolla loitommalla koillisessa salmessa liikkui! Hän tähysti suu ammollaan: saari siellä todella liikkui ja läheni..., ja jo toinen ja kolmas!

Silloin hän rämähti nauramaan, osoitti tuota luonnonilmiötä vieressään loikovalle korpraali Forsmanille, joka nokkelana miehenä oli kaikissa kujeissa hänen lähin apulaisensa, ja virkkoi:

-- Ryssä on pukenut kaleerinsa koivuilla juhannusasuun ja lähestyy meitä noin juhlavasti.

-- Mitä varten? uteli ällistynyt korpraali.

-- Salatakseen sotajuonensa amiraali Wernfeltin laivastolta, selitti Pietari tajuten vihollisen aikeet. -- Ruotsin laivasto vartioi merta, mutta näkee saaristossa vain lehteviä maisemia.

-- Ja hyvin on kepponen näemmä onnistunut.

-- On toistaiseksi. Mutta tulkaapa sieltä lähemmäs niin saatte juhlatervehdyksen!