Part 6

Käsky pantiin asianomaisen rähinästä ja vastarinnasta huolimatta nopeasti täytäntöön. Kärki istahti siivosti nurkkaan ja alkoi täyttää piippuaan vasta saadulla tupakalla. Luukkonen komensi miehet hajaantumaan majapaikkoihinsa ja ryhtyi päällikkökunnan jäädessä tupaan kuulustelemaan vankeja. Se kävi työläästi, sillä kaikkien saapuvilla olevain venäjän kielen taito supistui varsin vähään. Mutta käyttämällä sopivasti nyrkkejään apuna Luukkonen sai heiltä tietää yhtä ja toista. Inkerinmaalla oli nykyään vähän sotaväkeä, tsaari itse oli Moskovassa, inkeriläisiä kartanoita hän oli jaellut herroilleen. Niinpä oli Soikkolaan asettunut muuan pajari. Kattilan kartanon oli tsaari pidättänyt itselleen ja siellä hoidettiin nykyään hänen hevosiaan. Ainoastaan pienehkö määrä rakuunoita majaili kartanossa.

Luukkosen mielikuvitus lähti liikkeelle. Mitäpä jos tässä taas tekisi retken entiselle kotiseudulleen? Oli mitä parhaat reki- ja suksikelit. Mikäs olisi pyyhkäistessä meren yli Inkerin puolelle. Napattaisiin sieltä tsaarin hevoset, sillä omat olivat jo laihtuneet aivan luuskiksi. Eikä olisi hullumpaa siepata vangiksi se Soikkolan pajari.

-- Pärttyli, otapas kirjoitusneuvot, pyöräytetään tässä Nieruuthille kirje, hän virkkoi elostuneena.

Käskyn saaja oli nuori mies, niitä Turun ylioppilaita, jotka näinä vuosina olivat kirjansa miekkaan vaihtaneet. Bartold Antonius hän oli nimeltään ja hän oli jo neljä vuotta toiminut Luukkosen pataljoonassa kirjurina, tulkkina, pataljoonan muonitusmestarina sekä yleensä majurin oikeana kätenä. Vikkelä ja luotettava mies hän oli ja Luukkonen oli hänellekin ehdottanut jo upseerinarvoa, vaikka sekin oli päämajassa vielä ratkaisematta. Hänen veljensä Jaakko Antonius oli myöskin jalkarakuunaväessä ja nykyään vääpeli arvoltaan.

-- Mitäs tähän sitten pannaan? Hän kääntyi Luukkoseen saatuaan hanhensulkansa ja muut kirjoitusvehkeensä kuntoon.

-- No, ensinnäkin se, mitä tässä on saatu tietää noilta ryssiltä, ja sitten pyydät lupaa, että pataljoona saa tehdä retken Inkeriin vangitakseen Soikkolan pajarin ja anastaakseen tsaarin hevoset. Mutta retkelle olisi päästävä hetimmiten, kun jäät vielä kantavat. Ja sitten, panepas sinne myöskin, että nimismies Posa velvoitettaisiin luovuttamaan kruunun makasiinista kymmenen tynnyriä kauroja hevosiamme varten. Niin, ja lupa kyytihevosten ottoon, että miehistön muona saadaan kuljetetuksi. Näistä asioista kirjoita!

Hanhensulka alkoi rapista ja pian oli ruotsinkielinen kirje valmis. Antonius ojensi sulan Luukkoselle allekirjoitusta varten. Sen pitemmälle ei majurin oma kirjoitustaito ulottunut. Nimensä hän oli Antoniuksen avulla oppinut kirjoittamaan ja se oli aina juhlallinen toimitus, joka suuresti korotti hänen arvoaan päällikkökunnan silmissä, sillä heistä useimmat eivät pystyneet piirtämään muuta kuin puumerkkinsä.

-- Otapas sinä, Yrjö, kaksi miestä omasta komppaniastasi ja lähde oitis viemään tämä kirje ynnä nuo vangit päämajaan, virkkoi Luukkonen Volmarille, kun kirje oli valmis. -- Saman tien tuot kreivin vastauksen. Mutta pidä kiirettä.

-- Longströmin Pekka käski sanoa paljon terveisiä, ilmoitti nyt Koivistolainen, kun Luukkosen huomio kääntyi taas häneen.

-- Vai tapasit hänetkin! Missä se poika tätä nykyä oikein vaeltelee?

-- Säkkijärvellä hän oli palatessani ja piti siellä miehineen kemuja.

-- Vai oikein kemuja! Oli tietenkin vetänyt hyvän apajan?

-- No, joltisenkin. Oli Viipurin lähistöllä saanut siepatuksi yhdeksän venäläistä kauppiaan renkiä hevosineen ja kuormineen.

-- Mitä kuormissa oli?

-- Niissä oli jos mitä hyvää, maltaita, silavaa, turskia, hunajaa, munia, kaviaaria, herneitä ja tupakkaa.

-- Ohhoh, onpa nyt pojilla herranpäivät. Oikein tulee vesi suuhun tuota kuullessa.

-- Pekka oli luvannut päästää miehet vapauteen kahdensadan ruplan lunnaita vastaan. Kaksi niistä oli jo lähtenyt Viipuriin rahoja haalimaan. Niillä rahoilla Pekka aikoo hankkia komppanialleen paremmat varusteet.

-- Heh, heh, kyllä se Pekka osaa aina asiansa järjestää. Mutta mitäs junnuja nämä kaksi ovat, jotka sinä mukanasi toit?

-- Käkisalmen puolen miehiä, jotka matkallani tapasin. He haluavat tulla meidän pataljoonaamme.

-- Vai sillä tavalla. Mutta onkos teistä sotilaiksi? Oletteko ennen missään väessä palvelleet?

-- Ei olla, mutta eiköhän tuota siihenkin harjaantune, vastasi toinen miehistä.

-- No, sopiihan sitä koettaa. Onko Torikan Simo vielä täällä? Jaha, no tuostapa saat kaksi miestä komppanian alkuusi. Koeta vanuttaa heistä kelpo sotilaita.

-- Entäs tuota... maksetaanko sitä palkkaa? tiedustelivat miehet.

-- Vai palkka teillä onkin ensimmäisenä mielessä! Soo-o! Eikö riitä tuollaisille metsästä tulleille vapaa leipä kruunun hoteissa ja lupa tapella ryssää vastaan? Mitä! Puolikymmentä vuotta minäkin olen tapellut ilman mitään palkkaa. Samoin Torikka tuossa, teidän tuleva kapteeninne. Toista sataa vihollista hän on omin käsin jo ehtinyt päiviltä nitistää eikä palkkaa ole ollut kuin vasta viime vuosina tynnyri jyviä kuukaudessa. No, saattehan tekin, jumalanluomat, sen kuin muutkin miehet, nimittäin puolitynnyriä kuussa, mutta vasta sitten kun nähdään, mihinkä te kelpaatte. No, riittääkö se?

Miehet mutisivat myönnytyksensä, Antonius merkitsi heidän nimensä pataljoonan rulliin ja Torikka vei heidät komppaniansa majapaikkaan. Huomenna piti korpraalin ryhtyä heistä sotilaita muokkaamaan.

Ryhdyttiin tekemään kaikenlaisia valmisteluja Inkerin retkeä varten. Muutaman päivän kuluttua Volmari palasi Liljendalista, jossa pääarmeija tähän aikaan majaili. Kreivi Nierothilta oli Luukkoselle kirje, jossa hänelle annettiin lupa Inkerin retkeen. Kaurojen saantia varten oli kirjeen mukana asianomainen valtuutus. Mutta kirjeen jälkiosan kohta sai majurin kovin kuohuksiinsa. Kas näin se Antoniuksen suomentamana kuului:

"Ja muutoin, koska Herra Majurin ja hänen haltuunsa uskotun miehistön päälle on rahvaalta monta valitusta sisään tullut, että he eivät ainoastaan mielivaltaisesti ota heidän hevosiaan, vaan muutoinkin heille kaikenlaista vääryyttä matkaan saattavat, niin muistutetaan Herra Majuria täten kaikki senkaltaiset vääryydet tyyten lopettamaan sekä tämän jälkeen ylläpitämään vakavata disipliiniä hänen haltuunsa uskotussa pataljoonassa, niin etteivät he omiamme vastaan vähintäkään väkivaltaa harjoita, uhalla että jos tämän jälkeen vieläkin valituksia kuuluu, minä en voi olla asiaan mitä vakavimmin käsiksi käymättä."

-- Jaa'a! Jaa'a! saneli Luukkonen päätään nyökäyttäen. -- Siinä se nyt oli. Minä olen aina koettanut ihmisyyttä noudattaa ja kehottanut siihen muitakin, mutta kuka tässä voi jokaisen jäljillä juosta katsomassa, mitä ne maakunnassa liikkuessaan tekevät. Joukossa on monenlaista miestä.

Kun kaikki olivat kokoontuneet matkalle lähtöä varten, Luukkonen otti asian vielä puheeksi saattaen ylipäällikön nuhteet omalla tavallaan pataljoonan tiedoksi.

-- Ne teistä, niin päälliköistä kuin miehistäkin, jotka harjoittavat väkivaltaa oman maan rahvaan keskellä liikkuessaan, varokoot tästä lähin itseään, hän julisti karkealla sotaäänellä.

-- Päälliköistä painakoon tämän kalloonsa varsinkin kapteeni Kärki.

-- Minäkös se pahin pukari sitten olen! murahti Kärki silmiään muljautellen.

-- En sanonut, että sinä olisit juuri se kaikista pahin, jatkoi Luukkonen, -- mutta opiksesi saat monen muun kera ottaa. Pitäkää mielessänne, että me olemme kuninkaan ja isänmaan palveluksessa olevaa sotaväkeä eikä mitään metsärosvoja. Vähänkö meitä on sillä ja monilla muilla nimillä haukuttu! Mutta siitä täytyy tulla loppu. Annahan tänne, Pärttyli, se kreivin kirje, niin minä luen siitä, mitä hän asiasta minulle kirjoittaa.

Levitettyään kirjeen eteensä, aivan kuin olisi sen sisällyksestä kyennyt selvän saamaan, hän luki kulmat rypyssä seuraavaa:

-- Ja annan minä täten Herra Majurille tiedoksi, että hänen on tästä lähin pidettävä mitä ankarinta disipliiniä haltuunsa uskotussa pataljoonassa sekä pahimmat väkivallantekijät ja järjestyksen rikkojat joko vangittuina lähettämään tänne päämajaan tai itse heidät muitta mutkitta hirtättämään.

Hän antoi kirjeen takaisin Antoniukselle ja jatkoi:

-- Jaa'a, siinä sen nyt kuulitte. Tämä ei olekaan leikintekoa. Disipliiniä, se tahtoo sanoa kuria käskee kreivi pitää yllä. Enkö minä ole koettanut, mutta se ei näy riittäneen. No, lisätään puhtia. Joka tästä puolin ei tottele, niin -- kirjeestä sen kuulitte. Uudet miehet painakoot tämän varsinkin mieleensä. Ja muistakoon jokainen, ettei täällä olla hyötymässä ja oman edun tähden, vaan taistelemassa isänmaan ja kuninkaan puolesta. Ja nyt kursailematta matkaan!

Hän nousi hevosensa selkään ja pataljoona lähti liikkeelle, toiset ratsastaen, toiset reissä ajaen ja jotkut hiihtäen. Vaikka joukkoa sanottiin pataljoonaksi, ei siinä tällä haavaa ollut miehiä paljonkaan yli kahdensadan. Ratsuhevosia oli noin kuudellakymmenellä ja nekin enimmäkseen surkean laihoja kaakkeja. Osalla oli täydelliset satulat, toisilla ainoastaan loimi tai rehusäkki ja vitsasta punotut jalustimet.

Kuljettiin hyvää vauhtia Virolahdelle, josta seuraavan päivän iltapuolella lähdettiin pitkin Suomenlahden jäälakeutta ajelemaan kohti Inkeriä. Omituinen surumielisyyden ja polttavan vihan sekainen tunne valtasi Luukkosen taas, kuten aina ennenkin oltaessa matkalla Inkerinmaata kohti. Syvällä olivat hänen juurensa siinä maassa. Muualla hän tunsi olevansa kuin juureton puu ja alati hänen sydämensä veti synnyinseuduille. Nevajoki oli kuin hänen heimonsa äiti, sen rannoilla, Kolppanan pitäjässä, hän oli ensi kerran päivänvalon nähnyt, siellä olivat hänen isänsä maata viljelleet ja siellä he maan mullassa lepäsivät. Mutta kuka nyt isännöi hänen syntymäkodissaan? Muukalainen.

Vuosi vuodelta oli hän nähnyt muukalaisvallan lujittuvan Nevajoen varsilla. Se kirveli hänen sydäntään ja kannusti häntä uusiin taisteluihin. Lukemattomia retkiä hän oli miehineen sitten Kivekkään päivien tehnyt Inkeriin ja paljon tuhoa hän oli viholliselle tuottanut, mutta se kaikki oli ollut vain kuin tulipalon sammuttamista sylkemällä. Mitään ratkaisua ei hän kyennyt saamaan aikaan, mutta siitä huolimatta hän tahtoi taisteluansa jatkaa ja elämänsä viime hetkeen noudattaa Kivekäs-vainajan viimeistä kehotusta.

Surullisena punersi rannaton ulappa auringon vaipuessa länteen ja mieleen hiipi omituinen autiuden tunne. Luukkonen ratsasti pienen joukkonsa etunenässä ahavan puremilla kasvoillaan yrmeä ilme ja silmät herkeämättä tähdättyinä itään, jossa vihollisten tallaama synnyinseutu värjötteli näköpiirin takana. Hän olisi tahtonut yhtä menoa painaltaa perille, mutta hevosten uupumus pakotti sydänyön lähetessä pysähtymään. Mukaan otetuista puista viritettiin pieniä nuotioita, joiden ääressä miehet valmistivat illallisensa, ja hevosten rouskuttaessa appeitaan partiomiehet nukahtivat satulain, loimien ja heinätukkojen päällä taivasalla, keskellä aavaa jäälakeutta. Koko seuraava päivä jatkettiin matkaa ja pysähdyttiin vasta auringon laskiessa lepäämään. Silloin häämötti jo edessä Soikkolan niemi. Sydänyön hetkellä Luukkonen komensi joukkonsa taas liikkeelle, sillä pimeän aikana oli hyökkäys tehtävä kumpaankin paikkaan.

Soikkolan kartanon valtaaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia. Siellä tavattiin vain joukko makeimmasta unestaan herätettyjä, pahoin ällistyneitä palvelijoita, jotka eivät yrittäneetkään vastarintaa. Pajari itse ei ollut kotona ja pelastui siis vankeudesta. Saaliiksi otettiin mitä suinkin katsottiin kuljettamisen arvoiseksi, ennen kaikkea pajarin pöytähopeat. Sitten pistettiin kartanon päärakennus palamaan.

Rosvoamistahan tämä oli ja murhapolttoa, mutta miksi eivät suomalaiset sissit olisi sitä tehneet, kun venäläisten säännöllinenkin sotaväki harjoitti Suomessa ehtimiseen samanlaista ilkivaltaa paljon suuremmassa määrin. Ryöstiväthän he kirkkojenkin kalleudet ja kellot; eräs heidän ylimmistä päälliköistään vei Venäjälle yksin piispa Henrikin hopeoidut luutkin Turun tuomiokirkosta.

Kattilan kartanossa kohdattiin yhtä vähän vastarintaa. Saaliiksi saatiin sieltä neljäkymmentä hyvin syötettyä tsaarin hevosta sekä vangiksi kymmenkunta rakuunaa. Liekkien hulmutessa lähdettiin paluumatkalle ja pyyhkäistiin Suomenlahden jäätikölle. Onnellisesti päästiin Tammion saarelle, jonne joukko asettui lepäämään ja josta Luukkonen lähetti vangit ynnä kertomuksen retkestään kreivi Nierothille Liljendaliin. Kun saarelle saapui sitten pari luotsia, jotka tiesivät kertoa, että Soikkolaan oli komennettu sata kasakkaa, teki Luukkonen vielä viime keleillä uuden retken meren yli ja tuhosi perin pohjin tämän kasakkajoukon.

Kesällä olivat sotatoimet yleensä seisauksissa, tsaarilla kun oli yllin kyllin tekemistä oman maansa etelärajoilla. Luukkonen liikkui tapansa mukaan partioretkillä pistäytyen kerran veneillä Viron puolellakin. Viholliset eivät koskaan arvanneet olla kyllin varuillaan ja niin kovasti venäläiset pelkäsivät häntä, että ruhtinas Menshikov jopa kirjoitti kantelukirjeen hänen hävitysretkistään kreivi Nierothille, joka ei tietenkään ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin Luukkosta vastaan. Sen sijaan toimitettiin samaiselle Menshikoville saksankielinen käännös siitä kenraalimajuri Armfeltin raportista, jossa tämä kertoi niistä eläimellisistä julmuuksista ja pöyristyttävistä raakalaisteoista, joita venäläiset olivat Karjalan puolessa suorittaneet.

Elokuussa Luukkonen sai Nierothilta määräyksen lähteä tiedusteluretkelle Kannaksen puolelle. Kas, sepä jotakin oli! Siellä vihollisen valtaamilla alueilla hän tunsi vasta olevansa oikein omassa elementissään. Nyt hän saattoi sitä paitsi taas pistäytyä rakkaan Nevan rannoillakin, kun yöt olivat tarpeeksi pimeät. Satamiehisen joukon hän otti mukaansa ja lähti matkalle; toiset saivat Antoniuksen ja Torikan johdolla jäädä partioimaan Viipurin länsipuolelle.

Säkkijärveltä Luukkonen kulki miehineen veneillä saariston suojassa Viipurin lahden vastakkaiselle rannalle. Kaislahdessa, johon hän yöpyi, hän sai talonpojilta kuulla, että Pietarista päin oli tulossa venäläisiä sotilaita.

-- Kuinka paljon?

-- Paljon niitä näytti olevan, ainakin pari sataa.

Pari sataa! Siis ainoastaan kaksi yhtä vastaan. Tokihan Luukkonen silloin yrittäisi, hän joka oli usein taistellut yksi kymmentä vastaan. Niillä oli kenties kuormastokin mukanaan ja vangiksi otetuilta saataisiin tietoja Pietarin puolen oloista. Kun talonpojat tiesivät näiden jo illalla olleen Johanneksessa, saattoi aamuvarhaisella heitä jo odottaa Kaislahteen. Ei siis muuta kuin etsiä soveliaat väijytyspaikat. Kaislahden perukasta ne löytyivätkin, siinä missä Viipurin tie kulki mainittuun lahteen laskevan pienen joen yli. Siinä Luukkonen sijoitti miehistönsä asemiin ja niin alettiin pimeän häivyttyä vartoa vihollista.

Päivän valjetessa peittyi kaikki sakeaan sumuun. Kuului marssin töminää, mutta oli mahdoton nähdä, pitikö talonpoikain tiedonanto vihollisten lukumäärästä paikkansa. Mutta pitipä tai ei, tässä sitä nyt joka tapauksessa oltiin ja iskemättä ei vihollista sopinut sivu laskea. Pistoolinlaukauksella Luukkonen antoi hyökkäysmerkin ja hurraten hänen miehensä syöksyivät tien kummaltakin puolen huolettomana etenevän viholliskolonnan kylkiin. Ne joutuivat tietenkin tavattoman hämmingin valtaan ja alkoivat sikinsokin pyrkiä takaisin pienelle sillalle. Partiomiesten aseet tekivät pahaa jälkeä, yli maassa makaavain he painelivat sillalle ja seurasivat kintereillä sillan toiselle puolen. Mutta siellä viholliset äkkiä hävisivät kuin maan alle. Joka puolella oli sakea sumuseinä vastassa. Arvatenkin jälkijoukko oli lähtenyt pakoon minkä koivista pääsi. Luukkonen huusi miehensä koolle syöksyen sitten heidän kärjessään takaa-ajoon. Pitihän heidän toki vankejakin saada edes niin paljon, että voi näiltä kaikenlaisia tietoja puristaa.

Oli aivan kuin helvetti olisi heidän edessään kitansa avannut. Musketit paukkuivat ja kuulat viuhuivat ilkeästi heidän ympärillään. He vastasivat yhteislaukauksella ja hyökkäsivät jälleen eteenpäin. Mutta sumun keskellä oli muurina heitä vastassa taajat rivit vihreätakkeja. Kun heidän miekkansa ja musketinperänsä saivat raivatuksi aukkoja muuriin, seuraavassa hetkessä uudet miehet täyttivät ne. Ja nämä uhkasivat jo heidän sivustojaankin. Kuuluvana Luukkosen komentohuuto kajahti silloin ja nopeasti hänen miehensä sitä noudattaen peräytyivät sillan yli. Mutta siellä he törmäsivät myös vihollisiin. Niistä oli siis osa kahlannut puron yli heidän selkäpuolelleen! He olivat auttamattomasti saarroksissa.

-- Eteenpäin, pojat, meidän täytyy raivata tie itsellemme, vaikka pää menisi! huusi Luukkonen ja syöksyi miekka koholla vihollisten keskelle.

Miestä kaatui oikealla ja vasemmalla, mutta aina näytti Luukkosesta vihollismuuri yhtä vahvalta. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa yksinään vihollisten saartamana. Takaapäin häntä lyötiin musketinpiipulla käsivarteen niin että miekka hervahti maahan, ja kun hän kumartui sitä vasemmalla kädellään ottamaan, heittäytyi hänen päälleen miesjoukko, niin ettei hän kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Hän oli auttamattomasti vanki -- ensi kerran kymmenvuotisten taisteluiden jälkeen.

Taistelun meteli vaikeni joka puolella. Auringonsäteet hajottivat sumun ja Luukkonen huomasi vihollisia olevan monin verroin enemmän kuin tiedonantajat joko tahallisesta ilkeydestä tai taitamattomuudesta olivat ilmoittaneet. Häntä ympäröi kerrassaan nelituhatmiehinen joukko, jonka tsaari oli lähettänyt Viipurin puolustajain vahvistukseksi. Viholliset olivat äärimmilleen kiihdyksissä tuosta äkkiyllätyksestä ja kärsimästään mieshukasta, joka kaikesta päättäen nousi useihin kymmeniin. Luukkosta lyötiin ja tyrkittiin ja joka hetki hänen henkensä oli vaarassa. Hänet raahattiin sillan toiselle puolen, ja siellä hän kohtasi kaksi miehistään sekä vanhan taistelutoverinsa, kapteeni Tillaisen, jotka samoin olivat joutuneet vangiksi.

-- Miten on toisten laita? kuiskasi Luukkonen, -- eivät kai he kaikki liene kaatuneet?

-- Toivottavasti suurin osa heistä pääsi pintehestä, vastasi Tillainen.

Tyrkkien ja potkien heidät saatettiin erään korkeampiarvoisen upseerin eteen, joka nähtävästi oli joukon päällikkö. Silmät kipinöiden tämä syyti suustaan haukkumasanoja sekä heristi heille nyrkkejään. Jostakin ilmestyi tulkin tapainen, jonka avulla päällikkö alkoi kysellä, paljonko heitä oli ollut ja kenen toimesta he olivat tähän järjettömään tekoonsa ryhtyneet.

Luukkonen vastasi että heitä oli satamiehinen komennuskunta Suomen armeijaan kuuluvaa sotaväkeä ja olivat he ylipäällikön käskystä tiedusteluretkellä. Itsensä hän ilmoitti joukon päälliköksi. Venäläisten päällikkö nauroi häijysti ja osoitellen häntä puhui jotakin toisille upseereille, jotka myöskin nauroivat. Sekä Luukkosella että Tillaisella oli yllään talonpoikaisnutut, joihin he retkelle lähtiessään olivat pukeutuneet voidakseen väliin partioida yksinäänkin huomiota herättämättä. Heidän ulkoasunsa perusteella venäläisten päällikkö piti nyt nähtävästikin törkeänä valheena Luukkosen ilmoitusta, että he olivat armeijaan kuuluvaa väkeä ja että hän itse oli upseeri. Päällikkö puhui jälleen venäjää ympärillään seisoville upseereille viitaten samalla tien vieressä kasvavaan petäjään. Tulkki ilmoitti heille päällikön käskystä, että he saivat maantierosvojen tavallisen palkan, minkä jälkeen heidän jokaisen neljän kaulaan viskattiin nuoransilmukka.

-- Tällä tavallako te kohtelette kuninkaallisen Ruotsin armeijan sotureita? huusi Luukkonen. -- Minä olen siinä armeijassa majuri ja toverini tuossa kapteeni. Ellette usko, niin lukekaa tuosta!

Hän tempasi sarkatakkinsa povesta kuluneen nahkalompakon, jossa oli hänen majurinvaltakirjansa, sekä ojensi sen päällikköä kohti. Tämän viittauksesta keskeytettiin toimitus ja paperia alettiin tutkia. Se kulki kädestä käteen ja tulkki ryhtyi kääntämään sen sisällystä venäjäksi. Upseerit alkoivat lukemisen päätyttyä vilkkaasti jutella silmäten aina väliin Luukkosta, ja usein he toistivat nimeä "Kivikäs". Heille oli selvinnyt, että tässä oli nyt heidän edessään se pelätty ja vihattu Kivekäs, jota heikäläiset olivat vuosikausia koettaneet saada käsiinsä. Päällikön katse kirkastui. Mikä onnenpotku, että juuri hänen oli suotu saada käsiinsä tuo kuuluisa sissipäällikkö! Kyllä tsaari tulisi häntä siitä muistamaan. Ja mikä riemu tästä nousisi sekä Viipurissa että Pietarissa. Jei bohu!

Silmukat poistettiin vankien kaulasta ja päällikkö katseli heitä nyt iloisin ilmein. Olihan saalis hänelle kullan arvoinen. Riemukkaasti lähdettiin jatkamaan matkaa Viipuriin. Vangit saivat astua vahvan vartion keskellä. Perille saavuttiin puolenpäivän aikaan. Kulovalkeana levisi Viipurin varusväen keskuuteen tieto, että kuuluisa Kivekäs oli vankina tuotu kaupunkiin. Lakkaamatta tungeskeli uteliaita Luukkosen ja hänen toveriensa ympärillä.

-- Vot Kivikas! Smotrijte!

Heitä tirkisteltiin ja käsin kopeloitiin kuin outoja ulkomaan eläviä. Ja pitkin päivää raahattiin heitä paikasta toiseen ja heidän ympärillään oli aina sankka uteliaiden parvi. Linnoituksessa ammuttiin tykillä tämän merkkitapauksen johdosta ja illalla upseerit panivat toimeen suuret juomingit.

Seuraavana päivänä vahva rakuunaosasto lähti viemään vankeja Pietariin. Mukana seurasi tietysti tarkka raportti tsaarille siitä, kuinka arvokas saalis vankien joukossa oli ja kenelle kunnia hänen vangitsemisestaan oli lankeava.

* * * * *

Oli päästy joulun sivu. Vuoden viimeinen päivä alkoi juurii kallistua iltaan. Ulkona oli vielä niin valoisa, että hyvin olisi lukea nähnyt. Mutta huoneessa, jossa kohtalo oli määrännyt sissipäällikkö ja majuri Taneli Luukkosen ottamaan uutta vuotta vastaan, oli jo niin pimeä, että tuskin kykeni näkemään omaa kättään. Oli ehkä harhauttavaa sanoa hänen olinpaikkaansa huoneeksi. Komero tai vieläkin paremmin luola oli sille sopivin nimitys. Se oli ahdas ja matala, aivan epäsäännöllinen muodoltaan. Komero oli selvästikin maanpinnan alapuolella, sillä katonrajassa olevasta pienen pienestä ikkunan tapaisesta saattoi toisinaan nähdä ohi kulkevan sotilaan saappaat. Tuo ikkuna oli syvällä muurissa ja sen edessä oli jykevä rautaristikko. Ikkuna oli nyt paksussa jäässä ja sieltä vuoti lakkaamatta vettä kivipermannolle.

Luolassa ei ollut uunia eikä minkäänlaista kalustoa. Ei edes jakkaraa. Nurkassa oli kasa kosteita ja tunkkaisia olkia. Käsistään ja jaloistaan kahlehdittuna Taneli Luukkonen istui oljilla. Hänen hengityksensä kohosi usvana luolan kattopaasia kohti.

Jykevä ovi narisi saranoillaan. Sisään astui lyhty kädessä kesäturkkiin ja muodottomiin huopatossuihin pukeutunut vartija, jonka rokonarpiset kasvot riippuvine viiksineen olivat kelmeät ja ilmeettömät. Luomatta vankiin katsettaan hän täytti mukanaan tuomastaan sangosta lattialla olevan puisen juoma-astian. Turkkinsa povesta hän otti kimpaleen paksua ryssänlimppua, jonka pudotti juoma-astian viereen. Sitten hän kohotti lyhtyään ja silmäsi ikkunan ristikkoa. Kaiken tämän hän teki ääneti ja yhtä hiljaa hän poistui luolasta. Ovi jyrähti kiinni, avain kitisi lukossa ja sitten vallitsi luolassa taas haudanhiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan ikkunalta tippuvat vesipisarat.

Kylmän puistatus ajoi vangin pehkujen päältä liikkeelle. Hän alkoi käsiään huitoen kävellä edestakaisin, jolloin kahleet herkeämättä kilisivät lattiapaasia vasten. Mutta hän oli siihen jo niin tottunut, että tuskin huomasikaan sitä.